Tämä juttu kertoo ilmiöstä, joka on kaikille piinallisen tuttu.

Kun pitäisi siivota, ajautuu lueskelemaan kirjaa. Ja kun pitäisi lukea kirjaa, keittiön kaakeleiden jynssääminen tuntuukin tosi kiinnostavalta.  

Päädyin ilmiön pariin työssäni Helsingin Sanomien yliopistokirjeenvaihtajana. Työni on raportoida, mitä Helsingin yliopistossa tapahtuu. Minulla on tapana kysellä opiskelijoilta, mistä aiheista pitäisi kirjoittaa. 

Viime kesänä aloin kuulla monilta, että prokrastinaatiosta olisi hyvä puhua paljon enemmän. Sitä voisi nimittää myös vaikka aikaansaamattomuudeksi tai vitkutteluksi. Yksi opiskelija tiivisti, että prokrastinaatio on erittäin tärkeä asia, koska se koskettaa ihan jokaista.

Innostuin aiheesta. Luin tutkimusartikkeleita ja soittelin tutkijoille. Tein myös nettikyselyn, jossa kysyttiin, miten prokrastinaatio näkyy opiskelijoiden arjessa. Sitä kautta löysin kolme opiskelijaa, jotka suostuivat puhumaan vitkutteluongelmastaan. 

”Mua hävettää puhua tästä. Mä opiskelen yliopistossa opettajaksi. Ei mun opiskelukavereissa ole montaa sellaista, joille mä kehtaisin sanoa, että kuule, mun itsekuri pettää.

Eilinen oli tosi hyvä esimerkki. Mä olin merkannut kalenteriin, että kympiltä alan tekeen hommia. Mulla oli herätys ysiltä, mutta mä torkutin tunnin. Sitten mä söin aamupalaa ja selasin Instaa, Jodelia, Facee ja uutisia. Kävin kaikki nää perussomet läpi. Mä jatkoin monta tuntia. 

Ja sit lopulta kun mä sain tartuttua hommiin, niin mä mietin, mikä tässä oli nyt taas niin helvetin vaikeaa.

Prokrastinoinnista on helppo vitsailla. Mäkin välillä naureskelen, mutta oikeasti tää aiheuttaa myös tosi pahaa oloa. Tuntuu että jämähtää paikoilleen, ja pahimmillaan ahdistaa. 

Mä oon miettinyt, että ehkä prokrastinointiin liittyy myös epäonnistumisen pelko. Kun vääntää esseen ihan viime minuutilla, niin voi sanoo, että no ei kai siitä tullut hyvä, kun oli niin kiire.

Mutta jos aina alisuorittaa, niin totta kai sitä alkaa jossain kohtaa miettiä, että osaanko mä yhtään mitään.

Ja kyllä sekin vaikuttaa, että somessa kaikki muut näyttää tosi paljon ahkerammilta, vaikkei se tietty niin oikeasti oo. Mutta some vahvistaa sitä tunnetta, että mä en ite saa mitään aikaan.”

Erityisen yleistä prokrastinaatio on juuri korkeakouluissa opiskelevilla nuorilla. Se on tutkittu juttu.

Nuoren aikuisen aivojen etuotsalohko on vielä kehitysvaiheessa. Etuotsalohkossa sijaitsee niin sanottu prospektiivinen muisti, jota tarvitaan pitävien pitkän ajan suunnitelmien tekemiseen. Se kehittyy ihmisellä noin 25-vuotiaaksi.

Mutta prokrastinaatio ei ole vain nuorten asia, eikä kyse ole sairaudesta tai häiriöstä. Ilmiö on yleisinhimillinen ja ajaton.

Eräässä psykologian artikkelissa prokrastinaation ongelmallisuus määriteltiin harvinaisen kirkkaasti. Artikkelissa sanottiin näin: ”Prokrastinaatio on sitä, kun ihminen siirtelee jotakin tehtävää tuonnemmaksi, vaikka tietää siirtelyn olevan itselleen haitallista.”

Juuri haitallisuus erottaa laiskottelun ja prokrastinoinnin toisistaan. Kenestä tahansa on kiva makoilla riippumatossa vailla huolen häivää.

Mutta kenestäkään ei tunnu hyvältä, jos takaraivossa jyskyttävät tekemättömät työt.

Se, miksi me silti prokrastinoimme, on kiinnostava aivokemiallinen ilmiö.

Aivomme suosivat tehtäviä, jotka antavat välittömästi ruiskeen mielihyvähormoni dopamiinia. Aivot taas karttavat asioita, joissa palkinto on jossain sumuisessa tulevaisuudessa.

Esimerkiksi ruudulla välähtävä sometykkäys tuo aivoille nopeasti tyydytyksen. Kun sometykkäyksiä vertaa vaikka tenttiin lukemiseen, on selvää, kumpi on aivoille mieluisampaa.

Tämä aivojen ominaisuus on evoluution jälkiä. Luolaihmisten ei tarvinnut tehdä viisivuotissuunnitelmia työelämään tai suunnitella 80-sivuisia graduja yliopistolle. Luolaihminen keskittyi ratkomaan akuutteja ongelmia ja sai siitä tyydytyksensä.

Prokrastinaatio näkyy myös arkeamme suuremmissa kysymyksissä. Esimerkiksi ilmastonmuutos: me ihmiskuntana vitkuttelemme sen estämisen äärellä.

”Mä aloitin metsätieteellisessä syksyllä 2021. Heti sanottiin, että jokaisen pitää kevääseen mennessä suorittaa kasvitentti: pitää osata 200 lajia ja niiden tieteelliset nimet. Tammi, Quercus robur. 

Koko syksyn mä ajattelin, että onhan tässä aikaa. Seitsemän kuukautta myöhemmin ei enää ollut. Mä paukutin ne kaikki kasvit läpi viime tipassa, kun tyttöystävä patisti. Mutta pääsin läpi!

Kohta on hyönteistentti. Arvatkaa, oonko alottanut?”

Mitä enemmän olen perehtynyt prokrastinointiin, sitä enemmän ilmiö on alkanut linkittyä päässäni toiseen, vielä paljon isompaan teemaan.

Siihen, että opiskelijat ovat todella uupuneita. Yliopistolla puhutaan jaksamiskriisistä. Viime vuonna valtakunnallisessa opiskelijakyselyssä näkyi historiallinen käänne: yli puolet opiskelijoista kertoi olevansa usein tai jatkuvasti huolissaan jaksamisestaan. 

Siis yli puolet, 51 prosenttia, painiskelee jaksamisongelmien kanssa!

Jaksaminen on teema, johon törmään yliopistolla koko ajan. Onko prokrastinaatin ja jaksamisen välillä yhteys?

Kukaan asiantuntijoista ei voinut sanoa monimutkaisesta asiasta yksiselitteisesti, että kyllä, opiskelijoiden jaksamiskriisi johtuu myöhästyneistä esseistä.

Mutta näyttää selvältä, että näillä asioilla on oikeasti yhteys. Asia varmistui viimeistään, kun luin nettikyselyn tuloksia. Kymmenet ja kymmenet opiskelijat kertoivat, miten prokrastinointi aiheuttaa stressiä, syyllisyyttä, ahdistusta ja huonommuudentunteita. Siitä syntyy helposti huonon olon kierre.

Janna tosin sanoo miettineensä, ovatko nykyopiskelijat edes niin kauhean paljon väsyneempiä kuin aiemmat sukupolvet. 

”Että mitä jos me vaan näytään ja kuulutaan nyt paremmin, että hei, katsokaa nyt, mitä tästä kaikesta suorittamisputkesta seuraa.”

Helsingin yliopiston rehtori Sari Lindblom, oli aiemmin oppimisen tutkija. Hän tutki nimenomaan prokrastinaatiota.

Lindblom sanoo, että vitkuttelusta versoaa helposti isoja ongelmia. Kun välttelyn kierre yltyy, jaksaminen on koetuksella.

Yliopiston opintopsykologi Johanna Mikkonen kertoo, että hänen vastaanotollaan opiskelijat puhuvat usein jumissa olevista kandeista ja graduista sekä siitä, miten hommiin tarttuminen tuntuu ihan mahdottomalta.

Mikkosen mukaan jotkut opiskelijat välttelevät tehtäviään todella lukuisin ja luovin tavoin –  jotkut jopa lähtevät psykologin pakeille inhottavia tehtäviä välttääkseen.

Mikkosella on näihin tilanteisiin lääke: hän pyytää opiskelijaa kaivamaan vältellyn tehtävän esiin. Siltä istumalta ryhdytään hommiin!

Tärkeintä asiantuntijoiden mukaan on kuitenkin se, että opiskelija on itse motivoitunut ja sitoutunut aloittamaan. Muuten oikein mikään ei auta.

”Mulla hommat aina tuppaa kasaantumaan, kun niihin tarttuminen on jotenkin vaikeeta.

Pahinta on se, että kun mä en saa päivisin tehtyä mitään, niin iltaisin joutuu perumaan kaikkea kivaakin. Ei voi illalla nähdä kaveria, kun ilta meneekin opiskeluun.

Multa on jäänyt lähettämättä kesätyöhakemuksia. Ja keväällä mun pitäis lähteä vaihtoon Hollantiin, mutta mä en vaan oo saanu tehtyy apurahahakemuksia. Tää on mulla oikeesti aika iso ongelma.

Musta tuntuu, että kun hommia ei saa tehtyä, niin sit lopulta syntyy vaan järjetön stressi. Tuntuu, että koko ajan pitäis vaan olla suorittamassa. 

Viime vappuna mä oikein tietoisesti tein hommat etukäteen siten, että mä saisin viettää kunnon opiskelijavappua koronan jälkeen. Mutta silti mun mielessä vaan pyöri koko ajan, että varmaan mulla on nytkin jotain tekemättä.”

Mikä prokrastinaatioon sitten auttaisi? Tässä tulee kolme yleisintä vinkkiä, jotka löytyivät googlaamalla:

1) Lupaa itsellesi palkintoja ja rangaistuksia.

2) Kerro jollekin, mitä sinun pitäisi tehdä. Ryhmäpaine auttaa.

3) Vie puhelin toiseen huoneeseen.

Niin. Yliopistolla – ja koko yhteiskunnassa – on meneillään suorastaan prokrastinaation aalto. Tämän aallon pääpahis on älypuhelin.

Tähän juttuun haastateltu Sebastian kertoi hyvän esimerkin. Kun hänen isänsä halusi nuorena prokrastinoida, piti ostaa liput ja matkustaa elokuvateatteriin. Nyt, kun Sebastian haluaa vitkutella, maailman koko elokuvatarjonta on parin hipaisun päässä.

Mutta puhutaanpa nyt ihan rehellisesti. Edellä kerrotut vinkit eivät auta yhtään.

Tiedän, koska olen itsekin ihan hirveä vitkuttelija.

Omana yliopistoaikanani kirjoittamisen opettajani totesi minulle, että opiskelustrategiani muistuttaa aikapommin purkamista. Kun pommi on juuri räjähtämässä... 4,3,2... niin palautan tehtäväni viimeisellä sekunnilla muina jamesbondeina.

Opettaja kysyi, että ”Valtteri, oisko mitään kevyempää tapaa työskennellä?”

No, taas tätä juttua tehdessäni huomasin, että ei näköjään.

Jossain määrin vitkastelu on ihmisen dna:ssa.

Ratkaisuja voisi kuitenkin löytyä järjestelmätasolta. Nettikyselyssä monet opiskelijat kertoivat yhden havahduttavan asian: vaikka he ovat olleet 12 vuotta peruskoulussa ja lukiossa, kukaan ei ole koskaan opettanut heille opiskelutekniikkaa tai ajanhallintaa. 

Opiskelijat sanoivat myös, että opiskelua on ajettu koko ajan suorituskeskeisemmäksi. Kymmenillä valtion ja yliopistojen tekemillä rajoituksilla, kannustimilla ja leikkauksilla yliopistoja on viime vuosina viritetty yhä enemmän tutkintotehtaiksi. Opiskelijoiden vastuuta on lisätty entisestään.

Tilanne onkin suorastaan paradoksi. Pääsykoeuudistuksia ja opiskeluaikojen lyhentämistä on perusteltu sillä, että näillä toimilla opiskelusta saadaan tehokasta ja vitkuttelua poistetaan.

Mutta opiskelijoilta nouseva viesti kertoo ihan muuta: että keppien ja porkkanoiden holtiton heiluttelu toimii juuri päinvastoin kuin on yritetty.

Taitaa olla niin, että paine uuvuttaa opiskelijoita – ja uupuneena ihminen prokrastinoi entistäkin enemmän.

Valtteri Parikan juttu oli loppuvuonna 2022 mukana HS:n elävän journalismin Musta laatikko -esityksessä.