Sixten Korkman on kerännyt päähänsä tietoa 75 vuotta ja yhdeksän kuukautta. Hän sanoo lukevansa joka aamu kannesta kanteen The New York Timesin, Financial Timesin, Hufvudstadsbladetin, Helsingin Sanomat ja Dagens Nyheterin. Eläkkeellä rutiineihin kuuluu päivittäin myös noin sata sivua tietokirjallisuutta sekä analyysejä jakavan Project Syndicaten selailua.

Jatkuva lukeminen auttaa ajatusten sanoittamisessa ja artikuloinnissa. Ei siis ole yllätys, että sen taidon Korkman osaa. 

Yllättävää on sen sijaan se, mistä ekonomisti Korkman nykyään puhuu.

Työskennellessään johtajana valtiovarainministeriössä, Euroopan unionin talousosastolla, Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksessa (Etla) ja Elinkeinoelämän valtuuskunnassa (Eva) sekä taloustieteen työelämäprofessorina Aalto-yliopistossa Korkman pyöritteli paljon numeroita. 

Viime vuosina Korkman on kuitenkin miettinyt paljon humanismia. Hän on huomannut, että arvokeskustelulle on paljon kysyntää. Siksi hän haluaa luoda tarjontaa pohdiskelemalla ääneen, miten hänen arvopohjansa on syntynyt.

Lumipallo lähti kierimään, kun Korkman kymmenisen vuotta sitten – eläkkeelle jäämisensä kynnyksellä – luki nykyaikaisen sosiologian kantaisänä pidetyn Max Weberin kirjan Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki.

Kirja on Korkmanin mukaan valtavan mielenkiintoinen, ”kerta kaikkiaan vangitseva, hyvin spekulatiivinen hypoteesi”.

Korkman oli kyllä opiskellut poliittista filosofiaa pitkin työuraansa, mutta vasta eläkkeellä hän ehti kunnolla perehtymään humanismin juuriin. 

Vuosi sitten Korkman julkaisi kirjan Talous ja humanismi. Siinä hän selitti, mihin arvoihin ja kulttuureihin markkinatalous linkittyy. Samalla hän pyöritteli sivulauseissa muitakin asioita, kuten jumalaa. 

Jumalan edessä kaikki ovat kuulemma samanarvoisia. Se on Korkmania puhutteleva ajatus.

Pohdiskelusta on seurannut, että nyt –  yhtäkkiä – Excel-uskovainen ekonomisti Sixten Korkman vetää kirkkoja täyteen puhekeikoillaan ja saa hätistellä kannoiltaan kristillisdemokraattien ehdokasasettelijoita.

”En tiedä, miten tämä meni tällaiseksi. Minulla ei ollut keski-iän kriisiä, ehkä se lykkääntyi”, ateistiksi tunnustautuva Korkman sanoo. 

Arvokeskustelu on nyt erittäin ajankohtaista, Korkman sanoo. Ihmiset kaipaavat moraalikompassia.

Suomalainen filosofi Georg Henrik von Wright kirjoitti, että me ihmiset jouduimme eksyneisyyden ja epävarmuuden aikaan, kun kristinusko menetti auktoriteettinsa.

Korkman uskoo, että von Wrightin selitys ei enää päde sellaisenaan. 

”Ehkäpä asia on niin kuin von Wright sanoi, mutta nyt epävarmuus liittyy nopeasti muuttuneeseen maailmaan, kulttuurisiin ristiriitoihin sekä sosiaalisen median kulttuuriin, joka on ihan myrkkyä.”

Korkmanin omaa arvokarttaa auttoi jäsentämään Ingmar Bergmanin elokuva Fanny ja Alexander vuodelta 1982.

”Gustav Adolf Ekdahl pitää puheen klaanilleen, ja puheessa on pointti, joka korostaa pientä maailmaa, perhettä. Siitä tulemme onnellisiksi, koska ihmissuhteet ovat ihmisen onnellisuuden lähde.”

”Mutta sitten on suuri maailma, yhteiskunta ja kaikki, mitä tapahtuu maailmassa. Ekdahl tunsi inhoa sitä kohtaan. Sitä hän pelkäsi.”

Korkman koki, että Ekdahl oli elokuvapuheessaan väärässä. Ei suurta maailmaa saanut pelätä tai inhota, koska se määrittää, miten pieni maailma voi.

”Pitää ajatella kuin Aristoteles: on velvollisuus osallistua suureen maailmaan edes jossain määrin. Olla informoituja, äänestää ja niin poispäin.”

Ongelmana on Korkmanin mielestä nykyään se, että ihmiset ottavat kantaa suureen maailmaan vajavaisin tiedoin.

Hän ei itse ole missään sosiaalisessa mediassa. Siihen on monta syytä. Yksi on se, että Korkman ei halua joutua manipuloidun informaation kohteeksi.

Jopa hän, todennäköisesti keskimääräistä ihmistä älykkäämpi ja paljon lukenut entinen professori, pelkää ajautuvansa ennakkoluulojensa valtaan ja uskomaan asioita, jotka eivät ole totta.

Algoritmit on tehnyt joku vielä fiksumpi.

”Minun mielestäni on paljon parempi käydä keskusteluja, kuluttaa laatumediaa ja lukea kirjoja.”

Humanismista on muodostunut Korkmanille arvopohja pikkuhiljaa, vuosikymmenten aikana. Tunne on vain korostunut viime vuosina, kun hän on työuran jälkeen alkanut pohtia, että ”what’s it all about”.

Hän uskoo amerikkalaisen humanismin määritelmään. Siinä humanismi on järkiperäinen filosofia, jota informoi tiede, inspiroi taide ja motivoi myötätunto.

”Minusta se on aika bingo.”

Ihmisoikeudet, vapaus ja kohtuus ovat esimerkkejä asioista, joita pitäisi Korkmanin mielestä edistää.

Ihmisoikeuksia hän myös tarjoaa uudeksi moraalikompassiksi.

Hän määrittelee ihmisoikeudet pitkälti samoin kuin YK teki julkilausumassaan vuonna 1948: ihmisoikeudet ovat yleismaailmallisia riippumatta syntyperästä, sukupuolesta ja iästä.

Korkman kirjoitti noin vuosi sitten Helsingin Sanomiin kolumnin, jossa hän pohti, että kristinusko on vaikuttanut ihmisoikeuksien juurtumiseen Euroopassa.

Hän sai kolumnistaan kritiikkiä. Siinä muistutettiin, että kristinuskon nimissä on usein myös rikottu ihmisoikeuksia.

Korkman pysyy rauhallisena kritiikin edessä. Hän tunnistaa argumentointinsa ongelmakohdat.

”Totta kai kristityt ovat rikkoneet ihmisoikeuksia vastaan siinä missä muutkin, usein vielä karmeamminkin”, hän sanoo.

”Jeesushan epäilemättä edusti universaaleja arvoja niin kuin Paavali, joka korosti, että ei ole enää kristittyjä, juutalaisia, miehiä ja naisia, vaan kaikki on yhtä jumalassa.”

Korkman myös muistuttaa, että ihmisoikeuksia julistivat vuonna 1948 pitkälti ihmiset, jotka olivat kristittyjä. Universaaleja ihmisoikeuksia pohtinut John Lockekin oli kristitty.

Locken kohdalla Korkman tosin esittää varauksen.

”Käytännössä hän rajasi ihmisoikeudet niin, että ne koskivat vain valkoisia miehiä ja protestantteja.

Kahvilassa, jossa teemme haastattelua, on tarjolla lukuisia eri vaihtoehtoja kahvin ja teen kylkeen. Valitseminen voi olla vaikeaa, koska pelottaa, valitseeko varmasti parhaimman mahdollisen pullan.

Ehkä yksi tämän aikakauden ongelmia onkin se, että on helppoa olla kohtuuton, kun ei ole pakko olla kohtuullinen. Jos puolisoehdokkaita oli ennen kyläkoululla kymmenen, nyt niitä on internetissä miljoona. Ennen kastike oli ruskeaa, nyt kastikkeita on kaikenvärisiä.

Korkman naurahtaa. ”Se, että on mistä valita, on sitä hyvää, mitä kapitalismi on meille tuonut. Ei se ole kohtuutonta, että on paljon, mistä valita.”

”Aina voi valita pienemmästä joukosta. Minä käyn Engelissä kahvilla, jos en käy Akateemisessa. En vaivaa päätäni vaihtoehdoilla.”

Ekonomistin mukaan kohtuullisuus pätee muuhunkin kuin kahvilan valintaan. Hän sanoo, että jo antiikin Kreikan filosofit ja Aristoteles olivat sitä mieltä, että kultainen keskitie on oikea. Ei siis pidä mennä liiallisuuksiin. 

Ei pidä olla hullunrohkea muttei myöskään raukkamainen.

”Minä en tietenkään tiedä, miten keskitie määritellään, mutta oli miten oli: se ajatus on hyvin terve.”

Sixten Korkmania vastaan on helppo hyökätä ad hominem -argumentilla. Se tarkoittaa, että kiinnitetään huomiota häneen eikä hänen sanomaansa asiaan.

Korkmanin työhistoria on tarkoittanut täysin turvattua taloudellista asemaa. Hänen asemassaan on helppo lueskella yhteiskunnallisia teoksia, pukea oikeistodemarin univormu eli poolopaita päälle ja kertoa kansalle Helsingin Sanomissa, miten kannattaa elää.

Hän ei hätkähdä vaan hymyilee. Kritiikki on kuulemma täysin pätevä ja osuu oikeaan. Hän jatkaa sitä moukaroimalla itseään.

”Kari Hotakaisen Opetuslapsi-kirjassa päähenkilö kritisoi meitä hyväosaisia, joiden on helppo olla näennäisesti suvaitsevaisia. Niin se on.”

Sitten pieni hiljaisuus.

”Kun kaikki on hyvin, on helpompi olla ymmärtäväinen ja suvaitsevainen. Se on minusta ihan totta, mutta en tiedä, mitä minun sille pitäisi tehdä.”

Hän kertoo, että hänen ”ihan hyvä ystävänsä” Björn Wahlroos on kutsunut häntä vasemmistodemariksi.

Mitäköhän Wahlroos sillä tarkoittaa?

”Kyllä siinä varmaan otetaan jo tuotantovälineitä haltuun.”

No, oletko vasemmistodemari?

”Olen siihen vähän liian markkinatalousmyönteinen. En ole vasemmalla enkä oikealla, olen moderaatti”, Korkman sanoo tarkoittaen olevansa keskitien kulkija.

Politiikan oikealta laidalta Korkman ottaa markkinatalouden ja uskon kannattavaan yritystoimintaan. Vasemmalta hän napsii ihmisoikeuskäsityksen ja vapauden määritelmän.

Korkman murjoo usein libertaareja, joilla on ohjenuoranaan negatiivinen vapaus. Suurelle yleisölle käsitteen toi esille latvialaissyntyinen brittifilosofi Isaiah Berlin artikkelissaan Two concepts of liberty. Negatiivisen vapauden mukaan ihminen on vapaa, jos toiset ihmiset tai esimerkiksi valtio eivät puutu hänen koskemattomuuteensa, omaisuuteensa tai sopimisvapauteensa. 

Toisin sanoen ihminen on vapaa jostakin.

Mitä pahaa siinä on?

Ei kuulemma mitään. Korkman sanoo kannattavansa negatiivista vapautta. Hän alkaa pohtia yhdysvaltalaista filosofia John Rawlsia, joka menetti toisessa maailmansodassa ja holokaustin jälkeen uskonsa jumalaan. Korkman luki keväällä Daniel Chandlerin kirjan, joka käsitteli Rawlsin elämää.

Se oli jälleen matka ekonomistin arvomaailmaan.

”Kun pohdin omaa arvopohjaani, törmään usein tähän ihmisen arvokkuuden kunnioittamiseen. Siinä on jotain houkuttelevaa”, Korkman sanoo.

”Uusliberalismissa käsitys ihmisoikeuksista on hyvin suppea, se on vain tämä negatiivinen vapaus. Siksi uusliberalismi ei minulle kelpaa.”

Korkman kannattaakin negatiivisen vapauden rinnalla positiivista vapautta eli vapautta johonkin. 

Pohjoismainen hyvinvointivaltio pohjaa sekä positiiviseen että negatiiviseen vapauteen. Korkman sanoo, että ihmisille pitää turvata minimaaliset elinolot.

”Jos on ihminen, joka ei saa ruokaa tai kattoa päänsä päälle, niin mikä hänen vapautensa on?”

Toisaalta: kuka suomalainen ei kannata minimaalisia elinoloja kansalaisille? Korkman kritisoi usein perussuomalaisia, joka ei sekään ole puolueena – ainakaan ohjelmiensa perusteella – ajamassa alas suomalaista sosiaaliturvaa.

Jospa perussuomalaisten mielestä ihmisoikeudet ja vapaudet toteutuvat parhaiten, kun jokainen yhteisö pitää huolta omistaan?

”Globaalissa maailmassa tuo kulma on minusta riittämätön. Eivät ihmisoikeudet ole mikään objektiivinen tosiasia, vaan mentaalinen instituutio. Globaalit murheet ovat myös Suomen murheita.”

Samalla Korkman sanoo hyväksyvänsä, että suomalaisilla ei ole samoja moraalisia velvollisuuksia niitä kohtaan, jotka asuvat maailman toisella puolella kuin tämän maan rajojen sisällä asuvia kohtaan.

”Mutta minusta meillä on jotain velvollisuuksia heitäkin kohtaan. Jos rajoittaa ihmisoikeudet vain lähipiirin pariin, niin se ei minusta riitä.”

Yksi globaali murhe on ilmastonmuutos. Korkmanin lapsenlapsia on mukana ilmastoaktivismia harjoittavassa Elokapinassa.

Etlan ja Evan entinen toimitusjohtaja kannattaa Elokapinan toimintaa. Hän jopa vähän kiihdyttää puheen tempoa, kun puhe kääntyy siihen.

Korkmanin mukaan ihmiskunta tarvitsee alhaalta ylöspäin ponnistavaa suuttumusta, jotta poliitikot tekisivät päätöksiä. Ilmastonmuutoksen ratkaisut tapahtuvat hänestä suurten maiden johtamassa globaalissa rintamassa. 

”Mutta emme ole siellä vielä. Eli siis lisää Elokapinaa, lisää Elokapinaa!”

Korkman kertoo olleensa vastikään Itäkeskuksessa keskustelutilaisuudessa, jossa eräs nuori alkoi tivata, miksi talouskasvua ajavaa politiikkaa jatketaan, vaikka maailma on menossa päin helvettiä. 

Korkman sanoo, että välillä nuoria kuunnellessa tulevat mieleen raamatulliset profetiat.

”Että tämä meidän kasvupolitiikkamme olisi synti, ja ainoa pelastuksemme olisi, että menisimme kaidalle polulle, nöyrtyisimme ja luopuisimme talouskasvusta.”

Korkman sanoo päätään pohdiskelevasti pyörittäen, että on siinä ehkä joku järki. Hän kuitenkin uskoo, että ilmastonmuutoksen torjumisessa kannattaa yrittää ensin investointeja ja teknologian keinoja.

”Sanoinkin tälle nuorelle, että me tiedämme, mitä pitää tehdä. Jos tekisimme ensin sen, ja jos se ei riitä, niin olkoon sitten, että talouskasvu loppuu.”

Talouskasvun lopettamisen esteenä tosin on Korkmanin mukaan yksi pieni nyanssi: se on mahdotonta.

”Talouskasvu on tiedon kumuloitumista. Ei sitä voi pysäyttää, eikä siinä olisi mitään järkeäkään. Uskon, että tämä nuori vain asetteli kysymyksensä väärin.”

Sixten Korkman teki elämäntyönsä taloustieteen parissa. Taloustieteestä hän tietää keskivertokansalaista enemmän. Noin 45 vuotta kestäneen työuransa aikana hän pyöritteli talousasioita yhteensä noin 80 000 työtunnin verran. Päälle pitää laskea opiskeluihin käytetty aika sekä ylityöt.

Humanismin suhteen Korkman on vielä aika noviisi ja kuuntelee mielellään muiden mielipiteitä. Hän sanoo hakeutuvansa usein erimielisten seuraan, koska heiltä oppii.

Somenatiiville Korkman on kuin vierailija toiselta planeetalta. Hän ei halua olla oikeassa vaan ymmärtää asioita. Hän ei pudottele nimiä briljeeratakseen. Kerran hän unohtaa haastattelussa Stephen Hawkingin nimen, mutta kysyy huolettomasti ympäriltään ”aikamme ehkä suurimman tiedemiehen, sen universumin tutkijan” nimeä.

Jos Korkmanilla ei ole mielipidettä jostain asiasta, hän sanoo sen eikä kehitä mielipidettä tehdäkseen vaikutuksen kuulijaan. Ehkä varakkaalla eläkeläisellä on aito sananvapaus: voi myös olla hiljaa, eikä menetä mitään.

Korkmanilla ei esimerkiksi ole mielipidettä siitä, vaikuttaako nykyisen hallituksen talouspolitiikka sosiaaliseen eriarvoisuuteen.

”Minusta teimme suuria virheitä siinä kentässä 1990-luvulla, ja olin kuitenkin itse valtiovarainministeriön virkamies. Niitä virheitä ei pitäisi nyt toistaa.”

Heti perään hän kuitenkin tunnustaa, ettei tunne asiaa riittävästi eikä ole tutustunut nykyisen hallituksen laskelmiin.

Eikä hänellä ole sanottavaa soteuudistuksestakaan. Hän kertoo todenneensa jo vuosia sitten, että aihe on hänelle liian vaikea.

”Minä en sitä ymmärrä.”

Järjellä ajateltuna Sixtenin Korkmanin yhteiskunnallinen panostus on vähenemään päin tulevina vuosikymmeninä. 

Kuolemasta hän ei ajattele kummempia.

Jumalaa ei ole eikä taivasta, hän sanoo. Kuolema ei häntä pelota. Eikä mikään kuulemma jää kesken, koska kuoleman koittaessa Sixten Korkman lakkaa olemasta.

”Silloin kone vain pysähtyy. Ei ole taivasta eikä helvettiä, minua ei vain enää ole.”

”Stephen Hawking on ilmaissut sen hyvin. Ei tarvitse pelätä kuolemaa, vaan päinvastoin voi olla onnellinen, että on saanut elää näin kiinnostavassa ja monella tapaa arvokkaassa maailmassa.”

On eri tapoja lähestyä elämää. Joku pyrkii tasapainoon, sellaisella Aristoteleen otteella. Joku haluaa olla onnellinen. 

Korkman ei ihan tiedä, miten onnellisuutta mitataan. Hän on nyt ”luultavasti onnellinen”, kun perhe ja talous ovat kunnossa.

”En voi väistää ajatusta, että asiani ovat aika hyvin.”

Velvollisuuseettinen näkökulma sanoo, että onnellisuutta ei edes kannata jahdata.

Korkman innostuu ajatuksesta. Siinä on kuulemma paljon järkeä,  mutta hän muistuttaa, että näkökulma on myös kiero.

Jos ei tavoittele hedonistisessa mielessä onnellisuutta vaan hyvää elämää pohtimalla omia arvojaan ja velvollisuuksiaan, voi epäsuorasti tulla onnelliseksi.

Mutta nämä ovat Korkmanin mielestä asioita, joita jokaisen pitää miettiä itse.

Oikaisu 4.11. kello 8.44: Muokattu kohtaa ”ihmisoikeudet ovat ylimaallisia kaikille riippumatta syntyperästä, sukupuolesta ja iästä” muotoon ”ihmisoikeudet ovat yleismaailmallisia riippumatta syntyperästä, sukupuolesta ja iästä”. Ingmar Bergmanin etunimi oli aiemmin virheellisesti muodossa Ingemar. Korjattu myös Von Wright von Wrightiksi.