Lasku yksityisen lapsettomuusklinikan tiskillä on tällä kertaa 1 125 euroa. Se tuntuu kohtuulliselta, onhan kyseessä sukusolutilaus tanskalaisesta spermapankista. Laskulla on siis puolet mahdollisen tulevan lapseni geeneistä. 

American Express tiskiin ja ulos Mannerheimintien räntäsateeseen. Mieli on kevyt. Oma vauva tuntuu olevan taas askeleen lähempänä.

Sukusolut saapuvat Tanskasta Helsinkiin muutaman viikon sisällä. Niitä tullaan käyttämään IVF-hoidossa eli koeputki­hedelmöityksessä.

Olen lapsettomuus­klinikan asiakas, sillä haluan itselliseksi äidiksi. Se tarkoittaa, että hankin lapsen yksin, tarkoituksella.

Vaikka elämme 2020-luvulla, joudun yhä toisinaan alleviivaamaan ihmettelijöille, että tämä on oma valintani. En ole pettynyt parisuhteisiin tai vihaa miehiä. Itsellinen äitiys ei ole minulle viimeinen oljenkorsi perheen perustamiseen, vaan harkittu teko.

Minä todella tahdon vauvan, en puolisoa.

Itsellinen äitiys on kuin räätälöity perhemalli kaltaiselleni ikisinkulle. Tuntuu luontevammalta yrittää hankkia vauva kuin tälle isä.

Elämäni on ainakin paperilla kunnossa perheen perustamiselle: on kiinnostava vakityö ja ihana omistusasunto kivenheiton päässä Helsingin ydinkeskustasta. Miltei nelikymppisenä myös taloudellinen tilanteeni on turvallisempi kuin esimerkiksi kymmenen vuotta sitten, sillä olen ehtinyt kerryttää varallisuuttani.

Perinteisesti ajateltuna vain puoliso puuttuu. Olen kuitenkin tottunut hoitamaan asiani yksin. Miksi en siis myös hankkisi lasta yksin?

Ja mikä parasta, minulla on siihen mahdollisuus. Itsellinen vanhemmuus ei nimittäin ole mahdollista kaikille.

Ensimmäiseksi se vaatii euroja, ainakin jos hoidot aloittaa yksityisellä lapsettomuus­klinikalla. Siellä lahjasolu­hoitoihin pitää varata vähintään tuhansia, todellisuudessa kymmeniä tuhansia euroja.

Pahimmillaan hinta saattaa kohota sataan tuhanteen. Tämä ei onneksi ole yleistä, vaan takana on erityisen raskas, vuosien pituinen hoitoprosessi tutkimuksineen.

Vuoden 2019 lopusta lähtien on voinut selvitä halvemmalla. Silloin yksinäisille  naisille alettiin tarjota hoitoja myös julkisen terveydenhuollon varoin.

Minäkin roikuin julkisen jonossa Helsingissä. Vastassa oli kuitenkin miltei vuoden jonotusaika ja joukko kriteereitä. Esimerkiksi hoitopäätös on saatava alle 40-vuotiaana.

Ikäraja karsii pois osan äitiydestä haaveilevia, minutkin. Itselliset äidit ovat keskimäärin hieman muita äitejä iäkkäämpiä. Siksi aikaa jonottamiseen ei välttämättä ole.

Jos ehtii saada hoitopäätöksen, hoitokertoja tarjotaan vain rajattu määrä. Näin useampi halukas pääsee hoitoihin. Vaikka kyse on tasa-arvosta, se vähentää onnistumisen mahdollisuutta – etenkin mitä iäkkäämpi nainen on. 

Siksi yksityinen lapsettomuus­klinikka vetää puoleensa niitä, joilla on siihen mahdollisuus.

Ei ole itsestään selvää, että vaikka rahat riittävät, myös mieli jaksaa. Lahjasoluhoidot ovat rankkoja, etenkin jos prosessi pitkittyy.

Itse tulin raskaaksi melko nopeasti. Lapseni syntyi noin vuoden hoitoprosessin jälkeen keväällä 2022. 

Vaikka raskautuminen onnistui helposti, prosessi oli vaativa. Se laittoi normaalin elämän tauolle. Kalenteri täyttyi lääkäri­käynneistä, verikokeista ja ovulaatio­mittauksista.

Sain myös hoitojen aikana kaksi keskenmenoa. Kokemukset olivat kipeitä ja venyttivät aikataulua hieman, koska keho vaati aikaa toipua.

Lopulta vauva maksoi minulle vähän yli 13 000 euroa. Maksoin summan palkallani ja likvidoin perittyjä osakkeita.

Tiedän, että olen etuoikeutettu asian suhteen.

Jos rahaa hoitoihin ei ole, äidiksi haluavalla on todennäköisesti suurempi paine etsiä isäkandidaattia perinteisin keinoin. Tällöin mahdollisuus päätyä huonoon pari­suhteeseen kasvaa biologisen kellon tikittäessä. Se ei ole tulevan lapsenkaan etu.

Talouden lisäksi mielen on tosiaan oltava kunnossa. Lahjasolu­hoitoja varten tarvitaan psykologin lausunto, joka vaatii kaksi pakollista terapiaistuntoa. 

On harvinaisempaa, että lupaa ei irtoa. Mutta jos niin käy, hoitoprosessi viivästyy tai jopa keskeytyy kokonaan.

En ole tuttavapiirini ainoa etuoikeutettu. Ystäviini kuuluu monta itsellistä äitiä, jotka ovat korkeakoulutettuja ja hyvässä asemassa työelämässä.

Onko itsellinen äitiys – ainakin yksityisten klinikoiden palveluja hyödyntäen – vain sosioekonomisesti hyvässä asemassa olevien naisten valinta?

Jyväskylän yliopiston kasvatustieteiden laitoksen tutkija Eija Sevón kumoaa väitteeni. Hän tutkii parhaillaan itsellistä äitiyttä. Tutkimuksen mukaan itsellisiä äitejä ei voi kategorisoida.

Sevón on haastatellut tutkimustaan varten 35–59-vuotiaita itsellisiä äitejä, joista suurimman osan lapset ovat vielä pieniä.

”Suurta osaa yhdistävät tietyt asiat, kuten taloudellinen tilanne tai tavanomaista korkeampi ikä, mutta ei kaikkia. On esimerkiksi äitejä, jotka ovat joutuneet säästämään vuosia lahjasoluhoitoja varten.” 

Ajatukseni siitä, että itsellinen äitiys on vain etuoikeutetuille mahdollista, joutaa siis tutkimuksen valossa roskakoriin. Sen sijaan Sevónin mukaan on yksi asia, joka yhdistää kaikkia itsellisiä äitejä: rohkeus.

Väite saa minut ärtyneeksi ja puolustuskannalle. Olen allerginen sille, että ihmiset kommentoivat rohkeuttani perhemallin suhteen.

Mitä rohkeaa on siinä, että hankin lapsen yksin harkitun päätöksen ja huolellisen valmistautumisen jälkeen? Eikö rohkeampaa olisi saada lapsi upouudessa tai väljähtyneessä parisuhteessa, jossa kummassakin eron mahdollisuus on suuri?

Sevón kiirehtii perustelemaan sanavalintaansa.

“Tarkoitan, että itselliseltä äidiltä vaaditaan rohkeutta heterokeskeisen ydinperhe­mallin rikkomiseen.”

Hetkinen, olenko siis kapinallinen hankkimalla lapsen yksin?

Edelleen on vahva oletus, että perinteiset parisuhdemallit ovat parempia perheen perustamisessa. Kulttuurinen ihanteemme on yhä se, että lapsi tarvitsee isän ja miehen mallin.

Itsellisen äidin on uskallettava kyseenalaistaa tuo normi. Juuri tähän vaaditaan rohkeutta.

Olen innoissani tämän kuultuani. Tieto saa minut ymmärtämään paremmin heitä, jotka kommentoivat rohkeuttani. Ajatus kumpuaakin ydinperheen ihannoinnista. Eikä ihme, koska siihen useimmat meistä on kasvatettu.

”Hetero­normatiiviseen kulttuuriseen kuvastoon ei kiinnitä huomiota ennen kuin sen on rikkonut”, Sevón toteaa.

Se on totta. Yllätyin itsekin, miten paljon itsellinen äitiys aiheuttaa kommentteja. Sen lisäksi, että saan jatkuvasti kuulla olevani rohkea, olen kuullut muutaman kommentin ydinperheen puolesta. Negatiivinen palaute on puettu huolestumisen viittaan: eikö isän puuttuminen vaikuta lapseen?

En vaivaannu huomautuksista, sillä koen niiden kertovan puhujasta itsestään. Sevónin tutkimuksen mukaan osa itsellisistä äideistä on herkempiä mikroaggressioille eli tahattomille kommenteille, jotka loukkaavat ja viittaavat vaillinaisuuteen. Osa taas on minun laillani niin varma asemastaan, että huomautukset eivät hetkauta.

En siis koe olevani rohkea. Se voi johtua siitä, etten ole ikinä tavoitellut ydinperhettä.

En ole osannut, sillä minulla ei ole siitä mallia. Kasvoin eroperheessä, jossa riitti isä-, äiti- ja sisaruspuolia. Perhemuotomme oli jonkinlainen poikkeus 1980-luvulla, jolloin kaikilla muilla tuntui olevan ydinperhe.

Uskon, että taustani vuoksi lapsen hankkiminen yksin ei tuntunut minusta radikaalilta.

Itsellinen äitiys on minulle toimiva perhemalli, mutta onko se sitä myös lapselleni? Myönnän, että olen pohtinut, jääkö hän jostain paitsi.

Pohdinta kuuluu asiaan, Eija Sevón vahvistaa. Hänen tutkimuksensa mukaan lapsen hyvinvointi on kaikkein tärkein asia itsellisille äideille. Yksin lasta hankkiessa on punnittava tarkasti: jaksanko, pystynkö, riitänkö?

Olen itse ollut hoitojen alusta saakka varma, että riitän. Mutta se ei tarkoita, että voin korvata isän mallin. En tosin ajattele, että se olisi tarpeenkaan. 

Isättömyys on silti asia, joka on käsiteltävä lahjasolu­lapsen kanssa. Siksi myös minun on oltava sinut sen kanssa.

Lapsella on oikeus kasvaa tietoon taustastaan. Hänelle tulee kertoa alusta lähtien avoimesti lahjasolu­taustasta, toki ikätaso huomioiden.

Itsellisen äidin perheessä on myös tärkeää osoittaa lapselle moninaiset perhemuodot ja tehdä oma perhemuoto normaaliksi.

Olenkin onnellinen siitä, että olemme lapseni kanssa tekemisissä muiden itsellisten äitien perheiden kanssa. Näin lapsi kasvaa maailmaan, jossa emme ole poikkeus.

Vaikka perheessämme ei ole isää, en miellä itseäni yksinhuoltajaksi.

Toisin kuin monet yksinhuoltajat, minä olen valinnut tämän perhemuodon. On selvää, että isää ei ole. Hetero­yksinhuoltaja­perheessä taas on aina isä, oli hän läsnä tai ei – joko äidin toiveesta tai siitä huolimatta. 

Jotkut tuntemani yksinhuoltajat ovat pettyneitä ex-puolisoonsa. Suru tai viha perheen rikkoutumisesta kuuluu äänessä. 

Itsellinen äiti ei joudu pettymään toiseen vanhempaan. Päinvastoin moni tuntee suurta kiitollisuutta sukusolujen lahjoittajaa kohtaan.

Tilastoissa itselliset äidit niputetaan yksinhuoltaja­äiteihin. Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2021 Suomessa oli 109 333 äidin ja alaikäisten lasten muodostamaa lapsiperhettä.

Lukuun sisältyvät itselliset äidit. Meitä ei tilastoida erikseen, ja vähän meitä vielä onkin:  yhteensä arviolta vain muutama tuhat.

Määrä on kuitenkin kasvussa. Se johtuu paitsi julkisen sektorin hoitojen avautumisesta itsellisille myös asenneilmapiirin muutoksesta.

Vielä muutama vuosikymmen sitten yksinhuoltajuuteen liittyi vahva stigma. Eronnut nainen nähtiin miltei yhteiskunnan hylkiönä. 

Nykyisin itsellinen äitiys on ainakin omassa koulutettujen ja tiedostavien kaupunkilaisten kuplassani jopa trendikästä. 

Olemmekin menossa suuntaan, jossa eri perhemuodot yleistyvät, tutkija Eija Sevón sanoo.

Onneksi. Omaan tuttavapiiriini kuuluu itsellisten äitien ohella kumppanuus­vanhempia.

Lue lisää: Näin toimii kumppanuusvanhemmuus 

Mutta missä ovat isien ja lasten muodostamat perheet?

Suomessa moni mies jää lapsettomaksi. Tilastokeskuksen mukaan vuoden 2021 lopussa 31 prosentilla 40–44-vuotiaista miehistä ei ollut biologisia lapsia väestötieto­järjestelmässä. Vastaava osuus naisilla oli kymmenen prosentti­yksikköä vähemmän, 21 prosenttia. 

Tilastot eivät tietenkään kerro syitä lapsettomuudelle, eikä lukujen pohjalta voi tehdä suoraviivaisia päätelmiä. On myös vaikea sanoa, kuinka moni mies kärsii lapsettomuudesta. Se on miesten kohdalla yhä tabu.

Kuitenkaan itsellinen isyys ei ole Suomessa mahdollista. Mies ei voi synnyttää, eikä kohdunvuokraus ole laillista.

Asia ei ole yksinkertainen; itselliseen isyyteen liittyy monia kysymyksiä. Niistä huolimatta kyseessä on lopulta tasa-arvokysymys.

Pitäisikö minun siis tuntea syyllisyyttä siitä, että lapsen hankkiminen yksin oli minulle naisena mahdollista?

”Epäkohdasta ei pidä syyttää itsellisiä äitejä. Sen sijaan pitäisi miettiä, miten itsellinen isyys olisi mahdollista”, Sevón sanoo.

Yksin lasta toivovan miehen on rikottava tuplamäärä normeja naiseen verrattuna.

”Mies ei voi saada hyvä äiti -kruunua. Itsellisestä isyydestä haaveilevaa voidaan sen sijaan pitää kyseenalaisena. Siksi se vaatii mieheltä vielä isomman prosessoinnin kuin naiselta”, Sevón toteaa.

Kun katson lastani leikkimässä olohuoneen lattialla, tunnen puhdasta onnea. Hoitoihin käytetty raha, vaiva ja stressi jäivät synnytyslaitokselle. En ole miettinyt niitä lapseni syntymän jälkeen. Se kaikki tuntuu toisarvoiselta.

Silti huomaan arjessa, että ainoana vanhempana oleminen ei ole pelkkää kiitollisuutta.

Se vaatii paljon. Omaa aikaa ei ole. Sanon poikkeuksetta ei illalliskutsuille ja mökkiviikonlopuille, mutta myös arjen pienille hengähdyshetkille. Lapsi on vastuullani 24/7.

Lisäksi kaikki on maksettava yksin. Vauvantarvikkeet maksavat tuhansia euroja. Jo pelkästään vaunut maksavat uutena helposti tonnin. Lapsen kasvaessa tahti vain kiihtyy, kun tarvitaan uusi turvaistuin, sänky tai harrastus.

Olen onnekas, että pystyn yksin tarjoamaan lapselleni samat edut kuin kahden vanhemman taloudessa. Silti huomaan, että kadehdin pariskuntia, joilla on kahdet tulot ja kaksi kalenteria apunaan.

En kuitenkaan haluaisi perheeseemme toista vanhempaa. On palkitsevaa ja vahvistavaa saada olla täysin vastuussa toisesta ihmisestä.

Itsellinen äitiys on parasta, mitä minulle on tapahtunut. Jos se ei ole etuoikeus, en tiedä mikä on.

Essee on tuotettu HS Meidän perhe -lehden toimituksessa. HS Meidän perhe on perhesuhteisiin keskittyvä aikakauslehti. 

Lue lisää: Elli oli 22, kun hän tajusi, että parisuhde ei ole häntä varten, mutta äidiksi hän oli halunnut aina

Lue lisää: ”Lapsia ei voi tehdä silloin, kun itselle sopii” – Sari ja Marika olisivat halunneet äideiksi, mutta vuodet vierivät, kumppanit empivät ja nyt toivo on sammumassa

Lue lisää: Lapsettomuushoitoja seurasi ihana vauva mutta myös tunteita, joista moni ei pysty puhumaan kenellekään