Arkussa makaa Taras Kudrevitš. Hänen päänsä on kuihtunut muodottomaksi ja silmien tilalle on laitettu kolikot. Kudrevitš ehti riutua koomassa neljä kuukautta sen jälkeen, kun venäläisten ohjaama drooni pudotti hänen päälleen räjähdelastin rintamalla Itä-Ukrainan Bahmutissa.

Ihmiset käyvät jättämässä hyvästit polvistumalla arkun edessä Johannes Kastajan syntymän kirkossa Smilassa. Pisimpään arkun äärellä kyynelehtii Kudrevitšin sisar. 38-vuotiaana kuollut Kudrevitš oli eronnut ja lapseton.

”Sankarit eivät kuole. He kuolevat vain, jos emme muista heitä”, saarnaa rovasti Myhailo Ševtšuk.

Smila on ukrainalaisittain pieni, vajaan 70 000 asukkaan kaupunki. Kudrevitš on silti kolmas haudattava rintamamies saman viikon aikana.

Onneksi kirkossa on välillä mukavampiakin toimituksia. Sotilaiden ja heidän rakkaittensa häät ovat Ševtšukin mukaan todella yleisiä.

Tosin häilläkin on sota-aikana brutaali puolensa. Naimisissa on oltava, jos mielii saada lesken eläkettä ja muita etuuksia.

Miten Ukrainan kotirintamalla jaksetaan, kun Venäjän laajamittainen hyökkäys maahan on jatkunut kohta kaksi vuotta, eikä loppua näy?

Smila on hyvä paikka tarkastella sitä, koska kaupunki sijaitsee Tšerkasyn alueella Ukrainan sydämessä, vain 40 kilometrin päässä sen maantieteellisestä keskipisteestä.

Rovasti Ševtšuk haluaa valaa uskoa. Hänen mukaansa maa eli sodan ensimmäisen vuoden valheellisessa odotuksessa.

”Meille kerrottiin, kuinka voitamme kaikkialla ja sota on pian ratkaistu. Totta kai liian kovat odotukset johtivat pettymykseen. Nyt ihmiset miettivät asioita uusiksi.”

Ennen sotaa kaksi kolmesta ukrainalaisesta oli tutkimuslaitos Rating Groupin kyselyissä sitä mieltä, että heidän kotimaansa on menossa huonoon suuntaan. Pian Venäjän hyökkäyksen alettua asenteet muuttuivat täysin: maaliskuussa 2022 peräti 76 prosenttia ukrainalaisista oli sitä mieltä, että maan kehitys menee oikeaan suuntaan.

Nyt usko on laantunut, ja katkeruus omia vallanpitäjiä kohtaan kasvaa.

Kadulla neljä naista levittää banderollejaan.

Niissä lukee: ”Rahaa ZSU:lle.” ”En halua katukiviä. Haluan autoja ZSU:lle.” ”Ensin on turvattava sotilaat, sitten vasta katuremontit.”

Ukrainan toisen sotatalven ilmiö on ollut protestiliike nimeltä Hroši dlja ZSU eli Rahaa Ukrainan armeijalle.

Aktivistit ovat vihaisia siitä, että armeijaa ja rintamalla taistelevia sotilaita ei tueta riittävästi.

He osoittavat mieltä ympäri Ukrainaa lauantaisin. Smilassa liike siirsi mielenosoitukset kuitenkin torstaille kaupungintalon eteen, jotta kaupungin johto kuulisi heidän sanomansa.

Täällä protestiliikkeen kärkihahmo on nuori Vira Bosa-Ivanenko.

”Kansa yrittää selviytyä, ja he pesevät rahaa”, hän sanoo vihaisesti. ”Tilanne on epäoikeudenmukainen, emmekä aio vaieta siitä.”

Protestiliikkeen ydinajatus on, että Ukrainassa tulisi luopua kaikesta ”turhasta” julkisen rahan käytöstä, kuten katuremonteista ja rakennushankkeista, ja laittaa rahat puolustustaisteluun.

Bosa-Ivanenkon kritiikin kohteena on etenkin paikallishallinto, Smilan kaupungin johto.

Hän ottaa esimerkiksi hiljattain toteutetun katuremontin. Puistokadulta kaadettiin vanhoja puita ja tilalle istutettiin japanilaisia kirsikkapuita. Samalla katukiveys uusittiin.

Kyse ei ole suuren suuresta summasta, vajaasta 400 000 eurosta.

”Kuinka monen sotilaan hengen olisi näillä rahoilla olisi voinut säästää?” kuuluu kuitenkin Bosa-Ivanenkon kysymys.

Esimerkiksi drooni rintamalle maksaisi 5 000 euroa. Niitä olisi katuremontin hinnalla saanut jo kymmeniä.

”Meidän pitäisi suojella Ukrainaa ja estää Venäjää tulemasta tänne. Tarvitsemme drooneja ja eläviä ihmisiä, emme uusia katukiviä”, Bosa-Ivanenko sanoo.

Bosa-Ivanenko on mukana myös valtakunnallisessa korruptionvastaisessa Sprotyv-järjestössä.

Hänen mukaan sodan aikana Smilassa on sattunut tapauksia, joissa humanitaarista apua katosi.

Talkoolaiset tekivät lihasäilykkeitä rintamalle, mutta valmiit elintarvikkeet päätyivätkin myyntiin. Lopulta myyjät sai ehdollista vankeutta, mutta Bosa-Ivanenkon mielestä viranomaisten yhteyttä tapaukseen ei selvitetty.

Myös humanitaarisena apuna saatu insuliini katosi lääkejakelupisteestä ja päätyi myyntiin. Kaupunginsairaalan ylilääkäri ilmoitti asiasta turvallisuuspalvelu SBU:lle, mutta ketään ei pidätetty.

Smilan mielenosoituksiin on osallistunut enimmillään muutamia kymmeniä ihmisiä.

Bosa-Ivanenkon mukaan mielenosoitusten tuki Smilassa on laajaa, mutta ihmiset pelkäävät tulla mukaan.

Vaikka Ukraina on demokratia, neuvostoperinnön vaikutuksena suhtautuminen mielenilmaisuihin on herkkää.

Bosa-Ivanenko kertoo saaneensa soiton poliisilta, joka kyseli, keitä mielenosoitukseen on tulossa ja onko sille haettu lupaa.

”Sanoin, etten tarvitse paikallishallinnon lupaa osoittaakseni mieltä.”

Kerran soitto tuli turvallisuuspalvelu SBU:lta. Soitoista ei seurannut mitään, ja Bosa-Ivanenko jatkaa aktivismiaan kuten ennenkin.

Monen muun aktivistin tavoin Bosa-Ivanenkolla on toiminnalleen henkilökohtainenkin syy.

Hänen miehensä on rintamalla. On ollut jo laajamittaisen sodan alusta lähtien.

Bosa-Ivanenkon mukaan mies ei juurikaan kerro rintamakokemuksistaan hänelle. Hän kuitenkin luottaa siihen, että mies pärjää.

Kuitenkin myös rintamamiehillä motivaatio voi olla kiinni rahasta. Suomessa on puhuttu venäläisten sotilaiden palkoista, mutta myös Ukrainassa sotilaat saavat palkkaa. Rintamamiehen peruspalkka on noin 600 euroa kuussa ja lisäksi jokaisesta etulinjassa vietetystä päivästä saa runsaat 75 euroa.

Käytännössä monilla sotilailla palkat ovat rästissä, eikä tilanne helpotu, jos länsiapu vähenee.

Bosa-Ivanenkon mukaan hänen miehellään on neljän kuukauden palkat saamatta.

Palkkojaan odottavat sotilaat ovat olleet raivoissaan kuullessaan uutisia korruptiosta. Tuorein skandaali liittyy ennen uuttavuotta pidätettyyn liikemies Ihor Hrinkevitšiin, jonka toiminta on väitetysti johtanut 30 miljoonan tappioihin armeijan varustehankinnoissa.

Uusi liikekannallepano kuohuttaa ja jakaa kansaa Ukrainassa. Presidentti Volodymyr Zelenskyi mukaan armeija on pyytänyt jopa puolen miljoonan miehen mobilisaatiota. Maan parlamentissa Verhovna Radassa on asiasta vireillä uusi laki.

Isoissa kaupungeissa kuten Kiovassa ja Lvivissä näkee katukuvassa paljon nuoria miehiä siviilissä.

Smilassa heitä näkyy vähemmän. Osa saattaa piileskellä.

Yksi smilalainen kertoo, että hänen työpaikallaan on paljon asevelvollisia miehiä, jotka eivät halua sotimaan. Lähden sitten, jos venäläiset ovat Tšerkasyn alueella, he sanovat.

Hroši dlja ZSU -protestiliikkeessä on myös vanhempi nainen nimeltä Nadja, joka on erittäin huolissaan uudesta liikekannallepanosta.

Hänellä on aikuinen poika, jolla on äidin mukaan kohonnut verenpaine ja kaksisuuntainen mielialahäiriö. Poika on rajoitetusti asevelvollinen, eli häntä ei ole vapautettu sota-ajan palveluksesta.

Sotilaslääkäri on jo tutkinut pojan. Nyt äiti pelkää, että hän saa palvelukseenastumismääräyksen.

”Hän on sairas, eikä selviä siellä. Hän ei pysty edes kantamaan taisteluliiviä”, Nadja sanoo ja itkee.

Kutsunnoista on paljon poikkeuksia. Liikekannallepano koskee vain 27–59-vuotiaita, tosin julkisuuteen tulleessa lakiluonnoksessa ikäraja alenisi 25:een.

Opintojen ajaksi saa lykkäystä palveluksesta. Se on aiheuttanut ryntäyksen oppilaitoksiin.

Yllättävästi myöskään poliiseja ei lähetetä sotaan, vaikka heitä on koko maassa 400 000 ja heillä olisi rintamalle sopivaa osaamista. Tšerkasyssa liikennepoliisi tuntuu kyttäävän kuljettajien rikkeitä joka toisessa kadunkulmassa, mikä tuntuu vahvalta panostukselta liikenneturvaan sotaa käyvässä maassa.

Liikekannallepanosta keskusteltaessa smilalaiset valittavat epäoikeudenmukaisuudesta. Jaettu käsitys on tämä: tavallinen kansa sotii, mutta poliitikkojen ja suurliikemiesten pojat eivät.

”Israelissa parlamentin jäsenet ja heidän poikansa ovat rintamalla, mutta ei meillä”, sanoo Olha Mykytenko, jonka poika kaatui viime vuonna.

Hän nostaa esimerkiksi Tšerkasyn kuvernöörin Berliinissä asuvan pojan, joka julkaisee tekemäänsä vartalomaalaustaidetta Instagramissa ja Tiktokissa samaan aikaan, kun tavalliset ukrainalaismiehet eivät voi edes poistua maasta.

Sodan alussa tavalliset ukrainalaiset ja vallanpitäjät elivät harvinaisessa sopusoinnussa, mutta nyt kansalaisten luottamus päättäjiin on alkanut rapautua. Razumkov-keskuksen joulukuisen kyselyn mukaan presidentti Zelenskyiin luottaa yhä 68 prosenttia, mutta esimerkiksi parlamenttiin enää 28 prosenttia ja oikeuslaitokseen vain 16 prosenttia ukrainalaisista.

Eniten ukrainalaiset luottavat armeijaan ja vapaaehtoisjärjestöihin.

Kutsuntaviranomaiset ovat asevoimien epäsuosituin osa. Tämä näkyy myös siinä, kuinka haluttomia he ovat antamaan haastattelua.

Saamme lopulta audienssin Tšerkasyn alueen kutsuntalautakunnan varapäälliköltä, eversti Roman Skrypnykiltä.

Hän aloittaa haastattelun lukemalla lakitekstiä. Hänen mukaansa kutsuntalautakunnat yksinkertaisesti noudattavat lakia ja työskentelevät ”solidaarisesti ja oikeudenmukaisesti”.

Skrypnykin mukaan mobilisaatiota on tehty jo kaksi vuotta, eikä nyt olla minkään uuden edessä.

”Ukraina tarvitsee aseita, mutta niiden käyttäjiksi tarvitaan ihmisiä.”

Skrypnykin mukaan kutsuntaviranomaisten tärkein haaste on vihollisen propaganda.

”Venäjän digiarmeija levittää valheita ukrainan kielellä Telegramissa. Heidän päätavoitteensa on liikekannallepanon sabotointi.”

Skrypnykin mukaan pötyä on esimerkiksi se, että rintamalla joutuisi puoleksi vuodeksi asemiin ilman taukoa. Palvelukseen astuvien omat toivomukset sijoituspaikoista otetaan myös mahdollisimman pitkälle huomioon.

Viime kesänä Zelenskyi erotti alueellisten kutsuntalautakuntien päälliköitä korruptioepäilyjen vuoksi. Myös Tšerkasyn lautakunta sai lokakuussa uuden johtajan.

”Toimintamme ei ole siitä muuttunut ainakaan huonompaan suuntaan”, sanoo Skrypnyk.

Liikekannallepanon lisäksi eri joukko-osastot pyrkivät värväämään sotilaita suoraan riveihinsä.

Teiden varsilla näkyy mainoskylttejä, joissa rambomaisella kuvastolla houkutellaan liittymään eri prikaateihin.

Ukrainassa on yhä myös niitä, jotka ilmoittautuvat itse palvelukseen. Yksi heistä on Vitali, joka ei halua sukunimeään julki.

Tapaamme hänet sotilaiden suosimassa kahvilassa Smilassa. Vitali on nyt kolmannen rynnäkköprikaatin taistelukoulutuksessa.

Aiemmin hän työskenteli verkkoyhtiössä, jossa monet työkaverit hänen mukaansa ”pelkäsivät kuollakseen” sotaan joutumista.

”Menin itse kutsuntalautakuntaan. Siellä mainostettiin prikaatiamme, ja olen valintaani erittäin tyytyväinen. Koulutus kestää useita kuukausia ja meillä on päivittäin rankkoja harjoituksia. Ne antavat hyvät valmiudet rintamalle”, Vitali uskoo.

Smilan kupeessa sijaitsevassa Hretškivkassa kylätien varrelta puuttuu kahdeksan taloa. Venäjän ohjusiskussa vaurioituneet talot on juuri lanattu maan tasalle.

Lumisessa maisemassa 67-vuotias Ivan Vološyn yrittää vetää pumppua pois kaivosta. Kaivo ja maakellari ovat kaikki, mitä pihapiiristä on jäljellä.

”Tuossa oli kuusi metriä syvä, viisitoista metriä leveä kraatteri”, hän osoittaa tontin reunaa. ”Meille ei ole kerrottu, mikä tänne osui, mutta räjähdettä oli lähes tuhat kiloa.”

Kyyneleet kihoavat miehen silmiin, kun hän muistelee tapahtumia uudenvuoden alla. Hän oli töissä, kun vaimo soitti ja kertoi: Vanja, olen veressä, tule tänne.

Vaimo oli juuri kyyristynyt hellan eteen lisäämään puita, kun ikkunat lensivät sisään ja seinä sortui. Jos hän olisi seisonut askelen verran sivussa, hän ei olisi selvinnyt.

Naapurin emännälle Nadja Holubille kävi huonommin. Hänen sisäelimensä repesivät räjähdyksessä. Hän oli iskun ainoa kuolonuhri.

Miksi Venäjä iski omakotialueelle?

Vološynin mieleen tulee vain, että kohteena olisi ollut puolentoista kilometrin päässä sijaitseva tehdas. Siellä on aiemmin valmistettu junien sähkömoottoreita.

Vološynit menettivät lähes koko omaisuutensa, kodinkoneet ja huonekalut. Vain putket ja patterit ovat kunnossa. Pariskunta on saanut hätäapuna vaatteita.

Kaivon viereen Vološyn on koonnut pölyisiä pehmoleluja.

”Ne olivat pojantyttären lempileluja, kun hän kävi täällä. En  raaskinut heittää niitä pois”, hän sanoo ääni murtuen.

Aluehallinto on luvannut rakentaa uudet talot tuhoutuneiden tilalle. Eri asia on, milloin se tapahtuu. Onneksi Vološynien käytössä on myös kerrostaloasunto.

”Emme pysty nukkumaan kuin pari kolme tuntia yössä pillereillä. Jokainen ilmahälytys aiheuttaa paniikin.”

Vološynin pojan perhe elää Kiovassa, tyttären perhe puolestaan Venäjällä. Heitä hän ei ole nähnyt kasvotusten sitten suursodan alun.

Smilan kaupunginjohtaja Serhi Ananko on sairaana, mutta hänen varanaisensa Tetjana Karlo on luvannut tavata meidät.

”Tiedän, mitä he puhuvat minusta, että Karlo myy lihasäilykkeitä. Jokainen vastaa sanoistaan”, hän kommentoi protestiliikkeen väitteitä korruptiosta happamesti.

”Joku ihminen myi lihasäilykkeitä, SBU löysi hänet ja tutki asian. Siinä se. Insuliinin kanssa hallinnolla ei ole mitään tekemistä.”

Karlon mukaan paikallishallinto kyllä auttaa armeijaa ja on käyttänyt sen tukemiseen yli kolme miljoonaa euroa. Mutta sillä on muitakin tehtäviä.

Katuremontti ja kirsikkapuiden istutus oli hänen mukaansa suunniteltu jo ennen sotaa.

”Siellä kasvoi puita, jotka olivat vaarallisia. Katua ei ollut kunnostettu pitkään aikaan.”

Tämä talvi on ollut Ukrainassakin kylmä. Silti Smilassa ei ole kärsitty sähkö-, lämpö- ja vesikatkoista kuten ensimmäisenä sotatalvena.

Dnipron sivujoki Tjasmyn on saanut viiden sentin paksuisen jääkannen, mikä on tietysti innostanut pilkkijät paikalle.

Kolmen miehen pilkkiporukka vaikuttaa hilpeältä.

”Kalaa ei ole, mutta horilkaa on”, sanoo Serhi Tšernenko ja viittaa pulloon ukrainalaista votkaa.

Kun puhe kääntyy sotaan, keskustelu vakavoituu. Tšernenkon poika on rintamalla, samoin Valentyn Kononenkon vävy.

Asiat ovat neharno, eivät hyvin.

Heidänkin kritiikkinsä kohdistuu päättäjiin.

”Heillä on talot ja datšat ulkomailla. Kaikki itselle, meille ei mitään”, sanoo Serhi Djatšenko.

Tjasmynin rannalla kohoaa hulppeita, linnamaisia omakotitaloja.

Samaa sanoo Volodymyr Melnytšenko.

”Sodan alussa kaikki pitivät yhtä. Nyt johto keskittyy tienaamaan, kun kansa työskentelee voiton eteen.”

Ukrainan johtajista hän luottaa vain Valeri Zalužnyihin, asevoimien komentajaan.

Taistelun jatkamiselle hän ei silti näe vaihtoehtoa.

”Kaikki tietävät, mitä tapahtuisi, jos venäläiset pääsisivät tänne. Venäjän kanssa ei pysty neuvottelemaan. He saivat jo kerran Krimin, ja lopettivatko he siihen?”