Tunne oli epämiellyttävä. Istuin kotisohvallani ja tuijotin Netflixin uuden Petät vain kerran -sarjan lopputekstejä.

Olin juuri katsonut kahdeksanosaisen sarjan loppuun, ja minusta tuntui vahvasti siltä, että ei olisi pitänyt.

Tämä ei ole ainutlaatuista. Olen elämäni aikana katsonut useita tv-sarjoja ja elokuvia, joiden jälkeen on tuntunut siltä, että niihin tuhlatulla ajalla olisi voinut tehdä niin paljon muutakin.

Mutta ehkä koskaan ei ole silti ollut yhtä epämiellyttävä olo kuin tajutessani, että juuri kaltaisieni katsojien takia Netflix on täynnä tätä. Petät vain kerran on mahdollisesti typerin katsomani draamasarja.

Tv-ohjelmia tehdään hyvin erilaisiin tarkoituksiin.

Olen ollut vuosikausien ajan tasainen viihde- ja tosi-tv-ohjelmien kuluttaja yhtä lailla kuin laadukkaiden draamasarjojen katsoja. Katson niitä eri tarkoituksiin. Hienojen draamasarjojen äärelle on mukava pysähtyä, nauttia jokaisesta minuutista ja analysoida uusia käänteitä.

Tosi-tv-ohjelmat ovat usein enemmän niin sanottua kulutustavaraa: ohjelmia, joita voi katsoa kaveriporukalla kaljanjuonnin, sipsinsyömisen ja kuulumisten vaihtamisten ohessa. Niissäkin on silti oleellista, että niiden pitää olla viihdyttäviä. Se vaatii taitoa.

Entistä enemmän samaan kulutustavaran tarpeeseen tehdään myös draamasarjoja. Niissä jokaisella dialogilla, kohtauksella tai edes henkilölläkään ei ole väliä. Jaksot ovat ajan ja tilan täytettä, jota voi vilkuilla kotonaan samalla kun siivoaa, tekee töitä tai selailee Tiktokia.

Katsojien keskittymiskyvyn romahtaminen on aihe, joka puhuttaa tällä hetkellä. Hiljattain sitä kommentoi The Sopranos -sarjan luoja David Chase The Times -lehdelle antamassaan haastattelussa.

Osittain Chasen kritiikki tosin kuulostaa myös vanhan miehen mutinalta siitä, miten ennen oli kaikki paremmin. Siinä unohtuu, miten loistavia uusia sarjoja nykyinen suoratoistoaikakausi on myös tarjonnut.

Petät vain kerran ei ole tietenkään ensimmäinen bulkkisarja, mutta malliesimerkki se kieltämättä on. Minä puolestani olen malliesimerkki katsojasta, jota sarja tavoittelee: aloin katsoa sitä viikonloppuna siivotessani kotiani.

Sarja perustuu menestyskirjailija Harlan Cobenin teokseen. Coben on noussut hurjaksi menestysnimeksi, ja ilmeisesti aiemmin hänen kirjastaan tehty The Stranger -sarja on saanut jopa varsin myönteisen vastaanoton.

Minulle Petät vain kerran oli ensikosketus Cobenin tuotannosta tehtyihin ohjelmiin.

Sarjaa on vaikea kritisoida kovin paljon paljastamatta keskeisiä asioita sen juonenkäänteistä. Toisaalta ne tekisi mieli paljastaa, jottei kenenkään tarvitsisi katsoa ohjelmaa loppuun tietääkseen, mitä lopussa paljastuu. En kuitenkaan tee niin tässä tekstissä.

Ensimmäinen jakso alkaa sillä, että sisarensa ja miehensä liki samanaikaisissa murhissa menettänyt Maya Stern (Michelle Keegan) näkee kuolleeksi luullun miehensä kotinsa valvontakamerassa.

Alkaa vyyhdin selvittäminen. Kuka murhasi hänen miehensä ja siskonsa? Onko mies sittenkään kuollut? Asian päällä ovat Mayan lisäksi poliisit, etunenässä kummallisista sairauskohtauksista kärsivä Sami Kierce (Adeel Akhtar).

Aivan sarjan aluksi katsojille esitetään myös erikoiset, jonkinlaiseen nuorten miesten rituaaliin viittaavat tapahtumat vuodelta 1996. Miten ne kytkeytyvät nykyhetkeen ja onko niillä jotain tekemistä Mayan kuolleen miehen perheen kanssa? Erityisesti Mayan anopin Judith Burkettin (Joanna Lumley) suhtautuminen miniäänsä on outo.

Samalla Mayan kuolleen siskon leski Eddie Walker (Marcus Garvey) tuntuu salailevan jotain, mitä hänen lapsensa alkavat selvittää. Mayaa puolestaan vaanii hänen kotinsa ulkopuolella mystinen hahmo, ja kaiken selvitystyön keskellä Mayan pitää myös käydä läpi sotilasurallaan tekemiä virheitä entisen palvelustoverinsa Shane Tessierin (Emmett J. Scanlan) kanssa.

Pian soppaan sekoittuvat myös lääketeollisuudessa tapahtuvat väärinkäytökset, vahvasti Julian Assangesta mallia ottanut hakkerihahmo, poliisi Sami Kiercen ongelmat työpaikallaan, poikien sisäoppilaitoksen kiusaamistapaukset ja niin edelleen.

Juonia, sivujuonia ja käänteitä on niin paljon, että kaikesta on mahdoton pysyä perillä, mutta toisaalta ei niistä ole tarkoituskaan välittää. Valtaosa sivujuonista paljastuu totaalisen turhiksi, koska niillä ei ole mitään tekemistä päätarinan kanssa.

Joihinkin sivujuoniin käytetään jaksokaupalla aikaa, ja yhtäkkiä ne vain unohdetaan lopullisesti. Monissa kohdin hahmot – erityisesti viranomaiset – toimivat täysin epäloogisesti. Poliisin toiminta vaikuttaa sekä kaoottiselta että kaikin tavoin laittomalta.

Dialogi on kamalaa. Kukaan ei puhu toisilleen, kuten normaalit ihmiset puhuvat. Ihmiset päätyvät välillä keskustelemaan toistensa kanssa jostain vain siksi, että siitä on nyt keskusteltava, jotta katsojille saadaan tämäkin asia kerrottua.

Suuri loppupaljastus on valtaisa pettymys monestakin syystä mutta myös siksi, että yksi siihen liittyvä keskeinen tapahtuma tuntuu täysin epäloogiselta, eikä sitä selitetä katsojille mitenkään.

Petät vain kerran on ollut koko alkuvuoden Netflixin ylivoimaisesti katsotuin sarja, ja tätä kirjoittaessa se keikkuu myös Suomen Netflix-listan kärjessä.