Kun saavuin Suomeen opiskelijana lumisena joulukuun päivänä vuonna 2020, tunsin kuin olisin siirtynyt toiselle planeetalle. Tulin Iranista. Pystyin kommunikoimaan englanniksi. Silti kesti kuukausia ennen kuin outouden tunne alkoi hälvetä.

Ihmiset, ympäristö ja yhteiskunta olivat vieraat. Ainoa asia, joka yhdisti minut tähän maailmaan, oli saamani opiskelupaikka ja joidenkin vastaantulijoiden ystävällinen hymy.

Olen nyt ollut kolme vuotta Suomessa. Enää tämä ei ole toinen planeetta.

Tiedän, että maahanmuuttajien kotoutuminen on ajankohtainen puheenaihe.

Maahanmuuttajana olen oppinut tuntemaan monia suomalaisia ja monia toisia maahanmuuttajia. Siksi outoa on nyt se, ettei minulla ollut mitään käsitystä siitä, miten Suomi kotouttaa maahanmuuttajiaan.

Selvitin asiaa tätä juttua varten haastattelemalla työ- ja elinkeinoministeriön asiantuntijaa ja järjestöjen edustajia.

Sain kuulla, että te-toimistossa tai kunnassa maahanmuuttajille tehdään tarkka kotoutumis­suunnitelma. ­Lain mukaisesti maahan­­muuttajien tiedot ja taidot arvioidaan, ja sitten maahan­muuttaja ja te-toimisto tai kunta sopivat kotoutumis­suunnitelmasta. Suunnitelman perusteella alkavat suomen tai ruotsin kielen kurssit ja muut palvelut. Näin kertoi työ- ja elinkeinoministeriön johtava asiantuntija Mira Sinkkonen.

Virallisen tiedon mukaan kaikki maahan­tulijat saavat perus­tiedot Suomessa elämisestä.

Itse tulin siis opiskelemaan. Hyväksytty hakemus maisteri­ohjelmaan Tampereen yliopistossa oli oleskelu­lupani peruste. Pienet lapseni ja mieheni tulivat perheen­yhdistämisen perusteella; mieheni tekee töitä ulkomaille.

Me emme saaneet tai hakeneet Suomesta rahallista tukea tai asuntoa, eikä meidän tarvinnut etsiä työtä.

Kukaan ei kertonut, mitä Suomessa elääkseen olisi hyvä tietää. 

Oli tietenkin oma asiamme selvittää. Tunsin Tampereelta entuudestaan yhden iranilaisen. Hän neuvoi eteenpäin. Opimme yrityksen ja erehdyksen kautta.

Ymmärsin parissa päivässä, että bussi ei pysähdy ottaakseen minut ja lapseni kyytiin, ellen huido bussille.

Vasta nyt kolmen vuoden jälkeen ymmärrän, että maahan­muuttajille olisi joissakin kunnissa kaikille avoimia perehdytys­kursseja, joihin voi ilmoittautua mukaan.

Epä­tietoisuuteeni vaikuttivat varmastikin korona­vuodet. Moni työntekijä ja taho oli poikkeus­tilassa.

Koska emme hakeneet työtä, emme koskaan kuulleet te-toimistosta. Emme tienneet edes sellaisen instituution olemassaolosta.

Iranissa kävimme Suomen lähetystössä ja saavuttuamme maahan rekisteröitymässä virastossa, jonka opin tuntemaan nimellä DVV. Luulin, että se on osa maahanmuuttovirasto Migriä, nyt ymmärrän, että se tarkoittaa erillistä Digi- ja väestötietovirastoa. On ollut työlästä hahmottaa, mitä ja minkä nimisiä virastoja lähestyä. 

Perus­infrastruktuurin, liikenne­järjestelmän, terveyden­huollon, lain­säädännön, sääntöjen, oikeuksien ja velvollisuuksien selvittäminen oli hyvin hidasta ja uuvuttavaa.

Opin hakemaan silmilläni nettisivuilta info-sanaa tai lipun kuvaa, josta vaihtaa kieltä. Joskus neuvoja oli jopa äidinkielelläni farsiksi.

Tuli onnistumisia: ilmoitimme lapset päivähoitoon ja kouluun. Oli upeaa, että heille oli oikeus myös heidän äidinkielensä opetukseen. Lasten farsin­opettaja opetti lopulta meitä kaikkia: häneltä sain neuvoja arkeen. Sain kuulla, että täällä on sosiaali­toimen ja vastaan­otto­keskusten kaltaisia paikkoja, joissa on kootusti tietoja tulijoille.

Vasta tämän jutun haastatteluiden myötä oivalsin, että te-toimisto tekee kotoutumis­suunnitelman lain mukaisesti vain niille, jotka ilmoittautuvat työttömiksi työnhakijoiksi. Tietenkin, sehän on työ­voima­viran­omainen.

Työ- ja elin­keino­ministeriön johtava asiantuntija Mira Sinkkonen täsmensi, että työ­markkina­tukea ja toimeen­tulotukea saaville kotouttamis­­suunnitelman mukaiset toimet ovat velvoittavia, muuten tukia voidaan alentaa. 

Hän selvitti minulle myös sitä, miten muita kuin työttömiä työnhakijoita kotoutetaan. Kieltä tai systeemejä tuntemattomalle prosessit kuulostivat hieman moni­mutkaisilta, ja ehkäpä ne ovat sitä suomalaisillekin:

Kunta tekee kotoutumis­suunnitelman ”toimeen­tulo­tukea muuten kuin tila­päisesti saaville maahan­muuttajille”. Sinkkosen mukaan kotoutumis­suunnitelma tehdään ”myös muille maahan­muuttajille, joiden arvioidaan sitä tarvitsevan”. 

Sen ymmärrän, että päästäkseen esimerkiksi kursseille olisi oltava päiväs­aikaan vapaa osallistumaan tunneille. Työssä käyvät, lapsia hoitavat tai päivisin muuten opiskelevat eivät ole.

Monen maahan­muuttajan tavoin olen olettanut, että kotouttamis­ohjelmat eivät edes kuulu esimerkiksi opiskelijoille tai vaikkapa äideille, jotka hoitavat lapsia kotona, mutta Sinkkonen kertoo toisin. Hänen mukaansa kotouttamis­suunnitelma ”voidaan laatia” myös näille, jos heidän arvioidaan sitä tarvitsevan.

Kysyin kymmeneltä eri perustein Suomeen tulleelta ulkomaalaiselta, miten he ovat oppineet maassa maan tavoille. Joukossa on opiskelijoita, yrittäjiä, läheisiäni ja turvapaikanhakijoita. 

Vastaan­otto­keskuksissa asuneet kertoivat saaneensa tähän opastusta, mutta muut eivät, elleivät itse etsineet.

Millaisia kotouttamistoimet sitten käytännössä ovat?

Suomen Pakolaisapu on kehittänyt maahanmuuttajien yhteiskuntaorientaatiota vuodesta 2016 lähtien. Oppikirja tehtiin vuonna 2017. Suomi – kansalais­orientaation oppikirja on käännetty seitsemälle kielelle, ja se sisältää perus­tiedot suomalaisesta yhteis­kunnasta, kulttuurista ja maahan­muutosta. Järjestö on kouluttanut erikielisiä opettajia pitämään oppikirjaan pohjautuvaa kurssia äidin­kielellään.

Järjestöstä kerrotaan, että koulutukset toteutettiin osana Navigaattori- ja Navigaattori 2 -hankkeita vuosina 2018–2022.

Yksi Pakolaisavun kouluttamista opettajista on afganistanilainen Marzieh Mohammadi, joka työskentelee Pirkanmaan hyvinvointialueen, sosiaalipalvelussa. Hän opettaa darin ja farsin kielillä. Hän kertoo, että opetus on ollut merkityksellistä: joille­kuille osallistujista aivan kaikki tieto Suomesta on uutta. 

Liikkeellä on myös vääriä tietoja, joita oiotaan.

Osallistujat eivät ole mikään yhtenäinen ryhmä. Toiset ovat tavoitteellisia, toiset haluaisivat saada hyvän elämän tekemättä mitään.

Kurssin lopussa syödään yhdessä ja kerätään palautetta. Palaute on ollut vain ja ainoastaan myönteistä.

Osa opetetuista asioista on voinut yllättää oppilaat. Seksuaalisuuteen ja oikeuksiin liittyvät asiat voivat olla odottamattomia tai sellaisia, joista ei ole voinut omassa kulttuurissa puhua vapaasti.

Kulttuuriset aiheet, kuten ajoissa olemisen tärkeys tai tervehtimisen tavat, ovat kiinnostaneet osallistujia.

Joillekin suomalaisistakin voi tulla vielä uutena asiana se, että Suomen edellinen hallitus esitteli ja eduskunta hyväksyi lain, jonka pitäisi lisätä kotoutumis­toimia. 

Uudistettu laki kotoutumisen edistämisestä tulee voimaan vuoden 2025 alussa. Samaan aikaan työttömien ja työpaikkoja etsivien työ­voima­palvelut aletaan hoitaa kunnissa eikä te-toimistossa.

Kun osa sosiaalisista ja kulttuurisista tiedoista on tähän saakka opetettu osana kielikursseja, uuden lain perusteella näistä tulee oma kurssinsa. Pilottikursseja pidetään jo.

Kurssi tarjoaa perustiedot elämisestä, oikeuksista, velvollisuuksista, yhteiskunnan toiminnasta, tasa-arvosta ja työskentelystä Suomessa, kertoo ministeriön johtava asiantuntija Mira Sinkkonen. Opetusta annetaan maahanmuuttajan äidinkielellä tai hyvin osaamalla kielellä.

”Matalan kynnyksen ohjaus- ja neuvontapalvelu olisi tarjolla kaikille riippumatta maassa asutusta ajasta ja maahantulon syystä. Esimerkiksi työssä olevat maahan­muuttajat saisivat myös tätä kautta ohjausta ja neuvontaa”, Sinkkonen sanoo.

Tämä on toivoakseni kaikille hyvä uutinen. Suomen tunteminen tulee tarpeeseenkin.

Nykyinen hallitus valmistelee lakia, joka kiristää kansalaisuuden saamisen edellytyksiä. On tulossa kansalaisuuskoe. Vaaditaan entistä pidempää asumista Suomessa. On pystyttävä myös osoittamaan nuhteettomuutensa ja toimeentulonsa.

Työvoima­palvelut tekevät nyt kotoutumis­­suunnitelman noin 8000 työnhakijalle. Vuodesta 2025 alkaen tavoitteena on tavoittaa noin 2000 uutta ihmistä. 

Lukuja on vaikea suhteuttaa tarvitsevien määrään. Jo olemassa oleva ja alkava työ on yleisin syy hakea oleskelu­lupaa Suomessa, ja suuri osa hakemuksista hyväksytään. Migri on tehnyt arviot vuoden 2024 uusista hakemuksista seuraavasti: työperäisiä oleskelu­lupa­hakemuksia runsaat 21 000, opiskelu­peräisiä 9000. Perheenjäsenten oleskelu­lupa­hakemuksia tulee vuosittain noin 3000. Turva­paikka­hakemusten määräksi arvioidaan 3500–4000. 

Uusi laki pyrkii lisäämään kansalaisjärjestöjen roolia, joka on maahanmuuttajien palveluissa jo keskeinen. 

Suomen Pakolaisavun yhteis­kunta­orientaation asiantuntija Anni Harmaala kertoo, että uutta kurssi­materiaalia valmistellaan nyt opetus­hallituksen kanssa.

Myös Väestöliitto aloitti huhtikuussa 2023 oman kolmivuotisen hankkeensa. Sen tavoite on lisätä tietoutta tasa-arvosta ja seksuaali­oikeuksista. Yhdessä opetus­hallituksen ja Pakolaisavun kanssa päivitetään oppi­materiaalia.

Väestöliiton asiantuntija Mina Zandkarimi kertoo, että kyselyistä on selvinnyt, että monella on hyvin vähän tietoa omista seksuaali­oikeuksistaan. “Monet tulevat maista, joissa he eivät ole saaneet kokonais­valtaista seksuaali­kasvatusta. Lisäksi uuden maan kulttuurilliset ja lain­säädännölliset erot esimerkiksi liittyen perhe­suhteisiin, suku­puolten tasa-­arvoon ja yksilön oikeuksiin voivat aiheuttaa hämmennystä. Siksi on tärkeää puhua näistä teemoista jo kotoutumis­vaiheessa.”

Tähänkin saakka tietoa on ollut jaossa, mutta ehkä vain suomeksi ja ruotsiksi.

Zandkarimin mukaan herkkien aiheiden omaksuminen puutteellisella kielitaidolla on erityisen vaativaa. Sisältöjä voidaan ymmärtää väärin, eikä keskustelua synny.

Tyttöjen, naisten ja perheiden osallisuutta edistävän Niceahearts ry:n toiminnan­johtaja Johanna Snellman pitää uudistuksia lupaavina.

”Koti­vanhempien palvelut ovat olleet pitkälti järjestö­toimijoiden harteilla ja niitä on toteutettu niukoin resurssein, usein hanke­pohjalta. Käytännössä naisille on voinut tulla usean vuoden tauko esimerkiksi kielen oppimisessa, mikä tietysti haittaa työelämään siirtymistä.”

Yhteiskunta ei ole vastuussa kaikesta. Me kotoutujat todella voimme hankkia tietoa itsekin. 

Olen oppinut, että neuvoja saa sieltä täältä, kunhan vain tohtii kysyä.

Muutama kuukausi Suomeen tuloni jälkeen olin yliopistolla suomen kurssilla. Keskustelin opettajan kanssa niistä tunteista ja epävarmuudesta, joita elämä uudessa maassa toi mukanaan. 

Hän tuli maininneeksi itselleni tuntemattoman järjestön, Mannerheimin lastensuojeluliiton, johon voisin liittyä tutustuakseni ihmisiin.

Näin löysin ensimmäisen suomalaisen ystäväni. Hänellä on samanikäinen lapsi, ja hän on korvaamattoman ystävällinen ja avulias. 

Kolmen vuoden jälkeen valmistuin yliopistosta mutta opiskelen yhä suomea. Minulla on monia suomalaisia ystäviä, joilta olen oppinut paljon. 

Nyt tiedän, että Suomen järjestelmät ovat erilaisia kuin kotimaassani, mutta niistä selviää. Olen otettu siitä, millä kärsivällisyydellä vaikkapa verotoimiston asiantuntijat auttavat. 

Epämukavuus tuntemattoman edessä hälvenee. Nyt tiedän, että vaikka suomalaiset eivät ehkä kommunikoi yhtä nopeasti kuin minä ja muut kollektivististen kulttuurien edustajat, he voivat silti olla seurallisia. Yksityisyyden merkitys on erilainen. 

Tiedän, kuinka suhtautua pitkiin talviin nauttiakseni niistä ja kuinka tulla toimeen kesäyön valon kanssa.

On kiehtovaa yrittää ymmärtää erilaisia ajattelu- ja toimintatapoja. En enää ole eri planeetalla, näen vain maailman toisesta näkökulmasta.

Tunnen empatiaa suomalaista kulttuuria kohtaan. 

Kirjoittaja on Suomessa asuva iranilainen toimittaja ja ammattikorkeakoulu Haaga-Helian opiskelija, joka on harjoittelussa Helsingin Sanomissa. Suomennos, editointi ja taustatoimittaminen: Tuija Pallaste / HS