Ystävät hankkivat lapsia ja asuntoja tai ainakin mökkiä tai purjevenettä, joista mihinkään ei ole itsellä varaa.

Näin kuvaili elämäänsä helsinkiläinen Rae Reinvall, 32, kun Helsingin Sanomat pyysi lukijoita kertomaan kokemuksiaan niin sanotusta keskiluokkaisesta köyhyydestä.

Kyselyssä noin parisataa lukijaa kertoi, millaista on arki, kun raha ei tunnu riittävän välttämättömyyksiin, vaikka kokisi kuuluvansa tukevaan ja turvalliseen keskiluokkaan. 

Keskiluokkaiseksi itsensä määrittelee myös Reinvall. Hänellä on kaksi korkeakoulututkintoa ja vakituinen työ, mutta ”kuukausipalkka on sama kuin tyyliin lähihoitajalla, vaikka on maisteri”.

Tilanne on Reinvallista nurinkurinen. 

”Mielestäni palkkani on matala verrattuna muihin maisterin tutkinnon suorittaneisiin. Eikös peruskoulun opettajan alkupalkkakin ole vähintään 2 700 euroa? En ansaitse edes tuon vertaa, vaikka koulutukseni on yhtä pitkä.” 

Reinvall työskentelee sirkuskoulun opettajana. Hänellä on teatteri-ilmaisun ohjaajan AMK-tutkinto, joka vastaa yliopiston kandidaatin tutkintoa. Lisäksi hän on valmistunut urheiluvalmennuksen maisteriksi englantilaisesta Loughboroughin yliopistosta.

Reinvallin taloutta niukistavat tällä hetkellä opintolainat molemmista tutkinnoista. Siksi hän tekee satunnaisesti peruskoulun liikunnanopettajan sijaisuuksia, jotta voi kattaa yllättäviä menoeriä, kuten hammaslääkärilaskuja. 

Suuri säästö on asumismuoto. Reinvall asuu neljän hengen kimppakämpässä Helsingin Kruununhaassa. Vuokra on niin edullinen, että Reinvall melkein kuiskaa sen: ”400 euroa”. 

Silti hän hymähtää, että sairaanhoitajana työskentelevä pikkusisko on pystynyt jo ostamaan oman asunnon, mikä on Reinvallille jotain saavuttamatonta. Ei hän koko elämäänsä ole ajatellut asua kimppakämpässä. 

Taloudellinen tilanne näkyy Reinvallin arjessa niin, ettei hän voi tehdä vapaa-ajallaan haluamiaan asioita. Esimerkiksi kulttuurielämykset ovat hänen mielestään keskiluokkaisia tapoja viettää vapaa-aikaa, mutta niihin hänellä on vain harvoin varaa. 

”Museokortin olen sentään tajunnut pyytää syntymäpäivälahjaksi”, Reinvall naurahtaa.

Sanapari ”keskiluokkainen köyhä” sisältää ristiriidan. Keskiluokka kun määritellään useissa yhteyksissä tulotason perusteella. 

Keskiluokkaisen ajatellaan käytännössä usein tarkoittavan suurin piirtein keskituloista, eikä keskiluokkaan kuuluva voi näin määriteltynä olla pienituloinen.

Suomalaisista valtaosa, noin 70 prosenttia, kuuluu tulojensa perusteella keskiluokkaan.

Tyypillisimmin keskiluokkaisuutta on määritelty OECD:n laskutavalla. Sen mukaan keskiluokkaan kuuluviksi katsotaan ne henkilöt, joiden taloudessa käytettävissä olevat tulot kulutusyksikköä kohden ovat vähintään 75 prosenttia mediaanitulosta. Kulutusyksiköillä verrataan kooltaan ja rakenteeltaan erilaisia kotitalouksia toisiinsa. 

Keskiluokan ylärajaksi OECD puolestaan määrittelee mediaanituloon nähden kaksinkertaiset tulot.

Vuoden 2021 mediaanitulon perusteella yksin asuva ihminen kuului keskiluokkaan, jos rahaa jäi käteen verojen jälkeen noin 1700–4500 euroa kuussa. 

Jos keskiluokkaan kuuluva on keskituloinen, mitä sitten oikeastaan on keskiluokkainen köyhyys? 

”Se on ennen kaikkea subjektiivinen kokemus omasta tilanteesta. Ihminenhän voi oikeasti olla todella pienituloinen, mutta ei silti pidä itseään köyhänä”, toteaa taloudellista eriarvoisuutta tutkiva Esa Karonen Turun yliopistosta. 

HS:n kyselyssä itsensä keskiluokkaisiksi köyhiksi kokevat kuuluivat karkeasti kahteen ryhmään. 

Vastaajien joukossa oli pienituloisia ihmisiä, jotka kokivat silti kuuluvansa henkisesti keskiluokkaan. He olivat esimerkiksi kasvaneet keskiluokkaisessa perheessä ja hankkineet yliopistotutkinnon, mutta sairastuneet tai jääneet pidemmäksi aikaa työttömiksi.

Suurin osa vastaajista oli kuitenkin Rae Reinvallin kaltaisia keskituloisia ihmisiä, jotka kertoivat, etteivät heidän tulonsa riitä keskiluokkaiseksi miellettyyn elämäntapaan.

Tulot ovatkin vain yksi tapa määritellä keskiluokka, muistuttaa tutkija Esa Karonen.

Yhteiskuntaluokkaa voi tarkastella myös koulutuksen ja ammatillisen aseman sekä kulttuurin eli tietynlaisten asenteiden ja ajattelutapojen perusteella.

Arjessa keskiluokkaisuus ymmärretään usein niin sanotuksi tavalliseksi keskivertoelämäksi. On ehkä omakotitalo, auto, pari lasta ja koira, Karonen sanoo.

Keskiluokkaan kuuluva ihminen on saavuttanut hyvän kansalaisen normin. 

Juuri tähän  keskivertoelämäksi miellettyyn elämäntyyliin moni HS:n kyselyyn vastannut lukija vertasi itseään.

Osa vastaajista tunsi katkeruutta siitä, että he olivat satsanneet yliopistokoulutukseen ja menneet töihin, mutta keskiluokkainen ihanne autoineen ja omakotitaloineen tuntui  saavuttamattomalta.

Inflaatio, lainakorkojen nousu ja energian kallistuminen ovat kutistaneet pakollisten menojen jälkeen käteen jääviä tuloja. Moni kyselyyn vastannut olikin tyrmistynyt siitä, ettei keskituloisella ole varaa arkisiin asioihin, kuten kuntosalikorttiin tai leffalippuihin.

Ääritilanteissa rahapulan kerrottiin näkyvän niin, ettei voi uusia silmälasejaan, hankkia puuttuvan hampaan tilalle implanttia tai ostaa kallista lääkettä sairautensa hoitoon. 

Näin kirjoittaa sotealalla pitkään esimiestehtävissä työskennellyt, maisterin tutkinnon suorittanut 42-vuotias nainen:

Pärjäämme juuri ja juuri, vaikka tienaan ihan hyvin. Asun kahden lapseni kanssa suuressa kaupungissa omassa kerrostaloasunnossa. Kaiken kallistuminen on merkinnyt sitä, että olen lopettanut kampaajalla käymisen enkä harrasta mitään maksullista. 

Ulkomaanmatkoista voin vain haaveilla, en omista autoa. Kun lapset ovat isällään, en syö kotona juuri mitään. Minua huolettaa, jos tilanne jatkuu tällaisena vuosia. 

Moni perheellinen vastaaja koki, että perheen elättäminen varsinkin pääkaupunkiseudulla on kallista. Haastavimmaksi tilanteensa kokivat yksinhuoltajat.

38-vuotias perheenäiti kertoi, ettei voi erota miehestään, vaikka haluaisi, koska silloin hänen ja lasten elintaso romahtaisi. Hän sanoo häpeävänsä sitä, miten vähän saa korkeakoulutettuna sosiaalialan työntekijänä palkkaa. 

Jos eroaisin miehestäni, joutuisin hankkimaan toisen työn, koska en mitenkään selviäisi vuokranmaksusta. 

Eräs vastaajista puolestaan kommentoi, ettei heillä ole puolisonsa kanssa mitään mahdollisuutta hankkia lasta, koska äitiyslomaan ei ole varaa.

Korkeakoulutusta on perinteisesti pidetty väylänä keskiluokkaisuuteen ja hyvään elintasoon. Todellisuudessa koulutuksen ja tulotason yhteys ei ole aina suoraviivainen. 

”Putkimiehen ansiot saattavat hyvin olla korkeammat kuin akateemisesti kouluttautuneen työntekijän”, Karonen huomauttaa.

Huomattavan moni kyselyyn vastanneista kertoi työskentelevänsä sote-, varhaiskasvatus- tai opetusalan tehtävissä, joihin vaaditaan korkeakoulututkintoa. 

Vastaajat kokivat, että heidän palkkansa ei vastaa yliopistotason koulutusta, mikä tuntui epäreilulta.

Kyselyyn vastannut 38-vuotias opettajan pätkätöitä tekevä nainen kertoi, ettei akateeminen koulutus ole taannut hänelle leveää elämää. 

Koen olevani varoittava esimerkki siitä, miten kuuliainen kouluttautuminen ei kannata. Voimme puolisoni kanssa vain unelmoida oman asunnon ostamisesta. 

Varsinkin lapsen saaminen havahdutti huomaamaan, millaisessa taloudellisessa todellisuudessa moni muu samassa sosiaaliluokassa elävä elää. Lastenvaunujen hankinta oli meille mahdotonta muutoin kuin lainaten tai käytettynä. Sairaalan synnytyspäivien laskuun oli lainattava rahaa isovanhemmilta.

Samassa yhteiskuntaluokassa eläville on tyypillistä hakeutua asumaan samoille asuinalueille. Eletään kaltaisten kuplassa, jossa tekemisiä ja omistamisia on helppo vertailla. 

Esa Karonen arveleekin, että tässä piilee ydin siihen, kokeeko keskituloinen olevansa köyhä vai hyvin toimeentuleva. 

”Jos naapurilla on Bemari pihassa, tämä voi herättää kysymyksen, miksi itsellä ei ole samaan varaa.”

41-vuotias varhaiskasvatuksen opettaja kertoo asuvansa hyvällä alueella, jossa ihmisillä on ”kaikki pelit ja vehkeet”. 

Itselläni ei ole varaa edes autoon. Suuri osa lapsen koulukavereista asuu isoissa omakotitaloissa ja matkustelee lomilla Euroopassa ja kauempanakin. Kaverini puhuvat teatterinäytöksistä, joita ovat käyneet katsomassa, itse en ole käynyt edes elokuvissa pariin vuoteen. Itsekin haluaisin viedä lasta ulkomaille ja tutustuttaa kieliin ja kulttuureihin, mutta minkäs teet, kun raha ei riitä. 

Monissa vastauksissa nousi esiin matkustaminen, johon ei ollutkaan enää varaa kuten ennen. Matkustelusta oli tullut ikään kuin luksustuote.

Rae Reinvallista on huvittavaa, että hän joutuu edelleen matkustamaan ”kengännarubudjetilla”, vaikka on yli kolmekymppinen. 

Hän haluaisi käydä kuuntelemassa teknoa Berliinissä, mutta on päätynyt keikoille Tallinnaan, joka on huomattavasti edullisempi vaihtoehto. Majoituksen hän valitsee aina halvimmasta päästä, mikä on hänen mukaansa aiheuttanut joskus kahnauksia parempaa tasoa toivovan kumppanin kanssa. 

Kyselyyn vastannut 60-vuotias mies kertoo keksivänsä erilaisia peitetarinoita siitä, miksi heidän perheensä ei matkustele. Hänen lähes 4 500 euron kuukausipalkkansa on perheen ainoa tulo. 

Korona-aika oli hyvä syy, ettei missään matkustellut. Nyt kun matkustelu on mahdollista, niin herättäähän se tuttavapiirissä ihmetystä, ettei missään käydä. Jotenkin tätä omaa tilannetta koettaa peitellä tai selostaa parhain päin.

Ovatko keskiluokkaisen elämän kriteerit matkoineen ja omakotitaloineen liian korkealla? Voisiko oman elintason tavoittelussa tyytyä hieman vähempään?

Yhteiskunnassa vallitsevat asenteet muovaavat käsitystä tavoiteltavasta elämästä, tutkija Karonen pohtii. Oma auto, talo ja ehkä etelänloma kerran vuodessa ovat sosiaalisia standardeja, joihin moni vertaa elämäänsä.

”On hyvä muistaa, että nämä ovat vain sosiaalisia trendejä, eikä niitä ole kenenkään pakko noudattaa. Viime kädessä määritelmä ’hyvästä kansalaisesta’ asuu jokaisen omassa päässä.”

Karonen itse kokee, etteivät toiveet omasta kodista, perheestä ja autosta ole yhtään liian suuria. Ihmisillä ympäri maailmaa on hyvin samantyyppiset toiveet elämisen tasosta. Niitä tavoittelevan on kuitenkin tärkeää osata elää oman budjetin mukaisesti.

”Tietenkään ei ole pakko asua juuri omakotitalossa, onhan niitä muitakin asumismuotoja.”

Karonen sanoo itse kasvaneensa työläisperheessä, jossa ei ulkomaanmatkoja harrastettu. 

”Silti meiltä ei puuttunut mitään. Jos jotain suuria hankintoja tehtiin, sitä harkittiin tarkoin.”

Aikuiselämän kasvua onkin ehkä uskaltaa todeta, ettei kaikkeen ole varaa, Karonen pohtii. Sen sijaan voisi elää omannäköistään elämää ja välittää vähemmän siitä, miten muut elävät. 

”Se on viisautta.” 

Niin ajattelee myös Rae Reinvall.

”Sirkus on intohimoni eikä oikeastaan edes tunnu työltä. Mieluummin teen mielekästä duunia ja saan pientä palkkaa kuin että kävisin epämielenkiintoisissa töissä vain hyvän palkan vuoksi.” 

Teksti: Pauliina Romppanen, kuvat: Ella Kiviniemi, tekstin editointi: Heini Maksimainen, kuvatoimittaminen: Outi Neuvonen.