"Kullakin määrätyt on elinvuodet, pois lyhyt päivä ihmisien katoaa, vaan suorittaa urotöitä miehen tehtävä on." (Ylijumalan sanat Herakleelle Vergiliuksen Aeneis-eepoksessa) Kunnianarvoisaa Helsingin normaalilyseota käydessäni saattoi luokalle jäänyt joutua latinan tunnilla toistamaan heksametrisäettä O mihi praeteritos referat si Iuppiter annos   - "Oi kunpa Juppiter antaisi minulle menneet vuodet takaisin". Se on yksi niistä lukuisista Vergiliuksen Aeneis  -eepoksen lentäviksi lauseiksi kiteytyneistä säkeistä, joita on kautta vuosisatojen toistettu kouluopetuksessa. Monien muiden antiikin tekstien tapaan Aeneis   on toiminut kasvatuksen ja vallankäytön välineenä.




Eepos oli antiikin runousoppineiden arvostama laji, ja vaikka se usein on kaunokirjallisuuden lajina katsottu kuolleeksi, sitä on aina tarvittu palauttamaan mieliin kulttuurin suuria kertomuksia. Aeneis   on tämän eeppisen perinteen tärkeimpiä lähtökohtia ja epäilemättä Euroopan henkisen perinnön keskeisiä teoksia. Se on ollut luomassa myyttistä taustaa Roomalle ja viitoittamassa sille historiallista tehtävää.




Teos oli  keskeneräisyydessäänkin liian tärkeä tuhottavaksi, niin kuin runoilija oli kuollessaan vaatinut. Eepos julkaistiin keisari Augustuksen määräyksestä; olihan Augustuksesta itsestään mainittu eepoksessa, että hän "tuova on Hesperiaan ajan kultaisen".




Vergilius käsittelee   eurooppalaisuuden suuria kysymyksiä, sotaa ja kulttuurien tuhoa: "Sortuu vanhan kaupungin ikiaikojen mahti." Yhtä lailla Aeneis on uuden valtakunnan perustamisvaiheiden sekä rauhanajatuksen eepos. Samalla se on kuvaus maanpakolaisuudesta ja velvollisuuden noudattamisesta. Mutta se on myös suvun, perheen ja rakkauden eepos.




Ideologisten merkitystensä ohella Aeneis   on tarjonnut tyylillisen esikuvan ja mallin klassistisia ihanteita edustaneille kirjailijoille ja kirjallisuuden teoreetikoille. Teos perustuu koko edeltävän kreikan- ja latinankielisen kirjallisen tradition tuntemiseen ja muokkaamiseen yksityiskohtia myöten harkituksi, tiiviiksi kokonaisuudeksi.




Latinalaisen runokielen ihanteiden kannalta se on myös katsottu esikuvalliseksi. Kuten teoksen suomentanut Teivas Oksala on esseekokoelmassaan Homeroksesta Alvar Aaltoon   (1986) muistuttanut, Vergilius oli Petrarcalle "latinan päämestari toinen" - toinen oli luonnollisesti Cicero.




Klassistisesta selkeydestään huolimatta Aeneis   on kuitenkin myös moniselitteinen teos. Ajattelen tässä vain sen synkkää ja väkivaltaista päätöstä, jossa Aeneas toimii vihan vimmassa ja joka tuntuu olevan ristiriidassa eepoksen muun sanoman kannalta.




Entä millainen mentaliteetti paljastuukaan kohtauksessa, jossa Aeneas toisaalta huokaa raskaasti nähdessään kuolevan Lausuksen kalvakkaat piirteet, mutta samalla tarjoaa lohdutukseksi seuraavaa: "Kurja kun kuolemas on, ajatus tämä lohtua tuokoon: / mahtava Aeneas sinut surmasi." Lähes yksioikoisesti sankari Aeneas "jumalkäskyä noudattaa", mikä johtaa Dido-kuningattaren tragediaan. Toisaalta hän pystyy tuntemaan suurta huolta tilanteesta ja menettelytavoistaan: "Aaltosivat sydämessään huolien tyrskyt: / kiitivät aatokset vihureina jo tänne ja tuonne, / mieltään tempoen mies eri suuntiin, kaikkea pohti. / Aivan on kuin väristen vesi täyttää pronssisen ammeen, / siitä kun heijastuu säde auringon, kuva kuunkin, / ympäri läikehtii valo, ilman hohtavan täyttää, / kattoonkin kohoaa sekä sen koristuksia kultaa." Aeneas muistuttaa tässä Julius Caesaria, jonka Plutarkhos kertoo ennen ratkaisevaa Rubiconin ylitystä käyneen tiliä itsensä kanssa niistä kärsimyksistä, joita hänen uhkayrityksensä tuottaisi ihmiskunnalle.




Aeneis   on myös osa länsimaista esteettistä keskustelua.    Klassikon ja klassismin olemusta ovat Vergiliuksen tuotannon valossa tarkastelleet niin Sainte-Beuve kuin T. S. Eliot.




Runoilijana Vergiliuksen   luomisprosessi oli hidas. Hän kirjoitti eepostaan 11 vuotta. Siitä huolimatta teos jäi keskeneräiseksi. Antiikin ajalta säilyneen lyhyen elämäkerran mukaan hän oli kirjoittanut ensin proosaversion ja sitä sitten muuntanut runomuotoon, "nuollen pentujaan puhtaaksi naaraskarhun tapaan".




Jotain samantapaista hitautta ja kärsivällisyyttä odotetaan myös eepoksen lukijalta: hänen täytyisi hahmottaa eepoksen suuret mytologiset ja historialliset linjat, Rooma Troijan perillisenä, mutta myös pysähtyä Vergiliuksen huolellisesti rakennettujen kohtausten ja hiottujen yksityiskohtien äärelle. Onko nykylukijalla sitä otiumia,  älyllisesti valpasta joutilaisuutta, jota eepoksen lukeminen edellyttää?




Lukijan on myös hyväksyttävä joukko vanhan epiikan konventioita, kuten unennäyt, sankarien ja jumalien puheet, luettelot asioista tai kertojan tapa puhutella suoraan kuvauksensa kohteita: "Sankari nuori, en sun urotöistäsi vaieta aio." Entä onko lukijalla aikaa ääneenlukua varten? Uudessa käännöksessäkin on pidetty suullista esitystä kuulolla, kuten esimerkiksi veneen lipumista kuvaavassa säkeessä: "Liukuu kuusinen pursi, ja kummeksuu sitä aallot." Kaunokirjallisenkin epiikan kohdalla suullinen esitys on aina ollut tärkeä; 1900-luvun kirjailijoista sitä ovat painottaneet proosaepiikkansa kohdalla niin James Joyce kuin Volter Kilpi.




Aeneiksen   edellisestä kokonaissuomennoksesta on vierähtänyt 111 vuotta. Konstantin Siitosen suomennos vuodelta 1888 oli ajanoloon nähden kunnioitettava saavutus, mutta se on  nykyään täysin vanhentunut. Aeneiksen uutta suomennosta ovat olleet laatimassa pater   ja filius  , isä ja poika. Suomennos käsittää neljä ensimmäistä laulua Päivö Oksalan alun perin 1971 ilmestyneenä mutta nyt Teivas Oksalan uudistamana käännöksenä sekä Teivas Oksalan kääntämät kahdeksan viimeistä laulua.




Isänsä työtä jatkanut Teivas Oksala on vuosikymmenien aikana pitänyt yllä antiikin ja muidenkin klassikkojen mitallisen kääntämisen perinnettä. Vergilius-käännös huipentaa sen sarjan, johon kuuluvat Oksalan käännökset Horatiuksen oodeista, Hölderlinin elegiasarjasta Leipä ja viini   ja Goethen Roomalaiset elegiat   sekä Runebergin Hanna.   Opetusrunoelmia, Vergiliuksen Georgican   ja Horatiuksen Runotaiteen,   hän on kääntänyt proosaksi.




Teivas Oksalan mitallisten käännösten vertailukohdaksi voisi tietysti ajatella Otto Mannista, jonka Homeros-käännöksistä on tullut klassikkoja. Häntä ei kuitenkaan voi pitää jälkimannislaisena taipuisan ja koristeellisen runokäännösperinteen jatkajana; sitä linjaa jatkoi pikemminkin Toivo Lyy eräissä hienoissa käännöksissään. Manniseen verrattuna Teivas Oksala on kehittänyt oman karumman ja jylhemmän tyylin, joka Vergiliukseen sopiikin hyvin. Hän tekee oikeutta nimenomaan Vergiliuksen sisäistä jännitystä luovalle tekstille.




Aeneaan ja hänen kuolleen vaimonsa Kreusan kohtaamisessa Kreusa ennustaa Aeneaalle hänen tulevia vaiheitaan. Aeneaan turha yritys syleillä Kreusaa on saanut seuraavan suomenkielisen asun: "Kolme kertaa mies yrittää kädet kietoa kaulaan, / kolme kertaa haamuna tuo kädet kietovat väistää / kuin kevyt tuulonen tai unen loihtima lentävä lintu." Käännös toimii erityisen hyvin niissä kohdissa, joissa Vergiliuksen omakin esitys kohoaa suureen intensiteettiin. Näitä ovat esimerkiksi kuvaus Troijan tuhosta ja Aeneaan lähdöstä (2. laulu), Didon kuolema (4. laulu), Aeneaan ja Didon kohtaaminen manalassa (6. laulu) sekä kuvaukset Palinuruksen (5. laulu), Lausuksen (10. laulu) ja amatsonimaisen Camilla-neidon kohtalosta (11. laulu).




Oksala käyttää varsin normaalia sanastoa, jossa kuitenkin on sijaa esimerkiksi vanhahtavalle rakkauteen liittyvälle sanastolle: Vulcanus on "pauloma lemmen" ja hän "ryhtyen kaivattuun heti heittäytyi sylinantoon / puolison kanssa ja sai levon lempeän niin jäseniinsä".




Hieman ongelmallista käännöksessä on runsas demonstratiivipronominien käyttö: jonkinasteista maneerimaisuutta ei ole voitu välttää eivätkä viittaussuhteet tule lukijalle aina täysin selviksi.




Käännös on tyylillisesti johdonmukainen eikä siinä ole kömmähdyksiä. Vain jokin sanakäänne herättää vääränlaisia assosiaatioita, esimerkiksi maininta siitä, että "Venus antaa valomerkin" (alkutekstissä on pelkkä "signum") tai että ihmiset esiintyvät muureja kiertävänä värinauhana. En ole myöskään innostunut sanonnasta "Rohkea mies rokan syö" kääntämässä latinalaista sanontaa audentes Fortuna iuvat.




Suomennoksen selitysosastossa   on mukana katsaus Vergiliuksen elämään ja tuotantoon. Lisäksi siinä osoitetaan yhteydet paitsi Homerokseen myös esimerkiksi Apollonios Rhodoslaisen Argonauttojen tarua käsittelevään eepokseen sekä Catulluksen ja Horatiuksen runouteen.




Mukana on muutakin valaisevaa kirjallisuus- ja kulttuurihistoriallista tietoutta.




Selitysosasto antaa tuntumaa myös Vergiliuksen latinankielen ja runomitan hienouksiin. Oksala mainitsee esimerkiksi sanat Ibant abscuri   ("Tummina kulkivat") ihailtuna spondee-rytminä (kaikki tavut pitkiä), joka innoitti englantilaisen Robert Bridgesin heksametrikokeiluihin.




Selitysosastossa on käännöksinä näytteitä myös muusta antiikin kirjallisuudesta sekä pieni jakso Hermann Brochin romaanista Der Tod des Vergil,   joka edelleenkin odottaa suomentajaansa. Kirjallisuusluettelon osalta olisi odottanut jotain uudempaa kovin vanhojen Vergilius-tutkimuksen klassikkojen rinnalle.




  H. K. Riikonen  Publius Vergilius Maro: Aeneis. Aeneaan taru. Suom. Päivö ja Teivas Oksala. Alkusanat ja selitykset Teivas Oksala. WSOY. 451 s. 170 mk.