Kaipaatko hyvää kesäluettavaa? HS julkaisee uudelleen parhaita lukemistojuttujaan. Tämä juttu on julkaistu alun perin elokuussa 2018.




Pitsassa oli jauhelihaa, kanaa ja oliiveja. Pohja: paksua höttöä.

Ei mikään makunautinto, mutta poliisien hakema pikaruoka olisi viimeinen täyttävä ateria pitkään aikaan.

Kuinka pitkään? Sitä saattoi vain arvailla.

Oli heinäkuinen perjantai-ilta vuonna 2012. Jan Salo istui ränsistyneen viipurilaisen poliisiaseman kellaritoimistossa, jonne venäläinen virkavalta oli hänet tuonut. Syötyään hän vääntäytyi makuulle kahden istuttavalle sohvalle. Uni ei tullut.

Aiemmin samana päivänä hän oli lähtenyt kotoaan Imatralta, itärajan tuntumasta. Pienet kaksostytöt olivat juuri ryhtymässä päiväunille. Puolisolleen Salo ilmoitti, että kävisi Venäjällä tupakkaostoksilla.

Se kuului kaksoiselämään. Oli perhearki omakotitalossa, mutta myös toinen puoli: lasten äiti ei tiennyt, että Salo hankki tulonsa huumekaupalla. Sen puolen Salo tahtoi pitää visusti kodin ulkopuolella.

Hän oli kolmissakymmenissä ja istunut vankilassa yli kolmasosan elämästään. Kerava, Sörkka, Konnunsuo, Hämeenlinna. Törkeitä huumausainerikoksia.

Kotoa lähdettyään hän hän tapasi venäläisen kerrostalorumiluksen rappukäytävässä harvasanaisen nuoren miehen. Ihan kuin lukuisia kertoja aiemmin. Mies ojensi pussin, jossa oli 50 grammaa heroiinia.

Se oli moninkertaisesti määrä, jota Suomessa pidetään törkeän huumausainerikoksen rajana. Pussista saisi satoja kerta-annoksia.

Salo pakkasi aineen kondomeihin ja sulloi ne peräsuoleensa. Häntä itseään huumeen käyttö ei kiinnostanut. Oli kyse vain rahasta.

Paluumatkalla passijonossa Salon käsivarsiin tarrasi kaksi nahkatakkista miestä. Pian heitä ilmaantui lisää. Miehet olivat Venäjän turvallisuuspalvelusta FSB:stä ja huumepoliisista.

Joku oli varmasti antanut Salon ilmi, mutta kuka? Se ei koskaan selvinnyt.

Heroiinipakkaukset löytyivät vasta sairaalassa suolihuuhtelussa. Odotellessaan poliisien seuraavaa määräystä Salo ehti lähettää puolisolleen tiiviin tekstiviestin, joka alkoi: Nyt ei ole jutut hyvin.

Puolison järkytys oli murheista pienimpiä. Jos Salo saisi vankeustuomion Venäjällä, siitä tulisi pitkä, ehkä jopa 15 vuotta. Ja Venäjällä rangaistukset on tapana istua päivästä päivään.

Tervehdykseen ojentuva käsivarsi on lihaksikas. Sade kynsii sisäsuomalaisen kaupungin rautatieasemaa. Äkkiä autoon suojaan!

Jan Salon auton ikkunalla on nippu Wunderbaum-raikastimia, kojelaudalla hopeanvärinen pääkallo. Kaiuttimista mörisee Children of Bodom.

Tässä jutussa Salo esiintyy samalla nimellä kuin toimittaja Ilkka Kariston kirjoittamassa Vankina Venäjällä -kirjassa, joka kertoo hänen tarinansa. Teos ilmestyy 7. elokuuta.

Oikean henkilöllisyytensä hän tahtoo pitää salassa. Harvat ystävätkään tietävät vankilataustasta, sillä leima voi tietää hankaluuksia. Kerran meni työpaikka.

Ratissa Salo kertoo, että nyt on meneillään identiteettikriisi:

”Ollaanko tässä rosvoa vai rakennusmiestä?”

Paikallisen kauppakeskuksen kahvilassa hän jatkaa vakavammin, että on valinnut jälkimmäisen roolin, eli nuhteettoman palkkatyön. Venäjällä vankeudessa vietetyt kolme vuotta opettivat arvostamaan vapautta.

Ratkaisevasti?

”Ei voi tietää satavarmaksi. Voi tämä olla ikääkin.”

Nyt hän istuu Suomessa kahvilan tummalla kangassohvalla, koska sai pitkän paperisodan jälkeen siirron kotimaahan. Ensin avovankilaan, sitten valvottuun koevapauteen paikannettava panta jalassa ja lopulta täysin vapaaksi. Ilman siirtoa hän olisi yhä venäläisellä vankileirillä, jonne hänet kiinni jäämisen jälkeen tuomittiin.

”Nuhteettomuus on huomattavasti helpompaa kuin paluu vanhaan. Herään joka aamu kotoa, eikä tarvitse miettiä, milloin virkavalta viheltää pelin poikki.”

Kiinni jäämistä seuraavana päivänä Salo kuljetettiin käsiraudoissa Viipurin poliisivankilaan. Siellä vastassa oli kuvottava hajujen palmikko: home, lika, kissan ja ihmisen jätökset.

Sellin hanasta tuli ruskeaa vettä. Valot paloivat yötä päivää, ja kuumuuteen oli läkähtyä. Suihkuun ei päässyt.

Salo harkitsi oman virtsansa juomista.

Pian hän sai pahan vatsataudin, ehkä juuri hanavedestä. Mikään ei pysynyt sisällä.

Poliisivankilassa meni vain muutama päivä. Seuraava etappi oli Viipurin vankila, vanha ristinmuotoinen punatilitalo keskustan liepeillä. Sinne Salo vietiin tutkintavankeuteen odottamaan oikeudenkäyntiä.

Sellissä 185 majaili kaksi muuta vankia, jotka eivät puhuneet lainkaan englantia.

Sellin lattia: lahonneita lankkuja.

Vessa: reikä lattiassa, ei näkösuojaa.

Valaistus: katosta roikkuva, kitulias hehkulamppu.

Ikkuna: ei lasia, joka pitäisi syksyn tullessa viiman ja rännän ulkona. Vain kalterit.

Ja luteita, kirppuja, hiiriä. Valtavasti hiiriä.

Ruoka? Järkytys. Päivästä toiseen laihaa teetä, puuroa, pieni annos leipää ja lounaskeitto. Jälkimmäinen oli yleensä lämmintä vettä, jossa lillui muutama kaalinpala. Ei puhettakaan lihasta tai tuoreista kasviksista.

Hiv- ja tuberkuloosipotilaille tarjottiin piirun parempaa eli desilitra maitoa ja margariininappi aamuisin, keitetty kananmuna kerran viikossa.

Vankilan ruokaa ei huolinut juuri kukaan, jos vain oli rahaa kanttiiniostoksiin tai mahdollisuus saada muonapaketteja vapaudessa odottavilta läheisiltä. Salolla ei ollut aluksi kumpaakaan. Hän laihtui nopeasti kymmenen kiloa.

Iski epätoivo: jos tulee pitkä tuomio, sitä ei takuulla kestäisi hengissä.

Salon ensimmäinen näpistys oli kirjaimellisesti leikin asia: ala-asteikäisenä Sokoksen lelu­osastolla reppuun sullottu, kauko-ohjattava Nikko-maastoauto.

Salo asui lapsuutensa Helsingissä. Vanhemmat olivat koulutettuja, työssä käyviä ja kaikin puolin nuhteettomia.

Mutta Salo oli ajautunut itseään vanhempien rämäpäiden seuraan, ja pian rötöstelystä tuli arkea. 12-vuotiaana poliisi pysäytti hänet ratista, kun hän toimi kavereidensa juoppokuskina. 15-vuotiaana alkoi aineiden kauppaaminen ja 18-vuotiaana vankilakierre.

”Joskus oli lapsellinen ajatus, että pystyisi tekemään noilla jutuilla hirveän omaisuuden ja muuttamaan kolmekymppisenä eläkkeelle lämpöiseen. Mutta melkein puolet elämästään on saanut olla kaltereiden takana. Se ei tietysti ollut tavoite.”

Aiemmasta vankilataustasta oli kuitenkin hyötyä Venäjällä. Vaikka ei osannut kieltä, Salosta tuli pian sellinsä henkinen johtaja. Kaksi muuta vankia odottivat ensimmäistä tuomiotaan.

Myös ruokatilanne alkoi parantua. Konsulaatti lähetti esimerkiksi juustoa ja suklaata, vanhemmat rahaa. Salo osti kanttiinista liha- ja kalasäilykkeitä, pussinuudeleita, perunamuusijauhetta, sinappia, ketsuppia ja majoneesia.

Hänellä oli vihdoin jotain, millä käydä kauppaa. Vangit elivät osin vaihdantataloudessa. Esimerkiksi tupakka-askilla saattoi saada lautasellisen margariinia.

Kun Salo sai konsulaatilta suomi–venäjä–suomi-sanakirjan, myös kielen opettelu helpottui. Sellitoverit opettivat aakkoset ja ääntämystä.

Hiljalleen kehittynyt venäjän taito helpotti sopeutumista paikalliseen vankilakulttuuriin. Salo oppi esimerkiksi, että Venäjällä vankien kesken vallitsee paljon suurempi yhteishenki kuin Suomessa. Osin se johtuu maan vieraanvaraisesta kulttuurista, osin karujen olosuhteiden pakosta.

”Siellä vangit esimerkiksi keräävät kolehtia niille, joilla ei ole tupakan tai saippuan tapaisia perusjuttuja. Suomessa jokainen pärjää omillaan.”

Viestilaput ja tavarat kulkivat sellistä toiseen darogua, ohuiden lankojen verkostoa pitkin. Tavallisesti darogu-langat kulkivat ulkokautta vankilan tiiliseinää vasten. Yhteydet muodostettiin esimerkiksi lennättämällä hedelmäpussista tehtyä leijaa tai ampumalla puhallusputkella, joka oli valmistettu sanomalehdestä ja kovetettu leipä-vesimössöllä.

Lankoja pitkin kulki myös huumeita, enimmäkseen kannabista. Siinä bisneksessä Salo ei ollut mukana. Osa vartijoista oli.

Syksyllä 2012 Salo sai kuulla, että häneltä löydetty heroiini painoi alle kymmenen grammaa. Paljon vähemmän kuin todellisuudessa. Joku oli siis pidätyksen jälkeen napannut itselleen valtaosan.

Suomessa määrä ei ylittäisi törkeän huumausainerikoksen rajaa eikä siitä annettaisi yli kahta vuotta vankeutta. Mutta Venäjällä tuomiot olivat kovempia, paljon kovempia.

Oikeuden lopullinen päätös tuli elokuussa 2013: lähes seitsemän vuotta tiukan kurin vankileiriä.

Ilman siirtoa Suomeen vapaus koittaisi toukokuun lopussa 2019.

Sana vankileiri tuo monen mieleen lähinnä neuvostoaikaisen gulag-järjestelmän: hengiltä rääkkäävän pakkotyön, nälän ja Siperian hirmupakkaset. Nykyleirit ovat gulagin astetta kesympiä jälkeläisiä.

Vankeusrangaistukset kärsitään Venäjällä yhä yleensä leireissä, joissa nukutaan parakeissa. Salo sai kuulla joutuvansa Komin tasavaltaan, vankileiri IK-25:lle. Viipurista sinne oli junamatkaa 1 600 kilometriä. Venäjällä vankikuljetukset etenevät etappi kerrallaan, transitiovankilasta seuraavaan.

Matkat taitetaan ikkunattomissa vaunuissa. Kahden vankilan välillä voi mennä vuorokausia, eikä sinä aikana pääse ostamaan mitään. Onneksi Salo oli tajunnut varata eväitä, kuten säilykelihaa ja -kalaa. Kahdeksi tai kolmeksi viikoksi, hän laskeskeli.

Junassa vangit nukkuivat vuoroissa puisilla, patjattomilla lavereilla, joita oli kolmessa kerroksessa. Vuoroin hiessä, vuoroin jäässä. Vessaan pääsi 12 tunnin välein.

Matkalla Salo ehti istua kolmessa transitiovankilassa, joista viimeinen oli Uhtan teollisuuskaupungissa. Sinne Salo saapui lokakuisena pakkaspäivänä. Maassa oli jo hento lumikuorrute.

Majoitusparakki oli surkea. Vessanpytyn sisältö tulvi lattialle. Suihkusta tuli salmiakinmustaa vettä, joka värjäsi peseytyjät ja pyyhkeet.

Vangit päättivät ryhtyä yhdessä syömälakkoon: meni kaksi päivää, ja vessa korjattiin. Mutta Salon matka jatkui jo sitä seuraavana aamuna.

Viisi viikkoa Viipurista lähdön jälkeen hän saapui Komin pääkaupungin Syktyvkarin asemalle.

Komin tasavalta on valtaosin havumetsän peittämä, vähäväkinen tilkku Venäjän luoteisosassa. Paikoin siellä on ikiroutaa, pohjoisessa tundraa, idässä Uralvuoret.

Talvi on ärjy. Pakkaskausi kestää kuudesta kahdeksaan kuukauteen, ja lämpötila voi pudota 50 miinusasteeseen.

Vankileiri IK-25 sijaitsi tasavallan eteläosassa Syktyvkarin kupeessa. Oli loka–marraskuun vaihde, kun Salo asteli muurin portista sisään, sitten kuraista polkua syvemmälle leiriin. Kaikkialla näkyi piikkilankaa ja aitoja, korkeimmat yli nelimetrisiä, osa sähköistetty. Miehitettyjä ampumatorneja oli seitsemän.

Tuomiota suoritti noin 1 500 vankia, valtaosa yli kymmenvuotista. He nukkuivat suurissa, sinikattoisissa parakeissa, jotka näyttivät olevan sortumaisillaan. Salon makuusalissa majaili 40–50 vankia, joiden kerrossängyt oli ahdettu lähes vieri viereen.

Päivät käynnistyivät kuudelta, kun parakin kovaääniset alkoivat syöstä Venäjän kansallislaulua. Vartin päästä oli seistävä parakin pihassa viisikkoriveissä vankien laskentaa varten.

Osa vangeista, kuten ne, jotka eivät viihtyneet parakeissa toisten kanssa, kävivät töissä leirin teollisuusalueella: sahalla, huonekalu-, huopatossu-, tai ikkunatehtaassa, ompelimossa, metallipajassa, leipomossa tai kanalassa. Seitsemässä päivässä tienasi rahat yhteen tupakkakartonkiin.

Työ ei ollut pakollista, joten Salo ei sitä tehnyt. Hänen ajastaan suuren osan hotkaisi ruokahuolto. Leirin ateriat olivat yhtä surkeita kuin vankiloissakin, joten syötävää oli haalittava ulkopuolelta.

Onnekseen Salo sai pian luoduksi verkoston, jonka kautta pystyi hankkimaan ruokapaketteja.

Leiri IK-25:llä vangit huolehtivat kurinpidosta itse, kuten Venäjän vankileireillä on pitkään ollut tapana. Vartijoita näkyi harvoin, yleensä laskennoissa ja parakkien ratsioissa, joissa he etsivät piilopuhelimia. Enimmäkseen he pitivät huolta, ettei kukaan karkaa.

Kun järjestystä pitävät rikolliset, voisi kuvitella, että leireillä vallitsisi kaikkien sota kaikkia vastaan. Mutta ei, Salo näki vankien välistä väkivaltaa huomattavasti vähemmän kuin Suomessa, koska yhteiset säännöt kielsivät tappelun.

”Suomen vankiloissa tapellaan ihan missä vain. Vaikka ruokalassa, kun joku istuu sun paikalle.”

Leirin järjestyksenpidosta vastasi vankien eliitti, rikollispomot eli blatnoit, jotka olivat olleet Venäjän mafian bratvan palkkalistoilla. Erimielisyydet, kuten maksamattomat pelivelat, tuotiin heidän ratkaistavakseen. Rangaistus oli mukilointi ja sakko.

Tiukan hierarkian seuraava porras oli vankien suuri keskiluokka, muzhiki eli jätkät tai miehet. Heihin myös Salo kuului. Siitä alaspäin olivat halveksutut luottovangit, jotka tekivät yhteistyötä vartijoiden kanssa. He toimivat esimerkiksi työnjohtajina leirin teollisuusalueella.

Arvoasteikon pohjimmaisiksi jäivät alennetut, opušennye. Heihin kuuluivat esimerkiksi seksuaalirikolliset, homot, poliisina työskennellet ja vasikoineet tai muuten alamaailman lakeja rikkoneet.

Muille, myös vartijoille, he olivat saastaa. Alennetuille oli parakkien vessoissa oma pönttö, la­vuaari ja jopa ovenkahva, tv-huoneessa penkkirivi ja ruokalassa pöytä. Heiltä ei saanut ottaa vastaan tavaroita, ellei itse tahtonut alennetuksi.

”Alennetun asemasta ei nousta ikinä pois. Se seuraa kaikille tuleville tuomioille. Siitä saadaan aina tietää, koska bratvalla on kirjanpito kaikesta.”

Ihmisoikeusjärjestöt ovat tasaiseen tahtiin raportoineet venäläisten vankileirien kurjuudesta, mutta aika ajoin se pullahtaa suuren kansainvälisen huomion kohteeksi.

Esimerkiksi Mordvaan vankileirille joutunut Pussy Riot -aktivisti Nadežda Tolokonnikova kirjoitti vuonna 2013 avoimen kirjeen, jossa hän kuvaili leirinsä työoloja orjuuden kaltaisiksi. Vuonna 2016 julkisuutta sai oppositioaktivisti Ildar Dadinin kirje, jossa hän kertoi vaimolleen väkivallasta, jota karjalaisen leirin henkilökunta harjoitti.

Tuorein kidutuskohu nousi tämän vuoden heinäkuussa, kun venäläinen Novaja Gazeta -lehti julkaisi videon, jossa vartijat muun muassa hakkaavat puolialastoman vangin jalkapohjia.

Viipurin vankilassa myös Salo näki sellin leipäluukusta vartijoiden pieksevän tajuttomaksi vangin, joka ei suostunut lähtemään oikeudenkäyntiin.

Toinen venäläisvankiloiden yleinen ongelma, jota hän itse todisti, oli luokaton sairaanhoito. Salon leiriparakissa kuoli kahden vuoden aikana kolme vankia. Yksi tuberkuloosiin, jota on Venäjän vankileireillä paljon. Kaksi muuta vain löytyivät kuolleina sängystään, eikä syy selvinnyt.

Myös Salo itse joutui kerran vankisairaalaan kolmeksi viikoksi. Oli kuumetta ja paha yskä.

Sairaalassa Salo todella pelkäsi. Oli törkyistä, ja huonokuntoiset potilaat makasivat ulosteessa ja virtsassa.

”Pelkäsin tartuntaa, eniten tuberkuloosia. Ja hiviä. Alkuun ei ollut käsitystä, voiko se tarttua hyttysestä.”

(Ei voi.)

Vuoden 2015 alussa Salolle ilmoitettiin, että vankilan johtajan huoneessa pidettäisiin oikeudenkäynti. Salo aavisti oikein, että kyse oli siirrosta Suomeen.

Hän oli jättänyt anomuspaperit jo syksyllä 2013 Viipurissa, mutta kuten yleensä vankien siirroissa kotimaahansa, byrokratia mateli.

Salon paluujuna lähti elokuussa. Pietarissa Pulkovon kansainvälisen lentokentän lähtöportilla odottivat suomalaiset viranomaiset. Venäläisvartijat näyttivät hölmistyneiltä, kun käsittivät, etteivät suomalaiset aio laittaa Saloa käsirautoihin.

Vantaan vankilassa Salo ihmetteli pulleita suomalaisvankeja. Venäjällä oli vain lommoposkia. Ja sellin ohut vaahtomuovipatja, mitä luksusta!

Pian viranomaiset päättivät, että Salo oli kärsinyt rikoksestaan tarpeeksi: hän pääsi Sulkavan avovankilaan. Se tuntui Venäjän jälkeen lomakylältä.

Nyt Salo on viettänyt vapaudessa puolisentoista vuotta. On työ kirvesmiehenä ja uusi parisuhde, sillä edellinen päättyi vankeusaikana eroon. Venäjälle Salolla on maahantulokielto, mutta vankitovereilleen hän lähettää suomalaista juustoa ja suklaata. Ja soittelee yhä leirin piilopuhelimiin, kyselee kuulumiset.

Kauppakeskuksen kahvilassa Salo miettii vielä, mikä piti hänet Venäjän-vuosina järjissään. Ensin hän jaarittelee hetken elämäntahdosta ja ihmisluonnon sopeutuvaisuudesta. Mutta kun on jo aika nousta pöydästä, hän sanoo: rahaa lähettäneet ja puhelimessa asioita järjestelleet vanhemmat.

Ne kunnolliset ja työssä käyvät.

Jutun lähteenä on käytetty muun muassa Ilkka Kariston Vankina Venäjällä -kirjaa (WSOY 2018).