Aake Kalliala on ollut viime päivät klapi­hommissa. Hän on ollut aikansa kuluksi auttamassa ystäväänsä ja pilkkomassa poltto­puita Tertin kartanon tarpeisiin.

Kalliala jätti kolme vuotta sitten Helsingin ja Puu-Koskelan ja muutti takaisin synnyin­seudulleen Mikkeliin. Nyt hän elää Hönö-koiransa kanssa poika­mies­elämää kelta­tiilisessä pari­talossa. Seinän takana asuu isosisko perheineen.

Kotipihalla on grilli, paikalleen muurattu uuni ja teltta­sauna, jonka piippu töröttää hupaisasti kankaan läpi. ”Siinä saa hyvät löylyt”, kehuu Kalliala.

Päivissä on vakiintunut rytmi: Aamu­kahdeksalta Hönö kuulee heräävän isäntänsä mörinän ja kiirehtii tervehtimään. Sitten Kalliala avaa oven ja päästää koiran pihalle. ”Sitä ei tartte kuletuttaa. Palloa heitän sille.”

Ennen puolta­päivää Kalliala starttaa hybridi-Bemarinsa ja lähtee kylille asioille. Usein suuntana on tuttu auto­kauppias, jonka kanssa juodaan kahvit.

Tai sitten ei. ”Joku päivä voi olla, etten käy ulkona ensinkään.”

Mikkelin kulttuuripiirit ovat lähestyneet paluu­muuttajaa, mutta Kalliala on antanut hieno­varaisesti ymmärtää, ettei ole kiinnostunut. 68 vuotta ei ole näyttelijälle ikä eikä mikään, mutta vuodet laitos­teatterissa jättivät epäilyksen teatteri­työtä kohtaan.

Kaikkea muuta Kalliala kyllä yhä tekee, jos pyydetään ja jos huvittaa, mutta yleensä vain siinä tapauksessa, ettei tarvitse lähteä Helsinkiin. Syksyllä hänet nähdään ensi-iltaan tulevassa Olen suomalainen -elokuvassa, jossa hänellä on pieni rooli Toivo Kärkenä.

Kalliala on niin kuuluisa, että hänet tunnistetaan edelleen kaikkialla, ja monen on pakko tulla sanomaan jotakin, varsinkin loppu­puolella iltaa. Tosin eipä hän enää juuri ravintoloissa käy.

Kalliala on ihmisille aina vain se ”hauska poika”, eikä muutosta ole näköpiirissä. Hänen koomiset työnsä, kuten sketsisarjat Tabu, Pultti­bois ja Manit­bois, elävät omaa elämäänsä uusintoina ja Youtube-klippeinä vielä 30 vuotta ensi­esityksen jälkeenkin.

”Ei niistä päästä eroon. Joutais kyllä”, sanoo Kalliala.

Kalliala aloitti Teatteri­korkea­koulussa 1970-luvun lopulla. Siellä opiskelijoiden annettiin ymmärtää, etteivät he ole mitään, pelkkiä pyöreitä nollia. Mutta sisimmässään Kalliala ei koskaan uskonut sitä.

Ura alkoi näyttävästi, roolilla Jussi Parviaisen Jumalan rakastajassa vuonna 1984. Esitys oli suku­polvensa teatteri­tapaus. Sen jälkeen Kallialasta tuntui, että ei voi tulla enää mitään niin rankkaa ja hyvää. Normi­teatteri tuntui tyhjän­päiväiseltä.

Onneksi komiikka alkoi vetää. Pirkka-Pekka Peteliuksen ja Kallialan 1990-luvun tv-työt ovat hengeltään turkkalaista avant­gardea, hyppäämistä tyhjyyteen.

”Kaikki nauhoitettiin, mikä juolahti mieleen. Ei sellaista oltu tehty”, Kalliala sanoo. ”Mutta oli niissä suoranaista paskaakin.”

Sittemmin Peteliuksen ja Kallialan tiet erosivat. Kallialalla ei ole halua palata asiaan.

1990-luvulla Kallialalla riitti kysyntää.

Hullujen vuosien parhaita keikkoja oli Kansallis-Osake-Pankin Tosi on! -mainos, jonka ansiosta Kalliala pääsi kiinni Helsingin asuntomarkkinoihin. Pääjohtaja Jaakko Lassila myönsi Kallialalle asunto­lainan Kataja­nokalla sijaitsevaa kaksiota varten henkilö­kunta­hintaan: korko oli vain neljä prosenttia.

Kalliala sanoo olevansa iloinen, että on aina ollut työsuhteessa eikä perustanut omaa yritystä, kuten moni näyttelijä­kollega teki. Eläke­vuosien toimeen­tulon kannalta asialla on ollut ratkaiseva merkitys.

Ennen Teatteri­koulua Kalliala ehti käydä Perhon hovi­mestari­linjan oppi­sopimuksena ja työskennellä monta vuotta alalla. Oma ravintolakin oli jo Helsingistä katsottuna.

Nyt vanhoista taidoista on taas hyötyä. Kalliala saattaa laitella itselleen hienoja aterioita pitkän kaavan mukaan.

Muitakin juhlallisia tilaisuuksia on ollut. Kallialan äiti Maija-Liisa kuoli muutama kuukausi sitten.

”Se on siinä mielessä hyvä, että hän halusi jo kauan pois.”