Harvasta vartijasta tuli julma sadisti

 Vankilakokeessa osallistujat yllytettiin hurjiin rooleihin. 

Kyseessä piti olla tavallinen ja leppoisa psykologinen koe, johon osallistumalla saattoi ansaita hieman taskurahaa. Suomalaistaustainen Douglas Korpi ajatteli saavansa luppoaikana rauhaa lukea pian tulossa olevaan tenttiin.

Korpi hyväksyttiin yli 70 vapaaehtoisen joukosta elämään kaksi viikkoa simuloidussa vankilassa. Kaikki 24 koehenkilöä olivat parikymppisiä opiskelijoita.

Simulaatio alkoi tutkittavien kotoa noutamisella – poliisiautoilla. Korpi pantiin rautoihin ”epäiltynä murtovarkaudesta” ja työnnettiin maijaan naapureiden katsellessa hämmentyneinä. Korpi ei tästä hätkähtänyt. Kokeenhan saisi halutessaan keskeyttää, joten hätää ei pitänyt olla. Tämä osoittautui kuitenkin nopeasti vääräksi luuloksi ja itse koe todelliseksi painajaiseksi.

Stanfordin yliopiston psykologi Philip Zimbardo halusi simulaatiollaan tarkastella valtasuhteita ja ihmisten käyttäytymistä. Koe järjestettiin yliopiston kellarissa, ja tutkittavat jaettiin vangin ja vartijan rooleihin.

Koe keskeytettiin ennenaikaisesti kuuden päivän jälkeen, kun vartijat äityivät sadisteiksi ja vankien mielenterveys alkoi horjua vakavasti. Vankeja esimerkiksi valvotettiin ja käskettiin riisua alastomiksi. Heitä ei kutsuttu nimillä vaan numeroilla, ja heidät pantiin marssimaan huputettuina. Vessoina toimivat muoviämpärit.

Kokeen lopettaminen oli pitkälti Zimbardon kumppanin, psykologi Christina Maslachin, ansiota. Hän tuli paikalle seuraamaan koetta, järkyttyi näkemästään ja vaati siippaansa lopettamaan hulluuden. Pari riiteli hetken, mutta lopulta Zimbardo taipui. Hän astui median eteen lausumaan kokeensa osoittaman totuuden ihmisluonteesta: kenestä vain voi kuoriutua hirviö, kunhan olot ovat sopivat.

Hirviön rooliin piti patistaa

Kun kokeen nauhoitteita ja Zimbardon muistiinpanoja tarkasteltiin myöhemmin, havaittiin, että koe olikin pelkkää potaskaa, ei tiedettä, eikä sen tuloksia voi millään pitää valideina.

Vartijat eivät muuttuneet hirviöiksi itsestään, vaan heitä kannustettiin ja jopa käskettiin alistamaan vankeja ja imemään näistä voimat. Jos he eivät olleet tarpeeksi julmia, heitä läksytettiin. Vinkkejä saatiin jopa murhatuomion istuneelta ”asiantuntijalta”.

Vaikutusta oli varmasti myös sillä, että Zimbardo itse osallistui tutkimuksen kulkuun vankilanjohtajan roolistaan.

quote: Yksi julmista vartijoista kertoi suhtautuneensa kokeeseen improvisaationa – ja toimineensa siten kuin uskoi tutkijoiden toivovan.

Painostuksesta huolimatta vartijoista suurin osa ei toiminut sadistisesti. Eräs julmimmista taas on kertonut myöhemmin suhtautuneensa kokeeseen improvisaationa – ja toimineensa siten kuin uskoi tutkijoiden toivovan. Moni muukin tutkittava ajatteli tekevänsä teatteria, tieteen hyväksi.

Kokeen kuuluisan hermoromahduksen sai vanki numero 8612 eli Korpi, joka valmistui myöhemmin psykologiksi itsekin. Hän on kertonut näytelleensä romahduksensa, jotta pääsisi lukemaan tenttiinsä. Se kun ei ollutkaan mahdollista vankilassa, koska kirjat oli viety pois heti kokeen alussa.

Ensin hän teeskenteli vatsakipuja, mutta kun se ei tehonnut, ainoa mahdollisuus oli kunnon show. Hän esitti hysteeristä: riehui, potki ja kirkui: ”En kestä enää!”. Ensin Korpi suljettiin eristysselliin, mutta lopulta paikalle hälytettiin hänen kumppaninsa, ja Korpi vapautettiin.

Muidenkaan vankien mielenterveyden järkkyminen ei ehkä johtunut vartijoiden käytöksestä, vaan pikemminkin sen tajuamisesta, että he toden totta olivat vankeja. Kokeen olisi voinut keskeyttää vain lääketieteellisistä tai Zimbardon sopiviksi katsomista syistä, ei siis vapaasti, kuten oli annettu ymmärtää.

Zimbardo luistelee vastuusta ja sanoo tutkimustaan kohtaan esitetyn kritiikin olevan kiusaamista. Hänen mukaansa kokeen puolustukseksi riittää, että se on herättänyt keskustelua jo vuosikymmeniä – tieteellisen validiteetin puutteesta viis. Zimbardo on myös kiistänyt Korven näytelleen ja sanoo tämän väittävän niin, koska hermoromahdus hävettää.

Kaipaamme synninpäästöä

Kokeesta tehtiin osittainen toisto vuonna 2006, ja siitä kuvattiin ohjelma Britannian yleisradioyhtiön BBC:n kanavalle. Vartijat eivät ottaneet rooliaan eivätkä halunneet määräillä vankeja saati käyttäytyneet sadistisesti. Osallistujat jopa yrittivät muodostaa tasa-arvoista järjestelmää, vaikkakaan se ei erimielisyyksien takia kantanut.

Ei ole epäilystäkään, etteivät jotkin olosuhteet ja tilannetekijät, kuten sota, saisi tekemään pahaa. Ihmisellä on kuitenkin yleensä melko korkea kynnys käyttää väkivaltaa. Haluamme pikemminkin auttaa toisiamme, ja pahan tekeminen saa tuntemaan itsensä vähemmän ihmiseksi.

Ei siis ole niin, että kenestä tahansa saisi helposti hirviön. Zimbardon päätelmät eivät kuitenkaan hevillä unohdu, koska myytti absoluuttisesta pahuudesta uppoaa meihin. Ehkä kaipaamme myös synninpäästöä: emme ole vastuussa teoistamme, koska olemme niin alttiita ulkoiselle vaikutukselle.

 Vain osa uskoi antavansa oikeita iskuja

 Sähkösokkikoe haluttiin tulkita näytöksi kuuliaisuudesta.

1960-luvulla kolmekymppinen professorinalku Stanley Milgram suoritti Yalen yliopistossa kokeen, josta etsittiin selitystä jopa holokaustin julmuuksille.

Ilmoituksessa haettiin koehenkilöitä muistin ja oppimisen tutkimukseen. Lähes 800 valittua jaettiin opettajan ja opiskelijan rooleihin, ja kokeen kerrottiin tarkasteltavan rangaistusten vaikutusta oppimiseen. Oikeasti tarkoitus oli tutkia auktoriteetin tottelemista.

Puvuntakkiin pukeutunut kokeenjohtaja sitoi opiskelijan tuoliin opettajan seisoessa vieressä. Sitten opettaja ohjattiin viereiseen huoneeseen suuren sähköiskulaitteen ääreen. Hänet ohjeistettiin antamaan nappia painamalla sähköiskuja opiskelijalle, jos tämä vastasi kysymyksiin väärin.

Opettajille annettiin kokeeksi 45 voltin sokki-isku, jotta he tietäisivät, miltä heidän antamansa rangaistus tuntui. Todellisuudessa seinän toisella puolella oli näyttelijöitä eikä laitteesta tullut oikeita sähköiskuja. Opettajat eivät tienneet olevansa todellisuudessa niitä, joita tutkittiin.

Sähköiskujen voimakkuus vaihteli muka 15 voltista 450 volttiin eli lievästä vaaralliseen. Nappulat oli nimetty asteittain, esimerkiksi Lievä sokki, Voimakas sokki ja Vaara: vakava sokki. Viimeinen askel oli pahaenteiseltä kuulostava ”XXX”.

Opettajat saivat kokeenjohtajalta käskyksi lisätä iskun voimakkuutta jokaisen virheen jälkeen. Viereisestä huoneesta kuului huutoa ”Päästäkää minut pois!” ja seinän hakkaamista. Nämä reaktiot oli nauhoitettu etukäteen, ja niihin kuului kiljumista, anelua, sydänvaivoista valittamista – ja täysi hiljaisuus.

Psykiatrit olivat etukäteen arvioineet, että vain pari prosenttia koehenkilöistä suostuisi antamaan vaarallisia sähköiskuja ja suurin osa kieltäytyisi tottelemasta.

Toisin kävi. Järkyttävä tulos oli, että 65 prosenttia opettajista antoi vaarallisen iskun, ja vaikka he tällöin kuulivat opiskelijan kiljuvan, suurin osa jatkoi maksimivoimakkuuteen asti. Eli kaksi kolmasosaa aivan tavallisista ihmisistä kykeni kylmästi vaarantamaan toisen ihmisen hengen.

Ihminen ei siis ole pelkästään peto vaan myös robotti, joka tekee mitä vain käsketään, tuloksia tulkittiin.

Dokumenttiin valittiin mehukkain

Tämäkään tutkimus ei kuitenkaan mennyt siten kuin kuvattiin. Milgram jätti raportoimatta, että vain hieman yli puolet tutkittavista uskoi aiheuttavansa toiselle ihmiselle kipua sähköiskulla. Enemmistö niistä, jotka pitivät sähköiskuja oikeina, keskeytti kokeen. Lisäksi koehenkilöt selvästi kärsivät ja anelivat kokeenjohtajalta lupaa lopettaa. He empivät, ponkaisivat ylös tuolista, olivat huolissaan opiskelijasta ja kyselivät, kuka ottaa vastuun. Kokeenjohtaja vastasi, että hän on vastuussa, ei opettaja.

Milgramilla oli samaa draamantajua kuin Zimbardolla. Hän teki tutkimuksestaan dokumenttielokuvan ja valikoi esitettäväksi vain mehukkaimmat palat.

Pois jäi esimerkiksi kohtia, joissa opettajat kertovat kokeenjohtajalle, etteivät usko kokeen olevan totta ja että huudot kuulostavat tekaistulta.

Sen sijaan esitettäväksi valikoitui esimerkiksi pätkä, jossa eräs opettajista huudahtaa ”hän saattaa olla kuollut!” ja jatkaa silti sähköiskuja 450 volttiin asti. ”Loistavaa”, Milgram kirjoitti muistiinpanoihinsa kolme kertaa: tämä pannaan elokuvaan.

Etsittiin selitystä holokaustille

Koetta on tarkasteltava kontekstissaan. Sen suunnitteluun vaikuttivat holokausti ja natsipomo Adolf Eichmannin oikeudenkäynti. Tuloksilla koehenkilöidensä kuuliaisuudesta juutalaistaustainen Milgram totesi antaneensa selityksen holokaustille.

Päätelmiä yksinkertaisesta laboratoriokokeesta ei kuitenkaan voi suoraan yleistää todellisen maailman monitahoisiin tilanteisiin.

quote: Tutkittavat eivät tehneet mitä käskettiin, vaan he halusivat auttaa tutkijaa, koska siihen oli hyvä syy.

Sitä paitsi on kyseenalaistettu, että Milgramin tulokset ylipäätään kertoisivat tottelevaisuudesta. Kaikki koehenkilöt itse asiassa kieltäytyivät, jos heitä käskettiin suoraan. Lopulta kyse oli ehkä pikemminkin konformismista eli mukautumisesta enemmistön tahtoon. Napin painajat halusivat auttaa tutkijaa. Tutkittaville myös kerrottiin moneen kertaan, että koe on tärkeä tieteelle.

Ihmiset eivät siis tee mitä käsketään, vaan he tekevät sen, mitä heidät on suostuteltu tekemään ”oikeutetusti”, jonkin hyvän syyn tähden. Itse koetilannetta on lisäksi kuvattu kiusaamiseksi.

Kokeesta on tiettävästi tehty kaksi osittaista toistoa 2000-luvulla. Alkuperäistä vastaavaa koetta ei kuitenkaan ole eettistä toteuttaa, eikä erilaisia tutkimusasetelmia voi luotettavasti vertailla.

Naapurit eivät vain katselleet puukotusta

 Murhan uutisointi loi kuvan passiivisista sivustaseuraajista. 

Kitty Genovesen raaka murha vääristi käsityksen ihmisen auttamishalusta ja kirvoitti myytin välinpitämättömistä kaupunkilaisista. Oikeasti autamme, jopa henkemme vaarantaen.

New Yorkissa vuonna 1964 tehdyistä 636 murhasta yksi jäi psykologian historiaan. Ei siksi, mitä murhaaja teki, vaan siksi, mitä paikallaolijoiden uskottiin jättäneen tekemättä.

28-vuotias baarimestari Kitty Genovese oli matkalla kotiin kolmelta aamuyöllä. Kerrostalokodin edustalla Kittyä kohti hyökättiin, hänet raiskattiin ja häntä puukotettiin useita kertoja. Kitty huusi: ”Voi luoja, minua puukotetaan, auttakaa!”

Valoja syttyi ja naapurit avasivat ikkunoitaan. Jotkut sammuttivat valot nähdäkseen paremmin. ”Minä kuolen!” Kitty kiljui. Hyökkäys sai kuitenkin jatkua yli puoli tuntia ilman, että kukaan teki mitään. Kitty menehtyi vammoihinsa kotitalonsa oven eteen.

Kahden viikon päästä The New York Timesin etusivulla kohuttiin, että 37 ihmistä näki murhan muttei soittanut poliisille. Juttuun puhutetut naapurit kertoivat, että olivat liian väsyneitä soittaakseen poliisille tai etteivät halunneet sekaantua jupakkaan. Osa ei osannut antaa erityistä syytä, miksi ei puuttunut tilanteeseen. Kohu apaattisista newyorkilaisista oli valmis ja levisi ympäri maailman.

quote: On esitetty, että ihminen auttaa sitä epätodennäköisemmin, mitä enemmän paikalla on muita.

Ilmiötä alettiin kutsua sivustakatsojan vaikutukseksi, ja sen ymmärtämiseksi syntyi uusi psykologisen tutkimuksen haara. On esitetty, että ihminen auttaa sitä epätodennäköisemmin, mitä enemmän paikalla on muita.

Kittyn tarinaan pohjautuen on tehty televisio-ohjelmia, elokuvaa, teatteria, kirjallisuutta ja musiikkia. Tarina oli kuitenkin vääristynyt: uutisen kaikki yksityiskohdat eivät pitäneetkään paikkaansa. Taustalla olivat poliisin virheelliset lausunnot silminnäkijöistä ja journalistin tarve hyvälle tarinalle.

Todellisuudessa osa Kittyn naapureista soitti poliisille ja osa taas ei halunnut tukkia puhelinlinjaa muilta auttajilta. Eräs homoseksuaali ei uskaltanut soittaa omalla puhelimellaan, koska homoseksuaalisuus oli tuolloin laitonta, vaan kiiruhti käyttämään naapurin puhelinta. Lisäksi katu oli huonosti valaistu, eikä suurin osa edes nähnyt Kittyä. Jotkut luulivat hänen olevan vain humalassa.

Kun Kittyn ystävä Sophie kuuli naapuriltaan Kittyn valuvan verta alhaalla, hän ryntäsi oikopäätä tämän luokse vaarasta välittämättä. Kitty kuoli Sophien syliin.

Yleensä autamme hädässä

Sivustakatsojaefekti on kyllä todellinen, mutta ei siinä mittakaavassa kuin on esitetty. Vuonna 2011 julkaistun saksalaisen Regensburgin yliopiston tutkijoiden meta-analyysin perusteella ihmiset rientävät apuun sitä todennäköisemmin, mitä vaarallisemmaksi he tunnistavat tilanteen.

Briteissä, Alankomaissa ja Etelä-Afrikassa asiaa on tutkittu myös tarkastelemalla valvontakameroiden materiaalia. Tulos: useimmiten sivullinen menee väliin, kun näkee jonkun olevan pinteessä. Mitä enemmän ihmisiä on paikalla, sitä varmemmin uhri saa apua.

On kuitenkin helppo nähdä, miksi alkuperäinen tarina liimautui niin tiukasti ihmisten tajuntaan. Se herättää yhden suurista peloistamme: autettaisiinko minua, jos joutuisin pulaan?

Kittyn tapaus myös osui hetkeen, jolloin inhorealistinen romaani Kärpästen herra niitti suosiotaan, natsipomo Eichmannin oikeudenkäynti oli takana ja Milgram paistatteli mediassa. Nämä kaikki pönkittivät käsitystä ihmisen pimeästä luonteesta, mikä saatetaan yhä edelleen tulkita ainoaksi totuudeksi.

 Tahdonvoima ei toiminutkaan kuin lihas

 Itsehillinnällä on monesti selitetty liikoja.

Uusi tutkimus on haastanut kaksi väitettä tahdonvoiman merkityksestä.

Vuonna 1998 yhdysvaltalainen psykologipariskunta Roy Baumeister ja Dianne Tice kollegoineen julkaisivat tutkimuksen, jonka mukaan ne, jotka kokeen alussa söivät retiisejä, luovuttivat vaikeassa tehtävässä nopeammin kuin suklaakeksejä valinneet. Tästä pääteltiin, että tahdonvoimaa on käytössä rajallinen määrä. Kekseistä kieltäytyneet olivat kuluttaneet sen jo loppuun, kun taas keksejä nautiskelleet jaksoivat ponnistella, koska he eivät olleet vielä ehdyttäneet tahdonvoimaansa.

Tämä ”ihmismielen fysiikan laki” levisi nopeasti populaarikulttuuriin ja valmennusalalle, missä se vaikuttaa yhä tänäkin päivänä.

Tahdonvoiman on esitetty olevan kuin lihas, joka väsyy käytettäessä mutta jota voi treenata kuin hauista salilla. Tahtoa voi buustata myös nostamalla verensokeria limsalla, Baumeister kertoo tutkimuksestaan populaarikirjassaan.

Evan Carter Miamin yliopistosta yritti toistaa Baumeisterin limsakokeen, muttei onnistunut vahvistamaan tulosta. Hän kuitenkin jatkoi sinnikkäästi aiheen parissa tohtoriopinnoissaan.

Lopulta käsitys tahdonvoiman ehtymisestä murskaantui, kun Carter kollegoineen vuonna 2015 kokosi tutkimuksista meta-analyysin. He myös huomasivat, että tutkijat, joilla oli sidoksia Baumeisterin laboratorioon, olivat saaneet enemmän tämän teorian mukaisia tuloksia kuin muut.

Teoriaa ei tukenut myöskään vuonna 2021 Minnesotan yliopistossa tehty meta-analyysi, mutta Baumeister jatkaa omalla linjallaan. Hän kutsuu Carteria noviisiksi ja kritisoi muiden tutkijoiden käyttämiä tutkimusmenetelmiä. Hänen mukaansa nykypäivän tutkijat vain kyhjöttävät tietokoneen edessä eivätkä tee oikeita kokeita.

Valikoituminen sekoitti tuloksia

Hieman eri kulmasta tahdonvoimaa tutki Stanfordin yliopiston psykologi Walter Mischel kollegoineen 1970-luvulla aloitetuissa kuuluisissa vaahtokarkkikokeissaan. Niiden mukaan alle kouluikäiset lapset, jotka malttoivat olla syömättä tarjolla olevaa karkkia saadakseen myöhemmin toisenkin karkin, menestyivät myöhemmin koulussa paremmin kuin houkutukselle antautuneet. Tutkijat päättelivät, että juuri nautinnon viivyttämisen taito, tai laajemmin tulkittuna itsehillintä, siivittää menestykseen.

Alkuperäisessä tutkimuksessa lapset tulivat kuitenkin valikoituneista perheistä. Koe toistettiin vuonna 2018 isommalla ja sosioekonomisesti kirjavammalla otoksella. New Yorkin yliopiston tutkijat Tyler Wattsin johdolla havaitsivat, että maltin vaikutus myöhempään menestykseen oli mitätön, kun lapsen perhetausta ja kasvuympäristö huomioitiin.

quote: Perhetausta vaikuttaa sekä siihen, haluaako lapsi odottaa myöhemmin saatavaa palkintoa, että siihen, miten lapsi pärjää myöhemmin elämässä

Perhetausta vaikuttaa sekä siihen, haluaako lapsi odottaa myöhemmin saatavaa palkintoa, että siihen, miten lapsi pärjää myöhemmin elämässä. Jos kasvuolot ovat epävarmat, voi olla jopa fiksumpaa korjata talteen se, mikä on välittömästi saatavilla.

Tahdonvoiman tutkimuksissa on siis saatu kirjavia tuloksia, eikä ihme. Psykologian emeritusprofessori Markku Ojanen toteaa koko käsitteen olevan pulmallinen kirjansa Miksi? – Onnellisuusprofessori pohtii suuria kysymyksiä (osa 2).

Tahdonvoimaa on vaikea erottaa ilmiöistä, jotka liittyvät pikemminkin tilannetekijöihin ja opittuihin taitoihin. Esimerkiksi alkuperäisessä vaahtokarkkikokeessa osa lapsista hoksasi katsella muualle tai hyräillä välttyäkseen karkkien lumoukselta. Tämä ei kuitenkaan ole osoitus tahdonvoimasta, vaan taidosta siirtää huomiota. Huomioida tulisi myös motivaatio, sillä se vaikuttaa siihen, minkä verran tehtävään panostaa, kuten Baumeister kollegoineen osoittaa vuonna 2012 julkaistussa tutkimuksessaan.

Voima-asento ei vaikuttanut hormoneihin

 Lumevaikutus lisäsi vain itseluottamusta.

Voima-asennon esitettiin vaikuttavan hormoneihin ja antavan itseluottamusta. Tarina naisten ja vähemmistöjen voimaannuttamiseksi osoittautui kuitenkin tieteellisesti hataraksi.

Voima-asennon ottaminen kahdeksi minuutiksi saa olon vahvemmaksi ja jopa muuttaa hormonitasoja lisäämällä testosteronin tuotantoa ja vähentämällä stressihormoni kortisolia. Näin väitti yhdysvaltalaisen sosiaalipsykologin Amy Cuddyn ja kollegoiden julkaisema tutkimus vuonna 2010. Tunnetuimmassa asennossa ollaan jalat harallaan ja kädet vyötäröllä kuin supersankari.

Voima-asennosta eli ”power posesta” tuli sensaatio pari vuotta myöhemmin, kun Cuddy piti tutkimuksestaan puheen nimekkäässä Ted-konferenssissa ja väitti voima-asennon muuttavan elämän.

Puhe sinkautti Cuddyn kuuluisuuteen ja auttoi tahkoamaan rahaa luennoimisen ja populaarikirjan avulla. Mutta onko voima-asento todella jotain niin mullistavaa kuin sen saamasta huomiosta voisi päätellä?

Osassa toistotutkimuksista on havaittu voima-asennon psykologiset vaikutukset, mutta siinäpä se. Vaikutusta hormoneihin ei ole saatu vahvistettua.

Meta-analyysien mukaan voima-asennolla ei ole merkittäviä vaikutuksia ja voi olla, että vähäinenkin vaikutus on lumetta. Jos uskoo saavansa lisää itsevarmuutta seisomalla tietyssä asennossa, näin todennäköisesti käy. Buustin onkin todettu olevan heikompi niillä tutkittavilla, jotka eivät ole tietoisia mahdollisista hyödyistä.

quote: Näyttää siltä, että tärkeää ei ole leikkiä supersankaria vaan pikemminkin välttää kyyristelyä.

Lisäksi voima-asennon vaikutukset osoittaneissa tutkimuksissa unohdettiin eräs tärkeä seikka: vertailuun ei otettu mukaan normaalia asentoa, vaan ainoastaan niin sanotut korkean ja alhaisen statuksen asennot. Kun verrataan neutraaliin asentoon, voima-asento ei tuokaan lisähyötyä, summaa Emma Elkjær tanskalaisesta Aarhusin yliopistosta kollegoineen arvostetussa Perspectives on Psychological Science -tiedelehdessä. Näyttää siis siltä, että tärkeää ei ole leikkiä supersankaria vaan pikemminkin välttää kyyristelyä.

Alkuperäisen artikkelin ensimmäinen kirjoittaja on tuonut ilmi, ettei usko enää voima-asentoihin, ja jopa listannut Berkeleyn yliopiston verkkosivuilla tutkimuksen tilastollisen analyysin ongelmia.

Myös Cuddy myöntää, ettei voima-asentojen vaikutus hormoneihin ole saanut vahvistusta. Hänen mukaansa tulos asentojen hyödyistä on joka tapauksessa tärkeä, koska se voimaannuttaa naisia ja vähemmistöjä ottamaan enemmän tilaa.

Ideologialla ei kuitenkaan voi paikata puutteita tieteellisessä laadussa. Cuddyn tutkimukset asettuvat osaksi suurempaa replikaatiokriisiä: 2010-luvulla havaittiin, ettei merkittävää osaa psykologian ja monien muiden tutkimusalojen tuloksista pystytä toistamaan.

 Kännykkä tuskin pilasi sukupolvea

 Yhteys mielenterveyteen on väitettyä monimutkaisempi. 

Kännyköiden ja narsistisen epidemian on väitetty tehneen Y- ja Z-sukupolvista onnettomia minä-sukupolvia. Tutkimusnäyttö on kuitenkin moniselitteistä – ja nuorison paheksunta antiikin aikainen harrastus.

Yhdysvaltalaispsykologi Jean Twenge on tutkinut sukupolvien välisiä eroja ja tullut akateemisen maailman ulkopuolellakin tunnetuksi monista raflaavista esityksistään ja populaarikirjoistaan. Juuri hän on puhunut Amerikassa vallitsevasta narsistisesta epidemiasta ja millenniaaleista minä-sukupolvena.

Twenge on havainnut tutkimuksissaan tilastollisia eroja eri aikaan teini-ikäänsä eläneiden tunteissa ja käyttäytymisessä. Hänen mukaansa Y- ja Z-sukupolvet ovat muun muassa onnettomampia kuin aiemmat sukupolvet ja heillä on myös enemmän mielenterveysongelmia.

Twengen suuri oivallus on, että muutoskohdassa, eli 2010-luvun alussa, ihmiset saivat käyttöönsä älypuhelimet. Twenge nimittääkin Z-sukupolvea iGeniksi, koska se on ensimmäinen, joka on pienestä pitäen kasvanut älypuhelimen kanssa.

Vuonna 2017 hän kirjoitti The Atlantic -lehteen artikkelin, jonka otsikko kysyy: ”Ovatko älypuhelimet tuhonneet sukupolven?”

Twengen väitteet perustuvat pitkälti korrelaatiotutkimuksiin. Tällaisista tutkimuksista ei kuitenkaan voi päätellä syy-seuraussuhteita älypuhelinten ja mielenterveysongelmien välillä. Yhteys voi olla myös sattumaa.

quote: Väite haitoista jättää huomiotta kännykän erilaiset käyttötavat. Osa vaikutuksia on hyviä ja osa huonoja.

Kyseessä on siis vasta hypoteesi, ja tutkimustietoa on sekä puolesta että vastaan. Twengeä on kritisoitu siitä, että hän esittää väitteitä kirjoissaan, vaikka ne tulisi ensin alistaa tiedeyhteisön vertaisarvioinnille. Monet tutkijat ovat myös huomauttaneet, että yhden tekijän merkitystä mielenterveysongelmien synnyssä ei pidä liioitella. Väite kännyköiden haitallisuudesta jättää huomiotta erilaiset ympäristöt ja erilaiset tavat käyttää puhelinta. Pöydällä lojuva puhelin ei tartuta mielenterveysongelmia.

Tutkimustulokset esimerkiksi sosiaalisen median käytön ja mielenterveyden välillä ovat monisyisiä. Nature Mental Health -tiedelehdessä vuonna 2023 ilmestyneessä tutkimuksessa todetaan, että somen käytöllä on vähäisempi merkitys mielenterveyden kannalta kuin esimerkiksi kiusaamisella, tuen puutteella tai tyytymättömyydellä koulumenestykseen. Lisäksi somella on myös myönteisiä, ei pelkästään kielteisiä vaikutuksia.

Ovatko ongelmat lisääntyneet?

Nuorten mielenterveysongelmat näyttävät lisääntyneen, mutta täyttä varmuutta tästäkään ei ole. On mahdollista, että nuoret raportoivat ongelmistaan avoimemmin kuin menneet sukupolvet, koska niihin liittyvä stigma ei ole enää yhtä vahva. Tätä nykyä nuoret myös ”ottavat omikseen” psykiatrian diagnostisia käsitteitä ja tekevät niistä kulttuurisia kategorioita, kuten ruotsalaistutkijat Sofia Kvist Lindholm ja Anette Wickström ovat havainneet. Voi siis olla, että lievät ongelmat nousevat esiin aiempaa herkemmin.

Nuorisopsykiatrian professori Riittakerttu Kaltiala kollegoineen toteaa Lääkärilehdessä, että harvoissa tutkimuksissa voidaan luotettavasti kartoittaa nuorten mielenterveyden trendejä, ja tulokset eivät tue häiriöiden lisääntymistä.

Sitä paitsi esimerkiksi ahdistus on normaali reaktio eskaloituviin uhkiin, kuten digitaalisen median vaikutuksia tutkiva yliopistonlehtori Lauri Hietajärvi toteaa Helsingin Sanomissa: ”Sen sijaan, että syyttäisimme digitaalisia palveluita siitä, että ihmiset ovat masentuneita, voisimme kysyä vanhemmilta sukupolvilta, miksi he ovat ajaneet maailman sellaiseen tilaan, ettei siitä ole kerrottavana kuin huonoja uutisia.”

Ehkä meidän siis tulisi lakata tuijottamasta vain ruutua ja kohottaa katse maailmaan, jossa toden totta on monenlaisia katastrofeja, sotia, onnettomuuksia ja kohtuuttomia vaatimuksia.

Entäpä sitten narsismi? Itsekeskeisyys kuuluu nuoruuteen, mutta ei ole yksiselitteistä, milloin siitä tulee narsismia. Twenge nojaa väitteensä narsismin noususta tutkimuksiin, joissa käytetty mittari ei joidenkin asiantuntijoiden mielestä edes kartoita narsismia. Kaikki tutkijat eivät myöskään löydä aineistoista samoja yhteyksiä kuin Twenge.

Aikuiset ovat antiikista alkaen nähneet ”nykynuoret” omaa sukupolveaan pahempina. Jää nähtäväksi, missä mielessä näin on tällä kertaa – ja onko Twengen arvatenkin huimille luentopalkkioille katetta.

Anne Haikola 

on psykologi, väitöskirjatutkija ja vapaa tiedetoimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 13/2023.

Lähteenä mm: Rutger Bregman, Hyvän historia (Atena, 2020).

Stanfordin vankilakoetta kannattaa tarkastella lähinnä näytelmänä.

Philip Zimbardo on kutsunut koettaan kohtaan esitettyä kritiikkiä kiusaamiseksi.

Koehenkilö sidottiin silmänlumeeksi tuoliin rangaistavaksi.

Stanley Milgram pani koehenkilöt antamaan toisilleen valetällejä sähköiskulaitteella.

Kitty Genovese tapettiin raa’asti kotikadulleen New Yorkin Queensissa.

Vaahtokarkeilla on testattu kykyä viivyttää nautintoa.

Z on ensimmäinen pienestä pitäen älypuhelimen kanssa kasvanut sukupolvi.

Asennolla haluttiin voimaannuttaa.