”Vältän kutsumasta tätä bisnekseksi ollenkaan”, Niko Toiskallio sanoo ja nauraa ääneen.

On maanantai-ilta ja Toiskal­lion työpäivä Turun keskustassa sijaitsevassa Kulttuurispotti Asema -levykaupassa on päättymässä.

Vuonna 2012 perustetun yrityksen liikevaihdosta 98 prosentteja muodostuu käytettyjen vinyylien myynnistä.

”Jos olisi taloudellisesti suuntautunut ihminen, niin ei varmastikaan tekisi tätä työkseen. Mutta itselleni tässä on kyse paljon muustakin kuin tavaran ostamisesta ja myymisestä”, Toiskallio kertoo.

Mistä?

”Levykaupoissa on oma fiiliksensä. Kaiken musanhan saa nykyisin tietokoneella, eikä levykauppoja sinällään tarvittaisi. Mutta niihin sisältyy aina sellainen mahdollisuus uuden löytämisestä. Lisäksi keskustelu samanhenkisten ihmisten kanssa on aina arvokasta.”

1990-luvun taitteessa nuoruuttaan eläneet muistavat Toiskallion parhaiten MC Nikke T:nä, josta tuli Pääkkösten ja Raptorin ohella ensimmäisiä valtakunnalliseen suosioon nousseita suomalaisia rap-artisteja.

Hiphop-kulttuuriin vakavasti suhtautuneet räppärit suhtautuivat Toiskallion seksuaalissävytteisiin riimeihin halveksuen, mutta ostavaan nuorisoon pikkutuhmat popkappaleet iskivät täysillä.

Toiskallion debyyttialbumia Jos haluu saada... Vol 1. (1990) myytiin ilmestymisvuotenaan lähes 30 000 kappaletta. Levyn kansikuvassa Toiskallio poseeraa polleana aurinkolasit päässään, Chicago Bullsin takki yllään. Vyön virkaa toimittaa valtava valkoinen rannekello.

Jälkikäteen Toiskallio on kutsunut aikakautta elämänsä ”suurimmaksi mokaksi”. Eikä hän menestysvuosistaan edelleenkään kovin mielellään keskustelisi.

”Se oli sellaista nuoren jätkän tyhmää touhua. Jos voisin muuttaa sen tilanteen, niin jättäisin sen kaiken tekemättä. Se juttu meni väärään suuntaan todella nopeasti ja muuttui jotenkin hallitsemattomaksi. Jo toista levyä tehdessä ilmoitin, että tämä on tässä.”

Tunnetko häpeää?

”En sanoisi niinkään. Mutta olen tehnyt sitä huumoriräppihommaa ehkä puolitoista vuotta elämästäni. Sen jälkeen olen julkaissut varmaan kaksikymmentä levyä, jotka eivät liity siihen mitenkään. Siksi menneestä puhuminen tuntuu hölmöltä.”

2000-luvulla Toiskallio on julkaissut musiikkia artistinimellä Chydeone ja vaikuttanut kuusi albumia tehneen rap-kokoonpano Ritarikunnan riveissä. Yhtyettä ja sen tekemiä levytyksiä hän pitää uransa tärkeimpinä saavutuksina.

Monet julkaisuista ovat keränneet arvostusta, mutta kaupallisiksi menestyksiksi ne eivät ole nousseet. Tosin ei Toiskallio suurempaa suosiota olisi taiteelleen kaivannutkaan. Hänelle tärkeintä on ollut saada tehdä musiikkia tinkimättömästi – omista ihanteista ja mielihaluista kiinni pitäen.

”Mulla on musan tekemiseen ihan selkeät säännöt”, Toiskallio kertoo.

”Omasta mielestäni hiphopia voi tehdä vain omista lähtökohdista, omalla kielellä ja omille ihmisille. Räppärin pitää kuulostaa siltä, miltä hän kuulostaa normaalistikin puhuessaan. Se on juuri sitä paljon mainostettua, mutta monesti väärin tulkittua hiphop-aitoutta. Aitoutta on olla niin kuin oikeasti on.”

Vuosituhannen vaihteen jälkeen kotimainen rap-musiikki on noussut rytinällä marginaalista kaupallisesti merkittäväksi musiikkigenreksi. Esimerkiksi viime vuonna Spotifyn Suomen kärkiviisikko artistien, kappaleiden ja albumien kategoriassa edustivat kaikki hiphopia.

Helmikuussa järjestetyssä Emma-gaalassa rap-artisti Pyhimys putsasi pöydän voitettuaan sekä parhaan albumin, hiphop-albumin, kappaleen, miessolistin, vuoden striimatuimman kotimaisen biisin että yleisöäänestyksen palkinnot.

Toiskallio sanoo pitävänsä monesta valtavirran toimijasta, mutta suhtautuvansa muutoin hiphopin massasuosioon ristiriitaisesti.

”Suomessa tehdään edelleen todella mielenkiintoista ja outoa marginaalista touhua. Mutta olemme me alkuperäiset räppifanit tavallaan myös menettäneet jotain. Hiphop ei ole enää mikään salatiede, jota kukaan muu ei ymmärrä. Se on ehkä vähän sääli”, hän pohtii.

”Olen monta kertaa miettinyt, että jos olisin nyt 15-vuotias, niin en todennäköisesti kuuntelisi hiphopia. Ihan siksi, että se on niin suosittua. Jännitys puuttuu.”

Merkitsee hiphop hänelle silti edelleen paljon.

”Konkreettisesti sitä on yhä mielekästä tehdä. Kirjoittaminen on ihan sitä samaa sanoilla pelaamista ja omien ajatusten selvittämistä kuin kaksikymmentäkin vuotta sitten. Uutta musaa kuuntelen silti huomattavasti vähän kuin aiemmin”, Toiskallio harmittelee. ”Välillä se on aika masentavaa huomata.”