Kun teini-ikäinen Karri Miettinen alkoi kirjoittaa ensimmäisiä englanninkielisiä riimejä, suomalainen rap-musiikki oli niin kaukana valtavirrasta kuin saattoi olla.

Oli 1990-luvun puoliväli, ja Miettinen oli nuori edelläkävijä. Hän teki kavereidensa kanssa erikoista musiikkia, jota nelikymppiset eivät voineet ymmärtää.

Tänä vuonna Miettinen, tutummin Paleface, täyttää 45 vuotta. Vajaassa 30 vuodessa moni asia on kääntynyt päälaelleen.

Räppi on ollut vuosikausia hittilistojen kärkipaikalla Suomessa. Palefacesta itsestään tuli yksi Suomen tunnetuimmista räppäreistä, kun hänen levynsä Helsinki–Shangri-La julkaistiin vuonna 2010.

Miettinen on nyt tietynlainen suomalaisen hiphop-kulttuurin kulmakivi. Hänet kutsutaan paikalle, kun tarvitaan esitelmä suomalaisen rap-musiikin historiasta.

Eikä pelkästään siitä. Harva suomalainen kulttuurialan henkilö on ollut vuosien ajan yhtä moninaisissa yhteyksissä esillä. Musiikin lisäksi Miettinen on muun muassa kirjoittanut kirjoja, ottanut voimakkaasti poliittisesti kantaa ja toiminut vakiopanelistina Ylen kulttuuriaiheisessa Jälkinäytös-keskusteluohjelmassa.

Maaliskuun alussa työhuoneellaan Lauttasaaressa istuva Miettinen on tilanteessa, jossa hän ei ole viime vuosina pahemmin ollut. 

Tarkoituksena on nimittäin puhua hänen uudesta soololevystään. Perjantaina ilmestyneen albumin nimi on Autofiktio. Edellisen sooloalbumin Luovan tuhon julkaisusta on aikaa jo yli kahdeksan vuotta.

Sen jälkeen Miettinen on toki tehnyt musiikkia monien muiden artistien kanssa, erityisesti Ricky-Tick Big Band & Julkinen Sana -yhtyeessä, joka yhdistää hiphopia ja jazzia. Hän on myös julkaissut amerikansuomalaisia työväenlauluja sisältävän Tie vapauteen -albumin.

”Laskeskelin, että parhaimmillaan tein yhden vuoden aikana 35 biisiä”, Miettinen sanoo.

Soololevyt ovat jääneet tekemättä vähintään osittain siksi, että suomalaisessa valtavirtamusiikissa on viime vuosina keskitytty jälleen hyvin erilaiseen musiikkiin kuin mistä Paleface on tunnettu. Uudet edelläkävijät ovat vallanneet kentän, ja nykyajassa keskitytään albumikokonaisuuksien sijaan enemmän yksittäisiin biiseihin.

Kun kuuntelee tämän päivän suosittua rap-musiikkia, se on tyyliltään, tempoltaan ja sanoituksiltaan lähes toisesta maailmasta verrattuna Palefacen musiikkiin.

Miettinen itsekin tietää eron. Hänestä on tullut ”faijaräppäri”, kuten nuoremmat rap-artistit häntä kutsuvat.

”Se on ihan fine. Musiikin kuuluukin muuttua”, hän sanoo.

”Räppääminen on nopeutunut ja biitit ovat hidastuneet. Aiheet ja estetiikka ovat aivan erilaisia. Nykyräpissä intellektuellein tyyppi ei ole enää välttämättä kovin jäbä. Omassa nuoruudessani tärkeintä oli tietää mahdollisimman paljon erilaisia sanoja.”

Ei Miettinen toki aiemminkaan ollut se kaikkein stereotyyppisin suomiräppäri. Kun 2010-luvun taitteessa suosituinta rap-musiikkia edustivat bilemusiikin ykkösnimet Fintelligens, Petri Nygård, Cheek ja JVG, poliittisia kannanottoja kappaleissaan esittänyt Paleface oli ennemmin ”älykköräppäri”. Jo Helsinki–Shangri-Lassa oli vahvoja kansanmusiikkivaikutteita, ja se palkittiin vuoden etno-Emmalla.

Miettinen ei ole sen enempää yrittänyt kuin halunnutkaan pysyä väkisin muutoksen perässä, vaan on luottanut siihen, että myös hänen edustamalleen vanhan liiton  musiikille on kysyntää.

Vaikka Miettinen ymmärtääkin muutoksen rap-kulttuurissa, yksi asia on myös häirinnyt häntä.

”Osalla uusista kokemattomista artisteista ei ole samanlaista mikin rokkaamisen kulttuuria, joka meillä oli heti nuorena. Olen puhunut tästä esimerkiksi Elastisen kanssa: meidän aikana oli pakko olla hyvä livenä, että sai yleisön puolelleen. Nykyisin on sellaistakin meininkiä, että räpätään nauhalta tulevan räpin päälle.”

”Tämä on tällaista vanhan äijän valitusta”, hän jatkaa ja naurahtaa.

Viime aikoina Miettisestä on tuntunut siltä, että myös levy-yhtiö Sonylla on alettu taas uskoa enemmän Palefacen vetovoimaan. Tilanne on hänen mukaansa parantunut sen jälkeen, kun lukuisien suomalaisten räppäreiden kanssa tuottajana uransa aikana työskennellyt Henri ”MGI” Lanz tuli toimitusjohtajaksi.

”Henkka näki mut voimavarana ja nosti esille ajatuksen, että Palefacen kanssa pitää tehdä uusi levy. Meillä on Henkan kanssa hauska suhde, koska hiphop-hierarkiassa olen häntä kokeneempi. Nuoresta biisintekijästä on tullut toimitusjohtaja.”

Eri sukupolvien välinen kohtaaminen oli edessä myös, kun uuden levyn tuottajaksi tuli MD$-artistinimeä käyttävä Santeri Kauppinen. Lähes 15 vuotta Miettistä nuorempi Kauppinen edustaa nimenomaan räpin uutta sukupolvea, joka on tehnyt musiikkia sellaisille kansainvälisille tähdille kuin Burna Boy, Megan Thee Stallion ja G-Eazy.

”Santerin visio oli, että pidetään tätä levyä tehdessä perinteisen räpin tyylistä kiinni. Meidän yhteistyömme lähti sujumaan heti todella hyvin. Teimme ekassa mökkisessiossa muistaakseni neljä biisiä, jotka kaikki päätyivät levylle.”

Autofiktio-levy edustaa Palefacen tyyliä siinä, että kappaleet ovat hyvin tarinallisia.

Äänimaailmaltaan kappaleet ovat osittain varsin kaukana siitä, mitä ajatellaan räpiksi. Kappaleissa on käytetty paljon akustisia soittimia, ja esimerkiksi etukäteen levyltä singlenä julkaistua Mikä susta tulee isona -kappaletta Miettinen kuvailee folkiksi.

Levyn kappaleissa on vahvaa kommentaaria ajankohtaisiin ilmiöihin. Laulaja Ylva Harun kanssa tehty Mikä susta tulee isona puolustaa naisten ja tyttöjen oikeuksia. Albumilla on kaksi huumeidenkäyttöä kommentoivaa kappaletta. Valkoinen katse puolestaan pureutuu suomiräpin rasismiin.

”Ne kysyy kommenttia appropriaatiosta / Mä haluun ulos tästä Raptorin laatikosta / Mun luuri tuuttaa / Päässä alkaa luuppaa / Mahdotonta joskus nähdä omaa valkoisuuttaan", Paleface riimittelee kappaleessa.

”Kun puhuin koreografi Sonya Lindforsin kanssa Valkoinen katse -kappaleesta podcast-jaksoa varten, häneltä tuli hyvä kysymys: ’Miksi kuulen tällaisen kappaleen vasta nyt?’”, Miettinen kertoo.

Miksi? Miettisen mukaan rap-piireissä tiedetään, että valtavirtamusiikki on houkutellut kuuntelijoiksi myös rasisteja. Hänen mielestään sen on annettu vaikuttaa kannanottoihin.

”Suomiräppärit on vältelleet rasismia aiheena vuosien aikana todella paljon. Jossain vaiheessa oli ikään kuin tehty päätös, että valkoiset räppärit täällä eivät puhu aiheesta. Oli sellaista fiilistä, ettei haluttu säikyttää omia rasistisia faneja. Kun haluaa olla koko kansan artisti, ei voi ottaa kantaa ihmisen monimuotoisuuden puolesta.”

Asetelma tuntuu Miettisestä erityisen käsittämättömältä siksi, että räpin juuret ovat yhdysvaltalaisessa afroamerikkalaisessa musiikissa.

”Jossain kohtaa se historia on täällä Suomessa katkennut. Se on johtanut siihen, että kun Särre oli joskus Etelä-Pohjanmaalla vetämässä räppikeikan ja sen jälkeen dj oli soittanut klassikkoräppikappaleita, joku yleisöstä oli tullut sanomaan, että ’Soittakaa suomiräppiä, ei tuota mustien musaa.’”

Kun Miettinen alkoi tehdä räppiä 1990-luvulla, suomalaisräppärit olivat lähes yksinomaan valkoisia miehiä. Niin jatkui vuosikausien ajan. Eri taustoista tulevat räppärit ovat alkaneet ottaa merkittävää asemaa suomiräpissä vasta 2010-luvulla.

Pitkän uransa aikana Miettinen on profiloitunut muun muassa ihmisoikeuksien puolustajaksi silloinkin, kun harva räppäri on halunnut esittää poliittisia mielipiteitä. Sen seurauksena hän on myös saanut osakseen myös paljon pilkkaa, ivaa ja vihaa.

”Olen saanut tappouhkauksia ja oon armottoman vihapuheen kohteena netissä koko ajan. Se ei tunnu hyvältä, mutta se ei juurikaan vaikuta mun tekemisiin”, Miettinen sanoi Ylelle viime syksynä.

Nyt Miettinen on ilahtunut siitä, miten aktiivista arvokeskustelua rap-kappaleiden sanoituksista käydään.

"Ei 20 vuotta sitten kuunneltu, mitä niissä biiseissä oikeastaan sanotaan. Nyt ihan yksittäisten biisien yksittäisistä laineista voi syntyä isojakin keskusteluja. Tämä on todella tervehdyttävää.”

Palefacen suosituimmat soolokappaleet on julkaistu vuosia ennen kuin Spotifysta on tullut musiikin kuluttamisen ykköspaikka, mutta silti esimerkiksi Helsinki–Shangri-La-kappaleella on siellä yli kahdeksan miljoonaa kuuntelukertaa.

Kuunnelluimpien kappaleiden kärkisijoilla Paleface ei ole viime vuosina pyörinyt, vaikka kultalevyjäkin on tullut. Huippusijat ovat vallanneet häntä parikymmentä vuotta nuoremmat nimet.

Se on saanut Miettisen pohtimaan myös sitä, mikä oma paikka tulevaisuudessa on, kun hän tuntuu olevan liian vanha YleX:lle mutta biisit eivät kelpaa myöskään Radio Suomeen tai Iskelmään.

Tässäkin Miettinen luottaa samaan kuin uransa alussa: on vain oltava tarpeeksi hyvä livenä. Pian levyn julkaisun jälkeen hän lähtee kiertueelle suomiräpin klassikkonimiin kuuluvan DJ Leijonamielen kanssa.

”Mulle keikkailu on iso syy tehdä tätä. Artisti on usein parempi paikan päällä kuultuna kuin studiossa. Keikoilla näen, miten monipuolinen porukka nykyisin käy katsomassa esiintymisiäni.”

Ei hän silti kiistä, etteikö myös kultalevyjen saaminen tuntuisi hyvältä. Kun biisiä on kuunneltu paljon, se on suora merkki siitä, että siitä on pidetty. Pelkkä kuuntelumäärien kerääminen ei ole silti ollut koskaan syy tehdä musiikkia.

”Jos se olisi mulle ainut mittari, olisin jo pyrkinyt Portion Boysiin yhdeksi jäseneksi”, hän sanoo ja nauraa tuttua kovaa nauruaan.