Tuskin on olemassa lasta, joka ei jossakin elämän vaiheessa suhtautuisi hyvin kriittisesti vanhempiinsa.

Joskus kriittisyys voi kuitenkin mennä liian pitkälle.

”Jossakin aikuistumisen vaiheessa lapsen olisi kuitenkin hyvä oppia hyväksymään vanhempiensa epätäydellisyys”, sanoo parisuhdeterapeutti Minna Oulasmaa.

Aikuisen lapsensa syytösten hämmentämä oli sekin äiti, joka kertoi äskettäin tunteistaan Helsingin Sanomien julkaisemassa esseessä.

Kirjoittajan lapsi oli aloittanut terapian, johon kirjoittaja kertoo itse kannustaneensa häntä. Hän tiesi, että terapia saattaa nostattaa lapsessa kritiikkiä häntä kohtaan.

Sitä hän ei kuitenkaan osannut arvata, että negatiiviset tunteet olisivat niin ”valtavia ja halveksivia”.

Oulasmaa kohtaa usein tämän kaltaisia tilanteita työssään Väestöliitossa, jossa hän on keskittynyt ratkomaan eri sukupolvien välisiä ristiriitoja. Juurisyy voi olla lapsuuden aikaisessa koetussa turvattomuuden tunteessa tai siinä, ettei lapsi ole kokenut tulleensa kuulluksi tai nähdyksi. 

Yleinen kokemus on myös se, että lapsi kokee äidin tai isän suosineen muita sisaruksia.

Jos lapsia on useita ja heillä on pieni ikäero, vanhempien tai muiden sisarusten voi olla vaikea käsittää, miksi yksi kokee lapsuutensa aivan eri lailla kuin muut sisarukset.

Kun yksi lapsista alkaa selvittää välejään vanhempiinsa esimerkiksi terapiassa, muut sisarukset voivat alkaa kyseenalaistaa näitä tunteita.

”Joku voi sanoa, että miten voit sanoa äidille noin, hänhän oli lapsuudessamme tosi hyvä äiti”, Oulasmaa havainnollistaa.

Pahimmillaan perheenjäsenet ”valitsevat puolensa” ja perheen sisälle muodostuu liittoutumia.

Oulasmaa painottaa kuitenkin, että vaikka kaikkien muiden sisarusten kokemus olisi hyvä, se ei tee tyhjäksi sitä, etteikö yhden kokemus voisi olla toinen.

Tuskin on myöskään olemassa vanhempia, jotka eivät potisi syyllisyyttä edes joskus.

Oulasmaa on työssään nähnyt, miten jotkut vanhemmat kantavat lapsiin liittyvää syyllisyyttä koko elämänsä. Syyllisyys ei välttämättä hellitä vielä sittenkään, kun vanhemmasta tulee isovanhempi. 

”Isovanhemmuudesta voi käynnistyä ikään kuin uusi kierros”, Oulasmaa sanoo.

Hän kertoo tapaavansa usein asiakkaita, joissa lapsenlapsi nostaa muistot ja omat riittämättömyyden tunteet elävänä mieleen.

Toisaalta Oulasmaa kertoo kohdanneensa myös sellaisia iäkkäitä ihmisiä, joille suhde omaan äitiin tai isään on edelleen kipeä asia.

Olipa siis asian kanssa kipuileva lapsi tai vanhempi, Oulasmaa kannustaa selvittämään asioita.

”Loputtomiin ei kannata odottaa sitä hetkeä, jolloin ottaa vaikeat asiat puheeksi”, Oulasmaa sanoo.

Jos asiat ovat pahasti solmussa, on hyvä ottaa keskusteluun mukaan luotettu ulkopuolinen tai vaikka terapian ammattilainen.

”Ulkopuolinen kuulija luo raamit, jotta keskustelu ei lipsahda epäasiallisuuksiin eikä riitoihin. Se tekee tilanteesta turvallisemman, ja vaikeitakin kysymyksiä uskaltaa kysyä ja ottaa puheeksi.”

Mutta miten toimia silloin, jos terapia tuntuu huonontavan välejä entisestään? 

”Ensinnäkin olisi hyvä, jos terapian aloittanut ymmärtäisi, että hän on tämän ihmissuhteen käsittelyn suhteen täysin eri valmiustilassa kuin vanhempansa”, Oulasmaa huomauttaa.

Hän neuvoo ottamaan terapiassa käsiteltyjä asioita puheeksi vanhempien kanssa ”kohtuullisina annoksina”.

”On epärealistista ajatella, että kaikki selviää hetkessä. Tarvitaan useita keskustelukertoja.”

Joskus välirikko kuitenkin on tosiasia.

Sitä ei kukaan ulkopuolinen ei voi paheksua tai tuomita, Oulasmaa sanoo.

Omista rajoista on Oulasmaan mukaan syytä pitää kiinni silloin, jos vanhempi ei ota vastaan mitään, mitä lapsi hänelle kertoo, vaan torjuu tai mitätöi tämän tunteet ja kokemukset.

Lapsella on Oulasmaan mukaan oikeus vetää rajat myös silloin, jos hän on kokenut kaltoinkohtelua, kuritusväkivaltaa tai muita vakavia asioita, joista vanhempi ei ota vastuuta.

Oulasmaa kehottaa siinäkin tapauksessa miettimään ennen kuin katkaisee välit kokonaan.

”Vihanpito kuluttaa voimavaroja. Se voi haitata työkykyä ja yöunia sekä vaikuttaa henkiseen hyvinvointiin ja mielialaan”, hän huomauttaa.

Sen sijaan jos toinen on valmis kuuntelemaan ja keskustelemaan, prosessi voi käynnistyä: ”Isojakin asioita voi tapahtua”, Oulasmaa sanoo.

Ihannetapauksessa vanhempi kuulee ja ymmärtää lapsensa kokemusta ja pyytää anteeksi.

Silloin lapsi voisi Oulasmaan mukaan hyväksyä asian vaikkapa tähän tapaan:

Ymmärrän, että vanhemmuus ei ole koskaan täydellistä. Että ikävältä tuntuvia ja vääriä ratkaisuja tehdään.

Käytyäni nämä asiat läpi ymmärrän, miksi toimit niin kuin toimit. Tiedän, että sinulla on ollut omat vaikeutesi ja että olet yrittänyt parhaasi niissä olosuhteissa, missä olit.

Tunsin, että anteeksipyyntösi oli vilpitön ja annan sinulle anteeksi.

Oulasmaa kertoo, että hän on työssään seurannut monia tällaisia tilanteita. ”Ne ovat hyvin liikuttavia”, hän toteaa.

”Vaikka valmius sopimiseen voi odottaa tuloaan vuosikymmeniä, se voi löytyä. Tosi isoja asioita voi tapahtua muutamissa minuuteissa.”