Jyskytys päässä alkoi heti, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan 24. helmikuuta 2022: pitää lähteä, pitää lähteä.

Sakke oli ollut vartijana yövuorossa. Yö oli ollut tavallinen työyö: kierros puoli kolmelta, sen päätteeksi kahvit. Hieman ennen aamuseitsemää Sakke avasi Iltalehden ja näki uutiset. Sota.

Päässä hakannut ajatus ei ollut uusi. Se oli kolkutellut jo kahdeksan vuotta aiemmin, kun Sakke oli armeijassa ja Venäjä valtasi Krimin.

Nyt sota imaisi Saken heti. Oli vaikeaa keskittyä muuhun kuin rintamalinjojen liikkeisiin. Hän luki kaiken mitä löysi ja selasi Youtubea. Hän katsoi nekin videot, joissa kävi pahasti.

Sakke sanoi avovaimolleen harkitsevansa lähtöä Ukrainaan. Tämä totesi ykskantaan, että se tarkoittaa eroa.

Sakke kaartaa itäukrainalaisen huoltoaseman pihaan vanhalla Subarulla, jonka kyljessä on kuraroiskeita, pääkallo ja teksti What a Lovely Day.

Siitä on nyt yhdeksän kuukautta, kun hän lähti.

Hän sotii Bahmutin liepeillä ja pitää majaa täällä Kostjantynivkassa parinkymmenen kilometrin päässä rintamalta. Kostjantynivka on Donetskissa sijaitseva teollisuuskaupunki, suurin piirtein Lappeenrannan kokoinen. Ja siluetiltaan vähän samanhenkinenkin: matalista kerrostaloista koostuvaa keskustaa on hankala kuvailla, koska mikään ei oikein jää mieleen.

Sota ja arki istuvat täällä vieretysten.

Kun katsoo ylös, taivaalla on venäläisen Orlan-tiedusteludroonin jättämä väärinpäin olevan u-kirjaimen muotoinen vana. Ilmassa on vuorotellen hävittäjiä, raketteja ja ilmatorjuntaohjuksia. Kun katsoo alas, kaksi alakouluikäistä poikaa polkee nauraen liian suurilla polkupyörillä kohti ruokakauppaa.

Arki on arvaamatonta.

Syyskuussa torille osui ohjus kesken vilkkaimman kaupankäynnin. Se tappoi ainakin 17 ihmistä, ja yli 30 haavoittui. Presidentti Volodymyr Zelenskyi syytti iskusta heti ”Venäjän terroristeja”, mutta pari viikkoa myöhemmin The New York Times kertoi omiin selvityksiinsä perustuen, että ohjus oli todennäköisesti Ukrainan oma harhautunut ilmatorjuntaohjus.

”Morjesta”, Sakke sanoo ja puristaa jämäkästi kättä ja hyppäämme kyytiin.

Sodan alun jälkeen hän sinnitteli Suomessa vielä vuoden, sillä kaikki oli ”liian hyvin”. Oli se parisuhde, yhteinen koti ja työpaikka. Kaikki ne menivät, kun hän päätti tulla tänne.

Vähän se viilsi, mutta ei hän voinut olla lähtemättäkään. Enemmän kirpaisivat kellarit, joista venäläismiehityksen jäljiltä makasi päähän ammuttuja siviilejä. Tai kun Mariupolissa venäläiset pommittivat teatteria, vaikka tiesivät, että siellä oli lapsia suojassa.

Sakke pysäköi Subarunsa kaksikerroksisen talon luo, jonka senkin venäläiset ovat pommittaneet niin, että jäljellä on vain betoniranka.

Ilta-auringon valo tekee talosta rappioromanttisen. Taustalla kuuluu koko ajan rintaman jytinä, mutta Sakke ei kiinnitä siihen huomiota. Hän on tottunut.

Kun rakennukseen kävelee sisään, nyrkinkokoiset kivenmurikat pyörähtelevät askelten alla.

Jos ulkomaalainen haluaa taistella Ukrainan puolesta, ilmeisiä vaihtoehtoja on kaksi. Voi liittyä joko vierastaistelijoille tarkoitettuun legioonaan tai Ukrainan armeijaan.

Eroja on muutamia. Legioonassa erityisesti yhden komppanian rooli on hyökkäävä, joten työ voi olla vaarallisempaa, mutta on heillä myös paremmat varusteet kuin Ukrainan armeijalla. Monella legioonalaisella on hyvä sotilaskoulutus. Legioonasta pääsee lähtemään nopeammin, jos alkaa tuntua siltä.

Jos allekirjoittaa sopimuksen Ukrainan armeijan kanssa, on samanlainen sotilas kuin ukrainalaisetkin. Ero on vain siinä, että ulkomaalainen voi kirjoittaa irtisanomispyynnön, joka hyväksytään aina. Ukrainalaisilla sitä mahdollisuutta ei ole. 

Sakke valitsi legioonan. Liittyminen ei sinänsä ole vaikeaa, netissä on sitä varten hyvät sivut. Aluksi täytetään kolmisivuinen lomake. 

Legioonan antamat varusteet olivat kohtalaiset. Maastovaatteet, kengät, reppu, alusvaatteet ja taisteluvarusteet. Niillä pärjäisi, jos olisi pakko. Sakke kuitenkin käytti vain asetta ja kenkiä ja hankki itse paremmat luotiliivit, kypärän ja kuulosuojaimet. Makuupussin ja kenttälapion hän oli tuonut jo Suomesta.

Sakelle pommitettu talo Kostjantynivkassa on tuttu paikka. Kakkoskerroksessa, siinä missä seinää on vielä vähän pystyssä, oli alkuvuodesta Saken huone. Sotimiseen oikeuttavien paperitöiden etenemistä odotellessa hän teki vapaaehtoistöitä. Vei tarvikkeita rintamille ja auttoi siviilien evakuoinneissa.

Tämä oli heidän turvatalonsa, ehkä jonkinlainen psykiatrinen sairaala alkujaan. Sisällä oli paljon pieniä huoneita, jotka saattoi lukita ulkoa päin.

”Tämä näytti ehjänäkin semmoiselta paikalta, ettei kukaan ole täällä huvikseen ollut.”

Sakke on käynyt Suomessa varusmiespalveluksen ja reserviupseerikoulun sekä suorittanut turvallisuusalan perustutkinnon. Sotilasura Ukrainassa alkoi parin kuukauden koulutuksella. Ei siinä ollut mitään uutta. Yhteistoimintaa lähinnä harjoiteltiin, Sakke sanoo.

Toukokuussa hän aloitti legioonassa.

Ensimmäinen tehtävä tuli kolmantena päivänä. Piti hakea haavoittunut sotilas pois rintamalta.

Jos Suomen armeijassa joku ehdottaisi sellaista tehtävää, kysyttäisiin, että oletko kännissä, Sakke sanoo ja nauraa päälle.

”Tehtävänä oli kävellä muutamia kilometrejä aukiolla tietä pitkin, dronetähystyksen ja epäsuoran tulen alla ilman suojaa. Edellinen tehtävää yrittänyt tiimi pääsi vajaan kilometrin eteenpäin, sitten kaikki haavoittuivat.”

Silti kun kysyttiin, että kuka menee, Sakke ajatteli, että saatanha mie lähtiä.

Miksi?

”Sotimaanhan tänne oli tultu. Ei tässä muutenkaan ole sillä tavalla tolkkua. Ajattelin, että saadaan eka homma pois alta.”

Sakke ja muutama muu hyppäsivät lava-auton kyytiin. Se jätti heidät tienposkeen, ja sotilaille kerrottiin, että seuraava, panssaroitu kyyti on tulossa pian.

Ennen kyytiä tuli isku. Sakke makasi ukrainalaisessa metsikössä venäläisten kranaattien sateessa.

Lopulta miehistönkuljetusvaunu tuli ja kuljetti taas muutaman kilometrin eteenpäin. Siitä he jatkoivat jalan. Puolen kilometrin jälkeen venäläiset alkoivat jälleen ampua. Droonitähystyksen ansiosta keskitys oli todella tarkka.

”Kranaatteja tuli alle puolen minuutin välein, ja kaikki alle 50 metrin päähän.”

Osuma tuntuu siltä kuin joku löisi pesäpallomailalla ja puukottaisi samaan aikaan. Niin Sakelle oli kerrottu.

”Minusta kuitenkin tuntui, että joku otti kuulapäävasaran ja kopautti sillä kypärääni ja sen jälkeen löi rystyllä takareiteen. Hetken ajattelin, että oliko tämä minun osaltani näin lyhyt leikki.”

Mistään ei kuitenkaan valunut verta, joten Sakke jatkoi. Tehtävää oli edessä vielä kuusi tuntia, vaikka eipä sitä kukaan siinä kohtaa tiennyt. Ulkona oli 30 astetta lämmintä ja kantamuksia yli 30 kiloa.

He etenivät omakotitalojen välissä, kun kaveri käski yhtäkkiä Saken pysähtymään: aivan jalkojen juuressa oli miina. Kun Sakke astui taaksepäin väistääkseen miinaa, hänen eteensä iskeytyi kranaatti.

”Jos kaveri ei olisi pysäyttänyt, olisin juossut miinaan. Jos en olisi astunut taaksepäin, kranaatti olisi osunut suoraan minuun.”

Kävi monta kertaa valtava tuuri. Tai kuten Sakke itse sen muotoilee: Niin monta kertaa heitettiin noppaa, että ihme on, ettei kutosia otettu.

Haavoittunut sotilas saatiin lopulta haetuksi.

”Kun kaikki oli ohi ja hypättiin autokyytiin, minuutin jälkeen kehtasin vetää henkeä ja ajatella, että kotiin tultiin tältäkin reissulta. Olin aika pöllyssä, mulla oli aivotärähdys. Se vasarahomma oli kypärään osunut kranaatinsirpale.”

Kun Sakke myöhemmin soitti äidille, hän kertoi, että ensimmäinen homma on hoidettu. Hyvin meni.

Tällä hetkellä Ukrainassa taistelee arviolta 35–40 suomalaista. Heitä on ainakin Kupjanskissa, Bahmutin liepeillä ja Zaporižžjassa.

Täysin uusia tulijoita on tänä vuonna saapunut enää vähän. Ne jotka tulivat, tulivat jo sodan alkuaikoina. Osa on käynyt välillä Suomessa, ja sitten taas palannut.

Daniel Grekin saapui Ukrainaan heti sodan alussa, ehkä ensimmäisenä Suomesta. Hän tuntee valtaosan suomalaisista, jotka ovat Ukrainassa nyt tai ovat olleet. Grekin on Ukrainan armeijan leivissä. Hänen tehtäviinsä kuuluu sotilaan perustyön lisäksi ulkomaalaisten rekrytointi.

Sotilaista on pulaa. Jokaiselle tulijalle tehdään terveys- ja kuntotarkastus, otetaan veri- ja virtsanäyte ja tarkistetaan kuulo ja näkö. Kyse on kuitenkin lähinnä muodollisuudesta, Grekin sanoo. Kaikki otetaan.

”Läpi pääsee, vaikka olisi aivan kuuro. Sotilaita tarvitaan.”

Valtaosa suomalaissotilaista on 20–40-vuotiaita. Kaikki ovat miehiä. Grekin on 51. Hän on ottanut roolikseen välillä kysellä suomalaispoikien perään. Että miten menee.

Kaikki eivät halua vastata tai olla missään tekemisissä. Moni on tullut Ukrainaan juuri siksi, ettei ole koskaan täysin sopeutunut ympäröivään suomalaiseen yhteiskuntaan.

Siksi joidenkin on helpompi olla Ukrainan sodassa kuin kotona.

Grekinin teorian mukaan siihen on kaksi syytä. Ensimmäinen on raha – tai se, ettei sitä tarvitse miettiä.

”Raha on myrkky. Se saa ihmiset kieroilemaan. Monella on ollut rahan kanssa ongelmia Suomessa, mutta rintamalla asiaa ei tarvitse miettiä yhtään. Saa ruokaa, varusteita ja selkeitä käskyjä, eikä tarvitse lainkaan miettiä jotain laskuja.”

Toinen syy on filosofisempi. Moni kokee sotatilanteessa itsensä ensimmäistä kertaa tärkeäksi. Saa vastuuta, ja se muuttaa ihmistä, Grekin uskoo.

”Monet ovat olleet Suomessa ulkona ihan kaikesta. Omat tekemiset tai tekemättä jättämiset eivät ole olleet kenellekään tärkeitä. Sitten kun tulee tänne, yhtäkkiä jonkun toisen koko elämä on sun tekojen varassa. Kun kyse on elämästä ja kuolemasta, ihminen ei voi antaa itselleen lupaa olla löysä. Se on monelle uusi ja hieno tunne.”

Ukrainassa sotivat suomalaiset eivät ole erityisen tiivis ryhmä. Ei ole yhteistä Whatsapp-ryhmää, johon kaikki kuuluisivat. Jotkut eivät halua pitää yhteyttä muihin lainkaan.

Se ei tarkoita, että olisi riitoja tai huonot välit. He ovat vain sen luontoisia. Tavallista on, että muodostuu parin kolmen suomalaisen porukka, joka liikkuu keskenään.

”Mutta on suomalaiset toisilleen solidaarisia. Jos joku vaikkapa haavoittuu, tieto ja apu kulkevat nopeasti meidän kesken. Joku aina tuntee jonkun, joka tuntee jonkun.”

Kaikki auttavat, aina.

Sotilaiden arki rytmittyy tavallisesti kolmen päivän jaksoihin. Ensin ollaan kolme päivää töissä, sitten levätään saman verran.

Rintamalle lähtiessä jokainen pakkaa reppuunsa ja kantaa sen, mitä itse tarvitsee. Ruuat, veden ja puhtaat sukat.

Armeijan käyneille nämä ovat tuttuja juttuja: sotiessa tarvitsee sukkia ja lapiota.

Sukat ovat taistelijan tärkein varuste. Jalat pitää saa kuivaksi, jotta välttyy juoksuhautajaloilta. Se on inhottava ja kivulias vaiva: jalkateriä särkee, ne turpoavat eivätkä lämpene. Juoksuhautajalat saa, jos on pitkään viileässä ja kosteassa ja puristavissa kengissä. Kipu voi kestää vuosia.

Lapiolla taas voi kaivaa. Vaikka juoksuhauta olisi rintamalla valmiina, sitä pitää jatkaa, syventää ja tehdä ketunkoloja, jotka tarjoavat suojaa. Juoksuhauta pitää naamioida hyvin, laittaa oksia ja lehviä katoksi. Välillä pitää vaihtaa suojan paikkaa. 

Kun drooni lentää, kuuluu vaimea, vähän hyttysmäinen surina. Se on rintaman ääni. Ilmassa on usein monta droonia yhtä aikaa, eikä niistä näe, kenen ne on. X

Suurinta osaa ei näe, ainoastaan kuulee.

”Drooneissa on kameroita ja lämpötunnistimia nykyisin, se on muuttanut sotaa paljon”, Daniel Grekin sanoo.

Rintamalla odotellaan paljon. Osa saa nukutuksi juoksuhaudassa, mutta eivät kaikki. Jotkut katsovat puhelimeen ladattuja elokuvia. Kesällä voi olla 40 astetta lämmintä, talvella kylmyys on syvää. Minkäänlaisia tulia ei voi tehdä, jottei sijainti paljastu.

Sitten on yöhiiret. Ne vipeltävät juoksuhautojen pohjilla, ja jos edessä on nukkuva ihminen, hiiri kiipeää yli.

”Ne syövät tosi äänekkäästi. Siitä kuuluu sellainen tietynlainen sipinä, kun ne syö.”

Jokaisella on oma hommansa, kun soditaan. Esimerkiksi Daniel Grekinin työmaata ovat kranaatinheittimet ja tykit. Tehtävät ovat yksinkertaisia: he saavat koordinaatit, minne ampua, ja sitten tehdään niin. Ensin ammutaan vähän testiksi, tarkistetaan osumatarkkuus, ja sitten ammutaan lisää.

Monesti tykkituli pelottaa sotilaita eniten, koska se ei usein tapa vaan haavoittaa. Kun sotilas haavoittuu, toisten on pidettävä hänestä huolta. 

On hyvä, jos vastapuolen sotilas ei kuole, Daniel Grekin sanoo. Yhden haavoittuneen siirtäminen evakuointiin sitoo neljästä kuuteen miestä. He ovat silloin pois taisteluista.

”Ei sitä sodassa ajattele, onko siellä vastassa ihminen vai eläin. Kyse on elämästä ja kuolemasta, se on joko sinä tai hän. Sodassa ei ole muita sääntöjä kuin se, että tappaa saa. Eloon jää se, joka on älykkäämpi.”

Grekin sanoo, että Ukrainalla on Venäjää heikommat varusteet. Venäjällä on kolme kertaa enemmän sotilaita kuin heillä. Rintama ei kuitenkaan liiku, sillä venäläissotilaiden taistelumotivaatio on olematon.

”Mutta vaikka niille nauretaan, että onpa onneton armeija, se on silti tosi vahva. Ennen sotaa Ukrainalla ei ollut armeijaa ollenkaan.”

Ukrainan pinta-ala on noin 603 000 neliökilometriä.

Venäjä miehitti laajoja alueita Ukrainasta vuosina 2014 ja 2015 sekä helmikuun 2022 suurhyökkäyksen alussa. Kaiken kaikkiaan Venäjän hallussa on 107 938 neliökilometriä Ukrainasta.

Vaikka Ukrainan vastahyökkäyksestä on puhuttu paljon, sotatutkija Ilmari Käihkö huomauttaa, että todellisuudessa tämän vuoden aikana ei ole tapahtunut merkittävää edistymistä kumminkaan puolin. Kesäkuussa alkaneessa vastahyökkäyksessä Ukraina on saanut takaisin alle 0,2 prosenttia Venäjän valtaamista alueista. Tänä vuonna Venäjä on vallannut enemmän aluetta kuin Ukraina vapauttanut.

Osapuolet ovat tasaväkisiä. Hyökätessään kumpikin kärsii suuria tappioita vähäisistäkin saavutuksista. Se ei povaa hyvää sodan nopealle lopulle, Käihkö sanoo.

”Ukraina ei ikinä saanut vastahyökkäykselleen sitä tukea lännestä, mitä toivoi, ja tuki tuli myöhään. Se on antanut Venäjälle mahdollisuuden valmistautua. Miinoittaminen ja linnoittaminen ovat edelleen yllättävän tehokkaita tapoja, ja Venäjällä on paremmat ilmavoimat kuin Ukrainalla. Jälkiviisaana voi todeta, että ilmassa oli ylioptimismia ja suuria odotuksia, joita Ukraina itsekin ruokki.”

Käihkö sanoo, että tämä pitää ymmärtää: Miten Ukraina pystyy pakottamaan Venäjän rauhaan? Vaikka se saisi työnnettyä venäläiset rajan taakse, miten Venäjän saisi myöntämään tappion?

”En ole kuullut yhtään hyvää vastausta.”

Ukrainan sotaa on kuvattu ensimmäisen maailmansodan ja Blade Runnerin kombinaatioksi. On juoksuhaudat ja lennokit.

Mutta ennen kaikkea tämä sota on tykistösota. Se tekee matematiikasta yksinkertaista: jos ammukset loppuvat, sodan luonne muuttuu.

”Venäjän teollisuus tuottaa ammuksia tällä hetkellä enemmän ja halvemmalla kuin länsimaat, joiden tuesta Ukraina on täysin riippuvainen. Venäjällä joidenkin tietojen mukaan tykistöammus maksaa 600 dollaria, Euroopassa 6 000”, Käihkö sanoo.

Samaa kuuluu rintamalta. Viime kuukausien ongelma on ollut Ukrainan ammusten vähyys.

Daniel Grekin sanoo, että he tarvitsisivat kaksikymmentä kertaa enemmän ammuksia kuin on tarjolla. Jos olisi enemmän millä ampua, voitaisiin edetä.

”Meidän on pakko hakea niitä venäläisiltä. Me kävelemme ja etsimme.”

Se on vaarallista. Usein Ukrainan ja Venäjän joukkojen asemien välillä on niin kutsuttu harmaa alue, joka ei ole kummankaan hallussa. Se voi olla esimerkiksi kilometrin pituinen aukea tai metsikkö, joka on täynnä miinoja ja ansalankoja.

”Nyt viime aikoina harmaa alue on ollut usein sellaista, että se on aiemmin ollut venäläisten hallussa. Siellä on aika paljon tavaraa, mitä me voidaan hakea sieltä. Siellä on monesti tosi paljon ruumiita, tosi paljon, varmaan parinkymmenen metrin välein.”

Kun ammuksia etsitään, ensin pari sotilasta käy katsomassa tilanteen. He merkitsevät maastoon huomiolangoilla turvallisen polun sekä karttaan sen, mitä tavaraa venäläisiltä on mihinkin jäänyt.

Seuraavana päivänä tavaroita haetaan isommalla porukalla.

Mitä olette saaneet?

”No niitä ammuksia nyt ainakin. Hiljattain saatiin pieni kranaatinheitin ja toinen vähän isompi mokkula. Ja pieni tykki, millä ammutaan noin kahdeksan kilometrin päähän.”

Ukrainan armeijalla on tarkat säännöt siitä, mitä sotilaat saavat kertoa.

Esimerkiksi Sakke voi kertoa sen, että hänen ryhmänsä asuu tavallisessa talossa, omistajan luvalla, mutta vierailla siellä ei saa. Sakke ei voi kertoa sitäkään, kuinka monta miestä talossa asuu, mutta monta. Ahdasta on.

”Jos haluaa yksityisyyttä, pitää mennä ulos.”

Hän itse nukkui retkipatjalla kaksi kuukautta, nyt hän on saanut sängyn. Joku sotilaista kokkaa kerran päivässä ruuan kaikille. Ainekset antaa valtio, ja niitä tulee myös lahjoituksina.

Melkein aina soi musiikki. Sakke tykkäisi raskaammasta, In Flamesista tai Sabatonista, mutta elektroninen musiikki on demokraattinen valinta.

Sotilaiden majapaikassa ei saa vierailla, mutta komentajien talon ovet kuitenkin aukeavat meille. Ehkä siksi, että Daniel Grekin omistaa sen. Hän sanoo maksaneensa talosta 20 000 euroa.

Tiilitalon ikkunat on peitetty jätesäkeillä, ja seinälle on ripustettu Suomen ja Ukrainan liput. Talo on uudehko kolmikerroksinen omakotitalo. On aula, tilava keittiö ja olohuone, jota hallitsee valtava sohva. Lattialle on levitetty pari retkipetiä, niillä nukutaan makuupusseissa.

Grekinin mukaan talossa asuu kymmenkunta upseeria. Jos vastaava talo olisi rivisotilailla, väkimäärä olisi vähintäänkin tuplat.

”Tämä on todellinen resortti verrattuna moneen majapaikkaan. Meillä on kuumaa vettä ja poreamme”, eräs upseereista sanoo. Hän ei halua kertoa nimeään.

Talossa on valtavasti tavaraa. On robotti-imuri ja koiranruokakuppi. Trooppisia hedelmäsäilykkeitä, pikakamera ja Uppsalan kansainvälisen koulun 7A-luokan myymä keksilaatikko. Venäläisen sotilaan vihreä kypärä, jossa on luodinreikä.

Ja katsos tätä, Grekin sanoo ja nappaa käteensä pahvilaatikollisen käsidesejä. Ne on saatu lahjoituksena.

”Kun yhden käsidesipullon tuikkaa tuleen, sillä saa juuri lämmitettyä yhden kahvikupillisen.”

Grekin lappaa lautaselleen perunamössöä, pitsaa, säilykekalaa ja salaattia. Ruuasta ei ole ollut missään vaiheessa pulaa, hän kertoo. Päinvastoin.

Grekinin joukoissa on sotilaita Perusta, Ukrainasta, Japanista, Espanjasta, Suomesta ja Kolumbiasta. Aina silloin tällöin joku sotilas kokkaa oman maansa ruokaa kaikille.

”Suomi-päivänä oli maksalaatikkoa ja lohikeittoa.”

Ukrainassa Saken arki koostuu rutiineista. Viime aikoina on ollut paljon odottelua, joka käytetään harjoitteluun ja kevyeen kuntoiluun. Liikaa ei kannata treenata – lähtökäsky voi tulla milloin vain, joten itseään ei saa uuvuttaa urheilulla.

Vapaa-aikana elämä on pientä. Suomalaiset käyvät kahvilla ja saunovat telttasaunoissa, jotka Suomi-Ukraina-seura lahjoitti.

Alkoholia sotilaat eivät saisi juoda. Sakke sanoo, että välillä punaviinilasillista kaipaisi, mutta enemmän hän on kaivannut hierontaa. Kesti kuusi kuukautta löytää hieroja, jolle kokovartalohieronta ei tarkoittanut koodisanaa seksin ostolle.

Kun rintamalla jokin tehtävä on saatu hoidetuksi, sotilailla on tapana käydä pitsalla. Sakke valitsee aina pepperonin ja ottaisi herkkusieniäkin, mutta niitä ei ole ollut valikoimassa.

”Kun me jutellaan, puhutaan usein työasioita. Mutta ei se ole mitään jännien sotatarinoiden kertomista vaan pikemminkin sitä, että vittu mikä sirkus tämä sota on. Omista tekemisistä ei puhuta kauheasti. Jos on vaikka vastahyökkäyksessä ollut ja päässyt oikeasti tekemään töitä, ei sillä kukaan leveile.”

Oikeat työt tarkoittavat tässä yhteydessä tappamista.

Ukrainaan ei kannata mennä rahan takia. Sotilaan palkka on kehno, se vaihtelee runsaan viidensadan ja kolmen tuhannen euron välillä. Jos sotimalla haluaisi tienata, Afrikassa palkkasotilas voi saada kymppitonnin kuukaudessa. Ukrainaan tulleet suomalaiset kertovat poikkeuksetta sotivansa moraalisyistä.

Jotkut heistä lähtivät nopeasti takaisin kotiin. Sota olikin liikaa.

Mutta toiset jäivät koukkuun. Daniel Grekin esimerkiksi kuvailee, että erilaiset räjähdykset tuntuvat kropassa hyvältä. Mitä lähemmäs osuu, sitä voimakkaammin täräyksen ja ilmavirran tuntee. Hän sanoo, että sellaista alkaa kaivata lisää.

Sotakoukun huomaa ensimmäisenä siitä, että vapaapäivät tuntuvat turhilta. Sotilaat kärttävät pääsyä takaisin rintamalle.

Sakke tunnistaa ilmiön, varsinkin nuoremmissa. Se on vähän kaksipiippuinen juttu, hän sanoo. Toisaalta on hyvä, että on intoa taistella. Mutta kuolemanpelottomaksi ei saisi muuttua.

Sotaan kiintyy usein sen jälkeen, kun on selvinnyt hengissä kuolemanvaarallisesta tilanteesta. Silloin alkaa uskoa, että selviää mistä vain.

”Omalta kohdalta…en nyt tiedä. Kai sitä vähän on. Täällä yleinen ilmapiiri vapaapäivinä on, että josko lopetettaisiin jo tämä istuminen ja lähdettäisiin sotimaan.”

Hän ei usko terapiaan, mutta muutaman kerran vapailta hän on soittanut veljelle parin kaljan jälkeen. 

”En ole ikinä oppinut siihen, että ongelmista puhutaan. Sitä pureksii pari päivää, että olisi voinut käydä huonosti, mutta ei käynyt. Mitä sitä murehtimaan.”

Sakella on kaksi puhelinta. Toinen töitä varten, toinen arkikäyttöön. Perheeseen hän pitää yhteyttä viestein.

Isän viesteissä kysytään usein, eikö sota ala alkaisi jo riittää. Äiti ja veljet eivät niinkään houkuttele kotiin, sillä Sakke on sanonut, että palaa sitten kun palaa.

Hän ei ole nähnyt perhettään sen jälkeen kun lähti. Sakke pelkää, että jos kotiin menee, paluu olisi vaikea. Hiljattain Saken piti lentää Espanjaan lomalle juhlimaan äidin 60-vuotisjuhlia. Lentoliputkin oli jo ostettu, mutta ei hän sitten päässytkään lähtemään.

Äänen värähdyksestä kuulee, että se taisi ottaa koville.

”En onneksi missään vaiheessa ollut luvannut äidille, että nähdään siellä. En voinut, kun en edes tiennyt, olenko elossa.”

Jokaisen suomalaissotilaan tausta on erilainen. Joku on ollut munkkina, toinen pakeni päihdeongelmia, ja yhden elämää on haitannut sosiaalisten taitojen puute.

Daniel Grekinillä on rikollinen tausta. Hän luettelee maita, joissa hän on istunut vankilassa: Espanja, Venäjä, Ghana, Namibia, Viro, Belgia – ja Suomi tietenkin. Hänet on tuomittu muun muassa varkaudesta, veropetoksesta, huumeista, väkivallasta ja väärennöksestä.

Grekin syntyi Tallinnassa Neuvostoliiton aikaan. Hän kertoo osallistuneensa katutappeluihin jo 13-vuotiaana. Hän on inkerinsuomalainen, joten 18-vuotiaana hän pääsi muuttamaan Helsinkiin. Hän alkoi myydä pimeää viinaa Hietalahden torilla ja ajautui vääriin piireihin. Tuli rahaa, naisia ja tuomioita.

”Mun integraatiossa kaikki meni aikanaan pieleen. Nyt ajattelen, että olen Ukrainassa tekemässä hyviä asioita, en tavoittele mitään itsekästä.”

Grekin ajattelee olevansa selviytyjä. Niin pahaa paikkaa ei olekaan, etteikö hän pärjäisi. Ukrainassa omasta vankilataustasta on hyötyä: on jo tottunut kaikenlaisiin ihmisiin.

Sakke aikoo tulevaisuudessa hakea poliisikouluun. Siksi hän esiintyy tässä jutussa vain etunimellään ja peittää kasvonsa kuvissa. Häntä huolestuttaa, onko Ukrainasta haittaa haaveille.

”Ne on niin tarkkoja, että minkä luonteisia sinne päästetään. Ja kun miettii, että millaisia ihmisiä lähtee vieraaseen sotaan, ei se ehkä ole ihan yksi yhteen Suomen poliisin kanssa. Kyllä minä vähän murehdin sitä, mitä ne ajattelee asiasta.”

Sakke aikoo olla Ukrainassa sodan loppuun, vaikka sanookin, että sota tuli huonoon aikaan normaalielämän kannalta.

Hän on jo 28-vuotias, ja oli se hyvä parisuhdekin. Hän on miettinyt perheen perustamista. Toiveena olisi rento ja rauhallinen elämä ilman hulluuksia. Poliisina olisi valtion virassa, ja palkalla eläisi hyvin. 

”Vaimo, pari lasta ja omakotitalo, tiedätkö. Näistä syistä ajattelen, että toivottavasti sota ei kymmentä vuotta kestä. Mutta jos kestää, niin sittenhän minusta tulee hyvä setä.”

Suomalaissotilaiden haastattelut tehtiin Itä-Ukrainassa syyskuun lopussa. Lokakuun lopussa Sakelta tulee viesti.

Hän puhui aiemmin siitä, miten lopulta tulee kutonen, kun noppaa heittää tarpeeksi. Tuuri ei voi loputtomasti olla huono – tai hyvä.

Runsas viikko haastattelun jälkeen Sakke sai osuman. Hän oli hyökkäyksessä juoksuhaudassa, kun venäläiset tiputtivat droonilla kranaatin päälle.

Tapahtuma on niin tuore, ettei kaikesta voi armeijan sääntöjen tähden tarkasti kertoa, mutta sen voi sanoa, että tapahtumahetkellä Sakke oli väsynyt mies. Takana oli melkein kaksi vuorokautta ilman unta.

”Kaikki tapahtui tosi yllättäen. Oli jo kymmenkunta kranaattia tippunut siihen, ne kaikki meni ohi. En muista monesko niistä osui, mutta ei se käynyt edes kovin kipeästi. Semmoinen neulan pisto. Olin kuvitellut, että sattuisi enemmän”, Sakke kertoo puhelimitse.

Hän pyyhkäisi kättään, tällä kertaa sormiin jäi verta. Samassa rytäkässä lääkintäsotilas sai sirpaleen kasvoihinsa ja toinen sotilas sirpaleita selkään.

”Mutta se hyvä puoli oli, että kaikki väsymys kaikkosi saman tien, kun osui.”

Sakke oli pari viikkoa sotasairaalassa. Kun siellä makasi yksin, oli aikaa ajatella. Sakke päätti lähteä kotiin.

Lokakuun toiseksi viimeisellä viikolla kaveri haki Saken autolla Harkovaan, mistä hän hyppäsi Lvivin-junaan ja sitten bussiin, joka vei rajan yli Puolaan. Sieltä hän lensi Suomeen ja äiti haki lentokentältä pojan kotiin pohjoiseen. Vasta silloin Sakke kertoi äidille, mitä oli tapahtunut. Seuraavana päivänä perhe vei Saken ravintolaan syömään.

Äiti hössötti niin, että toiseksi yöksi Sakke pakeni veljensä luo.

”Kotiinpaluu edelleen vähän jännittää. Että mitenhän hommat lähtee täällä sujumaan.”

Muuttiko haavoittuminen ajatuksia sodasta?

”Kyllä se sillä tavalla muutti, että illuusio kuolemattomuudesta katosi kertalaakista. Sitä oli kuitenkin ehtinyt olla vaikka minkälaisessa paikassa ja aina oltiin tultu naarmuitta ulos, joten taisin vähän olla tuudittautunut siihen, että mitään ei voi käydä. Mutta kävi kuitenkin.”

Suomalaistaistelijoiden arjesta Ukrainassa ei ole kerrottu kovinkaan paljon. Toukokuussa julkaistiin Aleksi Suomesta -kirja, jossa kerrottiin Ranskan muukalaislegioonassa ja Ukrainassa taistelleen Aleksi Lysanderin tarina. 

Kirjan tekovaiheessa Kyrö kirjoitti muistivihkoonsa tämän lauseen: Sota ei kaipaa yhtä miestä. Yksi mies kaipaa sotaa?

Kyllä kaipuu jää, sanoo Sakke. Tällä hetkellä fiilis on kaksijakoinen. On kiva olla elossa, mutta oman joukon jättäminen tuntuu vaikealta. Siellä ne nytkin sotii.

Hänen oma vammansa ei ole paha. Käsi tulee ennalleen.

Sakke on yhä tyytyväinen, että lähti. Muuten olisi todennäköisesti jäänyt vaivaamaan. 

Mutta tämäkin on hänelle selvää: kuolema kävi monta kertaa lähellä, hiljattain ohjuskin osui aivan sotilaiden kotitalon viereen. On ollut onnea matkassa.

Siksi voi hyvinkin olla, että Saken sota on nyt sodittu.

Nyt pitäisi etsiä asunto ja töitä, että saa laskut maksettua. Sakke on jo ehtinyt tavata entisen avovaimonsa. Hänen näkemisensä tuntui hyvältä.

Kunhan arki pyörii, Sakke alkaa suunnitella loppuelämää.

”Paljon siellä oli hyvää, mutta jonkin verran pahaakin.”