Tytön kädet tärisevät. Häntä hermostuttaa ja ujostuttaa.

Hän on 14-vuotias, eikä hänellä ole mitään käsitystä, miksi kaksi lääkäriä kyselee häneltä sairauksista ja tapaturmista. He myös videoivat tapaamisen.

Tytöllä ei ole erityistä sairaushistoriaa, vain normaaleja lastentauteja. Kerran hän tosin oli sairaalassa, kun hän putosi kiipeilytelineeltä ja loukkasi jalkansa. Hän oli silloin ehkä seitsemän.

Naislääkäreistä vanhempi on enemmän äänessä. Yhtäkkiä hän alkaa kysellä tytön seksikokemuksista. Onko kukaan koskaan tutkinut häntä pimpistä? 

Tyttö hämmentyy. Ei, ei ole. Ei edes lääkäri, hän muistelee. Alapäässä ei ole mitään ongelmia, mitä nyt pyöräillessä on joskus voinut vähän sattua. Ei mitään vakavaa.

”Tietty jokainen ihminen joskus pyörällä kaatuu”, tyttö sanoo.

Lääkärit haluavat tutkia tytön alapään ja ottaa sieltä kuvia. Tyttöä alkaa itkettää. Mitä sieltä muka löytyisi, hän kysyy.

Kun lääkärit aloittavat gynekologisen tutkimuksen, kyyneleet valuvat tytön kasvoille.

”Ei, ei”, hän kieltää, mutta lääkärit jatkavat.

Tyttö itkee koko tutkimuksen ajan.

”Tää on hirveää”, hän sanoo.

Lopulta vanhempi lääkäri sanoo, että kaikki näyttää normaalilta. Tyttö ei ylläty. Totta kai näyttää. Silti häntä hävettää.

Vaikka lääkäri ei löydä mitään poikkeavaa, hän tuntuu uskovan, että tyttö on joutunut seksuaalirikoksen uhriksi. Lausuntoonsa hän kirjoittaa näin:

”Sisarusten kertomuksien (yksilöhaastattelut) ja poliisilta saamien esitietojen ja löydösten puuttumisen välillä ei todeta ristiriitaa. Ainoa ristiriidan aiheuttaja on, ettei [tyttö] itse ole kertonut mahdollisesti häneen kohdistuneista seksuaalirikoksista.”

Tyttö on Anneli Auerin vanhin tytär.

Tutkimuksen tapahtumat ja tytön tuntemukset on kuvattu poliisitutkintaan liitetyssä lääkärinlausunnossa.

Tytär joutui tutkimukseen, koska hänen nuoremmat sisaruksensa olivat kertoneet sijaisperheelle, että äiti ja tämän miesystävä olivat käyttäneet kaikkia neljää lasta seksuaalisesti hyväksi.

Juuri ennen sisarusten kertomuksia Vaasan hovioikeus oli hylännyt Auerin syytteen miehensä murhasta.

Sisarusnelikko tutkittiin syksyllä 2011, muutama kuukausi kertomusten jälkeen.

Lapset olivat kertoneet myös viiltelystä, saatananpalvonnasta ja häkkieläinten uhraamismenoista. Teot olisivat tapahtuneet vuosina 2007–2008.

Isosisko kiisti kaiken. Perheessä ei ollut tapahtunut mitään niistä kauheista asioista, joista hänen sisaruksensa kertoivat, hän sanoi. Tytön kiisto – ja löydösten puuttuminen – aiheutti päänvaivaa.

Hyväksikäyttöä ei tällä perusteella kuitenkaan voida sulkea pois. Osa lapsista jättää kertomatta heihin kohdistuneista rikoksista esimerkiksi häpeän takia. Näin vakuutti syksyllä 2011 toinen lapset tutkineista lääkäreistä.

Hän viittasi amerikkalaistutkimukseen, jonka katsoi todistavan, ettei edes pitkäaikainen, yli kymmenen penetraatiota sisältävä hyväksikäyttö yleensä jätä jälkiä immenkalvolle.

Tämä selittäisi myös sen, ettei myöskään kahden pikkusiskon immenkalvolta löytynyt merkkejä hyväksikäytöstä.

Sukuelinten vammat paranevat yleensä nopeasti ja usein jälkiä jättämättä. Esimerkiksi immenkalvon vauriot paranevat useimmiten täysin, ellei repeämä ole syvä, erikoislääkäri kirjoitti.

Kahden lapsen alapäästä löytyi pieniä arpia. Ne saattaisi selittää myös ummetus, lausunnossa pohditaan.

Tai sitten jokin pahempi. Erikoislääkäri otti lausunnoissaan lähtökohdaksi lasten kertomukset. Hän arvioi, että sisarusparvi oli joutunut hyväksikäytetyksi, jopa kidutetuksi.

Yhdessä lausunnossa hän arvioi, että lapsi on erittäin todennäköisesti joutunut poikkeuksellisen törkeän seksuaalirikoksen uhriksi.

Toisessa hän totesi, että somaattiset eli ruumiilliset vammat ovat parantuneet, mutta kehonmuisti voi muistaa teot lopun ikää.

Lääkärinlausunnot olivat keskeisessä asemassa, kun tuomioistuin antoi ratkaisunsa.

Erityisen olennaisina tuomarit pitivät havaintoja lasten viiltelystä. Erikoislääkäri löysi ultraviolettivalon avulla lasten kehoista suuren määrän arpia. Yhdellä lapsista oli hänen tutkimuksensa mukaan yli sata viiltojälkeä.

Turun hovioikeuden mielestä lasten lukuisat arvet kumosivat isosiskon kertomuksen siitä, ettei mitään kamalaa ollut tapahtunut.

Lääkärintutkimuksessa [isosiskolla] oli havaittu paljon sellaisia arpia, joita hän ei ollut kyennyt selittämään ja joita hän ei kertomansa mukaan ollut itse havainnut, esimerkiksi vastaavat rastinmuotoiset arvet olkapäissään kuin [toisella pikkusiskolla].

Isosisko ei osannut sanoa tuomareille myöskään, mistä nuorempien sisarusten poikkeuksellisen runsaat arpi- ja muut löydökset olivat voineet tulla. Hän ei liioin pystynyt selittämään, mistä nuoremmat sisarukset olisivat saaneet runsasta ja yksityiskohtaista tietoa seksuaalisista asioista.

Tuomarit olivat vakuuttuneita siitä, ettei isosisko puhunut totta kiistäessään viiltelyt ja seksuaalirikokset.

Kesäkuussa 2013 Anneli Auer ja hänen silloinen miesystävänsä tuomittiin pitkiin vankeusrangaistuksiin kaikkien neljän lapsen hyväksikäytöstä. Auer sai seitsemän ja puoli vuotta vankeutta, miesystävä kymmenen vuotta.

Nyt, kymmenkunta vuotta myöhemmin, sisarukset kertovat, että äiti ja miesystävä istuivat vankilassa syyttöminä. Lapset kertovat keksineensä hyväksikäytön omasta päästään, sijaisvanhempien johdattelemina ja painostamina.

Lasten uudet kertomukset luovat synkän varjon asiantuntijalausuntojen päälle.

Miten lääkäri päätyi arvioimaan lasten joutuneen seksuaalirikosten kohteiksi, jos mitään ei oikeasti ole tapahtunut? Miksi ihosta löytyneet arvet tulkittiin merkiksi jopa kidutuksesta, jos kyse on lasten normaaleista kompuroinneista?

Ja jos näin tapahtui tässä tapauksessa, voiko niin tapahtua muissakin oikeudenkäynneissä?

Kuinka luotettavia asiantuntijoiden lausunnot oikeastaan ovat?

Rikosoikeudenkäynnissä asiantuntijan rooli saattaa nousta keskeiseksi, jopa ratkaisevaksi. Tuomioistuimen ei ole helppo kyseenalaistaa asiantuntijan havaintoja ja johtopäätöksiä varsinkaan silloin, kun kyse on erityistä perehtyneisyyttä vaativasta alasta.

Asiantuntijalle ei ole laissa asetettu täsmällisiä vaatimuksia. Oikeudenkäymiskaaren mukaan hänen oltava vain ”rehelliseksi ja alallaan taitavaksi tunnettu” sekä puolueeton.

Rehellisyys on helppoa määritellä. Jos asiantuntijaksi nimetty on tuomittu epärehellisyyttä osoittavista teoista, kuten kavalluksesta, velallisen rikoksista, luottamusaseman väärinkäytöstä tai vaikkapa perättömästä lausumasta tuomioistuimessa, hänen rehellisyyteensä voi suhtautua epäillen.

Vaikeampi kysymys on, ketä voi luonnehtia alallaan taitavaksi tunnetuksi. Sitä ei ole kovin paljon mietitty edes tuomioistuimissa.

Maaliskuussa Itä-Suomen hovioikeus joutui kuitenkin pohtimaan asiaa. Siellä oikeudenkäynnin osapuolet alkoivat kiistellä siitä, hyväksytäänkö käsialantutkija asiantuntijaksi vai ei.

Rikosjuttu koski arvokkaan jalostuskoiran sieppausta. Miehen mukaan hänen avopuolisonsa oli erossa ottanut uroskoiran haltuunsa omin luvin.

Entinen puoliso esitteli sopimusta, joka todisti pariskunnan sopineen, että koira kuuluu naiselle. Mies kiisti koskaan allekirjoittaneensa tällaista sopimusta. Nimikirjoitus on väärennetty, hän sanoi.

Syyttäjä ei nostanut naista vastaan syytettä, joten mies nosti sen itse. 

Tukea omalle kertomukselleen mies sai hankkimastaan asiantuntijalausunnosta. Sen oli laatinut Espanjassa asuva käsialatutkija.

Käräjäoikeudessa tutkijan lausunnosta olikin miehelle hyötyä.

Tutkija päätyi melko suurella varmuudella siihen, ettei mies ollut allekirjoittanut koiran luovutussopimusta. Sen sijaan entisen puolison allekirjoituksessa oli hyvin paljon samoja piirteitä ja kohtia kuin sopimuksen nimikirjoituksessa.

Tämä ratkaisi asian. Käräjäoikeuden mielestä miehen uskottava kertomus sai ”näyttöarvoltaan merkittävää lisävahvistusta” käsialalausunnosta. Nainen sai tuomion varkaudesta ja väärennyksestä.

Mutta oliko käsialaa tutkinut Leena Toivonen oikea asiantuntija, lain mukaisesti alallaan taitavaksi tunnettu? Entisen avovaimon mielestä hän ei ollut. Vaimo vaati, ettei lausuntoa saa ottaa huomioon.

Toivonen ilmoittaa suorittaneensa tutkinnon espanjalaisessa Socrates Max Pulver -opistossa ja olevansa laillistettu, tuomioistuimien hyväksymä asiantuntija Espanjassa.

Toivonen kertoo HS:lle, että hänet on rekisteröity Espanjan sisäministeriöön asiantuntijaksi. Hänelle tulee maan tuomioistuimista vuosittain kymmenkunta toimeksiantoa.

Listalle päästäkseen asiantuntijalla pitää olla todistus opinnoista. Toivonen kehuu opettajiaan Espanjan parhaiksi. Max Pulver -opistossa taitojen karttumista testattiin jatkuvasti kokeilla, ja ennen todistuksen saamista oli vaikea loppukoe. Siinä piti tunnistaa, olivatko käsialat saman vai eri henkilön tekemiä.

“Kyllä siinä sai ihan tosissaan tehdä töitä, jos kokeen meinasi saada läpi.”

Nettisivuillaan Toivonen kertoo olevansa myös grafologi. Hänen mukaansa käsialasta selviää vaikkapa, kuinka ihminen sopeutuu yhteiskuntaan, onko hän tunteellinen, selviytyykö hän työelämässä ja onko hänellä taipumusta neuroosiin tai itsetuhoiseen käyttäytymiseen.

Joissain tapauksissa grafologi käyttää myös intuitiota, hän kirjoittaa.

Koirariidan varsinainen käsialavertailu vaikuttaa huolella laaditulta ja perustellulta. Lausunnossa huomio kuitenkin kiinnittyy sitä edeltävään kolmen sivun mittaiseen lähdeviitteettömään osioon, jossa kirjoitetaan muun muassa näin:

Kirjoitus on psyyken ilmiö, joka heijastaa aivoissa olevan tiedon muuttaen sen käsiteltäviksi tunteiksi, ajatuksiksi sekä kuvan muotoon. Kirjoittaessaan ihminen projisoi itseään.

Viittaus grafologiaan saa keskusrikospoliisin (krp) laboratorion pitkäaikaisen johtajan Erkki Sippolan rykimään.

”Grafologia ei ole mikään tiede”, hän selittää. ”Se on pseudotiedettä, vähän niin kuin astrologia.”

Grafologia pyrkii selvittämään ihmisen persoonallisuutta käsialan avulla. Sen sijaan käsialatutkimuksessa yritetään selvittää vertailuaineistojen avulla, onko jokin kirjoitus tietyn ihmisen tekemä vai onko se väärennys.

Toivonen kertoo olevansa samaa mieltä: käsialantutkimus on tiedettä, grafologia ei. Hänen mielestään koirajutun lausunnossa ei edes ole grafologiaa. Verkkosivujen teksti taas kaipaa päivitystä, hän sanoo.

“Pitää varmaan vähän retuseerata sitä sisällystä.”

Toivosen alma mater, Max Pulver, tarjoaa opetusta käsialatutkimuksen lisäksi grafologiassa.

Max Pulver -opisto ei sano krp:n Erkki Sippolalle yhtään mitään.

”Tunnen ne yliopistot, jotka opettavat käsialatutkimusta maailmalla, eikä tämä kuulu niiden joukkoon”, hän toteaa.

Hän ei halua kommentoida Toivosen lausuntoa, mutta kertoo yleisellä tasolla, mistä käsialantutkimuksessa on kyse.

Olennaista on visuaalinen hahmotuskyky, Sippola aloittaa. Koulutus käynnistyy aina soveltuvuuskokeella. Sen avulla selvitetään, onko ihmisellä ylipäänsä edellytyksiä toimia alalla.

”Oma innostus ja kiinnostus eivät riitä, pitää olla luontainen kyky.”

Suomessa forensista – siis rikoksiin liittyvää – käsialatutkimusta ei opeteta missään yliopistossa. Keskusrikospoliisi kouluttaa omat tutkijansa.

Se on tiiviisti verkottunut erityisesti muiden Euroopan maiden kanssa. Niiden asiantuntijat käyvät samoissa pätevyystesteissä.

”Luotettavan toimijan tunnistaa toimivasta laatujärjestelmästä . Se tarkoittaa esimerkiksi osallistumista kansainvälisiin vertailututkimuksiin”, Sippola kertoo.

Tutkijan pätevyyttä testataan muun muassa niin, että hän joutuu vertailemaan käsialanäytteitä, joiden alkuperä tiedetään varmasti. Jos arvioissa menee jatkuvasti metsään, tutkijan osaaminen ei ole kummoinen.

Tällä hetkellä krp teettää tutkimukset luotettavalla alihankkijalla, Sippola kertoo.

Alihankkijaa käytetään, sillä asiantuntijoiden määrä on supistunut yhteen. Se ei riitä. Käsialatutkimus – samoin kuin sormenjälkitutkimus – on subjektiivista, Sippola selittää.

”Johtopäätös perustuu subjektiivisiin, visuaalisiin havaintoihin ja niistä tehtyihin johtopäätöksiin. Sen takia kaksi asiantuntija tai jopa useampi antaa lausunnon samasta asiasta.”

Asiantuntijat tekevät työnsä itsenäisesti, toisistaan riippumatta. Joskus he päätyvät eri tuloksiin, ja silloin asiaa pitää selvittää lisää.

Joskus tutkimuksella saadaan vahvaa näyttöä sille, että kyse on saman ihmisen käsialasta – tai sormenjäljestä. Toisinaan tulos on poissulkeva eli kyse ei todellakaan ole samasta ihmisestä. Joskus lopputulos on inkonklusiivinen eli päätelmää ei voida tehdä suuntaan tai toiseen.

Lausunnossa on olennaista määritellä myös asteikko, jolla tuloksia arvioidaan. Onko tulos täysin varma, poissulkeva vai jotain siltä väliltä. Asteikon pitää näkyä lausunnossa.

Tältä osin koirasopimusta tutkineen Toivosen lausunto jää epäselväksi. Asteikkoa ei näy, vaan tutkija kuvailee havaintojaan sanallisesti.

…voidaan melko suurella varmuudella todeta...

…allekirjoituksissa on hyvin paljon samoja piirteitä…

…mitä suurimmalla todennäköisyydellä kirjoittanut eri henkilö.

Toivonen kertoo aiemmin käyttäneensä samanlaista asteikkoa kuin keskusrikospoliisi, mutta hänen mukaansa se tuntui vain vaikeuttavan lausunnon tulkintaa. Krp:n asteikossa on seitsemän porrasta: kolme niistä on plussan, kolme miinuksen puolella, ja niiden välissä on inkonklusiivinen tulos. 

Espanjassa ei Toivosen mukaan ole kuin kaksi vaihtoehtoa eli henkilö joko on kirjoittanut tekstin tai sitten ei.

”Täällä katsotaan, että käsialantutkimus on niin pitkälle kehittynyt tiede.”

Krp:n Sippolan mielestä ei olisi mitenkään haitaksi, jos laissa määriteltäisiin vähän tarkemmat kriteerit asiantuntijalle. Joka tapauksessa on aivan selvä, ettei kukaan voi olla taitavaksi tunnettu asiantuntija vain omalla ilmoituksellaan.

Myös ulkopuolisten on pystyttävä toteamaan, että joku on asiantuntija. Tämä koskee myös krp:n asiantuntijoita.

”Emme itse väitä olevamme päteviä, vaan sen toteaa riippumaton taho. Tämä on luonnontieteiden puolella varmin keino”, Sippola sanoo.

Maaliskuussa Itä-Suomen hovioikeus päätti poikkeuksellisesti erillisessä päätöksessään, että se hyväksyy Leena Toivosen käsialatutkimuksen asiantuntijaksi. Hänen lausuntonsa painoarvo selviää myöhemmin, kun hovioikeus ratkaisee itse rikosasian.

MATCH!!

Punaiset kirjaimet kirkuvat tietokoneen ruudulla amerikkalaisessa tv-sarjassa. Tietokannasta on löytynyt osuma rikospaikalta löydetylle sormenjäljelle.

Todellisuudessa tämä on vain kaukaista unelmaa.

Sormenjälkien – ja myös dna:n – tutkiminen on pikkutarkkaa käsityötä. Tulokset perustuvat ihmisen tulkintoihin. Sen takia tulokset ovat myös epäluotettavampia kuin yleensä kuvitellaan.

Ihminen on taipuvainen tiedostamattomiin ajatusvinoumiin. Hän näkee sen, mitä hän odottaa näkevänsä. Tämä on todettu lukuisissa tieteellisissä tutkimuksissa.

Ilmiön tuntee läpikotaisin myös arvostettu aivotutkija Itiel Dror brittiläisestä University College Londonista. Hän on tutkinut parinkymmenen vuoden ajan rikosteknisiin tutkimuksiin liittyvää päätöksentekoa.

Tutkimuksissaan Dror havaitsi, että sormenjälkitutkijoiden lausunto riippui heille kerrotusta kehystarinasta eli siitä, mitä tietoa he saavat tapauksesta ennen tutkimuksen aloittamista. Tutkijoihin vaikuttaa jopa tieto siitä, tehdäänkö tutkimus syyttäjän vai puolustuksen pyynnöstä.

Tutkijat eivät valehtele tietoisesti, mutta tapauksesta saadut ylimääräiset tiedot saavat aivot näkemään todisteista eri asioita ja tulkitsemaan niitä eri tavalla kuin silloin, jos ennakko-oletuksia ei ole.

Tutkijat saattoivat jopa antaa lausunnon, joka oli ristiriidassa heidän oman, aiemman lausuntonsa kanssa, Dror kertoo.

Esimerkiksi eräässä tutkimuksessa kyse oli todellisista rikosjutuista, joista tutkijat olivat jo antaneet lausuntonsa.

Viisi vuotta rikosjutun jälkeen tutkijoille annettiin sama aineisto ilman, että heille kerrottiin, että he olivat jo aiemmin tutkineet samat sormenjäljet. Nyt heille vihjattiin tai sanottiin suoraan, että aiempi tulos voisi olla väärä.

Tulos oli hämmentävä: neljä tutkijaa viidestä päätyi toisenlaiseen tulokseen kuin aiemmin.

”Ei siis ole kyse siitä, että eri tutkijoilla olisi erilaiset kriteerit, vaan sama tutkija tekee samasta aineistosta eri päätelmät, kun konteksti muuttuu”, Dror kuvailee.

Jos luotettavina pidetyt sormenjälki- ja dna-tutkimukset sisältävät näin paljon epävarmuuksia, kuinka luotettavia ovat psykologien lausunnot?

Jos uskoo psykologeja itseään, eivät kovinkaan luotettavia. Ainakaan muiden psykologien lausunnot.

Auerin oikeudenkäynnissä psykologian asiantuntijat mäiskivät toisiaan niin tutkimusmenetelmistä kuin päätelmistäkin. He eivät päässeet yksimielisyyteen oikeudenkäynnin ydinasiasta eli siitä, olivatko Auerin lasten kertomukset seksuaalirikoksista, saatananpalvonnasta ja eläinuhrimenoista luotettavia vai eivät.

Yksi näistä asiantuntijoista oli todistajanpsykologiaan ja erityisesti lasten kuulemiseen erikoistunut oikeuspsykologian dosentti Julia Korkman.

Auer-jutusta Korkman ei voi nyt puhua asian keskeneräisyyden ja salassapitovelvollisuuden takia.

Sen sijaan hän haluaa puhua asiantuntijalausuntoihin liittyvistä ongelmista. Meillä on hänen mielestään isoja ongelmia.

Jo vuosia sitten Korkman ehdotti kollegansa, soveltavan psykologian professorin Pekka Santtilan kanssa, että asiantuntijoille määriteltäisiin kansainvälisesti käytössä olevat kriteerit.

Tällaisten kriteerien käytöllä voidaan varmistaa se, että asiantuntijan lausunto ja johtopäätökset todella perustuvat tieteelliseen tietoon, he kirjoittivat eduskunnan lakivaliokunnalle antamassaan lausunnossa vuonna 2013.

Juuri tämä on Korkmanin mielestä asiantuntijan ydintehtävä, tuoda tuomioistuimelle luotettavaa tietoa siitä, mitä jostain asiasta tiedetään tieteellisten tutkimusten perusteella.

Suomi ei ole ainoa maa, jolla on vaikeuksia määritellä, kuka sopii asiantuntijaksi tuomioistuimeen. Jotkin maat ovat viime aikoina taklanneet ongelmaa asiantuntijarekisterin avulla. Sinne kirjatut ihmiset tunnustetaan alansa asiantuntijoiksi.

Näin on tehnyt esimerkiksi Hollanti. Rekisteriin pääsee vasta, kun asiantuntijapaneeli on selvittänyt hakijan tieteelliset ansiot. 

Rekisteröidyt asiantuntijat arvioidaan neljän vuoden välein. Vanhoilla meriiteillä ei siis voi luistella, vaan asiantuntijan on kerta toisensa jälkeen osoitettava, että hallussa on myös uusin tutkimustieto.

Hollanti päätyi rekisteröintimalliin vuonna 2010, kun asiantuntijat olivat olleet keskeisessä roolissa useissa virheellisissä tuomioissa, kertoo Hollannin rekisterin NRGD:n asiantuntija Karien van den Doel. 

”Forensisen todistelun painoarvo oikeudessa lisääntyy koko ajan, joten on erittäin tärkeää varmistaa sen laatu. Asiantuntijoiden arvioinnilla ja rekisteröinnillä lausuntojen laatu pystytään turvaamaan ainakin paremmin.”

Korkman on innoissaan Hollannin mallista. Se poistaisi paineita tuomareilta. Nyt tuomioistuimen on vaikea tietää, onko asiantuntijan tutkimus olennaista juuri käsiteltävän asian kannalta.

”Kyllähän kuka tahansa voi itse olla sitä mieltä, että on tosi kokenut ja pätevä, mutta Suomessa ei ole mitään kirjoitettuja kriteereitä arvioida sitä.”

Hollannin malli kuitenkin maksaa, ja rahaa taas ei ole. Sen takia Korkman ehdottaa ”karvalakkimallia”, yliopistojen yhteydessä toimivaa verkostoa. Tiedeyhteisö siis auttaisi tuomioistuimia ja oikeudenkäynnin osapuolia selvittämään, löytyykö Suomesta juuri tiettyyn aiheeseen perehtynyttä asiantuntijaa. Jos kotimaasta ei löydy asiantuntemusta, sitä voisi hankkia maailmalta.

Korkman pitää tulkinnanvaraisena nykyisen lain muotoilua, jossa asiantuntijan edellytetään olevan ”alallaan taitavaksi tunnettu”.

”Onhan tuo tosi löysä ilmaisu. Ehdottomasti olennaista on, onko julkaissut tieteellistä kirjallisuutta tästä aiheesta viimeisen vuosikymmenen aikana ja onko aidosti perehtynyt tieteelliseen kirjallisuuteen.”

Korkmania huolestuttaa myös asiantuntijalausuntojen ”ostaminen”. Esimerkiksi huoltoriidassa lasta saatetaan kuljettaa yksityiseltä asiantuntijalta toiselle, kunnes lopulta saadaan mieluisa lausunto.

Lääkäreille Korkman toivoo koulutusta ja ohjeistusta siitä, miten tuomioistuimelle annettava lausunto pitäisi laatia. Myös lääkärit itse kaipaavat näitä.

”Lääkärit ovat aika keskeisessä asemassa monessa oikeusjutussa. Olisi hirveän tärkeätä saada yhtenäinen malli – ja ehkä myös eettiset säännöt.”

Lääkärit ja psykologit antavat lausuntoja asioista, jotka ovat todella hankalia. Miten esimerkiksi pitäisi arvioida seksuaalirikoksen aiheuttama haitta ja sen korvaaminen? Miten kukaan pystyy arvioimaan, millaisia vaikutuksia jollakin tapahtumalla on tulevaisuudessa juuri tälle henkilölle?

Monen uhrin elämässä on ollut useita traumaattisia kokemuksia. Mistä tietää, johtuuko oireilu juuri selvityksen alla olevasta raiskauksesta vai jostain aiemmasta kokemuksesta?

”Ja toisaalta pitäisikö tällaisen ihmisen saada vähemmän korvauksia kuin sellaisen, jolla oli fantastinen elämä siihen asti, kunnes nämä asiat tapahtuivat? Minun käsitykseni mukaan ihmiset eivät ole tasaveroisessa asemassa. Tämä on liian sattumanvaraista.”

Asiantuntijat ovat saaneet aikaan myös todella pahaa jälkeä oikeussaleissa.

Näin kävi Ruotsissa 1990-luvulla. Terapiaistunnoista lähti vyörymään tapahtumasarja, jota ensin luultiin maan pahimman sarjamurhaajan paljastumiseksi, mutta joka myöhemmin osoittautui vuosisadan oikeusmurhaksi.

1990-luvun alussa Säterin vankimielisairaalan potilas Sture Bergwall alkoi tunnustaa terapiaistunnoissaan murhia. Hän muutti nimensä Thomas Quickiksi ja paljasti terapeutilleen murhan toisensa jälkeen. Lopulta tunnustettuja henkirikoksia oli useita kymmeniä.

Poliisi, syyttäjä ja tuomioistuin eivät kiinnittäneet huomiota siihen, etteivät Quickin kertomusten yksityiskohdat täsmänneet faktoihin. Ristiriidat eivät häirinneet edes miehen puolustusasianajajaa, vaan näytöksi riittivät miehen hapuilevat ja yksityiskohdissaan elävät tunnustukset. Quick tuomittiin kahdeksasta murhasta.

Totuus alkoi paljastua vuonna 2008. Ruotsin yleisradioyhtiön tutkivat toimittajat alkoivat penkoa tapahtumia, ja heidän paljastuksensa johtivat uusiin tutkintoihin ja oikeudenkäynteihin. Lopulta kaikki Quickin kahdeksan murhatuomiota purettiin.

Tarinoiden lähteeksi paljastui Säterin vankimielisairaalan psykoterapeutti. Hän uskoi voivansa kaivaa terapiassa ihmisten mielestä tukahdutettuja muistoja traumaattisista kokemuksista. Tosiasiassa hän loi Quickin mieleen niin toden tuntuisia valemuistoja, että tämä uskoi niihin itsekin.

Myös Suomessa on tuomittu vankeutta terapiassa palautuneiden muistojen perusteella.

Vuonna 2008 paniikkihäiriöistä, masennuksesta ja ahdistuneisuudesta kärsinyt 16-vuotias tyttö aloitti vuosia kestäneen psykiatrisen hoidon ja terapian. Vähitellen hänen mieleensä alkoi nousta muistoja lapsuudesta.

Muistot palautti mieleen jokin ulkopuolinen tekijä. Haju, ääni, kosketus, paikka. Välähdykset olivat järkyttäviä: niiden perusteella sukulaisperheen isä oli käyttänyt häntä hyväksi vuosien ajan.

Tyttö kertoi mieleen palautuneista asioista vanhemmilleen ja sisaruksilleen nelisen vuotta hoidon aloittamisen jälkeen, vuonna 2012. Silloin hän myös teki rikosilmoituksen.

Syyttäjä nosti sukulaismiestä vastaan syytteen. Sen mukaan mies oli muun muassa lukuisia kertoja työntänyt peniksensä tytön suuhun ja emättimeen, kun tämä oli ollut 5–11-vuotias.

Tyttöä hoitanut psykoterapeutti kuvaili lausunnossaan, kuinka tytön alitajunta toi unien kautta materiaalia esiin. Myös unen ja valveen rajamailla aktivoitui välähdysmäisesti tilanteita, jotka viittasivat seksuaaliseen hyväksikäyttöön. Ahdistavia kokemuksia, jotka oli pitänyt sulkea tietoisesti muistista.

Länsi-Uudenmaan käräjäoikeus uskoi naista. Hänen kertomuksensa oli poikkeuksellisen aito ja luotettava, ja siinä esiin tullut tuska oli aitoa ja vilpitöntä, oikeus arvioi.

Helsingin hovioikeus piti tuomion voimassa. Näyttöä oli molempiin suuntiin, mutta naisen oireet ratkaisivat asian. Niille ei oikeuden mukaan löytynyt muuta selitystä kuin hyväksikäyttö. Mies sai neljä vuotta vankeutta.

Korkein oikeus tutki jutun ja päätyi eri tulokseen kuin alemmat asteet. Tuomio kumottiin ja mies vapautettiin syytteistä. Hän ei ehtinyt suorittaa sitä, koska korkein oikeus oli määrännyt, ettei hovioikeuden tuomitsemaa vankeusrangaistusta saa panna täytäntöön ennen lopullista ratkaisua.

Korkein oikeus totesi, että seksuaalirikokset aiheuttavat uhreille usein psyykkisiä oireita. Toisaalta samanlaisia oireita voi olla myös ihmisillä, joihin ei ole kohdistunut seksuaalirikoksia.

Ei siis ole keinoa selvittää, johtuvatko psyykkiset oireet seksuaalirikoksesta vai jostain muusta.

Erityistä huomiota korkein oikeus kiinnitti siihen, miten kertomukset olivat syntyneet.

Väitetyt seksuaalirikokset olivat tapahtuneet pari vuosikymmentä aiemmin. Naisen muistikuvat niistä olivat syntyneet vähitellen, ja ne olivat rikastuneet terapian ja sukulaisten kanssa käytyjen keskustelujen edetessä.

Korkein oikeus uskoi, että nainen kertoi asiat niin kuin ne olivat hänen mieleensä tulleet. Oikeuspsykologinen tutkimus on kuitenkin osoittanut, ettei tämä riitä. Vaikka tapahtumat vaikuttavat itse koetuilta ja eletyiltä, ne voivat silti olla vääriä.

Tieteellisissä tutkimuksissa ihmisten mieliin on saatu istutettua valemuistoja vaikkapa siitä, että he olisivat lapsena eksyneet kauppakeskuksessa. Ihmiset ovat saattaneet lisätä keksittyyn tarinaan yksityiskohtia, kuten oman takkinsa värin ja heidät pelastaneen naisen ulkonäön. Koehenkilöt ovat olleet aidosti yllättyneitä kuultuaan, ettei koko eksymistä koskaan ollut tapahtunut.

Tällaisista muistivääristymistä saattaa olla kyse myös vanhoja seksuaalirikoksia koskevassa jutussa, korkein oikeus arvioi. Oikeus ei ollut saanut mitään selvitystä siitä, miten tapahtumat olivat palautuneet naisen mieleen. Terapeuttia ei ollut kuultu oikeudenkäynnissä, vaan hän oli vain antanut kirjallisen lausunnon.

Naisen muistikuvat olivat korkeimman oikeuden mukaan paikoin hataria, mutta muistelemisen myötä ne olivat lisääntyneet ja teot olivat muuttuneet vakavimmiksi. Tämä vähentää kertomuksen luotettavuutta.

Nainen itse oli vakuuttunut siitä, että sukulaismies oli tehnyt hänelle rikoksia, korkein oikeus totesi. Tästä huolimatta näyttö kokonaisuudessaan ei ollut niin vakuuttava, että mies voitaisiin tuomita.

Oikeussaleissa asiantuntijalausuntojen aatelia ovat lääkärinlausunnot. Tuomarit uskovat yleensä kaiken, mitä niihin on kirjoitettu, sanovat useat rikosasianajajat HS:lle.

Joidenkin mielestä näin pitääkin olla. Tuomarit eivät voi olla kaikkien alojen asiantuntijoita, eivätkä he ole varsinkaan lääketieteen asiantuntijoita.

Anneli Auerin seksuaalirikosoikeudenkäynnissä lääkärinlausuntoihin kohdistui poikkeuksellisen kovaa arvosteltua. Se tuli muilta asiantuntijoilta, psykologeilta.

Professori Pekka Santtila ja tohtori Katarina Finnilä arvostelivat lääkäreiden johtopäätöksiä yleiseltä luonnontieteelliseltä kannalta. He huomauttivat, etteivät lääkärit olleet arvioineet lasten somaattisten löydösten tilastollista merkitystä. Toisin sanoen lääkärit eivät kertoneet, kuinka yleisiä kyseiset löydökset olivat ja olisiko jokin muu asia kuin rikos voinut selittää löydökset.

Auerin lapsia tutkimassa oli useita lääkäreitä, mutta päävastuussa oli erikoislääkäri Minna Joki-Erkkilä.

Hän ei halua antaa haastattelua, vaan vastaa kysymyksiin sähköpostitse. Auerin tapausta hän ei kommentoi salassapitovelvollisuuden vuoksi.

Joki-Erkkilä on kokenut gynekologi, ja hän on antanut asiantuntijalausunnon kymmenissä oikeudenkäynneissä.

Sähköpostivastauksessaan hän toteaa, että systeemissä on aina parannettavaa, sillä virheen mahdollisuus on olemassa.

”Virheet voivat johtua esimerkiksi osaamattomuudesta, objektiivisuuden puutteesta tai kyseiseen asiaan liittyvän lääketieteellisen kirjallisuuden perehtymisen puutteesta.”

Joki-Erkkilä kertoo ehdottaneensa lääkärilausuntojen laaduntarkkailua ja auditointia Norjan mallin mukaisesti jo vuonna 2010. Samaa hän ehdotti yhdessä kollegansa kanssa vuonna 2014 lääketieteellisessä Duodecim-lehdessä.

Norjassa oikeusministeriön nimeämä oikeuslääketieteen komitea toimii laaduntarkkailijana lähes kaikissa rikosepäilyissä, joissa asiantuntija antaa lausunnon. Komitea arvioi lääkärinlausunnon ja antaa siitä kirjallisen palautteen. Tarvittaessa se ehdottaa korjauksia.

Joki-Erkkilä ja hänen kollegansa perustelivat ehdotustaan sillä, että lausuntojen johtopäätöksillä on iso merkitys rikosprosessissa:

Lääkärinlausunnon laatijan tulee tiedostaa sekä tietojensa että taitojensa rajat ja ymmärtää lausunnon tärkeys, sillä virheellinen lausunto voi johtaa vääriin tuomioihin tai syyttämättäjättämispäätöksiin. Kansallinen lääkärinlausuntojen laaduntarkkailu parantaisi kaikkien oikeusturvaa.

Auer-tapauksen jälkeen Joki-Erkkilä jatkoi kehitystyötä lasten seksuaalisen hyväksikäytön toteamiseksi, ja vuonna 2015 hän väitteli aiheesta tohtoriksi.

Joki-Erkkilä kehitti muun muassa uuden menetelmän, jolla raiskaustutkimuksessa voidaan saada tutkittua dna:ta uudella näytteenottomenetelmällä.

Lisäksi hän tutki, voidaanko ultraviolettivalolla eli UV-valolla löytää vammoja, joita silmä ei tavallisessa valossa erota.

UV-valoa on rikostutkinnassa käytetty esimerkiksi sormen- ja jalanjälkien etsimiseen, mutta Joki-Erkkilä pyrki etsimään nimenomaan seksuaalirikoksista kertovia vammoja. 

Vastaväittäjä, oikeuslääketieteen professori Antti Sajantila Helsingin yliopistosta luonnehti lausunnossaan suorastaan pioneerityöksi.

Hän kertoo nyt HS:lle, että vastaavaa UV-valotutkimusta on tehty oikeuslääketieteellisissä yksiköissä, mutta ennen väitöskirjaa tuloksia oli julkaistu vain vähän.

Kolmas kiinnostava asia Joki-Erkkilän väitöskirjassa oli tutkimus siitä, syntyykö naisille vapaaehtoisessa yhdynnässä väkivallan merkkejä.

”Tämä on hirveän tärkeä asia tutkia, koska jokaista naarmua ei pidä tulkita näytöksi raiskauksesta”, Sajantila painottaa.

Tätä myös oikeuslääketiede vaatii, tulkintaa. Sajantila kuvailee oikeuslääkärin työtä rekonstruktioksi. Tieteellisin keinoin pyritään muodostamaan käsitys siitä, mitä olisi voinut tapahtua.

Kun tutkittavan kehosta löytyy esimerkiksi arpia, on tulkittava, mistä ne kertovat. Kaikilla on kehossaan runsaasti eri-ikäisiä, elämän isommissa ja pienemmissä kolhuista syntyneitä arpia. Sajantila ei osaa sanoa, kuinka paljon ihmisestä keskimäärin löytyy arpia. Tyttöjen ja poikien välillä saattaa olla eroa, samoin eri ikäluokissa.

”Lapset nyt kaatuilevat, ja aikuisetkin saavat naarmuja niitä välttämättä edes huomaamatta.” 

Auer-oikeudenkäynnissä tuomioistuimet antoivat paljon painoa lapsista löytyneille arville ja katsoivat niiden todistavan, että nuorempien sisarusten kertomukset viiltelystä olivat totta. Toisaalta täysin ulkopuolisesta lapsesta löytyi samalla menetelmällä, UV-valolla, nelisenkymmentä arpea. Tämän ristiriidan merkitystä oikeus ei näytä pohtineen.

Sajantila ei ota kantaa Auer-tapaukseen tai mihinkään muuhun yksittäistapaukseen. Hän puhuu asiasta vain yleisellä tasolla.

Sajantila pitää selvänä, että päätelmiin voi vaikuttaa tutkimuksen tehneen oikeuslääkärin tai tutkijan kokemus. Näin on aina, kun kyse on ihmisen tekemistä tulkinnoista.

”Sellaista inhimillistä toimintaa ei ole olemassakaan, missä ei olisi vinoumaa. Meillä kaikilla on omat vinoumamme. Tämä koskee yhtä lailla toimittajia ja poliitikkoja kuin lääkäreitä. Tärkeintä on, että näistä mahdollisista vinoutumista ollaan tietoisia.”

Pyrkimyksenä on saada linja mahdollisimman yhtenäiseksi. Lausunnon tulisi olla sellainen, että toinen alan asiantuntija tulisi saman todistusaineiston nähtyään täsmälleen samaan johtopäätöksen, Sajantila määrittelee.

Suomessa oikeuslääketieteen asiantuntijat ovat melko yhtenäinen joukko, Sajantila arvioi. Toista on esimerkiksi Australiassa tai Keniassa, joissa hän itsekin on ollut todistajana oikeudenkäynneissä. Näissä maissa asiantuntijoita haastetaan olan takaa, ja sekä syyttäjällä että puolustuksella on omat asiantuntijansa.

Aivan tavatonta erimielisyys ei ole Suomessakaan. Sajantila kertoo tietävänä yksittäisiä tapauksia, joissa lääkärit eivät ole olleet yksimielisiä esimerkiksi kuolemansyistä tai kuolemanluokasta. Yksi saattaa pitää kuolemaa tapaturmana, toinen näkee siinä henkirikoksen.

Lääkärinlausunnot eivät tarjoa tuomareille valmiita vastauksia, miten asia pitäisi ratkaista.

Joskus lääkärintutkimuksessa saadaan tukea uhrin kertomukselle, mutta ei läheskään aina. Mitä enemmän aikaa väitetystä rikoksesta on kulunut, sitä vaikeampaa näytön hankkiminen on.

Esimerkiksi penetraatio eli kehoon tunkeutuminen ei välttämättä jätä jälkiä. Siksi löydösten puuttuminen ei sulje pois hyväksikäyttöä, kertoo HUS:n Naistenklinikan nuorisogynekologi Elina Holopainen. Hänkään ei ota kantaa yksittäistapauksiin, vaan puhuu yleisellä tasolla.

”Joitakin löydöksiä pidetään hyvin varmana osoituksena penetratiivisesta tilanteesta, ja astetta lievemmät löydökset voivat viitata siihen. Löydösten puuttumista ei kuitenkaan pidetä osoituksena siitä, että penetraatiota ei olisi voinut tapahtua.”

Ainoat varmat todisteet penetraatiosta saadaan, jos tyttö tai nainen tulee raskaaksi tai jos hänen emättimestään löytyy siittiöitä.

Edes immenkalvosta ei voi tehdä varmoja päätelmiä. Eri ikäisillä tytöillä on erilaiset immenkalvot. Kun murrosikä on ohitettu, immenkalvo voi olla niin joustava, ettei siihen jää penetraatiosta mitään jälkeä. Näin saattaa olla jopa raskaana olevalla teinillä.

”Ja monesti hyväksikäyttö voi olla muutakin kuin pelkkää penetraatiota. Penetroitua voi myös hyvin erilaisilla välineillä”, Holopainen muistuttaa.

Juuri tämän takia lasten ja nuorten oikeuspsykiatriset haastattelut nousevat keskeiseen asemaan, erityisesti jos tutkitaan vanhoja tapahtumia.

Auerin tapauksessa puolustus on kiinnittänyt huomiota myös erikoislääkäri Minna Joki-Erkkilän henkilökohtaiseen tilanteeseen lasten tutkimisen aikaan.

Puoli vuotta aikaisemmin hänen teini-ikäinen tyttärensä oli kuollut henkirikoksen uhrina.

Joki-Erkkilä itse on kertonut joutuneensa rikoksen takia syvään psyykkiseen kriisiin. Hän on puolisonsa kanssa puhunut kokemuksestaan lukuisissa uskonnollisissa tilaisuuksissa sekä radio- ja tv-ohjelmissa.

Auerin puolustus epäilee, että traumaattisella kokemuksella olisi voinut olla vaikutusta lääkärintodistusten sisältöön.

Onko näin voinut tapahtua?

Joki-Erkkilä ilmoittaa HS:lle, ettei hän kommentoi henkilökohtaista elämänsä.

“Muidenkaan lausuntojen kirjoittajien henkilökohtaista elämäntilannetta ei arvioida lausuntoa annettaessa. Yleisesti, työterveys arvioi työkyvyn.”

Totuutta Auerin tapauksesta ei vielä tiedetä. Auer ja hänen entinen miesystävänsä ovat hakeneet lasten muuttuneiden kertomusten perusteella tuomioiden purkua korkeimmasta oikeudesta. Sen ratkaisua odotetaan aikaisintaan ensi syksynä.

Jos Auer ja hänen entinen miesystävänsä on tuomittu syyttöminä, kyseessä on yksi Suomen nykyhistorian pahimmista oikeusmurhista.

Kenellä on vastuu, kun oikeus päätyy väärään tuomioon? 

Oikeudessa käytetylle asiantuntijalle ei seuraa mitään, vaikka hän olisi päätynyt täysin vääriin johtopäätöksiin. Olennaista on, että hän on tehnyt arvionsa parhaan ymmärryksensä mukaan.

Tuomioistuin ei ole sidottu minkään tahon lausuntoon, arvioon tai mielipiteeseen. Suomessa on vapaa todistusharkinta, ja tuomioistuin tekee päätöksensä kaiken asiassa esitetyn näytön perusteella.

Tuomioistuimella on siis kaikki valta – ja myös kaikki vastuu.

Aina tuomioistuimen päätös ei vakuuta edes voittajaa. Näin kertoo asianajaja, joka avustaa usein epäillyn rikoksen uhria.

“On ollut joitakin syyksilukevia päätöksiä, joista voi olla asiakkaan puolesta iloinen mutta juristina ei niinkään. Näytön ei olisi pitänyt riittää.”