Paikka sijaitsee Turun keskustan liepeillä. Avataan ulko-ovi ja sen jälkeen lisää ovia. Tullaan pienelle porrastasanteelle. Astutaan pari askelta alaspäin, ja nyt edessä avautuu sali.

Salin seiniä peittävät valkoiset laatat. Lattia on harmaa. Vasemmalla on rivi seinään upotettuja metallisia kaappeja. Oikealla on kärryjä, joihin on kasattu sahoja, talttoja, nuijia ja kauhoja.

Saliin tulee valoa loisteputkilampuista ja katonrajassa olevista huurretuista ikkunoista. Lamppujen ankara valo heijastuu veitsistä, saksista ja pinseteistä, jotka on aseteltu tarjottimille neljän metallisen pöydän päätyihin.

Jokaisella pöydällä on kohouma, joka on peitetty sinisellä muovilla. 

”Voitte ottaa suojan pois”, sanoo salissa seisova mies. 

Joka syksy parisataa Turun yliopiston lääketieteen ja hammaslääketieteen opiskelijaa tutkii lihaksia, hermoja, sisäelimiä ja verisuonia kuolleiden ihmisten ruumiista.

Periaatteessa ihmiskehon rakenteita voisi opiskella kirjastakin, mutta moni oppii ja hahmottaa asioita paremmin, kun näkee ne omin silmin tosielämässä. Harjoittelu auttaa pitämään meitä muita hengissä.

Yliopisto saa ruumiita testamenttauksina. Asiakirjoissa puhutaan tutkimus- ja opetuskäytöstä, mutta mitä se ihan käytännössä tarkoittaa?

Sitä selvittääksemme seurasimme kuukauden ajan kurssia, jonka nimi on Anatominen ruumiinavaus. 

Kurssi on opiskelijoille pakollinen osa opintoja, ja se käydään toisena opiskeluvuotena. Läpäistäkseen kurssin opiskelijoiden on osallistuttava vähintään kahteen salissa pidettävään opetuskertaan.

Opiskelijoilla on vainajien kuolintodistusten tiedoista vaitiolovelvollisuus. Sen ja vainajien läheisten vuoksi emme kerro kurssilla tutkittavien vainajien sairaushistoriaa emmekä kuolinsyytä. Emme myöskään kuvaile tarkasti vainajien ulkonäköä. 

Anatomisesta ruumiinavauksesta käytetään lääketieteessä sanaa dissektio. Sali, jossa opiskelu tapahtuu, on dissektiosali. Ja pöytä, jonka päällä ruumis makaa, on dissektiopöytä. 

Tänään dissektiosalissa on 16 opiskelijan kokoinen joukko. Tämä on heidän ensimmäinen avauskertansa. Ilmeet ovat vakavia. 

Opiskelijoilla on päällään valkoiset suojatakit ja kertakäyttöiset muoviessut sekä päällekkäin kahdet hanskat. Takkien alta pilkahtelevat farkkujen lahkeet. Kännyköitä tai muita tallennusvälineitä ei salissa sallita.

Nyt tarkoituksena on ottaa esiin yläraajan rakenteita. Virallisessa ohjelmassa lukee rotator cuff. Suomeksi se tarkoittaa kiertäjäkalvosinta. Kyseessä on neljän lihaksen jännealue, joka muun muassa pitää olkapäätä paikoillaan.

Kuolleiden nimiä ei salissa lausuta. Avausta johtava avustava tuntiopettaja Tommi Soininvaara ja yliopisto-opettaja Niina Loponen puhuvat pöydistä yksi, kaksi, kolme ja neljä. Pöydät viisi ja kuusi ovat tyhjiä.

Ruumiinrakenteiden tutkiminen vaatii dissekointia eli leikkelyä. Ulkopuolisesta leikkely-sana saattaa kuulostaa kevytmieliseltä, mutta termi kertoo tarkasti, mitä tehdään: leikellään ihmiskehon osia erilleen toisistaan.

Ruumiita ei kuitenkaan pilkota palasiksi, vaan pää ja raajat pidetään lähtökohtaisesti kiinni torsossa. Ihosuikaleet ja lihakset jätetään kiinni ruumiiseen vähintään yhdestä kiinnityskohdasta. 

Leikkelyssä poistetaan ihoa ja rasvakerrosta, erotellaan lihaksia, verisuonia ja hermoja sekä irrotetaan sisäelimiä ja tutkitaan niitä. Sen lisäksi katkaistaan kylkiluita ja nostetaan rintakehän etuseinämä pois paikaltaan.

Työ ei ole pinseteillä pipertämistä, vaan vaatii välillä voimaa ja koviakin otteita. Rasvakerrosta erotetaan lihaksista skalpellilla ja käsin hivuttamalla. 

Näkyvyyden parantamiseksi avauskohtia voidaan joutua välillä huuhtomaan vedellä. Silloin vatsa- tai rintaonteloon saattaa kertyä nestettä, joka pitää poistaa. Kauhat ovat sitä varten.

Selkäytimen tutkimiseksi osa selkärangasta irrotetaan taltan ja nuijan avulla. 

Opiskelijat tutkivat myös aivoja. Ne on purkitettu säilöntänesteen kanssa valkoisiin muoviämpäreihin. 

Valinnaisiin avauskertoihin kuuluvat muun muassa vatsaontelo, pää sekä sydän ja keuhkot.

Opiskelijat ovat jakaantuneet pöytien ympärille neljään ryhmään.

”Kaikki terävät esineet pidetään kädessä tai leikkuulaudalla”, Soininvaara sanoo.

Skalpelleja ei saa jättää vainajien sisään tai viereen, ettei kukaan loukkaa itseään teriin.

Vainajista kaksi on selällään ja kaksi vatsallaan. Jaloissa näkyvät edellisten avauskertojen jäljet. Osalla vainajista ihokappaleet on pantu yhteen pihtien avulla. Niiden varret osoittavat kohti kattoa.

Ykköspöydässä neljä opiskelijaa käy vatsallaan olevan vainajan luona läpi avausohjeita.   Niissä kerrotaan viiltojen paikat ja rakenteet, jotka vainajasta pitää ottaa esiin.

Sitten yksi opiskelijoista tekee viillon. Käsi on vakaa. Skalpelli kulkee vainajan niskasta selkärankaa pitkin kohti alaselkää. Toinen viilto tehdään olkapäästä olkapäähän.

Opiskelijoiden on varottava, etteivät he leikkaa vahingossa liian syvälle ja vahingoita lihaksia.

”Ei sahata, kynäote on parempi kuin ruokailuote”, Soininvaara opastaa skalpellin käyttöä.

Opiskelijat ryhtyvät irrottamaan ihoa ja rasvakudosta. He aloittavat viiltojen reunoilta ja etenevät kohti vainajan kylkiä. Työ on raskasta. Yksi tarttuu pihdeillä iho- ja rasvakerroksen reunaan ja vetää sen kireälle. Toinen irrottaa skalpellin avulla kaistaletta alla olevista lihaksista.

Kaikissa neljässä pöydässä opiskelijoiden liikkeet ovat aluksi varovaisia mutta muuttuvat vähä vähältä varmemmiksi. Salin täyttää puheensorina. Toiset pohtivat, mikä lihas on mikäkin ja mistä kannattaa viiltää seuraavaksi. Osa vaihtaa ohessa kuulumisia. Välillä kuuluu nauruakin, mutta se ei kohdistu kuolleisiin.

Soininvaara ja Loponen auttavat opiskelijoita ja kyselevät rakenteiden latinankielisiä nimiä.

Ihon ja rasvan alta alkaa löytyä lihaksia, verisuonia ja hermoja.

Dissektiopöydillä makaavat vainajat ovat olleet kuolleina kuukausia. He odottivat salin kaapeissa jo viime keväänä, kun kävimme tutustumassa tiloihin. Vainaja odottaa opetuksen alkamista enintään vuoden ajan. 

Suurin osa testamenttaajista ei päädy koskaan turkulaisen dissektiosalin kylmille pöydille, sillä ruumiita käytetään vuodessa vain kymmenkunta.

Yliopisto voi ottaa vainajan opetuskäyttöön vain, jos kuolinsyy on tiedossa ja on tehty kuolintodistus. Se rajaa pois muun muassa onnettomuuksissa ja henkirikoksissa kuolleet sekä kotonaan yllättäen menehtyneet.

Monesti kurssilla käytetään saattohoidossa olleiden ruumiita. 

Iäkkäinä kuolleiden leikkely on opiskelijoille henkisesti helpompaa. Kuolleita lapsia tai nuoria aikuisia ei salissa nähdä koskaan. 

Ruumiinluovutustestamentin voi tehdä vain oikeustoimikelpoinen ihminen. Omaiset eivät voi tarjota kuollutta läheistään kurssille. Toisaalta: jos testamentin tehneen ihmisen omaiset eivät halua, että ruumis luovutetaan, yliopisto jättää sen vastaanottamatta.

Kun ruumiinluovutustestamentin tehnyt ihminen kuolee, siitä ilmoitetaan yliopiston henkilökunnalle. Jos opetuksen tarve ja muut luovutuksen ehdot täyttyvät, hautaustoimisto tuo vainajan yliopistolle.

Obduktioteknikko palsamoi ruumiin. Palsamoinnissa ruumiiseen pumpataan kaulasuonten kautta yli kymmenen litraa kemikaalisekoitusta, joka säilöö ruumiin. Verta ei poisteta.

Käsittelyn jälkeen ruumiit ovat harmaita, pöhöttyneitä ja jäykkiä, mutta ne eivät mätäne koskaan. Vainajat voivat olla koko neliviikkoisen kurssin ajan pöydillä huoneenlämmössä. 

Jotta omaisten surutyö voi alkaa, vainajalle järjestetään muistotilaisuus pian yliopistolle siirtämisen jälkeen. Kappeli on samassa rakennuksessa kuin dissektiosali. Muistotilaisuus voi olla uskonnollinen tai tunnustukseton. Tilaisuuden ajaksi vainaja pannaan laina-arkkuun. Sitten ruumis jää kaappiin neljän asteen lämpötilaan odottamaan opetuskäyttöä.

Kurssin aikana vainajien ruumiinosia ei sekoiteta keskenään. Kaikki irrotetut osat, kuten rasvakappaleet, pannaan dissektiopöytien päädyissä oleviin astioihin. Kullekin vainajalle on omansa.

Kurssin päätyttyä vainajat ja astioiden sisältö tuhkataan. Yliopisto maksaa kustannukset. Tuhkat sirotellaan muistolehtoon, elleivät omaiset tee muita järjestelyjä ja maksa niitä itse.

Dissektiosalissa osa opiskelijoita näkee kuolleen ihmisen ensimmäistä kertaa elämässään. Siksi heitä valmistellaan kokemukseen. 

Ennen ensimmäisiä dissektioita opiskelijat osallistuvat seminaariin, jossa lääkärit, opettajat ja kurssin jo suorittaneet opiskelijat puhuvat heille kuolemasta. Myös sairaalapastori kertoo kokemuksistaan. Tämä kaikki tehdään luentosalin suojissa.

Sitten on aika lähteä dissektiosaliin katsomaan kuolleita ihmisiä.

Miltä kuolleen ihmisen näkeminen tuntuu?

Joonas Julkusta jännitti etukäteen. 22-vuotias Julkunen kertoo miettineensä, miten hän pärjäisi ja pysyisikö tajuissaan.

”Kokemus oli kuitenkin rauhallinen. Helpompaa kuin alkuun ajattelin.”

Elias Kallosen mielestä kokemus oli odotusten mukainen eikä herättänyt ”suurempia tunteita”. 20-vuotias Kallonen haluaa erikoistua kirurgiksi.

Aino Koski kertoo, että häntä jännitti etukäteen ”kuoleman tuntemattomuus”.

”Tämä oli eri tavalla haastavaa kuin olin kuvitellut”, 21-vuotias Koski sanoo. ”On vaikeaa, jos vainaja muistuttaa omaa kuollutta läheistä. Tuli huono olo ja piti istua hetkeksi.”

Opiskelijat kertovat, että vanhemmilta opiskelijoilta kuulee toisinaan kauhutarinoita dissektioista.

”Ne liittyvät esimerkiksi siihen, jos vainajalla yllättäen näytetään, miten raaja liikkuu”,  Koski sanoo.

Leikkelyä helpottaa Julkusen mukaan tieto, että vainaja on eläessään halunnut opiskelijoiden tutkivan hänen ruumistaan. 

Koski on samoilla linjoilla. ”Olen toiveikas, että pääsen yli niistä tunteista, joita nyt tuli pintaan. Helpottaa paljon, että vainajat ovat halunneet ruumiitaan käytettävän opetuksessa.”

Opiskelijoille on tarjolla vertaistukea kurssin jo suorittaneilta. 21-vuotias amanuenssi Matias Ola on kolmannen vuoden lääketieteenopiskelija ja kävi kurssin viime vuonna. Nyt hän tekee dissektiokurssilla opintoihin kuuluvaa työharjoittelua.

”Olen salissa enemmän henkisenä tukena kuin erityisosaajana”, Ola sanoo.

Hän on tietoinen opiskelijoiden parissa liikkuvista kauhutarinoista ja ymmärtää, ettei dissektio ole kaikille helppo kokemus.

”Ketään ei pakoteta tähän. Salista saa lähteä, jos on sellainen olo. Voi hakea vettä tai haukata happea.”

Ola kannustaa opiskelijoita kuitenkin palaamaan saliin ainakin kerran. Muuten voi jäädä pelko koko loppuelämäksi.

Ola on seurannut opiskelijoiden keskusteluryhmiä ja huomannut, että opiskelijat kasaavat dissektioista etukäteen itselleen ”isoa juttua”.

”Opiskelijoilla on kauheat odotukset ja pelot. Pitää vain mennä saliin ja näyttää heille, mitä salissa todellisuudessa tapahtuu. Usein siinä opiskelijoiden pelkokin hälvenee tekemällä.”

Ola on tyytyväinen siihen, että opiskelijat eivät joudu kohtaamaan ihmistä, joka on ollut kuollessaan heidän ikäisensä.

”Se on lääkäreillekin hyvin raskasta. Kyllähän sitä helposti ajattelee, että siinä voisi olla itse.”

Ola on suorittanut aiemmin työharjoittelun myös patologian parissa. Siinä tutkitaan elävien potilaiden solu- ja kudosnäytteitä sekä selvitetään ihmisten kuolinsyitä lääketieteellisissä ruumiinavauksissa. Olan mukaan kuolleiden parissa työskentelemiseen tottuu. Häntä itseään auttaa se, kun hakee tekemiseen yhtymäkohtia normaalista elämästä.

”Hieman nolottaa myöntää, mutta oma selviytymiskeinoni on ajatella olevani keittiössä. Työskennelläänhän sielläkin vähän samankaltaisesti terävien työkalujen kanssa ja lopulta tämän on kuitenkin oppinut ottamaan työnä muiden joukossa.”

Dissektioita Ola pitää tärkeänä oppimismahdollisuutena.

”Tämä on paras mahdollisuus harjoitella näitä taitoja lääkiksen aikana ennen kuin lähtee työskentelemään elävien potilaiden kanssa. On potilaillekin mukavampaa, että se opiskelijoiden ensimmäinen tikki ei tule heihin, vaan sitäkin on jo treenattu.”

Yläraajan dissektioaikaa on jäljellä tunti. Kahdessa tunnissa opiskelijat ovat saaneet siirrettyä ihon ja rasvakudoksen syrjään lihasten edestä. Ihokappaleet on käännetty pöydälle vainajan molemmille puolille kuin kirjan sivut. Kyljissä kudokset ovat edelleen kiinni vartalossa.

Osa ryhmistä on ehtinyt jo erotella lihaksia toisistaan. Sana ”trapezius” toistuu salissa. Kyse on suuresta yläselän lihaksesta.

Selällään olevilta vainajilta on saatu esiin iso rintalihas ja sen alla oleva pienempi rintalihas. Hermoja on mennyt poikki, vaikka se ei ole tarkoitus. 

”Se tapahtuu aika helposti, ja sille ei voi mitään”, avausta johtava Soininvaara sanoo.

Hän korostaa, että tässä salissa eivät mokat haittaa. Kurssia järjestetään, jotta opiskelijat pääsevät oppimaan turvallisessa ympäristössä ja tekemään virheitä ilman että kukaan kärsii.

Yhdeltä ryhmältä on katkennut rintalihasten läpi menevä hermo. Se on ohuen langan paksuinen. Vertailukohdaksi Soininvaara etsii toisen vainajan jalassa kulkevan iskiashermon. Se on sormenlevyinen ja ihmisruumiin hermoista paksuin.

Vaikka vainajissa on nyt useita viiltoja, verta ei vuoda. Ruumiit eivät myöskään varsinaisesti haise. Silloin tällöin ilmoille nousee palsamointiaineen haju, makean tunkkainen ja kemikaalinen.

Kun avausaika alkaa olla lopuillaan, opiskelijoiden kädessä kiertää puhelin. Se on yliopiston. Opiskelijat kuvaavat videoita, joissa he esittelevät esiin ottamansa rakenteet ja nimeävät ne. Videoita käytetään myöhemmin opetuksessa.

Sitten on aika irrottaa kertakäyttöiset terät skalpellien varsista ja tiskata välineet. Käsipapereiden päälle kerätyt rasvakappaleet pudistellaan vihreisiin kudosastioihin. Lihasten ja ihokerrosten väliin suihkutetaan ruskeasta pullosta glyseroli-alkoholiliuosta. Se estää ruumiita kuivumasta. Sitten lihakset ja iho rasvakerroksineen käännetään takaisin oikeille paikoilleen.

Ykköspöydässä selän ihokappaleet pannaan vielä pihdeillä yhteen.

Millainen oli ensimmäinen dissektiokerta? 

Jenni Lautiainen kertoo kuvitelleensa aina, että hän vain tärisisi ja itkisi ensimmäisellä avauskerralla. ”Ja kun näin ruumiin, ajattelin, että se on ihminen, en minä voi koskea siihen.”

22-vuotias Lautiainen tarttui kuitenkin skalpelliin ja teki ryhmänsä ensimmäisen viillon.

”Siskoni on lääkäri. Hän sanoi, että kannattaa olla ensimmäisenä tekemässä. Kun tekee jotain, ei tunnu niin pahalta koko ajan.”

Lautiaiselle tuli huono olo, mutta hän jatkoi tekemistä.

”Auttoi, kun ajattelin, että tämä on oppimistilanne ja oppimalla kunnioitan vainajaa.”

22-vuotias Vilma Turunen koski dissektiossa ensimmäistä kertaa kuolleeseen ihmiseen.

”Yhdessä vaiheessa alkoi heikottaa, kun aloin liikaa miettiä, että tässä on kuollut ihminen, mutta se unohtui, kun aloin etsiä rakenteita.”

Lautiaisen mielestä kaikki näytti aluksi vähän sekavalta.

"Kaikki sekoittuu yhteen. Mutta aloin löytää rakenteita, kun totuin tilanteeseen enkä enää ollut niin kauhuissani.”

Suurin osa opiskelijoista on poistunut salista. Vainajat on peitelty taas hetkeksi sinisillä muoveilla. Seuraava ryhmä on kohta tuloillaan.

Tommi Soininvaara pitää arvokkaana asiana sitä, että avauksia voidaan tehdä oikeilla ihmisillä. 

”Vaikka keinomateriaalit ovatkin nykyään hyviä, niissä ei ole samaa vaihtelua kuin oikeissa ihmiskehoissa. Jokainen ihminen on pitkälti oma yksilönsä, vaikka suuret rakenteet menevät samalla tavalla.”

Kirjoissa rakenteet ovat selkeitä ja verisuonet sekä lihakset on väritetty, nimetty ja merkitty viivoilla. Avatussa ihmisruumiissa kaikki näyttää hyvin erilaiselta. Laskimot eivät ole sinisiä eivätkä valtimot punaisia. 

”Keinotekoisia rajoja ei ole. Rakenteet ovat alkuun keskenään hyvin samannäköisiä, kunnes ne oppii erottamaan”, Soininvaara sanoo.

Opiskelijoiden ja opettajien puheissa korostuu kiitollisuus siitä, että ihmiset tekevät testamentteja. 

Testamentin tekijät antavat lahjan tuleville lääkäreille ja koko yhteiskunnalle.

Juttua varten on haastateltu myös Anatominen ruumiinavaus -kurssin tuntiopettajaa ja lääketieteen opiskelijaa Zaida Lajusta sekä aivodissektioita vetävää yliopistonlehtoria Tiina Laitalaa. Tietoja juttua varten ovat antaneet professori Juha Peltonen ja yliopisto-opettaja Niina Loponen.