Olen elänyt 27 vuotta ilman älypuhelinta. Kiitos kysymästä, hengissä ollaan.

Matkapuhelin minulla kyllä on, syaaninsininen Nokia 113, mutta se on vain puheluita ja tekstiviestejä varten.

Valinta on ollut osin tietoinen, osin vahinko. Ensin suhtauduin uuteen teknologiaan välinpitämättömästi. Lopulta välinpitämättömyyteni muuttui protestiksi. Halusin mielenrauhaa ja keskittymiskykyä.

En halunnut olla tavoitettavissa tai tietää, mitä muut ihmiset tekevät.

Päätökseni elää ilman älypuhelinta herättää ihmisissä hämmästyttävää ihailua. Valintani näyttäytyy tyhmänrohkean ihmisen äärimmäisenä kilvoitteluna, ihmismielen psyykeen ankarana koetteluna.

Vähän niin kuin soutaisin Atlantin yli. Tai myisin omaisuuteni, lahjoittaisin rahat merikilpikonnien suojeluun ja muuttaisin sen jälkeen talveksi telttaan.

Ihailtavaa, mutta ei tarpeeksi, jotta sellaisen uhrauksen haluaisi tehdä itse.

Aivan kuin älypuheliton ihminen olisi tuomittu askeesiin, jonkinlaiseen henkiseen luostariin, josta ulkomaailmaan ei saa yhteyttä. Samalla yksilö muuttuu yleväksi ja viisaaksi, paremmaksi ihmiseksi.

Elämä on varmasti yksinäistä ja vakavaa, mutta ainakin sinulla on hyvä keskittymiskyky, minulle sanotaan.

Luet varmasti paljon kirjoja.

Ajattelet kirkkaita ja selkeitä ajatuksia.

Et välitä muiden mielipiteestä.

Käytät aikasi tehokkaasti.

Baareissa matkapuhelintani ihmetellään usein. Se on imartelevaa ja vähän ärsyttävää.

Kysymykset ovat aina samoja. Kyllä, puhelimessani on matopeli, mutta ei pallonpomputtamispeli Bouncea.

Sitten kyselijä kertoo, että on harkinnut itse vanhanmalliseen puhelimeen siirtymistä. Mutta ei sitten kuitenkaan.

Tämän tästä media uutisoi, kuinka älypuhelin pilaa keskittymiskyvyn, opiskelun, yöunet ja mielenterveyden. Jos googlaa ”älypuhelin pilaa”, listaan voi lisätä liikenneturvallisuuden, parisuhteen, flirttailun, käsialan, kokkaamisen, kadulla kävelemisen ja filosofi Frank Martelan blogin mukaan myös kesäloman.

Samaan aikaan lehdet kertovat älypuhelimista luopuneista tavallisista ihmisistä:

Puoli vuotta ilman älypuhelinta eläneestä perheenäidistä Minnasta.

Älypuhelimen hylänneestä tietotekniikan johtamisen professorista.

27-vuotiaasta Nikosta, joka käyttää vanhuksille suunnattua Doro-puhelinta. Hän ei esiinny jutussa koko nimellään. 

Ja tietenkin on toimittajia, jotka testaavat elämää ilman älypuhelinta. Testin aikana he lukevat kirjoja ja yrittävät oivaltaa jotakin tärkeää. Kokeilu kestää yleensä viikon.

Minä ja älypuhelimet kasvoimme aikuisiksi yhdessä.

Ensimmäinen nykyisenkaltaista kosketusnäytöllistä älypuhelinta muistuttava laite, IBM Simon, saapui kauppoihin vuonna 1994. Synnyin kaksi vuotta myöhemmin. Silloin markkinoille saapui myös ensimmäinen Nokia Communicator, kömpelö möhkäle näppäimistöllä ja nestekidenäytöllä. Sillä pääsi nettiin ja sähköpostiin.

Minä sain ensimmäisen kännykkäni ala-asteen kolmannella luokalla. Siinä oli taskulamppu ja mustavalkoinen ruutu. Samaan aikaan simpukkapuhelimet ja värinäytöt yleistyivät. Myös luokkalaisilleni alettiin hankkia simpukkapuhelimia.

Kaiken aikaa suhtauduin puhelimiin välinpitämättömästi.

Vuonna 2007 julkaistiin ensimmäinen Iphone ja seuraavana vuonna Android-käyttöjärjestelmä, joka on edelleen älypuhelinten yleisin käyttöjärjestelmä. Minä kävin vielä ala-astetta.

Pian älypuhelimella saattoi käyttää uusia sosiaalisen median palveluita: Facebookia, Twitteriä (nykyistä X:ää), Instagramia. Yhdistelmä oli vastustamaton.

Vuonna 2013 olin 17-vuotias. Silloin jo lähes puolella 16–89-vuotiaista oli Tilastokeskuksen mukaan käytössään älypuhelin. Lukion ruotsintunnilla harjoiteltiin twiittien kirjoittamista ruotsiksi. Vaikka monet lukiolaiset käyttivät jo älypuhelinta, twiitit lähetettiin koulun atk-luokasta.

Kun olin 18-vuotias, älypuhelinta käyttävien osuus oli 58 prosenttia.

19-vuotiaana 67.

20-vuotiaana 72.

Viimeisin tilastotieto on vuodelta 2022. Silloin osuus oli noussut jo 88 prosenttiin. Opiskelijoista älypuhelin oli lähes kaikilla.

Ei minulla. Viimeiset kuusi vuotta olen käyttänyt äitini vanhaa Nokiaa.

Siinä on värinäyttö, sudokupeli ja kamera, jonka kuvista ei saa mitään selvää. Äitini käyttää tyytyväisenä tablettia ja Iphonea.

En erityisesti kaipaa uudempaa puhelinta. Tosin yksi asia turhauttaa: puhelimen muisti on täynnä. En pysty tallentamaan uusia numeroita tai lähettämään tekstiviestejä, ellen poista jotakin vanhaa.

Syntymäpäivänäni aloin saada onnittelutekstiviestejä tallentamattomista numeroista. Kukaan ei kertonut nimeään. Joitakin lähettäjiä arvasin kirjoitustyylistä, jotkut jäivät arvoituksiksi.

Elämässä on oltava mysteereitä.

Joskus ystäväni eivät muista puhelintani. He lähettävät minulle pikaviestipalveluista tuttuja viestien sarjoja, joissa

jokainen

sana

on

omassa

viestissään.

Puhelimeni menee tuollaisesta viestimäärästä sekaisin. En saa viestejä luettua. Samalla tavalla käy, jos merkkejä on tekstiviestissä liikaa.

Jos minulle lähettää emojeita, ne näkyvät laatikkojen jonona.

Kun opiskeluasioista, palavereista tai tapahtumista sovitaan ryhmächateissa, minulle on soitettava tai lähetettävä tekstiviesti. Joskus ihmiset muistavat, joskus eivät.

Pikaviestipalveluiden puuttumisessa on kuitenkin jotakin helpottavaa. Minun ei tarvitse osallistua jatkuvaan neuvotteluun aikatauluista ja tapaamispaikoista. Ilmestyn vain paikalle ja toivon parasta.

Tunne on sama kuin lentokoneen matkustamossa. Minä en voi vaikuttaa mihinkään.

Toisaalta en myöskään voi osallistua pikaviestipalveluissa käytävään keskusteluun, jonka tarkoituksena ei ole välittää informaatiota vaan läsnäoloa. Vitsailuun, hämmästelyyn, neuvomiseen, myötäelämiseen, selostamiseen, arjen reaaliaikaiseen dokumentointiin, kaikenlaiseen loputtomaan lörpöttelyyn. Se on tehotonta mutta tekee elämästä merkityksellistä.

Tekstiviestit sen sijaan ovat kömpelöitä, tehokkaita ja asiakeskeisiä.

Monien mielestä elän varjoelämää. Älypuhelinkäyttäjät uskovat, että ulkopuolisuuden tunne on pahinta, mitä älypuhelittomuus aiheuttaa. 

Someen pääsee tietokoneellakin, mutta monia pikaviestipalveluita ei voi ottaa käyttöön ilman älypuhelinta.

Minä en tietenkään tiedä, mistä jään paitsi.

Joitakin vuosia sitten olin kuuntelemassa helsinkiläisellä yöklubilla esiintynyttä australialaista dj:tä Lauren Hansomia. Hän miksasi erinomaisesti. Erityisen hieno oli keikan toiseksi viimeinen kappale ja sen riemastuttava 1980-lukulainen saksofonisoolo.

Seuraavana päivänä lähetin Hansomille Facebook-viestin ja kysyin kappaleesta.

Hi Lauren!

Dj vastasi. Hän muisteli soittaneensa instrumentaaliversion brasilialaisen pop-yhtyeen Kid Abelhan kappaleesta Fixação.

Jos minulla olisi ollut älypuhelin, kappale olisi selvinnyt minulle sekunneissa. Nykyään pyydän ystäviäni käyttämään musiikintunnistussovellus Shazamia puolestani. Usein ystäväni tunnistavat jo katseestani, milloin tarvitsen heidän apuaan. Kappaleiden nimet he lähettävät minulle sähköpostiin.

Elämäni ei vaikeudu siitä, etten saa selvitettyä hetkessä brasilialaisen bändin nimeä. Sen sijaan monet harmittomat ja helposti unohdettavat tilanteet monimutkaistuvat ilman älypuhelinta.

On keksittävä kiertoteitä.

Keikkaliput on tulostettava paperille kirjastossa tai työhuoneella. Sääsovelluksen sijaan on katsottava ikkunasta ulos. Ruokalista selviää kävelemällä ruokalaan. Kauppalista on kirjoitettava paperille. Bussilippu on ladattava kioskissa. 

Läppäriä on raahattava kaikkialle. Kouluun, kahviloihin, kaupungille.

Koska minulla ei ole karttasovellusta, saatan katsoa reitin etukäteen kotona tietokoneelta ja kirjoittaa katujen nimiä tekstiviestiluonnoksiksi.

Joskus piirrän paperille kartan.

Aikatauluja katson harvoin. Usein kävelen pysäkille ja vain odotan.

Bussissa katson maisemia, kävellessä kuuntelen kaupunkia.

Viime joulukuussa etsin koulukaverini juhlia. Kävelin pitkin Helsingin Puotilaa ja selostin näkemääni puhelimitse koulukaverilleni, joka yritti opastaa minua perille. Tuolla on silta, tuolla kuntoilupiste.

Oikeaa taloa ei löytynyt.

Lopulta koulukaveri avasi ikkunan, laittoi puhelimensa taskulampun päälle ja alkoi heilutella valoa. Minun täytyisi vain suunnistaa valoa kohti.

En nähnyt valoa missään.

Lopulta minut haettiin pihalta.

En kaipaa ihailua. Jos vanhempieni sukupolvi on interrailannut kuukausia ilman puhelinta ja kielitaitoa, minä kyllä selviän yhdestä Puotilasta.

Älypuhelin toimii nykyään passin lailla. Sillä todistetaan henkilöllisyys digitaalisissa palveluissa. Useat pankit ovat jo luopuneet tunnuslukukorteista. Digitaalisten palveluiden edellyttämän kaksivaiheisen tunnistautumisen voi tehdä puhelinsovelluksella.

Jos sovellusta ei ole, tilalle tarjotaan taskulaskimen näköistä tunnuslukulaitetta. Ilman sitä ei voi kirjautua verkkopankkiin, Kelaan, Omakantaan, Omaveroon tai varata netissä edes junalippua.

Tunnuslukulaitteen pariston pitäisi kestää seitsemän vuotta. Minä hajotin laitteen muutamassa viikossa.

Pankissa virkailija piti minulle saarnan. Tunnuslukukorteista on ollut pelkästään harmia. Tunnuslukusovellus on tulevaisuutta, hän sanoi.

Myös opiskelijakortti on nykyään ensisijaisesti sähköinen. Jos opiskelija haluaa muovisen opiskelijakortin, se on tilattava postissa ja siitä on maksettava lisähinta. Sähköiseen opiskelijakorttihakemukseen on liitettävä kuva, jonka voi ottaa itsestään älypuhelimella. Jos siis sellainen on.

Älypuhelinyhteiskunnassa unohdetaan helposti, etteivät kaikki pysty käyttämään digitaalisia palveluita.

”Ongelmaa ei oteta riittävän vakavasti”, sanoo Teknologian tutkimuskeskus VTT:n johtava tutkija Jaana Leikas.

Hän on tutkinut vuosikymmeniä teknologiaan ja digitalisaatioon liittyvää eriarvoisuutta.

Leikas sanoo, että olettamus älypuhelimista aiheuttaa eriarvoistumista ja pudottaa osan ihmisistä yhteiskunnan kehityksen ja palveluiden ulkopuolelle.

Ongelma ei koske ainoastaan erityisryhmiä. Kyse on myös isosta joukosta ikääntyviä ihmisiä, Leikas painottaa.

Kun näkökyky, muisti ja sorminäppäryys heikentyvät, puhelimen käyttö vaikeutuu. Siitä huolimatta älypuhelimet ja niiden käyttöliittymät suunnitellaan edelleen ensisijaisesti nuorille aikuisille.

Eläkkeellä ja etenkään syrjäseuduilla tietoteknistä apua ei ole helppo saada, Leikas sanoo. Työelämässä ihmiset tottuvat siihen, että työpaikan käyttötuki asentaa puhelinten ja tietokoneiden päivitykset ja ohjelmistot työntekijän puolesta. Kun työntekijä eläköityy, työpuhelin ja -tietokone palautetaan ja tietotekninen tuki loppuu.

Samaan aikaan yhä useampi eläkeläinen asuu yhden hengen taloudessa, eikä lastenlapsiltakaan saa tietoteknistä tukea.

Leikas korostaa, että kun uutta teknologiaa suunnitellaan, yhteiskuntaa pitäisi suunnitella samanaikaisesti. Siihen tarvittaisiin tutkijoiden, teollisuuden ja julkisen hallinnon yhteistyötä.

Kymmenen vuotta sitten Jaana Leikas työskenteli projektissa, jossa kerättiin kansalaisten kokemuksia hyvästä ja huonosta teknologiasta.

Yksi iäkäs vastaaja muisteli matkapuhelimiin siirtymisen vaikeutta. Kun vastaaja oli soittanut lankapuhelimella, jossa näppäimistö ja luuri olivat erillisissä laitteissa, hänestä tuntui, että hän piteli keskustelukumppaniaan kädestä. Matkapuhelimesta hän ei saanut samanlaista kokemusta.

”Hän oli opetellut puhelimen kameran käyttöä, mutta se ei ollut koskaan onnistunut. Hänellä oli puhelimessaan kymmeniä kuvia omista sukistaan.”

Toisessa VTT:n hankkeessa testattiin kosketusnäytöllä toimivaa sovellusta. Yksi tutkimukseen osallistujista oli eläköitynyt metsänhoitaja. Kosketusnäytölle oli rakennettu digitaalinen painikkeen kuva, jota osallistujan olisi pitänyt painaa. Metsänhoitaja etsi painiketta kuitenkin näyttöruudun reunoilta niin kuin siellä olisi virtakytkin.

Molemmat esimerkit havainnollistavat teknologiasukupolven käsitettä. Se tarkoittaa, että ihminen tarkastelee uutta teknologiaa sen teknologian kautta, jota on tottunut käyttämään nuorena aikuisena. Jos uuden teknologian käyttölogiikka poikkeaa totutusta, sen omaksuminen on vaikeaa.

Minä kuulun tietysti voittajien teknologiasukupolveen. Olen valinnut älypuhelittomuuteni itse, ja voin koska tahansa luopua vakaumuksestani. Olen nuori ja opin nopeasti.

Kesätöissä sain käyttööni älypuhelimen. Lähes kaikki muut käyttivät omia puhelimiaan.

Nokiastani ei ole kuitenkaan työelämässä mitään hyötyä, sillä useat työpaikkojen ohjelmistot vaativat kaksivaiheisen tunnistautumisen. Lounasedunkin saa vain puhelinsovellukseen.

Töissä näppäilin kosketusnäyttöä hitaasti ja kömpelösti etusormellani.

Kun yritin laskea äänenvoimakkuutta, otinkin näytöstä ruutukaappauksen. Vahingossa otettuja kuvia näytöstä kertyi puhelimeen 15.

Aluksi en osannut edes laittaa puhelinta pois päältä.

Pian kuitenkin selailin puhelinta lounailla, metrossa ja ravintoloissa. Se oli oikeastaan aika mukavaa.

Aina oli jotakin tekemistä. Tarkistin viestejä, jätin kesken verkkojuttuja. Olin levoton ja tavoitettavissa.

“Welcome to the club”, ystäväni sanoi.

Kun työt päättyvät, palautan älypuhelimen ja palaan Nokiaani.

Nokia ei kuitenkaan tee minusta parempaa keskittyjää.

Kasvatustieteiden professori ja aivotutkija Minna Huotilainen sanoo, että jos elämä ilman älypuhelinta takaisi keskittymiskyvyn, kaikki olisivat olleet 1980-luvulla parempia keskittymään.

“Ja eivät todellakaan olleet.”

Entä sitten muisti? Koska en voi jatkuvasti tarkistaa asioita älypuhelimesta, muistini on varmasti ylivoimainen.

Huotilaisen mukaan muistin ulkoistaminen laitteille on “periaatteessa hyvä juttu”. Silloin muistikaistaa vapautuu tärkeimmille asioille.

Sitten on lukutaito. Sen on oltava älypuhelittomilla ihmisillä parempi.

“Puhelimellakin luetaan”, Huotilainen sanoo.

”Samalla tavalla television katselua syytettiin huonosta lukutaidosta, ja sitten kuitenkin ne käännöstekstit siinä telkkarin alareunassa on sitä lukemista, millä moni on harjaannuttanut omaa lukutaitoaan.”

“Me syytämme ja kiitämme kännykkää sellaisista asioista, jotka ovat tehtävissä ilman kännykkää ihan perinteisillä välineistöillä.”

Huotilainen näkee älypuhelimissa paljon hyvää. Älypuhelin auttaa oppimisessa ja yhteydenpidossa, Pokémon Go:n kaltaiset pelit liikkumisessa.

Jopa Tiktokin tanssihaasteet saavat Huotilaiselta kiitosta. Ne ovat tärkeää taiteellista itseilmaisua, jonka avulla ihminen voi pohtia “eksistentiaalista kysymystä” eli itseään.

Aavistan pahaa, mutta kysyn silti.

Tekeekö älypuhelittomuus minusta paremman ihmisen?

“Voi voi. En ehkä nyt näin sanoisi.”

Sen minä jo tiesin.

Älypuhelittomuus ei ole opettanut minulle mitään. Harvat asiat opettavat.

En ole kasvanut ihmisenä tai saavuttanut korkeampaa tietoisuuden tasoa.

En ole edes kehittänyt matkapuhelimen filosofiaa.

Minä ja Nokia 113 olemme kuitenkin niin tunnistettava kaksikko, ettei puhelimesta raaski luopua. Saamme ihailua ja erivapauksia.

Sellaista on elämä ilman älypuhelinta.

Biletän ja käyn baareissa. Kävelen. 

Joskus luen kirjan.