Salakavalaa vastuunvälttelyä. Sellaistakin voi olla lapsuuden henkinen kaltoinkohtelu.

Niin sanotusta sumuttamisesta eli kaasuvalottamisesta (englanniksi gaslighting) on viime aikoina puhuttu erityisesti parisuhteiden ilmiönä. Sumuttaminen tarkoittaa vallankäytön hienovaraista dynamiikkaa, jossa sumuttaja asettuu toisen yläpuolelle ja pyrkii hämärtämään tämän todellisuudentajua.

Sumuttaja pyrkii pohjimmiltaan väistelemään vastuuta esimerkiksi hämärtämällä toisen muistikuvia aiemmista tapahtumista.

Vastuunvälttely ei ole pelkästään parisuhteiden ongelma. Erilaista vastuunsiirtoa voi tapahtua myös lapsen ja vanhemman välillä.

Aina vanhempi ei nimittäin käytä auktoriteettiasemaansa oikein, vaan hän saattaa turvautua vuorovaikutuksessa sumuttamisen kaltaiseen harhaanjohtamisen dynamiikkaan joko tietoisesti tai tiedostamatta. Näin kertoo sosiaalipsykologi ja psykoterapeutti Katriina Järvinen.

Järvisen vastaanotolla käy paljon ihmisiä, joilla on hankala suhde vanhempiinsa. Usein syy hankaliin väleihin löytyy lapsuuden kivuliaista kokemuksista. Monissa tapauksissa vanhempien tavalla tai toisella huono käyttäytyminen jatkuu lapsen vartuttua aikuiseksi.

Käytännössä lapsen harhaanjohtaminen voi ilmetä esimerkiksi siten, että vanhempi laittaa oma suuttumuksensa vaihtuvien tekosyiden varjolla lapsen syyksi. Jälkeenpäin vanhempi ei palaa näihin tilanteisiin ja pyri niitä selvittämään.

Ilmiön ongelmallisuus ei juonnu suuttumisesta. Jokainen vanhempi suuttuu joskus, eikä sitä kannata liikaa säikähtää. Harhaanjohtamisen dynamiikassa ongelman ydin on ihmisen johdonmukainen pyrkimys vierittää vastuu omista tunteista ja käytöksestä toisille.

Vanhempi saattaa myös tolkuttaa suuttuessaan lapselle esimerkiksi, että olet ihan niin kuin isäsi tai ihan niin kuin äitisi ja viittaa näin ”hankalaksi tunnettuun” tyyppiin. Kyse voi olla myös halveksivasta ilmeilystä, kuten tuhahtelusta tai silmien pyörittelystä.

”Toista voi johtaa harhaan myös kehumalla muita, esimerkiksi sanomalla lapselle, että kun se sun serkkusi on vaan niin ihana. Siihen perään ei vanhemman tarvitse edes lisätä kysymystä, että miksi sinä et voi olla sellainen. Viesti tulee selväksi: sinä et kehujani ansaitse.”

Tällaisen harhauttamisen seurauksena lapsi alkaa lopulta ajatella itsekin olevansa kelvoton, Järvinen sanoo.

Harhaanjohtamiseen turvautuva ei palaa sanoihinsa tai toimintaansa ja avaa toiselle, ajatteleeko hän asioista tai toisesta ihmisestä niin kuin hän edellispäivänä antoi ymmärtää, tai pyydä anteeksi.

Harhaanjohtamiseen ryhtyvä vanhempi ei siis esimerkiksi sano lapselle, että suutuin ja sanoin ikäviä asioita, joita en tarkoittanut. Ja ennen pitkää tulee taas seuraava tilanne, jossa vanhempi toimii samalla tavalla.

Harhaanjohtaminen voi olla tahatonta tai tahallista, mutta kasvavalle lapselle se on johdonmukaisena toimintana yhtä kaikki haitallista.

”Lapsella on hyvin niukasti elämänkokemusta ja suhteellisuudentajua. Siksi vanhemman totena tarjoilemat asiat ovat hänelle totta.”

Järvinen on huomannut työssään, kuinka tuhoisat seuraukset vanhempien henkisellä kaltoinkohtelulla voi olla ihmisen koko elämälle. Järvinen on tehnyt urallaan paljon perhesuhteisiin liittyvää psykoterapiatyötä. Vuonna 2014 häneltä julkaistiin kirja Kaikella kunnioituksella – irtiottoja vanhempien vallasta.

Järvinen on huomannut, että jos ihminen on tottunut henkisen väkivallan ilmapiiriin lapsuudenkodissaan, hän ei välttämättä kykene aikuisena arvostamaan itseään esimerkiksi työelämässä tai parisuhteessa.

Henkisen väkivallan, kuten vanhemman jatkuvan vastuunvälttelyn, seurauksena ihminen alkaa epäillä itseään ja omaa ajatteluaan. Lisäksi ihmisen voi olla vaikeaa esimerkiksi tehdä itse päätöksiä.

Harhaanjohtaminen on tuhoisaa senkin vuoksi, että kohde tuntee usein olevansa itse vastuussa kaikista vuorovaikutustilanteiden hankaluuksista ja pahasta olosta.

Vanhempi saattaa jatkaa harhaanjohtamista vielä silloinkin, kun lapsi on kasvanut aikuiseksi. 

Aikuisella lapsella on monesti jo kykyä yrittää vastuuttaa vanhempaansa tämän käytöksestä. Se voi kuitenkin olla vaikeaa, jos vanhempi ei suostu näkemään tekemisissään mitään väärää.

Ikävien sanojensa jälkeen vanhempi saattaa lähettää hauskoja kissavideoita kuin mitään ei olisi tapahtunut.

”Itsereflektio on näin toimivilla henkilöillä syystä tai toisesta vähäistä.”

Itsereflektio tarkoittaa ihmisen kykyä miettiä ja sanallistaa omia toimintatapojaan. Itsereflektioon kuuluu myös se, että pohtii omaa toimintaansa toisten näkökulmasta.

Yksilöillä on itsereflektioon erilaiset valmiudet, mutta tärkeintä on ainakin yrittää. Juuri itsereflektio on nimittäin avain vinoutuneen dynamiikan korjaamiselle.

Jos yhteydenpito vanhempaan vie vielä aikuisenakin kaikki voimat, syytä on rajata se minimiin, Järvinen neuvoo.

”Jos rajaaminen ei onnistu, voi välit katkaista määräajaksi tai kokonaan. Vanhemmuus ei oikeuta harjoittamaan henkistä väkivaltaa.”

Nykyään on tapana puhua paljon siitä, kuinka tärkeää vanhemman on sanoittaa lapselle lapsen tunteita.

Vähintään yhtä tärkeää vanhemman on sanoittaa ääneen omia tunteitaan ja ajatuksiaan. Järvisen mukaan hyvää vastuunottamista sosiaalisissa suhteissa on, että sanoittaa ääneen omia mielenliikkeitään.

Lapselle voi esimerkiksi sanoa, että tänään minulla on huono päivä ja olen ärtynyt, mutta se ei johdu teistä. Tai riidan jälkeen voi todeta, että äsken minulla meni yli, oikeasti en ajattele niin kuin sanoin. Anteeksi.