Jossain syvällä on hylky, ehkä. Sitä kohti kaksi sukeltajaa painuu. 

Tähän on valmistauduttu huolella. Edellispäivänä sukeltajat ovat käyneet 80 metrissä testatakseen välineitään ja totuttaakseen elimistöään paineeseen ja sukelluskaasuihin. Sekin on syvyys, joka on useimmille sukeltajille liikaa. 

Mutta nyt pitäisi päästä vielä paljon syvemmälle. 

Ihminen on käynyt sukelluslaitteilla syvimmillään 332 metrissä. Vain kourallinen ihmisiä koko maailmassa on selvinnyt elossa yli 200 metrissä. 

Pieninkin virhe voi olla kohtalokas. Hengissä selviäminen riippuu siitä, pystyykö täpärässä tilanteessa hallitsemaan mielensä. 

Valokeila halkoo mustuutta. 80 metriä. 90 metriä. Näin syvällä näkyvyys on enää muutaman metrin. Hetkeksi sukeltajat pysähtyvät.

Kallioseinämä viettää kohti syvyyksiä. Yksinäinen turska ui rauhallisesti kallionkoloon. 

Sitten sukellusskootterin moottori hyrähtää jälleen käyntiin ja vetää sukeltajia yhä syvemmälle kohti pimeydessä vaanivaa pohjaa. 

Merikartan mukaan tässä kohtaa kallioseinämässä on ehkä noin 150 metrissä tasaisempi kieleke. Jos laiva olisi upotessaan tömähtänyt siihen, sen luo voisi sukeltaa. Mutta vuono vajoaa syvemmälle, aina 440 metriin. Jos laiva on painunut pohjaan asti, sukelluslaitteilla sinne on mahdoton päästä.

Kello on 11.45. Jos sukeltajat eivät ole nousseet takaisin pintaan kolmen tunnin kuluttua, he ovat ehkä löytäneet hylyn ja viipyneet sukelluksella hieman suunniteltua pidempään.

Tai sitten jokin on mennyt pieleen.

Kylmälaukku, putkikasseja, kymmeniä metallisia paineilmasäiliöitä, muovisia muuttolaatikoita täynnä varusteita. Yhteysaluksen kyydistä purkautuu laiturille tavaraa laatikkokaupalla. 

Joukko suomalaisia sukeltajia on ajanut kahdella pakettiautolla läpi yön Etelä-Suomesta kohti Pohjois-Norjaa, kunnes autolla ei voinut enää jatkaa. Sitten he hyppäsivät laivaan ja matkustivat viimeisen etapin vuonon perukoille pieneen Muskenin kylään kilometrin korkuisten vuorten keskelle.

Nyt joukko seisoo tavaravuoren keskellä laiturilla. He ovat kaikki kokeneita tekniikkasukeltajia, mutta kokenein heistä on Sami Paakkarinen. 

Paakkarinen on siviiliammatiltaan Rajavartiolaitoksen ulkovartiolaiva Turvan sähkömestari. Hän vastaa laivan sähköjärjestelmistä, mutta sen lisäksi hän tekee myös vaativia viranomaissukelluksia.

Kun Suomen Puolustusvoimat kouluttaa tekniikkasukeltajiaan kaikkein haastavimpia sukelluksia varten, useimmiten se on juuri Paakkarinen, jonka puhelin soi. Maailmassa ei ole monta yhtä kokenutta tekniikkasukeltajaa. 

Plurdalenin luolastossa Pohjois-Norjassa sattunut sukellusonnettomuus teki hänet tutuksi myös suurelle yleisölle. 

Helmikuussa 2014 viisi suomalaismiestä oli lähtenyt sukellukselle, jonka vaarat he tunsivat. Heistä vain kolme palasi hengissä takaisin. 

Viranomaiset yrittivät noutaa ruumiit Plurdalenin luolan syvyyksistä, mutta totesivat pian, että se oli liian vaarallista. Luola julistettiin sukelluskieltoon. Kaksi sukelluksesta selvinnyttä ja joukko muita suomalaisia sukeltajia päätti kuitenkin noutaa ystäviensä ruumiit salaa.

Yksi pelastusryhmän jäsenistä oli Sami Paakkarinen. 

Paakkarinen oli myös yksi niistä kolmesta suomalaissukeltajasta, jotka olivat alun perin löytäneet yhteyden Plurdalenin luolaston kahden tunnetun suuaukon välillä. Kaksi muuta olivat Kai Känkänen ja Patrik Grönqvist. Luolasukeltajien parissa tällainen ensimmäinen läpisukellus, traverse, on arvostettu saavutus. 

Känkänen ja Grönqvist olivat olleet mukana myös kohtalokkaalla sukelluksella. He selvisivät elossa. 

Onnettomuus toi Pluralle suuren yleisön silmissä maineen vaarallisena kuolemanluolana. Paakkarinen on kuitenkin käynyt siellä kymmeniä kertoja ja sukeltanut sen uumenissa satoja tunteja. Hän on yhdessä muun Nordic Explorer -sukeltajaryhmän kanssa tutkinut ja kartoittanut järjestelmällisesti Norjan luolia ja hylkyjä yli kymmenen vuotta. 

Ja siksi he ovat jälleen Norjassa, Muskenin saamelaiskylässä lähellä Lofootteja. Tällä kerralla mukana on Paakkarisen lisäksi neljä sukeltajaa: 

Laura Tuominen on pelastushelikopterissa ensihoitolääkärinä työskentelevä anestesiologiaan ja tehohoitoon erikoistunut lääkäri, joka tekee parhaillaan väitöskirjaa sukelluslääketieteen alalta. 

Antti Apunen on yrittäjä, joka työskentelee myös sukellusretkiä Tyynellemerelle järjestävässä yrityksessä ja käsikirjoittajana kansainvälisessä dokumenttielokuvatuotannossa.

Rasse Ruokonen on ammattisukeltaja ja mekaanikko, joka huoltaa työkseen esimerkiksi ruotsinlaivojen ja tankkereiden pohjia. Ruokonen on ryhmän insinööri ja kokenein kiipeilijä, joka vastaa muun muassa luolakartoitusten mittauksista.

Jenni Westerlund toimii markkinointitehtävissä, ja on paitsi tekniikkasukeltaja, myös Paakkarisen avopuoliso. He asuvat Lohjalla lähellä sukeltajien suosimaa Ojamon kaivosta.

Heidän lisäkseen Nordic Explorers -ryhmään kuuluu muitakin sukeltajia, jotka hieman vaihtelevalla kokoonpanolla käyvät Norjassa pari kertaa vuodessa. 

Kyläkoulun ruokasalin pitkään pöytään on katettu runsas aamiainen: kaurapuuroa, leipää ja hedelmiä. Lepo ja hyvä ruoka ovat tärkeä osa vaativaan sukellukseen valmistautumista. 

Edellisellä retkellä Muskenissa Paakkarinen löysi ystävänsä kanssa vuonon rinteestä noin 13 metrin syvyydestä luolan suuaukon, johon he eivät kuitenkaan mahtuneet täydessä varustuksessa sisään.

”Se jäi vaivaamaan”, Paakkarinen selittää aamiaispöydässä.

Råggerávrrerágge on Skandinavian syvin luolasto ja haastava kiipeilykohde. Se on enimmäkseen kuiva luola, mutta sen sisällä virtaa vesiputouksia. Veden täytyy siis jostain mennä myös ulos. Suuaukkoa ei vain ole toistaiseksi löydetty. Sitä Paakkarinen etsi. 

Nyt heillä on mukanaan varusteet, joiden kanssa mahtuu myös ahtaampiin paikkoihin. Jos he pääsisivät sukeltamaan aukosta läpi, löytyisi yhteys kuivan luolan ja meren välille. Norjan pisin luola täydentyisi. He olisivat jälleen tehneet jotain, mitä kukaan muu ei ole aiemmin tehnyt.

Aika oli kuitenkin kullannut Paakkarisen muistot.

Hän on edellispäivänä käynyt luolan suulla Ruokosen kanssa. Kauempaa se näytti isoltakin repeämältä, kuin hymyilevältä suulta vuonon rinteessä. Mutta sortumakivet olivat tukkineet reittiä, ja aukko oli  todellisuudessa vain postilaatikon kokoinen.

”Olin että jaahas, tästä ei kyllä...”, Paakkarinen sanoo.

Hän ei edes pidä kovin ahtaista luolista. Pitäisi sukeltaa kypärä kiinni katossa ja leuka lattiassa ryömien. 

Niinpä he sopivat, että Tuominen ja Westerlund tutkivat seuraavana päivänä vuonon seinämän 88 metriin asti siinä toivossa, että löytävät sieltä toisen suuaukon, josta vesi tulee ulos.

Paakkarinen Apunen lähtevät etsimään Buollámluokta-lahteen uponnutta hylkyä. 

Kylän asukkaiden mukaan hollantilainen rahtialus kuljetti toisen maailmansodan aikaan evakkoja pakoon saksalaisilta. Perimätiedon mukaan alus upotettiin matkan jälkeen vuonoon, jotta saksalaiset eivät saisi sitä käsiinsä. 

Mutta laivaa ei vain ole löytynyt.

Laskuvesi. Kauas rannasta vetäytynyt meri on paljastanut rantakivet peittävän ruskolevän.

Paakkarinen ja Apunen valmistelevat laiturilla sukelluslaitteitaan. Tuominen ja Westerlund auttavat hengityskaasuja sisältävät varatankit pieneen valkoiseen kalastusveneeseen. 

Tekniikkasukeltajat käyttävät sukelluksilla niin sanottua suljetun kierron järjestelmää eli rebreatheria. Tai rebeä, kuten he sitä kutsuvat. Se tarkoittaa nimensä mukaisesti sitä, että laite kierrättää kertaalleen hengitettyä ilmaa uudelleen käyttöön. Se mahdollistaa pidemmät ja syvemmät sukellukset.

Suuri osa sukellusharrastajista käyttää niin sanottuja avoimen kierron laitteita. Niillä tavallinen harrastaja saa jatkokurssin suoritettuaan sukeltaa enintään 40 metriin. 

Sitä syvemmälle meneminen vaatii tekniikkasukelluksen erikoiskoulutuksen. Rebreather on monimutkainen käyttää, ja siinä on myös riskejä.

Nykyisten rebreather-laitteiden toimintaa ohjaa tietokone, jonka näyttö on kiinni sukeltajan ranteessa. Tietokone annostelee sukeltajalle hengityskaasuja oikeassa sekoitussuhteessa, käytännössä siis hapen määrää. 

Kun Paakkarinen osti ensimmäisen oman rebreatherinsa vuonna 2007, tekniikka oli paljon kehittymättömämpää. Ei ollut elektronista ohjausta ja tietokonetta. Happea piti lisätä kiertoon manuaalisesti. Oikean hapen määrän ylläpito oli vaikeaa ja vaati keskittymistä.

Apunen näyttää sukellustietokoneensa ruutua. Rebreatherista kuuluu kevyt suhina, kun sensorit mittaavat läpi virtaavan kaasun happipitoisuutta.

Syvälle sukeltaessa kaasuseoksessa on vain 10 prosenttia happea.

”Jos hengittäisin sitä pinnalla, menisi taju”, Apunen sanoo.

Selitys liittyy paine-eroihin meren pinnalla ja syvällä. Hyvin syvällä kovassa paineessa se happimäärä, jota tavallisesti hengittäisimme pinnalla, muuttuu myrkylliseksi.

Jos elimistö saa liikaa happea, seurauksena voi olla happimyrkytys. Sen oireita voivat olla huimaus, pahoinvointi, kouristelu ja tajuttomuus.

Moderninkin rebreatherin kanssa pitää olla tarkkana. Apusen mukaan yksi yleisimmistä sukeltajan kuolemaan johtava virheistä on unohtaa kääntää happipullon venttiili auki. Silloin hengittää vielä hetken pinnalla normaalisti, sitten hapen määrä kehossa vähenee, sukeltaja menettää ensin toimintakykynsä ja sitten tajuntansa.

”Moni on hukkunut pinnalle”, Apunen sanoo.

Hengityksestä vapautuvasta hiilidioksidistakin tulee suljetun kierron järjestelmässä vaarallinen kaasu, jos sitä on liikaa. Siksi se pitää imeyttää sukeltajan selässä olevaan kalkkirakeilla täytettyyn säiliöön.

Sukeltaja voi myös itse aiheuttaa vaaratilanteen, jos hän joutuu paniikkiin eikä hengitä normaalisti. Hiilidioksidin määrä hengitysilmassa kasvaa, sukeltaja alkaa hengittää entistä voimakkaammin, hän ahdistuu eikä toimi enää johdonmukaisesti.

”Hiilidioksidinarkoosista tulee höppänä olo”, Laura Tuominen kuvailee.

Hiilidioksidi- ja happimyrkytys tulevat yleensä salakavalasti. Kun sukeltaja menettää tajunsa, suukappale irtoaa, hän vetää vettä keuhkoihinsa ja hukkuu.

Onnettomuudet ja niissä menehtyneet vilahtavat toistuvasti sukeltajien puheessa. Paakkarinenkin on menettänyt monta sukeltajaystäväänsä. 

Ainakin kuusi. Sukeltajia joiden kanssa hän on sukeltanut säännöllisesti tai tuntenut lajin parista satunnaisemmin.

Etenkin kevät 2014 oli synkkä. 

Paakkarinen ja Jenni Westerlund olivat Meksikossa lomamatkalla, kun paikallinen sukelluskeskuksen yrittäjä pyysi apua. Vapaasukeltaja oli hukkunut luolaan noin 80 metrin syvyyteen. Paikalla ei ollut ketään, joka olisi kyennyt sukeltamaan niin syvälle. Paakkarinen ja Westerlund hakivat ruumiin.

Sitten oli Plurdalenin traaginen onnettomuus ja pelastusmatka, jolla Paakkarisen lisäksi olivat myös Tuominen ja Westerlund.

Norjasta paluun jälkeen kului vain viikko, kun jälleen sattui onnettomuus.

Paakkarinen oli ollut Etelä-Pohjanmaalla Kaatialan louhoksella pitämässä kaivossukeltamisen kurssia. Kurssin jälkeen louhokselle oli jäänyt toinen sukeltajaryhmä, kun jokin oli mennyt pieleen.

Sukellusoppilas, keski-ikäinen mies, oli ollut kouluttajan kanssa vedessä. Tunnelissa noin 30 metrin syvyydessä mies oli saanut paniikkikohtauksen. Hän oli pudottanut suukappaleensa. Sen jälkeen hän ei vastannut enää kontaktiin. Kouluttaja oli tuonut tajuttoman uhrin pintaan.

Kun Paakkarinen ehti takaisin louhokselle mitään ei ollut tehtävissä.

”Keuhkot olivat revenneet hätänousussa.”

Paakkarisen omilla sukelluksilla hänelle tai hänen tiimilleen ei ole koskaan käynyt mitään kohtalokasta. 

Suomessa on arviolta 20 000–30 000 laitesukelluksen harrastajaa. Vakavaan sukellusonnettomuuteen joutuu vuosittain noin 20–30 sukeltajaa. Onnettomuuksista alle viisi johtaa sukeltajan kuolemaan.

Veneen takaosassa Apunen ja Paakkarinen tarkistavat sukelluslaitteensa viimeisen kerran. Sitten he nostavat laitteet selkäänsä kuin rinkan ja istuvat tekemään koehengityksiä.

Paakkarinen käy ääneen läpi tarkistuslistan.

”Esihengitykset, tehty.”

”Kaasut laitettu tietokoneeseen ja varatietokoneeseen.”

”Pukukaasu ja wingi, ok.”

”Joo, ok”, Apunen toistaa.

”Kun päästään veteen, testataan bail outit. Kun kaikki kamat on kyydissä, laskeudutaan viiteen metriin. Siitä tehdään kuplatarkistukset ja lähdetään rauhakseltaan menemään.”

Hän nostaa jalan veneen kyljessä olevalle korokkeelle ja hyppää veteen.

Tuominen ojentaa laidan yli sukellussootterin ja varapullot.

Toki Paakkarsellakin on ollut vaarallisia tilanteita. 

Vuonna 2016 hän sukelsi syvemmälle kuin koskaan ennen Etelä-Ranskassa Goul de la Tannerien luolassa. Luolaan on kaksi suuaukkoa. Ne yhtyvät jossain syvällä toisiinsa. Toistaiseksi kukaan ei ole sukeltanut koko matkaa läpi.

Paakkarinen suunnitteli sukellusta, jonka maksimisyvyys olisi ollut 240 metrissä. Se on ihmiselle jo äärimmäinen syvyys.

Useimmat kokeneet laitesukeltajat voivat vuosien harjoittelun jälkeen sukeltaa sataan metriin. 150 metriäkin onnistuu riittävän pitkän kokemuksen jälkeen.

Sen sijaan 200 metrissä kokeneetkin sukeltajat alkavat kohdata fysiologisia rajoitteita. Kyse on ilmiöstä jonka nimi on high pressure nervous syndrome HPNS.

Luolassa Paakkarinen oli laskeutunut sukellusparinsa kanssa vauhdilla sukellusskootterin vetämänä. Vedenpaine oli kasvanut nopeasti. 

Tavallisessa hengitysilmassa valtaosa on typpeä. Syvällä kovassa paineessa typellä on kuitenkin narkoottisia vaikutuksia. Olotilaa kutsutaan syvyyshumalaksi. Se heikentää reaktiokykyä ja motorisia kykyjä, aiheuttaa keskittymisvaikeuksia ja liiallista itsevarmuutta.

Syvyyshumala voi alkaa jo noin 30 metrin syvyydessä. Siksi syvissä sukelluksissa sukeltajat korvaavat hengityskaasussa olevaa typpeä heliumilla.

Tällaista seoskaasua, jossa on happea, typpeä ja heliumia, kutsutaan nimellä trimix.

Mutta äärimmäisissä syvyyksissä heliumillakin on ikäviä vaikutuksia hermosoluihin. Nopeasti kasvava kova paine saa aikaan hermoston hyperaktiivisuutta. Se tuntuu ensin käsissä ja jaloissa alkavana vapinana, näköoireina ja pyörryttävänä, euforisena olona.

200 metrin syvyydessä Paakkarisen kädet ja jalat alkoivat vapista.

He pysähtyivät hetkeksi. Sitten he jatkoivat laskeutumista, nyt hitaammin. 

225 metrissä koko Paakkarisen keho alkoi vapista. 

Vapina ei sinänsä ole vaarallista. Mutta se heikentää toimintakykyä ja syvyyksissä pienetkin virheet voivat olla vaarallisia.

”Tein päätöksen, että nyt ei jatketa. Näytin sukelluskaverille merkin, että nyt lähdetään pois.”

200 metrissä sukeltajan kehoon kohdistuu paine, joka on 21 kertaa suurempi kuin pinnalla. Sellaisessa syvyydessä moninkertaisia ovat myös riskit. 

Näin syvälle sukeltavia on maailmassa niin vähän, ja jokainen kerta niin erilainen, että HPNS:n ehkäisemisessä kukaan ei ole asiantuntija. Olosuhteet ovat aina niin poikkeavat.

”Kaikki syvälle menevät ovat vähän vaitonaisia HPNS:stä, mutta kyllä se kaikille tulee”, Paakkarinen sanoo.

Yksi hänen ystävistään kuoli Ranskassa hieman vastaavalla luolasukelluksella kesäkuussa 2017. 

Hän oli 44-vuotias kokenut luolasukeltaja. Hän oli parinsa kanssa 200 metrissä, kun ympäröivä paine rusensi sukellusskootterin kasaan. Siitä seurasi tapahtumaketju, joka johti sukeltajan hukkumiseen. Hänen parinsa selvisi hengissä pinnalle.

Onnettomuuden jälkeen Paakkarinen ja muut suomalaiset sukeltajat yrittivät järjestää pelastusoperaation, mutta se osoittautui liian vaativaksi.

”Oho, siinä ois pohja.” 

11 minuuttia sukelluksen alkamisen jälkeen Apunen ja Paakkarinen ovat noin 148 metrissä. 

Nyt pelkän syvyyteen ulottuvan mustuuden sijaan näkyy tummaa hiekkaa. Kunnollista tasannetta ei kuitenkaan ole.

”Lähetäänks tohon suuntaan?”

Toisin kuin tavallisilla sukelluslaitteilla, rebreatherin kanssa voi myös puhua. Mutta ääni naurattaa joka kerta, hengityskaasun heliumin takia se on kuin Aku Ankalla.

Valo liikkuu puolelta toiselle, kun Paakkarinen etsii mustuuden keskeltä laivalta näyttävää isoa hahmoa.

He haravoivat vuonon rinnettä noin 150 metrin syvyydessä parin sadan metrin matkan. Neljän minuutin jälkeen he ovat ovat olleet maksimisyvyydessään ajan, jota he eivät voi ylittää.

Mitään ei löydy. Tutkimusmatkailu on joskus tällaista. 

Esimerkiksi Suomenlahdella sukeltajat ovat tottuneet etsimään hylkyjä viistokaikuluotaimella. Se toimii tasaisella pohjalla, josta se erottaa muodot varjoina, mutta ei vuonojen pystyillä seinämillä. Pitäisi olla monikeilaluotain, mutta kalliita laitteita on vain harvoilla. 

”Lähdetään tästä ylöspäin”, Paakkarinen huutaa Apuselle.

Tässä kohtaa sukellus on kuitenkin vasta alussa.

Mitä syvemmälle mennään, sitä enemmän sukeltaja hengittää sukelluskaasuja. Kovassa paineessa kaasu liukenee vereen ja sitä kautta myös kudoksiin.

Jos nousee pintaan vauhdilla, paine alenee nopeasti ja kudoksiin imeytynyt typpi alkaa kuplia. Seuraa sukeltajantauti: lihaskipua, ihon kihelmöintiä, puutumista, hengitysvaikeuksia, jopa halvaantuminen. Tila voi olla hengenvaarallinen ja vaatia painekammiohoitoa.

Siksi sukeltajat tekevät niin sanottuja dekompressiopysähdyksiä eli paineentasauspysähdyksiä. Sukeltajat puhuvat dekoista. 

Apunen ja Paakkarinen nousevat hitaasti ja etenevät vuonon rinnettä siksakkia kohti pintaa. He haluavat vielä paluumatkalla haravoida koko alueen. 

Paikallisten kalastajien kaikuluotaimissa on erottunut noin 60 metrin syvyydessä muoto, joka näyttää aivan hylyltä. Kaukana pimeydessä hahmottuukin pohjasta kohoavia ääriviivoja. 

Laivan kylki? 

”Ei näy hylkyä”, Apunen kimittää helium-äänellään.

”Ei niin, just tällainen kallion harjanne näkyy hylkynä kaiussa.”

”Ei sit mitään, lähetään taas tohon suuntaan. Paljos sulla on dekoja?”

”Kaksi tuntia.”

”Mulla sama. Ei kai siinä, mennään.”

Syvälle sukeltaessa on aina ensin se vaihe, kun kehoon puskee addrenaliinia ja mielessä odottaa pieni jännitys. Mitä edestä löytyy? 

Mutta kun sukelluksen varsinainen kliimaksivaihe on ohi, vedestä ei pääse pois vielä pitkään aikaan. Silloin mieli kannattaa kytkeä johonkin muuhun.

Viimeisen tunnin mittaisen pysähdyksensä he lilluvat kuudessa metrissä. Merivuokot huojuvat vuonon seinämään kiinnittyneinä. Meduusa on takertunut kiinni kalarysään.

Meressä lähellä pintaa on elämää katseltavana. Kun Paakkarinen sukeltaa luolissa ja kaivoksissa, sitäkään ei ole.

Kaatialan louhoksessa Paakkarinen on sukeltanut monta kertaa. Luolan pohjalla on mustia ja valkoisia kiviä. Dekojen aikana hänellä on aina tapana lajitella kiviä.

”Yksinkertaiset mielet huvittuvat yksinkertaisista asioista.”