Olipa vuosi! 

Kun vuosi 2022 alkoi, murehdittiin sitä, että pandemia ja rajoitukset eivät vieläkään lopu.  Sitten koitti asioita, joita moni ei uskonut elinaikanaan kokevansa. Venäjän suurhyökkäys naapurimaahansa. Pelkoa sodasta Suomessakin. 

Nyt jyllää energiakriisi. Maailmantalouden rakenteet kolisevat. Diktatuurien ja demokratioiden välille nousee uusi kylmä sota.

Tapahtumat vyöryvät kohti jotain tuntematonta.

Annus horribilis.

Hullu vuosi.

Näillä nimillä kutsutaan historian kiivaita murrosvuosia. Usein ne ovat vuosia, jolloin jokin ajanjakso päättyy. Pitkään muhineita kehityskulkuja ryöpsähtää pinnalle, ja alkaa uusi aika.

Oliko 2022 historian hullu vuosi? Sellainen, jota joskus muutaman vuosikymmenen päästä tullaan katsomaan taaksepäin aikana, jolloin kaikki muuttui?

Professori Laura Kolbe osoittaa paperi- ja kirjakasoja työhuoneensa pöydällä. Siellä jossain on tallessa Déclaration des droits de l'homme et du citoyen eli ihmis- ja kansalaisoikeuksien julistus.

Julistus annettiin Ranskan suuren vallankumouksen yhteydessä vuonna 1789. Sen ajatuksista moni oli saanut innoituksen Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksesta. Julistuksissa esitettiin mullistava ajatus: ihmiset syntyvät vapaina ja ovat tasa-arvoisia.

Nykyisin voisi ajatella, että 1789 oli hyvällä tavalla hullu vuosi.

Ranskan kumouksessa kaadettiin yksinvaltainen monarkia ja säätyjen erioikeudet. Muuallekin Eurooppaan levisivät uudet arvot, jotka loivat pohjan kansanvallalle, oikeusvaltiolle ja ihmisoikeuksille.

”Edelleenkin me ollaan siellä Ranskan vallankumouksessa, siinä samassa prosessissa”, Laura Kolbe sanoo.

Kolbe on juuri sopiva henkilö pohtimaan sitä, miten 2022 suhteutuu historian hulluihin vuosiin. Hän on Helsingin yliopiston Euroopan historian professori, laaja-alainen tutkija ja terävä keskustelija.

Kolbe sanoo, että hänelläkin kulunut vuosi on mennyt tunteisiin. Niin paljon ärsytystä aisteille, niin monia asioita, joihin on joutunut pohtimaan uuden suhtautumistavan. 

”Kriisit ovat muistin tihentymiä. Niihin kietoutuu niin paljon tapahtumahistoriaa. Siksi ne kiehtovat tutkijoita”, Kolbe sanoo.

Lue lisää: ”Koko kroppaa särkee, ihan oikeasti särkee” – Neljä suomalaista etu­rivin historioitsijaa kertoo, miten poikkeuksellista hetkeä elämme

Kolbea kiinnostaa, miten historian periodit rakentuvat. Millaisia muutoksia kriisi sysää liikkeelle – tai päättää.

Euroopan historiankirjoissa yksi kuuluisimmista hulluista vuosista on 1848.

Silloin Ranskassa oli taas vallankumous. Kapinoita nousi myös muun muassa Saksassa, Itävalta-Unkarin kaupungeissa ja Italian kaupunkivaltioissa.

Vuoden 1848 kuohunnassa olivat muistissa Ranskan vallankumouksen liberaalit ihanteet 59 vuoden takaa, mutta oli jalostunut myös uusia aatteita, kuten nationalismi. Imperiumien osina olleet kansakunnat ja kieliryhmät alkoivat vaatia oikeuksiaan ja itsemääräämisoikeutta. Seurauksena oli uusia itsenäisiä valtioita – jos ei heti, niin tulevien vuosikymmenten kuluessa. Syntyi kansallisvaltioiden Eurooppa.

Eikä kamppailu vapauden puolesta, sortajaa vastaan, ole ohi.

”1840-luvulla se oli Unkari. Tänään se on Ukraina.”

Historian käännevuosi voi toki olla sellainenkin, joka päättää kehityksen.

Professori Kolbe muistuttaa 1800-luvun lopun kehitysoptimismista. Teollistuminen kiihtyi, tuli uutta tekniikkaa, työväenliike nousi, kaupungistuminen voimistui, kulttuurielämä heijasteli uusia ajatuksia, kuten kansallisuusaatetta. Usko tulevaan oli vahva. 

”Topeliuskin kirjoitti, että nyt kaikki muuttuu ja se tempaa mukaansa”, Kolbe sanoo viitaten historian professori Zachris Topeliukseen.

Kiivas kehitys jatkui vielä 1900-luvun alussa.

Sitten tuli äkkipysähdys. Vuosi 1914. Maailmansota.

”Nähtiin se kaari, joka on tuttu antiikin Roomasta. Nousu ja tuho”, Kolbe sanoo.

Vuosi 1914 ei ollut hullu vuosi siinä merkityksessä, että se olisi luonut uutta. Se oli annus horribilis, silkkaa karmeutta.

Ja näitä sodan aloittamisen vuosia, tuhon alun hetkiä, nähtiin 1900-luvun Euroopassa myöhemmin liian monta muutakin.

Mediaa moititaan usein siitä, että uutiset keskittyvät ikäviin asioihin, kriiseihin ja ongelmiin. Niin se toki onkin. 

Kolbe huomauttaa, että myös historiantutkimus on kriisikeskeistä.

”Poikkeuksellinen ja erikoinen on mukavampaa tutkittavaa kuin onnellinen arkinen elämä.” 

Niinpä keskiajalta lähtien historioitsijat ovat tutkineet sotia, nälänhätiä, lakkoja, vallankumouksia ja muita kriisejä. Niistä on paljon tietoa.

”Meidän historiatietoisuus rakentuu liiankin voimakkaasti tällaisiin murroksiin. Syntyy mielikuva, että muutos on kiinnostavampaa kuin jatkuvuus.”

Populaarihistoriassa suurta suosiota ovat viime vuosina saaneet kirjat, jotka ovat korostaneet, että itse asiassa ihminen on hyvä ja asiat maailmassa ovat paremmin kuin uskomme. Tällaisia kirjoja ovat olleet muun muassa ruotsalaisen Hans Roslingin Faktojen maailma, hollantilaisen Rutger Bregmanin Hyvän historia ja kanadalaisyhdysvaltalaisen Steven Pinkerin Enlightenment Now.

Kolbe ymmärtää näiden kirjojen viehätyksen.

”Vaikka musta ja valkoinen on jännää, todellisuudessa suurin osa meistä koettaa elää sitä harmaata siinä keskellä, myös kriisiaikoina”, Kolbe sanoo.

Eli yritetään selviytyä, tehdä töitä, pitää huolta läheisistä, jatkaa normaalia elämää.

Kriisi säpsäyttää, koska se sotkee rutiinin. Joskus kuitenkin maailma kuohuu niin kutsuvasti, että ihminen tempautuu mukaan yhteiskunnallisiin liikkeisiin, joissa tehdään historiaa.

Vuosi 1968 oli ehdottomasti hullu. Vuoteen mahtui karmeuttakin, kuten sota Vietnamissa, Martin Luther Kingin salamurha Yhdysvalloissa tai kulttuurivallankumous Kiinassa.

Euroopassa 1968 kuitenkin edustaa historian käännevuosien joukossa ennen kaikkea luovaa hulluutta, mielen kapinaa.

Uusi sukupolvi rymisti esiin. Radikaalit opiskelijat vaativat valtarakenteiden muuttamista, vastustivat kapitalismia ja panivat arvot uusiksi. Moni ajatus lähti liikkeelle Yhdysvalloista mutta levisi Eurooppaan, Suomeenkin.

Ajetuista muutoksista useat koskivat ihmisten suhteita toisiinsa: sukupuolten tasa-arvo, seksuaalinen vapautuminen, vähemmistöjen oikeudet. Tabuja rikottiin elokuvissa, kirjoissa ja musiikissa.

”Yhteiskunnallisen modernisoitumisen liike”, Kolbe tiivistää.

Vuotta 1968 on tutkittu paljon eri maissa, ja se on Kolben mielestä edelleenkin kiinnostava.

”Se pyyhkäisi vaikutukseensa kaikenlaisia yhteiskuntia melkein missä päin maailmaa tahansa. Tulemme varmasti sadankin vuoden kuluttua pohtimaan, että mitä silloin oikein tapahtui.”

Kun Euroopasta puhutaan, moni kriisivuosi historian varrella on johtunut Venäjästä.

Kolbe sanoo, että Venäjää repii kaksi eri suuntausta. Toinen on Pietari Suuren (1672–1725) aikana omaksuttu halu sitoa Venäjä eurooppalaiseen kulttuuriin ja teknistaloudelliseen kehitykseen. Toinen on slaavilainen nationalistinen traditio, joka korostaa Venäjän erilaisuutta ja erityisyyttä.

”Nämä ovat sitten tasaisesti taistelleet 300 vuoden aikana, että omaksutaanko jotain, mitä lännestä olisi tarjolla vai otetaanko kulttuurista ja ideologista etäisyyttä.”

Mutta jos eurooppalaisia arvoja kansanvallasta ja ihmisoikeuksista ajattelee, eiväthän ne oikein ole Venäjälle koskaan juurtuneet. Ensin oli tsaarin yksinvalta, sitten kommunistisen puolueen yksinvalta ja nyt Putinin yksinvalta.

Naapurimaille se on tarkoittanut jatkuvaa kamppailua sitä vastaan, ettei joudu nielaistuksi Venäjään ja tai sen kulloiseenkin järjestelmään.

Itä-Euroopassa moni maa koki sen kohtalon 1900-luvullakin. Mutta kansat nousivat kapinaan vuonna 1989. 

Se olikin yksi kaikkien aikojen hulluista vuosista. Sosialistisia järjestelmiä kaadettiin Itä-Euroopassa, ja Neuvostoliiton sisälläkin sysättiin vauhtiin itsenäistymisliikkeitä, jotka hajottivat parissa vuodessa koko imperiumin.

”Vuosi 1989 oli historian muutos, joka ulottui ihan perhetasolta aina järjestelmätasolle. Kokonaisia valtioita pyyhkiytyi pois ja uusia nousi tilalle. Se oli valtava voima, joka lähti liikkeelle”, Kolbe sanoo.

Neuvostoliiton romahtamisen perinnön kanssa tässä tietenkin painitaan nytkin. Ukrainassa, Venäjällä ja Suomessakin.

Venäjän suuntautuminen Eurooppaan on taas toistaiseksi ohi.

Kolbe näkee myös toisenlaisen aikakauden murroksen: Neuvostoliiton romahduksesta alkaneen liberaaliin markkinatalouteen nojanneen globalisaation päätöksen. 

”On puhuttu siitä, että nyt eräänlainen epookki olisi päättymässä. Kolmenkymmenen vuoden hyvä aikakausi, jolloin maailma avautui ja ihmiset ja tavarat olivat liikkeessä ja kulttuuri kukoisti…”

Meno loppui kuin seinään, kun korona jumitti maailmantalouden. Paljastui ongelmia, kuten Euroopan riippuvuus Kiinan tuotannosta tai pitkistä globaaleista tuotantoketjuista. Sitten Venäjä eristettiin, ainakin länsimaisista talouksista. Keskinäisriippuvuuden maailma romuttui.

Nyt rakennetaan uusia muureja. 

Miten kulunut vuosi 2022 sitten suhteutuu näihin historian hulluihin vuosiin?

Sitä ei voi tietää vielä.

”Meidän täytyy saada muutama vuosikymmen lisää historian tapahtumia, jotta tämä aikakausi asettuu historialliseen perspektiiviinsä”, Kolbe sanoo.

Toisin sanoen nyt kokemamme myllerrys saa lopulta merkityksensä vasta, kun tiedetään, mihin tämä kaikki johtaa.

Ehkä Euroopassa palataan rauhaan ja kulunut vuosi näyttäytyy myöhemmin murroksena, jonka jälkeen alkoi uusi iloinen 20-luku. Näin kävi sata vuotta sitten 1920-luvulla.

”Mutta jos tilanteet alkavat eskaloitua ja edessä on globaali suursota, niin sitten joudutaan arvioimaan tätä aikakautta sen valossa.”

Kolbe ei ennusta tulevaa. Mutta menneestä hänellä on lohdullinen ajatus. 

”Historia on täynnä voittoja pahuudesta.” 

Ajatus on jopa ylevä. Mutta tottahan se on.

On nähty kansanvallan voittoa diktatuureista, maltin voittoa ääriliikkeistä, rauhan voittoa sodasta. Jokainen kriisi on lopulta päättynyt. Sitten on toiveikkaasti rakennettu uutta.

Eikös se ole ihan mukava ajatus uuteen vuoteen.