Lapseni tuli kyläilemään. Näin heti, että jokin oli muuttunut. Hänen katseensa harhaili minut nähtyään, eikä halauskaan tuntunut yhtä lämpimältä ja vilpittömältä kuin aiemmin.

Aikuinen lapseni oli aloittanut psykoterapian. Olin ollut hänen kanssaan ehdottomasti samaa mieltä, että se kannattaisi.

Olimme kerranneet yhdessä monta kuukautta perheemme menneisyyteen liittyviä tapahtumia. Siten lapsellani olisi turvallinen olo lähteä puhumaan ulkopuoliselle auttajalle aroistakin perheeseemme liittyneistä aiheista.

Keskusteluistamme jäi minulle hyvä olo. Tuntui, että olin saanut olla lapseni tukena.

Mutta siinä hän nyt seisoi eteisessäni. Minuun luodut katseet olivat jäätäviä. Halveksunta tuntui huokuvan hänen joka solustaan. 

Myöhemmin hän alkoi kuulustella minua. Elämääni kyseenalaistettiin. Kaikki minkä luulin olleen jo selvää, haluttiin uudelleen avata ja riepotella. 

Häijyt ja armottomat sanat satuttivat minua, enkä osannut edes puolustautua. Purskahdin itkuun, mutta se ei estänyt häntä jatkamasta.

Tämä on yksi esimerkki, miten lapseni alkoi kohdella minua terapian aloitettuaan. 

Psykoterapiassa käydään usein lapsuuteen liittyviä muistoja läpi. Se minulla oli tiedossa jo lapseni lähtiessä terapiaan.

Senkin tiesin, että prosessi avaa potilaan mieltä ja aiheuttaa monenlaisia tunneryöppyjä. Olenhan itsekin käynyt terapiassa.

Mutta sitä en osannut arvata, että negatiiviset tunteet olisivat olleet niin valtavia ja halveksivia.

En usko, että olen ainoa vanhempi, joka on joutunut miettimään lapsen terapiaprosessin vaikutuksia omaan tunne-elämäänsä. Terapioissa käyntihän on lisääntynyt viime vuosien aikana räjähdysmäisesti.

Esimerkiksi Kelan osittain korvaama kuntoutuspsykoterapia – jota voi saada, jos työ- tai opiskelukyky on mielenterveyden häiriön takia uhattuna – muuttui harkinnanvaraisesta lakisääteiseksi vuonna 2011. Tuolloin etuudensaajia oli reilut 18 000.

Viime vuonna luku oli 62 505. Noista Kelan luvuista puuttuvat vielä omakustanteisesti psyko- tai muissa terapioissa käyvät, joten kokonaisluku on vielä suurempi.

Perheessämme on koettu rankkojakin aikoja. Avioliitto lasten isän kanssa oli raskas, ja sairastuin henkisesti. Lopulta erosin ja aloitin uuden elämän. 

Avioeroni jälkeen kärsin päivittäin syyllisyyden tunteista. Tunsin syyllisyyttä siitä, että kannattelin avioliittoani liian kauan. Olin myös se, joka sairastui perheessämme henkisesti – jolloin tunsin olevani syyllinen kaikkeen.

Meni monta vuotta, ennen kuin syyllisyyden viitta putosi pois harteiltani ja ymmärsin, että olin tehnyt niin avioliittoni kuin lasteni suhteen parhaani. Olen myös pyytänyt heiltä anteeksi omia virheitäni.

Lapsilleni olen halunnut olla apuna kaikissa menneisyyteemme liittyvissä asioissa. Perhettämme on autettu muun muassa perheneuvonnan kautta. Olemme keskustelleet menneistä tapahtumista avoimesti. 

Omasta mielestäni olen onnistunut luomaan lapsiini luotettavan vanhempisuhteen. He ovat voineet tukeutua minuun kaikessa. Välimme ovat olleet mutkattomat.

Kunnes yksi heistä hakeutui psykoterapiaan.

Hän alkoi syyllistää minua esimerkiksi siitä, miksi olin ajautunut hänen isänsä kanssa suhteeseen. Miksi en ollut lähtenyt liitosta aiemmin? Miksi olen tehnyt hänen mielestään vääriä valintoja?

Koska olin jo aiemmin puhunut kaikesta rehellisen avoimesti, hänen kuulustelunsa ei vain satuttanut vaan myös pelotti.

Mutta minäkin olen alkanut kyseenalaistaa asioita. Miten paljon kolmekymppisellä aikuisella on oikeutta kaataa pahaa oloaan vanhempansa päälle ja samalla livetä oman elämänsä vastuusta? Kaiken jo aiemmin kokemamme jälkeen – jolloin esikoiseni näki minut myös särkyneenä ja erittäin haavoittuvassa tilassa – olen tuntenut oloni turvattomaksikin. Mitä ihmisen pitää sietää aikuiselta lapseltaan? Voiko johonkin vetää rajan?

Erikoispsykologi ja psykoterapeutti Nina Pyykkönen ymmärtää mistä puhun. Hänellä on antaa myös selkeä selitys siihen, miksi lapsi terapiaan mennessä muuttuu vihaiseksi vanhempiaan kohtaan.

”Syyllistäminen kuuluu osana psykoterapian eheytymisprosessia. Voisi melkein sanoa, että kaikissa psykoterapioissa käydään läpi tunteita ja asioita, jotka ovat aiheuttaneet potilaalle menneisyydessä ahdistusta tai traumoja. Tällöin on tavallista, että hän on vihainen vanhemmilleen. Mutta se on tosi tärkeä vaihe koko prosessia”, Pyykkönen sanoo.

Lapsi saattaa sanoa vanhemmalleen asioita, jotka eivät ole vanhemman mielestä totta tai tämä on eri mieltä niistä. Pyykkönen muistuttaa, että kyse on potilaan kokemusmaailmasta ja sen tulkinnasta. Hän alleviivaa yhtä sääntöä yli muiden: tunne on kokijalleen totta, vaikka faktat eivät kaikilta osin olisikaan hallussa.

Vaikka potilas siis olisi tulkinnut joitakin lapsuuteensa liittyviä kokemuksia väärin vanhemman mielestä, ne ovat jääneet hänen mieleensä totena.

Kun potilaan mieli avautuu synkälle, syyllistävälle vaiheelle, vanhemman tulisi antaa sille tilaa. Tällöin terapiassa käyvä katsoo menneisyyden tapahtumia vain omasta, ei muiden ihmisten näkökulmasta. 

Istuntojen tarkoituksena on kuitenkin pohtia vaikeita tunnekokemuksia eri näkökulmista ja saada rakennettua potilaan mieleen tasapainoinen kuva tapahtuneista.

Tämä on helpottavaa tietoa vanhemmille: lapsi syyllistää, mutta tilanteen pitäisi muuttua terapiaprosessin edetessä.

Psykiatrian ylilääkäri Suoma Saarnikin sanoo, että psykoterapian tarkoituksena ei ole hakea syyllistä, vaan päästä eteenpäin tunnekokemuksissa.

”Lapsuuteen liittyvien asioiden läpikäymisen tarkoitus on, että käsitys vaikeistakin kokemuksista muuttuu”, hän sanoo.

Tärkeää olisi pyrkiä löytämään vanhempien ja lapsen kanssa yhteinen näkemys asioista.

”Perheenjäsenten muistikuvat ja näkemykset menneistä tapahtumista, niiden merkityksistä ja mahdollisista syistä voivat erota toisistaan. Mutta sekin, että voitaisiin olla yhtä mieltä siitä, että ollaan eri mieltä asioista, voi jo auttaa kohti toipumista.”

Kannattaa myös muistaa, että vaikka omasta mielestä lapsen esille ottama asia tuntuisi älyttömältä menneisyyden kaivelulta, prosessi on lapselle tärkeä ja raskaskin.

”Jos vanhempi vähättelee, torjuu tai ei ota vastaan aikuisen lapsen kokemusta, on todennäköistä, että se vaikuttaa hyvin negatiivisesti suhteeseen. Meillä kaikillahan on syvä tarve tulla kuulluksi ja ymmärretyksi kokemuksiemme kanssa,” Nina Pyykkönen muistuttaa.

Joskus voi käydä niinkin, että kun lapsi aloittaa terapian, myös vanhemmat kokevat tarvitsevansa ulkopuolista apua menneiden selvittelyyn.

Suoma Saarni kuitenkin lohduttaa, että yleensä vaikeistakin tilanteista päästään eteenpäin. Siten on mahdollista luoda suhteita uudelleen niin yksilöinä kuin perheinä.

”Yleensä psykoterapian käyneiden ihmisten kyky toimia ihmissuhteissa paranee, ovat ne sitten ystävyys- tai perhesuhteita.”

Ymmärrän, että terapia on prosessi ja syyllistäminen kuuluu siihen. Sitä en silti ymmärrä, että minusta tuli lapselleni syntipukki.

Tämän päivän maailmassa ei ole helppoa luovia perheen ja muun elämän välillä. Vaateet joka suuntaan ovat suunnattomia.

Jokaisen meistä vanhemmista tulisi saada elää ja ottaa vastaan jälkikasvun syytöksiä voimavarojensa mukaisesti. Ja samalla vähän armahtaakin itseään.

Nina Pyykkönen neuvoo, että psykoterapian aloittaneen lapsen syytökset tulisi ottaa vastaan rauhallisesti. Sen jälkeen on helpompi rakentaa keskustelua siten, että pyydetään anteeksi ja otetaan vastuu omasta osuudesta.

Koko vanhemmuutta ei tarvitse pyydellä anteeksi.

”Anteeksi voi lapseltaan pyytää, kun tietää tehneensä väärin tai aiheuttaneensa toiselle kärsimystä. On myös hyvä selventää keskusteluissa, mistä osasta tuntee olevansa vastuussa ja mistä taas ei”, Pyykkönen sanoo.

Terapian aloittaneen lapsen kanssa keskusteluiden tulisi sujua myös hyvien käyttäytymissääntöjen puitteissa. Minkäänlainen haukkuminen, riidanhaastaminen tai uhkailu eivät johda hyvään. 

Liian pitkälle mennään silloinkin, jos lapsi haluaa vanhempansa vastuuseen sellaisesta aikuisten välisestä asiasta, minkä itse tietää olleen toisin. Esimerkiksi jos lapsi sanoo vanhemmalleen, että äidin sivusuhde oli isän syytä. Silloin ollaan ylitetty raja, jota ei kuulu hyväksyä.

”Kaikki intiimiyteen, seksuaalisuuteen ja parisuhteen sisäisiin asioihin liittyvät ovat niitä asioita, joita lapsella ei ole oikeutta ruotia,” Pyykkönen ohjeistaa.

Kun lapseni aloitti syyttelynsä, päälleni laskeutui sama pimeys, jonka koin aikoinaan sairastuttuani henkisesti. Tunsin turvattomuutta, pelkoa, hyväksikäytön tuntua ja pahaa oloa.

Siksi minun oli tehtävä valinta: joko annan lapseni sairastuttaa minut henkisesti tai teen hänelle selväksi, että hänen oikeutensa elämäni riepottelemiseen on loppu.

Jutun alussa kuvaamistani tapahtumista on nyt muutama vuosi. Olen ottanut lapseeni etäisyyttä. Olemme kohteliaissa väleissä.

Suhde lapsiini on muuttunut: olen luonut heihin tiukemmat rajat. Ennen avauduin auliisti kaikesta liiankin helposti, osaksi varmasti menneisiin tapahtumiin liittyvien syyllisyydentunteiden vuoksi.

Olen tehnyt jokaiselle lapselle selväksi, että tulen olemaan heille aina se sama äiti, jolta voi pyytää tarvittaessa apua.

Olen kuitenkin myös ymmärtänyt, että ensisijaisesti olen nainen, jolla on oma elämä ja aikuistuneet lapset.

Lasteni hyvinvointi tulee aina olemaan minulle tärkeää. Tärkeintä on kuitenkin itse pysyä niin henkisesti kuin fyysisesti tasapainossa.

Olen ottanut ystäväni neuvosta vaarin: ”Rakkaus on myös sitä, että antaa lastensa levittää siipensä ja törmätä välillä tuuliin ja tuiskuihin.”

Nyt voin jo hyvin. Mutta en voi olla ajattelematta niitä vanhempia, jotka joutuvat  vastaanottamaan samanlaista tunneryöppyä kuin itse olen kohdannut.

Aikuisella lapsella pitää mielestäni olla jokin vastuu omasta elämästään. Kaikkea ei voi kaataa vanhempiensa päälle. 

Kuten Nina Pyykkönenkin sanoo, psykoterapiaprosessissa on tarkoitus oivaltaa, että aikuinen potilas on itse 100-prosenttisesti vastuussa omasta elämästään.

Olen pohtinut, että omassa nuoruudessani 1980-luvulla kaksikymppisillä oli täydempi vastuu elämästään. Meitä ei paapottu nykynuorten tapaan. Jotenkin tuntuu, että tänä päivänä vanhemman kuuluu olla vastuussa aikuisesta lapsesta aiempaa enemmän.

”Nuoruusiän kehitysvaihe on selvästi pidentynyt, venyen toisinaan yli 25-vuotiaaksi saakka”, Pyykkönen sanoo.

”Olisi kuitenkin yliyksinkertaistavaa todeta sen johtuvan vain nykynuorista, sillä maailma on muuttunut 30 vuodessa aivan valtavasti.”

Kaiken kokemani jälkeen olen edelleen terapiamyönteinen. Ei kannata jäädä yksin menneisyyteen liittyvien traumojen kanssa, sanovat Nina Pyykkönen ja Suoma Saarnikin.

Ammattilaisen avulla on tarkoitus työstää asioita niin, että ei jäädä vain lapsen näkökulmaan. Vanhemman siis kannattaa tukea lapsen terapiaa eikä pelätä, mitä sieltä hänen päälleen vyörytetään.

”Kipeitä tai traumatisoivia tapahtumia ei voi aidosti jättää taakseen, jos niitä ja niihin liittyviä tunteita ei kohtaa”, Pyykkönen muistuttaa.

Mitä sitten minä sanoisin terapiaan lähtevän aikuisen lapsen vanhemmalle? Kannattaa olla avoimin mielin sekä rohkaista lasta ja elää tämän taustatukena omien voimavarojen mukaan.

Mutta on oltava myös kanttia vetää rajoja. Lisäksi olisi hyvä muistaa – ja lastaankin muistuttaa – että täydellistä elämää ei ole olemassakaan.

Olemme historiamme summa, jossa jokaisen elämä koostuu hyvistä ja huonoista asioista. Silkkihansikkain ei elämää kuulu tai voi elää.