Sääennuste on lupaava. Päivän ylin lämpötila 27 astetta, aurinko paistaa lähes pilvettömältä taivaalta. Pohjoistuulta kaksi metriä sekunnissa. 

Päivän sää ei kuitenkaan koske minua.

Seison hautakuopan reunalla. Se on kaksi metriä syvä, kolme metriä pitkä ja puolitoista metriä leveä. Kuopan pohjalla on koivuvanerista ja kertopuusta valmistettu jykevä arkku.

Arkkuun on laskettu pienet metallitikkaat. Kipuan niitä pitkin pohjalle. Mukanani minulla on makuupussi, makuualusta, lempityynyni ja kangaskassi, jossa on muistiinpanovälineitä, radiopuhelin, gopro-kamera, juustosämpylä, energiapatukoita, kurkkupastilleja, vettä, pissasorsa ja lämpimiä vaatteita. Kengät jätin maan pinnalle.

Olen varustautunut hyvin, koska en vielä tiedä, tuleeko minulla olemaan haudassa kylmä vai kuuma.

Asetun arkun pohjalle ja katson siniselle taivaalle. Kuulen pienen linnun sirkuttavan.

Sitten kaivinkone käynnistyy. Se ryhtyy laskemaan kantta arkun päälle liinojen varassa.

Äkkiä tulee pimeä. Sitten silmät tottuvat ja huomaan, että arkun kanteen tehdyistä ilmanvaihtorei’istä tulee arkkuun valoa.

Arkun päälle aletaan heittää lapioilla maata. Säpsähdän, kun ensimmäinen lapiollinen osuu arkun päälle. Ehkä säikähdyksestä, ehkä pelosta.

Moni ei sitä tiedä, mutta kun oman arkun päälle heitetään multaa ja turvetta, ääni on kamala.

Huomaan puristavani hampaitani yhteen. Suljen silmäni. Ajattelen, että ensimmäiset mullat ovat varmasti pahimmat.

”Onko kaikki kunnossa”, kuuluu radiopuhelimesta.

”Joo, kepeät mullat”, yritän vitsailla.

Kuulen, kuinka kaivinkone käynnistetään yläpuolellani uudelleen. Se ryhtyy kippaamaan päälleni satoja kiloja turvemaata. Kaivurin voima saa arkun tärisemään. Näen happirei’istä, kuinka arkkuun kiinnitetyt ilmanvaihtoputket heiluvat. Suljen jälleen silmäni ja toivon, että putket eivät mene rikki.

Mieleeni juolahtaa Tähtien sota -elokuvan kohtaus, jossa avaruudessa seilaava alus joutuu meteoriittikentän vietäväksi. Meteorit kolahtelevat aluksen kylkiin. Alus heiluu meteoriittien voimasta, uhkaa menettää ohjauskykynsä ja ajelehtii epätoivoisena avaruudessa.

Hetkeksi unohdan olevani arkussa maan alla.

Sitten kuulen, kuinka traktorin moottori sammuu. Hauta on luotu umpeen. On aivan hiljaista.

Tässä minä nyt olen. Puisessa arkussa kaksi metriä maan alla. Tuhat kiloa maata päälläni.

Hengitän syvään.

Miltä minusta tuntuu?

Olenko paniikissa?

Pelkäänkö kuolemaa?

Miksi ihmeessä olen täällä?

Idea hautaamisesta syntyi vahingossa. Olin miettinyt, että haluaisin kokeilla, mitä ihmisen mielelle tapahtuu äärimmäisessä tilanteessa.

Ajatukseni oli viettää vuorokausi lillumassa kädenlämpöisessä vedessä kelluntatankissa. Halusin tutkia, mitä ärsykeviidakkoon tottuneelle modernille tietotyöläiselle tapahtuu lähes täydellisessä aistieristyksessä.

Sellainen koe ja lehtijuttu oli kuitenkin jo tehty. Sitä paitsi kelluntatankeissa, hiljaisuuden retriiteissä, meditaatiossa tai Lapin erämaahan vetäytymisessä ei ole enää mitään uutta. Kukapa ei olisi parannellut burn outiaan joogamatolla.

Eivät ne ole enää vastakulttuuria, undergroundia.

Ei, minun olisi tehtävä jotain muuta. Halusin kokeilla jotain enemmän.

Mieleen tuli elävältä hautaaminen. Se on yksi ihmismielen suurimmista kauhuista.

Tämäkin temppu on tosin jo tehty.

Vuonna 1956 Apu-lehden legendaarinen reportteri Matti Jämsä oli jo hiihtänyt Pohjanlahden yli, käynyt meren pohjassa ja hypännyt laskuvarjolla ennätyksellisen korkealta. Ja paljon muuta.

Nyt hän oli päättänyt tulla haudatuksi elävältä. Kukaan ei ollut varma, tulisiko hän järjissään tai elävänä haudasta takaisin.

Jämsä laskeutui maan alle yhdessä fakiiri Jussi Pöyhösen kanssa. Heidät haudattiin vierekkäin omiin arkkuihinsa. Maan alla he pystyivät kuulemaan toistensa äänet – hyvässä ja pahassa.

Tähtireportteri Jämsän oli tarkoitus maata arkussa viisikymmentä tuntia. Pöyhönen tavoitteli jopa kahdentoista päivän hautaamista. Se olisi ollut uusi maailmanennätys.

Maailmanennätystä ei rikottu. Pöyhönen sai ensimmäisen paniikkikohtauksensa kahden ja puolen tunnin kohdalla. Siitä hän selvisi, mutta kaksikymmentä tuntia myöhemmin ahtaanpaikan kammo iski uudelleen.

Pöyhönen itki ja huusi. Kädet ja jalat hakkasivat arkun seiniä.

Kaivajat tekivät minkä kykenivät, mutta monen metrin maamassaa ei poisteta hetkessä. Viereisessä arkussa Jämsä piteli korviaan ja toivoi parasta, kun hänen ystävänsä klaustrofobia paheni minuutti minuutilta.

”Eläimellinen parahdus”, Jämsä kuvasi myöhemmin ystävänsä huutoa haudassa.

Kaivajilla kesti 21 minuuttia saada hysteerinen Pöyhönen maan pinnalle. Lopulta vaikeaan shokkitilaan joutunut kalpea ja tärisevä mies saatiin raikkaaseen ilmaan.

Jämsää yritettiin taivutella lopettamaan oma ihmiskokeensa, mutta jääräpäinen toimittaja jäi maan alle.

Haudassa makaaminen koetteli myös Jämsän hermoja, mutta hän selvisi kokeesta lopulta yllättävän kevyesti. Reportteri kaivettiin ylös kahdeksan minuuttia ennen 50 tunnin aikarajaa. Apu-lehden johto oli päättänyt, ettei koetta ollut enää tarpeen jatkaa.

Vielä Jämsääkin paremmaksi pani fakiiri Veli-Matti ”Veltsu” Lehtikangas. Hän vietti haudassa kahdeksan vuorokautta vuonna 2000.

Se oli ja on maailmanennätys. Lehtikangas onnistui siinä, mitä Pöyhönen oli yrittänyt 44 vuotta aikaisemmin.

Oli selvää, että emme voisi toteuttaa koetta toimituksen voimin. Soitin Suomen tunnetuimmalle stuntmiehelle eli Reijo Kontiolle, joka on varsinaiselta koulutukseltaan aiheeseen sopivasti pappi.

Kontio on pudotellut ihmisiä helikopterista ja ajanut auton rotkoon. Ja tietenkin hän on ollut mukana hautaamassa ihmistä elävältä ennenkin.

Kontio innostui heti. Mukaan projektiin tulisi hänen työparinsa Jouni Kivimäki, joka on paitsi pitkän linjan stuntmies myös pelastaja ja ensihoitaja.

Kontio ja Kivimäki ovat kolmenkymmenen vuoden ajan tehneet stuntteja lukemattomiin suomalaisiin elokuviin ja televisiosarjoihin. Esimerkiksi Tuntemattomassa sotilaassa he olivat mukana.

Kontio ja Kivimäki ryhtyivät suunnittelemaan hautaamistani.

Arkun runko valmistettiin paksusta kertopuusta ja sen seiniin lyötiin järeää 18 millin koivukilovaneria. Arkun sisämitat olivat: pituus 202 senttiä, leveys 77 ja korkeus 70 senttiä. Nenäni yläpuolelle jäisi siis noin 50 senttiä tyhjää tilaa.

Arkun piti olla vahva, että se varmasti kestää puolentoista metrin maakerroksen paineen.

Arkun kanteen tehtiin kaksi 12 sentin reikää, joihin kiinnitettäisiin kaksi ilmaputkea. Toisesta tulisi raitista ilmaa sisään ja toisesta virtaisi jo hengitettyä ilmaa ulos. Kiertoa voimistettaisiin tasaisin väliajoin maan pinnalta tuulettimen avulla.

Arkkuun tulisi myös hiilidioksidin määrää mittaava laite. Se hälyttäisi, jos ilman laatu alkaisi huonontua.

Happi kiertää kyllä. Sen suhteen ei ole riskiä, Kontio vakuutti alusta alkaen.

Vielä oli yksi riski voitettavana. Miten välttäisimme fakiiri Pöyhösen kohtalon? Vaikka käytössämme on kaivinkone, ottaa arkun kaivaminen oman aikansa.

Olin luottavainen oman mieleni puolesta, mutta jos kuitenkin saisin arkussa paniikkikohtauksen tai sairastuisin jollain muulla tavalla, voisi olla jo liian myöhäistä.

Ratkaisuksi Kontio ehdotti hätäuloskäytävää. Arkun toiseen päätyyn asennettaisiin  ”kissanluukku”. Siitä alkaisi 80 senttiä leveä rumpuputkitunneli, jota pitkin pääsisin hädän hetkellä ryömimään maan pinnalle. Jos minulta menisi taju, minut voitaisiin kiskoa putken ja luukun kautta arkusta.

Kommunikaatio hoidettaisiin radiopuhelimen kautta. Tarpeen tullen ääni kulkisi myös ilmanvaihtokanavia pitkin.

Lisäksi kädessäni olisi urheilukello, jonka avulla maan päällä seurattaisiin sykettäni.

Haudan paikkaa etsittiin pitkään. Monien vaiheiden jälkeen hautausmaakseni löytyi Herralan kylä Hollolassa. Siellä oli vanha turvepelto, johon hauta olisi hyvä kaivaa, koska turveseinät eivät sorru helposti. Kaiken lisäksi suohaudassa olisi sopivan pahaenteinen kaiku.

Hautajaispäiväkseni päätettiin keskiviikko 14. kesäkuuta.

Valmistelut oli tehty huolellisesti. Kontio ja Kivimäki olivat ammattilaisia. Kaiken pitäisi olla kunnossa.

Pitäisi. Se sana kummitteli mielessäni viimeisenä iltana ennen hautapäivää.

Haudassa on hiljaista. Makaan selälläni ja tuijotan kannen tukirunkoa. Koitan tehdä muistiinpanoja, mutta käteni tärisevät.

Ajatukset takkuavat. Päätä jomottaa. Johtuuko se huonoista yöunista, stressistä vai pelosta? Sitä en tiedä.

Yritän rauhoittua tekemällä hengitysharjoituksia. Ei auta. Hörppään vesipullosta, mutta hankala juoma-asento vain pahentaa kaikkea.

Ehkä huumori auttaa. Minulla on arkussa käytössäni pieni valo, jonka kytken aina välillä päälle. Naurahdan arkun kanteen huonolla käsialalla kirjoitetulle muistiinpanolle.

Kannessa lukee kansi.

Olo haudassa on omituinen. En kirjaimellisesti tiedä, miten päin olla. On vuorotellen kuuma ja kylmä. Nyt on jo hiki. Helleaamun lämpö, arkkuun kapuaminen ja stressi yhdistyvät oudoksi fyysisten tuntemusten sekamelskaksi. Käärin epätoivoisesti housujeni lahkeita ja luovun sukista.

Miksi ihmeessä otin välikerraston mukaan kuumaan hautaan?

Tarkoitukseni on olla haudassa kahdeksan tuntia. Työpäivän verran. Nine to five.

Oikeasti kuitenkin myöhästyimme kaikkien järjestelyiden takia niin, että kansi meni kiinni vasta kymmeneltä. En toki ole ensimmäinen, joka on myöhästynyt aamulla töistä.

Itsekseni olen ajatellut, että olen arkussa niin kauan kuin pystyn. Viideltä iltapäivällä tämä loppuu viimeistään.

Jos selviydyn viisitoista minuuttia, koen jo voittaneeni. Jos selviän ensimmäisen tunnin, on se jo valtavan hieno saavutus.

Fakiiri Pöyhönen sai ensimmäisen paniikkikohtauksen kahden ja puolen tunnin kohdalla. Jos olen täällä vielä silloin, miten minulle käy?

x

Jouni Kivimäki: Jahas Jaakko, nyt olis tunti mennyt siellä haudan levossa. Miltäs olo tuntuu?

Minä: No morjesta, ei tässä kummempia. Oikein mukava lepotila täällä.

Jouni: Onko se lämpötila minkälainen? Ja se hiilidioksidi on varmaan ihan vihreänä edelleen?

Minä: Joo, hiilidioksidi on ollut vihreänä. Lämpötila on ihan ok. Sitä ilmaimuria vois käyttää aina puolen tunnin välein pari kolme minuuttia. Muuten on ihan hyvä lämpötila.

Jouni: Oikei. Mä pistän sen taas tosta päälle ja seuraavan kerran ollaan kontaktissa taas puolen tunnin päästä.

Minä: Jees, kuitti.

x

Pidämme Jouni Kivimäen kanssa yhteyttä radiopuhelimella puolen tunnin välein. Säännöt ovat selvät: ylhäältä ei oteta minuun yhteyttä sovittujen hetkien ulkopuolella.

Mikäli yhteys ilman erillistä sopimista avataan jommankumman toimesta, on jotain vialla.

Yritän keksiä aivoille tekemistä. Koputtelen arkun laitoja. Huhuilen hieman, mutta kukaan ei vastaa. Jotain on tehtävä, joten ryhdyn sisustamaan arkkuani. Vaihdan muistivihon ja kynän paikkaa. Liikutan vesipulloa ja pissasorsaa taaksepäin. Avaan makuupussin, vaikken edes tarvitse sitä.

Koitan pukea fleecen päälle, mutta vaate on aivan liian kuuma.

Lopulta luovutan ja annan ajatusten olla. Epävarmuus hiipii mieleen.

Alan käydä läpi pahimpia skenaarioita.

Mitä jos arkku ei kuitenkaan kestä maan painoa? Entä jos happi ei kulje tarpeeksi? Mitä jos saan paniikkikohtauksen?

Reijo Kontio ei päässyt paikalle, koska hän on elokuvan kuvauksissa Ruotsissa. Hän kuitenkin valmisteli minua sanomalla, ettei pelkoja kannattaisi liikaa ajatella etukäteen, sillä mielen pohjille kytemään jääneet pelot kyllä toteutuvat.

Mutta miten ajatustyötä ammatikseen tekevä ihminen voi olla ajattelematta, kun hän makaa arkussa maan alla?

Kyttään hiilidioksidimittaria. Se palaa edelleen vihreällä. Mikäli väri muuttuisi keltaiseksi, minulla olisi ongelma. Punaisen värin vaihtuessa minulla olisi jo kiire.

Olen neuroottinen ihminen, olen aina ollut. Olen juuri niitä, jotka tarkistavat kolme kertaa ennen lähtöään, ettei kahvinkeitin ole jäänyt kotona päälle.

Stressi kaivaa neuroosini esiin. Kun elämässä on rennompaa, myös neuroosit katoavat.

Nyt ei ole rentoa.

Elokuva kertoi verisestä kostoretkestä, joka meni pahemman kerran pieleen. Kostoa havitellutta morsianta ammuttiin haulikolla. Hän heräsi elävältä haudattuna.

Neuvokas morsian ei jäänyt hautaan makaamaan. Hän vapautti itsensä köysistä ja aloitti arkun kannen hakkaamisen. Veri vuosi rystysistä, mutta lopulta kansi halkesi. Maa alkoi vyöryä arkkuun. Oli kiire. Elävältä haudattu aloitti kiipeämisen kohti happea.

Lopulta hautausmaan mullan läpi työntyi käsi. Morsian oli välttänyt täpärästi kauheimman mahdollisen kuoleman.

Morsianta esitti Uma Thurman, ja kohtaus on Quentin Tarantinon ohjaamasta elokuvasta Kill Bill: Volume 2 (2004).

Eikä se tosiaankaan ole ainoa. Elävältä hautaaminen on suosittu teema populaarikulttuurissa.

Elokuvassa Elävänä haudattu (1990) aviomiestään pettävä Joanna Goodman (Jennifer Jason Leigh) päättää myrkyttää miehensä (Tim Matheson) myydäkseen tämän talon ja yrityksen. Mies juo myrkyn, ja Joanna hautaa hänet.

Haudassa käy ilmi, ettei myrkytys onnistunut. Mies herää elävänä omasta haudastaan.

Haudattu-niminen elokuva (2010) puolestaan kertoo yhdysvaltalaisesta Paul Conroysta (Ryan Reynolds), joka työskentelee kuorma-auton kuljettajana Irakissa. Siellä hän joutuu kapinallisten hyökkäyksen kohteeksi.

Conroy herää arkussa maan alta. Kidnappaajat vaativat yhdysvaltalaisesta lunnaita vapauttaakseen hänet. Alkaa klaustrofobian täyttämä kilpailu aikaa vastaan.

Ehkä nämä ovat juuri niitä ajatuksia, joita minun ei kannata juuri nyt ajatella.

Kaksi tuntia takana, kuusi edessä. Käsien vapina on lakannut. Olen alkanut asettua kodiksi arkkuuni. Haudassa on alkanut olla tylsää.

Käännyn kyljelleni ja suljen silmäni. Ihminen on uskomaton sopeutuja. Tässä minäkin muina toimittajina makoilen maan alla valveen ja unen rajamailla.

Olo aaltoilee. Välillä on hyvä, sitten taas tukalaa. Kun on paha hetki, koitan huijata mieltäni ajattelemalla hauskoja asioita. Otan muistiinpanovihkoni esiin ja pelaan ottelun ristinollaa itseäni vastaan. Se tuntuu typerältä.

Yhtäkkiä arkkuun tulee epämiellyttävää hajua.

Se on turpeen makea tai oikeastaan mallasmainen haju.

Ajatus lähtee laukalle. Koitan rauhoittaa itseäni järkipuheella. Mietin tilastoja. Luultavasti olin suuremmassa vaarassa, kun ajoimme tänne autolla. En tiedä, että Suomessa olisi ainakaan viime vuosikymmeninä kuollut kukaan elävältä hautaamiseen.

Tyhmä ajatus. Ei ihmisiä haudata Suomessa elävältä. Ei tilastoja voi verrata keskenään, sillä niitä ei ole.

Melkein jokainen, joka on etukäteen kuullut elävältä hautaamisestani, on ollut kauhusta kankea. Pähkähullu hanke. Hullujen hommaa. Joku melkein hyperventiloi kuullessaan ideastani.

Epämiellyttävät ajatukset ottavat nyt minussakin vallan.

Olen 29-vuotias, mutta olen usein pelännyt kuolevani. Tämä ei ole mikään heitto, vaan olen aidosti pelännyt pahimman tapahtuvan.

Kun sanon tämän haudasta käsin, en sano sitä kevyin mielin.

Neljä ja puoli vuotta sitten elin sysimustaa joulukuuta. Paha olo ei ollut uutta, mutta jollain tavalla erilaista. Tajusin, etten enää jaksa yksin.

Soitin Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiöön.

Epäiltiin syklotymiaa. Mielialan aaltoiluhäiriötä, lievempää muotoa kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä.

Kolmen vuoden psykoterapia poisti mielen pahimmat kuonat. Enää en kävele mielen miinakentillä miettimässä, milloin on seuraavan nousun tai laskun aika.

Tiedän, että pahin on omalta osaltani jo takana. Nykyisin on helpompi hengittää. Silti aika ajoin vanhat haamut hiipivät piinaamaan alitajunnasta.

En ole marttyyri. Ongelmat, jotka mieltäni vaivaavat, ovat turhan usein itse hankittuja. Liiallinen juhliminen tai uuvuksiin vievä työnteko ovat ongelmia, joita kukaan muu ei voi puolestani ratkaista.

Perspektiivi auttaa. Syklotymia ei ole terminaalivaiheen syöpädiagnoosi, ja kehykset elämässäni ovat aina olleet kunnossa. Tämä järkeily ei kuitenkaan auta niinä hetkinä, kun mieli tuntuu liian synkältä jatkamaan.

Kohtaus menee nopeasti ohi. Epäilen, että niitä tulee lisää. Ei auta kuin oppia sietämään.

Ajatus viimeisistä hetkistä suljettuna arkkuun maan alla kauhistuttaa.

Pelko yltää kauas. Erityisen kammottavana se tuntui noin kolmensadan vuoden takaisessa Euroopassa.

Hauta-arkkujen käyttö yleistyi 1700-luvulla. Aikaisemmin vainajat oli usein laskettu haudan lepoon kääreissä.

Lääketiede oli vielä alkukantaista. Ei osattu aina erottaa, oliko ihminen kuollut vai elossa.

Jos kamalan kohtalon kokeneella oli ennen ollut pieni mahdollisuus paeta haudastaan kaivamalla, tuhoutui se, kun arkut otettiin käyttöön.

Hautojen ryöstäminen oli yleistä. Haudoista etsittiin vainajien mukaan laskettua arvotavaraa. Vihkisormuksia, koruja, mitä tahansa myytäväksi kelpaavaa.

Pian haudanryöstäjien karmeat tarinat ylös kaivetuista arkuista levisivät. Arkun seinillä näkyi verisiä kynnenjälkiä, oli vereslihalle hakattuja kalloja, pureksittuja sormia. Ne olivat jälkiä vahingossa elävältä haudattujen viimeisistä yrityksistä paeta kohtaloaan.

Aina elävältä hautaaminen ei tapahtunut vahingossa.

Elävän ihmisen hautaamista on käytetty vuosisatojen ajan kidutuskeinona.

Kenties julmin esimerkki on Nanjingin verilöyly, johon japanilaiset sotilaat syyllistyivät joulukuussa 1937. Verilöylyssä mestattiin, hukutettiin ja tapettiin raa’asti arviolta 100 000–300 000 kiinalaista. Kymmenettuhannet raiskattiin.

Osa kiinalaisista haudattiin elävältä.

Eivätkö nämä kauhutarinat ole vieläkään ohi. Ukrainan sodassa on kerrottu sotilaista, jotka oli haudattu elävältä.

X

Jouni Kivimäki: No niin Jaakko, nyt olis taas puoli tuntia kulunut edellisestä yhteydenotosta. Millaiset on fiilikset?

Minä: No niin, morjesta vaan sinne maan päälle. Ei tässä kummempia. Ihan hyvin menee täällä, ei valittamista. Lounastauon pidin tossa äskettäin.

Jouni Kivimäki: Pistetään vähän ilmaa kiertämään taas ja katellaan puolen tunnin päästä uudestaan.

Minä: Noni. Tehdään näin.

x

Kolme tuntia takana. Viime ajat olen taistellut kasvavaa virtsaamisen tarvetta vastaan.

Ei auta. Jos aion olla täällä loppuun asti, on pissasorsan kansi avattava.

Lasken housujani ja asetun kyljelleni. Hätä on kova, mutta mitään ei meinaa tapahtua.

Äkkiä valtava häpeä valtaa minut. Mietin älykelloani, joka toimittaa tietoa sykkeestäni maan pinnalle. Jos syke muuttuu radikaalisti suuntaan tai toiseen, tietävät auttajat välittömästi, että nyt on jokin pielessä.

Ja kohtauksen sattuessa jokainen sekunti lasketaan.

Miten korkea sykkeeni mahtaa olla tällä hetkellä? Mitä jos Kivimäki ryntää nyt sisään hätäuloskäytävästä? Voisiko elävältä hautaaminen päättyä nolommin?

Kuolema on yksi ihmisen suurimmista peloista, mutta sosiaalisten tilanteiden häpeä ei tule kaukana perästä. Yleisön edessä esiintyminen, uusien ihmisten tapaaminen. Ilman sydänystävää eläminen, kumppanin puuttuminen. Yksin jääminen.

Harvempi meistä elää täysin vapaana pelkojen vankilasta.

Lopulta onnistun. Suljen pissasorsan ja painan hikisenä pään taas tyynylleni.

Lämpömittari haudassa näyttää 21,7 astetta.

Se on edelleen ihanteellinen.

Kuulen happiputkista ääniä. Kivimäki on tulossa pitämään kello kahden tarkastuksen. Koska kaikki on mennyt hyvin, olemme siirtyneet ottamaan yhteyden vain kerran tunnissa.

Haudassa ajantaju uhkaa mennä, vaikka älykello hohkaa ranteessani. Kauanko olen ollut täällä? Viisi tuntia? Joudun pinnistämään ajatukset muistaakseni.

”Miten menee? Tuntuuko, että jaksat olla loppuun asti?” Kivimäki kysyy.

”Ihan hyvin menee. Loppuun asti oon.” 

Ei minulla oikeasti ihan niin hyvin mene. Mutta en kehtaa sanoa sitä turvallisuuspäällikölleni.

Alan käydä levottomaksi. Haluaisin hyppiä seinille. Nypin arkun kannesta irtoavia pieniä puulastuja ja heittelen niitä jalkopäähän.

Teen pieniä havaintoja. Arkun tukipuiden leveys on noin puoli kynän mitallista. Niissä on kaksitoista ohutta kerrosta puuta. Koitan kurkistaa ylös happiputkesta, mutta sieltä tuleva valo on niin kirkas, että en näe mitään.

Miksi ihmeessä olen suostunut olemaan täällä näin pitkään? Miten ihmeessä fakiiri Lehtikangas oli täällä kahdeksan vuorokautta?

Silloin huhuttiin, että hänet olisi salaa öisin kaivettu maan päälle tauolle. En ihmettele yhtään, jos se oli totta.

Kuulen korvan takaa tutun ininän.

Hyttynen.

En olekaan täällä yksin.

Alkaa kaksintaistelu. Koitan läiskiä hyttystä. Lyön ohi kerran. Sitten toisen ja kolmannen. Pian kolautan sormeni tukirunkoon. Seuraavaksi siihen osuu polvi. Kiroan kovaäänisesti.

Lopulta saan hyttysen tapettua.

Rojahdan uupuneena tyynylleni.

Viimeinen tunti haudassa. Olen jossain ahdistuksen ja tylsyyden välimaastossa.

Koitan kääntyä kyljelleni ja saada unen päästä kiinni. Unessa minuutit menisivät nopeammin, mutta en pysty nukahtamaan. Kirjoitan arkun kanteen tekstejä. Hakkaan kynillä tukirunkoon rumpukomppia.

Mietin ihmiskunnan suurimpia kysymyksiä. Mitä ihmiset katuvat kuolinvuoteella?

Syön tylsyyttäni proteiinipatukan. Se maistuu puulta ja aiheuttaa vatsavaivoja.

Eikö tämä ihmiskoe ole jo kestänyt tarpeeksi?

Koeihminen on jo valmis.

x

Jouni Kivimäki: No niin Jaakko. Kello alkais olla niin paljon, että herra sais tulla ylös kuopasta. Päivän työt olis tehty.

Minä: Ei kai siinä. Tullaan ylös täältä.

Jaakko. Eli ihan kohta aletaan kaivamaan.

Minä: Jes, selvä homma.

x

Noita sanoja olen odottanut tunteja. Vihdoin pääsen pois.

Kuulen, kuinka kaivinkone käynnistetään yläpuolellani. Arkku alkaa täristä. Olen jälleen avaruusaluksessa meteoriittipilven armoilla.

”Pidetään radioyhteys koko ajan auki.”

Voisi kuvitella, että tässä kohtaa helpottaa. Näin ei käy.

Arkun kaivaminen haudasta ei ole helppo tehtävä, kun sen sisällä on elävä ihminen. Kaivinkoneella ei voi vain kauhaista suoraan yläpuolelta. On pidettävä huoli, ettei happiputkia katkaista eikä arkkua murskata.

Minuutit tuntuvat tunneilta. En kuule muuta kuin kaivinkoneen tasaisen jyrinän.

Sitten voimakas raapaisu repii minut ajatuksistani. Arkun oikealta puolelta kuuluu hirveää ääntä, joka tuo jotenkin mieleen hammaslääkärin poran ensimmäisen kosketuksen.

Tajuan, että kaivurin kauha raapii arkkua. Hengitys pingottuu. Kasvot jännittyvät. Puren taas hammasta.

Viereeni kaivetaan ensin toinen kuoppa, johon päälläni oleva maa kipataan. Se on turvallisin tapa.

”Onko kaikki okei, vaikka vähän jytisee?” Kivimäki kysyy.

”Joo, kaikki okei”, vastaan, vaikka pahaa tekeekin.

Äänet vain voimistuvat. Otan hörpyn vesipullosta. Heitän suuhun kurkkupastillin.

Pian kuulen jo puheääntä arkun ulkopuolelta.

”Tuossa on reuna.”

Ovat saaneet arkun esiin. Vapauteen ei ole enää pitkä matka.

Kamala kolaus pelästyttää minut. Tajuan, että Kivimäki kävelee arkun päällä. Kuuluu raapivaa ääntä. Kivimäki siivoaa lumilapiolla viimeisiä turpeita arkkuni päältä.

”On tässä vielä hommaa, mutta ei enää kauheen kauaa kestä.”

Sitten kuuluu turvallisuuspäällikkö Jouni Kivimäen vapauttava ääni:

”Alamme nyt nostamaan kantta.”

”Pysy alhaalla, äläkä nouse liian aikaisin pystyyn.”

”Kannattaa pitää silmiä kiinni.”

Ja niin makaan arkkuni pohjalla käskystä silmät suljettuina.

Arkun kansi liikahtaa. Suojaan kasvoja käsilläni. Turvetta kopisee kasvoilleni. Tunnen mullan maun suussani, mutta on liian myöhäistä kurkottaa kohti vesipulloa.

Raotan hitaasti silmiä.

Näen sinisen taivaan.