Sotilasliitto Natossa seurattiin vuosia epäluuloisena sitä, kuinka venäläiset merentutkimus­alukset seilasivat länsimaiden merenpohjaan rakentamien putkistojen ja kaapelien yllä. 

Natossa arveltiin, että Venäjä kartoitti merenpohjan infrastruktuuria hyödyntääkseen tietoja sitten mahdollisessa yhteenotossa. 

Se tiedettiin, että jotain pitäisi tehdä. Mutta mitä?

Kunnes Itämeren pohjassa pamahti. Kaksi kertaa. 

Nord Stream -kaasuputkien räjähdykset viime vuoden syyskuussa herättivät Naton toimintaan. 

Sotilasliitto on aktivoitunut tänä vuonna meren­alaisen infrastruktuurin suojaamiseen suorastaan historiallisella tarmolla.

Liittokunnassa ja sen jäsenmaissa on käynnistetty useita uusia meri-infran turvaamista koskevia hankkeita.

Kyseessä on myös valmistautumista uudenlaiseen merenalaiseen sotaan: taisteluun merenpohjan turvaamisesta (seabed warfare). Tämän sodan tavat hakevat vielä muotoaan. 

Natossa on jo vuosia puhuttu siitä, että jäsenmaiden sieto- ja palautumiskykyä eli resilienssiä olisi parannettava sen varalta, että merenpohjassa kulkevat kaasu- ja öljyputket tai tietoliikenne­kaapelit rikotaan tahallisen tihutyön seurauksena.

Nord Stream -putkien räjäytysten jälkeen Nato reagoi heti lisäämällä partiointiaan sekä merellä että ilmassa.

Tämän vuoden tammikuussa Nato ja EU ilmoittivat myös perustavansa yhteisen työryhmän pohtimaan kriittisen infrastruktuurin suojaamista (Nato-EU Task Force on Resilience of Critical Infrastructure). Taustalla oli se, että Venäjän katsottiin ryhtyneen käyttämään energiaa aseena.

Naton ja EU:n yhteistyöryhmä nosti resilienssin parantamisessa keskiöön erityisesti neljä sektoria: energian, kuljetukset, digitaaliteknologian ja avaruuden.

Nato ilmoitti ryhtyvänsä omiin toimiin tämän vuoden helmikuussa. 

Alle viisi kuukautta Nord Stream -räjäytysten jälkeen Nato kertoi perustavansa kriittisen merenalaisen infrastruktuurin koordinaatio­ryhmän, josta käytetään lyhennettä CUICC (Critical Undersea Infrastructure Coordination Cell).

Siviileistä koostuva ryhmä toimii Naton päämajassa Brysselissä. Sen johtajaksi valittiin eläkkeellä oleva saksalainen kenraali­luutnantti Hans-Werner Wiermann, joka on ollut aiemmin Naton kansainvälisen sotilas­henkilöstön johtajana.

CUICC:n tehtäväksi on annettu kartoittaa haavoittuvuuksia sekä rakentaa yhteyksiä eri maiden hallitusten, meri­teollisuuden ja asevoimien välille.

Esimerkiksi pelkästään Naton sisällä on sen merenalainen asiantuntemus jakautunut useassa paikassa oleviin osaamis­keskuksiin, joita on Italiassa, Saksassa ja Liettuassa. Näistä tärkeimpänä pidetään nyt Italian La Speziassa olevaa CMRE -tutkimus- ja koekeskusta (Centre for Maritime Research and Experimentation).

On selvää, että koordinaatiota tarvitaan eri tahojen välille.

Naton pääsihteeri Jens Stoltenberg on korostanut nimenomaan merenalaista infraa rakentavan ja ylläpitävän meriteollisuuden merkitystä.

Tavoitteena on, että siviili- ja sotilaspuoli jakaisivat keskenään tietoa ja parhaita käytänteitä innovatiivisen teknologian levittämiseksi ja meri-infran suojaamiseksi. 

Wiermannin mukaan pelkästään meri­partioinnin lisääminen ei riitä. CUICC aikoo siksi yhdistää normaalilla sotilas­tiedustelulla saatavat tiedot meriteollisuuden osaamiseen. Tarkoituksena on arvioida, mihin meri-infraan kohdistuva uhka todennäköisimmin kohdistuu, jotta se voidaan torjua.

Taustalla on sen myöntäminen, että meren­pohjassa on liikaa putkistoja ja kaapeleita, että niitä kaikkia voitaisiin tehokkaasti valvoa.

Naton viime kesän Vilnan huippu­kokouksessa päätettiin, että Nato perustaa myös erillisen keskuksen meren­pohjan kaapelien ja putkien suojelemiseksi. 

Uusi merenalaisen kriittisen infran turvallisuus­keskus (Maritime Centre for the Security of Critical Undersea Infrastructure) sijoitetaan Britannian Northwoodiin Naton merivoima­päämajaan.

Julkisten tietojen mukaan keskukselle annetaan vaativa tehtävä luoda merellinen valvonta­järjestelmä, joka ulottuu Pohjois-Atlantille, Pohjanmerelle, Itämerelle, Välimerelle ja Mustallemerelle.

Eräät Naton jäsenmaat ovat ryhtyneet myös itse varustautumaan uutta taistelu­kenttää eli merenpohjaa varten.

Ranska julkisti jo viime vuonna meren­pohjan sodankäynnin strategiansa. Erittäin kunnianhimoisessa ohjelmassa asetetaan tavoitteeksi muun muassa se, että ranskalaiset pystyvät toimimaan 6 000 metrin syvyyteen saakka.

Perinteinen merivalta Britannia on taas kiirehtinyt hankettaan ostaa laivaston käyttöön uusia aluksia, joista käsin voidaan toimia syvällä meren pohjassa. Kaksi tällaista alusta on otettu käyttöön tänä vuonna. 

Kriittisen infrastruktuurin turvaaminen on Natossa  jäsenmaiden itsensä vastuulla. 

Natolla ei liittokuntana ole kykyä omaan vedenalaiseen valvontaan vaan sen toiminta perustuu jäsenmaiden ilma-aluksiin, pinta-aluksiin, sukellusveneisiin ja drooneihin.

Nato toki antaa pyydettäessä apua. Sillä onkin valmiudessa neljä monikansallista laivasto-osastoa.

Mikä on Suomen osuus Naton vedenalaisen infrastruktuurin turvaamis­hankkeissa? 

Suomella voisi kuvitella olevan osaamista Itämeren erikoisolosuhteissa. 

Puolustusministeriöstä kerrotaan, että Suomi tarkastelee parhaillaan resurssiensa käyttöä Natossa.

Ministeriön mukaan Naton kriittiseen merenalaiseen infraan liittyvät toiminnot ovat vasta rakentamis­vaiheessa eikä Suomella ole tällä hetkellä henkilöstöä osoitettuna niihin.