Onneksi Outi Airolan taloon ei ole tänä iltana päässyt luikahtamaan yhtään kyynikkoa. Happamalla, piikikkäällä tai pilkallisella maailmankatsomuksella varustettu ankeuttaja ei täällä pärjäisi. Ilma on niin sakeana idylliä, että normiromantikonkin silmiä kirvelee.

Ankeuttajan mieli olisi luultavasti mustunut jo Airolan talon pihalla, sillä se on aikamoinen nähtävyys. Talo sijaitsee Kokkolan Ykspihlajassa, satama-alueen reunalla. Meren rannalla, tietysti.

Päärakennus on suuri kaksikerroksinen hirsihuvila, joka on valmistunut vuonna 1885 sahan konttoriksi. Nykykuosissaan se edustaa lähinnä sellaista arkkitehtonis-filosofista tyylisuuntaa, jonka tunnetuimpia edustajia ovat Muumitalo, Huvikumpu ja John Steinbeckin Ystävyyden talo.

Rönsyilevään pihapiiriin kuuluu ainakin hevostalli, sauna, uimaranta, muutama leikkimökki ja keinu, talviuntaan uinuvat kesäkahvila ja kesäteatteri sekä lukematon määrä tarpeellisia ja tarpeettomia piharakennuksia.

Paikalliset kutsuvat Airolan talon emäntää Mama Pihlajaksi. Nimitys kuvaa koko lailla kattavasti ihmistä, joka on muun muassa kyläpäällikkö, matriarkka, kulttuuripersoona, perinteenvaalija, hyväntekijä ja heikkojen puolustaja, jonka yksi elämäntehtävä on auttaa kohtalon murjomia pudokkaita sinnittelemään yhteiskunnan syrjässä kiinni. Jossain toisessa todellisuudessa Outi Airola nimettäisiin varmaankin Ykspihlajan suojeluspyhimykseksi.

Kaiken tämän lisäksi hänellä on aikaa tehdä myös palkkatyötä. Hän on Kokkola-lehden päätoimittaja.

Kun taloon astuu sisään, eteisen lattia narahtaa tervehdyksen, ja salin oven takaa avautuu näkymä, jonka edessä kyynisyyden pirun riivaama ihminen luultavasti pökertyisi kauhusta. Olohuone on tupaten täynnä kaikkea, ja kaikki on sikin sokin mutta silti paikoillaan: vanhat tyylihuonekalut, flyygeli, rikkinäiset soittimet, taulut, julisteet, seinäkankaat, kukat, antiikkiesineet, rihkama, kirjat, lehdet, lamput ja verhot.

Mutta nyt lopetetaan kyynikkohöpinä ja keskitytään siemailemaan lempeää punaviiniä kynttilöiden loisteessa. Tuli rätisee kodikkaasti kakluunin pesässä. Maailman mukavin monirotuinen koiravanhus nimeltään Kansalainen torkkuu plyysisohvalla ja lotkauttaa välillä raukeasti korvaansa musiikille, jota akustinen trio soittaa salin luoteisnurkassa.

”No vetäistään”, kitaristi-laulaja Sami Heinonen myöntyy kaksihenkisen yleisön pyyntöön. Penseät hevoset -kappale pitää tietysti kuulla, sillä bändi on saanut sen mukaan nimensä. Niinpä Ari Tarvainen läpsäyttää pystybassollaan alkutahdit, Outi Airola sulkee silmänsä ja alkaa laulaa: Jyrkänteellä, reunalla rotkon, partaalla kuilun, hevosia ruoskalla ruoskin, piiskaan hoputan…

Kun laulu on laulettu, Airola kertoo, että Penseät hevoset on monessa mielessä merkkiteos, sillä se jäi neuvostoliittolaisen trubaduuri Vladimir Vysotskin viimeiseksi lauluksi.

”Se kirjoitti tämän vähän ennen kuin teki itsemurhan”, Airola selittää ja pyyhkäisee laulun kostuttamia silmiään, jotka kimaltelevat kynttilän valossa.

”Täällä Ykspihlajassa oli niin paljon kommunisteja, että Vysotskista ei oikein täällä tykätty sen yhteiskuntakritiikin takia. Mutta nythän se on taas ajankohtainen.”

Vaikka Airolassa musisoidaan usein ja paljon, nyt kyse ei ole pelkästä huvittelusta. Meneillään on bänditreenit.

Illan mittaan on kuultu enimmäkseen mustalaismusiikkia ja vanhoja satamalauluja, joita paikalliset äijät muinoin rustailivat huvin vuoksi ja huikkapalkan toivossa.

Niitä lauluja Airola taltioi 1970-luvulla ja teki aiheesta lopputyönsä Turun yliopiston folkloristiikan laitokselle.

”Kun meidän Arppa on nyt heittäytynyt muusikoksi, niin olen käynyt Helsingissäkin hänen keikoillaan. Ja yhtäkkiä se veteli siellä pätkiä näistä satamalauluista. Jotenkin lämmittää, että ne juuret on lähteneet lasten mukana maailmalle”, Airola kertoo ja jälleen silmissä kimaltaa. ”Ihan vapaaehtoisesti. Ei ole äiti pakottanut.”

Kun nyt lapset tulivat puheeksi, on sopiva hetki esitellä Outi Airolan maineikas jälkikasvu.

Äidin jo mainitsema ”meidän Arppa” on viralliselta nimeltään Aaro Airola, Outi Airolan viisipäisen lapsikatraan nuorimmainen. Hän on kovasta noususta nauttivan Arppa-nimisen pop-yhtyeen solisti ja lauluntekijä. Vanhin puolestaan on sirkustaiteilija Sara Airola, joka pyörittää omaa sirkusta ja sirkuskoulua Kokkolassa. Seuraavaksi vanhin lapsi on vapaa kirjoittaja ja muusikko Laura Airola. Keskimmäinen Oona Airola on kahdella Jussilla palkittu elokuva-, tv- ja teatterinäyttelijä. Toiseksi nuorin lapsi on Anna Airola, näyttelijä hänkin. Anna palkittiin juuri Kultaisella Venlalla pääroolistaan suositussa Aikuiset-sarjassa.

Vielä tulomatkalla mietitytti, miten kummassa yksi ja sama Kokkolan rosoisessa peränurkassa elävä perhe on voinut lähettää maailmalle sellaisen taiteilijaparven. Mutta nyt, iltapuhteen boheemin rapsodian jälkeen, se ei enää yllätä.

Tosin Outi Airola ei ole lapsiaan patistellut taiteilijan uralle, pikemminkin päinvastoin. Hän varoitteli, että ammattimaisuus saattaa tappaa taiteen tärkeimmän tehtävän: ilon. Siitä kuitenkin kaikki ovat varmasti yhtä mieltä, että tällainen ympäristö, ilmapiiri ja yleinen elämänmeno altistavat ihmisen taiteilijuudelle.

Mutta se siitä. Hyvä, että tämä arvoitus ratkesi näin ripeästi. Nyt voimme rauhassa keskittyä Outi Airolan elämäntarinaan.

Tullakseen erikoistapaukseksi pitää elää erikoinen elämä, ja sellaisen hän toden totta on elänyt. Ja usein se elämä on ollut kaukana idyllistä.

Ennen elämäntarinaa pannaan sauna tulille.

Vaikka Outi Airolan sauna lämpiää melkein joka ilta, nyt tuli saa hengen päälle vasta kolmannesta tikusta.

”Tuli vähän huono puuerä”, Outi Airola puolustelee.

Saunassa on katto korkealla ja lauteet niin laveat, että löylyttelemään mahtuisi kerralla kokonainen torvisoittokunta.

”Tämä on ihan mahtava”, Airola kehaisee ylpeänä. Sauna valmistui toissa kesänä, nippa nappa juhannukseksi. Se rakennettiin vanhan paikalle, Museoviraston tiukassa valvonnassa. Alkuperäiselle rakennukselle kävi köpelösti, sillä saunan taakse perustettiin tunkio perheen hevosten jätöksia varten. Jotenkin kasa pääsi valumaan seinää vasten. Lanta poltti hirret melkein puhki, ja koko sauna meinasi kaatua.

”Rakentaminen jäi välillä kesken, mutta mun ihanat kaverit teki sen loppuun. Ne värkkäsi vielä kyltinkin seinään.”

Kyltissä lukee: Mikon sauna.

Mikko Simonen oli Outi Airolan elämänkumppani, joka ehti aloittaa uuden saunan rakentamisen, mutta urakka päättyi hänen osaltaan 13. helmikuuta 2021. Se päivä oli niin lämmin ja aurinkoinen, että Airola ja hänen miehensä julistivat kevään alkaneeksi. He kutsuivat ystäväpariskunnan grillaamaan pihalle kevään ensimmäiset makkarat.

Airola lähti kävelylle jäälle Kansalaisen kanssa. Mies jäi työntelemään kolalla polkuja ihmisen korkuiseen hankeen.

Kun Airola palasi rantaan, pihalla seisoi ambulanssi. Lähempänä hän näki ihmishahmon nojaamassa istualtaan kahvilan seinää vasten. Ottaako Mikko aurinkoa, Airola ehti ajatella.

Massiivinen sydänkohtaus, lääkäri selitti myöhemmin ja lohdutti, että luultavasti mitään ei olisi ollut tehtävissä, vaikka Airola olisi ollut paikalla.

Muistelu ottaa edelleen koville. Sanoja pitää tapailla.

”Oli kyllä järkyttävä tapahtuma. Se oli valtava menetys koko tälle kylälle. Mikko oli niin monessa mukana. Aivan hirveän toimelias ja hirveän hauska ihminen. Sellainen… hupiukko. Ihana elämänkumppanini”, Airola saa sanotuksi.

Mikko Simonen oli kuollessaan 54-vuotias päällisin puolin täysin terve mies. Heidän suhteensa ehti kestää 16 vuotta.

He tapasivat niihin aikoihin, kun Airolalla oli hätä keksiä, miten purku-uhan alle joutuneet satama-alueen hienot pitsihuvilat voisi pelastaa.

Simonen oli juuri muuttanut poikansa kanssa Ykspihlajan kaupan naapuriin. Hän oli liikkuva luonne. Ammattejakin oli kertynyt melkoinen määrä, sellaisia kuin suutari, koristepuuseppä, kirvesmies ja hitsaaja.

Joku vinkkasi Airolalle, että kylälle on ilmaantunut varsinainen monitaituri. Soitapa hänelle, hän keksii varmaan ratkaisun tähän.

Airola soitti Simoselle, ja he päättivät mennä yhdessä katsomaan taloja. He istuivat Rodenin konttoriksi hienon pitsihuvilan yläkerran verannalla, ja Airola kertoi pitkään ja hartaasti, mikä merkitys vanhojen talojen säilyttämisellä on tälle työläiskylälle.

Se oli hyvä tapaaminen. Myöhemmin Simonen kertoi, että sillä hetkellä hän ymmärsi, että tulee jäämään Ykspihlajaan.

Simonen esitti heti yllättävän ehdotuksen: siirretään talot, hän sanoi.

Siirretään? Miten niin siirretään, Airola kysyi.

No, samalla tavalla kuin ne tekee Amerikassa, kokonaisina.

Simonen lupasi ottaa selvää, kuinka sellainen siirto-operaatio toteutetaan, ja otti lopulta hankkeen vastuulleen. Apukäsiksi hän sai asukasyhdistyksen työttömien toiminnassa mukana olevia työttömiä. Toimintaa johtaa Outi Airola.

Ensimmäisenä siirrettiin vanha Adolf Lahden satamakonttori, josta tuli Kakaravaaran päiväkoti. Toistaiseksi viimeinen siirtokeikka pantiin toimeen pari vuotta sitten, kun vuonna 1896 satamakonttoriksi rakennettu Rodenin huvila sai uuden sijansa. Hirsihuvila on seudun suurin ja kaunein, ja sen kuljettamiseen tarvittiin 11-akselinen lavetti, joka kärräsi koko komeuden Airolan talon naapuriksi.

Huvilasta remontoitiin työttömien ja osin talkoovoimin Matkustajakoti Ykspihlaja. Sen omistaa osakeyhtiö, jonka hallituksen puheenjohtaja on Outi Airola.

”Mikko oli niin mahtavan epärealistinen. Hänellä oli sellainen asenne, että mitä vaan voi tehdä.”

Simosen levottomaan luonteeseen kuului, että hän ei tahtonut asettua mihinkään. Hänellä oli tapana sössiä ihmissuhteensa ja vaihtaa paikkakuntaa. Välillä menohalu yllätti Ykspihlajassakin. Airola sanoi miehelle: Mene vain, minä kyllä pysyn täällä. Tulet sitten takaisin, jos haluat.

”Kävi niin, että kun häntä ei yritetty sitoa, hän sitoi itse itsensä tänne Ykspihlajaan” Airola kertoo. ”Kuolema tuntui ehkä vähän vähemmän pahalta, koska hän kuoli nimenomaan paikkaan, jonka oli valinnut määränpääkseen.”

Mikon kuoleman jälkeen meni tovi ennen kuin Outi Airola uskaltautui ihmisten ilmoille. Hän pysytteli kotosalla. Mieli ei tehnyt tavata ketään.

Sitten hänelle soitti Ykspihlajan rahamies, jota kylällä kutsutaan Miljoona-Jussiksi. Tämä kyseli Airolan vointia.

Minusta tuntuu, että ei se Mikko ole täältä mihinkään lähtenyt, Airola vastasi. Sen takia en viitsi itsekään lähteä edes töihin. Mikko on ihan elävästi täällä.

Miljoona-Jussi löysi juuri oikeat sanat: Nyt saatana lopetat tuon sekoilun, hän komensi. Pane vaatteet päälle. Minä haen sinut baariin.

Kohta hän kurvasi Airolan pihaan Porschellaan ja hurautti kylän ainoan baarin, Kipparin, pihaan.

Miljoona-Jussi kantoi Airolan eteen koreita drinksuja.

Ilta kului ulkona istuessa. Jokainen kyläläinen tuntee tietysti Airolan, ja monet ohikulkijat pysähtyivät juttelemaan. Osanottajia riitti melkein jonoksi asti. Airola vuoroin kiitteli, vuoroin pyyteli anteeksi, höpötteli niitä näitä ja nauroi hervottomasti koko ajan.

Tilanne naurattaa edelleen.

”Siitä minä tykkään täällä Ykspihlajassa tosi paljon, että tällaisessa satamakylässä on vuosien aikana totuttu ihan kaikkeen mahdolliseen”, Airola sanoo. ”Täällä saa olla mitä on. Kenenkään ei tarvitse yrittää esittää parempaa kuin on.”

Outi Airolan ensimmäinen mies oli toista maata. Hänen nimensä on Tuomas Airola, ja hänestä tuli taiteilijaperheen lasten isä.

Erilaisen hänestä teki jo tausta. Hän tuli äveriäästä sivistysperheestä. Isä oli pappi ja äiti oopperalaulajatar.

Outi Airolan kotona koulunkäyntiä ei pidetty minään, sellainen ei ollut tapana 1970-luvun satamatyöläisperheissä. Koko Ykspihlajasta Airolan ikäluokasta lukioon meni vain kaksi oppilasta. Vanhemmat tekivät selväksi, että lukio oli täyttä humpuukia ja ajanhukkaa.

Taustalla taisi olla pelko siitä, että kouluja käynyt lapsi hyppää herrojen kelkkaan.

Elämää varten oli hyväksi havaittu kaava. Koulusta töihin. Ostetaan auto, mieluiten Lada. Hankitaan talo. Hankitaan kirjahylly mutta ei kirjoja.

Outi Airola kapinoi vanhempiaan vastaan pahimmalla mahdollisella tavalla. Hän lähti opiskelemaan yliopistoon, sillä se vasta olikin vihoviimeistä hulluutta. Mutta ei siinä kaikki: hän valitsi Turun yliopistosta oppiaineekseen roomalaisen kirjallisuuden latinan kielellä. Isä ja äiti eivät olleet koskaan edes kuulleet mistään niin mielipuolisesta ja hyödyttömästä.

Outi Airola lähti Turkuun ja vannoi, ettei koskaan ikinä milloinkaan palaa Ykspihlajaan.

Airola löysi asunnon puutalokommuunista, joka sijaitsi Rauhankadulla.

Talo ei ollut parhaassa mahdollisessa kunnossa. Ulko-oveakaan ei saanut lukkoon.

Kun kesä tuli, kommuunin asukkaat häipyivät kesätöihin. Airola oli lähdössä viimeisenä. Hän oli saanut useamman kuukauden pestin laivalle. Mutta eihän taloa oikein voinut jättää vartioimatta, kun ovikin oli sellainen.

Airola poikkesi kahvilaan kadun toiselle puolelle. Siellä nuori topakka nainen ripitti veljeään, vielä nuorempaa poikaa, joka kantoi sellokoteloa. Tyttöystävä oli heittänyt pojan asunnostaan. Et sitten mene loisimaan isän ja äidin nurkkiin, paasasi sisko, ja veli kuunteli vaiti.

Airola meni juttelemaan pojalle. Hän kertoi, että tarvitsisi talovahtia. Poika suostui, ja esitteli itsensä: Tuomas, 19 vee.

Airola oli kuukauden merillä, ja kun hän palasi kämpille, reppanapoika oli paikalla ja hinkkasi Bachin soolosellosarjoja aamusta iltaan. Kävi ilmi, ettei pojalla ollut yhtään rahaa eikä hän oikeastaan ollut syönyt kuukauteen muuta kuin mitä kommuunin kaapeista oli löytänyt.

Tämä on todella erikoinen kaveri, Airola päätteli.

Tuli syksy, ja Outi Airola lähti tienaamaan Norjaan kalatehtaalle, niin kuin hän oli tehnyt jo monena syksynä aiemmin. Menossa oli turskan sesonki. Tytöt fileoi, ja pojat auttoivat kalastusaluksilla.

Airola lähetti kommuuniin jääneelle Tuomakselle kortin, jossa hän kertoi, että kalatehtaalla kaikki hyvin.

Meni viikko, ja siellä hän seisoi kalatehtaan ovella, sello selässään.

Selvisi, että Tuomaksen kotona oli ollut tarkat käsitykset siitä, mitkä asiat sopivat heidän yhteiskuntaluokalleen. Fyysinen työ ei kuulunut niihin, joten Tuomas ei ollut koskaan tehnyt minkäänlaista fyysistä työtä. Siitä huolimatta Tuomas pärjäsi tehtaalla yllättävänkin hyvin.

Tosin Tuomaksen äidiltä alkoi tulvia kirjeitä, joissa tämä toi julki kauhistuksensa siitä, että poika oli Norjassa raskaissa töissä. Äidillä oli hätä, että pojan sellistinkädet menevät piloille.

Myöhemmin Tuomaksen perhe halusi tietysti tavata miniäkandidaatin päivällisellä. Ykspihlajan kasvatti oli luullut, että vain elokuvissa on sellaisia perheitä, joilla on palvelijoita ja joiden pöydässä kimaltelevat kristallit ja hopeat. Pöydässä keskusteltiin sivistyneesti kirjallisuudesta, historiasta, taiteesta ja sen sellaisista asioista.

Tuomas kertoi, miten hänen äitinsä oli kommentoinut vierailua. Outi on hirveän kiva tyttö mutta hyvin rahvaanomainen, äiti oli sanonut.

He menivät naimisiin vuonna 1981, ja Outi Porasesta tuli Outi Airola. Pian syntyi ensimmäinen lapsi. Perheen piti päättää, mitä he ryhtyvät tekemään ja missä. Musiikkipiireissä kerrottiin, että Kokkolan konservatoriossa oli alkamassa sellistien poikkeuskoulutus.

Outi Airola taipui ja suostui palaamaan Ykspihlajaan. Koko muuttomatkan ajan hän itki ja vannotti, että perhe lähtee Turkuun heti, kun miehellä on sellistin paperit taskussa.

Vuosia kului, ja meren rannalla tuli myyntiin edulliseen hintaan suuri puutalo. Kaupat syntyivät. He antoivat talolle nimeksi Airola.

Siitä alkoi liki kaksikymmentä hyvää vuotta. Outi Airola toteutti lapsuutensa unelman, johon kuuluivat iso perhe ja talo meren rannalla.

Elämä oli vilkasta ja kaikin puolin mallillaan. Lapsia syntyi tasaiseen tahtiin. Piha täyttyi kanoista, lampaista ja hevosista, jotka tahtoivat karkailla kylälle. Musiikki soi.

Kun viides lapsi syntyi, tauti tuli taloon.

Pudotus oli julma.

Perheen lempeä, kiltti, lahjakas ja kekseliäs sellisti-isä upposi suonsilmään, jota nimitetään kaksisuuntaiseksi mielialahäiriöksi. Viisilapsisen perheen elämä muuttui kertaheitolla.

Vuodenkiertokin sai uuden merkityksen. Maaninen vaihe alkoi yleensä tammikuussa, ja sitä kesti kesähelteiden yli. Sen jälkeen oli masennuksen vuoro. Pakkohoitojaksoja oli usein.

Perheenisä ei nukkunut, vaan muuttui vilkkaaksi ja puhui outoja. Hän oli myös varma, että KGB vakoilee perhettä. Ehkä siksi hän teippasi perheen autoon suurin kirjaimin: KGB. Vauhdikkaina aikoina hän soitti milloin peltitynnyreitä, milloin selloa hassuihin vaatteisiin pukeutuneena. Teatterilta hän vuokrasi korkean silinterihatun eikä suostunut palauttamaan sitä. Ihmisten mielestä Tuomas oli hauska ekstrovertti, jolla oli aikaa ja asiaa.

Outi Airola oli lapsesta saakka ollut toiminnan ihminen, se, joka ratkaisee ongelmat ja huolehtii asioista. Nyt hän kohtasi jotain, jonka edessä hän oli avuton. Miehen sairaus oli ja pysyi, tekipä hän mitä tahansa.

Airola kertoo tarinaa kotona keittiön pöydän äärellä. Kello on kiertynyt jo huomisen puolelle. Hän sanoo, että nykyisin Tuomas Airola voi oikein hyvin. Hän ehti ajaa taksiakin Helsingissä kolme vuotta.

Mutta silloin aikaisemmin tilanne oli tukala.

”Tosiaan, minullahan oli viisi lasta, joita piti hoitaa. Minä luulen, että lapset eivät olleet kovin hyvällä hoidolla silloin”, Airola sanoo hiljaa.

Mitä se tarkoittaa?

”Minusta tuntuu, että en koskaan kuulustellut läksyjä keneltäkään enkä huolehtinut siitä, että lapsilla on sukset ja kouluvehkeet. Kirjat oli hukassa ja pyöriä katosi. Elämä oli vuoristorataa. Yritettiin aina selvitä siitä ensimmäisestä tulipalosta.”

Mistä se sitten johtuikaan, mutta lapset eivät menestyneet koulussa kovin hyvin. Omatoimisiksi he kasvoivat kyllä.

Kun tilanne oli erityisen paha, lastensuojelusta tuli sosiaalityöntekijöitä kotikäynnille tekemään pistotarkastuksia.

Tilanne meni todellakin erityisen pahaksi silloin, kun Airoloiden vanhin tytär Sara sai lapsen. Lapsen isä lähti kaupungille juhlimaan onnellista perhetapahtumaa ja jäi sille tielle. Juhliminen karkasi käsistä, ja tuore isä vietiin putkaan. Hänen vapautettiin aamulla aikaisin. Ohikulkijat löysivät miehen makaamasta kadulta. Pää oli kolahtanut katuun.

Kolme päivää myöhemmin hän menehtyi sairaalassa, 21-vuotiaana.

Teho-osastoa vastapäätä oli osasto, jossa Tuomas oli samaan aikaan pakkohoidossa. Airola käveli sinne ja löysi miehensä, joka kulki käytävää edestakaisin Raamattunsa kanssa ja ulisi. Outi tempaisi Raamatun miehensä kädestä ja mätki tätä kirjalla päähän.

Lopeta tuo pelleily. Nyt sinun pitää tulla kotiin, hän huusi.

Mutta ei, mies ei tullut kotiin.

Sen tapahtuman jälkeen lastensuojeluviranomaisia kävi kotona entistä tiheämmin.

Airola ei pitänyt sitä pahana, ei silloin eikä nytkään. Sillä kerralla tosin sai purra huulta vähän kiivaammin, kun nuori sosiaalityöntekijä opetti Airolalle, taitavalle kotikokille, kuinka tehdään makaronilaatikkoa.

Samalla käynnillä toinen sosiaalityöntekijä esitti hyvän kysymyksen.

Nyt sinun pitää päättää, haluatko sinä hoitaa miestä vai lapsia, hän kysyi. Kumman valitset?

Kysymys yllätti Airolan. Kaiken keskellä hän ei ollut ymmärtänyt, että koko kuormaa ei tarvitse kantaa. Voi myös valita.

Tiedän vastauksen heti, Airola vastasi. Minä valitsen lapset.

On torstai ja hernekeittopäivä. Työväentalon työttömien ruokalassa se tarkoittaa rauhallista lounasaikaa, sillä hernekeitto ei vedä ruokailijoita lähiseudun työpaikoilta. Ei, vaikka tarjolla olisi pannukakkuakin.

Paikalla on muutama eläkeläinen ja tietysti kuntouttavaan työtoimintaan osallistuvia pitkäaikaistyöttömiä. Heille ateria kuuluu luontaisetuna.

Outi Airola valitsee pöydän ja antaa neuvon: täällä kukaan ei puhu työtoiminnasta, ihmiset tulevat tänne töihin.

Airola syö työväentalolla muutaman kerran viikossa ja hoitaa samalla juoksevia asioita, joita toiminnan pyörittäminen vaatii.

Tänään työlistalla on iloinen asia. Yksi talon pitkäaikaistyöttömistä lakkaa olemasta pitkäaikaistyötön. Hänen kanssaan allekirjoitetaan työsopimus. Kuntoutus on edennyt niin pitkälle, että hänestä tulee Reiska-ryhmän ohjaaja.

Reiska-ryhmä tarkoittaa työporukkaa, joka auraa lumia, hiekoittaa mummojen ja vaarien pihoja, ajaa nurmikoita, asentaa lamppuja, kuljettaa ruoka-annoksia ja tekee kaikkea, mitä eteen putkahtaa ja yhteisö tarvitsee.

”Kaikenmoista”, tuore ohjaaja sanoo ja kääräisee sätkän. ”Työsopimus on hyvä, ihan hyvä.”

Airola laskee mielessään, kuinka monta työsopimusta hän on parinkymmenen vuoden aikana allekirjoittanut, ja päätyy siihen, että niitä on kertynyt toista sataa.

Alun perin Airola ryhtyi järjestämään kuntouttavaa työtoimintaa, koska hän halusi yhdistää kaksi itselleen tärkeää hanketta. Ensinnäkin hän halusi yrittää tehdä jotain sosiaalisille ongelmille, joita satamakaupunginosassa perinteisesti riittää. Toiseksi hän halusi kunnostaa vanhoja taloja ja tarjota siinä hankkeessa järkevää työtä työttömille, koevapaudessa oleville vangeille ja yhdyskuntapalveluun osallistuville.

Airola pääsi jonkin tahon järjestämälle opintomatkalle Italiaan. Milanon lähellä hänelle esiteltiin muun muassa viinitila, jota piti yllä sata skitsofreenikkoa. Viini maistui hyvältä, mutta ennen kaikkea sen tyylinen touhu tuntui järkevältä.

Hän alkoi perehtyä eurooppalaisiin tapoihin ja huomasi, että Suomessa välityömarkkinat ovat tavattoman kehittymättömät verrattuna vaikkapa Ranskaan tai Saksaan.

”Siellä on hoksattu, että yhteiskunnassa on erilaisia ihmisiä ja erilaiset ihmiset tarvitsevat erilaisia työmarkkinoita. Kaikki eivät pysty, osaa tai halua tehdä kahdeksan tunnin työpäivää. Ihmisiä sysätään liian helposti eläkkeelle. Kansantalouden kannalta siinä ei ole mitään järkeä.”

Tärkeä aihe saa Airolan lisäämään äänenvoimakkuutta.

”Se aiheuttaa melkoista syrjäytymistä. Ihmisellä ei ole ole mitään paikkaa tai merkityksellistä tekemistä. Yhteiskunta näyttää, että sinusta ei ole mihinkään: menepäs kotiin makaamaan, me maksetaan pakolliset minimituet.”

”Minusta se on ihmisten hylkäämistä.”

Täällä Airola on vuosien varrella nähnyt monia onnistumisia. Jotkut kuntoutuvat nopeasti ja pääsevät töihin vapaille markkinoille. Jotkut työskentelevät Reiska-ryhmässä vuosia. Hän kertoo esimerkin miehestä, joka oli lopettanut puhumisen. Hän ei ollut tehnyt elämässään juuri muuta kuin asunut pienessä talossa äitinsä kanssa ja syönyt pullaa. Täällä mies on alkanut puhua, ja hänestä on kasvanut erinomainen työntekijä.

Kuntoutujat tulevat sote-yhtymän kautta. Monilla on päihdeongelmia, monilla velat ulosotossa ja lapset otettu huostaan.

”Tämmöiseen minä uskon tosi paljon, että ihmiselle pitää antaa tontti. Se ei saa olla iso, mutta kun hän pääsee hoitamaan sen hyvin, hän kokee, että häntä tarvitaan ja tarvitaan just täällä.”

Kun asukasyhdistys ryhtyi siirtämään ensimmäistä taloa, ihmiset kirjoittelivat somessa, että siellä ne huumeveikot ja linnavempulat rakentavat päiväkotia. Eikö oikeita työmiehiä löydy?

”Muistan, kun yksi mies, sellainen jalo työläinen, mollasi baarissa meidän hommaa. Eihän siitä mitään tule. Kun päiväkoti oli valmis, hän soitti ja sanoi, että nyt häntä hävettää ne puheet. Hän tulee maalaamaan sen päiväkodin.”

Airolan talon ovi on auki. Niin kuin aina.

Outi Airola vastaa huhuiluun keittiöstä. Vastaan tulvahtaa ihana ruuan tuoksu.

”Laura ja Anna olivat viime viikolla tekemässä ruokaa, kun matkustajakodilla pidettiin kirjoittajakurssia. Koko viikko syötiin vegaanista. Nyt tein poronkäristystä.”

Hän paljastaa, että muussi on pussista, mutta sienikastikkeen suppilovahverot on itse kerätty.

”Lapsesta saakka ruuanlaitto on kiinnostanut. Olen aina ollut käytännöllinen ihminen.”

Lapsuuden kotona ei kyllä paljon kulinaarisia nautintoja harrastettu.

Kun Outi oli aivan pieni, perhe muutti Kalajoelta Ykspihlajaan töihin. Isä työskenteli satamassa perusduunarina ja äiti siivosi tehtaalla.

Vanhemmat olivat kovia kommunisteja, isä varsinkin. Puheet olivat yleviä, mutta kotona sitten ei periaatteita juuri ollut. Kukaan ei pitänyt jöötä, paitsi Outi, jota äiti nimitti varsinaiseksi tiukkapipoksi.

Alkoholia kului, kummallakin, eikä lastenkaan juomista niin tarkkaan katsottu.

Äiti oli varsinainen persoona. Hän oli tumma ja kaunis. Häntä kutsuttiin prinsessaksi, ja käytös oli sen mukaista. Hän istuikin tuolilla kuin valtaistuimella, poltti tupakkaa, joi lonkeroa ja laukoi totuuksia.

”Äiti ei koskaan halunnut perheenäidiksi, eikä hänellä todellakaan ollut siihen ominaisuuksia. Minulle hän aina sanoi, että ei käsitä, miksi sinä noita lapsia hommaat. Pienenä ne vinkuu ja isona vittuilee. Niistä ei ole mitään hyötyä”, Airola kertoo ja purskahtaa nauruun.

”Kumma juttu, että missä porukassa vaan puhun äidistä, niin aina se päätyy nauruun.”

Työpaikalla äiti teki uskaliaita kepposia. Kerran hän kuljetti salaa ison johtajan työpöydälle lautasen, jolla lepäsi kuollut rotta. Paljon myöhemmin Airola tapasi saman johtajan, ja tämä alkoi heti muistella äitiä. Johtaja muisti rottatempauksen, tietysti, ja sen, miten äiti usein vietti työvuoronsa nukkumalla siivouskomerossa.

Kotona ei myöskään ollut juurikaan leluja. Naapurissa asui tyttö, jonka luona Outi kävi joskus leikkimässä. Tytön kotona oli aina paikat ojennuksessa, ja mikä pahinta, tytöllä oli barbie-nukkeja. Outi oli kateudesta vihreänä.

”Tapasin sen tytön äskettäin. Kerroin, että minua painaa, ettei minulla ollut barbieta. Hän vastasi, että hän kadehti teitä. Teillä oli mahtava boheemi meininki, aina juhlat ja piano soi. Heillä oli vain ne mankeloidut lakanat tiukoissa pinoissa.”

Yksi tarina on vielä kertomatta.

Ykspihlajan kylällä oli talo. Talossa asuivat mies ja nainen. Kun Outi oli ensimmäisellä luokalla, hän alkoi käydä talossa. Muilta lapsilta Outi kuuli, että talosta saa rahaa, kun sinne menee töihin. Työ oli kevyttä. Hän kasteli kukkia ja siivoili.

Mutta töiden jälkeen piti mennä miehen kanssa saunaan. Piti riisua vaatteet. Ja sen jälkeen mies teki kamalia asioita.

Kun mies lopetti, nainen odotti saunan ovella ja tarjosi pipareita ja limsaa.

Nainen antoi myös kauniita vaatteita ja rahaa, 30 markkaa joka vierailulta.

Välillä he kuulustelivat Outilta läksyjä ja kehuivat, kuinka viisas ja oppivainen tyttö hän on. He hokivat myös aina, kuinka nätti Outi on.

Kotona Outi yritti sanoa, että ei halua enää mennä siihen taloon.

Äiti ja isä sanoivat, että totta kai sinä menet. Saat niin paljon rahaakin. Hulluhan sinä olet, jos et mene.

Outi ansaitsi kuukaudessa enemmän kuin äiti siivoojana.

Outi Airola huokaisee syvään.

”En pystynyt kakaisemaan ulos, mitä siellä tapahtui. Lapsi ajattelee, että on osallistunut johonkin väärään, johonkin salaiseen. Siksi se hyväksikäyttö pystyi jatkumaan niin pitkään.”

Mies kuoli sydänkohtaukseen, kun Outi oli 15-vuotias. Myös hän oli hautajaisissa. Kun multa ropisi arkun päälle, hänestä tuntui siltä, että hänen elämänsä alkoi. Nyt se on ohi, mies ei nouse sieltä enää koskaan.

Psykologit sanovat, että joskus ihmisen alitajunta toimii niin, että se siirtää sivuun sellaisen tiedon, mitä ei pysty käsittelemään.

Airolalle kävi niin. Hän unohti talon ja sen tapahtumat 15 vuodeksi.

Sitten eräänä aamuna Airola oli saattamassa ekaluokkalaista tytärtään kouluun. Hän käveli talon ohitse, ja samalla jotain omituista alkoi tapahtua.

Hän tärisi hillittömästi, ja yhtäkkiä hän muisti kaiken, mitä siinä talossa oli tapahtunut.

Hän vei lapsen kouluun, meni kotiin ja soitti kriisipuhelimeen. Hän kertoi, että ihan kauhea asia on tullut hänen mieleensä.

”Kai se toimii niin, että asian pystyy käsittelemään, kun sen pystyy käsittelemään. Kun ymmärtää, että se ei ole lapsen vika. Että sen ikäinen lapsi ei voi valita ryhtyvänsä jonkun äijän seksikumppaniksi. Se oli helpottavaa. Minä saman tien siitä selvisin.”

Airola meni myös poliisin puheille. Mies oli kuollut, mutta nainen oli edelleen elossa.

Siihen aikaan rikoslaista ei kuitenkaan löytynyt sellaista kohtaa, jonka nojalla naisen olisi voinut saattaa vastuuseen. Rikos oli myös vanhentunut.

Airola asui samalla kylällä naisen kanssa kymmenen vuotta. Hän kohtasi naisen silloin tällöin esimerkiksi kaupassa. Niissä tilanteissa hän toimi aina samalla tavalla. Hän käveli naisen perässä ja tuijotti.

”Se oli minun tapani kostaa. En yrittänyt keskustella hänen kanssaan, vaan näytin, että minä muistan kaiken. Että minä muistan, että sinä teit hirvittävän väärin”, Airola kertoo.

”Minä aivan nautin siitä, kun kuljin hänen perässään kaupan hyllyjen välissä.”

Outi Airola ja Kansalainen-koira tulevat saattamaan vieraat juna-asemalle.

Airola kertoo, että hän aikoo jäädä eläkkeelle Kokkola-lehden päätoimittajan työstä vielä tänä vuonna.

Paikallisjournalismin työtahti on mennyt sellaiseksi, että mieli ei tee pysyä palkkatyössä yhtään kauempaa kuin on pakko.

Sitten jää enemmän aikaa keskittyä Ykspihlajaan.

Tekemisestä ei ole pulaa. Joka kesä järjestetään Ykspihlajan kulttuuriviikko. Pian täytyy myös päättää, mitä osuuskunnan omistamalle päiväkodille tapahtuu, kun velka on kohta maksettu pois.

”Pantaisko siihen ikäihmisten kommuuni. Se on tällä hetkellä vahva ajatus”, hän sanoo.

Ehkä hän siirrättää vielä yhden talon. Vanha merimieskirkko on huhujen mukaan jäämässä tyhjilleen, ja sen voisi saada pikkurahalla.

Se saattaisi sopia hyvin Airolan talon viereen.

Mitä vanhaan kirkkoon tulisi?

”Ehkä voisi perustaa oman uskonnon.”

Se ei kuulosta hassummalta idealta. Liikkeen karismaattisella johtajalla olisi valmiiksi sopiva nimikin. Mama Pihlaja.