2010-luvun alkuvuosina Suomea ravisutti vyyhti, jossa vanhoillis­lestadiolaisen liikkeen piiristä paljastui lukuisia lasten seksuaalisia hyväksikäyttöjä vuosikymmenten ajalta.

Seksuaalirikokset olivat tapahtuneet useimmiten perheen tai suvun sisällä, ja niitä oli vaiettu ja peitelty uskon­yhteisössä. Uhrit olivat jääneet ilman tukea.

Lapsiin kohdistuvaa seksuaalista väkivaltaa ja lähisuhde­väkivaltaa tapahtuu uskonyhteisöissä edelleen, sanoo Uskontojen uhrien tuki ry:n toiminnan­johtaja Joni Valkila.

”Tapauksia on tullut tietoomme, mutta määristä on vaikea sanoa mitään.”

Valkila korostaa, että samankaltaisia ongelmia esiintyy monissa eri uskonnollisissa yhteisöissä, ei siis vain vanhoillis­lestadiolaisessa liikkeessä.

Samassa käsityksessä on Raiskauskriisikeskus Tukinaisen kehittämis­päällikkö Riitta Silver.

”Ilmiö ei ole häipynyt minnekään. Tiedetään, että esimerkiksi lasten seksuaalista hyväksikäyttöä esiintyy suljetuissa yhteisöissä.”

Tukinaiseen ottavat yhteyttä eri suljettujen yhteisöjen, kuten uskonnollisten ja muiden hengellisten yhteisöjen, piirissä seksuaali­väkivaltaa tai hyväksikäyttöä kokeneet uhrit tai heidän läheisensä.

Usein uhrit ovat haavoittuvassa asemassa, kuten lapsia. Perheestään ja yhteisöstään riippuvainen alaikäinen on erityisen haavoittuva.

”Aina kun käytetään hengellistä valtaa, on mahdollisuus vallan väärinkäyttöön.”

Esimerkiksi Oulun poliisille tulee vuosittain epäilyjä lapsiin kohdistuneista seksuaalirikoksista, joihin liittyy jokin uskonnollinen yhteisö tai sellaisessa elävä perhe.

”Viime vuosien ajalta puhutaan muutamasta ilmoituksesta vuodessa Oulun poliisilaitoksen alueella. Yksi perheen sisäinen rikosepäily voi poikia useamman rikosasian”, summaa Oulun rikostorjunta­sektorin johtaja Markus Kiiskinen.

Kiiskisen mukaan useimmiten kyseessä on perheen sisäinen juttu.

Poliisin tietoon tulevissa rikosepäilyissä on usein kyse jo hieman vanhemmista asioista, joista ilmoitetaan viiveellä.

”Näissä piilee aina se vaara, että tapauksia on yhteisöissä paljon pinnan alla.”

Ongelman tunnistaa myös lasten ja nuorten turvallisuuden edistämiseen erikoistunut Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) kehittämispäällikkö Ulla Korpilahti.

Hän on ollut mukana tekemässä kansallista Väkivallaton lapsuus -toimenpide­suunnitelmaa, jonka tavoitteena on ehkäistä alaikäisiin kohdistuvaa väkivaltaa.

Korpilahden mukaan tiedossa on esimerkiksi tapauksia, joissa erilaisissa uskon­yhteisöissä vastuu­tehtävässä olevat henkilöt ovat käyttäneet asemaansa väärin suhteessa alaikäisiin.

”Vaikkapa lasten ja nuorten kerhoissa tai leireillä on herkästi sellaisia tilanteita, että aikuisella on mahdollisuus olla alaikäisen kanssa kahdestaan.”

Useimmiten kyse on jonkinlaisesta väkivallasta, erityisesti seksuaali­väkivallasta.

Ongelman laajuudesta ei ole kuitenkaan varmuutta, koska Suomen tilanteesta ei ole tehty kattavaa ja systemaattista selvitystä.

Johtoasemassa oleva päätyy Korpilahden mukaan muita helpommin asemaan, jossa häntä ei valvo kukaan.

”Tällainen henkilö voi herkästi myös vaihtaa yhteisöstä toiseen, kun tilanteet käyvät omalta kannalta tarkasteltuna hankaliksi.”

Tiiviissä ja kontrolloivissa uskonyhteisöissä on piirteitä, jotka mahdollistavat tällaiset ongelmat. Yhteisöissä on yleensä esimerkiksi hierarkia, johon luotetaan vahvasti.

”Johtajiin luotetaan ja heitä arvostetaan. Heitä voidaan myös pitää Jumalan edustajina maan päällä. Voi olla vaikeaa kritisoida tällaisten johtajien toimintaa”, Joni Valkila arvioi.

Väärinkäytösten riski kasvaa, jos yhteisön toiminta ei ole julkista ja jos valta keskittyy vain yhdelle tai harvoille. Tällöin ei ole paikkaa, johon voisi valittaa ongelmista.

Tapahtumat tulevat usein ilmi vasta vuosien tai vuosikymmenten päästä – jos silloinkaan. Uhrit eivät tyypillisesti hae heti apua, ja todisteet jäävät usein vähäisiksi, Silver sanoo.

Rikoksista ei useimmiten tehdä rikosilmoituksia muun muassa siksi, että vastassa saattaisi olla koko yhteisö.

”Uhri tietää, että asiasta kertoessaan hän joutuisi todennäköisesti lähipiirinsä kritiikin tai toimien kohteeksi”, Silver kuvailee.

Valkila sanoo, että jos tekijät ovat uhrien sukulaisia, suku ja perhe saattavat piilotella tapahtunutta. Myös uskonyhteisö voi osallistua piilotteluun niin, että epäiltyjä rikoksia saatetaan tutkia ja käsitellä yhteisön sisällä.

Syy voi olla esimerkiksi se, että yhteisön maineesta ollaan huolissaan. Kun asia on kerran käsitelty yhteisön sisällä, sitä pidetään käsiteltynä eikä epäilyistä välttämättä kerrota viranomaisille.

”Uhrit ovat tyypillisesti lapsia ja naisia, eikä heidän näkemyksiään välttämättä oteta kovin vakavasti. Johtohenkilöt ovat miehiä ja voivat pitää toistensa puolia.”

Joissain uskonyhteisöissä lapsia saatetaan lisäksi eristää oman yhteisön sisään. Uhri ei välttämättä tunne ulkomaailman tapoja tai edes tiedosta olevansa uhri.

Raiskauskriisikeskus Tukinainen on huolissaan etenkin uhrin asemasta, kun seksuaalirikoksia käsitellään yhteisöjen sisällä.

Yhteisöjen omissa käsittelyissä uhrin asema ja oikeusturva on todella heikko. Uhrin kuulemiset voivat olla erittäin traumatisoivia, Riitta Silver kuvailee.

Toimet uhrin suojelemiseksi puuttuvat. Tiukan kontrolloivissa uskon­yhteisöissä uhria voidaan myös syyllistää. Uhri joutuu monesti kohtaamaan tekijän kasvokkain.

Etenkin kristillisissä yhteisöissä korostetaan anteeksiantoa. Tekijää voidaan kehottaa pyytämään anteeksi ja uhria antamaan anteeksi. Pahimmillaan anteeksipyyntöä saatetaan vaatia myös uhrilta.

”Voidaan esittää näkemyksiä, joiden mukaan uhrit olisivat osasyyllisiä tapahtuneeseen houkuttelijoina. Uhrit voivat hyvästä syystä vaieta, koska eivät halua joutua yhteisön puhutteluun, josta voi seurata ikäviä asioita heille itselleen”, Valkila summaa.

Erityisen vaikeaa avun hakeminen ja viranomaiselle ilmoittaminen voi olla sellaisilla pienillä paikkakunnilla, joilla lähes kaikki ihmiset kuuluvat samaan yhteisöön.

”On mahdollista, että joskus tulee tilanteita, että esimerkiksi kouluterveyden­hoitajalle ei uskalleta puhua tapahtumista, jos hän kuuluu samaan yhteisöön”, Silver sanoo.

Joni Valkila pitää erikoisena, että Suomessa asiaa ei ole enempää selvitetty, vaikka rikosilmiö tuli julkisuuteen jo yli kymmenen vuotta sitten. Hän korostaa, että yhteiskunnalla olisi velvollisuus panostaa asian selvittämiseen.

”Vaikka on tiedossa, että tällaista lapsiin kohdistuvaa ja hyvin vakavaa piilorikollisuutta tapahtuu, Suomessa ei ole ollut mitään tahoa, joka olisi ajanut asian selvittämistä.”

Ulla Korpilahden mukaan uskonyhteisöt ovat lainsäätäjän silmissä itse vastuussa toiminnastaan. Mikään ulkopuolinen taho ei valvo esimerkiksi lasten harrastustoimintaa.

Myös Korpilahti on huolissaan siitä, että yhteisöjen asiat jäävät edelleen liikaa pimentoon. Esimerkiksi virka- tai luottamushenkilö­suhteessa tai vapaa­ehtoistyössä olevilta ei välttämättä tarkasteta systemaattisesti rikostaustaa työskentelyn alussa, vaan saatetaan luottaa henkilön sanaan.

”Ongelmat eivät tule esille. Joko ei tiedetä miten toimia tai sitten joku voi tietoisesti haluta hyödyntää rakenteellisia epäkohtia ja toimia väärin.”

Lasten kanssa työskentelevillä on velvollisuus ilmoittaa poliisille ja lastensuojelulle, jos lapsen tilanteesta herää huoli. Lastensuojelulain ilmoitus­velvollisuus epäillyistä väkivalta- tai seksuaalirikoksista ei kuitenkaan toistaiseksi koske yhdistyksiä.

”On tärkeää selvittää, olisiko tarpeen säätää ilmoitus­velvollisuus koskemaan myös yhdistyksiä, joiden alaisuudessa monet uskonyhteisöt tekevät työtään”, Korpilahti sanoo.

Hän muistuttaa, että uskon­yhteisöissä on usein lapselle paljon myös hyvää. Korpilahti haluaa kuitenkin nostaa ongelmia esille, jotta kaikissa yhteisöissä osattaisiin edistää lapsen turvallisuutta.

Jos tekijät eivät jää kiinni ja uhrit on helppo vaientaa, teot saattavat jatkua ja uusiutua pitkäänkin. Voi vierähtää monta vuotta tai jopa vuosikymmeniä, kunnes uhrit uskaltavat puhua asioista, Joni Valkila toteaa.

”Jos mitään ei tehdä, saamme tietää nyt jossakin uskon­yhteisössä tapahtuvasta lapsiin kohdistuvasta seksuaalisesta väkivallasta kenties joskus 2040-luvulla.”