Juna on prikulleen ajallaan, kerrankin. Kuin se aavistaisi, ettei tämä ole lauantai muiden lauantaiden joukossa.

Ilmassa haisee katupöly ja asematunnelin pissa. Kohta junan ovista kuuluu piippauksia. Ihmismassaa alkaa valua laiturille. 

Sitten esiin pelmahtaa etsimäni hahmo, Soile Ruokonen punamustassa tukassaan.

Minä ja kuvaaja saamme kunnian todistaa, kun uusikaupunkilainen ottaa ensimmäiset askeleensa Helsingin keskustassa. On alkamassa pian 43 vuotta täyttävän Soilen neitsytmatka pääkaupungin sykkeeseen.

Häntä jännittää, tiedän sen, sillä olemme soitelleet ja laitelleet viestiä pitkin kevättä.

Muttei mennä siihen heti. Takana on nimittäin myös Soilen elämän toinen junamatka.

Kun Soile oli lapsi, äiti vei hänet vanhan porkkanajunan kyytiin. Se liikennöi silloin viimeisiä kertojaan Uudenkaupungin ja Turun väliä.

Sen jälkeen Soile ei junaan hypännyt. Kun ei ollut mitään asiaa, hän toteaa lakoniseen sävyyn.

Ei ennen kuin huhtikuussa 2023, kun sähköpostiin kilahti pähkähullu ehdotus. Se oli allekirjoittaneelta, joka oli eräänä iltana selannut tylsistyneenä Tiktokin videovirtaa. Vastaan oli tullut Soilen tekemä paljastus:

Olen varmaan ainoa ihminen Suomessa, kun ei oo koskaan käyny Helsingissä. Pitäiskös kesälomalla tehdä kesäretki?

Sittemmin Soilen poika muistuttaa, että he ovat kerran olleet Messukeskuksessa autoja katsomassa. Soile itse oli sen unohtanut. Sovinkohan sittenkään juttuun? hän ehättää epäilemään.

Ehdottomasti, vastaan.

Tänään Soile on herännyt ennen kukon kiekaisua ja kellonsa pirinää. 

Turun Kupittaan junalaiturilla hän on törmännyt luokkakaveriinsa, jota ei ole nähnyt 25 vuoteen. 

Soilen onneksi junaan on pyrkinyt muitakin. Hän ei ole varma, olisiko älynnyt painaa nappia, josta vihreä liukuovi aukeaa.

Koska istumapaikalla on pistorasia, mukana oleva akkupankki pysyy repussa. 

On aika kivaa. Voi katsella katsella maisemaa, tosin selkä menosuuntaan. Lehteviä puita, taloja ja asemarakennuksia, kunnes viimein Töölönlahtea ja sen ympärillä heräilevää Helsinkiä.

Siinä me nyt seisomme. Kirjaimellisesti junan tuoma Soile ja minä sekä kuvaaja hänen vastaanottokomiteanaan.

Vaikka juureni ovat muualla, en ole aikaisemmin tavannut ketään, joka ei olisi käynyt pääkaupungin ytimessä.

Aina tänne on löydetty tai jouduttu, sillä Helsingissä on sentään ”kaikki”. Tai niin ainakin sanotaan. 

Sanotaan, että on keskittynyt tieteen ja taiteen kerma, politiikan koukerot ja kasapäin väkeä. Jos uutisiin tai elokuviin ei toivota maalaisromantiikkaa, ne mitä todennäköisimmin kuvataan täällä.

Kuinka on olemassa joku, joka ei ole täällä kuunaan vieraillut? Ja, ennen kaikkea: onko se oikeastaan niin ihmeellistä?

Myöhemmin Soile paljastaa, ettei muista ensihetkistä Helsingissä paljoakaan. Siitä, miten poukkoilemme rautatieaseman kautta Lasipalatsille.

Ammattimaisen oppaan tavoin johdatan meidät kahvilaan, joka aukeaa puolen tunnin päästä. Lähteepä lupaavasti liikkeelle, manaan mielessäni. Mitä vieraalle voisi esitellä sillä välin?

No, tietenkin sen ainoan monumentin, josta Soile on maininnut. Eduskuntatalon pylväineen ja loputtomine portaineen. Se näyttää kuulemma vaikuttavammalta kuin telkkarissa.

Rakennus jäi vuosia sitten Soilelta näkemättä. Kun muu luokka lähti luokkaretkelle Helsinkiin, Soile makasi sairasvuoteella kotona.

Tietysti piti olla kipeänä, kun viimein olisi päässyt jonnekin.

Vanhempien kanssa ei reissuun pääsisi. He olivat olleet työttöminä pitkään, eikä heillä ollut varaa viedä viisilapsista perhettä maailmalle.

He asuivat maalla, Kalannissa, joka sittemmin liitettiin Uuteenkaupunkiin. Oli kotieläimiä ja peltoa. On yhä vieläkin, ja viimeksi eilen Soile on istuttanut perunoita vanhempiensa pellolla. Viikonloput ja lomat Soile vietti naapurissa, ystävän ja tämän perheen maatilalla.

”Siellä me sianpaskaa kaavittiin ja heitettiin sontaluukusta tai oltiin heinäpellolla.”

Soile asuu Kalannissa edelleen. Sen väkiluku on nelisen tuhatta, kun Uudessakaupungissa eli Ukissa asukkaita on yhteensä noin 15 000. Ruokakauppoja siellä on kaksi, maistraattiin ja verotoimistoon päästäkseen on mentävä Raumalle. 

Erikoisliikkeet jaksavat kärvistellä Ukissa hetken, kunnes laittavat lapun luukulle. Kuumin kuhina käy kesäaamuisin torilla.

”Silti en muista edes teininä haaveilleeni, että pääsisinpä pois”, Soile sanoo.

Mihinpä sitä olisi lähtenyt, kun maalla oli hyvä olla ja töitäkin piisasi nuoresta pitäen.

Kauppaoppilaitoksen jälkeen Soile pääsi autotehtaalle Saabeja ja Porscheja rakentamaan. Myöhemmin hän oli kaupanmyyjänä ja henkilökohtaisena avustajana. Pari vuotta sitten Soile kouluttautui hitsariksi, mikä poiki työpaikan kotikunnasta.

Maininnanarvoista on, että Soilesta tuli äiti 19-vuotiaana. Valtaosa aikuisiästä on kulunut lasten hoitamiseen, ja kesälomalla mentiin veneelle. Kun muu perhe kävi Etelä-Pohjanmaalla kiihdytyskisoissa, Soile oli koirien ja kissojen vahtina kotona.

Ei kuvioon olisi mahtunut rantalomia eikä visiittejä isoihin kaupunkeihin. Sitä paitsi, ei niitä kauheasti osannut kaivata.

Aiemmin tänä vuonna Soile on eronnut miehestään. Talo on kaupan, ja hän on muuttanut kerrostaloon. Elämässä on kääntynyt uusi sivu, silläkin tavoin.

Poliisiauto matelee Helsingin keskeisen maamerkin, graniittisen rautatieaseman edustalla. Ohikulkijoita se ei voisi vähempää kiinnostaa.

Hesperian puistossa kohtaamme ratsupoliisin, jonka hevosen mustat pilkut näyttävät maalitahroilta.

Juuri poliiseihin Soilen huomio kiinnittyy. Kotikaupungissa virkavalta katukuvassa synnyttäisi jupakan.

Ja kun piipaa-auto viipottaa ohi Ukissa, koko kylä kirjautuu Tilannehuoneelle. Tai sitten sitä seurataan letkana palavalle talolle saakka.

Maleksimme Stockmannin tavaratalon läpi Aleksanterinkadulle, joka kylpee valossa.

Ihan kuin jossain kaukana, Soile sanoo. Hienot, erikoisen näköiset rakennukset kohoavat niin korkealle, että niska taipuu melkein sijoiltaan.

Kadut ovat laattaa ja kiveä, eivätkä asvalttia. Autoja vilistää tasaisena jonona, surutta raitiovaunukiskoilla.

”Meidän keskustassa menevät pelkät lannoitetehtaan ammoniakkivaunut”, Soile naurahtaa.

Poliisivoimien joukossa on myös julmettu määrä siviilejä. Ihmisiä, yksin harppovia ja laumoja, puhelimeen kailottavia ja maahan tuijottavia.

Odotamme kuutosen raitiovaunua. Ruhtinaalliset kaksi minuuttia saapumiseen, lukee vilkkuvalla ruudulla.

Täällä sekin on jollekin hätähousulle pitkä aika. Hän saisi slaagin, jos tietäisi, että Ukissa linja-autoja menee yksi aamulla ja yksi päivällä.

Eiranrannassa joudumme tulilinjalle, kiitos himokuntoilijoiden. Treeniryhmä, joka koostuu levytankoja kantavista pareista, juoksee ohi. Pelkkä suhina käy.

Se olisikin, että kaikista maailman asioista emme jäisi raitiovaunun tai kattoikkuna auki viilettävän koslan vaan urheiluhirmujen alle – ja Helsingin idyllisellä arvoalueella.

Soile ei muista nähneensä ihmisiä juoksemassa kaupungilla. Ukissa kirmataan pururadalla tai metsässä.

Välikohtauksen jälkeen löydämme tiemme Senaatintorille, jossa vierasta kieltä puhuva lierihattuinen huutaa Helsinki-tietoa turistikatraalle.

Se ei Soilea hetkauta. Sen sijaan hämmennystä herättävät portailla istujat. Siis näky, jota paikalliset saavat todistaa joka kevät uudestaan. Päivän paistattelijat, luppoaikansa tappajat.

Yksi heistä lipoo jäätelöä. Alan jännittää, että jostain singahtaa lokki ja nappaa tuutin kitusiin. Helsinkiläisempää hetkeä ei ole, totean Soilelle.

”Tosi erikoinen ajatus, että lähtisi istumaan rappusille”, hän jatkaa pohdiskeluaan.

Samankaltaisen havainnon hän tekee Suomenlinnassa, johon olemme matkanneet lautalla. Armeijan rakennusten väliin on pesiytynyt porukoita, jotka ovat levittäneet kirjavat viltit nurmikolle.

Soile ei muista tehneensä vastaavaa. Että ottaisi istumisen asiakseen, olisi tietoisesti jouten. Rentoutumiselle ei ole ikinä tarvinnut varata kalenterista aikaa.

Silti hän ei vaikuta tippaakaan levottomalta, saati ahdistuneelta, en voi olla ajattelematta.

Paluumatkalla pelkoni käy toteen: lokki nappaa pullan turistilta. Kiroan lintujen syöttäjät maanrakoon, mutta Soilea tapahtunut vain huvittaa.

Kauppatorilla täytyy pysyä tarkkana, ettei törmää muksahtaen väkijoukkoon.

Vastaantulijoiden askeleet ovat rivakoita, eivätkä katseet kohtaa. Samalla, kun monella on tarve istahtaa aloilleen ja hengähtää julkisilla paikoille, heillä on siis aivan himmeä kiire.

Hektinen elämäntapa oli Soilen ainut stereotypia helsinkiläisistä. Se näyttää osuneen oikeaan.

”Maalaiskylässä kaikki tervehtivät, vaikkeivat tuntisi toisiaan. Kauppaan kun lähtee, voi kestää pari tuntia, kun jää suustaan kiinni joka kulmaan”, Soile sanoo.

Toisaalta maalla ei pysähdytä istuskelemaan raitille, kirkon portaikosta puhumattakaan.

Kenties istuskeleminen on vastapainoa jatkuvalle kiireelle, hän aprikoi.

Jos kiireen ja sykkeen jossain tuntee suorastaan luissaan, niin metrossa.

Siksi johdatan Soilen hämärään tunneliin ja siitä liukuportaisiin. Luvassa on siedätyshoitoa suurkaupungin arkeen.

Kokovalkoisiin pukeutunut nainen harppoo ohitsemme niin, että hänen hihansa hipaisee omaani. Muistan varoittaa Soilea emämokien mokasta: liukuportaiden vasemmalla puolella seisomisesta.

Hän tapittaa minua hölmistyneenä, kun selitän porrasetikettiä. Tajuan, miten absurdilta se hänen korviinsa kuulostaa.

Kun metro kaahaa pysäkille, Soilen pitkät hiukset hulmahtavat. Häntä alkaa naurattaa.

Ihan järkyttävää, Soile analysoi metromatkaa minulle jälkeenpäin tekstarilla.

Että muutamassa sekunnissa ihmiset jäävät pois, uudet tulevat kyytiin ja matka jatkuu. Kukaan ei puhu eikä moikkaa. Ja se vauhti… Ei kyllä pysty siinä laiturin reunalla seisomaan.

Metromatkan jälkeen päädymme kalliolaiseen paikkaan, joka on yhdistelmä ravintolaa ja baaria.

Tasan kolmelta siellä aletaan pizzabingoa. Lievän krapulaiset juontajat huutavat väliin kirjaimia, väliin vitsejään mikrofoneihin. Kaljatuoppi koskee huulia, mikä tietänee uutta nousua.

Oppikirjamainen Kallio-simulaattori, kuin tilauksesta. Häkeltyneenä hymyilevä Soile taltioi show’n kännykkänsä syövereihin.

Hän on ollut viimeksi ulkona syömässä vuosi sitten, työkaverinsa kanssa lankkupitsalla Ukin satamassa. Baarissa hän käy sitäkin harvemmin. Örvellys paikallisessa ei liioin houkuttele, ja siitä hyvästä pitää pulittaa kolme euroa narikkaan.

”Siis maksan siitä, että pääsen vetämään lonkeroa!”

Olen tentannut Soilea ravintolan pöydässä kuin etnologi konsanaan. Sitten puhe kääntyy musiikkiin.

Vaikka Soile ei ravaa keikoilla, niin työpäivät hitsaajana kuluvat napit korvissa.

Suurella todennäköisyydellä kuulokkeissa laulaa Gösta Sundqvist, edesmennyt Leevi and the Leavingsin keulahahmo. Leevejä Soile kuunteli jo lapsena ja omistaa bändin jokaisen levyn.

Jotenkin Gösta Espoosta onnistui sanoittamaan koko Suomen surut ja ilot. Laulut läpäisevät metrot ja traktorit, tornitalot ja heinäladot, täyteen ahdetut radanvarsilähiöt ja hiljentyneet kylät. 

Uskallan myös väittää, etteivät Leevien ikivihreät vanhene. Niitä kuuntelevat napapaitaiset teinit Steissin kulmalla ja lippispäät navetan pihalla. Soile hitsauskopissa, minä Sanomatalon äänieristetyssä kopissa.

Ehkä kaupunkilaisuus ja maalaisuus eivät ole niin kaukana toisistaan kuin haluamme itsellemme joskus uskotella.

Vierailu Helsingissä ei ole pyyhkinyt entistä Soilea jäljettömiin. Hän ei ala haaveilla metropoliin muuttamisesta. Ei edes turkulaisuudesta, Soile jatkaa, kun päivä vetelee viimeisiään.

Mutta jokin on silti peruuttamattomasti toisin.

Sen näkee siinä, miten luontevasti Soile hyppää junaan. Siinä, miten hän alkaa suunnitella Helsingin-reissua kesälomalle. Lapset varmaan suostuvat mukaan. 

Yhtä hyvin saattaa olla, ettei Soile palaa. Ajatus ei tee häntä onnettomaksi. Hyvä on olla sielläkin, missä on aina ollut.

Hyvästelen Soilen ja juoksen metroon. Alan ohittelemaan, vasemmalta tietenkin, vaikka minulla ei pitäisi olla kiire mihinkään.

Hiivatin helsinkiläiset.