Tässä risteyksessä Sonja Saarikoski pelkäsi, että Paula ajaa kolarin. Autot vyöryivät kohti, Paula painoi kaasua, onnettomuus vältettiin täpärästi.

Nyt kaikki ajoneuvot odottavat rauhallisesti vuoroaan Viipurintien ja Keinusaarentien risteyksessä Hämeenlinnassa. Olemme Sonja Saarikosken kanssa matkalla Hämeenlinnan vankilaan.

34-vuotias Saarikoski on toimittaja, jolta on juuri ilmestynyt kirja Naisvangit (Siltala). Kirjan alaotsikko kuuluu: Rikollisuuden kehä maailman onnellisimmassa maassa.

Paula on kirjan päähenkilö. Hänen oikea nimensä ei ole Paula, mutta kaikki muu, mitä hänestä kirjassa kerrotaan, on totta. Sonja Saarikoski tutustui Paulaan vankilassa. Saarikoski oli toimittaja, Paula vanki.

Paula on tehnyt vuosikymmenten uran rikollisena. Hänellä on takanaan viisi vankilatuomiota ja viisi avioliittoa. Yhden kumppanin kanssa kihlaus ei ehtinyt edetä avioliittoon asti. Paula tappoi miehen.

Nyt Paula on siviilissä. Saarikoski hyppäsi Paulan kyytiin, koska halusi ymmärtää, miksi tämän elämä on mennyt niin kuin se on mennyt. Hän seurasi lähes kolme vuotta Paulan ja noin kolmenkymmenen muun entisen ja nykyisen naisvangin elämää. Puhui heidän kanssaan tuntikausia vankilassa ja kotona. Meni mukaan Kelaan, lääkäriin, ehdonalaistapaamiseen, oikeussaliin, silmälasikaupoille, hautausmaalle.

Paulan kanssa Saarikoski istui satoja kilometrejä autossa, sillä Paula on autonaisia.

”Sonja tietää, mille ovelle tulette”, vartija ohjeistaa ovisummeriin vankilan puomilla. Saarikoski on täällä tuttu vieras.

Hämeenlinnan uusi, pelkästään naisille tarkoitettu vankila otettiin käyttöön marraskuun ensimmäisenä päivänä vuonna 2020. Sonja Saarikoski oli paikalla. Kaikki oli kaoottista, ovet eivät toimineet, henkilökunnalle tilattiin pitsaa. Saarikoski muistaa kliinisen tuoksun, kuin koko paikka olisi avattu muovisista kääreistä.

Vierestä puretussa entisessä vankilassa oli toisenlaista. Siellä haisi rööki, Saarikoski sanoo.  Rakennuksesta tuli surullisenkuuluisa, kun YK:n kidutuksenvastainen komitea antoi huomautuksia sen vessattomista selleistä, joissa tarpeet piti tehdä ämpäriin. Vuonna 2018 vankila suljettiin sisäilmaongelmien takia.

Saarikosken kirjaprojekti sai alkunsa vanhasta vankilasta. Vuonna 2017 hän teki Helsingin Sanomien Kuukausiliitteeseen jutun naisvangeista. Hän asui vankilassa viikon.

Artikkeli oli laaja ja kiitelty, mutta projektin jälkeen jokin jäi vaivaamaan Saarikoskea. Hän ei tiennyt, millaista naisten elämä oli vankilan ulkopuolella.

”Kun lähdin vanhan vankilan portista, oivalsin, että yhdessä lehtijutussa en voi päästä syvätasolle. Halusin päästä.”

Vuonna 2020 Saarikoski palasi naisvankien luo. Hän oli saanut apurahan ja jäänyt kirjoitusvapaalle silloisesta työstään Image-lehden toimituspäällikkönä.

Ensimmäisellä käynnillään vankilassa Saarikoski tutustui naiseen, josta käytetään kirjassa nimeä Kassandra.

”Hän pälyili minua ja vaikutti ajattelevan, että mikä vittu toi on. Kysyin, haluaisiko hän antaa kommentteja vankilasta.”

Kassandra halusi. Hän sanoi, että sellin peilit ovat älyttömän paskoja. Ne ovat turvapeilejä, joilla ei voi vahingoittaa itseään, ja siksi niistä heijastuva kuva on samea.

Hämeenlinnan vankilan yksikönpäällikkö Anni Karnaranta on peileistä samaa mieltä. Karnaranta saattelee meitä eteenpäin vankilassa, kun Saarikoskea kuvataan perhetapaamistilassa, ulkoilupihalla ja eristyssellissä. Karnaranta on talon uusi pomo. Kun hän kertoo, miten haluaa kehittää satapaikkaisen vankilan toimintaa, hän mainitsee Kassandran haukkumat peilit.

”On epäinhimillistä, ettei ihminen näe itsestään tarkkaa kuvaa. Se on ihmis- ja perusoikeuskysymyskin.”

Saarikosken viettäessä aikaa vankilassa naiset alkoivat puhua hänelle. He eivät teeskennelleet tai kaunistelleet. Saarikoski puolestaan pyrki välttämään pällistelyä ja rikollisten eksotisointia.

Kyllä Saarikoskelle joskus valehdeltiinkin. Monet asiat olivat kuitenkin tarkastettavissa papereista. Naiset alkoivat antaa niitä Saarikosken luettavaksi. Hän kävi läpi dokumentteja lastensuojelusta, poliisilta, oikeudesta, vankilasta, terveydenhuollosta.

Luottamus kasvoi. Haastateltaviksi tulivat myös Paulan kaksi tytärtä, vankeja hekin.

Olemme ajaneet vankilasta Hotelli Aulangon ravintolaan. Saarikoski ehdotti paikkaa, sillä yhdessä kirjan kohtauksessa kerrotaan Paulan käynnistä täällä. Ulkoa tulviva auringonvalo on kirkas, kun Saarikoski istuu tyhjässä ravintolasalissa ja miettii, miksi viihtyi haastateltaviensa kanssa niin hyvin.

Saarikoski on keskittynyt toimittajan työssään narratiiviseen journalismiin. Siinä ilmiöihin pureudutaan syvällisesti, faktat pitävät tarkasti paikkansa, mutta tyyli on kaunokirjallinen. Saarikoski olisi voinut kirjoittaa kirjan myös jostain muusta työssä seuraamastaan aiheesta.

Miksi naisvangit? Saarikoski tunsi kirjan henkilöiden kanssa jonkinlaista yhteyttä. Ehkä heissä oli samaa herkkyyttä. Tai levottomuutta, nopeasti kyllästyvä mieli. Vai yhdistikö heitä jokin syvällä oleva kaipuu tavallisuuteen, johon ei kuitenkaan pystynyt sopeutumaan? Ainakin häntä kiinnosti ristiriita, kovuuden ja pehmeyden välinen jännite, joka monissa naisissa oli.

Maailmankuvastakin oli kyse.

”Minua kiusaa ajatus siitä, että me määrittelemme tuhdista keskiluokasta käsin ihmisten elämää. Sellaisten ihmisten, joita emme ole koskaan edes tavanneet.”

Saarikoski tulee hyvästä kodista. Hän on kahden viulistin tytär. Hänelle ja pikkusiskolle luettiin paljon. Vanhemmilla on ollut töitä. Saarikoski harrasti sellonsoittoa lähes ammattimaisesti lukion loppuun asti.

Toisaalta alakoulu Itä-Helsingissä sai hänet jo lapsena huomaamaan, että elämää on monenlaista.

Naisvankien tarinat ovat erilaisia, Saarikoski painottaa. Mutta on myös yhteisiä piirteitä.

97 prosenttia naisvangeista on kokenut fyysistä väkivaltaa ja 59 prosenttia seksuaalista väkivaltaa, osoittaa tuore vankien terveys- ja hyvinvointikysely. Monella väkivallan kokemukset ovat alkaneet lapsuudessa. Vuoden 2010 tilastojen mukaan joka kolmannella naisvangilla oli ollut alle 16-vuotiaana seksuaalikontakti aikuisen kanssa.

Naisvangeilla on vielä enemmän psyykkisiä ongelmia ja vähemmän koulutusta kuin vankilaan joutuneilla miehillä.

Saarikoski sanoo, että hänen haastattelemiaan naisvankeja yhdistää myös huono kokemus yhdestä tai useammasta instituutiosta: lastensuojelusta, koulusta, poliisista. Myöhemmin listan jatkoksi voi tulla vankila.

”Jossain kohdassa viranomainen ei ole toiminut heidän näkökulmastaan oikein, ja papereiden perusteella kokemus on usein perusteltu.”

Lastensuojelu on viranomaistahoista ratkaisevin, Saarikoski ajattelee. On tietenkin myös onnistunutta lastensuojelua, vaikka resurssit ovat yleensä aivan liian pienet. Samalla mahdolliset vahingot ovat lastensuojelussa kaikkein suurimmat.

Tämän Saarikoski ymmärsi jo vuonna 2017, mutta ei osannut sanoa ääneen: Jos lastensuojelu ei pysty auttamaan traumatisoituneita lapsia, liian moni heistä kohdataan myöhemmin vankilassa. Siellä kannetaan epäonnistuneen lastensuojelun hedelmää.

”Moni haastateltavistani sanoi, että vankila on parempi paikka kuin lastensuojelulaitos. Lapset tarvitsevat turvaa ja pysyvyyttä, mutta joillekin kirjani henkilöille lastensuojelu on niiden sijaan ollut väkivaltaa ja seksuaalista hyväksikäyttöä.”

Valtio on selvittänyt huostaanotettujen lasten kokemaa kaltoinkohtelua ja väkivaltaa vuoteen 1983 saakka. Uudempaa historiaa ei ole laajasti tutkittu.

”Lastensuojelua selvittämään pitäisi perustaa kansallinen totuuskomissio. On ymmärrettävä, miten paljon lastensuojelun traumatisoimia ihmisiä meillä Suomessa on.”

Tunteiden kirjo oli kirjaa tehdessä valtava. Ensinnäkin Saarikoski koki naisvankien kanssa hämmästystä.

”En ihaile rikollisuutta, mutta ihailen kyllä kekseliäisyyttä ja kykyä selvitä, kun on oikeasti seinä pystyssä.”

Kiitollisuutta Saarikoski tunsi siitä, että sai ymmärtää yhteiskunnasta niin paljon uutta. Hän koki myös paljon myötätuntoa. Naiset kertoivat kokemuksistaan rikosten uhreina ja tekijöinä, mutta identiteetti oli usein pelkästään syyllisen, harvoin uhrin. Katumus oli syvää, lohdutontakin.

”Omista teoista on tietenkin otettava vastuu, mutta usein oli minulle ymmärrettävämpää kuin heille itselleen, miksi he olivat niitä rikoksia tehneet.”

Naisten kanssa oli usein myös hauskaa. Heidän verbaalinen lahjakkuutensa huvitti Saarikoskea.

”He puhuvat hyvin, sillä ovat joutuneet tulemaan toimeen kentällä. Heillä on no bullshit -asenne, he tajuavat pikkumaisuudet.” 

Raivoa Saarikoski tunsi siitä, että järjestelmä ei kohtele kaikkia samalla tavalla. Hänen mielestään mahdollisuuksien tasa-arvosta jankkaaminen kannattaa lopettaa, koska se on valhe.

Saarikoski korostaa, ettei ole taustaltaan vankeinhoidon asiantuntija. Hän halusi tehdä sitä, mitä osaa: kuunnella naisten kokemuksia ja kirjoittaa niistä. Rikollisen elämän kauhistelu ei auta eikä kaunistelu liioin, mutta ymmärtäminen voisi auttaa.

Saarikoski toteaa kirjassa, että naiset ovat asiantuntijoita paitsi omassa elämässään, myös hyvinvointivaltion katvealueiden, vankilajärjestelmän ja vallan mekanismien tuntemisessa.

Paluu omaan elämään ei käynyt kivuttomasti kirjan naisten kanssa vietettyjen päivien jälkeen.

”Mieheni sanoo, että olin muissa maailmoissa tullessani kotiin. Olen elänyt näiden ihmisten kanssa niin paljon, etten olisi voinut tehdä tätä ainakaan samalla tavalla, jos minulla olisi ollut vaikka pieni lapsi.” 

Tietyt rajat oli tärkeää pitää: Saarikoski ei osallistunut tilanteisiin, joissa tehtiin rikoksia. Hän ei puhunut yhden vangin asioista toiselle, vaikka vangit olisivat olleet keskenään ystäviä. Hän vältti tilanteita, joissa naiset olivat päihtyneitä.

Saarikoski sanoo, että siksi hän ei pelännyt. Mitä nyt välillä Paulan kyydissä tuntui, että aika kovaa mennään.

Moni perää Suomeen kovempia rangaistuksia rikollisille. Saarikosken mielestä se kertoo halusta löytää monimutkaisiin ongelmiin yksinkertaisia ratkaisuja. Kovemmat rangaistukset eivät voi olla itsetarkoitus, vankeus tulee yhteiskunnalle kalliiksikin.

Tavoite on lisätä vangin valmiuksia rikoksettomaan elämäntapaan. Se ei toteudu, ellei vankila onnistu kuntouttamaan vankia.

Sonja Saarikosken mukaan vankilassa saa apua, jos pystyy vastaanottamaan sitä ja käyttäytyy järjestelmän silmissä riittävän hyvin. Vankiloissa on totuttu elämään kuri ja kovuus edellä. Hämeenlinnan vankilassa yritetään nyt löytää toimintatapoja, joissa naisten traumatausta otetaan aiempaa paremmin huomioon. Se voi tarkoittaa yksinkertaisia asioita, kuten etunimeltä kutsumista tai sitä, ettei kosketa ilman lupaa. Tai miten käsitellään sitä, jos vangin lapset otetaan huostaan. Valtaosalla naisvangeista on alaikäisiä lapsia.

Ehdotonta vankeusrangaistusta istuu noin kaksisataa naista ja kolmetuhatta miestä. Naisvangit ovat marginaalin marginaali.

”Se vaikuttaa siihen, miten naisvanki näkee itsensä. Moni ajattelee, että minua ei huoli kukaan muu kuin rikollinen mies.”

Naisvangin kumppani onkin usein toisessa vankilassa istuva mies, mutta miesvankia odottaa nainen siviilissä.

Lepopaikka. Saarikosken mukaan moni kokee vankilan sellaisena. Se ei tarkoita, että vankeus olisi heidän mielestään mukavaa, mutta ainakin vankilassa on rutiinit.

Ei tarvitse huolehtia siviilielämän haasteista, Saarikoski huomauttaa.

”Siviilissä asioita tulee niin helvetisti koko ajan. Tulee kielteinen päätös Kelasta tai kipu, jonka takia pitää mennä päivystykseen, sitten on aika ehdonalaisvalvojalle ja mielenterveysaika ja päihdetyöntekijän aika ja pitää hakea työpaikkoja, että saisi työttömyystukea, ja samaan aikaan on pahoja traumoja, joiden takia ei ole tilaa hengittää.”

Vankilassa moni päihderiippuvainen on selvin päin, Saarikoski toteaa. Kun päihteitä siviilissä käytetään, asiat tapahtuvat nopeasti. Vasta vankilassa on aikaa miettiä.

Kirjaprosessin aikana Paula osallistui tyttärensä oikeudenkäyntiin. Saarikoski kertoo kirjassaan syyttäjän kysyneen, miksei tytär soittanut ambulanssia, jos puukko oli tämän mielestä osunut toisen henkilön jalkaan.

Paula huokaa kovaa. Aivan kuin syyttäjä eläisi eri todellisuudessa kuin hän. Jos on saanut puukosta lukemattomia kertoja, käsitys vammojen vakavuudesta on todennäköisesti erilainen kuin sellaisella, jolle puukottaminen on puhtaasti teoreettinen käsite, Saarikoski kirjoittaa.

Saarikosken mielestä rikollisten kanssa työskentelevien ammattilaisten pitäisi ymmärtää, että normaali tarkoittaa eri piireissä eri asioita. Näille ihmisille teräaseet ovat niin tavallisia, että yksi hänen kirjansa henkilöistä puhuu puukotteluista.

”Eivät nämä ihmiset soittele viranomaisia paikalle. Ambulanssi tarkoittaisi tällaisessa tilanteessa myös poliisia. He hoitavat keskenään asioita, ja se keskenään hoitaminen on usein hyvin väkivaltaista.”

Pohjimmiltaan ihmiset ovat samanlaisia. Sonja Saarikoski näkee sen vielä selvemmin kuin ennen. Taustasta riippumatta samat asiat tuntuvat pahalta:

Se, että kohdellaan huonosti. Kokemus syvästä epäoikeudenmukaisuudesta. Kun tulee sysätyksi sivuraiteelle, eikä auta, vaikka yrittäisi muuttua.

Unelmat sitten? Saarikosken mukaan ne ovat kirjan naisilla esimerkiksi tällaisia:

Samassa tilanteessa olevien auttaminen. Perheen vieminen ulkomaille. Oman tarinan kertominen, jotta ihmiset ymmärtäisivät.

Paulan kanssa Saarikoski vietti kirjaa tehdessään eniten aikaa. Millaisia ovat Paulan haaveet?

Hän toivoo tavallista ja rauhallista elämää, Saarikoski sanoo. Sellaista, että ei tarvitsisi tehdä rikoksia.

Ja että saisi olla mummi lapsenlapsilleen.

Naisia on rangaistu irtolaisuudesta, juoppoudesta ja pahantapaisuudesta

1866

Vapausrangaistuksesta tuli rikoksen tehneille ensisijainen rangaistusmuoto. Aiemmin rinnalla olivat olleet kuolemantuomio, maastakarkotus, häpeärangaistus ja ruumiinrangaistukset. Ruumiinrangaistuksissa raipparangaistukset oli osoitettu miehille ja vitsarangaistukset naisille.

1881

Keskiaikaiseen Hämeen linnaan perustettiin naisille tarkoitettu rangaistus- ja työvankila. Sinne lähetettiin naispuoliset rangaistusvangit koko maasta. Työvankeuteen naisia määrättiin muun muassa irtolaisuudesta, juoppoudesta ja pahantapaisuudesta. Hämeen linnan ulkopuolelle rakennettiin lastentalo vankiäitien lapsille. Sotien aikana Hämeen linnassa tuomiotaan kärsi valtaosa Suomen naispuolisista poliittisista vangeista.

1920-luku

Uutta naisvankilaa alettiin suunnitella Hämeen linnan lähelle Ojoisiin. Eduskunta teki kuitenkin periaatepäätöksen uudesta naisvankilasta vasta vuonna 1959. Paikaksi valikoitui Paroisten alue Hämeenlinnassa.

1972

Hämeenlinnan uusi vankila valmistui. Vangit muuttivat rakennukseen 15. toukokuuta. Määrärahojen loppumisen takia rakennustyöt olivat kestäneet pitkään. Vankilan peruskivi oli muurattu jo vuonna 1964.

2017

Miehet muuttivat Hämeenlinnan vankilasta pois, ja vankilaan jäi vain naisvankeja. Aiemmin noin 180 vangista lähes puolet oli ollut miehiä. YK:n kidutuksenvastainen komitea oli antanut huomautuksia vankilan niin sanotuista paljuselleistä eli selleistä, joissa ei ollut omaa wc:tä. Rakennuksessa oli myös sisäilmaongelma.

2020

Vanhan vankilan viereen rakennettu Hämeenlinnan uusi vankila avattiin. Se on tarkoitettu vain naisille. Paikkoja on sata. Mediassa puhuttiin Pohjoismaiden moderneimmasta vankilasta, digiselleistä ja pihan luontopoluista. Pelkästään naisille tarkoitettuja vankiloita Suomessa ovat myös Hämeenlinnan Vanajan sekä Kestilän avovankilat. Naisia on sijoitettu lisäksi neljään muuhun vankilaan. Alle kymmenen prosenttia Suomen vankiloissa rangaistustaan suorittavista vangeista on naisia. Naisvankien keski-ikä on noin 40 vuotta. Yleisimmin naisvangit on tuomittu väkivaltarikoksista.

Lähteet: Sonja Saarikoski: Naisvangit; Rikosseuraamuslaitos; Kansallismuseo