Portland, Oregon

Horjahdellen etenevä nainen huutaa apua ja alkaa hakata kahvilan ovea kirkkaanpunaisella palosammuttimella. Hänellä on jano.

Kahvilan ovet on lukittu, vaikka se on auki. Sisään pääsee vain soittamalla summeria.

Hetken kuluttua paikalle ajaa poliisi, mutta nainen on jo jatkanut matkaansa. Hän on poliisin vanha tuttu, sama näytelmä toistuu säännöllisin väliajoin.

Kulman takana poltetaan crackia. Katukivetyksellä istuva mies asettelee valmiiksi foliopaperia, jonka päällä hän pian kuumentaa pillereitä ja vetää niistä vapautuvaa höyryä henkeen.

Kivijalkakauppojen yrittäjät kuuraavat jalkakäytäviä. On pakko. Ihmisulosteiden ja virtsan haju voimistuu nopeasti auringossa, ellei niitä huuhdota pois.

Kello on hädin tuskin kymmenen keskiviikkoaamuna.

Marraskuussa vuonna 2020 Oregonin osavaltiossa hyväksyttiin selvin luvuin uusi laki, jossa kovienkin huumeiden hallussapito dekriminalisoitiin. Laki astui voimaan seuraavan vuoden helmikuussa.

Siitä asti kokaiinia, heroiinia tai vaikkapa metamfetamiinia on saanut kantaa mukanaan pieniä määriä ilman merkittäviä seurauksia. Poliisi antaa käyttäjälle sadan dollarin rikesakon – ja siitäkin pääsee eroon, jos on yhteydessä vieroituspalveluihin.

Äänestystulos otettiin vastaan suurella innostuksella. Miljoonia lain lobbaamiseen käyttänyt Drug Policy Alliance -järjestö hehkutti sitä tärkeänä merkkipaaluna Yhdysvaltojen huumeiden vastaisessa sodassa.

”Uskomme tämän voiton inspiroivan muita osavaltioita tavoittelemaan huumepolitiikkaa, joka asettaa terveyden etusijalle”, toiminnanjohtaja Kassandra Frederique sanoi.

Ajatus oli, että rankaisemisen sijaan huumeidenkäyttäjiä hoidettaisiin. Tarjottaisiin neuvontaa, majoitusta, hoitoa, puhtaita välineitä – mitä tahansa yliannostusten vähentämiseksi ja tartuntatautien leviämisen hillitsemiseksi. Kannabiksen myynnistä saadut verotulot ohjattaisiin vieroitus- ja hoitolaitoksille.

Laki tunnetaan nimellä Measure 110, ja siitä on tullut osa yleiskieltä harvinaisella tavalla. Portlandin keskustassa kaikki tietävät, mitä se tarkoittaa. (Tässä jutussa käytetään ilmausta päätös 110.)

Nyt asenteet ovat alkaneet muuttua. Asukkaiden mitta on tullut täyteen.

Komisario David Baer työskentelee Portlandin poliisin polkupyöräjoukoissa. Se houkutteli perheellistä miestä, koska iltavuoroja tai viikonlopputöitä ei ole.

Vielä viisi vuotta sitten työ Oregonin suurimmassa kaupungissa oli melko leppoisaa. Baer huomautteli ihmisille kaljanjuonnista julkisilla paikoilla, sovitteli satunnaisia rähinöitä ja kuunteli kaupunkilaisten huolia.

2020-luvulla kaikki muuttui. Koronaviruspandemia aiheutti piikin rikollisuudessa, ja kodittomien määrä lisääntyi. Samoihin aikoihin fentanyyli saapui kaupunkiin, ja sitten kovienkin huumeiden käyttö sallittiin.

”Yhtäkkiä kaikki meni sekopäiseksi”, Baer sanoo. ”Se oli täydellinen myrsky.”

Vaikutukset näkyivät nopeasti katukuvassa. Koska juuri mitään seurauksia ei ollut, huumeita alettiin käyttää avoimesti. Alkoholin käyttö julkisilla paikoilla oli edelleen lailla kielletty, mutta sama ei pätenyt muihin päihteisiin.

Nykyään suurin osa Baerin ajasta kuluu sakkolappujen kirjoittamiseen ja huumekauppiaiden etsimiseen. Yleensä joka päivä löytyy ainakin yksi diileriksi epäilty.

Jos huumeita on vähän – esimerkiksi fentanyylia viisi pilleriä tai alle gramma jauhetta – eikä raha ole vaihtanut omistajaa, käyttäjä selviää sadan dollarin sakolla.

Baer kertoo, kuinka polkupyörätiimi takavarikoi aiemmin tänä vuonna yhdellä pysähdyksellä lähes 2,5 kiloa fentanyyliä ja kaksi pistoolia. Vuonna 2018 se olisi ollut valtava uutinen. Nyt asiaa ei käsitelty edes poliisin päivittäisselonteossa.

Työvoimasta on pulaa, joten joskus Baer joutuu partioimaan yksin. Niin tänäänkin.

”Tämä on vaarallista, tämä on typerää”, hän sanoo. ”Vaimoni ei pidä tästä.”

Baer liikkuu pyörällä nopeasti mutta joutuu pysähtelemään jatkuvasti muutaman kymmenen tai sadan metrin välein. 

Viidessätoista minuutissa tapahtuu seuraavaa:

Kuuden hengen seurueessa nainen vaikuttaa sammuneen jalkakäytävälle. Baer hidastaa selvittääkseen, tarvitaanko apua. 

Paikalla on naisen poikaystävä, joka ei ilahdu poliisin huomiosta. Hän kieltäytyy yhteistyöstä eikä suostu kertomaan oikeaan nimeään. Baer hälyttää autopartion avuksi.

Vastahakoinen kumppani talutetaan poliisiautoon. Hän ei jaksa kannatella pipon peittämää päätään, katse on kohti maata. Hänen hallustaan löytyy useita huumeruiskuja.

Nurkan takana kaksi naista istuu maassa ja nojaa kerrostalon seinään.

”Yrittäkää nyt edes. On aika ilmeistä, mitä teette tuon folion kanssa”, Baer sanoo ja koputtaa toista olkapäälle.

He selviävät ilman sakkoa, koska esillä oli vasta foliota ja tupakansytytin. On valittava taistelunsa.

Seuraavassa kadunkulmauksessa Daniellella, 42, on huonompi tuuri. Baer kirjoittaa sakon ja muistuttaa ohjeista: soita tähän numeroon, niin se voidaan mitätöidä.

Danielle tietää kyllä. Ei hän silti koskaan soita.

Mitä väliä, hän pudistelee päätään hymyillen kuin kysymys olisi vähän hölmö. Hän sanoo käyttäneensä heroiinia.

”Jos siirtyy fentanyyliin, toivoa ei enää ole.”

Folion seasta kuultava sininen väri kuitenkin kielii, että mukana oli myös fentanyyliä. Siitä käytetään kadulla nimitystä blue.

Fentanyyliä on kaikkialla. Se on synteettinen opioidi, joka on jopa 50 kertaa voimakkaampaa kuin heroiini ja sata kertaa voimakkaampaa kuin morfiini. 

Ongelmat alkoivat Yhdysvalloissa 1990-luvulla, kun lääkeyhtiöt markkinoivat fentanyyliä ja muita opioideja turvallisina kivunlievittäjinä. Ihmiset jäivät koukkuun, ja kun he eivät saaneet aineita enää luvallisesti, he kääntyivät diilerien puoleen. 

Katukauppaan fentanyyli saapui noin kymmenen vuotta sitten. Valkoinen jauhe näytti aivan heroiinilta, joten kauppiaat alkoivat sekoittaa aineita kasvattaakseen heroiinin tarjontaa. Vähitellen fentanyyliä alettiin lisätä muihinkin huumausaineisiin, esimerkiksi kokaiiniin. 

Nykyään minkä tahansa huumausaineen joukossa voi olla, ja usein onkin, fentanyyliä. 

Aluksi fentanyyliä välteltiin yliannostuksen pelossa. Nyt siitä on tullut monien ykkösvalinta. Puhutaan opioidikriisin kolmannesta aallosta.

Fentanyyli on useimmiten jauheena tai pillerinä. Sitä voi annostella suoraan suoneen tai polttaa. Polttamista pidetään turvallisempana, koska se ehkäisee infektioiden – esimerkiksi hivin ja hepatiitti C:n – leviämistä. 

Komisario Baer kuvailee, kuinka tutut juopot ovat muutamassa vuodessa ajautuneet fentanyylikoukkuun. Nyt he vaeltavat kaduilla ilman kenkiä ja kotia mielessään vain yksi ajatus: mistä seuraava high.

Hinnat ovat laskeneet, ja kauppiaita on jonoksi asti. Yhden sinisen pillerin voi saada 25 sentillä, ja jotkut voivat käyttää jopa 40 pilleriä päivässä.

”He ketjupolttavat näitä”, Baer sanoo.

Oregon on yksi harvoista osavaltioista, joissa kierrätys toimii ja kerätyistä pulloista saa rahaa. Kuulen laskutoimituksen: keräämällä 60 pulloa joka päivä voi pitää itsensä tasaisesti pöllyssä.

Portlandin keskusta on raju, vaikka siihen olisi varautunut.

Los Angelesin kuuluisa Skid Row on omanlaisensa painajainen – kodittomien kansoittama kymmenien korttelien alue rikkaan liikekeskuksen kyljessä. Kontrasti kahden maailman välillä on häkellyttävä. 

Sielläkin huumeet ovat arkipäivää. Portlandin tilanteesta erityisen tekee se, miten laajasti ja häpeilemättömästi huumeita käytetään.

Vietämme valokuvaajan kanssa kaupungissa kolme päivää. Hetkittäin tuntuu kuin seuraisi jotain omituista näytelmää.

Keskusta on kuin poikkeustilassa. Kellonajoilla ja viikonpäivillä ei ole väliä.

Huumeruiskuja, foliopaperia, pieniä peltikattiloita, kiristyssiteitä, klemmareita, lasipiippuja – kaikkia mahdollisia tykötarpeita näkee siellä täällä. Hylätyt vaatteet ja teltat täplittävät jalkakäytäviä. 

Joku puhelee itsekseen, pienet porukat kinastelevat keskenään. Mies vetää peniksensä esille ja yrittää kai virtsata, mutta mitään ei tule ulos.

Suojatietä ylittää keijusiipiin sonnustautunut pariskunta. Puolimatkassa he heittäytyvät yhtäkkiä selkä kaarella ja leuka edellä tiehen. 

Varastetuissa autoissa ja katujen varsilla nuokkuu naisia ja miehiä, nuoria ja vanhoja, joiden tajunta on hämärtynyt kesken kaiken. 

Päiväkotilasten kävelyllä perässä kulkee vartija.

Kaduilla näkyy ihmisiä, joilla on pullistuneita ja rupisia raajoja. Fentanyyliä leikataan joskus eläinten rauhoittamiseen tarkoitetulla ksylatsiinilla, jonka pitäisi pidentää euforian tunnetta. Sillä on yksi sivuvaikutus: raajat voivat mennä kuolioon. 

Ksylatsiinilla kuorrutettua fentanyyliä on kutsuttu tappavimmaksi huumeeksi koko Yhdysvalloissa.

Se, mikä pari vuotta sitten olisi ollut häkellyttävää, ei saa enää keskustan asukkaita edes räpäyttämään silmiään. Normaalin rajat ovat menneet uusiksi.

Huoltoaseman pihaan on pysäköity auto, jossa istuu kaksi miestä. Autossa on pillereitä huolettomasti levällään. 

Takapenkillä lojuva pistoolikotelo kiinnittää poliisin huomion. Komisario Baer hälyttää paikalle apuvoimia.

Miehet ovat nimeltään Taylor ja Brian. Heidät käsketään ulos autosta ja pannaan käsirautoihin. Poliisit kuulustelevat Briania, joka sanoo olevansa auton omistaja.

Taylor seuraa tapahtumia välinpitämättömästi ikään kuin ratsia olisi maailman luonnollisin asia.

Hän kertoo olevansa kotoisin La Grandesta, pienestä alle 15 000 asukkaan kaupungista Oregonissa. 

”Siellä ei ole mitään”, Taylor sanoo. ”Siellä on Walmart.”

Hän kutsuu Briania kaverikseen ja kertoo olleensa tämän kanssa ”vain ajelemassa”.

Pidätetäänkö teidät?

”En tiedä. En usko.”

Etkö ole huolissasi?

”En oikeastaan. Emme tehneet mitään väärää.”

Kuinka kauan olet käyttänyt huumeita?

”Koko elämäni.”

Miten se alkoi?

”Jos eläisit siellä, mistä minä tulen, sinäkin käyttäisit.”

Poliisi kirjoittaa hänelle ja Brianille sakon huumeiden hallussapidosta. Kaksi autosta löytynyttä asetta – toinen niistä on puoliautomaattinen A15-kivääri – takavarikoidaan. Aseet ovat luvallisia, mutta poliisi haluaa tarkistaa, ettei niitä ole käytetty rikoksissa. Ne saa takaisin 72 tunnin kuluttua.

Sitten miehet pääsevät jatkamaan matkaansa.

”Oli hauska tavata. Kivaa päivää”, Taylor sanoo, istuu autoon ja sytyttää punaisen Marlboron.

Sana Portlandin muutoksesta on kiirinyt kauas.

Virallisia lukuja ei ole, mutta pelastuslaitoksen mukaan on selvää, että muista osavaltioista matkustetaan kaupunkiin avoimen huumepolitiikan perässä. 

Sana kuuluu, että Portlandissa poliisit eivät ahdistele ja se avustaa kodittomia muita kaupunkeja avokätisemmin. 

”Olemme kuin unelmien lomakohde huumeiden käyttäjille”, pelastuslaitoksen viestintävastaava Rick Graves sanoo. ”Kaduilla kohtaamistamme ihmisistä vain pieni osa on täältä kotoisin.”

Yli puolet Portlandin hätäpuheluista koskee yliannostuksia. Jo nyt on selvää, että tänä vuonna niiden määrässä saavutetaan uusi ennätys.

Yliannostuksiin reagoiminen syö pelastustyöntekijöiden motivaatiota. Heidän apukeinonsa ovat samat kuin kenen tahansa: he antavat naloksonia, joka tunnetaan paremmin kauppanimellä Narcan. Se on vasta-aine opioidien yliannostukseen.

Usein joku muu on jo ehtinyt paikalle ennen heitä, ja potilas on jatkanut matkaansa.

”Eivät he oikeastaan edes halua hoitoa”, sanoo 17 vuotta palomiehenä työskennellyt Roy Gershom.

”Muutaman tunnin päästä sama kaveri on kadun kulmassa tekemässä sitä samaa, mikä juuri melkein tappoi hänet. Onko tästä edes mitään apua? Onko tässä mitään järkeä?”

Monet elvytetyistä palaavat tajuihinsa raivoissaan siitä, että euforian sijaan he heräävätkin vieroitusoireisiin. Narcan myös pitää yllä valheellista turvallisuudentunnetta siitä, että kuoleman porteilta voi aina palata – kunnes ei voi.

Gershom sanoo, että Narcanin saatavuus on tietysti hyvä asia. Oikein ja riittävän nopeasti annettuna se ehkäisee yliannostuksia tehokkaasti.

Silti hän miettii, onko jo menty liian pitkälle.

”Mahdollistaako se jatkuvan huumeiden käytön? Parantuvatko he ikinä? Se on kuin sanoisi, että hei, tuli on vaarallista, mutta tässä sinulle bensaa ja tulitikkuja.”

Yhdysvaltojen huumepolitiikassa on käynnissä hidas mutta merkittävä muutos.

1970-luvulla presidentti Richard Nixon julisti huumeet kansakunnan ykkösviholliseksi. 1980-luvulla Ronald Reagan laajensi huumeidenvastaista sotaa passittamalla ihmisiä pienistäkin rikkeistä vankilaan.

Presidentti Joe Biden on ottanut edeltäjistään poikkeavan lähestymistavan.

Hänen hallintonsa on keskittynyt rangaistusten sijaan haittojen vähentämiseen ja vaarojen ehkäisemiseen. Tänä vuonna yliannostuslääkkeitä tulee esimerkiksi ensi kertaa tarjolle ilman reseptiä.

Myös monissa osavaltioissa rangaistuksia on kevennetty ja painopistettä siirretty kohti hoitoa, eikä suuntaus koske vain demokraattisia osavaltioita. Esimerkiksi Mississippin ja Utahin kaltaisissa republikaanikeitaissa fentanyylin havaitsemiseksi kehitetyt testiliuskat ovat nykyään laillisia.

Länsirannikon Oregon meni silti kaikkia muita pidemmälle. Se oli Yhdysvaltojen ensimmäinen osavaltio, jossa kovienkin huumeiden käyttö dekriminalisoitiin.

Ensin otaksuttiin, että Oregon ei olisi viimeinen. Mutta nyt muut osavaltiot ovat muuttuneet varovaisiksi.

Esimerkiksi Kaliforniassa kuvernööri Gavin Newsom esti veto-oikeudellaan kokeilun, jonka tarkoitus oli vähentää yliannostuksia tarjoamalla valvottuja tiloja huumeiden käyttöön.

24-vuotias Gabrielle Ward on käynyt läpi kaiken.

Hän seurasi isoveljiensä esimerkkiä ja alkoi käyttää huumeita 12-vuotiaana. Ensin marihuanaa, sitten kokaiinia, sitten mitä vain oli saatavilla.

Hän ei syytä vanhempiaan, olot kotona olivat hyvät ja keskiluokkaiset. Veljiensä perässä hän vain ajautui seuraan, jossa huumeita oli aina tarjolla.

”Kyse on lopulta siitä, millaisilla ihmisillä itsesi ympäröit. ”

Vieroitukseen Ward päätyi ensi kerran 16-vuotiaana, vankilaan 19-vuotiaana. Hän ratkesi aina uudelleen nopeasti ja rajusti, päätyi hetkessä sairaalaan asti.

Pisimmän tuomionsa, 15 kuukautta, hän istui huumeiden myynnistä. Kun hän pääsi vapaalle vuonna 2020, tilanne kaduilla oli äkisti muuttunut.

Heroiinia oli saatavilla vähemmän, fentanyyli oli levinnyt kaikkialle. Se iski salaman lailla.

”Aiemmin olin aina tavallaan halunnut päästä kuiville. Fentanyylin myötä en enää halunnut. Ajattelin vain, että voin hyvin viettää loppuelämäni näin ja se on ihan ok.”

Hän kuvailee olleensa kuin transsissa.

Sitten hän jätti väliin tapaamisen ehdonalaisvalvojansa kanssa ja jäi kiinni huumeiden hallussapidosta. Se oli onni onnettomuudessa: ehdonalaisen rikkomisen vuoksi hän päätyi vankilaan ja sieltä suoraan hoitoon, tällä kertaa nuorille suunnattuun 4D-ohjelmaan.

Ensimmäistä kertaa kaikki ohjaajia myöten olivat nuoria. Hän oli yhtäkkiä kaltaistensa joukossa.

”Aloin ajatella, että vieroitus voisi olla hauskaa.”

Ward on pysynyt kuivilla siitä lähtien, 2 vuotta ja 6 kuukautta.

Hänen kaksoissiskonsa elää yhä fentanyylikoukussa jossain Portlandin kaduilla. Meidän on määrä tavata, mutta Ward ei saa häneen yhteyttä.

600 000 asukkaan Portland ei tietenkään ole läpeensä kaaoksen vallassa.

Lyhyen ajomatkan päässä keskustasta on yhä helppo nauttia olostaan. On sympaattisia ravintoloita ja kahviloita, pienpanimoita, maailman suurimmaksi mainostettu kirjakauppakin. Terassilla voi istua huoletta.

Ongelmat keskittyvät ydinkeskustaan ja sen liepeille, esimerkiksi Chinatowniin ja Pearl Districtiin. Niissä myös kodittomien määrä on suurin.

Kaikki kodittomat eivät käytä huumeita eikä kaikki huumeiden käyttö tapahdu kaduilla. Ongelmat ovat kuitenkin kiistatta nivoutuneet: poliisin arvion mukaan 90 prosenttia huumetapauksista liittyy kodittomiin.

Portlandin nykymaine on monille paikallisille vaikea nieltävä. Ennen punk-musiikista, hipsterikahviloista ja liberaalista menostaan tunnettu kaupunki on muuttunut esimerkiksi siitä, miten huumeiden käyttö voi riistäytyä käsistä.

Joitain se ärsyttää. Ihanko Suomesta asti piti tällaista juttua tulla tekemään, sanoo pyörävuokraamon työntekijä närkästyneenä.

”Meillä on paljon hyvääkin”, hän sanoo.

Yhden lapsen äiti Jin Sol Feder on asunut Portlandissa kahdeksan vuotta. Hän puhuu lämpimästi kaupungin ainutlaatuisesta yhteishengestä ja sitä ympäröivästä kauniista luonnosta.

Silti hän suree kaupungin rajua ja nopeaa muutosta. Hän muutti poikansa kanssa kauemmas keskustasta, kun koronapandemian myötä kodittomien määrä heidän kotinsa liepeillä kasvoi äkisti, ja meno muuttui levottomaksi.

”Ennen menimme ulos kävelylle iltaisin, mutta sitten telttoja alkoi ilmestyä kotikadulle. Ruiskuja löytyi ympäri katua, ja naapurit puhuivat korttelin päässä asuvasta miehestä, joka jahtasi ihmisiä viidakkoveitsellä. Se oli viimeinen pisara”, Jin Sol Feder sanoo.

He välttelevät yhä keskustaa, koska se ei tunnu turvalliselta.

”Eläminen keskustan liepeillä oli pojalleni traumaattista, se aiheutti ahdistusta ja pelkoa. Turvattomuuden tunne on pysynyt, eikä hän halua palata sinne”, hän sanoo.

Oregonissa kiistellään nyt siitä, mitä pitäisi tehdä.

Varsin laaja yksimielisyys vallitsee siitä, että päätös 110:n kanssa tehtiin virheitä. Ne tulivat näkyviksi lähes välittömästi lain voimaantulon jälkeen.

Hyvänä pidetään sitä, että vankilassa huumeiden hallussapidosta istuvien määrä on laskenut. Suurin ongelma on se, ettei käyttäjien ohjaaminen hoitoon ole toiminut.

Esimerkiksi hallussapidosta annetun sakon yhteydessä tarjottavalle ”vieroituslinjalle” tuli ensimmäisen 15 kuukauden aikana vain 119 puhelua. 

Se on annettuihin sakkoihin nähden häviävän pieni määrä. Yhdelle puhelulle laskettiin hinnaksi noin 7 000 dollaria.

Myöskään rahan myöntäminen erilaisille avustusjärjestöille ei sujunut kovin hallitusti. Suunnitelmassa oli puutteita: Miten myönnettyjä rahoja pitäisi valvoa? Mihin kaikkeen sitä edes pitäisi myöntää? 

Poliisin ja pelastuslaitoksen tehtävä ei ole ohjata käyttäjiä hoitoon. Yliannostuksen jälkeenkin ihmisillä on valta valita, haluavatko he terveyskeskukseen vai eivät. Harva haluaa. 

Tuoreen selvityksen mukaan osa poliiseista on kyynistynyt ja jättää käyttäjien sakottamisen väliin, koska se ei kuitenkaan johda avun hakemiseen.

Alkuperäiskansoille suunnattua vieroituskeskusta johtava Jerrod Murray kritisoi nykytilanteessa sitä, ettei kukaan ole vastuussa väliintulosta.

Hän käytti huumeita 19 vuotta putkeen ja ainoat selvät hetket olivat vankilassa. Vankilajaksoja kertyi toistakymmentä, ja hän arvioi, että olisi kuollut ilman niitä.

”Se oli lyhyt ikkuna ajatukseen, että pitäisi muuttaa elämä.”

Aina hän ratkesi, kun jo parkkipaikalla joku tarjosi pillereitä. Vasta riittävän pitkä vankilatuomio auttoi lopulta kuiville. 

”Nyt ihmiset kuolevat kaduille ilman interventiota, ilman tietä hoitoon. Aiommeko todella jatkaa elämää näin, täällä elävien kuolleiden keskellä?”

Murray moittii nykyistä järjestelmää turhan avokätiseksi. Tarjolla on liian helposti ilmaista ruokaa, perusterveydenhuolto ja jonkinlainen asumus, ja siksi ihmisillä ei ole riittävästi syitä muutokseen.

”On luotu tila, jossa sinun ei tarvitse kehittyä eikä kukaan odota sinulta mitään. Ei se ole oikein.”

Nuorille suunnatun vieroitusklinikan vetäjä Tony Vezina on samaa mieltä. Hänen mielestään sekasorto ja epätoivo on normalisoitu; on tultu sokeiksi sille, miten epänormaalia on tuoda toistuvasti yliannostuksen ottaneita takaisin tajuihinsa ja jättää heidät kadulle.

”Amerikkalaiseen individualismiin sopii hyvin, että jokainen voi tehdä mitä haluaa. Jossain kohtaa hallituksen pitäisi silti astua esiin ja sanoa, että hei, nyt satutat itseäsi ja muita. Sinun on haettava apua.”

Vezina sanoo, ettei hän sinänsä halua ihmisiä vankilaan. Jonkun pitäisi kuitenkin valvoa sitä, että ihmiset päätyvät hoitoon.

On vaikea tietää varmasti, mitkä Portlandin ja koko Oregonin osavaltion ongelmista liittyvät nimenomaan päätös 110:een.

Lain läpivienti osui vaikeaan ajankohtaan. Sitä hyväksyttäessä ei tiedetty, että poikkeuksellisen addiktoiva ja tappava huume leviäisi pian kaduille. Olisiko fentanyyli aiheuttanut kaikki ongelmat joka tapauksessa? 

Tutkimukset eivät pysty antamaan varmaa vastausta. Yhden selvityksen mukaan yliannostukset lisääntyivät uuden lain myötä Oregonissa voimakkaasti, kahden vuoden aikana 61 prosenttia. Samana aikana valtakunnallinen kasvu oli 13 prosenttia.

Toisessa tutkimuksessa todettiin, että yliannostukset olivat nousussa jo ennen lakimuutosta – kasvu jatkui pikemminkin siitä huolimatta, ei sen takia. 

Nyt keskimäärin kolme ihmistä kuolee yliannostukseen Oregonissa joka päivä. 

Kansalaisten suhtautumisessa päätös 110:een on tapahtunut selvä muutos. Enemmistö ajattelee, että siitä on ollut osavaltiolle enemmän haittaa kuin hyötyä. Kuusi kymmenestä uskoo, että se pahensi kodittomuutta, rikollisuutta ja huumeriippuvuutta. 

Erityisesti avoin huumeidenkäyttö on tunnustettu isoksi ongelmaksi. Se on uuvuttanut asukkaat ja karkottanut turistit kantakaupungin hotelleista. 

Portlandin kaupunginvaltuustossa hyväksyttiin syyskuussa lakiesitys, jossa nimenomaan avoimeen käyttöön on tarkoitus puuttua. Se kuitenkin vaatii vielä Oregonin osavaltiokongressin hyväksynnän.

Moni ajattelee, että ongelma ei ole niinkään huumeiden dekriminalisoinnissa. Ongelma on se, ettei hoitoa järjestetty riittävän hyvin eikä siihen hakeutumiseen ole riittäviä kannustimia.

Vasemmalle nojaavaksi liberaaliksi tunnustautuva Rick Graves pelastuslaitokselta ajattelee, että päätös 110 on tehnyt selväksi yhden asian.

”Ihmiskunnalle ei yksinkertaisesti sovi se, ettei huumeiden käytölle aseteta minkäänlaisia rajoituksia.”