”LASTEN alle 13-vuotiaiden huippu-urheiluttaminen on järjetöntä.”

”Lapselle ei anneta mahdollisuutta vapaasti etsiä ja löytää omaa, itselle parhaiten sopivaa lajia.”

”Varhaisella erikoistamisella vahvistetaan varhaisen lopettamisen ilmiötä.”

Urheiluliiton valmennuksen ja koulutuksen johtaja Jarkko Finni sohaisi ampiaispesään, kun hän otti äskettäin kantaa lasten urheiluun lajiliiton verkkosivuilla julkaistussa kolumnissaan.

Finni kuitenkin tuntee asiansa. Hän on seurannut pitkään lasten ja nuorten urheilua työnsä ja harrastusten kautta. Opinnäytetöitänsäkin hän teki Jyväskylän yliopiston liikuntatieteellisessä laitoksessa lasten urheiluun liittyen.

”Lasten urheilu on ollut lähellä sydäntä opiskeluajoista asti. Minusta asian ympärillä on käyty kapeaa keskustelua ja puututtu lillukanvarsiin, kun iso kuva on jäänyt samalla hämäräksi”, Finni sanoo.

ISON kuvan hämärtymisellä Finni tarkoittaa nimenomaan huippu-urheiluun verrattavaa lasten harjoituttamista ja kilpailuttamista.

”Lasten ja aikuisten toiminta on mennyt samannäköiseksi. Haetaan samoja elementtejä: 9-vuotiaan ajatellaan harjoittelevan ja kilpailevan kuin 29-vuotias. Vierastan sitä”, Finni sanoo.

Finni korostaa, ettei lasten kuulu harjoitella ohjelmoidusti ja ohjatusti yhtä urheilumuotoa päivittäin ja ympärivuotisesti – vuodesta toiseen.

”Sillä tavalla tapamme vain lapsen innostuksen ja palon urheiluun ennen kuin se on kunnolla edes alkanutkaan. Pitää olla niin, että kipinä säilyy pitkään.”

Miten lasten huippu-urheilu sitten määritellään?

Finnin mukaan lapsen urheileminen on osa paljon puhuttua huippu-urheilijan polkua, joka ei pääty tuskastumiseen tai kyllästymiseen jo 12-vuotiaana.

”Lapsuusvaiheessa kehittyminen ja riittävien valmiuksien syntyminen ei edellytä aikuismaisia määriä lajikohtaista erikoisharjoittelua. Eikä lapsen keho ja psyyke myöskään kestä sitä, vaan syntyy paljon loukkaantumisia ja loppuunpalamisia.”

Finni sanoo, että polussa pitää olla kyse valmennuksellisesta jatkumosta, jossa harjoittelua ja kilpailemista toteutetaan nousujohteisesti, askel askeleelta, ikävaiheeseen sopivalla tavalla eli lapsen kasvu ja kehittyminen huomioiden.

”Kun lapsi saa lapsuusvaiheessa monipuoliset urheilulliset perusvalmiudet, hänellä on edellytykset jatkaa kehittymistä nuoruusvaiheessa ja lopulta pitkän kehityspolun viimeisessä vaiheessa – niin sanotussa huippuvaiheessa – hänellä saattaa olla edellytykset jopa huippu-urheilijaksi.”

”Lapsuus- ja nuoruusvaihe eivät ole suorituskyvyn ja menestymisen maksimoimisen aikaa.”

LAPSEN pakkoerikoistamista tiettyyn urheilulajiin Finni pitää suomalaisen urheilun kasvavana erityispiirteenä. 

Ennen lähinnä telinevoimistelu ja taitoluistelu määriteltiin varhaisen erikoistumisen lajeiksi. Nyt varhaisen erikoistumisen kaltaista toimintaa toteuttavien lajien kirjo on lisääntynyt. Mukana on myös isoja lajeja. 

Monen lapsen voi olla hankalaa tai jopa mahdotonta harrastaa eri lajeja.

”Perustelut tälle järjettömyydelle ovat hyvin ohuita ja monesti myös todistetusti paikkaansa pitämättömiä. Huippu-urheilun urheilijapolkututkimukset ja -selvitykset eivät suosita varhaiseen erikoistamiseen”, Finni sanoo.

”8–12-vuotiaiden treenimäärät voivat olla niin korkeita, että toisen lajin kokeileminen ja harrastaminen käy mahdottomaksi. Kaikki tämä johtaa kilpajuoksuun samoista lapsiharrastajista.”

Pakkoerikoistamisen kannattaminen on Finnin mielestä sama, jos kannatettaisiin vain matematiikkaa opettavia matematiikkakouluja esikoulusta alkaen.

MITEN kehitys on johtanut tällaiseen tilanteeseen?

”Siihen on monta tekijää. Takana on hyvää tahtoa ratkaista sitä, että lapset eivät liiku tarpeeksi. Nyt on yritetty paikata omaehtoisen harjoittelun puuttumista ja valtavaa liikuntavajetta ohjattujen harjoitusten määrää lisäämällä”, Finni sanoo.

”Ohjattu harjoittelu on kuitenkin eri asia kuin omaehtoinen liikkuminen. Organisoitua toimintaa on usein liikaa.”

Myös koveneva kansainvälinen nuorten kilpailutoiminta ja aikainen ammattilaisuus voivat aikaistuttaa alle 18-vuotiaiden harjoituksellisia urapolkuvaiheita. 

Nuorten pitää olla entistä aikaisemmin valmiita kansainvälisiin kisoihin tai ammattilaiseksi.

”Esimerkiksi äärimmäistä suorituskykyä vaadittavassa yleisurheilussa urheilija on parhaimmillaan tyypillisesti noin 25 ikävuodesta eteenpäin. Harjoittelupolulla oikaisemalla ja hätäilemällä oma potentiaali jää tavoittamatta.”

”Huippu-urheilumaisuuteen osittain kuuluva urheiluvalmennuksen ammattilaisuus ja ammattimaistuminen lisäävät lasten urheilun kustannuksia ja tuovat lieveilmiöitä. Monilajisuudesta tulee mahdoton yhtälö, kun yhden lajin kustannukset kasvavat ylisuuriksi.”

LASTEN kilpailemista Finni kannattaa vahvasti, mutta sitä pitäisi miettiä uudella tavalla.

Esimerkiksi Norjassa lasten kilpaileminen ulkomailla on kielletty. Valtakunnallistakin kilpailemista on rajattu. Lasten kilpaileminen tapahtuu pääosin paikallisesti ja alueellisesti.

Norjassa käytössä on järeä keino, joka määrittää lasten kilpaurheilua. Rahoituksilla ja sanktioilla ohjataan, jopa pakotetaan toimimaan tietyllä tavalla. 

Rahoitusta ohjataan monilajisiin urheilukouluihin ja malleihin, joissa harjoitellaan eri lajeja, kuten hiihtoa ja yleisurheilua tai eri pallopelejä.

”Malleja on olemassa monia, mutta Norjasta tulee käsittääkseni aika hyviä urheilijoita”, Finni naurahtaa.

Samankaltainen ”lasten urheilun laki” olisi Finnin mukaan hyvä ja kokeilemisen arvoinen työkalu myös Suomessa.

”Lain” sijaan Finni puhuu lasten urheilun yhteiskuntasopimuksesta, jossa sovittaisiin yleisellä tasolla lasten kilpailutoiminnasta ja organisoidun harjoittelun tavoitteista ja periaatteista.

”Lasten urheilussa pitäisi lajien palata yhteiseen pöytään. Sitä tuntuu moni myös toivovan.”

Toisen esimerkin Finni ottaa Puolasta, jossa valtio kustantaa seuroille 543 lapsuusvaiheen yleisurheiluvalmentajan palkkauksen. Suomessa vastaavan valmennustoiminnan maksajana ovat käytännössä lasten vanhemmat.

Puolalaissysteemin ehtona on, että valmentaja vetää kaksi yleisurheilutreeniä lapselle viikossa. Näin lapselle jää aikaa omaehtoiseen liikkumiseen ja muiden lajien harrastamiseen.

”En tarkoita, että lajeja ja lajien toimintaa pitäisi sorkkia liikaa, mutta tietyt yhteiset raamit olisi hyvä olla.”

OLYMPIAKOMITEALTA Finni sanoo odottaneensa pitkään aloitetta nimenomaan lasten urheilun yhteiseen kehittämiseen, edistämiseen ja raamittamiseen.

”Huippu-urheilun muutostyön yhteydessä urheilijan polun lapsuusvaiheen yhteiset tavoitteet määriteltiin tutkitun tiedon pohjalta. Sen jatkohyödyntämistä en ole paljoa havainnut. Kattojärjestömme rooliin ja tehtäviin tällainen mielestäni kuuluisi ja sopisi.”

Finni sanoo keskustelleensa kolumninsa jälkeen asiasta olympiakomitean edustajan kanssa.

”En usko, että on yksinkertaisia ratkaisua. Toivon kuitenkin, että päättävillä tahoilla on ymmärrystä sekä halua muutokselle ja että kokoonnuttaisiin keskustelemaan asiasta. Tiedän toki, että muutokset eivät ole helppoja.”

AIEMMIN Finni on ottanut kantaa lasten yleisurheilukilpailuihin, joita voisi järkeistää. 

Hän kannattaa joustavia tapoja järjestää lasten kisoja esimerkiksi sekakilpailuina silloin, kun se on käytännön kannalta järkevää.

”Säännöt kieltävät miesten ja naisten kilpailemisen samassa lähdössä, ja samaa vaaditaan myös lapsilta. Kisan toteuttamisen kannalta ei ole järkevää, että esimerkiksi sama tuhannen metrin juoksukisa järjestetään eri aikaa 12 tytölle ja kahdelle pojalle, kun he voisivat ihan hyvin juosta kisan samaan aikaan”, Finni sanoo.

Tulokset kirjattaisiin Finnin ehdotuksessa tytöille ja pojille erikseen, vaikka he kilpailisivatkin samassa erässä tai kenttälajiryhmässä.

”Kisajärjestäjille pitäisi luoda erilaisia vapausasteita kilpailun toteuttamiseen niin, että lasten kilpailutapahtumissa on paljon toistoja ja liikettä ja mahdollisimman vähän jonottamista ja oman suoritusvuoron odottelua.”