hs.fi - 2000010126047 - Maksumuuri poistettu

📅 2024-02-03T17:30:22.689Z
👁️ 18 katselukertaa
🔓 Julkinen


En matkustele. En ole elämyshakuinen. En käytä sosiaalista mediaa. En kuuntele musiikkia vapaa-ajalla. En jaksa seurata uutisia kovin tarkasti. En aina jaksa uskoa rakkauteen. Olen suorittaja. Olen miellyttäjä. Olen pitkävihainen, joskus katkera. Lukion jälkeen hain opiskelemaan siankasvatusta.

Kun Saara Törmä on kertonut kaiken tuon itsestään, hän alkaa heti katua. Onko mitään järkeä puhua tällaisia asioita haastattelussa, hän kysyy ehkä ennen kaikkea itseltään. Sitten hän lisää puita pieneen takkaan, jossa rätisee tuli.

Ilman ääniraitaa tilanne olisi kuin postikortti: vaaleansinisen pihamökin ulkopuolella lumi on tehnyt järvenpääläisestä lähiöstä Narnian, ja sisäpuolella nainen istuu räsymatolla pienen tulisijan äärellä.

Jos joku nyt kurkistaisi ikkunasta, hän tuskin tunnistaisi Saara Törmää. Hänen rivinsä sen sijaan tuntee moni:

Oot liian kaunis häpeemään etkä voi yhtään mitään menettää /

Jos tulevana suvena sä olisit mun morsian /

Mä haluun olla yksin, lukee vaikka kirjaa, junamatka Turkuun ihana ois /

Jos nyt jaksan viel tän yhden mäen yli onks sen jälkeen uusi mäki /

Mut älä unohda että nyt lopultakin on sun vuoro taas, ja mä voin luvata ettei se satuta kun kaiken pudottaa /

Peto on irti /

Anna mennä, anna mennä.

Saara Törmä, 46, on suomalainen sanoittaja, joka on kirjoittanut valtavan määrän radiohittejä. Viime vuonna Törmä palkittiin Teoston Vuoden musiikintekijä -tunnustuspalkinnolla ja sitä edellisenä vuonna suomalaisille sanoittajille osoitetulla Juha Vainio -palkinnolla.

Teoston palkintopuheessaan hän luetteli hengästyneenä kollegat, jotka hänen mielestään olisivat voineet yhtä lailla saada tunnustuksen.

”Mä en oo mitenkään kovin luova. Sanoittaminen vaatii ennen kaikkea perselihaksia”, Törmä toteaa.

Saara Törmä on kirjoittanut tekstejä muun muassa Antti Tuiskulle, Kaija Koolle, Lauri Tähkälle, Irinalle, Jari Sillanpäälle ja Laura Närhelle. Hän on ammattisanoittaja, jonka työtä on tehdä hittejä. Sellaisia biisejä, jotka osuvat kerrasta korvaan ja jäävät sinne mönkimään.

Saara Törmän haastattelusta saa eniten irti, kun tietää biisit, joista jutussa puhutaan. Jos ne eivät ole tuttuja, taustaksi voi kuunnella esimerkiksi nämä: Kaunis rietas onnellinen (Kaija Koo), Mä hiihdän (Antti Tuisku), Peto on irti (Antti Tuisku), Kahvia ja pullaa (Antti Tuisku), Siskoni (Laura Närhi), Sinä ansaitset kultaa (Jari Sillanpää) ja Vie mut kotiin (Jesse Kaikuranta).

Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka, sillä Törmän tekstittämiä lauluja on julkaistu jo noin 250, jos mukaan lasketaan myös Vain elämää -versiot ja jotkut mainoskappaleet. Ja lasketaanhan ne.

Sanoittaminen on ollut Saara Törmän päätyö parikymmentä vuotta. Hänen kaltaisiaan laulun sanoja päätyönään tekeviä on Suomessa vain kourallinen. Tarkka rajaaminen on vaikeaa, mutta heitä ovat ainakin Janne Rintala, Sinikka Svärd, Kaisa Korhonen, Mariska, Kyösti Salokorpi ja Timo Kiiskinen.

Ei ole aihetta, josta Törmä ei voisi kirjoittaa.

”En ole kokenut kaikkea itse, mutta ajattelen, että laulutekstien kirjoittamisessa on kyse empatiasta. Mutta kyllä mä laitan teksteihin paljon itseäni, koska ei tässä muutakaan työvälinettä ole.”

Niinpä kun kesäfestareilla nostamme kädet ilmaan ja laulamme mukana, ei tule ajatelleeksi, että kun Kaija Koo lupaa ja me uskomme, ettei se satuta kun kaiken pudottaa, sen lupasikin oikeasti Saara Törmä.

Tutustutaan siksi seuraavaksi häneen.

Saara Törmä kasvoi Pohjois-Tapiolassa kerrostalokodissa äidin, isän ja isoveljen kanssa. Ei lapsuudessa mitään erityisen ihmeellistä ollut, Törmä sanoo, tavallinen perusperhe.

Sanoittajan työn kannalta muutama seikka oli kuitenkin olennainen.

Ensinnäkin oli Salla. Salla oli lettipäinen, ihana päiväkotikaveri, jota Törmä viisivuotiaana ihaili koko sydämestään. Salla soitti pianoa, joten Törmäkin halusi. Kotiin hankittiin soitin, joka oli tyylikäs ja musta mutta todella huono – se ei pysynyt lainkaan vireessä. Silti Törmä pimputti sillä Toivelaulukirjat läpi.

”Kirkan Surun pyyhit silmistäni, ai että...”

Hän uskoo, että hitin sointukierto jäi selkäytimeen jo lapsuudesta. Kun hän kuulee hittikappaleen, hän vain tietää, mitä tapahtuu seuraavaksi.

Kun Törmä oli 12-vuotias, piano-opettaja sanoi, että hän on nyt opettanut kaiken, mitä osaa. Törmä voisi hakea musiikkiopistoon. Törmä haki, ei päässyt ja lopetti pianonsoiton.

”Se, etten osaa kunnolla soittaa mitään soitinta, on yksi asioista, joka mua harmittaa. Musiikin teoriaa en osaa lainkaan.”

Monelle espoolaisuus ei merkitse juuri mitään, mutta Törmän kohdalla se kyllä tarkoitti. Hän ei muista, että hänen maailmassaan kukaan olisi edes puhunut ammattikouluun menosta. Oli itsestään selvää, että kaikki menivät lukioon.

Törmä oli klassinen kympin tyttö, tunnollinen suorittaja, ja sitä hän on yhä. Siitä on ollut hänelle sekä haittaa että hyötyä.

”Olen aina osannut tehdä tunnollisesti sen, mitä pyydetään”, hän sanoo.

”Artistit ovat isoja tähtiä syystä. He ovat karismaattisia ja valovoimaisia, ja kun mä olen tällainen hiirulainen, joka haluaa miellyttää kaikkia, en saa aina sanottua sitä, mitä haluaisin.”

Oikeasti Törmä ei toki ole hiirulainen vaan hyvinkin hulvaton hahmo. Takan edessä istuessaan ja kertoessaan itsestään hän nauraa paljon.

Törmä kävi Kallion ilmaisutaidon lukion Helsingissä. Toisin kuin monille taiteilijoille, se ei ollut hänelle erityinen voimaantumisen paikka. Törmää kiinnosti näytteleminen, mutta into lopahti nopeasti, kun hän tajusi, miten valovoimaisia muut ovat.

Nuoruus ahdisti muutenkin.

Kun isä oli nuori, hän oli ollut vaihto-oppilaana Yhdysvalloissa. Siksi Törmäkin lähti vuodeksi Ohioon 17-vuotiaana. Isälle vaihto-oppilasvuosi oli ollut valoisa ja optimistinen kokemus, josta oli hyötyä läpi elämän.

Tyttärelle vuosi oli karmea. Hän ei saanut kulkea yksin edes kilometrin matkaa. Törmä on hidas sopeutumaan eikä sopeutunut. Omia lapsiaan hän ei päästäisi vaihto-oppilaaksi.

”Häpeä ja traumat on aina olleet mulle luontaisia aiheita tekstien syntyyn. Levy-yhtiöt aina toivovat teksteihin toivon pilkahduksia, mutta mun mielestä niitä ei aina tarvita.”

Lukion jälkeen yhteishaussa Törmä haki opiskelemaan siankasvatusta maatalousoppilaitokseen. Se oli huumorin ja epätoivon yhdistelmä, hän sanoo.

”Se kuvaa sitä, miten hukassa olen aina ollut. Edelleenkin ajattelen, että sanoittaminen on vaihe työelämässä ja voisin hyvin tehdä jotain muutakin.”

Törmä päätyi opiskelemaan ravintola-alaa ja valmistui restonomiksi. Hän on opiskellut myös unkarin kieltä ja kulttuuria Helsingin yliopistossa ja hakenut kahdesti Taideteolliseen korkeakouluun. Hänellä on edelleen Lapin yliopistossa audiovisuaalisen mediakulttuurin opiskelupaikka.

”Mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan.”

Törmä on istunut koko haastattelun ajan jalat kippurassa lattialla ja lisännyt mekaanisesti puita takkaan. Hän on myös syönyt kaksi mandariinia ja aloittanut monta vastausta sanomalla niin, emmä tiiä.

Hän kohentaa välillä suuria silmälasejaan ja suoristaa villasukkiaan. Kun Törmä puhuu musiikkimaailmasta, parhaiden tarinoiden jälkeen hän sanoo nauraen, että ”tätä ei kyllä voi laittaa lehteen”.

Jutut kertovat musiikkimaailman herkkähipiäisyydestä, narsismista ja epävarmuudesta. Törmäkin sanoo olevansa itsekin epävarma ja herkkähipiäinen. Ja lapsellinen.

”Musan tekeminen on sellaista sohimista joka suuntaan. Kaikki hakee vain sitä täydellistä biisiä, kyllä mä sen tiedän. Mutta jos mua kohdellaan kurjasti, en ole silleen, että ei se mitään. Olen pitkävihainen ja ajattelen, että en tee ton kanssa enää ikinä. Aika paljon omaa sydänverta annan artisteille kuitenkin.”

Hetken mietittyään Törmä haluaa muotoilla vastaustaan.

”Voisiko sen sanoa niin, että kukaan yksittäinen ihminen ei ole ollut mulle ilkeä, mutta alan rakenne ei ole reiluin.”

Laitetaan molemmat. Mutta sydänverestä vielä: Törmän osumatarkkuuden salaisuus lienee se, että hän tietää olevansa samanlainen kuin kaikki muutkin.

Hänen tekstinsä kirjoittaa järvenpääläinen nainen, jolla on kaksi teini-ikäistä lasta ja joka viettää muutaman vuoden kuluttua viisikymppisiään. Joka asuu 1980-luvun omakotitalossa eikä edelleenkään tiedä varmaksi, miksi aikoo isona. Rivien välissä on tyyppi, jolla oli kuntosalijäsenyys kaksi vuotta, mutta joka kävi jumpassa vain kolmesti.

Kukapa ei samastuisi.

”Mä olen tosi arkinen ja rakastan rutiineja. Koiran kanssa me kävellään aina samat metsät läpi. Mulle iso juttu oli, kun mut päästettiin viimein jäseneksi naapuruston kirjakerhoon. Mä rakastan leipomista ja käyn tuossa meidän lähikaupassa joskus kolmekin kertaa päivässä.”

Törmä on onnellisesti tavallinen. Hän tekee laulutekstejä kaltaisilleen.

”Kun mä kirjoitan, mä ajattelen naapurin Leenaa. Ajatus pitää sisällään ihmisen, joka ajaa autolla, vie lapsia lätkätreeneihin ja menee autolla töihin. Sillä on radio on päällä, ja se käy iskelmäfestareilla joskus”, Törmä sanoo.

”Leena on siis oikeasti olemassa. Se on mun naapuri.”

Pianon päällä on maapallo, ja huoneen nurkassa ainakin yhdeksän kitaraa. Keskellä on rummut ja seinissä akustiikkalevyjä.

Pakkaspäivän aurinko piirtää keittonurkkauksen seinään keltaisen läntin. Kun jääkaapin avaa, sieltä lemahtaa karmea haju.

Sori, Törmä sanoo.

Tämä on Törmän työhuone, jonka hän jakaa yhdessä puolisonsa Aku Rannilan kanssa. Rannila on säveltäjä, ja he tekevät melkein kaikki kappaleet yhdessä. Vaikka Törmä on teksti-ihminen, hänelle biiseissä tärkeintä on silti melodia.

Törmä kuvailee puolisonsa olevan huomattavasti enemmän musiikki-ihminen.

”Se siis kuuntelee musaa vapaa-ajallakin! Mä en kuuntele muita kuin joululauluja, mutta Akulle syntikoiden räplääminen on elämäntapa. Mä aina huonoilla hetkillä lohdutan itseäni, että olen kiinnostunut miljoonasta muustakin alasta.”

Musahommia Törmä kuitenkin nyt tekee, joten pysytään asiassa. Pöydällä on kirkkaanpunainen kaiutin. Törmä alkaa etsiä puhelimestaan demoa. Kateissa on uusi biisi, jota hän ja Rannila ovat viime aikoina tehneet.

”Melkein aina kun saadaan joku hiottua valmiiksi, ajattelen, että tässä on hittipotentiaalia. Mutta joskus kuuntelijat ovat ihan eri mieltä.”

Kaiutin piippaa yhteyden merkiksi, ja sitten alkaa soida. Voi saatana, laulussa lauletaan.

Kappale julkaistaan ”tässä joskus”. Kuka biisin laulaa, sitä ei saa vielä kertoa. Mutta voimabiisi se on, ja naisille suunnattu.

”Tuntuu, että aina kaikki haluaa nykyisin vain voimabiisejä naisille.”

Toinen, mitä nyt haetaan, on Tiktok-hitit. Että biisissä olisi koukuttava kohta, joka saa ihmiset tanssimaan ja videoimaan sen someen. Muotivirtaukset eivät Törmästä ole kovin kiinnostavia.

”Tavallaan kaikki muuttuu kaiken aikaa, mutta ihmisyys ei.”

Kun Törmä alkaa tehdä tekstiä, melodia on melkein aina olemassa valmiiksi. Joskus aihettakin on toivottu etukäteen. Törmä aloittaa tekstittämisen aina alusta. Ensimmäinen rivi on tärkein, toinen rivi toiseksi tärkein.

Kertosäe on helppo tehdä, kunhan ensin on päästy sinne asti. Ensimmäiset rivit ovat kuitenkin ne, jotka imaisevat.

Hänen suurimmista hiteistään esimerkiksi Antti Tuiskun Mä hiihdän -biisin ensimmäinen rivi kuuluu näin: sä jätät mut ja mä vaan hiihdän.

Kaija Koon Kaunis rietas onnellinen alkaa rivillä Sä oot kerran jo nähnyt miten tää maailma romahtaa.

Laura Närhen Siskoni kysyy, että kumpi meistä äidin pieni lempilapsi on?

”Heti ensimmäisistä sanoista pitää ymmärtää, mistä on kyse. Käytän paljon kliseitä siksi, että ne ovat ihmisille tuttuja tunteita.”

Törmä kirjoittaa tarkasti. Hän hioo tekstiä ja testaa sen suuhun sopivuutta. Vokaaleiden pitää olla helposti laulettavissa ja istua sävellykseen. Vähän kuin täyttäisi sudokua tai ristikkoa, hän sanoo. Törmä laulaa tekstinsä usein artisteille malliksi.

Joistain töistään Törmä on ylpeä mutta ei kaikista. On tullut tehtyä niin sanotusti paskaakin.

”Mun jutut on musta usein liian yksinkertaisia ja helppoja, kun haetaan hitikkyyttä liiaksi asti. Se on jatkuvaa tasapainoilua.”

Mutta on hyviäkin.

Antti Tuiskun Kahvia ja pullaa on Törmän mielestä hauska ja syvällinen. Törmä itse ei ole uskonnollinen mutta rakastaa kirkon luomia rituaaleja. Hän kirjoitti laulun toiveestaan, että olisipa uskonnottomille oma kirkko. Tuntuu että kaikil muil on suunta, niillon oma ryhmän sääntökirja, eikä niiden tarvi aprikoida tekikö ne virheen taas.

Myös Irinalle tehty Haluun olla yksin -kappale on suora kuvaus siitä, mitä Törmä itse tunsi, kun lapset olivat pieniä ja parisuhde kitkutteli miten kuten. Mä haluun olla yksin, haluun olla hiljaa, haluun, että nukkuu kerrankin voin.

”Kun mä ensimmäisen kerran esittelin tekstin Irinalle, se ei heti innostunut. Irina oli puhunut jossain haastattelussa teemasta ja ajatteli, että olin napannut sanoituksen ytimen sieltä. Mutta ei se ollut. Mulla oli vain samanlainen tunne.”

Jari Sillanpää ei aluksi olisi halunnut laulaa Sinä ansaitset kultaa -kappaletta. Mä vannon ja vannon ja vannon, huomenna sekoiluni päättyy.

”Mä ajattelen, että häpeä on usein mieletön voima biiseissä. Olen itsekin monta kertaa elämässäni ollut ilkeä rakastamilleni ihmisille ja kadun sitä syvästi. Sinä ansaitset kultaa on esimerkki siitä, miten laulu voi ottaa muodon, että se voisi kertoa kenen tahansa elämästä.”

Niin hitit kai syntyvät. On ihana nostaa festareilla kädet ilmaan ja pakahtua, kun joku laulaa juuri sen, mitä itsekin tuntee.

Alkusysäys sanoitukselle voi olla pieni. Vaikkapa oivallus: kun sydän särkyy, palaset ei koskaan ole yhtä suuria.

Siitä syntyi Antti Tuiskulle kirjoitettu kappale Mä hiihdän. Se kertoo eri tahtisesta sydänsurusta – kun toinen on jo siirtynyt eteenpäin ja toinen junnaa vielä paikallaan.

Nyrkkisääntö on, että vuodessa pitäisi syntyä yksi tai kaksi isoa radiohittiä, että sanoittaja kestää leivässä. Törmä sanoo tienaavansa opettajaa paremmin mutta ei rikastuvansa.

Kun hän Prisman käytävällä kuulee oman biisinsä soivan, hän kyllä panee sen merkille. Se ei kylläkään ole ylpeys kappaleesta vaan pikemminkin ajatus siitä, että tilille rapsahtaa tästäkin radiosoitosta jotakin.

Niin, raha.

Sanoittaja saa palkkansa vasta, kun tehty kappale soi suoratoistopalveluissa, konsertissa tai radiossa. Tekijänoikeuskorvaukset ovat Törmän ainoa tulonlähde. Jokaista julkaistua biisiä kohden on tehty ainakin viisi sellaista, jotka eivät etene minnekään. Tyhjää työtä.

Palkattomia työtunteja yrittää olla ajattelematta, Törmä sanoo. Mutta ajattelee hän niitä silti.

Törmän tuottoisin biisi on ollut Kaunis rietas onnellinen. Se julkaistiin vuonna 2011, ja se on tuottanut muutamia kymmeniä tuhansia euroja. Tarkkaa summaa Törmä ei tiedä, mutta ei olla lähelläkään sataatuhatta, hän sanoo.

Se oli aikanaan tilaustyö, tärkeä muutenkin.

Törmän sanoittajan ura alkoi, kun säveltämään keskittynyt Rannila pyysi Törmää tekemään sanoituksia bändilleen. Törmä teki ruokatoimittajan töitä, ja Rannila kai ajatteli, että jos osaa kirjoittaa reseptejä, syntyy biisejäkin.

”Ei siitä mitään tullut. Ensimmäiset olivat englanniksi, ja ne olivat kamalia. Mutta mä aloin harjoitella. Mulla oli pieni vauva, ja menin joka päivä kahvilaan kirjoittamaan.”

Kaksikolla ei ollut suhteita niihin, joilla musiikkimaailmassa on valtaa. He lähettelivät postitse demojaan levy-yhtiöihin, mutta vastauksia ei tullut. Käänne tapahtui, kun Rannila tutustui Sibelius-Akatemian Hittitehdas-koulutuksessa tuottajaan, jolla oli kontakteja Antti Tuiskun tiimiin.

He saivat ujutettua esiteltäväksi Akun vanhan sävellyksen, johon Törmä oli tehnyt sanat. Hyökyaalto-kappaleesta tuli hitti. Se avasi ovia levy-yhtiöihin.

Jos ei olisi Hyökyaaltoa, todennäköisesti myös Kaunis rietas onnellinenkin olisi jäänyt syntymättä.

”Kun me oltiin Warnerilla, Asko Kallonen käveli siihen ja kysyi, että voitteko tehdä Kaija Koolle oman hyökyaallon.”

Törmä ja Rannila tapasivat Kaija Koon ja kävivät keikalla Tulisuudelmassa Vantaalla. Se oli älytön kokemus: tahmainen tanssilattia, mieletön meininki, keskikaljaa ja valtavasti porukkaa.

”Ja kaiken yläpuolella Kaija siellä jalka monitorin päällä keikutti persettä. Me ajettiin kotiin, ja sanoin, että tiedän, mitä siinä biisissä pitää olla. Ei ollut valmiita sanoja, mutta oli tunne, mitä kohti aloin kirjoittaa.”

Syntyi Kaunis rietas onnellinen.

”Rietas on siinä se juttu. On kaksi tavallista sanaa ja yksi outo välissä. Ja se on just oikea sana, rietas. Yritän aina lisätä jonkun chilin sinne tuttujen ja turvallisten sanojen joukkoon.”

Kun Saara Törmä puhuu sanoittamisesta, se ei ole mainospuhetta hänen ammatistaan. Kun he viimein alkoivat saada työlleen näkyvyyttä, Törmä oli uuvuksissa kaikesta harjoittelusta ja yrittämisestä.

Hän ei koskaan iloinnut, kun biisi meni läpi. Päinvastoin - joka kerta hän ajatteli, että tämä on luultavasti viimeinen onnistuminen.

”Tuntuu, että olin harjoitellut ja yrittänyt läpimurtoa niin paljon, että se oli vienyt voimat. Ja sitten kun se tapahtui, pitikin alkaa tehdä lisää ja lisää, koska koskaan ei tiennyt, milloin noste on ohi.”

Aika on sittemmin opettanut, että aina tulee uusi mahdollisuus ja uudet biisit.

”Tosin kyllä mä vieläkin syöksyn helposti syvyyksiin. Tulee yksi huono sessio, ja mä itken illalla, että olen maailman paskin. Sitten mun lapsi kannustaa, että äiti sä oot superhyvä. Nykyään nousen kyllä takaisin jaloilleni nopeammin kuin ennen.”

Nykyisin laulut tehdään usein biisileireillä ja sessioissa. Käytännössä sessio tarkoittaa tapaamista, jossa mukana ovat säveltäjä, sanoittaja, tuottaja ja usein myös itse artisti. Ideana on säveltää ja sanoittaa yhteistyönä ja tehdä kerralla mahdollisimman paljon valmista.

Sellainen lauluntekotapa on Törmälle vaikea.

Sessioissa pitäisi olla nopea ja tehdä hyvää jälkeä. Törmä ei läheskään aina ole. Ensimmäiset versiot teksteistä voivat olla haparoivia.

”Joskus tuntuu, että artistit on järkyttyneitä, kun näkevät mun ensimmäisen version. Että eikö siltä tulekaan valmista kultakimpaletta heti, miten tuo tekee tällaista. Se horjuttaa mua”, Törmä sanoo.

Hänelle luontevaa olisi hioa tekstiä itsekseen ja näyttää vasta täysin valmis versio. Hänelle on kuitenkin sanottu suoraan, että paluuta vanhaan ei ole. Jos ei kestä leikkiä, voi lopettaa sen.

”Mutta jos artisti ampuu mun ajatuksen heti alas sessiossa, menetän itseluottamukseni. Ja ei mulla ole mitään muuta kuin se, että luotan vaistooni. Että täällä jossain on kultaa alla, pitää vain rapsutella se esiin.”

“Me kuunneltiin Akun kanssa juuri meidän vanhoja demoja, ne on kymmenen kertaa parempia biisejä kuin nykyään tehdään”, Törmä sanoo.

Sitten iskee taas se katumus. Pitää pehmentää juuri sanottua.

”En halua kuulostaa negatiiviselta jäärältä, koska kyllä sessioissa on onnistuttukin, mutta kyllä siellä tehdään kompromisseja sävellyksen ja sanoituksen suhteen. Isot oivallukset jää puuttumaan. Mun mielestä se tasapäistää musiikkia ja on varsinkin sävellysten aliarviointia.”

Oliko se vieläkin kovasti sanottu?

”Tää on just tällaista, apua. Mä en uskalla sanoa mitään, kun pelkään, että joku pahoittaa mielensä ja multa lähtee alta kaikki duunit.”