Joulukuun alussa kirjailija Nina Honkanen, 54, sai joululahjan, jota hän oli odottanut 20-vuotiaasta saakka. Honkanen sai luottotietonsa takaisin maksettuaan takausvelkaansa ja sitä seuranneita ulosottovelkoja pois 33 vuotta.

”Ensimmäistä kertaa aikuisiässä minulla on luottotiedot”, Honkanen iloitsee.

Viimeisen erän takausveloista Honkanen maksoi ulosottoon kesällä. Ilman joulukuun alussa voimaan tullutta uutta lakia hän olisi joutunut odottamaan luottotietojensa palautumista kahdesta kolmeen vuotta.

Nyt kaikki maksuhäiriömerkinnän saaneet saavat luottotietonsa takaisin kuukauden päästä siitä, kun velka on maksettu.

”Ulosotosta selvinneen ei tarvitse kärvistellä vielä paria vuotta lisää. Lakimuutos on vallankumouksellinen.”

Honkanen päätyi kolmen vuosikymmenen mittaiseen velkahelvettiin taattuaan vanhempiensa lainoja. Velat lankesivat Honkasen maksettavaksi, kun vanhempien Raumalla sijainnut vaateliikeyritys meni konkurssiin.

Vanhemmat eivät pystyneet auttamaan takausvelan maksussa, sillä Honkasen isä kuoli aivokasvaimeen Honkasen ollessa 21-vuotias. Äiti puolestaan sairastui kroonisesti.

Honkanen ei ole koskaan kertonut julkisuudessa tarkkaa summaa, joka hänen maksettavakseen jäi, eikä tee poikkeusta nytkään.

”Summan seuraukset voi päätellä siitä, että ulosotto on 33 vuoden ajan vienyt kolmanneksen tuloista.”

Hän ei ole silti katkera vanhemmilleen, sillä yrittäjäperheessä lapsetkin sitoutuivat jo varhain siihen, että aina autetaan, kun voidaan.

”Koen, että vanhemmilta saatu henkinen perintö on suurempi kuin takausvelka. Olen saanut elää rakastavan ja turvallisen lapsuuden. Ja oppia, että ihminen on täällä muita, ei itseään varten.”

Sen sijaan pankit toimivat Honkasen mukaan todella vastuuttomasti jakaessaan holtittomasti rahaa 1990-luvun laman alla.

”Äidillä oli periaate, ettei lainoja oteta. Mutta sitten tuli pankinjohtaja suklaarasioiden ja kukkakimppujen kanssa ja tarjosi puoliväkisin valuuttalainaa.”

Kukaan pankissa ei selvittänyt Honkasen maksukykyä takaajana. Ainoa mitä häneltä haluttiin, oli nimi lainapapereihin.

”Takaukset kelpasivat sellaisenaan, vaikka ensimmäisen kohdalla olin viikkoa aiemmin täyttänyt vasta 18 vuotta. Pankille tuntui olevan sama allekirjoittiko takauspaperin minä vai Aku Ankka.”

Honkanen pohti pitkään, haastaako pankin oikeuteen. Hän päätti tyytyä kohtaloonsa, sillä pienen ihmisen oli vaikea lähteä taistelemaan pankin lakimiesarmeijaa vastaan.

”Kävin nuorena likkana pankinjohtajien pakeilla selvittämässä asiaa. Kysyin, onko tämä teidän mielestä oikein. Ei heitä kiinnostanut sen enempää paikallis- kuin valtakunnantasolla takausten lainmukaisuus. Kohtuullistamisen sijaan he kysyivät vuorollaan, että saisiko olla lihapasteijaa.”

Honkanen ei ollut ainoa, joka jäi tuolloin laman ja pankkikriisin jalkoihin.

”Liian moni menetti niissä taisteluissa ihmisarvonsa tai jopa henkensä.”

Honkanen kirjoitti aiheesta romaanin Joka kymmenes vuosi (WSOY 2002). Hän on ollut myös vuosikymmenten aikana usein median haastateltavana aiheen tiimoilta.

”Tuli annettua kasvot ilmiölle nimeltä takausvelka. Aiheesta ei oltu aiemmin kirjoitettu kaunokirjallisuutta ja sain ihmisiltä paljon palautetta. Moni oli ennen romaanin lukemista luullut olleensa ainoa hölmö, joka oli laittanut nimensä väärään paperiin.”

Vaikka velkataakka ja luottotietojen menetys oli kova paikka, Honkanen päätti selviytyä. Se on tarkoittanut käytännössä sitä, että on ollut vuosia, jolloin kaikki muu on pitänyt ostaa käytettynä paitsi ruoka ja sekin mielellään ale-laputettuina.

”Nythän kierrätys on trendikästä”, Honkanen naurahtaa.

Honkanen kertoo, etteivät hänen neljä lastaan ole koskaan saaneet iPadeja tai muitakaan kalliita laitteita.

”Jos oli oikein tiukkaa, ei menty leffaan, eikä Linnanmäelle. Aika harvassa ovat olleet ravintolassa syömiset tai ulkomaan matkatkin.”

Syntymäpäivälahjat lasten kavereille Honkanen hankki usein kirpputorilta. 1990-luvulta Honkanen muistaa kun mukaan tarttui muovissa oleva, käyttämätön palapeli.

”Syntymäpäiväsankari huudahti palapelin saatuaan, että tämä on sama, mikä me vietiin köyhien kauppaan myytäväksi.”

Luottotietojen menetys on vaikuttanut arjessa lähes kaikkeen, muun muassa siihen, että puhelin- ja nettiliittymä eivät ole koskaan olleet Honkasen omissa nimissä.

Opintolainaa ei ole herunut, eikä luottokorttiakaan ole myönnetty, mikä on hankaloittanut Honkasen mukaan monia käytännön asioita.

”Olin jokunen vuosi sitten työkeikalla Tampereella. Toimeksiantaja oli maksanut hotellihuoneeni, mutta respassa virkailija pyysi minulta luottokorttia vakuudeksi. Virkailija totesi, että eihän sitä tiedä, jos juot baarikaapin tyhjäksi, niin ketä laskutetaan.”

Kun luottokorttia ei ollut, virkailija soitti nöyryyttävän tilanteen päätteeksi vielä työkeikan tilaajalle ennen kuin Honkanen pääsi kirjautumaan hotelliin.

”Jokainen, joka on luottotietonsa menettänyt, tietää miten tämä menee. Ei voi vuokrata autoa tai edes rullalautaa ilman luottokorttia.”

Avun pyytäminen on ollut Honkaselle tärkeä osa selviytymistaistelua, kun tilanne on ajautunut ahtaalle. Kuusi vuotta sitten jouluna hän turvautui sosiaalitoimiston apuun.

”Joulun alla tili oli tyhjä. Monelle takausvelkaiselle on tuttua, että ulosoton ottaessa palkasta osan, osa omista laskuista jää maksamatta. Edessä voi olla kierre, jonka johdosta ulosottoa ei saa nollattua, vaikka alkuperäiset takausvelat olisikin jo maksettu.”

Kaksi päivää ennen jouluaattoa hän istui sossun luukulla anoen apua perheelleen.

”Odotin sossussa vuoroani muiden elämän kolhimien kanssa. Odotustilan lehtilaarissa oli lehti, jossa oma naama oli kannessa. Jokainen kutsuttiin sisään vuorollaan omalla nimellä.”

Ystävät kysyivät Honkaselta, eikö häntä hävettänyt käydä sossussa. Honkasen päällimmäinen tunne oli kuitenkin kiitollisuus, sillä avun tarve ei ole häpeän asia.

”Olen kiitollinen, että asun sellaisessa yhteiskunnassa, jossa saa apua. Olen kaikesta huolimatta päässyt helpommalla kuin moni muu, kun on ollut koti, enkä ole ollut taipuvainen hukuttamaan kohtaloani vaikkapa päihteisiin.”

Sossu mahdollisti sen, että joulu tuli tuolloinkin Honkaselle ja hänen lapsilleen.

”Pöydässä oli ruokaa ja paketeissa villasukkia, pyjamia ja kirjoja.”

Honkanen muistelee kiitollisuudella sosiaalivirkailijaa, joka totesi, että tietäisitpä ketä kaikkia täällä käy. Avuntarve kun voi iskeä koska tahansa ja kenelle tahansa ilman omaa syytäänkin.

”Kun aletaan avata ihmisten kotiovia, harvalla asiat ovat aina jumalattoman hyvin taloudellisesti, henkisesti tai muista elämällisistä syistä. Joka muuta väittää, ei välttämättä kerro kaikkea.”

Honkanen kannustaakin ihmisiä unohtamaan turhan häpeän ja luopumaan kulissien tarpeettomasta ylläpidosta.

”Avun pyytäminen on inhimillistä. Pulassa ollessaan kannattaa antaa ylpeydelle periksi ja ottaa apu vastaan.”

Honkanen haluaa antaa kiitosta myös ulosottomiehille ja -naisille. Tsemppaaminen, myötätunto ja inhimillinen keskustelu ovat olleet tärkeitä vaikeassa tilanteessa.

”Olen ollut kuulemma ulosotolle helppo tapaus. En ole pakoillut tilannetta, vaan hoitanut sen minkä olen markka tai euro kerrallaan voinut.”

Eräs ulosottomies kysyi Honkaselta minkämerkkinen samppanja poksahtaa sitten, kun takausvelka on kokonaan maksettu.

”Päivä, jota olin odottanut, oli tavallinen tiistai. Ehkä hyvä niin. En ole koskaan ollut ihminen, joka haaveilee viikonlopun kylpyläreissuista tai Pariisin matkoista. Hyvä arki on parasta balsamia kaikkeen. Se samppanjapullokin on yhä poksauttamatta.”

Honkanen ei halua jossitella, mitä kaikkea hän voisi omistaa tai olla, jos takausvelka ei olisi kaatunut niskaan. Hän näkee koetun mieluummin oppiläksynä, joka on kasvattanut häntä ihmisenä.

”Ilman takausvelkaa olisin itsekeskeisempi, hemmotellumpi ja kovempi ihminen.”

Kun takausvelka päättyi, ensimmäinen asia jonka Honkanen hankki, oli uudet luistimet lapsenlapselle. Suurta kulutusjuhlaa Honkanen ei aio aloittaa, vaan elämä jatkuu suunnilleen samalla mallilla kuin ennenkin.

”Olen harvoja kuuttakymppiä käyviä, jolla ei ole penniäkään velkaa, eikä kulutusluottoja. Ei minusta tässä iässä saa enää kulutushysteerikkoa. Hyvinvointi ja iloni ovat aina tulleet muusta kuin shoppailuista tai matkustamisesta.”

Honkanen on päässyt takausvelan loputtua ensimmäistä kertaa elämässään kiinni omistamiseen yhdessä avopuolisonsa, näyttelijä Hannu-Pekka Björkmanin kanssa. He hankkivat talon Viitasaaren korpimaisemista, missä pariskunta ja koko uusperhe käyvät lataamassa akkuja.

Viitasaarella Honkanen kirjoittaa parhaillaan kahta teosta, joista ensimmäinen on Kirjeitä Putinille -romaani. Honkanen on kirjoittanut teosta kahdeksan vuotta.

Toinen työn alla oleva teos on Bukhoorin tuoksu -elokuvakäsikirjoitus, joka sijoittuu Ruotsiin ja Afganistaniin. Molemmat valmistunevat ensi vuoden aikana.

Tänä keväänä Honkanen julkaisi tuoreimman teoksen, Sinisiä unia – ja mitä muuta olen äitinä saanut nähdä (Kirjapaja). Kirja on Honkasen omakohtainen matka äitiyteen, naisen elämään ja kirjailijuuteen.

Honkanen viimeisteli kirjansa sairasvuoteelta, kun korona kaatoi hänet petiin. Lapsena vakavaa astmaa potenut Honkanen sai huomata, että korona nosti keuhko-oireet jälleen pintaan.

Honkasen sairastui myös long covidiin, eikä ole kunnossa vieläkään.

”Keuhkot ovat olleet pitkin vuotta aika huonona. Mutta kaikki on hyvin niin kauan kun voi tehdä töitä ja olla läheisilleen olemassa.”

Sairastaminen pistää Honkasen mukaan väkisinkin asioita mittasuhteisiin.

”Terveyttä ei voi ostaa rahalla, mutta aineettomia lähimmäisen tekoja voi tehdä kuka vain.”

Oikaisu 20.12.2022 kello 13.45: Poistettu maininta, että lakialoite on Anna-Maja Henrikssonin tekemä.