Ne olivat kaikin puolin epätavalliset ensitreffit. Oli yö ja pakkasta yli 20 astetta. Tapaamispaikka oli sovittu umpimetsään vuokramökkiin, joka oli kummallekin vieras.

Minna Salo oli tavannut miehen kristillisessä treffisovelluksessa. Alku ei ollut lupaavin. Miehellä, Tero nimeltään, ei ollut profiilikuvaa, mitä Minna oli pitänyt epäilyttävänä.

Tero oli aloittanut viestittelyn. Minna oli vastaillut lyhyesti. Voisit käydä ensin lukemassa kotisivuni, Minna oli kirjoittanut. Siellä hän oli kertonut avoimesti haastavasta menneisyydestään. 

Deittiprofiiliinsa Minna oli kirjoittanut, että luki Raamattua ja kävi seurakunnassa. Eikä omistanut televisiota.

Sen jälkeen asiat olivat edenneet vauhdilla, ja tässä sitä nyt oltiin. Minna ajamassa pilkkopimeässä Seinäjoelta kohti Ypäjää, jossa Tero odotti ja jonne oli matkaa lähes 300 kilometriä.

Olosuhteet eivät haitanneet Minnaa. Hän tunsi selittämätöntä varmuutta, että Ypäjällä odotti hänen elämänsä rakkaus. 

Automatkalla Minnaa jännitti, kestäisikö hänen vanha Nissaninsa perille asti. Oli toinenkin asia: uskaltaisiko hän vielä rakastua?

Minna oli ollut naimisissa kolmesti. Kaksi edellistä aviomiestä olivat olleet väkivaltaisia sekä Minnaa että hänen lapsiaan kohtaan. Minna oli oppinut nukkumaan kirves sänkynsä alla ja vaistoamaan, milloin oli parasta lähteä pakoon omasta kodista. Keho oli tottunut lyönteihin, ja korvissa kaikuivat tutut halventavat haukkumasanat. Minnasta tuntui, että hänen sydämensä oli poljettu murskaksi ehkä jo liian monta kertaa.

Mutta sitten hän muisteli niitä pitkiä puheluita, joita he olivat soitelleet Teron kanssa.

Jo ensimmäinen puhelu oli kestänyt pari tuntia. Minnan mielestä Tero oli vaikuttanut huumorintajuiselta ja hän osasi keskustella. Puhuminen oli tuntunut vaivattomalta.

Sen jälkeen he olivat jutelleet puhelimessa monet kerrat, käyneet läpi toistensa elämänvaiheita, tentanneet toistensa arvoja. Ja nauraneet paljon. Tero oli kaiken aikaa tuntunut aidolta, kumppanilta. 

Yhdessä viestissään jo aika alkuvaiheessa Tero oli kertonut, että hän eli avovankilassa.

Sitten Tero oli pitänyt lyhyen tauon. Seuraavassa viestissään hän oli paljastanut, että hänet oli tuomittu murhasta elinkautiseen vankeuteen.

Tero odotti vuokramökissä ja mietti, oliko nainen järjissään. Kuka ajaisi keskellä yötä tapaamaan elinkautisvankia ensimmäistä kertaa yksin keskelle metsää? 

Sitäkin hän mietti, kelpaisiko hän Minnalle. 

Tero oli ollut Vilppulan avovankilassa vuodesta 2016 lähtien. Nyt hän oli päässyt puolentoista vuorokauden lomalle isänsä luokse.

Minna ja Tero olivat viestitelleet ja soitelleet tiiviisti. Yhden puhelun aikana he olivat saaneet idean, että olisi jo aika tavata kasvokkain. He olivat sopineet, että kumpikin harkitsee asiaa puoli tuntia.

Vartin päästä Tero oli soittanut Minnalle takaisin, koska ei jaksanut enää odottaa. Sillä välin Minna oli jo tehnyt päätöksensä ja lähtenyt ajamaan kohti Ypäjää.

Terolle oli tullut kiire. Isän luona ei olisi ollut tarpeeksi rauhaa, joten hän oli keksinyt vuokrata mökin parin kilometrin päästä isän kodista.

Mökki oli kylmillään. Ei ollut sähköä eikä sisävessaa. Kun Tero oli sytyttänyt tulen takkaan, savu oli tuprunnut sisälle. Hän oli tuulettanut ja sytytellyt kynttilöitä ympäri mökkiä.

Ruuaksi oli rullakebabia ja Coca-Colaa, alkoholia Tero ei ollut edes harkinnut.

Päihteet olivat hallinneet Teron elämää vuosikausia. Kahdeksan vuotta aiemmin, elokuussa 2011, hän oli Varsinais-Suomen käräjäoikeuden mukaan tappanut kaverinsa kanssa toisen miehen. Oikeuden mukaan miestä oli kidutettu polttamalla, hakattu ja puukotettu. 

Tero oli ollut noin 30-vuotias, kun oikeus oli tuominnut hänet elinkautiseen vankeuteen murhasta, törkeästä vapaudenriistosta, törkeästä rattijuopumuksesta, huumausainerikoksesta ja kulkuneuvon kuljettamisesta oikeudetta. Hän oli valittanut Turun hovioikeuteen, mutta tuomio oli pysynyt ennallaan.

Puhelimessa Minna oli kuitenkin vakuuttanut, että hän ei ajaisi turhan takia satoja kilometrejä. 

Minna oli sanonut Terolle, että perillä hän toivoi Teron kosintaa. 

Miksi nainen rakastuu väkivaltarikolliseen? 

Ilmiö ei ole poikkeuksellinen. Valtaosa henkirikoksen tekijöistä on miehiä, ja monet heistä saavat naisilta ihailijapostia vankilaan. 

Oikeuspsykiatri ja psykoanalyytikko Hannu Säävälä selittää ilmiötä sillä, että meitä viehättävät kumppanissa tietyt ominaisuudet, esimerkiksi itsevarmuus, hallitsevuus ja vahvuus. Tällaisia piirteitä on monilla vakavista rikoksista tuomituilla, mutta ei kaikilla.

Säävälän mukaan ihmiset etsivät usein itselleen parisuhteessa täydentävää puoliskoa. Puhutaan komplementaarisuudesta. 

”Jos itsellä ei ole dominoivia piirteitä, joku saattaa etsiä sellaisia tiedostamattaan puolisosta itsensä täydennykseksi”, Säävälä sanoo. 

Se ei vielä täysin selitä sitä, miksi joku ihastuu murhasta tuomittuun.

Tiedetään, että joillakin on halu pelastaa rikoksentekijä, auttaa tämä jaloilleen. Sekin on kuitenkin vain yksi osittainen selitys, Säävälä sanoo.

Psykoanalyytikkojen joukossa Säävälä edustaa koulukuntaa, jonka mukaan jokaisessa meissä on kyky aggressiivisuuteen. Toisilla on parempi kyky hillitä aggressiivisia impulsseja kuin toisilla, ja siinä esimerkiksi lapsuudella ja kasvatuksella on iso rooli. 

Koska koemme aggressiota, osaamme myös samaistua aggressiiviseen käytökseen. Aggressio kiinnostaa: siksi monet katsovat rikossarjoja tai lukevat rikosuutisia.

”Väkivallantekijä voi olla kiehtova juuri siksi, että hän tekee jotain kiellettyä, rikkoo rajoja ja toimii vastoin yhteiskunnan yhteisiä sääntöjä. Tunnistamme toisessa sen, mikä on myös itsessämme”, Säävälä sanoo. 

Jokainen pohtii joskus, onko itse hyvä vai paha. Säävälän mukaan on helpompi hyväksyä oma pahuutensa, kun näkee toisessa vielä suuremman pahuuden. 

”Näin pahuuden voi sälyttää toisen kontolle, pois itsestään.” 

Minna oli kokenut, että hänen elämänsä oli riekaleina. Hän oli eronnut kolmannesta aviomiehestään ja paennut tätä turvakotiin. Hänen lapsensa oli otettu huostaan.

Alkoholi oli alkanut jälleen houkutella, se oli kuulunut hänen elämäänsä 12-vuotiaasta lähtien. Hän oli himoinnut päihtymystä ja juonut kerta toisensa jälkeen itsensä sairaalakuntoon. 

Suunnilleen kolmekymppisenä Minna oli tullut uskoon. Juominen oli loppunut, ja seuraavat kymmenen vuotta hän oli ollut raitis helluntailainen. Mutta kolmannen avioeronsa jälkeen hän oli tuntenut, että oli taas vaarassa retkahtaa. 

Hän oli halunnut jotain muuta. 

Deittipalveluita Minna ei ollut ennen kokeillut, koska oli pitänyt niitä häpeällisinä. Hän oli ajatellut, että kunnon ihmiset eivät mene sellaisiin, rakkaus löytyy Jumalan johdatuksesta. 

Epäilyksistään huolimatta hän oli luonut oman profiilin deittipalveluun. Siihen Tero oli vastannut.

Ja nyt Minna näki Teron ensimmäistä kertaa, seisomassa pakkasen huurtaman metsän keskellä mökin pihalla. 

Minna nousi autosta ja halasi Teroa. Sitten Tero vei Minnan sisälle mökkiin, istutti hänet sohvalle ja laskeutui polvilleen lattialle. 

Sanoja ei tarvittu. Minna harkitsi hetken, kunnes vastasi.

”Kyllä.” 

Kun Minna silitti Teron päätä ensimmäisen kerran, Tero purskahti itkuun. Hän ei ollut kokenut hellää kosketusta vuosikausiin. Minna säikähti. Oliko hän satuttanut Teroa? Miksi mies itki?

”Koin, että viimein olin löytänyt ihmisen, jonka kanssa oli läheisyyttä selvin päin. Olin kaivannut lämpöä”, Tero kertoo ja katsoo vieressä istuvaa Minnaa. 

Katse on täynnä lämpöä. 

Ensitreffeistä öisellä mökillä on nyt yli neljä vuotta. Minna ja Tero Salo kertovat tarinaansa Vilppulan entisessä terveyskeskuksessa, jonka he ovat ostaneet Mänttä-Vilppulan kaupungilta. 

He ovat perustaneet yhdistyksen nimeltä Sinun seurakuntasi, joka pyörittää talossa muun muassa kirpputoria ja jakaa hävikkiruokaa. 

Kosinnan jälkeisenä päivänä Minna ja Tero olivat ostaneet sormukset. Sitten he olivat kiertäneet tapaamassa Teron sukulaisia, kunnes oli tullut ilta ja Teron oli täytynyt palata vankilaan.

Tero oli tuolloin istunut tuomiotaan jo vuosia. Minna ajatteli, että vankilavuosiensa aikana hän oli ehtinyt miettiä tekojaan. Missään vaiheessa hän ei pelännyt Teroa siksi, että tämä oli tuomittu murhasta.

Eniten Minna oli miettinyt, näkisivätkö he toisiaan tarpeeksi. Kestäisikö hän, että Tero olisi vankilassa vielä ainakin viisi vuotta?

Tero oli selittänyt, että avovankilassa arki oli erilaista kuin suljetussa vankilassa. He voisivat tavata toisiaan seitsemänä vuorokautena kuukaudessa. 

Parisuhde oli edennyt vauhdilla, mutta vankilan ehdoilla. Minnalle oli järjestynyt asunto Mänttä-Vilppulasta läheltä avovankilaa, ja pian hän oli jo löytänyt lähihoitajan työn kotihoidosta.

Kaiken aikaa Minna oli kuitenkin tarkkaillut Teroa. Osa läheisistä oli aluksi ennustanut, että hän oli tekemässä elämänsä virheen: eihän murhasta tuomittu voinut olla hyvä kumppani.

Turvakodissa ollessaan Minna oli oppinut tunnistamaan väkivaltaisen suhteen ennusmerkit. Se alkoi yliampuvilla rakkaudenosoituksilla, tunteet sahasivat ylös ja alas. Oli intohimoa ja jännitystä.

Teron kanssa suhteen alku oli tuntunut Minnan mielestä verrattain tylsältä. Siitä hän tiesi, että suhde oli terveellä pohjalla. Kaikki ei ollut liian hyvää ollakseen totta.

Kun Minna ja Tero olivat olleet virallisesti yhdessä muutaman kuukauden, perhetapaamiset vankilassa alkoivat onnistua. He olivat päässeet myös parisuhdeleirille, mutta siellä kumpikin oli sairastunut vatsatautiin.

”Näimme toisemme heti heikoimmassa mahdollisessa hapessa. Sen jälkeen estot olivat poissa”, Minna nauraa.

He näyttävät valokuvia syyskuulta 2019, jolloin heidät vihittiin Salon maistraatissa. Hääpäivä oli perjantai 13. päivä.

”Se ei tällä kertaa ollut meille epäonnen päivä”, Tero sanoo.

Totta kai uudessa parisuhteessa oli myös vaikeuksia. Korona-aikana lomat loppuivat ja kontakteja vankilan ulkomaailmaan rajoitettiin. Monen vangin suhde katkesi. Tero ja Minna elivät puhelinavioliitossa.

Kun pandemiasta oli selvitty ja tapaamiset jälleen jatkuivat, eteen tuli uusi ongelma: piti opetella riitelemään.

Tero ei oikein osannut pukea tunteitaan sanoiksi. Kun hän huusi paniikissa, Minna vetäytyi omiin oloihinsa. Hän odotti ensimmäistä lyöntiä.

Koska Minna ei reagoinut mihinkään, Tero pelkäsi, että Minna jättäisi hänet. Lapsuudessaan Tero oli kokenut tulleensa hylätyksi, ja siksi pelko jätetyksi tulemisesta oli voimakas. Hän luuli, että Minna piti kiusallaan mykkäkoulua.

Todellisuudessa Minna oli niin kauhuissaan, ettei uskaltanut sanoa sanaakaan. 

Noina hetkinä hän oli helpottunut, kun Teron piti palata takaisin vankilaan. Silloin riita viimeistään katkesi.

Kun kumpikin oli rauhoittunut ja saanut etäisyyttä, tilanne näyttäytyi uudella tavalla.

”Jompikumpi soitti, ja pyysimme toisiltamme anteeksi”, Tero kertoo.

”Opimme ottamaan aikalisän”, Minna jatkaa.

Nykyään kumpikin tietää, miksi toinen käyttäytyy niin kuin käyttäytyy.

”En enää pelkää lyöntiä eikä Tero suhteen loppumista. Kommunikaatio on ollut kaikki kaikessa. Olemme käyneet läpi toistemme traumoja.”

Miehen nimi oli Matti. Yhdessä kuvassa hänellä oli kitara sylissään. 

Tuuli kuuli kitaransoittoa mielessään. Kuvat eivät kuitenkaan kertoneet Matin koko tarinaa, ja Tuulin uteliaisuus heräsi. Kuka mies oikein oli?

Tuuli oli saanut Matilta kaveripyynnön Facebookissa yhtenä joulukuun iltana. Hän oli hyväksynyt sen, vaikka ei tuntenutkaan miestä ennestään. 

Matti aloitti viestittelyn. Hän kertoi etsiskelleensä Facebookista vanhoja lapsuudenkavereitaan. Tuulin profiiliin hän oli törmännyt sattumalta. 

He keskustelivat niitä näitä, kunnes Tuuli kysyi, missä Matti asui. 

Matti mietti, mitä vastaisi. Hän oli tuolloin hoidossa Niuvanniemen oikeuspsykiatrisessa sairaalassa Kuopiossa. Hän pääsi tietokoneelle ja sai joskus käyttää kännykkääkin.

Niuvanniemi on paikka, jossa hoidetaan vakavimpien rikosten tekijöitä. Yksi tärkeä osa työtä ovat mielentilatutkimukset. Niissä selvitetään, onko tekijä ollut rikoksen aikana täydessä ymmärryksessä vai ei.

Vähän toistakymmentä vuotta sitten kaksi miestä oli puukottanut miehen kuoliaaksi pääkaupunkiseudulla. Sen jälkeen he olivat paloitelleet uhrin. Tarkoitus oli hävittää ruumis.

Mielentilatutkimuksen mukaan miehet olivat ymmärtäneet, mitä tekivät. Oikeus katsoi, että he olivat toimineet yksissä tuumin. Heidät oli tuomittu paloittelumurhasta elinkautiseen vankeuteen. 

Tuomituista toinen oli Matti. 

Muutaman kuukauden Tuulin ja Matin viestittely pysyi kaverillisena. He keskustelivat kaikesta mahdollisesta: kalastamisesta, lapsistaan, ihmisten auttamisesta. 

Sitten he alkoivat soitella videopuheluita. Toisen kasvojen näkeminen oli Tuulille tärkeää.

”Aloin luottaa häneen. Matin kertomat asiat eivät myöskään muuttuneet matkan varrella.”

Tuuli sanoo, ettei hän säikähtänyt Matin menneisyyttä. ”Vanki on ihminen siinä missä muutkin”, hän sanoo. 

Toisaalta päihteiden ja rikosten maailmat olivat hänelle jo ennestään tuttuja. 

Tuuli on kokenut lähisuhdeväkivaltaa entisessä avioliitossaan. Hän ajatteli pitkään, että se on vain kestettävä, koska mies oli hänen lastensa isä.

”Viimeinen niitti minulle oli se, kun poikani kysyi, onko meidän pakko asua isän kanssa, kun tämä ei tee muuta kuin juo ja lyö.”

Vasta eron jälkeen Tuuli uskalsi tehdä rikosilmoituksen lasten pahoinpitelyistä. Syyttäjänvirasto päätti kuitenkin jättää syyttämättä, koska tapahtumista oli kauan ja perheen olosuhteet olivat muuttuneet.

Millaiset miehet Minnaa ja Tuulia viehättävät? Tunnistavatko he, mikä heihin vetoaa?

Tuuli sanoo pitävänsä miehistä, jotka ovat kilttejä mutta määrätietoisia. Sellaisia, jotka saavat suunsa auki.

”He eivät ole alistuvaisia, mutta käyttäytyvät parisuhteessa tasavertaisesti. Pitää olla myös pilkettä silmäkulmassa.”

Minna pohtii, että hän kokee vahvan, itsevarman ja voimakkaan miehen turvalliseksi. Hän tunnistaa myös alttiutensa retkahtaa pahoihin poikiin. Hän sanoo eläneensä lapsena pelon ilmapiirissä. Sieltä on jäänyt vinksahtanut kuva miehistä. 

”Olen pitänyt normaalina sitä, että kaikki miehet ovat vaarallisia. Ajattelin, että miehiä kuuluu pelätä.”

Vuosia Minna näki painajaisia, joissa hän juoksee karkuun väkivaltaista miestä. Unessa hän yrittää avata oven, mutta avain ei sovi lukkoon. Mies lähestyy uhkaavasti, ja Minna on ansassa. 

Hannu Säävälä sanoo, että lähisuhdeväkivallan aiheuttama psyykkinen trauma voi altistaa sille, että ihminen päätyy uudelleen vastaavanlaiseen tilanteeseen. Ihmiset myös hakeutuvat tiedostamattaan tutulta tuntuviin olosuhteisiin, vaikka ne olisivat tuhoisia.

”Jos on elänyt lapsuudessaan tai nuoruudessaan väkivallan ympäröimänä, siitä voi olla vaikea oppia ulos. Uuden oppiminen on haastavaa. Ihmisen on helpompi luovia tilanteissa, joiden sosiaaliset lainalaisuudet hän tuntee.” 

Suurin osa vakavista väkivaltarikoksista tehdään Suomessa päihteiden vaikutuksen alaisena. Pitkäaikainen päihteidenkäyttö vaikuttaa merkittävästi tunteiden, kuten aggression, hallintaan.

”Siksi monet väkivallantekijät saattavat olla raitistuttuaan varsin vastavuoroisia ja rakentavia. Toisaalta he voivat myös pysyä kulmikkaina persoonina”, Säävälä sanoo.

Merkittävä osa elinkautisvangeista ei enää uusi vakavaa rikosta. Monet oppivat vankila-aikana kanavoimaan aggressionsa rakentavasti, mutta eivät kaikki. Säävälä jakaa väkivallantekijät kolmeen tyyppiin.

Yksi havahtuu itse väkivaltaiseen käytökseensä ja korjaa sen. Toinen tarvitsee ulkopuolista apua ongelmanratkaisukeinojensa muuttamiseen. Kolmas jatkaa väkivaltaa, auttamisyrityksistä huolimatta.

Oleellisinta on, pystyykö väkivallantekijä ottamaan vastuun teoistaan. Vai etsiikö hän yhä selityksiä, joilla oikeuttaa itselleen väkivallankäytön?

”Vihanhallinnan keskeinen menetelmä on se, että tunnistaa varhain oman aggressionsa. Siten se ei pääse kasvamaan hallitsemattomaksi raivoksi.”

Hyvä parisuhde voi ehkäistä uusintarikollisuutta, sanoo rikoksettoman elämän tukisäätiön edunvalvonta- ja sosiaalineuvoja Ulrika Järvinen.

”Rakkaus antaa pitkäaikaisvangeille voimaa kuntoutua.”

Kun elinkautisvanki vapautuu vankilasta, parisuhteen dynamiikka muuttuu. Vankila-aikana tapaamiset kumppanin kanssa ovat olleet juhlahetkiä – yhteinen arki sen sijaan on vielä kokematta.

Kun vankilan tutut raamit katoavat, kaikki mahdollisuudet ovat jälleen avoinna vapautuneelle. Parisuhteeseen kohdistuu puolin ja toisin suuria odotuksia.

Järvisen mukaan moni vakavasta rikoksesta tuomittu on traumatisoitunut. Vapautuminen on riski muun muassa mielenterveyden kuormittumiselle, henkiselle pahoinvoinnille ja päihteisiin retkahtamiselle. 

”Olen nähnyt vankila-aikana toisensa löytäneitä pariskuntia, joiden suhteet ovat kariutuneet siviilissä. Toisaalta olen todistanut myös kestäviä rakkaustarinoita”, Järvinen sanoo. 

Kun Tuulin ja Matin viestittely ja videopuhelut olivat jatkuneet noin puoli vuotta, Matti lähetti Tuulille viestin:

”Nyt tiedän, mikä minua vaivaa. Olen rakastunut.”

Vuodenvaihteessa Matti palasi hoitojaksoltaan Niuvanniemen sairaalasta takaisin Turun suljettuun vankilaan. 

Suljetussa vankilassa vangeilla ei ole käytössään tietokonetta, ja Skype-tapaamiset pitää anoa erikseen. Tuuli ja Matti ovat pitäneet yhteyttä enimmäkseen soittelemalla. 

Suhde on nyt jatkunut kaksi vuotta. He eivät ole kertaakaan tavanneet kasvotusten.

Pariskunta odottaa, että Matti saisi siirron Vilppulan tai Jyväskylän avovankilaan ja pääsisi lomille Tuulin luokse. Maaliskuussa Matti haki ensimmäisen kerran armahdusta, mutta ei saanut sitä.

Mattia jännittää Tuulin tapaaminen. Hän kokee, ettei ole vielä pystynyt jakamaan kaikkia puolia itsestään.

”Parisuhteen vaalimisen olosuhteet ovat vankilassa poikkeukselliset. Mutta on kiva, että rinnallani on toinen ihminen. Elämä ei ole enää yhdentekevää.”

”Haluan pitää Tuulista huolta. Jos vielä mahdollista, haluaisin saada hänen kanssaan lapsen.”

Kumppanin löytäminen on ollut Terolle käänteentekevää. ”Ilman vankilatuomiotani en olisi varmaan enää elossa enkä olisi löytänyt Minnaa.”

Hän on istunut elinkautista tuomiotaan nyt 13 vuotta. Sinä aikana hän on tullut uskoon, päässyt irti päihteistä sekä opiskellut puutarhan- ja kiinteistönhoitoa.

Minnalle heidän yhteinen arkensa on ollut jotain sellaista, mitä hän ei ole koskaan ennen saanut kokea. 

Se on rauhallista. 

Kun Minna kysyy jotain, Tero vastaa normaalisti. Ei huutamalla, vähättelemällä tai aggressiivisesti. 

Ensimmäistä kertaa elämässään Minna tuntee olonsa turvalliseksi. 

Tuulin ja Matin nimet on muutettu heidän yksityisyytensä suojaamiseksi.