Se vähän lähti käsistä.

Niin kuvailee Matti Muukkonen ”hullua vuotta”, jonka aikana hän suoritti 14 kuukaudessa 270 opintoviikkoa, kolme proseminaaria ja kaksi gradua. Se vastaa nykyisin yli 500:aa opintopistettä ja oli Muukkosen mukaan vuonna 2005 opintojen epävirallinen Suomen-ennätys.

Sittemmin ennätys on mennyt uusiksi. HS kertoi vuonna 2021 ”superopiskelija” Lotta Yli-Hukkala-Siirasta, joka tahkosi vuodessa kandin, gradun ja 583 opintopistettä.

Muukkosen hullua vuotta edelsi muutama tavallisempi. Hän oli saanut 19-vuotiaana opiskelupaikan Joensuun yliopiston yhteiskuntapolitiikan koulutusohjelmasta mutta harhautui kirjojen äärestä ensin opiskelijapolitiikkaan, sitten armeijaan, ystävän eduskuntavaalikampanjaan, Varusmiesliittoon ja ylioppilaskunnan hallitukseen.

Opinnot eivät niinä vuosina edenneet ollenkaan. Lopulta Kela ilmoitti, että ellei Muukkonen saa syksyn aikana kasaan kymmentä opintoviikkoa, opintotuen maksaminen keskeytetään.

”Mun reaktio oli sitten tämä 270 opintoviikkoa 14 kuukauteen.”

Se oli moninkertaisesti enemmän kuin olisi tarvinnut. Nykyään opintotuen saamiseksi pitää opiskella vähintään 20 opintopistettä lukuvuodessa, ja yleensä tutkinnon tavoiteajassa suorittaminen vaatii noin 60 pisteen vuosivauhtia. Muukkosen opintoviikkojen suurta määrää selittivät vapaa sivuaineoikeus ja innostus juridiikkaan.

Seitsemässä vuodessa hän valmistui yhteiskuntatieteiden maisteriksi, hallintotieteiden kandidaatiksi, hallintotieteiden maisteriksi, hallintotieteiden lisensiaatiksi ja väitteli lopulta vuonna 2012 hallintotieteiden tohtoriksi.

Kiinnostus juridiikkaan ei kuitenkaan jättänyt rauhaan. Niinpä hän hankki Tallinnan yliopistosta virolaisen oikeustieteiden maisterin tutkinnon – alle tavoiteajan, tietenkin.

Vuonna 2019 Muukkonen palasi töihin Itä-Suomen yliopistoon työstämään oikeustieteiden tutkimusartikkeleita.

Yksi tutkintomahdollisuus kuitenkin kummitteli vielä mielessä. Lapin yliopisto oli aiemmin myöntänyt Muukkoselle tutkinto-oikeuden oikeustieteen tohtorin tutkinnon suorittamiseen, mutta se oli silloin jäänyt hyödyntämättä.

Kollega ehdotti, että Muukkonen käyttäisi artikkeleitaan oikeustieteen väitöskirjan tekemiseen. Työ tuli kasaan alle puolessa vuodessa, ja keväällä 2022 Muukkonen väitteli tohtoriksi.

Matti Muukkonen on tahkonnut seitsemässätoista vuodessa seitsemän tutkintoa. Miksi ihmeessä?

”Mua on kiinnostanut moni asia.”

Hän sanoo, että on ollut kiva ”klousata” opinnot tutkinnoksi. Kyse on ollut myös näyttämisen halusta.

Muukkonen sanoo kohdanneensa oikeustieteen alalla vähättelyä siksi, ettei hänen yhdistysoikeutta ja -vapautta käsittelevä hallintotieteen väitöskirjansa ole oikeaa oikeustiedettä eikä hän oikea oikeustieteilijä.

Kenties osansa on ollut silläkin, että myös Muukkosen isä on opiskellut paljon, ainakin tohtorin ja lisensiaatin tutkinnot sekä kolme maisterin tutkintoa. Pojan kovan suoritustahdin ovat mahdollistaneet sekä henkilökohtaiset ominaisuudet että otolliset olosuhteet.

Muukkonen nimeää opiskelun kannalta tärkeimmiksi ominaisuuksiin kyvyn voimakkaaseen moniajamiseen (eli ”multitaskaamiseen”), hyvät tiedonetsimistaidot sekä innovatiivisuuden, jonka ansiosta hän osaa yhdistää yllättäviäkin asioita toisiinsa.

Hän kertoo olevansa myös taitava ”lokeroimaan” tietoa eli liittämään oppimansa uudet asiat mielessään vanhoihin samankaltaisiin tai samaa aihepiiriä koskeviin tietoihin. Läpimurto opintojen suorittamisessa tapahtui, kun hän oivalsi oikeustieteen ”systeemin”: ettei ole välttämätöntä tuntea jokaista asiaa, vaan ymmärtää, miten niiden väliset riippuvuussuhteet yleensä toimivat. Silloin pystyy päättelemään, että asian X tapahtumisesta täytyy seurata Y.

Oikeustiede oli otollinen suuriin suoritusmääriin, sillä opinnot eivät vaadi paljon läsnäoloa, vaan kursseja voi suorittaa tenttimällä. Muukkonen sanoo tehneensä yleisenä tenttipäivänä välillä kolmekin kirjatenttiä kerralla.

”Eihän se vaatinut kuin sen, että piti kirjoittaa vähän nopeammin.”

Siksikin hän suhtautuu hieman kriittisesti nykyiseen keskusteluun yliopisto-opintojen raskaudesta.

Opintojen enimmäisaikoja on rajattu ja tuen saamisen ehtoja kiristetty, mutta Muukkosen mukaan esimerkiksi opinnäytetöiden arviointikriteerit ovat löystyneet selvästi. Muukkosen työpaikalla Itä-Suomen yliopistossa gradujen sivumäärät ovat Muukkosen mukaan laskeneet 80–120 sivusta 60–80 sivuun.

”Kriteerit alkavat olla melkein sellaiset, että hylättyä et voi gradusta saada.”

Hän ennakoi lievennyksiä myös väitöskirjojen kriteereihin.

Muukkonen löytää nykyisistä korkeakouluista paljon muutakin kritisoitavaa.

Yksi ongelma liittyy vuonna 2010 voimaan tulleeseen yliopistouudistukseen. Sen tarkoitus oli lisätä yliopistojen autonomiaa, mutta se onkin lisännyt niiden riippuvuutta ulkopuolisesta rahoituksesta.

Nykyinen rahoitusjärjestelmä kannustaa julkaisemaan kansainvälisissä tiedejulkaisuissa kansallisten sijaan, vaikka kyse olisi oikeustieteen kaltaisesta alasta, jonka olisi tärkeää tuottaa tietoa nimenomaan Suomen oikeusjärjestelmästä, Muukkonen sanoo.

Rahoitusriippuvuus on Muukkosen mukaan avannut ovia akateemiselle nepotismille. Tutkimuksellisten ansioiden sijaan saattaa korostua hakijan kyky hankkia ulkoista rahoitusta.

Hänestä Suomessa pitäisi käydä myös keskustelua koulutuksen avoimuudesta.

Ilmaista mutta valintakriteerien takana olevaa korkeakoulutusta Suomessa tarjoavat yliopistot ja ammattikorkeakoulut, maksullista ja kaikille avointa esimerkiksi kansanopistot ja avoin yliopisto.

Muukkosen mielestä koulutuksen pitäisi olla avointa kaikille, mutta jotta tilanne ei ”lähde lapasesta”, hän ottaisi käyttöön lukukausimaksut. Tallinnan yliopistossa opiskeleminen oli maksullista, ja se ”kannusti” Muukkosta valmistumaan nopeasti. Hän uskoo, että lukukausimaksut ohjaisivat ihmisiä hakeutumaan työllistymisen näkökulmasta järkeville aloille.

Opiskelijajärjestöt ja opettajien ammattijärjestö OAJ vastustavat lukukausimaksuja. Niiden näkemys on, että lukukausimaksut nimenomaan heikentäisivät koulutuksen saavutettavuutta ja lisäisivät eriarvoisuutta, kun pienituloisempien mahdollisuudet korkeakouluttautua heikkenisivät suurituloisiin verrattuna.

Lukukausimaksut myös vaatisivat opiskelijoita ottamaan entistä enemmän opintolainaa. Lainakanta on jo nyt historiallisen suuri, noin kuusi miljardia euroa. Taustalla on vuonna 2017 voimaan tullut opintotukiuudistus, jossa opintorahaa leikattiin ja lainan osuutta lisättiin. 

Kuudessa vuodessa opintolainakanta on yli kaksinkertaistunut. Vuonna 2022 suomalaisopiskelijalla oli opintovelkaa keskimäärin 22 660 euroa.

Kasvatustieteen ja sosiaalipsykologian tohtori Päivi Rasi-Heikkinen ei ole ollut kiinnostunut nopeuskilpailuista.

Ensimmäinen väitöskirja valmistui tavanomaisella aikataululla tavoitetahdissa edenneiden maisteriopintojen jälkeen, toisen tekemiseen kului muiden töiden ohella vuosikymmen.

Mutta on opiskelu ollut hänellekin aina vaivatonta. Rasi-Heikkinen sanoo olevansa suomalaisen koulujärjestelmän onnistuja, jolle kaikki kouluasteet ovat olleet helppoja. Myös ensimmäinen väitöskirja oli hänestä ”aikalailla helppo prosessi”.

Toinen vaati enemmän kestävyyttä.

Rasi-Heikkisen akateeminen ura alkoi englantilaisen filologian opiskelijana Helsingin yliopistossa. Parin vuoden kuluttua hän huomasi, ettei ala tunnu omalta, ja vaihtoi Tampereelle opiskelemaan sosiaalipsykologiaa.

Rasi-Heikkinen oli tyytyväinen, mutta muita valinta ihmetytti. Miksi Rasi-Heikkinen haluaa jättää kilpaillun opiskelupaikan Helsingissä lähteäkseen Tampereelle?

”Siitäkin selvittiin, ja se tuotti paljon hyvää elämään”, hän kertoo huvittuneena.

Tampereella sosiaalipsykologian opiskelijoita kannustettiin opiskelemaan laajasti myös oman tieteenalan ulkopuolisia asioita. Rasi-Heikkinen kävi muun muassa aikuiskasvatuksen, sosiologian ja taidehistorian kursseilla.

Nykyopiskelijoiden mahdollisuudet nauttia akateemisesta vapaudesta ovat heikommat kuin Matti Muukkosen ja Päivi Rasi-Heikkisen. Opintoaikoja on rajattu, koska opiskelijat halutaan korkeakouluista nopeammin työelämään. Opiskelijoita kannustetaan kokonaisuuksien kasaamiseen eikä yksittäisten kiinnostavien kurssien käymiseen.

Rasi-Heikkinen pitää sitä ongelmallisena. Se heikentää mahdollisuuksia kiinnostuksen kohteiden etsimiseen ja kriittisen ajattelun kehittymiseen.

Myös opintojen ja tutkintojen ajatteleminen niin voimakkaasti työelämän näkökulmasta on hänestä huono asia.

”Työelämähän kattaa vain tietyn osan elämästä. Nykyään ihmiset ovat vanhanakin toimintakykyisiä, aktiivisia ja kiinnostuneita eri asioista. Eihän kouluttautuminen voi olla sitä, että kouluttautuu vain työelämän tarpeisiin.”

Hyötysuhteet eivät ole aina suoraviivaisia. Esimerkiksi taidehistorian opinnoista ei ollut Rasi-Heikkiselle ulosmitattavaa hyötyä, mutta taidehistorian opettajasta tuli Rasi-Heikkiselle tärkeä esikuva ja inspiraation lähde. Hän muistaa edelleen kirkkaasti, miten opettajan tapa luennoida sai opiskelijat syttymään.

Rasi-Heikkinen työskenteli maisteriksi valmistuttuaan sosiaalipsykologian ja yhteiskunnallisten aineiden opettajana. Hän kiinnostui opettamisesta niin paljon, että haki Lapin yliopistoon pätevöitymään aineenopettajaksi – ja väitteli sieltä myös tohtoriksi.

Tohtori Rasi-Heikkinen jäi töihin yliopistolle lehtoriksi ja tutkimus- ja kehittämishankkeisiin. Hän toimi kasvatustieteen apulaisprofessorina ja oli tenure trackilla eli matkalla professoriksi.

Mutta sosiaalipsykologia veti häntä edelleen puoleensa. Niinpä hän päätti jatkaa aiemmin aloittamaansa väitöskirjaa, vaikkei siitä olisikaan sen paremmin käytännöllistä kuin uraan liittyvää hyötyä.

”En ensisijaisesti ajatellut toista väitöskirjaa tehdessä, että tällä minä pötkin työuralla pitkälle.”

Molemmat Rasi-Heikkisen väitöskirjat ovat artikkeliväitöksiä ja käsittelevät digitalisaatiota eri näkökulmista. Toiseen ryhtyessä prosessi oli jo tuttu, mutta väitöskirjan valmisteleminen muiden töiden ohella oli vaikeaa ja työlästä. Lopulta siinä vierähtikin kymmenen vuotta.

Toisaalta asioita saattoi tutkia puhtaasta kiinnostuksesta, ei aseman tai tittelin saavuttamiseksi. Rasi-Heikkinen koki tuovansa yhteiskunnalliseen keskusteluun oman osansa.

”Kyllä multa on kollegatkin kysyneet, että mitä järkeä tuossa on. Ollaan vitsailtu siitä, että nyt saan pitää kahta tohtorinhattua päällekkäin, että vähänkö hienoa.”

Rasi-Heikkinen ajattelee, että kaksoistohtorius on ollut hänelle akateemisessa työelämässä merkittävä etu. Hänen vetämänsä tutkimus- ja kehittämishankkeet ovat usein monitieteisiä, ja kahden alan käsitteistöjen ja ajattelutapojen hallitseminen helpottaa eri alojen asiantuntijoiden kanssa työskentelemistä.

Eikä kesken jääneistä filologian opinnoistakaan ole kansainvälistyneessä tiedemaailmassa ollut haittaa.

Muukkonen ja Rasi-Heikkinen ovat akateemisia poikkeuksia.

Vuosina 1992–2014 tohtorin tutkinnon on Suomessa suorittanut hieman yli 29 000 henkilöä. Heistä 264 on myöhemmin suorittanut myös toisen tohtorin tutkinnon, selviää opetus- ja kulttuuriministeriön Vipunen-tietokannasta.

Sivistystyönantajien pääekonomisti Harri Hietala kertoo, että nykyään tohtoriksi väittelee vuosittain keskimäärin noin 1 700 ihmistä vuodessa. Heistä keskimäärin 14:llä on ollut aiempi tai aiempia tohtorintutkintoja.

Miten Rasi-Heikkinen jaksoi työstää kaiken muun ohella vuosikymmenen väitöskirjaa, josta ei ollut luvassa edes mitään selvää hyötyä tai palkintoa?

Henkilökohtaisia ominaisuuksia on vaikea itse arvioida, hän sanoo, mutta kertoo ajattelevansa, että luultavasti kilpaurheilutaustasta on ollut apua. Rasi-Heikkinen kilpaili nuorena taitoluistelussa Suomen ja Pohjoismaiden mestaruustasolla. Lukioaikoina treenejä saattoi olla kuusi tai seitsemän kertaa viikossa: ennen koulupäivää, koulupäivän jälkeen ja joskus myös keskellä päivää.

”Mulla on aika hyvät ajanhallintataidot, tavoitteiden asettamisen taidot ja taito sinnikkäästi pysyä tavoitteessa.”

Toisinaan lukiokaverit ihmettelivät hänen jaksamistaan. Rasi-Heikkinen sanoo alkaneensa vasta aikuisena ymmärtää, että kysymys saattoi olla aiheellinen, vaikka se nuorena tuntui lähinnä absurdilta. Hänhän oli rakastamansa asian parissa, ja ympärillä kaikki ihmiset elivät samanlaista elämää.

Rasi-Heikkinen lopetti luistelun, kun olisi ollut aika lisätä harjoittelua entisestään ja yrittää siirtyä kilpailemaan Euroopan-mestaruuksista. Hän pohti pitkään, haluaako sitä tai onko hänestä siihen.

Vastaus oli ei. Hän päätti lähteä opiskelemaan.