ADOLF HITLER
TAISTELUNI 1. TILINTEKO
ALKUSANAT.

Huhtikuun 1 p:nä v. 1924 minun oli määrä Münchenin kansanoikeuden samana

päivänä langettaman tuomion perusteella ryhtyä suorittamaan linnavankeutta

Landsberg am Lechissä.



Täten minulle monien vuosien taukoamattoman toiminnan jälkeen vihdoinkin

tarjoutui mahdollisuus panna alulle työ, jota monet olivat toivoneet ja jonka

itse tunsin liikkeen kannalta tarkoitustaan vastaavaksi. Sen vuoksi olen

päättänyt kahdessa niteessä, en ainoastaan selittää liikkeemme tarkoitusperiä,

vaan myöskin piirtää kuvan sen kehityksestä. Siitä oppii enemmän kuin puhtaasti

opillisesta tutkielmasta.



Tällöin minulla on myöskin ollut tilaisuus esittää oma kehitykseni, sikäli kuin

se on tarpeellista sekä ensimmäisen että toisen niteen ymmärtämiseksi ja se voi

osaltaan hajoittaa ne pahansuovat perättömät tarut, joita juutalainen

sanomalehdistö on sepittänyt minun henkilöstäni.



Tätä teostani en osoita vieraille, vaan niille liikkeen kannattajille, jotka

ovat lahjoittaneet sille sydämensä ja joiden ymmärrys nyt haluaa siitä tarkempaa

selkoa.



Tiedän, että ihmisiä on vaikeampi voittaa kirjoitetun kuin puhutun sanan avulla

ja että tässä maailmassa on jokaisen suuren liikkeen kiittäminen kasvustaan

suuria puhujia eikä suuria kirjoittajia.



Kuitenkin täytyy opin perusteet ainiaaksi panna talteen, jotta sitä voi

yhtäläisenä ja yhtäpitävänä levittää kaikkialle. Näiden kahden niteen on määrä

olla siinä muurikivinä, jotka liitän yhteiseen työhömme.



Landsberg am Lech,

Linnavankeudessa.

TEKIJÄ.
1. luku; Isänkodissa

Vielä tänäkin päivänä pidän onnellisena sattumana, että kohtalo määräsi

syntymäpaikakseni juuri Innin Braunaun. Tuo pikkukaupunki sijaitsee näet

molempien saksalaisten valtakuntien rajalla, joiden palauttaminen jälleen

toistensa yhteyteen tuntuu ainakin meistä nuoremman polven miehistä

elämäntehtävältä, joka on toteutettava kaikin keinoin!



Saksalaisen Itävallan täytyy liittyä takaisin suuren saksalaisen emämaan

yhteyteen, mutta ei syistä, jotka johtuvat taloudellisista harkinnoista. Ei, ei:

vaikka tuo yhdistäminen olisi taloudelliselta kannalta merkityksetön, niin,

vaikkapa se siltä kannalta olisi vahingoksikin, se täytyy sittenkin toteuttaa.

Yhteinen veri kuuluu samaan yhteiseen valtakuntaan. Saksan kansalla ei ole

lainkaan siveellistä oikeutta siirtomaapoliittiseen toimintaan niin kauan kuin

se ei edes kykene kokoamaan omia poikiaan yhdeksi yhteiseksi valtakunnaksi.

vasta Sitten, kun viimeinenkin saksalainen asuu oman valtakuntansa rajojen

sisäpuolella eikä se enää voi tarjota hänelle toimeentulon varmuutta, vasta

Sitten syntyy oman kansan hädän pakosta siveellinen oikeus hankkia vierasta

maata ja maaperää. Se aura, jolla sitä hankitaan, on silloin miekka, ja sodan

kyynelistä kasvaa tulevien polvien leipä. Sen vuoksi tuo pikku rajakaupunki on

minun mielestäni suuren tehtävän tunnuskuva. Mutta eräässä toisessakin suhteessa

se viittaa kehoittavasti nykyajalle.



Toistasataa vuotta sitten tuolla pienellä maankolkalla oli onni ; järkyttävän

onnettomuuden tapahtumapaikkana, joka sattui kipeästi koko Saksan kansaan ;

joutua ikuistetuksi ainakin Saksan historian aikakirjoissa. Täällä kuoli Saksan

syvimmän alennustilan vallitessa isänmaansa puolesta nürnbergiläinen Johannes

Palm, porvarillinen kirjakauppias, piintynyt ’natsionalisti’ ja

ranskalaisvihaaja, joka rakasti isänmaataan kiihkeästi sen onnettomuudenkin

aikana. Hän kieltäytyi itsepintaisesti ilmaisemasta rikostovereitaan tai

pikemminkin pääsyyllisiä. Siis aivan samoin kuin Leo Schlageter. Palmin näet

antoi ilmi, aivan samoin kuin Schlageterin, ranskalaisille saksalainen

hallituksen edustaja. Augsburgilainen poliisikomissaari hankki itselleen

sellaisen surullisen kuuluisuuden ja loi siten esikuvan uusille saksalaisille

viranomaisille herra Severingin valtakunnasta.



Tuossa pienessä Innin kaupungissa, jota kultasi saksalaisen marttyyrinsädekehän

loiste, asuivat ; vereltään baijerilaisina, valtiollisesti Itävallan alamaisina

; vanhempani 1880;luvun lopulta; isäni tunnollisena valtionvirkamiehenä, äitini

kokonaan talouspuuhissa, mutta ennen kaikkea hoivaten meitä lapsia aina yhtä

rakkaasti ja huolehtivasti. Minun muistissani on tuolta ajalta säilynyt hyvin

vähän, koska isäni jo muutaman vuoden kuluttua täytyi lähteä pois rakkaasta

rajakaupungista ja muuttaa alemmaksi Innin laaksoon astuakseen uuteen toimeen

Passaussa, siis itse Saksassa.



Mutta noihin aikoihin täytyi itävaltalaisten tullimiesten tottua tuon tuostakin

muuttamaan. Jo vähän myöhemmin isäni joutui Linziin ja loppujen lopuksi siellä

eläkkeelle. Se ei kylläkään merkinnyt vanhalle herralle siirtymistä lepoon. Hän

oli köyhän pienviljelijän poika, mutta jo pienestä pitäen oli halu vetänyt

maailmalle. Tuskin hän oli täyttänyt kolmeatoista, kun otti reppunsa ja lähti

kotoaan metsäkulmalta, Baijerin ja Itävallan rajaseudulta: Välittämättä

kokeneiden kyläläisten varoituksista hän matkasi Wieniin, missä meni

käsityöoppiin. Se tapahtui viime vuosisadan 50;luvulla. Katkera päätös, kun

täytyi lähteä sillä tavoin maailmalle kohti tuntematonta tulevaisuutta, taskussa

kaiken kaikkiaan kolme guldenia matka ; ja ruokarahaa. Kun sitten tuo kotoa

lähtiessään 13;vuotias poika oli täyttänyt seitsemäntoista, hän oli suorittanut

kisällinnäytteensä, mutta ei ollut silti saavuttanut tyydytystä. Pikemmin

päinvastoin. Hänen kestämänsä pitkällinen hätä ja kurjuus, iänikuinen puute ja

surkeus kypsyttivät hänen mielessään päätöksen, että hän luopuu käsityöstä

päästäkseen kiinni johonkin parempaan. Samalla tavoin kuin arvoisa kyläpastori

oli aikoinaan köyhän maalaispojan mielestä ollut korkeinta, minne asti ihminen

saattoi kohota, samoin tuntui hänestä nyt, näköpiiriä mahdottomasti avartavassa

suurkaupungissa, virkamiehen asema ja arvo kaikkein korkeimmalta.



Seitsentoistavuotias nuorukainen pureutui kiinni uuteen päätökseensä hädän ja

puutteen kourissa jo puolittain lapsena ’vanhaksi’ vanhenneen miehen koko sisun

voimalla ; ja hänestä tuli virkamies. Taisi kestää lähes 23 vuotta, niin luulen,

ennen kuin päämäärä vihdoin oli saavutettu. Nyt oli samalla myös tarjona

mahdollisuus täyttää vanha lupaus, jonka köyhä poikanen oli aikoinaan itselleen

tehnyt, nimittäin ettei palaa takaisin rakkaaseen isiensä kylään, ennen kuin

hänestä on tullut jotakin.



Päämäärä oli saavutettu; mutta kotikylässä ei kukaan enää jaksanut muistaa

entistä pientä poikaa, ja hän itse oli vieraantunut kotikylästään. Asettuessaan

vihdoin 56;vuotiaana eläkkeelle hän ei kuitenkaan olisi voinut olla päivääkään

rauhassa tyhjäntoimittajana. Hän osti Ylä;Itävallasta, Lambachin kauppalan

lähistöltä maatilan ja rupesi sitä hoitamaan, palasi siis siten pitkän,

työteliään elämän jälkeen takaisin isiensä ammattiin. Tuona aikana juuri

muotoutuivat minun ensimmäiset ihanteeni. Paljo oleskelu ja telmintä

ulkoilmassa, pitkä koulumatka, seurustelu rotevien, kovakouraisten poikien

kanssa, mikä aiheutti varsinkin äidille katkeraa huolta, kehittivät minusta

kaikkea muuta kuin kotikissan. Vaikk'en vielä siihen aikaan vakavasti ajatellut

tulevaa elämänuraani, tunsin kuitenkin ennakolta, ettei minua laisinkaan

houkutellut isän elämänura. Luulen jo siihen aikaan harjoittaneeni

puhujankykyjäni enemmän tai vähemmän perinpohjaisissa väittelyissä toverien

kanssa. Minusta oli tullut pienen poikajoukon johtaja, jolta oppiminen koulussa

sujui helposti, kuin leikiten, mutta joka muuten oli sangen vaikeasti

käsiteltävä. Kun loma;aikoina hain laulunopetusta Lambachin tuomiokapitulissa,

minulla oli mitä parhain tilaisuus kerta toisensa perästä hurmautua loistavien

kirkollisten juhlien äärimmäisestä upeudesta. Mikäpä siis sen luonnollisempaa,

kuin että herra apotti oli mielestäni mitä suurimmassa määrin tavoittelun

arvoinen ihanne, samoin kuin vaatimaton herra kyläpastori oli aikoinaan ollut

isäni mielestä? Ainakin aika ajoin asianlaita oli sillä lailla.



Mutta kun herra isäni ei kuitenkaan; syistä, joita ei ollut vaikea käsittää;

antanut tappelunhaluisen poikansa kaunopuheisuudenlahjoille niin suurta arvoa,

että olisi siitä tehnyt suotuisia johtopäätöksiä oman vesansa tulevaisuuden

varalta, hän ei tietenkään saattanut tuntea ymmärtämystä moisia

nuoruudenajatuksia kohtaan. Varmaankin hän huolestuneena tarkkasi tätä luonteeni

hajanaisuutta. Todellisuudessa tuon kutsumuksen ohimenevä kaipuu haihtui hyvin

pian ja tilalle tuli sellaisia toiveita, jotka paremmin vastasivat

temperamenttiani. Selaillessani isäni kirjaston alusta loppuun oli käsiini

osunut muutamia sotateoksia, muiden muassa kansanpainos vuosien 1870/71 Saksan ;

Ranskan sodasta. Sitä oli kaksi kuvitetun aikakauslehden noiden vuosien

vuosikertaa, ja ne olivat kohta mielilukemistani. Ei kestänyt kauankaan, ennen

kuin tuosta suuresta, sankarimaisesta taistelusta sukeutui suurin sisäinen

elämykseni. Tästä lähtien aloin yhä enemmän ihastua kaikkeen, mikä oli missä

tahansa yhteydessä sodan tai ainakin joka tapauksessa sotamiesten kanssa. Mutta

toisessakin suhteessa tuo lukemani koitui minulle merkitseväksi. Ensimmäisen

kerran sukelsi, vaikkakin vielä varsin epäselvänä, mieleeni kysymys, oliko eroa,

sekä jos oli, niin mikä ero oli niillä saksalaisilla, jotka taistelivat noissa

tappeluissa ja muilla. Miksi ei myöskin Itävalta taistellut mukana tuossa

sodassa, miksi isä ja kaikki muut täkäläiset eivät olleet siinä mukana?

Emmekö me siis ole samoja saksalaisia kuin kaikki muutkin? Emmekö me kaikki

kuulu yhteen? Tuo ongelma alkoi ensi kerran askarruttaa pikkupojan ; aivojani.

Kysellessäni asiaa varovasti minun täytyi, tuntien sisäistä kateutta, kuulla,

ettei kaikille saksalaisille ollut suotu onnea kuulua Bismarckin valtakuntaan.

Sitä en jaksanut ymmärtää.



Minun piti ruveta opiskelemaan. Isäni arveli voivansa tehdä koko olemukseni ja

vielä suuremmassa määrin temperamenttini perusteella sen johtopäätöksen, että

klassillinen lukio olisi ristiriidassa taipumusteni kanssa. Reaalikoulu tuntui

paremmin vastaavan niitä. Hänen käsitystään lujittivat erikoisesti ilmeiset

piirustustaipumukseni, jota ainetta hänen käsityksensä mukaan Itävallan

lukioissa lyötiin laimin. Ehkäpä hänen oma raskas elämäntyönsä oli myöskin

osaltaan vaikuttamassa siihen, että hän väheksyi humanististen aineiden

opiskelua käsityksensä mukaan epäkäytännöllisenä Periaatteessa hänen tahtonsa

oli, että hänen pojastaan, se oli itsestään selvää, tulisi, jopa täytyisi tulla

valtion virkamies niin kuin hän itsekin oli. Hänen oma katkera lapsuutensa sai

hänen myöhemmin saavuttamansa aseman tuntumaan sitäkin enemmältä, koska se oli

yksinomaan hänen oman rautaisen ahkeruutensa ja tarmonsa tulos. Se oli

omatekoisen miehen ylpeyttä, ja se juuri sai hänet toivomaan, että pojan oli

päästävä kohoamaan ainakin samaan tai jos mahdollista vielä korkeampaan

elämänasemaan, sitäkin suuremmasta syystä, kun hänen oli onnistunut oman

elämänsä uutteruudella niin suuresti helpottaa lapsensa tietä.





Jo pelkkä. ajatuskin, että minä voisin kieltäytyä sellaisesta, mikä aikoinaan

oli muodostunut hänen koko elämänsä sisällöksi, tuntui hänestä suorastaan

käsittämättömältä. Isän päätös oli niin muodoin yksinkertainen, varma ja selvä,

hänen omasta mielestään itsestään selvä. Ja vihdoin, hänen luonteellaan, joka

kokonaisen elämän kestäneessä katkerassa olemassaolotaiste­lussa oli muodostunut

hyvin käskeväksi, olisi ollut kerrassaan sietämätöntä jättää sellaisissa

asioissa ratkaisu pojan itsensä tehtäväksi, joka hänen mielestään oli kokematon

eikä niin ollen vielä kyennyt vastaamaan teoistaan. Olisi muuten ollut kaikkea

muuta kuin sen käsityksen mukaista, mikä hänellä oli velvolli­suuden

täyttämisestä, jos hän olisi osoittanut sopimatonta, hylät­tävää heikkoutta

hänelle kuuluvan isänvallan ja vastuun käy­tössä oman lapsen myöhäisemmän elämän

ollessa kysymyksessä. Mutta kuitenkin oli määrä käydä aivan toisin.



Ensimmäinen kerta elämässäni minun täytyi ; olin silloin tuskin vielä

yhdentoista ; nousta vastarintaan. Niin tiukka ja taipumaton kuin isäni olikin

pannessaan täytäntöön suunnitel­mansa ja aikomuksensa, jotka kerran oli

valmiiksi miettinyt, yhtä hupsun uppiniskainen oli hänen poikansa, kun oli

vastus­tettava tuumaa, joka ei häntä ollenkaan miellyttänyt tai aina­kin tuntui

vastahakoiselta.



Minä en tahtonut ruveta virkamieheksi! Eivät suostuttelut enempää kuin vakavat

kuvailut ja va­kuuttelutkaan pystyneet hivenenkään vertaa järkyttämään

vastarintaani. En tahtonut ruveta virkamieheksi, en kerta kaik­kiaan. Kaikki

yritykset, kun isän omasta elämästä otetuilla kuvauksilla koetettiin herättää

mieltymystä tai halua tuohon elämänuraan, vaikuttivat juuri päinvastaista. Aivan

käänsi mieltäni ajatellessani, että vielä joutuisin istumaan kuin vanki jossakin

virastossa; en saisi vapaasti käyttää aikaani, vaan koko elämän sisältö täytyisi

puristaa kaavakkeiden ja lomakkeiden täyttämiseen. Millaisia ajatuksia

sellainen saattoikaan herättää pojan mie­lessä, joka todellisuudessa oli kaikkea

muuta kuin kiltti sanan tavallisessa merkityksessä!



Kun oppiminen koulussa sujui nau­rettavan helposti, minulle jäi siksi paljon

vapaata aikaa, että enemmät ajat olin ulkosalla auringonpaisteessa kuin istuin

ko­tona huoneessani. Kun nykyiset valtiolliset vastustajani hert­taisen hellässä

huolenpidossaan tutkistelevat elämääni hamaan silloiseen lapsuuteeni saakka

päästäkseen vihdoinkin, mieli keventyneenä huokaisten toteamaan, millaisia

sietämättömiä koirankureja ’tuo Hitler’ jo nuoruudessaan harrasti, kiitän tai­

vasta siitä, että se sillä tavoin yhä vieläkin tuo mieleeni jotakin tuon

onnellisen ajan muistoista. Metsät ja kentät olivat taistelupaikkoinani missä

alituiseen uusiutuvat vastakohtaisuudet ratkaistiin. Ei myöskään nyt seurannut

siirtymiseni reaalikouluun aiheut­tanut siinä suhteessa sanottavaa muutosta.

Mutta eräs toinen vastakohtaisuus täytyi nyt lopullisesti ratkaista



Niin kauan kuin isän aikomus, että minusta oli tehtävä val­tion virkamies,

kohtasi taholtani ainoastaan periaatteellista vastenmielisyyttä virkamiehenuraa

kohtaan, ristiriita oli helposti kestettävissä. Saatoinhan toistaiseksi olla

hiiskumatta mitään sisimmistä ajatuksistani, ei toki tarvinnut heti paikalla

ruveta väittämään vastaan. Oma vakaa päätökseni, ettei minusta ikinä tule

virkamiestä, riitti rauhoittamaan mieleni täydelleen. Mutta tuo päätös oli luja

ja järkkymätön. Kysymys mutkistui vaikeammaksi, kun isäni kaavailujen

vastakohdaksi alkoi muodostua oma suunnitelmani. Se tapahtui jo ollessani vasta

kahdentoista. Miten kaikki oikein kävi, sitä en nyt enää muista, mutta päivänä

muutamana minulle oli selvinnyt, että minusta oli tuleva maalari, taidemaalari.

Piirustuksenlahjani olivat joka tapauksessa tosiasia, se seikkahan oli ollut

eräänä syynä vaikuttamassa siihen, että isä lähetti minut reaalikouluun, mutta

hän ei olisi ikinä osannut ajatellakaan kouluttaa minua oikein siihen

ammattiin. Päinvastoin. Kun ensi kerran, minun sitä ennen vielä kertaalleen

torjuttuani isäni lempiajatuksen, minulle tehtiin kysymys, miksi sitten itse

oikein aioin, ja kun silloin jotenkin äkkiä sanoin julki järkkymättömän

päätökseni, isäni meni alussa sanattomaksi. Vai maalariksi? Taidemaalariksi?



Hän epäili järkeäni, ehkäpä myöskin arveli kuulleensa tai käsittäneensä minut

väärin. Mutta vähitellen huomatessaan käsittäneensä aivan oikein ja varsinkin

huomatessaan minun olevan vakavissani hän asettui koko päättäväisyytensä

voimalla vastustamaan päätöstäni. Hänen ratkaisunsa oli aivan yksinkertainen, ei

kysymystäkään siitä, että olisi harkittu, oliko minulla todella taipumuksia

sille taholle. Vai taidemaalariksi! ’Ei ikinä, niin kauan kuin minä elän’. Mutta

kun hänen poikansa oli, erinäisten maiden ominaisuuksien ohella, perinyt myöskin

saman jäykkyyden ja taipumattomuuden, isä sai samantapaisen vastauksen. Vaikka

tietenkin sisällöltään juuri päinvastaisen. Kumpikin jäimme omalle kannallemme.

Isä ei hellittänyt kerran langettamastaan tuomiosta ’ei milloinkaan’, mutta minä

päätin sitä sisukkaammin ’sittenkin’ .



Totta kyllä, että siitä oli kaikkea muuta kuin hauskat seuraukset. Vanha herra

kävi katkeraksi, j a niin suuresti kuin häntä rakastinkin, itsenikin kävi

samoin. Hän kieltäytyi kerta kaikkiaan toivomastakaan, että minusta koskaan

tulisi maalaria. Minä menin askelta pitemmälle ja selitin, että siinä

tapauksessa en enää aikonut lukea. Koska mokomilla selityksillä tietystikin

jouduin heikommalle puolelle, mikäli vanha herra aikoi häikäilemättä ajaa

tahtonsa perille, pysyttelin toistaiseksi vaiti, mutta toteutin uhkaukseni

käytännössä. Arvelin näet, että jahka isäni ensin huomaisi, etten edisty

reaalikoulussa, hän tahtoen tai tahtomattaan sittenkin sallisi minun pyrkiä

kohti uneksimaani onnea. En tiedä, mahtoivatko nämä laskelmat pitää paikkansa.

Toistaiseksi ei ollut muuta varmaa kuin että ilmeisesti epäonnistuin koulussa.

Sellaisia aineita, jotka minua huvittivat, loin, ennen kaikkea niitä, joita

arvelin voivani tarvita tuonnempana maalarina. Mutta mikä siinä suhteessa tuntui

merkityksettömältä tai ei muuten viehättänyt, sen löin kokonaan laimin.

Tuonaikaiset arvosanani vaihtelevat äärimmäisyydestä toiseen, aina sen mukaan,

miten mihinkin aineeseen suhtauduin. Kiitettävän ja tyydyttävän rinnalla saattoi

olla välttävä ja heikko Verrattomasti parhaat arvosanat sain maantieteessä ja

varsinkin maailmanhistoriassa. Molemmissa mieliaineissani, joissa olin muusta

luokasta edellä.



Kun nyt, monen monien vuosien kuluttua, harkiten tarkastelen tuon ajan tuloksia,

pidän erikoisen merkitsevinä kahta tosiasiaa: Ensiksikin: minusta tuli

kansallismielinen, ’natsionalisti’. Toiseksi: Opin ymmärtämään ja käsittämään

historian sisäisen tarkoituksen. Vanha Itävalta oli eri kansallisuuksien valtio,

Saksan valtakunnan kansalainen ei, ainakaan noihin aikoihin, voinut

pohjimmaltaan käsittää, mikä merkitys sillä tosiseikalla on yksilöiden

jokapäiväiselle elämälle sellaisessa valtiossa. Sankariarmeijojen suoritettua

suurenmoisen voitonretkensä Saksan Ranskan sodassa oli yhä enemmän vieraannuttu

ulkomailla asuvista saksalaisista, osittain heitä ei kai enää ollut oikein

osattu tai ei ehkä enää voitukaan arvostaa. Varsinkin Itävallan saksalaisista

puheen ollen aivan liian helposti sotkettiin keskenään rappeutunut

hallitsijasuku ja ytimeltään kerrassaan terve kansanaines.



Ei ymmärretty, että jolleivät Itävallan saksalaiset olisi todella vielä olleet

maan parhainta verta, heidän ei olisi ikinä onnistunut luoda 52 miljoonan

asukkaan valtioon niin. voimakkaasti omaa leimaansa, että juuri Saksassa saattoi

syntyä sellainen harhakäsitys, että Itävalta oli muka saksalainen valtio. Se oli

mielettömyyttä, josta oli mitä raskaimmat seuraukset, mutta samalla kuitenkin

loistava todistus nykyisen Ostmarkin kymmenelle miljoonalle saksalaiselle.

Ainoastaan varsin harvoilla Saksan valtakunnan asujaimilla oli aavistustakaan

sikäläisestä ainaisesta, armottomasta taistelusta saksan kielen, saksalaisten

koulujen ja saksalaisen olemuksen puolesta. Vasta nyt, kun tällaiseen surkeaan

hätään on pakosta joutunut monta miljoonaa Saksan valtakunnan omaa kansalaista,

jotka vieraan vallan alaisina uneksivat yhteisestä isänmaasta ja sitä

kaivatessaan yrittävät ainakin pitää voimassa pyhimmän vaatimuksensa,

äidinkielensä, ymmärretään laajemmissakin. piireissä, mitä merkitsee, kun täytyy

taistella oman kansallisuutensa puolesta.



Nyt jo ehkä yksi ja toinen pystyy oikein arvostamaan Saksan valtakunnan vanhan

Ostmarkin saksalaisuuden suuruutta, joka oman onnensa nojaan jätettynä

ensiksikin kautta vuosisatojen suojeli Saksan valtakuntaa itää vastaan ja

lopuksi kuluttavassa sissisodassa piti saksan kielirajan paikallaan sellaisena

aikana, jolloin Saksan valtakuntaa kyllä kiinnostivat siirtomaat, mutta ei sen

oman oven edustalla oleva oma liha ja veri. Samoin kuin käy aina ja kaikkialla

joka taistelussa, samoin oli vanhan Itävallankin kielitaisteluissa kolme eri

luokkaa: taistelijat, penseät ja petturit.



Erittely ja seulominen alkoi jo koulunpenkillä. Kielitaistelussa on näet

asianlaita kai ylipäänsä niin merkillisesti, että aallokko kuohuu kaikkein

rajuimpana juuri koulussa, nousevan polven taimitarhassa. Tuota taistelua

käydään lapsesta, ja ensi kutsu tässä taistelussa kohdistuu juuri lapseen:



’Saksalainen poika, älä unohda olevasi saksalainen’ ja

’Tyttö muista, että sinusta pitää tulla saksalainen äiti!’



Joka tuntee nuorison sielun, ymmärtää, että juuri nuoret ilomielin avaavat

korvansa sellaista taisteluhuutoa kuulemaan. Sadoin erilaisin muodoin nuorison

on tapana käydä tätä taistelua, omalla tavallaan ja omin asein. Se kieltäytyy

laulamasta epäsaksalaisia lauluja, haaveilee sitä enemmän saksalaisesta

sankaruudesta, kuta enemmän sitä pyritään siitä vieraannuttamaan, kerää

lantteja, jotka on säästänyt suun kustannuksella, aikuisten taistelurahastoihin;

se on uskomattoman tarkkakuuloinen epäsaksalaista opettajaa tajuamaan ja samalla

myöskin vastahakoinen; käyttää kiellettyjä oman kansallisuutensa merkkejä ja

tuntee itsensä onnelliseksi, jos sitä niiden vuoksi rangaistaan, jopa lyödään.

Nuoriso on siten pienoiskoossa aikuisten tarkka peilikuva, mutta sen mieli ja

luonne vain on usein parempi ja vilpittömämpi.



Minullakin oli siten kerran mahdollisuus ottaa jo varsin nuorena osaa vanhan

Itävallan kansallisuustaisteluun. Kerättiin rahaa Südmarkin ja Kouluyhdistyksen

hyväksi, osoitettiin mieltä käyttämällä ruiskaunokkia ja musta;puna;kultaisia

värejä, tervehdittiin toisiaan ’Heil!’ ; huudoin ja laulettiin Saksan

kansallislaulua ’Deutschland über alles’ Itävallan keisarinhymnin asemesta,

välittämättä varoituksista ja rangaistuksista. Siten pojat saivat poliittista

koulutusta sellaisena aikana, jolloin ns. kansallisvaltioiden pojat eivät

ylipäänsä tunne kansallisuudestaan muuta kuin kielen. Etten minä enää siihen

aikaan kuulunut välinpitämättömiin ja penseihin, se on selvää. Lyhyessä ajassa

minusta oli tullut kiihkeä saksalaiskansallinen mikä ei kylläkään ole samaa kuin

tuolla puolueen nimellä nykyään tarkoitetaan. Tämä kehityksen kulku tapahtui

minussa nopeasti, niin että jo viisitoistavuotiaana pystyin ymmärtämään, mitä

eroa oli hallitsijasukuun liittyvällä patriotismilla ja kansallisella

’natsionalismilla’; ja jo silloin minulle oli olemassa ainoastaan jälkimmäinen.



Sellainen kehitys tuntuu ehkä vaikealta käsittää sellaisesta, joka ei ole

koskaan vaivautunut perehtymään Habsburgien monarkian sisäisiin oloihin. Jo

maailmanhistorian kouluopetuksen täytyi tuossa valtiossa antaa alku-itu tälle

kehitykselle, erikoista Itävallan historiaa on olemassa ainoastaan mitä

pienimmässä määrin. Tuon valtakunnan kohtalot ovat niin kiinteästi kytkeytyneet

yhteen koko saksalaisuuden elämän ja kasvun kanssa, että historian jakamista

esim. Saksan ja Itävallan historiaan on kerrassaan mahdoton ajatella. Niin, kun

Saksa vihdoin alkoi hajaantua kahdeksi valta ; alueeksi, juuri tuosta

jakaantumisesta tuli Saksan historiaa. Wienissä säilytetyt keisarin arvomerkit,

jotka ovat valtakunnan muinoiselta keisarivallan ajalta, tuntuvat kuin

ihmeellinen taika vaikuttavan yhä edelleenkin kuin ikuisen yhteyden panttina.

Itävallan saksalaisen kansan alkuvaistoinen huuto, että sen oli päästävä

yhdistymään saksalaisen emämaan kanssa, oli vain syvällä koko kansan sielussa

uinuvan kaipuun ilmaus, kaipuun, joka vaati tätä paluuta takaisin koskaan

unohtumattomaan isänkotiin. Mutta tämä ei olisi ikinä ymmärrettävissä, jollei

yksityisten Itävallan saksalaisten historiallinen kasvatus olisi ollut sellaisen

yhteisen kaipuun alkusyynä. Siinä piilee milloinkaan ehtymätön lähde, joka

erikoisesti unohduksen aikoina hiljaa, kehoittavasti haastaessaan saa ihmisen

kääntämään katseensa pois hetken hyvinvoinnista ja alati muistuttamalla mieleen

menneisyyttä kuiskii uudesta tulevaisuudesta.



Maailmanhistorian opetus on kuitenkin vielä tänäkin päivänä ns. keskikouluissa

hullulla kannalla. Ainoastaan harvat opettajat käsittävät, ettei nimenomaan

historianopetuksen päämääränä voi ikipäivänä olla ulkoluku ja historiallisten

aikamäärien ja tapahtumien kasaaminen muistiin, ettei ole tärkeää, tietävätkö

pojat täsmälleen, milloin se tai se taistelu tapahtui, milloin joku

sotapäällikkö syntyi tai milloin joku (useimmissa tapauksissa varsin mitätön)

hallitsija sai esi;isiensä kruunun päähänsä. Ei toki, Herra varjelkoon, se ei

ole tärkeintä, se merkitsee perin vähän. Historian lukeminen merkitsee sitä,

että koetetaan etsiä ja löytää ne voimat, jotka syinä ja aiheina johtavat niihin

vaikutuksiin jotka sitten näemme silmiemme edessä historiallisina tapahtumina.



Lukemisen samoin kuin oppimisenkin taito piilee tässäkin tapauksessa siinä,

että olennainen muistetaan, epäolennainen unohdetaan. Ehkäpä muodostui

määrääväksi koko myöhemmälle elämälleni se seikka, että onni sattui

lahjoittamaan minulle juuri historian opettajaksi miehen, joka oli eräs niitä

erittäin harvoja,

jotka ymmärtävät sekä opetuksessaan että tutkiessaan oppilasta kohottaa

vallitsevaksi juuri tämän näkökohdan. Silloinen opettajani Linzin reaalikoulussa

professori, tohtori Leopold Pötsch oli todellakin ihanteellisella tavalla kuin

tuon vaatimuksen ruu­miillistuma. Hän oli vanhahko herra, esiintymisessään yhtä

hyväntahtoinen kuin varma ja tiukkakin, joka häikäisevän kaunopuheisena ei

ainoastaan osannut herättää mielenkiintoamme, vaan suorastaan tempasi mukaansa.

Vielä tänäkin päivänä muistan hieman liikuttuneena tuota harmaatukkaista miestä,

joka tulisella esitystavallaan sai meidät väliin unohtamaan nykyhetken, loihti

meidät kauas menneisiin aikoihin ja vuosituhansien hämyharsoista muotoili

kuivat historialliset muistitiedot eläväksi todellisuudeksi. Istuimme

hievahtamatta paikoillamme usein intoa hehkuen, väliin jopa kyyneliin asti

liikuttuneina



Onnemme oli sitäkin suurempi, kun tuo opettaja kykeni valaisemaan menneisyyttä

nykyisyydestä käsin ja osasi menneisyydestä tehdä johtopäätökset nykyajan

suhteen. Enemmän, kuin kukaan toinen hän myöskin osoitti ymmärtämystä kaikkia

päivän kysymyksiä kohtaan, jotka tuona aikana kovasti askarruttivat mieltämme.

Meidän pienoisesta kansalliskiihkostamme tuli hänen käyttämänään kasvatuskeino,

sillä monet kerrat hän sai, vain vetoamalla kansalliseen kunniantuntoomme,

meidät vallattomat naskalit nopeammin palautetuksi järjestykseen kuin muilla

keinoin olisi ollut mahdollista. Tämän opettajan ansiosta historiasta tuli

mieliaineeni. Minusta tuli kieltämättä jo siihen aikaan, vaikka varmaankin hänen

tahtomattaan, nuori vallankumouksellinen. Kukapa olisi voinutkaan sellaisen

opettajan johdolla Saksan historiaa opiskellessaan olla muuttumatta sen valtion

viholliseksi, joka hallitsijahuoneensa avulla niin turmiollisella tavalla

vaikutti kansakunnan kohtaloihin? Kukapa vihdoin olisi voinut vielä säilyttää

keisarin;uskollisuutensa hallitsijahuonetta kohtaan, joka oli sekä menneinä

aikoina että nyt vieläkin kerran toisensa perästä pettänyt Saksan kansan

elinedut omien häpeällisten etujensa vuoksi?



Emmekö me jo koulupoikina tienneet, ettei tämä Itävallan valtio tuntenut ja

ettei se ylipäänsä voinutkaan tuntea lainkaan rakkautta meitä saksalaisia

kohtaan? Historian meille avaamaa käsitystä Habsburgin hallitsijasuvun

vaikutuksesta vielä tukivat jokapäiväiset omat kokemuksemme. Niin etelässä kuin

pohjoisessakin syöpyi vieraan kansan myrkky kansallisruumiiseemme, ja itse Wien

muuttui aivan ilmeisesti yhä enemmän epäsaksalaiseksi kaupungiksi. Arkkiherttuan

palatsi harrasti tshekkiläistämistä, missä se vain suinkin oli mahdollista, ja

juuri ikuisen oikeuden ja leppymättömän koston jumalatar salli Itävallan

saksalaisten pahimman verivihollisen, arkkiherttua Frans Ferdinandin kaatua

nimenomaan niiden luotien uhrina, joita hän, arkkiherttua, oli itse ollut

auttamassa valamaan. Hän näet oli ylhäältäpäin tapahtuvan Itävallan

slaavilaistamisen suojelija.



Uskomattomia olivat ne taakat, jotka sälytettiin saksalaisen kansan

kannettaviksi, ennen kuulumattomat ne uhrit, joita se uhrasi veroina ja verenä,

mutta kuitenkin täytyi jokaisen, joka ei ollut aivan sokea, huomata, että kaikki

tyynni olisi aivan turhaa. Kaikkein pahimmin mieltämme kirveli se tosiasia, että

koko tuon järjestelmän ylle levitettiin kuin moraaliseksi verhoksi Saksan kanssa

solmittu liitto, jolloin Saksa itse vielä kaiken kukkuraksi joutui tavallaan

antamaan siunauksensa saksalaisuuden vähän kerrassaan tapahtuvalle

hävittämiselle vanhasta monarkiasta. Habsburgien teeskentely, jota käyttäen

asioille osattiin ulospäin antaa sellainen sävy, ikään kuin Itävalta muka olisi

yhä vielä saksalainen valtio kiihdytti tuota hallitsijahuonetta kohtaan tunnetun

vihan suorastaan mieltenkuohuksi ja samalla halveksinnaksi. Vain Saksan

valtakunnassa oli niitä, jo siihen aikaan ainoita ’valittuja’ jotka eivät

huomanneet tästä kaikesta yhtään mitään Kuin sokeuden lyöminä he kulkivat rinta

rinnan kuolleen ruumiin kanssa, vieläpä erehtyivät luulemaan mädännyksen enteitä

uuden elämän merkeiksi. Nuoren Saksan valtakunnan onnettomassa liitossa

Itävallan varjovaltakunnan kanssa piili sittemmin puhjenneen maailmansodan itu,

samoin kuin romahduksenkin itu.



Tässä kirjassa on aikomukseni vielä tuonnempana käsitellä tätä ongelmaa perin

pohjin. Tässä kohdassa riittänee, kun vain totean, että jo varhaisimmassa

nuoruudessani päädyin siihen havaintoon, joka ei ole sittemmin koskaan

muuttunut, päinvastoin vain entisestään syventynyt, nimittäin: Saksalaisuuden

turvaaminen edellytti Itävallan tuhoa; kansallistunto ei ole missään tapauksessa

samaa kuin hallitsijasukuun liittyvä isänmaallisuus; ja ennen kaikkea:

Habsburgin arkkiherttuain suvun oli kohtalo määrännyt koitumaan Saksan kansan

onnettomuudeksi. Tein jo siihen aikaan tästä havainnosta seuraavat

johtopäätökset: palava rakkaus saksalais;itävaltalaista kotiseutuani, syvä viha

Itävallan valtiota kohtaan. Tästä historiallisen ajattelun tavasta, jonka tällä

tavoin opin jo kouluaikana, en ole sen jälkeenkään luopunut. Maailmanhistoria

muodostui minulle yhä suuremmassa määrin tyhjentymättömäksi, ehtymättömäksi

lähteeksi, josta ammensin ymmärtämystä käsittämään nykyajan historiallisia

toimintoja, siis politiikkaa. En tahdo sitä oppia vaan sen pitää opettaa minua.

Jos minusta siten oli jo varhain tullut poliittinen ’vallankumouksellinen’, niin

yhtä varhain minusta oli sellainen tullut myös taiteen alalla.



Ylä;Itävallan pääkaupungissa oli noihin aikoihin verraten hyvä teatteri. Siellä

näyteltiin melkeinpä mitä vain. Kaksitoistavuotiaana näin siellä ensi kerran

’Wilhelm Tellin’, muutamaa kuukautta myöhemmin näin ja kuulin ensimmäisen

oopperan elämässäni, ’Lohengrinin’. Nuorekas Bayreuthin mestariin kohdistuva

ihailuni oli rajaton. Yhä uudestaan tunsin hänen teostensa vetävän minua

puoleensa, ja pidän sitä nyt erikoisena onnena, että noiden vaatimattomien

maaseudun esitysten ansiosta minulle säilyi mahdollisuus nauttia niistä

myöhemmin vielä suuremmassa määrin. Kaikki tuo tuollainen yhä lujitti, varsinkin

selvittyäni nulikka – vuosistani (mikä minulla kävi kylläkin varsin

tuskallisesti), syvää sisäistä vastenmielisyyttäni sitä elämänuraa kohtaan,

jonka isäni oli minulle valinnut. Päädyin yhä lujemmin siihen vakaumukseen,

etten ikinä tuntisi itseäni virkamiehenä onnelliseksi. Kun nyt

piirustuksenlahjani huomattiin reaalikoulussakin, päätökseni vakiintui

entistäänkin lujemmaksi.



Eivät rukoukset enempää kuin uhkauksetkaan voineet saada siinä enää muutosta

aikaan. Tahdoin ruveta taidemaalariksi, en virkamieheksi millään ehdolla. Se

vain oli merkillistä, että vuosien vieriessä aloin yhä enemmän innostua

rakennustaiteeseen. Pidin sitä siihen aikaan itsestään selvänä maalarinlahjojeni

lisänä ja itsekseni iloitsin, kun taiteelliset puitteeni tällä tavoin laajenivat

entisestään. En osannut aavistaa, että kaikki kävisi aivan toisin. Kysymys

tulevasta urastani ratkesikin nopeammin kuin olin osannut odottaa.

Kolmetoistavuotiaana menetin aivan äkkiä isäni. Muuten vielä voimakasta ja

reipasta vanhaa herraa kohtasi halvaus tehden mitä tuskattomimmalla tavalla

lopun hänen maallisesta vaelluksestaan, jättäen meidät kaikki mitä syvimmän

surun valtaan. Isäni kiihkeimmin tavoittelema päämäärä: että saisi olla

avullisena luomassa pojalleen tulevaisuutta säästämällä tätä kokemasta omaa

katkeraa kehityskulkuaan, ei silloin tosin kylläkään näyttänyt hänelle

onnistuneen. Mutta hän oli kuitenkin, joskin aivan tietämättään, kylvänyt

sellaiset tulevaisuuden siemenet, ettemme hän enempää kuin minäkään olisi

silloin vielä osanneet sitä käsittää. Aluksi ei kylläkään tapahtunut mitään

ulkonaista muutosta.



Äiti tunsi kai velvollisuudekseen huolehtia edelleen kasvatuksestani isäni

toivomusten mukaisesti, siis antaa minun jatkaa lukujani päästäkseni

virkamiesuralle. Itse olin lujemmin kuin konsanaan päättänyt, etten missään

tapauksessa rupea virkamieheksi. Samassa määrin kuin nyt keskikoulun oppiaineet

ja opetustapa loittonivat ihanteestani, sitä välinpitämättömämmäksi kävin

mielessäni. Sitten tuli äkkiä avukseni sairaus ja ratkaisi muutamassa viikossa

kodissani sekä tulevaisuuteni että kodin ainaisen riitakysymyksen. Paha

keuhkovaivani sai lääkärin. mitä vakavimmin varoittamaan äitiäni toimittamasta

minua konsanaan istumatyöhön virastoon. Koulunkäyntikin oli keskeytettävä

ainakin vuodeksi. Mitä jo kauan olin kaikessa hiljaisuudessa kaivannut ja minkä

puolesta olin aina taistellut, oli nyt tämän tapauksen johdosta yhdellä kertaa

melkein kuin itsestään muuttunut todellisuudeksi. Sairaudestani järkyttyneenä

äiti lopulta vihdoinkin taipui ottamaan minut pois reaalikoulusta ja lupaamaan,

että sain mennä taideakatemiaan. Nuo olivat mitä onnellisimpia päiviä, ne

tuntuivat minusta melkein kuin kauniilta unelmalta; ja pelkäksi unelmaksi niiden

oli määrä jäädäkin. Kahta vuotta myöhemmin teki äidin kuolema äkkilopun kaikista

noista kauniista suunnitelmista.
2. luku.
OPPI JA AHDINKOVUODET WIENISSÄ.

Äitini kuollessa kohtalo jo oli yhdessä suhteessa tehnyt ratkaisunsa. Äidin

viimeisinä kärsimyksenkuukausina olin käynyt Wienissä suorittamassa

taideakatemian pääsytutkintoa. Mukanani paksu pinkka piirustuksiani olin,

silloin, lähtenyt matkaan, varmasti vakuuttuneena siitä, että tutkinnosta

suoriutuisin helposti, kuin. leikiten. Reaalikoulussa olin jo ollut luokkani

verrattomasti paras piirustaja; ja niistä ajoista lahjani ja kykyni olivat

tavattomasti kehittyneet edelleen, niin että oma tyytyväisyyteni sai minut

ylpeänä ja onnellisena toivomaan parasta.



Yksi ainoa seikka pyrki väliin sumentamaan iloani: piirustuslahjani tuntuivat

voittavan maalarinlahjani, varsinkin melkein kaikilla arkkitehtuurin aloilla.

Samoin rakennustaidetta kohtaan tuntemani mielenkiinto voimistui yhä

voimistumistaan. Se oli saanut yhä uutta yltyä siitä lähtien, kun olin, ennen

kuin olin täyttänyt kuusitoista, ensi kerran päässyt käymään Wienissä ja saanut

viipyä siellä kaksi viikkoa. Matkustin sinne tutkiakseni Hovimuseon

taulugalleriaa, mutta minulta riitti huomiota melkein yksinomaan vain museolle

itselleen. Aamuvarhaisesta iltamyöhään juoksin päivät pääksytysten nähtävyydeltä

toiselle, mutta aina vetivät rakennukset lähinnä huomion puoleensa.

Tuntikaupalla saatoin siten seisoskella Oopperan edustalla, tuntikaupalla

ihailla Parlamentintaloa, koko Ring –katu vaikutti kuin mikäkin Tuhannenyhden

yön taika. Nyt olin siis toista kertaa tuossa kauniissa kaupungissa ja odotin

kärsimättömyyttä hehkuen, mutta samalla myöskin ylpeän luottavaisena

pääsytutkinnon tulosta. Olin niin varmasti vakuuttunut onnistumisestani, että

hylkäävä päätös iski kuin salama kirkkaalta taivaalta. Kun menin Laitoksen

rehtorin puheille tiedustelemaan syitä, miksi minua ei ollut hyväksytty

taideakatemian yleiseen maalarikouluun, tuo herra vakuutti, että mukana

tuomistani piirroksista kävi eittämättömästi selville sopimattomuuteni

taidemaalariksi, koska taipumukseni ilmeisesti viittasivat arkkitehtuurin

alalle; minun suhteeni ei voisi koskaan tulla kysymykseen akatemian

taidemaalarikoulu, vaan ainoastaan sen arkkitehtuurikoulu. Tuntui aivan

uskomattomalta käsittää, etten ollut jo ennemmin käynyt rakennuskoulua tai

hankkinut muuta opetusta arkkitehtuurissa.



Musertuneena poistuin tuosta Hansenin loistorakennuksesta Schillerplatz ;aukion

varrelta, ensi kerran koko nuoren elämäni aikana sisäisen ristiriidan vallassa.

Sillä se, mitä olin kuullut taipumuksistani, tuntui yht'äkkiä kuin salama

räikeästi valaisevan olemukseni ristiriitaisuuden, josta olin jo kauan kärsinyt

pääsemättä tarkoin sen syistä selville. Muutamassa päivässä tiesin nyt itsekin,

että minusta tulisi arkkitehti. Tuohon päämäärään johtava tie oli tosin

tavattoman vaikea; nyt kostautui kipeästi, että olin uhmamielessäni lyönyt

reaalikoulussa laimin yhtä ja toista. Akatemian arkkitehtuurikouluun oli

pääsyvaatimuksena, että oli käynyt teknillisen rakennuskoulun, ja tähän taas oli

vuorostaan pääsyehtona keskikoulussa suoritettu kypsyyskoe. Kaikki sellainen

minulta puuttui tykkänään. Inhimillisten laskelmien mukaan ei

taiteilijanunelmani toteutuminen ollut enää mahdollinen. Palatessani nyt äidin

kuoleman jälkeen Wieniin kolmannen kerran jäädäkseni sinne tällä kertaa moneksi

vuodeksi oli rauhallisuuteni ja päättäväisyyteni sillä välin kuluneena aikana

palannut Aikaisempien aikojen olemus oli tullut takaisin, ja katse oli

lopullisesti suuntautunut päämäärään. Tahdoin päästä arkkitehdiksi eivätköhän

vastukset ole olemassa sitä varten, että niiden vuoksi hellittää, vaan siksi,

että ne voitetaan. Ja minä tahdoin voittaa kaikki vastukset, isäni kuva

lakkaamatta edessäni miehen, joka oli aikoinaan köyhästä maalais ; ja suutarin

oppipojasta omalla tarmollaan kohonnut valtion virkamieheksi. Minulla oli jo

toki parempi perusta, taistelun mahdollisuus niin muodoin paljon helpompi; ja

sitä, mitä aikoinani olin pitänyt kohtalon nurjuutena, ylistän nyt kaitselmuksen

viisaudeksi. Kun nyt hädän ja puutteen jumalatar otti minut kouristukseensa ja

useinkin uhkasi musertaa, silloin vastustustahto kasvoi, ja lopuksi tahto peri

voiton. Tuota aikaa voin kiittää siitä, että olen kehittynyt kovaksi ja että

osaan olla kova. Ja vielä enemmän kiitän sitä sen johdosta, että se tempasi

minut pois mukavan elämän tyhjyydestä, että se riisti äidin lellikkipojan

pehmeästä pesästä ja antoi hänelle uudeksi äidiksi Suruttaren, että se heitti

vastaan hangoittelevan nuorukaisen kurjuuden ja köyhyyden maailmaan ja siten

pakotti hänet tutustumaan niihin, joiden puolesta hänen oli sittemmin määrä

taistella.



Noina aikoina silmieni oli myös määrä avautua havaitsemaan kaksi vaaraa, joita

tätä ennen tuskin olin tuntenut nimeltäänkään ja joiden hirvittävää merkitystä

Saksan kansan olemassaololle en ainakaan ensinkään ymmärtänyt. Ne vaarat olivat

marxilaisuus ja juutalaisuus. Wien, juuri se kaupunki, joka monen monien

mielestä on itse viattoman iloisuuden käsite, kuin tyytyväisten, hilpeiden

ihmisten temmellyspaikka, on minulle valitettavasti ainoastaan elämäni

surullisimman ajan elävä muisto. Vielä tänäkin päivänä tuo kaupunki saattaa

herättää mielessäni ainoastaan murheellisia ajatuksia. Viisi vuotta kurjuutta ja

surkeutta ovat säilyneet muistissani tuon elostelijoiden kaupungin nimen

yhteydessä. Viisi vuotta, joiden aikana minun ensin täytyi ansaita leipäni

aputyöläisenä, sitten vaatimattomana maalarina, ; totisesti niukka leipäni, joka

ei edes riittänyt sammuttamaan vakituista nälkääni. Nälkä oli siihen aikaan

uskollinen vartijani, joka yksin minua ei juuri koskaan hylännyt, joka

rehellisesti jakoi kaiken kanssani. Jok'ikinen kirja, jonka itselleni hankin,

herätti siinä osanottoa; oopperassa käynti sai sen taas pitämään minulle seuraa

päiväkaupalla; se oli alituista taistelua säälimättömän ystäväni kanssa. Ja

kuitenkin opin tuona aikana enemmän kuin ennen koskaan. Lukuun ottamatta

rakennustaidettani ja harvinaisia, suuni kustannuksella säästettyjä oopperassa

käyntejäni olivat ainoana ilonani nykyisin vain kirjat.

Tuona aikana luin tavattoman paljon ja perusteellisesti. Mitä työstäni jäi vapaa

; aikaa, se meni järjestään opiskeluun, Muutamassa vuodessa hankin siten sen

tietomäärän perusteet, joita vielä tänäkin päivänä kulutan.



Mutta vielä enemmänkin. Noina aikoina minulle muotoutui maailmankuva ja

maailmankatsomus, joka muodostui sen aikaisten tekojeni ja toimintojeni

graniittiperustaksi. Sen lisäksi, mitä silloin siten luin, on tarvinnut

ainoastaan vähän lukea lisää, mutta muuttaa ei minun ole tarvinnut mitään.

Päinvastoin. Uskon tänä päivänä lujasti, järkähtämättä, että ylipäänsä kaikki

luovat ajatukset pohjimmaltaan ilmestyvät jo nuoruuden aikana, mikäli niitä

ylimalkaan on olemassa. Teen eron vanhuuden viisauden välillä, joka voi ilmetä

vain suurempana perusteellisuutena ja varovaisuutena, tuloksena pitkän elämän

kokemuksista, ja nuoruuden nerokkuuden välillä, joka ehtymättömän

hedelmällisenä ravistaa itsestään ajatuksia ja aatteita, kykenemättä niitä ensin

edes muokkaamaan niiden ylen suuren runsauden vuoksi. Se tuottaa ne

rakennustarvikkeet ja tulevaisuudensuunnitelmat, joista viisaampi ikäkausi

kokoaa kivet, hakkaa ne valmiiksi ja suorittaa itse rakennuksen ; mikäli ei

vanhuuden ns. viisaus ole tukahduttanut nuoruuden nerokkuutta.



Se elämä, jota olin siihen asti isänkodissa viettänyt, erosi ainoastaan vähän

tai ei lainkaan kaikkien muiden elämästä. Saatoin odottaa huoletonna

huomispäivää, eikä minulle ollut olemassa mitään yhteiskunnallisia ongelmia.

Nuoruuden aikanani oli lähin ympäristöni ollut pikkuporvarillisia piirejä, siis

väkeä, joka oli vain hyvin vähän yhteydessä puhtaasti ruumiillisen työn

tekijöiden kanssa. Sillä niin oudolta kuin ensi silmäykseltä näyttäneekin, on

juuri noiden taloudellisesti verraten heikossa asemassa olevien kerrosten ja

tavallisten työläisten välillä syvempi juopa kuin luulisi. Syynä tähän melkeinpä

selvään vihamielisyyteen on oikeastaan tuon vasta verraten äsken ruumiillisen

työn tekijäin tasolta kohonneen yhteiskuntaryhmän pelko, että voi uudelleen

vajota takaisin vanhaan, halvassa arvossa pidettyyn säätyyn tai ainakin, että

yhä voidaan pitää siihen kuuluvana. Tähän liittyy monilla myös epämiellyttävä

muisto tuon alhaisen luokan sivistyksellisestä kurjuudesta, sen keskinäisessä

seurustelussa usein ilmenevästä raakuudesta, jolloin oman, vaikka kuinkakin

vaatimattoman yhteiskunnallisen aseman kannalta jokainen kosketus tuon jo

voitetun kulttuuri; ja elintason kanssa tuntuu sietämättömältä taakalta.



Siitä johtuu, että ylempiin luokkiin kuuluvat usein helpommin laskeutuvat kenen

tahansa lähimmäisensä tasolle kuin nousukas pitää mahdollisenakaan. Sillä

jok'ikinen, joka on omalla voimallaan päässyt taistellen kohoamaan entisestä

elämänasemastaan ylempään, on kerta kaikkiaan nousukas. Vihdoin tuo usein

hyvinkin katkera kamppailu tappaa säälin. Oma tuskallinen olemistaistelu tappaa

kaiken säälintunteen jäIkeenjääneiden kurjuutta kohtaan. Tässä suhteessa kohtalo

armahti minua. Pakottaessaan minut palaamaan takaisin siihen köyhyyden ja

epävarmuuden maailmaan, josta isäni oli elämänsä aikana jo päässyt eroon, se

riisti silmiltäni ahtaan, rajoittuneen pikkuporvarismaisen kasvatuksen

silmälaput. Nyt vasta tulin ihmiset tuntemaan; opin erottamaan tyhjän ulkokuoren

tai karkean pinnan heidän sisäisestä olemuksestaan. Wien kuului vuosisadan

taitteen jälkeen jo yhteiskunnallisesti epäsuotuisiin kaupunkeihin. Siellä

vaihtelivat räikeinä toistensa rinnalla loistava rikkaus ja viheliäinen köyhyys.

Kaupungin keski; ja sisäosissa huomasi selvästi suuren valtion valtimonsykkeen,

valtion, jossa oli asukkaita 52 miljoonaa, ja tämän kansallisuuksien valtion

kaiken epäilyttävän tenhon. Hovi vaikutti häikäisevässä upeudessaan magneetin

tavoin koko muun valtakunnan rikkauteen ja älymystöön Lisäksi tuli vielä

Habsburgien monarkian voimakas keskeistys semmoisenaan.



Siinä tarjoutuikin ainoa mahdollisuus pitää tuota kansojen sekasotkua koossa

kiinteässä muodossa. Mutta siitä seurasi ylenmääräinen korkeiden ja korkeimpien

viranomaisten keskeitys pää; ja hallituskaupunkiin. Mutta Wien ei ollut vanhan

Tonavan ;monarkian keskus ainoastaan poliittisesti ja henkisesti, vaan myöskin

taloudellisessa suhteessa. Korkeiden upseerien, virkamiesten, taiteilijoiden ja

tiedemiesten armeijaa vastassa oli vielä suurempi työläisten armeija, ylhäisön

ja kauppamaailman rikkautta vastassa surkea köyhyys. Ring;kadun palatsien

edustalla kuljeskeli tuhansittain työttömiä, ja tuon vanhan Itävallan via

triumphaliksen lähistöllä ja alla majailivat kodittomat viemärien

puolihämärässä ja liejussa. Yhteiskunnallista kysymystä olisi tuskin missään

saksalaisessa kaupungissa voinut tutkia paremmin kuin Wienissä. Mutta älköön sen

suhteen erehdyttäkö. Tuo tutkimus ei voi tapahtua ylhäältä alaspäin. Joka ei

itse ole sen kuristavan jättiläiskyyn puristuksessa, ei koskaan tule sen

myrkkyhampaita tuntemaan. Muussa tapauksessa siitä ei tule sen kummempaa kuin

pinnallista lorua ja valheellista tunteilua. Molemmat ovat vahingoksi. Edellinen

siksi, ettei se koskaan pysty tunkeutumaan ongelman ytimeen saakka, jälkimmäinen

sen vuoksi, että sivuuttaa sen. En osaa sanoa, kumpi on tuhoisampaa:

Välinpitämättömyyskö yhteiskunnallisen hädän suhteen, jollaista useimmat onnen

suosikeista ja myös omien ansioidensa nojalla siitä kohonneista osoittavat joka

päivä; vai sellainen yhtä kopea kuin usein tungettelevan tahditonkin, mutta aina

armollinen sekä hame; että housupukuisten kansan mukana kärsivien muotinaisten

alentuvaisuus. Nuo ihmiset tekevät joka tapauksessa enemmän syntiä kuin pystyvät

vaistottomalla ymmärryksellään ylipäänsä käsittämäänkään. Sen vuoksi heidän

omaksi kummastuksekseen on toiminta, johon heidän yhteiskunnallinen

ajattelutapansa johtaa, aina nollan arvoista, vieläpä se usein vihaisesti

torjutaan, mikä sitten käsitetään todistukseksi kansan kiittämättömyydestä.



Että yhteiskunnallisella toiminnalla ei ole tuollaisen hyväntekeväisyyden kanssa

mitään yhteistä ja ennen kaikkea, ettei siitä ylipäänsä saa vaatia kiitosta,

koska sen tehtävänä ei ole jakaa armon osoituksia vaan saattaa oikeuksia

voimaan, sitä on vaikea saada mahtumaan sellaisten ihmisten päähän. Minä

säästyin oppimasta yhteiskunnallista kysymystä sillä tavalla. Vetämällä minut

kärsimystensä taikapiiriin se ei tuntunut kutsuvan minua oppimaan, vaan

pikemminkin haluavan käyttää kokeiluihinsa minua itseäni. Ei ollut sen omaa

ansiota, että koekaniini sentään suoriutui leikkauksesta terveenä ja hyvissä

voimissa.



Kun nyt haluan esittää silloisten elämyksieni sarjan, tästä ei ikinä tulla

lähimainkaan täydellistä; ainoastaan tärkeimmät ja omalta kohdaltani

järkyttävimmät vaikutelmani tahdon tässä esittää rinnan niiden harvojen

opetusten kera, mitä jo silloin niistä sain. Enimmäkseen minun ei ollut

erikoisen vaikea saada työtä, koska en ollut ammattitaitoinen työläinen, vaan

minun oli yritettävä ns. aputyöläisenä ja useinkin ryhdyttävä tilapäisiin

hommiin ansaitakseni jokapäiväisen leipäni. Asetuin silloin kaikkien niiden

ihmisten kannalle, jotka pudistavat Euroopan tomut jaloistaan järkähtämättömästi

päättäen luoda itselleen uuden tulevaisuuden Uudessa maailmassa, vallata

itselleen uuden kotimaan. Vapautuneina kaikista siihenastisista lamauttavista

kuvitteluista asemasta ja säädystä, ympäristöstä ja perinteistä he tarttuvat nyt

mihin tahansa ansiotyöhön, mitä vain on tarjona, päätyen kamppailussaan yhä

enemmän siihen käsitykseen, ettei rehellinen työ ole milloinkaan häpeäksi, olipa

se mitä lajia tahansa. Samalla tavoin minäkin olin päättänyt lujasti hypätä

minulle uuteen maailmaan ja suoriutua siellä. Että siellä on aina jotakin työtä

saatavissa, sen tulin pian huomaamaan, mutta yhtä pian myöskin, miten helposti

sen menettää. Jokapäiväisen leivän ansaitsemisen epävarmuus selvisi minulle

lyhyessä ajassa erääksi tämän uuden elämän pahimmaksi varjopuoleksi



Ammattitaitoiset työläiset eivät kylläkään joudu yhtä usein kadulle kuin meidän

ammattitaidottomien on laita; mutta eivät hekään ole täysin turvassa siltä

kohtalolta. Heidän vihollisenaan ovat työnpuutteesta johtuvan leivättömyyden

tilalla työnsulut tai heidän omat tekemänsä lakot. Tässä jo kostautuu

jokapäiväisen ansion epävarmuus kaikkein katkerimmin koko taloudelle itselleen.

Maalaispoika, joka saapuu suurkaupunkiin luulotellun ja ehkä todellakin

helpomman työn ja lyhyemmän työajan, mutta erikoisesti suurkaupungin kerta

kaikkiaan ympärilleen säteilemän häikäisevän valon houkuttelemana, on vielä

tottunut tietynsuuruiseen varmaan ansioon. Hänen on tapana luopua vanhasta

työpaikastaan vasta sitten, kun on ainakin toiveita uuden saannista.

Maatyöntekijöistä on nimittäin suuri puute, pitkällisen työttömyyden

todennäköisyys siis sinänsä hyvin pieni. On erehdystä luulla, että

suurkaupunkiin lähtevä maalaispoika on jo muka alun alkaen huonompaa ainesta

kuin se, joka yhä edelleen elättää henkensä rehellisesti talonpojan

maakamaralla. Ei, päinvastoin: kokemus osoittaa kaikkien siirtolaisainesten

pikemminkin olevan kaikkein terveimpiä ja tarmokkaimpia luonteita kuin

päinvastoin. Mutta tuollaisiin siirtolaisiin eivät kuulu ainoastaan Amerikkaan ;

menijät, vaan myöskin ne nuoret maalaisrengit, jotka päättävät lähteä pois

kotikylästä muuttaakseen vieraaseen suurkaupunkiin. Hekin ovat valmiit

uskaltautumaan tuntemattomiin kohtaloihin. Useimmissa tapauksissa heillä on

suureen kaupunkiin tullessaan taskussa hiukan rahoja, joten heidän ei siis

tarvitse heti ensimmäisenä päivänä menettää rohkeuttaan, jos kova onni asettaa

niin, etteivät he pitkähköön aikaan saa työtä. Mutta pahempaa tulee sitten, jos

he saamansa paikan kadottavat taas lyhyen ajan perästä.



Varsinkin talvella on usein vaikea, jollei mahdoton saada uutta. Ensimmäiset

viikot vielä menevät. He saavat ammattiyhdistyksen kassasta työttömyysavustusta

ja tulevat miten kuten toimeen sen turvin. Mutta kun viimeinen oma lantti on

syöty ja ammattiyhdistyksen kassakin pitkällisen työttömyyden vuoksi lopettaa

avustuksen maksamisen, silloin alkaa kova hätä ja puute. Nälkäisinä he nyt

kuljeskelevat paikasta paikkaan, panttaavat tai myyvät viimeisetkin omaisuuden

rippeet, vaatteet käyvät yhä risaisemmiksi ja sitä mukaa he vaipuvat

ulkonaisestikin sellaiseen ympäristöön, joka ruumiillisen onnettomuuden lisäksi

myrkyttää sielullisestikin. Jos he vielä joutuvat asunnottomiksi ja vielä (niin

kuin usein tapahtuu) talvisaikaan, niin kurjuus paisuu kovin suureksi. Lopuksi

he ehkä sentään taas saavat jotakin työtä. Toisella kertaa käy samoin kuin

ensimmäisellä, kolmannella kerralla ehkä vielä onnettomammin, niin että he

vähitellen tottuvat välinpitämättömämpinä sietämään tuota ikuista epävarmuutta.

Loppujen lopuksi tuo tuollainen toistuminen muuttuu tottumukseksi. Siten

tuollaiselta alkuaan ahkeralta mieheltä koko elämänkäsitys höltyy, hän kypsyy

vähän kerrassaan aseeksi niiden käteen, jotka nyt häntä käyttävät vain omaa

alhaista etuaan tavoitellessaan. Hän on niin monta kertaa ilman omaa syytään

jäänyt työttömäksi, ettei kerta lisää puoleen tai toiseen enää merkitse mitään,

vaikkei olisikaan kysymys taloudellisten oikeuksien puolesta taistelemisesta,

vaan valtiollisten, yhteiskunnallisten tai yleisten sivistyksellisten arvojen

tuhoamisesta. Hänestä tulee, jollei suorastaan lakkoilunhaluinen, niin kuitenkin

lakkoja suosiva.



Tuota kehityskulkua saatoin omin silmin seurata tuhansista esimerkeistä. Kuta

kauemmin tarkkasin sen kulkua, sitä voimakkaammaksi kasvoi inhoni tätä

miljoonakaupunkia kohtaan, joka ensin ahnaasti imi ihmisiä puoleensa

raastaakseen sitten julmasti heidät rikki. Tullessaan tänne he kuuluivat vielä

omaan kansaansa; heidän jäädessään sinne se menetti heidät. Minua itseänikin

miljoonakaupungin elämä heitteli sillä tavoin, että jouduin omassa nahassani

tuon kohtalon vaikutukset kokemaan ja ne sielullisesti koettelemaan. Näin

lisäksi yhden seikan: nopea vaihtelu työstä työttömyyteen ja takaisin, samoin

kuin siitä johtuva iänikuinen tulojen ja toimeentulon heilahtelu hävittää ajan

pitkään monistakin säästäväisyyden halun ja viisaan elämän suunnittelun

ymmärtämyksen. Ruumis tottuu näköjään ainoastaan hitaasti elämään hyvinä päivinä

hyvästi ja näkemään nälkää huonoina aikoina. Niin, nälkä tekee tyhjäksi kaikki

hyvät aikomukset ja päätökset myöhemmästä järkevästä suunnittelusta parempien

ansioiden aikana, koska se alituisen kangastuksen tavoin vilahduttelee uhrinsa

silmien edessä kuvia hyvinvoinnista ja osaa kiihdyttää tuon unelman sellaiseksi

kaipuuksi, että moinen sairaalloinen halu tekee lopun kaikista vapaaehtoisista

rajoituksista, niin pian kuin ansio ja palkka vain suinkin sellaista sallivat.

Siinä on syy, miksi työtä saava mies heti paikalla mitä järjettömimmin unohtaa

kaiken suunnitelmallisuuden elääkseen täysin siemauksin päivästä päivään. Tämä

johtaa puolestaan pienen viikkokulunkiarvionkin kumoutumiseen, koska viisas

rahojen jakaminen jää senkin osalta tekemättä; aluksi rahoja riittää ainoastaan

viideksi päiväksi seitsemän asemesta, myöhemmin ainoastaan kolmeksi päiväksi,

sitten tuskin enää päiväksikään, ja lopulta ne hummataan heti ensimmäisenä yönä.



Kotona on usein vaimo ja lapset. Monesti tuo elämä tartuttaa heidätkin,

varsinkin milloin mies on sinänsä hyvä heitä kohtaan, jopa heitä tavallaan

rakastaakin. Silloin viikkopalkka pannaan kotona yhdessä menemään parissa,

kolmessa päivässä; silloin syödään ja juodaan, niin kauan kuin rahoja riittää,

ja loppupäivät nähdään sitten samoin kaikki yhdessä nälkää. Sitten vaimo alkaa

hiiviskellä naapureiden luona ja lähistöllä, lainailee hiukan, tekee

pikkuvelkoja ruokatavarakauppaan ja koettaa sillä tavoin suoriutua viikon

pahoista loppupäivistä. Päivällisaikana koko perhe istuu laihojen tai tyhjienkin

ruokakuppien ääressä odottaen seuraavaa palkkapäivää, puhuu siitä, laatii

suunnitelmia, ja siinä nälkää nähdessään he jo uneksivat tulevasta onnesta.

Siten pienet lapset jo varhaisimmasta nuoruudestaan tottuvat tuohon surkeuteen.

Mutta silloin vasta käy hullusti, jos mies kohta alusta alkaa kulkea omia

teitään ja vaimo, juuri lasten vuoksi, asettuu miestä vastustamaan. Silloin

syntyy riitaa ja toraa, ja sitä mukaa kuin mies nyt etääntyy vaimosta yhä

enemmän, hän lähestyy alkoholia. Joka lauantai ;iltana hän on sitten humalassa,

ja itsesäilytysvaiston pakosta vaimo omasta ja lastensa puolesta koettaa tapella

niistä muutamista lanteista, jotka hänen täytyy mieheltä kiristää, kaiken

lisäksi vielä enimmäkseen matkalla työpaikasta kapakkaan. Kun mies sitten

vihdoinkin, sunnuntai tai maanantai ;iltana palaa kotiin humalassa raakana ja

väkivaltaisena, mutta aina niin tyhjänä miehenä, että viimeinenkin lantti on

mennyt, silloin syntyy kohtauksia, joista taivas varjelkoon!



Itse olen joutunut tällaisesta näkemään satoja esimerkkejä; aluksi tunsin inhoa

tai suuttumusta ja närkästystä, mutta myöhemmin sitten jo käsitin tuon

onnettomuuden koko murhenäytelmän sekä ymmärsin sen syvimmät syyt. Huonojen

olosuhteiden onnettomia uhreja. Melkein vielä surullisemmat olivat tuohon aikaan

asunto;olot. Wienin aputyöläisten asuntokurjuus oli aivan kauhea. Vielä tänäkin

päivänä puistattaa ajatellessani noita kurjia asuntoluolia, yömajoja ja

joukkomajoituksia, noita murheellisia kuvia, siivottomuutta, tympäisevää

likaisuutta ja vieläkin pahempaa. Miten silloin täytyisi ja miten silloin täytyy

käydä, kun noiden kurjuudenluolien irti päässeiden orjien joukot alkavat tulvia

toisten, sanomattoman ajattelemattomien aikalaistensa ja lähimmäistensä

kimppuun? Sillä tuo toinen maailma on ajattelematon.



Ajattelemattomana se antaa asioiden kulkea kulkuaan osaamatta vaiston

puutteessaan edes aavistaa, että kohtalo pakostakin ennemmin tai myöhemmin

kostaa, jolleivät ihmiset itse ajoissa lepytä kohtaloa. Kuinka kiitollinen

olenkaan tuolle Kaitselmukselle, joka pani minut käymään tämän koulun! Siinä

koulussa en voinut laiminlyödä sitä, mikä ei miellyttänyt. Se kasvatti minut

nopeasti ja perusteellisesti. Jollen tahtonut vaipua epätoivoon silloisessa

ympäristössäni elävien ihmisten suhteen, minun täytyi oppia erottamaan

toisistaan heidän ulkonainen olemuksensa ja elämänsä sekä sen syyt. Ainoastaan

siten saattoi kaiken tuon kestää joutumatta epätoivoon. Silloin ei kaikesta

tuosta onnettomuudesta ja surkeudesta, likaisuudesta ja ulkonaisesta rappiosta

enää kohonnut ihmisiä, vaan murheellisten lakien murheellisia aikaansaannoksia;

silloin oman, kaikkea muuta kuin helpon elämäntaisteluni paino vapautti minut

luopumasta raukkamaisessa tunteilussa taistelusta nähdessäni tuon kehityskulun

turmeltuneet lopputulokset.



Ei, sillä tavalla ei tätä asiaa pidä ymmärtää. Jo siihen aikaan käsitin, että

noiden olojen parannukseen päästiin ainoastaan kahtalaista tietä: Mitä syvin

yhteiskunnallinen vastuuntunto parempien perusteiden luomiseksi kehityksellemme

ja sen kanssa rinnan häikäilemätön lujuus parantumattomien syöpäkasvainten

poistamisessa. Samoin kuin luonto keskittää suurimman huomionsa, ei jo olemassa

olevan säilyttämiseen, vaan jälkeläisten kasvattamiseen lajin pystyssä

pitäjiksi, samoin ei voi liioin inhimillisessä elämässä olla niin runsaasti

kysymystä huonon, jo olemassa olevan keinotekoisesta jalostamisesta, mikä

ihmisen taipumusten kysymyksessä ollen on 99 tapauksessa sadasta mahdotonta,

kuin että heti alusta lähtien taataan tulevalle kehitykselle terveemmät urat.



Jo käydessäni Wienissä olemassaolotaisteluani minulle oli selvinnyt, että

yhteiskunnallisen työn ei pidä milloinkaan käsittää tehtäväkseen yhtä

naurettavaa kuin tarkoituksetonta hyväntekeväisyyshaihattelua, vaan pikemminkin

poistaa sellaiset talous ; ja kulttuurielämämme periaatteelliset puutteet, jotka

pakosta vievät tai jotka ainakin voivat johtaa yksilöiden huononemiseen ja

rappeutumiseen. Pienimpänä vaikeutena ryhdyttäessä kaikkein ankarimmin keinoin

toimenpiteisiin yhteiskunnalle vihamielistä rikollisuutta vastaan ei ole

suinkaan epävarmuus, kun on arvosteltava senkaltaisten ajan ilmiöiden sisäisiä

vaikuttimia tai syitä.

Tuon epävarmuuden liiankin hyvänä perusteena on oman syyllisyyden tunto moisten

rappion murhenäytelmien suhteen; mutta se lamauttaa nykyisin jokaisen vakaan ja

lujan päätöksen ja on siten horjuvaisuudessaan osaltaan kaikkein

välttämättömimpienkin itsesäilytystoimenpiteiden heikon ja puolinaisen

toteuttamisen syynä. Vasta kun joskus koittaa aika, jota eivät enää synkistä

oman syyllisyydentietoisuuden varjot, se saa sisäisen rauhan keralla myös

ulkonaista voimaa katkaisemaan epäröimättä ja säälimättä villivesat ja kitkemään

rikkaruohon juurineen maasta. Kun Itävallassa ei valtio ylipäänsä juuri tuntenut

yhteiskunnallista lainsäädäntöä ja ;käyttöä, sen heikkous taistelussa kaikkein

pahimpiakin kasvannaisia vastaan oli aivan silmäänpistävän suuri.



En osaa sanoa, mikä mieltäni noina aikoina eniten kauhisti: silloisten toverieni

taloudellinen kurjuusko, heidän sielullinen ja siveellinen raakuutensa vai

heidän henkisen kulttuurinsa alhaisuusko. Kuinka usein porvaristomme

kuohahtaakaan siveellisen suuttumuksen vallassa kuullessaan kurjan maankiertäjän

suusta sellaisia sanoja, että tämän mielestä on herttaisen yhdentekevää, onko

hän saksalainen vai eikö, ja että hänen on yhtä hyvä olla missä vain, missä saa

välttämättömän toimeentulonsa. Tuollaista kansallisylpeyden puutetta valitetaan

sitten mitä syvimmin, ja voimakkaasti ilmaistaan inhoa moista ajatustapaa

kohtaan.



Mutta kuinkahan moni lienee tullut kysyneeksi itseltään, mikä pohjimmaltaan on

syynä heidän omaan parempaan ajattelutapaansa. Kuinka moni käsittääkään kaikki

ne lukemattomat isänmaan ja kansakunnan suuruuden muistot kaikilta kulttuuri; ja

taide ;elämän aloilta, jotka kaikki yhdessä antavat heille tuon oikeutetun

ylpeyden sen johdosta, että he kuuluvat niin armoitettuun kansaan? Kuinka monet

aavistavat, miten suuressa määrin. isänmaallinen ylpeys on riippuvainen isänmaan

suuruuden tuntemuksesta kaikilla noilla aloilla? Ajattelevatkohan porvarilliset

piirimme, miten naurettavan vähässä määrin tätä isänmaanylpeyden edellytystä

välitetään kansalle? Ei hyödytä puhua, että ’asiat eivät ole sen kummemmin

muissakaan maissa’, mutta että sikäläiset työläiset kuitenkin pitävät kiinni

kansallisuudestaan. Vaikkapa asianlaita olisikin niin, se ei olisi mikään

puolustus omille laiminlyönneillemme. Mutta asianlaita ei ole niin. Sillä se,

mitä me aina sanomme esim. Ranskan kansan ’shovinistiseksi’ yltiöisänmaalliseksi

kasvatukseksi, ei ole kuitenkaan sen kummempaa kuin liioiteltua Ranskan

suuruuden korostusta kaikilla sivistyselämän eli, niin kuin ranskalaisten

itsensä on tapana sanoa, sivilisaation aloilla. Nuoria ranskalaisia ei kasvateta

ainoastaan ulkokohtaiseen asiallisuuteen, objektiivisuuteen, vaan

subjektiivisimpaan, yksipuolisimpaan ajatteluun, mitä voi ajatella, mikäli on

kysymys heidän isänmaansa poliittisen tai sivistyksellisen suuruuden

merkityksestä.



Tämän kasvatuksen on aina rajoituttava yleisiin, suuripiirteisiin näkökohtiin,

jotka ; jos tarve niin vaatii ; on ainaisesti toistamalla syövytettävä kansan

muistiin ja tunteeseen. Mutta meillä liittyy kielteisiin laiminlyönninsynteihin

vielä lisäksi sen vähän suoranainen repiminen, mitä yksilöillä on onni oppia

koulussa. Samat rotat, jotka pitävät huolen Saksan kansan poliittisesta

myrkyttämisestä, jäytävät senkin vähän laajojen kansankerrosten sydämestä ja

muistista, mikäli ei hätä ja kurjuus jo sinänsä ole pitänyt siitä huolta.

Ajateltakoonpa seuraavaa: Kellarikerroksessa, huoneistossa, jossa on kaksi

ummehtunutta suojaa, asuu työläisperhe, seitsemän henkeä. Viidestä lapsesta on

yksi, sanokaamme kolmivuotias, poika. Tämä on se ikä, jolloin ensimmäiset

vaikutelmat tunkeutuvat lapsen tietoisuuteen. Lahjakkailla yksilöillä on vielä

vanhallakin iällä muistojen jälkiä tuolta ajalta. Ahtaasta, liian täydestä

tilasta ei johdu suotuisia seurauksia. Jo siitä syntyy usein riitaa ja toraa.

Siellähän ihmiset eivät asu yhdessä, vaan sysivät ja tuuppivat toisiaan.

Jokainen, kaikkein pieninkin välienselvitys, joka tilavassa asunnossa voidaan

helposti järjestää siten, että asianosaiset erotetaan vähän kauemmas toisistaan,

voi täällä johtaa loputtomiin vastenmielisiin riitoihin. Lasten kesken tietenkin

sellainen voi vielä menetellä; hehän riitelevät aina keskenään sellaisissa

tapauksissa ja unohtavat sitten kaiken nopeasti ja tarkkaan. Mutta kun tätä

taistelua käydään vanhempien kesken ja melkeinpä joka päivä, sellaisissa

muodoissa, ettei sisäisen raakuuden suhteen useinkaan totisesti jää toivomisen

varaa, silloin pakostakin moisen havainto ;opetuksen tulokset näyttäytyvät ;

vaikka hitaastikin ; lopuksi pienokaisissa. Millaisia ne voivat olla, kun

tuollainen molemminpuolinen eripuraisuus muodostuu puolelta äitiä kohtaan

raa'aksi väkivaltaisuudeksi ja johtaa isän juovuksissa ollessa pahoinpitelyyn,

sitä on sellaisen, joka ei tuollaista tunne, vaikea mielessään kuvitella.

Kuusivuotiaana joutuu surkuteltava pikku poikaparka aavistamaan asioita, joita

aikuistakin kammottaa kuulla. Siveellisesti myrkyttyneenä, ruumiillisesti liian

vähän ravintoa saaneena, pieni pääparka täitä kuhisten, tuollainen

valtionkansalainen menee kansakouluun. Jos hän siellä oppii hädin tuskin

lukemaan ja kirjoittamaan, siinä onkin kutakuinkin kaikki.



Ei voi olla kysymystäkään siitä, että kotona voisi mitään oppia. Päinvastoin.

Äiti ja isä itsekin puhuvat, vieläpä lasten kuullen, sellaisella tavalla

opettajista ja koulusta, ettei sitä voi tässä toistaa, ja ovat paljon valmiimpia

syytämään näille karkeuksia vasten naamaa kuin ottamaan oman pienen vesansa

pitkäkseen polvelleen ja palauttamaan hänet järkiinsä. Kaikki, mitä pieni tenava

muuta kuulee kotona, on kaikkea muuta kuin omansa lujittamaan hänen

kunnioitustaan lähimmäisiään kohtaan. Siellä ei ihmisiin jätetä hyvää penninkään

verosta, ainoaakaan laitosta ei jätetä koskemattomaksi, alkaen opettajasta

valtion korkeinta päätä myöten. Yhdentekevää, onpa kysymys uskonnosta tai

siveydestä sinänsä, valtiosta tai yhteiskunnasta, kaikkea halvennetaan,

parjataan, kaikki tyynni raastetaan mitä ruokottomimmin matalan, alhaisen

ajatustavan lokaan. Kun nuori mies sitten neljätoistavuotiaana pääsee koulusta,

on vaikea ratkaista, mikä hänessä on suurinta: uskomaton typeryyskö, kun on

kysymys todellisista tiedoista ja taidoista, vai esiintymisen ja käyttäytymisen

mahdoton julkeus ja röyhkeys yhtyneenä jo tässä iässä sellaiseen

epäsiveellisyyteen, että se saa hiukset kohoamaan pystyyn. Mutta millainen asema

voi tuollaisella nuorella miehellä, jolle tuskin mikään enää on pyhää, joka ei

ole saanut tulla tuntemaan mitään ylevää, mutta joka sen sijaan aavistaa ja

tunteekin olemassaolon kaikki alhaiset puolet, olla elämässä, johon hän nyt

valmistautuu astumaan? Kolmivuotiaasta pojasta on kasvanut ja varttunut

viisitoistavuotias nuorukainen, joka halveksii kaikkea arvovaltaa. Tuo nuori

mies on joutunut kosketuksiin pelkän likaisuuden ja halpamaisuuden kanssa eikä

ole vielä tullut tuntemaan mitään sellaista, mikä olisi voinut herättää hänessä

sanottavaa innostusta.



Mutta nyt vasta hän joutuu tämän elämän korkeakouluun. Nyt alkaa sama elämä,

jonka hän on lapsuusvuosinaan imenyt itseensä isästään. Hän maleksii ties' missä

ja tulee kotiin, taivas tiesi milloin tulee, vaihteen vuoksi kurittaa itsekin

sitä loppuun kulutettua ja pahoinpideltyä olentoa, joka joskus aikoinaan on

ollut hänen äitinsä, kiroilee ja sadattelee Jumalaa ja maailmaa, ja loppujen

lopuksi hänet jostakin erikoisesta syystä tuomitaan ja lähetetään

nuorisovankilaan. Siellä hän saa lopullisen viimeistelyn ja hionnan. Mutta

rakkaat porvarilliset aikalaiset ovat aivan ihmeissään, kun tuolta nuorelta

valtakunnankansalaiselta puuttuu kansallista innostusta. He näkevät, miten

teattereissa ja elokuvissa, roskakirjallisuudessa ja ;lehdistössä joka päivä

sammiokaupalla kaadetaan myrkkyä kansan keskuuteen, mutta kuitenkin ihmettelevät

saman kansan suurten joukkojen siveellisen ryhdin vähyyttä ja kansallista

välinpitämättömyyttä. Ikään kuin filmien saastasta roskalehdistä ja muusta

samantapaisesta voisi syntyä perusta isänmaan suuruuden tunnolle. Ollenkaan

puhumattakaan yksilöiden varhaisemmasta kasvatuksesta. Silloin opin nopeasti ja

perusteellisesti ymmärtämään sellaista, mitä en ollut koskaan sitä ennen

aavistanut: Kysymys kansan tekemisestä ’kansallisesti ajattelevaksi’ on ensi

sijassa kysymys siitä, että on luotava terveet yhteiskunnalliset olot

perusteeksi yksilöiden kasvatusmahdollisuuksille. Sillä ainoastaan se, joka

kasvatuksen ja koulun ansiosta tulee tuntemaan oman isänmaansa sivistyksellisen,

taloudellisen ja ennen kaikkea valtiollisen suuruuden, voi saavuttaa ja

saavuttaakin myös sen sisäisen ylpeydentunteen, että kuuluu ja saa kuulua

sellaiseen kansaan. Ja minä voin taistella ainoastaan sellaisen puolesta, mitä

rakastan, rakastaa ainoastaan sellaista, mitä kunnioitan, ja kunnioittaa

ainoastaan semmoista, mitä ainakin tunnen.



Kohta kun mielenkiintoni yhteiskunnalliseen kysymykseen oli herännyt, aloin sitä

myös tutkia mahdollisimman perusteellisesti. Silloin minulle aukeni uusi, siihen

saakka tuntematon maailma. Vuosina 1909 / 10 oma asemanikin oli sikäli hiukan

muuttunut, ettei minun enää tarvinnut ansaita leipääni aputyöläisenä.

Työskentelin silloin jo itsenäisesti vaatimattomana piirtäjänä ja

vesivärimaalarina. Niin katkeraa kuin se olikin ansion suhteen ; se todellakin

nipin napin riitti elantoon ;, se oli sentään edullista valitsemalleni

ammatille. Nyt en enää ollut illalla työpaikastani tullessa kuoleman väsynyt,

niin uupunut, etten jaksanut kurkistaa kirjaankaan vaipumatta kohta paikalla

uneen. Nykyinen työni oli samalla kuin valmistautumista tulevaan ammattiini.

Saatoin myös nyt, kun olin oman aikani herra, sen jakaakin huomattavasti

paremmin kuin ennen oli ollut mahdollista. Maalasin ansaitakseni rahaa ja

lueskelin huvikseni. Sillä tavoin minun oli mahdollista myöskin hankkia

yhteiskuntakysymyksessä saamaani havainto opetukseen välttämätön teoreettinen

lisä. Tutkin melkeinpä kaikkea, mitä vain saa toin saada käsiini koko tämän alan

kirjoja, ja syvennyin samalla omiin ajatuksiini. Luulen melkein, että

silloisessa lähiympäristössäni minua pidettiin omituisena ihmisenä. Että samalla

tulisen innokkaasti palvoin rakennustaidetta kohtaan tuntemaani rakkautta, se on

selvää. Musiikin rinnalla rakennustaide minusta oli eri taiteenhaarojen

kuningatar: aherrukseni sen kimpussa ei niin ollen ollutkaan työtä, vaan

suurinta onnea. Saatoin lukea tai piirustaa myöhään yöhön, siihen en koskaan

kyllästynyt. Siten lujittui uskoni, että kaunis tulevaisuudenunelmani sentään

lopultakin, vaikkapa vasta pitkien vuosien kuluttua, muuttuisi vielä

todellisuudeksi. Olin lujasti vakuuttunut siitä, että pystyin vielä hankkimaan

itselleni nimen arkkitehtina.



Että siinä sivussa tunsin myöskin mitä suurinta mielenkiintoa kaikkea kohtaan,

mikä oli yhteydessä politiikan kanssa, se ei mielestäni tuntunut merkitsevän

paljoakaan. Päinvastoin: se oli käsitykseni mukaan jok'ainoan ajattelevan

ihmisen itsestään selvä velvollisuus. Se, jolta puuttui sen ymmärtämystä,

menetti oikeutensa kaikkeen arvosteluun ja valituksiin Tältäkin alalta siis luin

ja opin paljon. Aivan varmastikin ymmärrän lukemisella mahdollisesti kokonaan

muuta kuin ns. älymystömme suuret keskinkertaiset joukot. Tunnen ihmisiä, jotka

’lukevat’ äärettömän paljon, kirjan toisensa perästä, kirjain kirjaimelta, mutta

joita en sittenkään tahtoisi sanoa ’lukeneiksi’ Heillä on kyllä ylen paljon

tietoja, mutta heidän aivonsa eivät ymmärrä jaoitella eikä järjestää tätä niihin

koottua aineistoa. Heiltä puuttuu kykyä erottaa lukemastaan kirjasta heille

arvokas arvottomasta säilyttää edellinen ainiaan muistissaan ja, jos

mahdollista, olla jälkimmäistä yksinkertaisesti näkemättäkään, mutta missään

tapauksessa rupeamatta sitä laahaamaan mukana hyödyttömänä painolastina. Eihän

lukeminen olekaan itsetarkoitus, vaan keino, välikappale. Sen on ensinnäkin

autettava täyttämään ne puitteet, jotka taipumukset ja kyvyt viitoittavat

kullekin yksilölle; lisäksi sen on hankittava työaseet ja rakennusaineet, joita

kukin yksilö elämänkutsumuksessaan tarvitsee, samantekevää, onko tämän

tarkoituksena vain jokapäiväisen leivän hankkiminen vai korkeamman päämäärän

tyydyttäminen; toisekseen sen tulee auttaa syntymään yleistä maailmankuvaa.

Mutta molemmissa tapauksissa on välttämätöntä, ettei eri aikoina luetun

sisällystä talleteta muistiin kirjan rivien tai itse kirjojen järjestyksessä,

vaan että se pienten mosaiikkikivien lailla saa sijansa yleisessä

maailmankuvassa aina siinä paikassa, mikä kullekin kuuluu, ja kukin sisällys

siten auttaa kohdaltaan tätä kuvaa muodostumaan lukijan päässä. Muuten syntyy

kaikesta ulkoa opitusta hajanainen sekamelska, joka on yhtä arvoton kuin se

toisaalta saa onnettoman omistajansa luulemaan itsestään suuria. Sillä hän

uskoo, että hän nyt aivan vakavasti on sivistynyt, ymmärtää jotakin elämästä,

että hänellä on tietoja, vaikka todellisuudessa jokainen moisen sivistyksen lisä

vieraannuttaa hänet maailmasta, kunnes lopulta varsin usein päätyy joko

mielisairaalaan tai sitten ’poliitikkona’ kansaneduskuntaan.



Sellaisen ihmisen ei koskaan onnistu tietojensa sekasorrosta löytää hetken

vaatimuksiin sopivaa, koska hänen henkinen painolastinsa ei ole järjestettynä

elämän suuntaviivojen mukaan, vaan siinä aikajärjestyksessä, missä hän on kirjat

lukenut ja missä tiedot nyt ovat hänen päässään. Jos kohtalo jokapäiväisen

elämän vaatimuksineen aina tahtoisi muistuttaa häntä hänen kerran lukemansa

oikeasta käytöstä, sen täytyisi myöskin mainita kirjan nimi ja sivunumero, koska

tuo hölmöraukka ei muuten ikinä löytäisi oikeaa. Mutta koska kohtalo ei tee

sillä tavalla, niin nuo rikkiviisaat joutuvat jokaisena ratkaisevana vaikeana

hetkenä mitä hirveimpään pulaan, etsivät kouristuksenomaisesti vastaavanlaisia

tapauksia ja tietenkin auttamattomasti saavat käsiinsä väärät lääkemääräykset.

Jollei asianlaita olisi siten, ei voisi ymmärtää meikäläisten korkeimmissa

asemissa olevien oppineiden hallituksensankarien poliittisia aikaansaannoksia,

paitsi jos päättäisi patologisten taipumusten asemesta lähteä roistomaisesta

alhaisuudesta. Mutta kenellä on oikea lukemisen taito, hänen huomionsa kiintyy

jokaista kirjaa, jokaista aikakauslehteä tai lentolehtistäkin tutkiessaan

silmänräpäyksessä vaistomaisesti kaikkeen, mikä hänen käsittääkseen on

muistamisen arvoista, koska se joko on tarkoituksenmukaista tai ylipäänsä hyvä

tietää. Kun siten sillä tavalla havaittu saa oikean, tarkoituksenmukaisen

paikkansa siinä jollakin tavoin jo olemassa olevassa kuvassa, jonka mielikuvitus

on tästä tai tuosta ennakolta luonut, se tuota kuvaa joko oikaisee tai

täydentää, siis lisää sen oikeutta tai selvyyttä. Jos elämä nyt asettaa äkkiä

jonkin kysymyksen tutkittavaksi tai vastattavaksi, niin silloin, kun on sillä

tavoin luettu, muisti heti paikalla tarttuu jo olemassa olevan havaintokuvan

antamaan mittapuuhun ja ottaa siitä esiin kaikki kautta vuosikymmenien

keräytyneet, tähän kysymykseen liittyvät eri lisät, asettaa ne järjen ja

ymmärryksen punnittaviksi ja harkittaviksi ja uudelleen arvioitaviksi, kunnes

kysymys on selvitetty tai siihen on saatu vastaus. Ainoastaan sillä tavalla on

lukemisella merkitystä ja arvoa.



Esimerkiksi puhuja, joka ei tällä tavalla hanki ymmärrykselleen välttämätöntä

pohjaa ja perustaa, ei koskaan kykene, kun häntä vastustetaan, puolustamaan

vakuuttavalla tavalla mielipidettään, vaikka se tuhannestikin pitäisi yhtä

totuuden ja todellisuuden kanssa. Jokaisessa väittelyssä muisti jättää hänet

häpeällisesti pulaan; hän ei voi löytää perusteita omien väitteidensä tueksi

eikä vastustaa vastustajan väitteitä. Niin kauan kuin, esim. puhujaan nähden,

asianlaita on niin, että hän nolaa vain oman itsensä, se voi vielä olla

yhdentekevää, mutta todella hullusti ovat asiat silloin, kun kohtalo kutsuu

tuollaisen elävän tietosanakirjan, joka todellisuudessa ei kuitenkaan osaa

mitään, ohjailemaan valtakuntaa. Varhaisimmasta nuoruudestani alkaen pyrin

lukemaan oikealla tavalla, ja siinä minulle ovat olleet mitä parhaana apuna hyvä

muisti ja ymmärrys. Ja siitä näkökulmasta katsoen oli varsinkin Wienin ;aikani

minulle erikoisen hedelmällinen ja arvokas. Jokapäiväisen elämän kokemukset

muodostuivat kiihokkeiksi yhä uuteen mitä erilaisimpien ongelmien tutkintaan.

Kun siten vihdoin pystyin todellisuutta tietopuolisesti perustelemaan ja

tutkimaan teorian pätevyyttä todellisuuden valossa, säästyin toisaalta

tukehtumasta teorioihin ja toisaalta muuttumasta todellisuudessa pinnalliseksi.

Siten joutui tuona aikana jokapäiväisen elämän kokemus muodostumaan määrääväksi

ja innostavaksi yhteiskunnallisen kysymyksen ohella kahden muun mitä tärkeimmän

kysymyksen perinpohjaiselle teoreettiselle tutkimukselle. Kukapa tietää, milloin

olisin tullut syventyneeksi marxilaisuuden oppeihin ja olemukseen, jollei tuo

aika olisi suorastaan heittänyt minua keskelle tuota ongelmaa!



Se, mitä nuoruudessani tiesin sosiaalidemokratiasta, oli herttaisen vähäistä ja

varsin väärää. Minua ilahdutti suuresti, että sosiaalidemokratia kävi taistelua

yleisen ja salaisen äänioikeuden puolesta. Ymmärrykseni sanoi näet jo siihen

aikaan, että sen täytyi johtaa kovasti vihaamani Habsburgien vallan

heikentymiseen. Varmasti vakuuttuneena siitä, ettei Tonavan ;valtakuntaa ikinä

voitaisi pitää pystyssä muuten kuin uhraamalla saksalaisuus, mutta ettei

toisaalta edes saksalaisen aineksen vähittäisen slaavilaistamisen hintakaan

olisi millään tavoin takeena todella elinkykyisen valtakunnan syntymisestä,

koska slaavien kykyä pitää valtiota pystyssä täytynee pitää hyvin epäilyttävänä,

tervehdin sen vuoksi ilomielin jokaista kehitystä, jonka minun vakaumukseni

mukaan täytyi johtaa tuon mahdottoman valtion luhistumiseen, joka tuomitsi

kuolemaan kymmenen miljoonan ihmisen edustaman saksalaisuuden. Kuta pahemmin

kielten sekamelska pääsi valtiopäiviinkin syöpymään pirstoen ja hajoittaen

niitä, sitä lähemmäksi täytyi tuon Baabelin valtakunnan häviön, mutta samalla

myöskin Itävallan saksalaisen kansani vapautumisen hetken lähestyä. Ainoastaan

sitä tietä saattoi sitten yhtyminen vanhaan emämaahan joskus tapahtua. Siten ei

siis tuo sosiaalidemokratian toiminta minusta ollut vastenmielistä. Että se

myöskin pyrki parantamaan työväestön elinehtoja, niin kuin viattomuudessani

siihen aikaan vielä olin tarpeeksi tyhmä uskomaan, se oli mielestäni myös

luettava sille pikemminkin eduksi kuin viaksi. Mutta minua tympäisi ja loukkasi

sen vihamielinen asenne saksalaisuuden säilyttämisen puolesta käytyyn

taisteluun, viheliäinen slaavilaisten toverien suosion kosiskelu, jotka kyllä

ottivat moisen kosinnan vastaan, sikäli kuin siihen liittyi käytännöllisiä

myönnytyksiä, mutta pysyttelivät muuten röyhkeästi ja kopeasti syrjässä ja

antoivat täten noille tungetteleville kerjäläisille heidän rehellisesti

ansaitsemansa palkan.



Niinpä seitsentoistavuotiaana itse ’marxilaisuus-sana’ oli minulle vielä vähän

tunnettu, kun taas sosiaalidemokratiaa ja sosialismia pidin samana käsitteenä.

Tässäkin tarvittiin kohtalon kouraa avaamaan silmäni näkemään tuo suunnaton

kansanpetos. Tähän saakka olin tutustunut sosiaalidemokraattiseen puolueeseen

ainoastaan joidenkin joukkomielenosoitusten katsojana; sen jäsenten

ajatustavasta, saati itse opin olemuksesta minulla ei ollut vielä ollut

pienintäkään tietoa, mutta nyt jouduin yhdellä iskulla kosketuksiin sen

kasvatuksen ja maailmankatsomuksen tuotteiden kanssa. Ja mikä muuten ehkä olisi

tullut vasta vuosikymmenien kuluttua, sen saavutin nyt muutamassa kuukaudessa:

opin oikein ymmärtämään tuon yhteiskunnallisen hyveen ja lähimmäisenrakkauden

valeverhoon pukeutuneen ruttotaudin, josta ihmiskunnan täytyy niin pian kuin

mahdollista vapauttaa tämä maapallo, koska maapallo muuten voi helposti vapautua

koko ihmiskunnasta. Ensimmäinen tapaamiseni sosiaalidemokraattien kanssa sattui

rakennustyömaalla. Kohta alusta alkaen se oli kaikkea muuta kuin

mieltäylentävää. Vaatteeni olivat vielä kutakuinkin siistit, puheeni huoliteltua

ja olemukseltani olin pidättyväinen. Mieltäni askarrutti vielä niin suuressa

määrin oma kohtaloni, ettei huomiota kovinkaan paljon riittänyt ympäristölleni.

Etsin vain työtä päästäkseni näkemästä nälkää sekä saavuttaakseni mahdollisuuden

vaikkapa hitaaseenkin itseni edelleen kehittämiseen. En olisi ehkä ollenkaan

tullut välittäneeksi uudesta ympäristöstäni, jollei jo kolmantena tai neljäntenä

päivänä olisi sattunut tapaus, joka heti paikalla pakotti minut määrittelemään

asenteeni sen suhteen. Minua näet vaadittiin liittymään ammattijärjestöön.



Tietoni ammattijärjestöstä eivät noihin aikoihin vielä olleet tyhjää kummemmat.

En olisi kyennyt todistamaan sen olemassaoloa tarkoituksenmukaiseksi enempää

kuin epätarkoituksenmukaiseksikaan. Kun minulle sanottiin, että minun pitää

liittyä siihen, kieltäydyin. Perustelin kieltoani siten, etten ymmärrä asiasta

mitään ja etten ylipäänsä anna pakottaa itseäni mihinkään. Ehkäpä ensimmäinen

mainitsemani perustelu vaikutti sen, ettei minua heti paikalla heitetty ulos.

Ehkäpä toivoivat saavansa minut muutamassa päivässä käännytetyksi tai

pehmitetyksi. Joka tapauksessa se oli perinpohjainen erehdys. Kun oli kulunut

kaksi viikkoa, en enää jaksanut, vaikka olisin tahtonutkin. Noina kahtena

viikkona ehdin tarkemmin tutustua uuteen ympäristööni, niin ettei enää mikään

maailman mahti olisi saanut minua taivutetuksi liittymään järjestöön, jonka

kannattajat olivat sinä aikana näyttäytyneet minulle niin epäsuotuisassa

valossa. Ensimmäisinä päivinä olin harmistunut. Päivällisaikana osa työmiehistä

meni lähimpään kapakkaan toisten jäädessä rakennuspaikalle haukkaamaan

enimmäkseen hyvin niukan päivällisensä. Nämä olivat perheellisiä miehiä, joille

vaimot. toivat päivälliskeiton kehnoissa astioissa. Viikon lopulla tällaisten

miesten lukumäärä aina lisääntyi; ymmärsin vasta tuonnempana, miksi. Nyt sitten

pohdittiin politiikkaa. Itse puolestani join pullollisen maitoa ja söin

leipäpalaseni hiukan syrjemmässä ja tarkkailin varovasti uutta ympäristöäni tai

ajattelin omaa kurjaa kohtaloani. Mutta kuitenkin kuulin enemmän kuin tarpeeksi;

muutamakseen minusta tuntui myöskin siltä, että toiset tahallaan tulivat

lähemmäksi minua saadakseen ehkä siten minut houkutelluksi määrittelemään

kantani. Joka tapauksessa kuulemani oli omansa ärsyttämään minut äärimmilleen.

Siinä pantiin pataluhaksi kaikki tyynni: kansakunta kapitalististen ; kuinka

usein minun täytyikään tuo sana kuulla! ; luokkien keksintönä; isänmaa

porvariston välineenä, millä se riisti työväkeä; lain arvovalta keinona, millä

köyhälistöä sorrettiin; koulu sellaisena laitoksena, jossa kasvatettiin orja ;

ainesta, mutta myöskin orjienpitäjiä; uskonto riistettäväksi tietyn kansan

hämäämis ; ja tyhmistämiskeinona; siveys, moraali typerän, lammasmaisen

kärsivällisyyden merkkinä jne. Ei ollut kerta kaikkiaan yhtään mitään, mitä ei

olisi raastettu hirvittävän syvyyden lokaan.



Alussa yritin pysytellä vaiti. Mutta lopulta se ei enää käynyt päinsä. Aloin

määritellä kantaani, aloin väittää vastaan. Minun täytyi kylläkin myöntää, että

se oli aivan toivotonta ja hyödytöntä, niin kauan kuin minulla ei ollut ainakin

joitakin tietoja kiistanalaisista kysymyksistä. Sen vuoksi aloin etsiä niitä

lähteitä joista he ammensivat luulotellun viisautensa. Luin kirjan toisensa,

lentolehtisen lehtolehtisen perästä. Rakennustyömaalla tuli nyt usein kuumia

yhteenottoja. Taistelin puolestani, päivä päivältä paremmin selvillä myös

vastustajieni omasta tiedosta kuin he itsekään, kunnes vihdoin päivänä muutamana

otettiin käytäntöön se keino, jolla helpoimmin saavutetaan järjestä voitto:

terrori, väkivalta. Muutamat vastapuolueen puhemiehet käskivät minut heti

paikalla lähtemään tieheni koko rakennustyömaalta tai he heittäisivät minut

rakennustelineiltä maahan. Koska olin yksin ja vastarinta näytti turhalta, pidin

viisaimpana noudattaa edellistä neuvoa, yhtä kokemusta rikkaampana. Lähdin

tieheni tympeyden ja inhon vallassa, mutta samalla niin järkyttyneenä, että

minun olisi ollut mahdoton kääntää selkääni koko asialle. Ei, ensi närkästyksen

puuskan haihduttua pääsi itsepäisyys jälleen voitolle. Olin kaiken uhallakin

lujasti päättänyt mennä työhön jollekin rakennukselle. Tätä päätöstäni tuki

vielä osaltaan hätä ja puute, joka pari viikkoa myöhemmin, kun vähät säästöt oli

syöty, minut kouristi armottomaan syleilyynsä. Nyt minun oli pakko mennä,

tahdoinpa tai olinpa tahtomatta. Ja niin sama leikki alkoi taas uudelleen

alusta, ja se päättyi samoin kuin ensimmäisellä kerralla.



Taistelin sisimmässäni itseni kanssa: Ovatko nuo miehet vielä sen arvoisia, että

kuuluvat suureen kansaan? Kiusallinen kysymys; jos näet siihen vastataan

myöntäen, ei taistelu kansakunnan puolesta ole todellakaan enää niiden vaivojen

ja uhrausten arvoinen, joita parhaiden . on suoritettava tuollaisten hylkiöiden

vuoksi; mutta jos taas vastaus on kieltävä, silloin meidän kansamme on köyhä

ihmisistä. Levottomana ja mieli ahdistuksen vallassa huomasin niinä päivinä,

jolloin syvennyin tuollaisiin mietiskelyihin, että niiden joukko, joita ei enää

voinut lukea heidän omaan kansaansa kuuluviksi, paisui uhkaavaksi armeijaksi.

Miten toisenlaisin tuntein nyt tuijotinkaan eräänä päivänä Wienin työläisten

joukkomielenosoituskulkueen loppumattomia nelimiehisiä rivejä! Lähes kahden

tunnin ajan seisoin siten, hengitystäni pidätellen, katselemassa tuota

suunnatonta ihmislohikäärmettä, joka hitaasti vyöryi ohi. Masentuneena ja

ahdistuneena lähdin vihdoinkin aukiolta ja käännyin kotiin päin. Kotimatkalla

pisti tupakkakaupassa silmääni ’Arheiterzeitung’ (Työväenlehti), vanhan

Itävallan sosiaalidemokraattisen puolueen pää ;äänenkannattaja. Se oli myöskin

luettavana huokeassa kansankahvilassa, missä silloin tällöin pistäydyin

lukemassa sanomalehtiä; mutta tähän saakka en ollut jaksanut mitenkään silmäillä

paria minuuttia kauempaa tuota viheliäistä lehteä, jonka koko sävy oli

mielestäni kuin henkistä vihtrilliä. Mielenosoituksesta masentunut kun olin,

jokin sisäinen ääni kehoitti minua nyt ostamaan tuon lehden ja lukemaan sen

perusteellisesti. Niin tein sitten joka ilta, vaikka aina täytyikin hillitä

mokoman väkevöidyn valheliuoksen mielessä nostattamaa kiivastuksen puuskaa.

Paremmin kuin kaikesta teoreettisesta kirjallisuudesta saatoin nyt, lukemalla

joka päivä sosiaalidemokraattisia sanomalehtiä, perehtyä noiden ajatusjuoksujen

olemukseen.



Sillä millainen ero olikaan teoreettisen kirjallisuuden loistavien sananparsien,

joissa puhuttiin vapaudesta, kauneudesta ja arvokkuudesta, virvatulina

välkkyvän, näennäisesti mitä syvällisintä viisautta vaivalloisesti ilmaisevan

sanahelinän, vastenmielisen humaanisen moraalin ; mikä kaikki oli kirjoitettu

profeetallisen varmuuden julkeaan tapaan ; ja toiselta puolen sen karkean,

häikäilemättömän, pahintakaan alhaisuutta arastelemattoman valehtelutaituruuden

välillä, jolla tuon ihmiskunnan uuden pelastuksenopin päivälehdistö työskentelee

kaikin panettelun ja parjauksen keinoin ja osoittaen todella hämmästyttävää

taitoa! Edellinen on tarkoitettu keskisäädyn ja tietysti myöskin korkeimpien

älymystökerrosten pässinpäille, jälkimmäinen suurille joukoille.



Minulle merkitsi syventyminen tuon opin ja järjestön kirjallisuuteen j a

sanomalehdistöön tien löytämistä takaisin kansani luo. Se, mikä ennen oli

mielestäni ollut kuin ylipääsemätön kuilu, sen oli nyt muututtava vielä

entistäkin suuremman rakkauden aiheeksi. Ainoastaan tyhmyri voi vielä tuomita

uhria, kun tuntee tuon suunnattoman myrkytystyön. Kuta enemmän seuraavina

vuosina pääsin itsenäiseksi, sitä paremmin avartui katse välimatkan kasvaessa

huomaamaan sosiaalidemokratian saavuttaman menestyksen sisäisiä syitä. Nyt

ymmärsin sen jyrkän, häikäilemättömän vaatimuksen merkityksen, että piti tilata

ainoastaan punaisia lehtiä, käydä ainoastaan punaisissa kokouksissa, lukea

punaisia kirjoja, jne. Selvää selvempinä näin silmieni edessä tuon

suvaitsemattomuuden opin auttamattomat seuraukset. Suurten joukkojen mielenlaatu

ei ole vastaanottavainen puolinaisuudelle eikä heikkoudelle.



Samoin kuin nainen, jonka sielullisille tunteille ovat vähemmässä määrin

määräävinä puhtaan järjen perusteet kuin epämääräinen tunteesta johtuva

täydentävän voiman kaipuu ja joka sen vuoksi mieluummin taipuu voimakkaan

tahtoon kuin hallitsee heikkoa, samalla tavoin myöskin suuret joukot ihailevat

enemmän hallitsijaa ja valtiasta kuin anojaa ja rukoilijaa ja tuntevat

sisimmässään suurempaa tyydytystä opista, joka ei siedä rinnallaan ainoaakaan

toista, kuin vapaamielisen vapauden hyväksymisestä; useimmissa tapauksissa ne

eivät edes tiedä, mitä tehdä koko sellaisella vapaudella, jopa ne silloin voivat

helposti tuntea itsensä hylätyiksi. Suurten joukkojen on yhtä vaikea päästä

selville siitä, miten hävyttömästi niitä henkisesti terroroidaan, kuin

siitäkään, miten kuohuttavalla tavalla niiden inhimillistä vapautta sorretaan,

koska ne kerran eivät aavistakaan koko opin sisäistä mielettömyyttä. Ne näkevät

ainoastaan sen määrätietoisten lausuntojen häikäilemättömän voiman ja rajuuden,

jonka edessä ne aina taipuvat. Jos sosiaalidemokratia asetetaan vastakkain

toisen, todemman, mutta yhtä rajusti ja häikäilemättömästi ajetun opin kanssa,

tämä viimeksi mainittu voittaa, vaikkakin vasta mitä ankarimman taistelun

jälkeen. Ennen kuin oli kaksi vuotta kulunut, olio selvillä sosiaalidemokratian

sekä opista että teknillisistä välineistä. Käsitin sen inhottavan henkisen

terrorin, jota tuo samainen liike harjoittaa ennen kaikkea porvarissäätyä

kohtaan, joka ei ole siveellisesti enempää kuin sielullisestikaan valmistautunut

ottamaan sellaisia hyökkäyksiä vastaan, ryöpyttäen sovitusta merkistä oikeaa

valheiden ja parjausten rumputulta vaarallisimmaksi katsomansa vastustajan

niskaan, siihen asti, kunnes hyökkäyksen kohteiksi joutuneiden hermot pettävät

ja he tekevät vihatuille hyökkääjille myönnytyksiä vain päästäkseen rauhaan.

Mutta rauhaa nuo tyhmyrit eivät kuitenkaan saa. Sama leikki alkaa uudelleen

alusta, ja se toistetaan siksi usein, että tuon hurjan rakin pelko muuttuu

suggestiiviseksi lamautumiseksi.



Koska sosiaalidemokratia omasta kokemuksestaan parhaiten tuntee voiman

merkityksen, se käy kiivaimmin sellaisten kimppuun, joiden olemuksessa se

vainuaa jonkin verran tuota samaa, muuten varsin harvinaista ainesta. Toisaalta

taas se hyvittelee jokaista vastapuolen leirin heikkoa, milloin varovasti,

milloin äänekkäämmin, aina asianomaisen tunnetun tai luulotellun henkisen

kyvykkyyden mukaan. Se ei pelkää niinkään suuresti voimatonta, tarmotonta neroa

kuin henkisesti vaatimatontakin voimaluonnetta. Kaikkein eniten se vetoaa sekä

henkisesti että voimiltaan heikkoihin. Se osaa antaa asioille sellaisen leiman,

ikään kuin vain siten olisi rauha säilytettävissä, mutta samalla se kuitenkin

viisaan varovasti, mutta kuitenkin järkkymättä valtaa aseman toisensa jälkeen,

milloin harjoittaen hiljaista kiristystä, milloin taasen turvautuen suoranaiseen

rosvoukseen sellaisina hetkinä, jolloin yleinen huomio on kohdistuneena toisiin

asioihin eikä halua joutua häirityksi tai sitten pitää asiaa liian vähäpätöisenä

herättääkseen suurta huomiota ja uudelleen ärsyttääkseen kiusallista

vastustajaa. Se on taktiikkaa, joka on keksitty ottamalla laskuissa tarkoin

huomioon kaikki inhimilliset heikkoudet ja jonka tuloksen täytyy melkein

matemaattisen varmasti johtaa menestykseen, jollei myöskin vastapuolue opi

taistelemaan myrkkykaasuja vastaan samoin myrkkykaasujen avulla. Heikoille

luonteille täytyy sanoa, että tässä on kysymyksessä joko olemassaolo tai tuho.

Yhtä selväksi selveni minulle nyt myöskin ruumiillisen terrorin merkitys

yksilöiden ja suurten joukkojen suhteen. Tässäkin on havaittavissa tarkkaan

ennakolta laskettu psykologinen vaikutus.



Työpaikalla, tehtaissa, kokoushuoneistoissa ja joukkomielenilmaisuissa

harjoitettu terrori johtaa aina menestykseen, niin kauan kuin ei sitä vastaan

aseteta toista yhtä suurta terroria. Silloin tuo puolue rupeaa aivan varmasti

huutamaan apua, kirkumaan poliisia; huolimatta vanhastaan kaikkea esivaltaa

kohtaan tuntemastaan halveksinnasta se parkuen huutaa tätä avuksi ja useimmissa

tapauksissa todella saavuttaakin yleisessä sekasorrossa päämääränsä ; nimittäin:

se löytää kuin löytääkin jonkun korkean virkamiehen, sellaisen naudan, joka

siinä kaistapäisessä toivossaan, että tällä tavoin ehkä vastaisen varalta pääsee

hankkiutumaan tuon pelätyn vastustajan kanssa hyviin kirjoihin, tulee mukaan

auttamaan tuon maailmanruttotaudin vastustajaa tuhoamaan.



Millaisen vaikutuksen sellainen isku tekee suuriin joukkoihin, niin hyvin

kannattajien kuin vastustajienkin mieliin, sen pystyy arvioimaan ainoastaan se,

joka tuntee kansan sielun, ei kirjoista, vaan elävästä elämästä. Sillä kun

saavutettu voitto tuntuu kannattajien joukossa heidän oman asiansa oikeuden

riemuvoitolta, lyöty vastustaja sen sijaan rupeaa useimmissa tapauksissa

epäilemään tokko jatketulla vastarinnalla ylipäänsä voi olla onnistumisen

mahdollisuuksia. Kuta enemmän tulin tuntemaan ennen kaikkea ruumiillisen

terrorin menettelytapoja, sitä suuremmaksi kasvoi anteeksipyyntöni niitä

satojatuhansia kohtaan, jotka olivat sen alaisina. Kaikkein hartaimmin saan olla

silloiselle ahdingonajalleni kiitollinen siitä, että se yksin antoi minulle Oman

kansani takaisin, että opin erottamaan uhrit viettelijöistä. Tuon ihmisten

viettelyn ja harhaanjohtamisen aikaansaannoksista ei voi käyttää muuta nimitystä

kuin uhri. Sillä kun edellä olen yrittänyt piirtää muutamia kuvia noista

alimmista kansankerroksista, suoraan elävästä elämästä, ne eivät tulisi

täydellisiä, jollen samalla vakuuttaisi, että sentään noissakin syvyyksissä

tapasin valopilkkuja: usein aivan harvinaista uhrautuvaisuutta, mitä

uskollisinta toveruutta, tavatonta tyytyväisyyttä ja ujoa, pidättyvää

vaatimattomuutta, varsinkin vanhemmista silloisista työläisistä puheen ollen.

Vaikka sanotut avut jo olivatkin nuoremman polven keskuudesta suurkaupungin

yleisen vaikutuksenkin johdosta yhä enemmän häviämässä, heidänkin keskuudessaan

oli sentään useita, joiden vielä perin terve veri vei voiton elämän tympeästä

alhaisuudesta.



Kun sitten nuo usein sydämellisen hyvät, kelpo miehet kuitenkin poliittisessa

toiminnassaan astuivat meidän kansakuntamme verivihollisten riveihin ja olivat

mukana noita rivejä sulkemassa, se johtui siitä, että he eivät ymmärtäneet

eivätkä voineet ymmärtää tuon uuden opin alhaisuutta, ettei kukaan muu

vaivautunut välittämään heistä ja vihdoin siitä, että loppujen lopuksi

yhteiskunnalliset olot olivat voimakkaammat kuin kaikki muu heissä mahdollisesti

piilevä vastustustahto. Se hätä, johon he joskus tavalla tai toisella joutuivat,

ajoi heidät kuitenkin kaikitenkin sosiaalidemokraattien leiriin. Kun nyt

porvaristo lukemattomia kertoja asettui mitä kömpelöimmällä, mutta samalla mitä

moraalittomimmalla tavalla vastustamaan jo kaiken ihmisyyden nimessäkin

oikeutettuja vaatimuksia, useinkaan saavuttamatta tai voimatta odottaakaan

saavuttavansa sellaisesta asenteesta mitään etua, silloin joutui kaikkein

kunnollisinkin ammattijärjestöön kuuluva työläinen pakostakin mukaan

poliittiseen toimintaan. Miljoonat työläiset olivat varmastikin alun alkuaan

sisimmässään sosiaalidemokraattisen puolueen vihollisia, mutta heidän

vastustuksensa mursi se usein suorastaan mieletön tapa, miten porvarillisten

puolueiden taholta asetuttiin vastustamaan jok'ikistä yhteiskunnallisluontoista

vaatimusta. Se seikka, että kerrassaan ahdasjärkisesti torjuttiin jok'ikinen

työolojen parannusyritys, kieltäydyttiin hankkimasta koneisiin suojalaitteita,

evättiin lasten työn käyttökielto samoin kuin naisten huolto edes niinä

kuukausina, jolloin nämä jo kantoivat tulevaa kansatoveria sydämensä alla,

auttoi sosiaalidemokratiaa, joka kiitollisena tarttui jokaiseen sellaiseen

viheliäisen ajatustavan ilmaukseen, ajamaan joukkoja sen nuottaan. Koskaan ei

poliittinen porvaristomme voi hyvittää, mitä se tässä suhteessa on rikkonut.

Sillä asettuessaan vastustamaan kaikkia yhteiskunnallisten epäkohtien

poistamisyrityksiä se kylvi vihaa ja näköjään itse teki oikeutetuksi sen koko

kansan verivihollisten väitteen, että sosiaalidemokraattinen puolue yksin muka

ajaa työtätekevän kansan etuja.



Se siis ensi sijassa loi ammattiyhdistysten siveellisen oikeutuksen, sen

järjestön, joka on kaikkein eniten ajanut vaalikarjaa tuon poliittisen puolueen

karsinaan. Opintovuosinani Wienissä minun oli, tahtoen tai tahtomattani

määriteltävä kantani myöskin ammattiyhdistyksiä koskevassa kysymyksessä. Kun

pidin niitä sosiaalidemokraattisen puolueen erottamattomina osina, ratkaisuni

oli nopeasti tehty ja ; osui harhaan. Tietenkin hylkäsin ne muitta mutkitta.

Tässäkin tavattoman tärkeässä kysymyksessä antoi kohtalo itse minulle opetusta.

Tuloksena oli ensimmäisen tuomioni kumoutuminen. aseman. Se uskoi, nenäkkäästi

kieltäessään järjenmukaisen kehityksen, voivansa tehdä siitä lopun, mutta

todellisuudessa se pakotti tämän lähtemään järjettömille urille. Sillä onhan

mielettömyyttä, että ammattiyhdistysliike muka sinänsä olisi ollut isänmaalle

vihamielistä, ja lisäksi se ei ole tottakaan. Pikemminkin päinvastoin. Kun

ammattiyhdistystoiminnan päämääränä on parempien elämänehtojen hankkiminen

yhteiskuntaluokalle, joka kuuluu kansakunnan tukipylväisiin, ja se toteuttaa

sen, ei siinä kyllin, ettei se vaikuta isänmaalle tai valtiolle vihamielisesti,

vaan se vaikuttaa sanan tosimmassa merkityksessä kansallisesti. Se on siten

apuna luomassa niitä yhteiskunnallisia edellytyksiä, joita vailla ei yleinen

yhteiskunnallinen kasvatus ole ajateltavissakaan. Sillä on siinä mitä suurimmat

ansiot, koska se poistamalla yhteiskunnallisia mätähaavoja hävittää sekä

henkisiä että ruumiillisia sairaudenaiheuttajia ja siten osaltaan edistää

kansanruumiin yleistä terveyttä.



Kysymys ammattiyhdistysten tarpeellisuudesta on siis todellakin tarpeeton. Niin

kauan kuin työnantajien joukossa on ihmisiä, joilla on niukalti

yhteiskunnallista ymmärrystä, jopa sellaisia, joilta puuttuu oikeuden ­ja

kohtuudentuntoa, on heidän henkilökunnillaan, jotka sentään muodostavat osan

kansastamme, ei ainoastaan oikeus, vaan velvollisuuskin suojella yhteisön etuja

jonkun yksityisen voitonhimolta tai järjettömyydeltä; sillä uskollisuuden ja

vilpittömyyden voimassapito kansanruumiissa on yhtä suuressa määrin kansakunnan

edun vaatima kuin kansan terveyden säilyttäminen. Molempia puolia uhkaavat

suuresti arvottomat yrittäjät, jotka eivät tunne itseään kansayhteisön

jäseniksi. Heidän voitonhimonsa tai häikäilemättömyytensä sanelemista pahoista

teoista aiheutuu pahoja vaurioita tulevaisuudelle. Sellaisen kehityksen syiden

poistaminen merkitsee kansakunnan hyödyttämistä, eikä suinkaan päinvastoin.

Älköön sanottako niin, että onhan jokaisella vapaa valta tehdä



Kaksikymmenvuotiaana olin oppinut erottamaan ammattiyhdistykset työntekijöiden

yleisten yhteiskunnallisten oikeuksien puolustus- ­sekä parempien elämänehtojen

hankkimiskeinoina niiden jäsenille, ja toisaalta ammattiyhdistykset puolueen

aseina valtiollisessa luokkataistelussa.

Se seikka, että sosiaalidemokraatit käsittivät ammattiyhdistysliikkeen

tavattoman suuren merkityksen, takasi heille tämän aseen ja samalla myöskin

menestyksen; porvaristolle maksoi se, että siltä puuttui kykyä tätä ymmärtää,

sen valtiollisen johtopäätökset siitä vääryydestä, jota hänelle todella on

tapahtunut tai jota luulottelee itselleen tapahtuneen, siis kulkea tietään. Ei!

Tuo tuollainen on tuulenpieksäntää ja sitä on pidettävä huomion

harhaanjohtamisyrityksenä. Joko epäsuotuisien, epäyhteiskunnallisten ilmiöiden

poistaminen on kansakunnan edun mukaista tai ei ole. Jos asianlaita on

edellisellä tavalla, silloin on käytävä taistelua sellaisin asein, jotka

tarjoavat menestymisen mahdollisuuksia. Mutta yksityinen työläinen ei koskaan

kykene pitämään puoliaan suuren työnantajan valtaa vastaan, koska tässä ei voi

olla kysymys korkeamman oikeuden voitosta ; sillä jos se tunnustettaisiin, ei

olisi lainkaan taistelua, koska siihen ei olisi mitään aihetta ;, vaan on

kysymys siitä, kumman voima on suurempi. Muutenhan olemassa oleva oikeudentunto

jo yksin saattaisi riidan rehellisesti päätökseen, tai, paremminkin sanoen,

riitaa ei voisi koskaan syntyä. Ei, kun ihmisten epäyhteiskunnallinen tai

arvoton kohtelu kiihottaa vastarintaan, tuon taistelun voi ratkaista ainoastaan

väkevämpi, niin kauan kuin ei ole asetettu erikoisia oikeusviranomaisia noita

epäkohtia poistamaan. Siitä johtuu luonnostaan, että yksityistä, joka edustaa

yrittäjän keskitettyä voimaa, vastaan voi esiintyä vain koko työläisten Joukkoa

edustava yksityishenkilö, jottei näiden olisi heti alussa pakko luopua voiton

mahdollisuudesta.



Siten ammattijärjestö saattaa johtaa yhteiskunnallisen ajatuksen voimistumiseen

tämän ajatuksen päästessä käytännöllisesti vaikuttamaan jokapäiväisessä elämässä

ja siten niiden ärsytyksen syiden poistamiseen, jotka yhä uudelleen aiheuttavat

tyytymättömyyttä ja valituksia. ; Ettei asia ole näin, on suurelta osalta niiden

syytä, jotka osasivat asettaa esteitä yhteiskunnallisten epäkohtien

korjaamiselle laeilla tai ehkäisivät sen valtiollisella vaikutusvallallaan. Sitä

mukaa kuin poliittiselta porvaristolta puuttui kykyä ymmärtää ammattijärjestön

merkitystä tai pikemminkin halua ymmärtää sitä, ja tämä porvaristo asettui sitä

vastustamaan, otti sosiaalidemokratia tuon riidanalaisen liikkeen hoiviinsa.

Kaukonäköisesti se tällöin loi itselleen lujan perustan, joka monet kerrat

ratkaisevissa, vaarallisissa tilanteissa kesti koetuksen viimeisenä

varustuksena. Totta kyllä sen sisäinen tarkoitus silloin vähitellen syrjäytyi

tehdäkseen tilaa uusille päämäärille. Sosiaalidemokratian mieleen ei koskaan ole

juolahtanut säilyttää valtaamansa ammattiyhdistysliikkeen alkuperäistä tehtävää.

Ei, sellainen ei ole ollut ollenkaan tarkoitus. Muutaman vuosikymmenen kuluessa

oli sosiaalidemokratian taitava käsi muuttanut sen. yhteiskunnallisten

ihmisoikeuksien puolustuksen apukeinosta kansallisen talouselämän tuhoamisen

välikappaleeksi. Työläisten edut eivät siinä saaneet olla vähimpänäkään esteenä.

Sillä poliittisessakin suhteessa sallii taloudellisten pakkokeinojen käyttö joka

aika harjoittaa kiristystä, mikäli vain toisella puolen on tarpeeksi

tunnottomuutta ja toisella puolella taasen riittämiin typerää, lammasmaista

kärsivällisyyttä. Tätä nykyä on olemassa molempiakin.



Jo viime vuosisadantaitteessa oli ammattiyhdistysliike aikoja sitten lakannut

palvelemasta varhaisempia tarkoitusperiään. Vuodesta vuoteen se oli yhä pahemmin

joutunut sosiaalidemokraattisen politiikan taikakehään, niin että sitä lopuksi

on käytetty vain junttana luokkataistelussa. Sen oli määrä alituiseen iskemällä

saada koko vaivalloisesti rakennettu talousrakenne romahtamaan kasaan, jotta

valtiorakenteelle voitaisiin helpommin aiheuttaa sama kohtalo, kun sen

taloudelliset perusmuurit olisi saatu hävitetyksi. Tällöin oli yhä vähemmän

puhetta työväestön kaikkien todellisten tarpeiden valvomisesta, kunnes

poliittinen viisaus lopulta harkitsi, ettei ollut ylipäänsä enää lainkaan

toivottavaa korostaa laajojen kansankerrosten yhteiskunnallista, saati

sivistyksellistä hätää, koska muuten oli tarjona se vaara, että kun nuo toiveet

olisi tyydytetty, kansa ei enää sallisi itseään iät kaiket käyttää tahdottomana

hyökkäysjoukkona. Sellaisen kehityksen aavisteleva vainuaminen pelästytti

luokkataistelun johtajat niin pahanpäiväisesti, että he lopulta muitta mutkitta

hylkäsivät jokaisen siunauksellisen edistysaskelen, jopa asettuivat mitä

päättävimmin sitä vastustamaan. Heidän ei kuitenkaan tarvinnut pelätä joutuvansa

perustelemaan näköjään käsittämätöntä menettelyään. Kun aina vain kiristettiin

vaatimuksia yhä korkeammalle, niiden toteuttamismahdollisuus näytti niin vähältä

ja merkityksettömältä, että aina ja kaikkina aikoina saattoi suurille joukoille

uskotella, että oli muka kysymyksessä pelkästään pirullinen yritys heikentää

kovin halpahintaisella tavalla työläisten iskuvoimaa tai jos mahdollista

lamauttaa se kokonaan tyydyttämällä heidän pyhimpiä oikeuksiaan naurettavan

pienessä määrin. Kun otetaan huomioon laajojen kansankerrosten heikko

ajatuskyky, ei voi moisten väitteiden menestymistä ihmetellä.



Porvarillisessa leirissä oltiin tyrmistyneitä sosiaalidemokraattien taktiikan

ilmeisen valheellisuuden johdosta mutta silti ei kuitenkaan siitä tehty

vähäisimpiäkään johtopäätöksiä ojennusnuoraksi omalle toiminnalle. Juuri sen

seikan, että sosiaalidemokratia pelkäsi kaikkea työväestön kohottamista

siihenastisen sivistyksellisen ja yhteiskunnallisen kurjuutensa syvyydestä,

olisi toki pitänyt johtaa mitä suurimpiin ponnistuksiin tähän suuntaan, niin

että vähän kerrassaan olisi saatu väännetyksi luokkataistelun edustajilta ase

kädestä. Mutta niin ei kuitenkaan tapahtunut. Sen sijaan, että olisi itse

ruvettu hyökkäämään ja vallattu vastapuolen asemat, annettiin tämän asettaa

heidät, porvarilliset, seinää vasten, kunnes vihdoin turvauduttiin aivan

riittämättömiin hätäkeinoihin, jotka jäivät tehottomiksi, koska tulivat liian

myöhään, ja jotka oli helppo torjua, koska ne olivat niin merkityksettömiä.

Todellisuudessa siten kaikki pysyi ennallaan, tyytymättömyys vain. oli suurempi

kuin ennen konsanaan. Jo silloin kohosi riippumaton ammattiyhdistys uhkaavana

ukkospilvenä valtiollisen taivaanrannan ja yksityisten kansalaisten olemassaolon

yllä. Se oli eräs noita peloittavia terrorivälineitä kansallisen talouselämän

varmuuden ja riippumattomuuden, valtion lujuuden ja yksilön vapauden menoksi.

Juuri se erikoisesti teki demokratian käsitteen vastenmielisen naurettavaksi

tyhjäksi lauseparreksi, se häpäisi vapauden ja pilkkasi kuolemattomasti

veljeyttä lauseella: ’Jollet halua olla meidän toverimme, me iskemme kallosi

mäsäksi.’. Sellaiseksi minä tuon ihmiskunnan ystävän havaitsin. Vuosien

vieriessä mielipiteeni siitä avartui ja syventyi, mutta minun ei tarvinnut sitä

koskaan muuttaa.



Kuta syvemmin pääsin perehtymään sosiaalidemokratian ulkonaiseen olemukseen,

sitä kiihkeämmäksi kasvoi halu käsittää tuon opin ydin. Tässä suhteessa ei

virallisesta puoluekirjallisuudesta voinut olla paljoakaan apua. Sen väitteet ja

todistukset ovat, sikäli kuin on puhe taloudellisista kysymyksistä,

paikkansapitämättömiä; sikäli kuin se käsittelee valtiollisia päämääriä, se

valehtelee. Sen lisäksi tuntui sen uudempi rääväsuinen ilmaisu; ja esitystapa

minusta erikoisen vastenmieliseltä. Käyttämällä suunnattomat määrät sisällöltään

hämäriä ja merkitykseltään käsittämättömiä sanoja niissä kyhätään lauseita,

jotka pyrkivät olemaan yhtä henkeviä kuin ne todellisuudessa ovat tolkuttomia.

Ainoastaan suurkaupunkiemme rappeutuneet boheemityypit mahtavat tuntea olonsa

miellyttäväksi ja kotoiseksi tuossa järjen sokkelorakennuksessa ja penkoa

’sisäisiä elämyksiä’ tuon kirjallisen dadaismin lannasta, tukenaan meidän

kansamme erään osan aivan sananparreksi muuttunut vaatimattomuus, se kun aina

vainuaa sitä syvällisempää viisautta sellaisessa, mitä se itse ei pysty

ymmärtämään. Mutta kun sitten punnitsin keskenään tämän opin teoreettisia

valheellisuuksia ja mielettömyyksiä sekä sen ilmenemistä todellisuudessa, sain

vähän kerrassaan selvän kuvan sen sisäisistä tarkoituksista. Sellaisina hetkinä

mieleni valtasivat pelokkaat aavistukset ja julma pelko. Näin silloin edessäni

opin, joka oli rakentunut itsekkyydestä ja vihasta, joka matemaattisten lakien

mukaan voi johtaa voittoon, mutta samalla pakosta tuhoaa ihmiskunnan. Olinhan

sillä välin oppinut käsittämään tämän hävityksen opin ja erään kansan olemuksen

välisen yhteyden, jonka todellinen olemus oli siihen saakka ollut minulle

melkein tuntematon. Vasta juutalaisuuden tuntemus yksin tarjoaa avaimen

sosiaalidemokratian salaisten ja niin ollen todellisten tarkoitusperien

tuntemiseen. Joka tuntee tuon kansan, sen silmistä putoavat tuon puolueen

päämääriä ja tarkoituksia kaihtavat pettävät verhot, ja tyhjien

yhteiskunnallisten iskulauseiden usvasta ja huuruista paljastuvat marxilaisuuden

irvistelevät kasvot.



Minun on nyt enää vaikea, melkeinpä mahdoton sanoa, mil­loin ’juutalainen’ ;sana

ensi kerran herätti mielessäni erikoisia ajatuksia. Isänkodissa en muista isän

elinaikana ylipäänsä koko sanaa kuulleenikaan. Luulen kyllä, että vanha herra

olisi pitänyt sitä ihmistä sivistyksellisesti takapajulla olevana, joka olisi

tuota nimitystä erikoisesti korostanut. Hän oli elämänsä var­rella vähän

kerrassaan päätynyt enemmän tai vähemmän maailmankansalaisen katsantokantoihin,

jotka eivät olleet ainoastaan säilyneet hänen mitä jyrkimmästä kansallisesta

mielialastaan huolimatta, vaan olivat antaneet tartuntaansa minuunkin. En vielä

koulussakaan saanut lainkaan aihetta muuttaa isältä perimääni kuvaa.

Reaalikoulussa jouduin kyllä yhteen juutalaispojan kanssa, johon me kaikki muut

suhtauduimme varovasti, mutta kuitenkin vain sen vuoksi, että erinäisistä omista

kokemuksistamme viisastuneina emme voineet täysin luottaa hänen

vaiteliaisuuteensa; emme minä enempää kuin kukaan muukaan tulleet ajatelleeksi

sen johdosta mitään erikoista. Vasta neljän ;, viidentoista vanhana kuulin

juutalainen ;sanaa usein mainittavan osittain valtiollisten keskustelujen

yhteydessä. Tunsin sitä kohtaan eräänlaista vastenmielisyyttä enkä voinut torjua

epämieluisaa tunnetta, joka mieleni aina valtasi, kun minun kuulteni käytiin

uskontunnustusta koskevia väittelyjä. Mutta sen kummemmaksi en kysymystä silloin

käsittänyt. Linzissä oli juutalaisia vain aivan vähän. Ja vuosisatojen mittaan

heidän ulkoasunsa oli muuttunut eurooppalaiseksi ja ihmismäiseksi; niin, pidin

heitä jopa saksalaisina. En ollut vielä selvillä moisen kuvitelman

mielettömyydestä, koska pidin heidän vierasta uskontunnustustaan ainoana

erottavana tuntomerkkinä. kun luulin heitä vainottavan siitä syystä, heistä

kuulemieni epäsuotuisien huomautusten johdosta tuntemani harmi ja suuttumus

kasvoi väliin melkein inhoksi.



Suunnitelmallisen juutalaisvastaisen liikkeen olemassaoloa en vielä ylipäänsä

ollenkaan aavistanutkaan. Sitten jouduin. Wieniin. Rakennustaiteen alalla

kokemieni monien valtavien vaikutelmien lumoissa ja oman kovan kohtaloni

raskaana painaessa en alkuaikoina joutanut lainkaan huomaamaan

jättiläiskaupungin sisäisiä kansankerrostumia. Siitä huolimatta, että Wienin

kahden miljoonan asukkaan joukossa jo siihen aikaan oli lähes kaksisataatuhatta

juutalaista, en nähnyt heitä. Silmäni ja mieleni eivät ensi viikkoina mitenkään

jaksaneet imeä itseensä ja käsittää kaikkia tulvimalla tulvivia arvoja ja

ajatuksia. Vasta päästessäni vähän kerrassaan taas rauhoittumaan ja alkuaikojen

sekavan kuvan alkaessa selvetä katselin tarkasti ympärilleni uudessa

maailmassani ja havaitsin nyt juutalaiskysymyksenkin. En tahdo väittää

joutuneeni tuntemaan juutalaisia mielestäni suinkaan miellyttävällä tavalla. Yhä

vielä pidin heitä ainoastaan toiseen uskontokuntaan kuuluvina, ja siksi

inhimillisestä suvaitsevaisuudesta johtuen tässäkin tapauksessa suhtauduin

vieroen uskontoa vastaan käytyyn taisteluun. Niinpä mielestäni oli se sävy, joka

oli vallitsevana varsinkin juutalaisvastaisissa Wienin lehdissä, suuren kansan

kulttuuriperinteiden arvoa alentava. Mieltäni masensi erinäisten keskiajan

tapahtumien muisto, joiden en olisi kernaasti suonut uusiutuvan. Koska

asianomaisia lehtiä ei yleensä pidetty kovinkaan merkitsevinä ; mistä se johtui,

sitä en itse siihen aikaan tarkoin tiennyt ; pidin niitä pikemminkin karvaan

kateuden tuotteina kuin periaatteellisen, vaikkakin väärän katsantokannan

aikaansaannoksina. Tätä käsitystäni yhä lujitti se mielestäni verrattomasti

arvokkaampi sävy ja muoto, jossa todella suuret sanomalehdet vastasivat kaikkiin

noihin hyökkäyksiin, mikäli eivät, mikä minusta tuntui vieläkin suurempaa

tunnustusta ansaitsevalta, jättäneet niitä kokonaan mainitsematta ja

yksinkertaisesti tappaneet vaitiololla.



Luin uutterasti ns. maailmanlehdistöä (’Neue Freie Presse’, ’Wiener Tageblatt’

ym.) ja ihmettelin aineiston runsautta, mitä niissä lukijoille tarjottiin,

samoin kuin niiden esitystavan tasapuolisuutta yksityiskohdissa. Annoin suuren

arvon niiden ylväälle sävylle, korkealentoisesta tyylistä vain en väliin oikein

pitänyt, jopa se tuntui suorastaan kiusalliseltakin. Mutta ehkäpä sellainen

johtui tämän maailmankaupungin elämän vauhdista. Pitäessäni siihen aikaan Wieniä

maailmankaupunkina arvelin voivani käyttää puolustuksena tätä omaa keksimääni

selitystä. Mutta yksi seikka vaikutti yhä uudelleen tympäisevästi, nimittäin se,

että tuo samainen lehdistö niin arvottomalla tavalla liehakoi ja mielisteli

hovia. Tuskin keisarinlinnassa Hofburgissa sattui pienintäkään tapausta, ettei

sitä olisi heti kerrottu lukijoille joko ihastuneen innostuksen tai valittavan

tyrmistyksen sävyssä; tuollainen touhu, varsinkin kun oli kysymyksessä itse

kaikkien aikojen viisain hallitsija jo melkein muistutti koirasmetson houkutusta

soitimella. Minusta tuo tuollainen tuntui teennäiseltä. Vapaamieliseen

demokratiaan tarttui silloin mielestäni tahra.



Tuo hovin. kosiskelu ja vielä niin siivottomissa muodoissa oli samaa kuin

kansakunnan arvon alttiiksi paneminen. Se oli ensimmäinen varjo, joka sumensi

henkistä suhdettani suuriin Wienin lehtiin. Samoin kuin jo aina ennenkin

seurasin nytkin Wienissä olles­sani kaikkia Saksan tapahtumia kiihkeän

innokkaasti, samantekevää, olipa kysymys valtiollisista tai sivistyksellisistä

kysymyksistä. Tuntien ylpeää ihailua vertasin Saksan keisarikunnan nousua

Itävallan valtion riutumiseen ja heikentymiseen. Mutta joskin Saksan

ulkopoliittiset tapahtumat enimmäkseen herättivät sekoittumatonta iloa, sen

sijaan kaikkea muuta kuin ilahduttavat sisäpoliittiset olosuhteet aiheuttivat

useinkin syvää huolestumista. Se taistelu, jota siihen aikaan käytiin keisari

Vilhelm II:ta vastaan, ei silloin saavuttanut hyväksymistäni. En pitänyt häntä

yksistään Saksan keisarina, vaan ensi sijassa Saksan laivaston luojana.

Puheenpitokiellot, jotka valtiopäivät sanelivat keisarille, suututtivat minua

aina tavattomasti siitä syystä, että ne olivat lähtöisin sellaisesta paikasta,

jolla minun käsittääkseni ei ollut ensinkään sellaiseen aihetta, koska nuo

parlamenttihanhet yhtenä ainoana istuntokautena puhuivat yhdessä enemmän

palturia kuin kokonaisen keisarihuoneen onnistuisi puhua vuosisatojen kuluessa,

kaikkein heikoimmatkin edustajat mukaan luettuina.



Mieltäni kuohutti, että keisarinkruunun haltija saattoi semmoisessa valtiossa,

jossa mikä tahansa puolipöhkö ei ainoastaan saanut käyttää puheenvuoroja

hallitsijaa arvostellakseen, vaan vielä lainsäätäjänä päästettiin kansakunnan

kimppuun, saada ojennuksia ja nuhteita kaikkien aikojen latteimmalta

lorulaitokselta. Mutta vielä pahemmin minua närkästytti, kun sama Wienin

lehdistö, joka kaikkein nöyrimmästi kumarteli kaikkein vähäpätöisimmällekin

hovirakille ja oli aivan tuohkeissaan, jos tämä suvaitsi heilauttaa häntäänsä,

nyt teeskennellen huolestunutta ilmettä, mutta minun käsitykseni mukaan huonosti

salaten pahansuopuutensa, esitti epäilyksiään Saksan keisarin suhteen. Lehdistö

ei tietenkään mitenkään halunnut sekaantua Saksan valtion sisäisiin oloihin ; ei

toki, taivas varjelkoon! -, mutta kun näin ystävällisesti painettiin sormi

kipeään kohtaan, täytettiin yhtä suuressa määrin keskinäisen Liiton asettama

velvollisuus kuin myöskin noudatettiin sanomalehdistölle asetettavaa

totuudenvaatimusta, jne. Ja nyt tuo sormi sitten penkoi haavaa oikein sydämen

halusta. Sellaisissa tapauksissa veri syöksähti päähäni. Se seikka sai minut

vähän kerrassaan suhtautumaan suuriin sanomalehtiin hieman varovammin. Kerran

minun täytyi tunnustaa, että juutalaisvastaisista lehdistä eräs, ’Deutsches

Volksblatt’, menetteli sellaisessa tapauksessa siivommin.



Se vielä kävi hermoilleni, miten todella vastenmielistä Ranskan ;palvontaa

suuret sanomalehdet jo siihen aikaan harjoittivat. Täytyi melkein hävetä, että

oli saksalainen, kun joutui näkemään moisia tuon suuren kulttuurikansan

ylistykseksi viritettyjä äiteliä ylistyslauluja. Tuollainen viheliäinen

ranskalaisten liehakointi pakotti minut monet kerrat paiskaamaan mokoman

’maailman –sanomalehden’ kädestäni. Nykyisin otin useinkin silmäiltäväkseni

’Volksblattin’ joka kylläkin tuntui paljon pienemmältä, mutta noissa asioissa

sentään koko joukon siivommalta. En hyväksynyt lehden kirpeää

juutalaisvihollista sävyä, mutta loin silloin tällöin sen kannan perusteluja,

jotka jonkin verran antoivat ajattelemisen aihetta. Joka tapauksessa tulin

tällöin vähitellen tuntemaan sen miehen ja sen liikkeen, joka tuona ajankohtana

määräsi Wienin kohtalot: tulin tuntemaan tohtori Karl Luegerin ja

kristillissosiaalisen puolueen. Wieniin tullessani suhtauduin molempiin

vihamielisesti. Sekä mies että liike olivat mielestäni taantumuksellisia Yleisen

oikeudentunnon nimessä minun täytyi kuitenkin muuttaa tuota arvosteluani sitä

mukaa kuin sain tilaisuutta tutustua mieheen ja hänen työhönsä; ja vähitellen

kasvoi oikeudenmukainen arvostelu peittelemättömäksi ihailuksi. Nyt pidän tuota

miestä vielä suuremmassa määrin kuin ennen mahtavimpana saksalaisena

pormestarina, mitä kuunaan on ollut. Kuinka monet varhaisemmat katsantokantani

kumoutuivatkaan, kun asenteeni kristillis;sosiaaliseen liikkeeseen muuttui niin

perin pohjin! Kun siten myöskin mielipiteeni juutalaisvastaisen liikkeen suhteen

hitaasti joutuivat ajan vaihteluiden alaisiksi, se oli varmaankin ylipäänsä

vaikein asenteenmuutokseni. Se on minulle maksanut kaikkein useimmat sisäiset

sielulliset taistelut, ja vasta kamppailun jatkuttua kuukausikaupalla järjen ja

tunteen kesken voitto alkoi kallistua järjen puolelle. Kahta vuotta myöhemmin

oli tunne seurannut järjen jäljessä pysyäkseen siitä lähtien sen uskollisimpana

vartijana ja varoittavana äänenä.



Kesken tämän sielullisen kasvatuksen ja kylmän järjen välisen katkeran

kamppailun oli Wienin kaduilla tarjona oleva havainto opetus tehnyt minulle

korvaamattomia palveluksia. Koitti aika, jolloin en enää, niin kuin ensi alussa,

kävellyt tuossa mahtavassa kaupungissa silmät ummessa, vaan katselin avoimin

silmin rakennusten ohella ihmisiäkin. Kuljeskellessani siten kerran kaupungin,

sisäosissa yhdytin äkkiä merkillisen näköisen ilmestyksen, jolla oli pitkä

kauhtana ja mustat kiharat. Onkohan tuokin juutalainen? Se oli ensimmäinen

ajatukseni. Tuonnäköisiä eivät juutalaiset ikinä olleet Linzissä. Tarkkasin

miestä salavihkaa ja varovasti, mutta kuta kauemmin tuijotin noihin outoihin

kasvoihin ja tarkkasin niitä tutkien piirre piirteeltä, sitä enemmän tuo

ensimmäinen kysymys muuttuikin aivoissani toiseksi: Onko tuokin saksalainen?



Niin kuin aina vastaavanlaisissa tapauksissa rupesin nyt yrittämään kumota

epäilyksiäni lukemalla kirjoja. Ostin muutamalla lantilla ensi kerran elämässäni

juutalaisvastaisia lentolehtisiä. Ne vain valitettavasti lähtivät kaikki siitä

käsityksestä, että lukija jo periaatteessa oli jossakin määrin

juutalaiskysymyksestä perillä tai sen jo käsitti. Lisäksi vielä niiden sävy oli

suurimmaksi osaksi sellainen, että mielessäni uudelleen heräsi epäilyksiä niiden

väitteiden osittain perin lattean ja tavattoman epätieteellisen todistelun

vuoksi. Siten jouduin jälleen epätietoisuuden valtaan viikoiksi, jopa kerran

moneksi kuukaudeksi. Asia tuntui minusta niin hirvittävältä, syytökset niin

kohtuuttomilta, että kävin taaskin araksi ja epävarmaksi, kun mieltä kiusasi

pelko, että saatoin tehdä vääryyttä.



En kyllä itsekään enää hevin voinut epäillä, etteikö tässä ollut kysymys

jostakin muusta kuin saksalaisista, jotka kuuluivat erikoiseen

uskontunnustukseen, vaan erikoisesta kansasta; sillä siitä lähtien, kun olin

alkanut askarrella tämän kysymyksen kimpussa ja tullut kiinnittäneeksi huomiota

juutalaisiin, Wien näyttäytyi toisenlaisessa valossa kuin sitä ennen. Missä

ikinä liikuinkaan tai seisoin, näin nyt juutalaisia, ja kuta enemmän heitä näin,

sitä jyrkemmin he minun nähdäkseni erosivat toisista ihmisistä. Varsinkin

kaupungin sisäosissa ja Tonavan kanavan pohjoisenpuoleisissa piirikunnissa

vilisi väkeä, jolla ei ollut mitään yhtäläisyyttä Saksan kansan kanssa. Mutta

jos olisinkin vielä epäillyt, horjunnastani teki kerta kaikkiaan lopun noiden

juutalaisten erään osan oma asennoituminen. Heidän keskuudessaan toimiva suuri

liike, jolla Wienissä oli varsin paljon kannatusta, vaati mitä tiukimmin

juutalaisten kansallisen erikoisluonteen korostamista: se liike oli sionismi.

Näytti kyllä siltä, että ainoastaan osa juutalaisista hyväksyi tuon

asennoitumisen, suuren enemmistön asettuessa sen suhteen tuomitsevalle, jopa

sisäisesti hylkäävälle kannalle. Mutta kun tutustui asiaan lähemmin, tuo

ulkonainen leima hajosi puhtaiden tarkoituksenmukaisuussyiden sanelemien

verukkeiden, jottei sanoisi suorastaan valheiden inhottavaksi huuruksi. Sillä

ns. vapaamielisesti ajattelevat juutalaiset eivät sanoutuneet irti sionisteista

ei;juutalaisina, vaan ainoastaan sellaisina juutalaisina, jotka tunnustivat

juutalaisuutensa epäkäytännöllisen, jopa mahdollisesti vaarallisen avoimesti.

Heidän sisäistä yhteenkuuluvaisuuttaan se seikka ei millään tavoin muuttanut.

Tuo näennäinen sionististen ja vapaamielisten juutalaisten välinen taistelu

alkoi jo lyhyessä ajassa tympäistä mieltäni; sillä se oli kauttaaltaan

teeskenneltyä ja näin ollen valheellista eikä siis lainkaan sopinut tuon kansan

väitettyyn muka korkeaan siveelliseen tasoon ja puhtauteen. Ylipäänsä tuon

kansan siveellinen ja muu puhtaus oli asia sinänsä. Etteivät nuo ihmiset olleet

ainakaan vedensuosijoita, sen näki jo heidän ulkonaisesta olemuksestaan,

valitettavasti hyvin usein vaikka silmät ummessakin. Useinkin myöhempinä aikoina

pyrki noiden kaapuniekkojen haju etomaan mieltäni. Lisäksi vielä epäsiisti asu

ja kaikkea muuta kuin sankarimainen olemus.



Tuo tuollainen ei voinut enää olla kovin viehättävää; mutta kerrassaan

vastenmielisiksi he pakostakin muuttuivat, kun heidän ruumiillisen

epäsiisteytensä lisäksi yht'äkkiä huomasi tuon valitun kansan siveelliset

lokatahrat. Mikään ei ollut lyhyessä ajassa antanut minulle niin paljon

ajattelemisen aihetta kuin vähitellen varmistuva käsitykseni juutalaisten

toiminnan laadusta erinäisillä aloilla. Oliko olemassa mitään sellaista

likaisuutta tai hävyttömyyttä muodossa missä tahansa, varsinkaan

kulttuurielämässä, missä ei olisi ollut ainakin yksi juutalainen mukana? Kun

vain varovasti puhkaisi tuollaisen mätäpaiseen, löysi sen sisästä – niin kuin

madon mätänevästä ruumiista ; usein äkkiä valoon joutuessaan häikäistyneen pikku

juutalaisen.



Käsitykseni mukaan oli juutalaisille erikoisen raskauttavaa, kun tulin tuntemaan

heidän toimintansa sanomalehdistössä, taiteen, kirjallisuuden ja teatterin

alalla. Siellä oli kaikista intoilevista vakuutteluista hyötyä hyvin vähän tai

ei laisinkaan. Riitti, kun vain katseli ensimmäistä tielle osuvaa

ilmoituspylvästä, tutki siinä kehuttujen hirvittävien elokuva; ja

teatteritöherrysten henkisiä isiä, niin jo kovettui pitkäksi aikaa. Tuo oli

ruttoa, henkistä ruttotautia, pahempaa kuin muinoinen mustasurma, jota niissä

kansaan tartutettiin. Ja millaisia määriä tuota myrkkyä valmistettiinkaan ja

levitettiin! Selvä asia: kuta alhaisempi tuollaisen taidetehtailijan henkinen ja

siveellinen taso, sitä rajattomampi hänen tuotteliaisuutensa, kunnes tuollainen

lurjus jo syytää kuin viskuukone törkyään muulle ihmiskunnalle vasten naamaa. Ja

ajateltakoon vielä heidän rajatonta paljouttaan, että luonto jokaista Goethen

mittaista miestä kohti helposti asettaa aikalaisten niskoille kymmenentuhatta

tuollaista roskan tuhertajaa, jotka sitten kaikkein pahimmanlaatuisten

basillinkuljettajien tavoin myrkyttävät sielut.



Oli hirveää, mutta samalla sitä oli mahdoton olla huomaamatta, että nimenomaan

juutalaisia luonto tuntui ylen suuressa määrin valinneen tuohon häpeälliseen

tarkoitukseen. Siitäkö oli etsittävä syytä siihen, että he olivat valittu kansa?

Aloin silloin huolellisesti tutkia kaikkien noiden julkisen taide elämän

siivottomien tuotteiden luojien nimiä. Tulokset muodostuivat yhä pahemmiksi

siihenastiselle juutalaisiin suhtautumiselleni. Vaikka tunne pyrkikin tuhannet

kerrat asettumaan vastarintaan, järjen ja ymmärryksen täytyi tehdä

johtopäätöksensä. Sitä tosiseikkaa, että yhdeksän kymmenesosaa kaikesta

kirjallisesta saastasta, taiteellisesta roskasta ja. teatterien

tylsämielisyydestä täytyi panna sellaisen kansan tilille, joka tuskin muodosti

sadasosaa maan koko asukasluvusta, ei yksinkertaisesti käynyt kieltäminen;

asianlaita oli kuin olikin sillä tavalla. Aloin nyt tarkastella rakasta

’maailmansanomalehdistöänikin’ näistä näkökulmista. Mutta kuta perusteellisemmin

käytin koetinta, sitä enemmän kutistui entisen ihailuni kohde kokoon. Tyyli kävi

yhä sietämättömämmäksi, sisällys täytyi hylätä perin pinnallisena ja latteana,

esityksen tasapuolisuus tuntui pikemminkin valheelta kuin rehelliseltä

totuudelta; mutta kirjoittajat olivat ; juutalaisia. Tuhannet seikat, joita

aikaisemmin tuskin olin nähnytkään, pistivät nyt huomion arvoisina silmääni,

toiset taas, jotka jo ennen olivat antaneet miettimisen aihetta, opin

käsittämään ja ymmärtämään Tuon sanomalehdistön vapaamielisyyden näin nyt

uudessa valossa sen ylväs sävy vastatessaan hyökkäyksiin samoin kuin niiden

tappaminen vaitiololla paljastui nyt minulle yhtä viisaaksi kuin alhaiseksikin

temppuiluksi; sen säteilevästi kirjoitetut teatteriarvostelut koskivat aina

juutalaisia kirjailijoita, eikä sen hylkäystuomio kohdannut koskaan ketään muita

kuin saksalaisia. Sen hiljainen pistosanojen kohdistaminen keisari Vilhelm

II:een ilmaisi väsymättömyydellään järjestelmällisyyden, aivan samoin kuin

ranskalaisen kulttuurin ja sivilisaation suosittelu. Novellien köykäinen

sisällys muuttui nyt säädyttömyydeksi, ja kielestä kuulin vieraan kansan äänen;

mutta kaiken tarkoitus oli niin ilmeisesti saksalaisuutta vahingoittava, että

sen täytyi olla tarkoituksellista.



Mutta kenelle siitä oli etua? Oliko tämä kaikki tyynni pelkkä sattuma? Siten

kävin vähitellen epävarmaksi. Mutta kehitystä joudutti se seikka, että pääsin

perille erinäisistä muista ilmiöistä. Sellainen oli se yleinen käsitys

moraalista ja hyvistä tavoista, jollaista suuren osan juutalaisista saattoi

nähdä aivan avoimesti ilmaisevan ja toteuttavan käytännössä. Tässä suhteessa

tarjosi taaskin katu monesti todella ilkeää havainto-opetusta. Juutalaisten

suhtautumista prostituutioon ja vielä enemmän valkoiseen orjakauppaan saattoi

Wienissä tutkia ehkä paremmin kuin ainoassakaan muussa Länsi;Euroopan

kaupungissa, Etelä;Ranskan satamapaikkoja ehkä lukuun ottamatta. Jos iltaisin

käyskenteli Leopoldstadtin kaduilla ja kujilla, joutui joka askelella ;tahtoipa

tai olipa tahtomatta ; näkemään sellaisia tapauksia, jotka olivat pysyneet

piilossa suurimmalta osalta Saksan kansaa, kunnes sota soi itärintaman

taistelijoille tilaisuuden nähdä samantapaista, tai pikemminkin pakotti heidät

sellaista näkemään. Kun ensi kerran näin juutalaisen sillä tavalla yhtä

jääkylmänä kuin häpeämättömän tarmokkaana tuon suurkaupungin kuonalla käydyn

kuohuttavan, paheellisen liiketoiminnan johtajana, kylmä väristys karsi

selkäpiitäni. Mutta sitten leimahti suuttumus ilmi tuleen.



Nyt en enää vetäytynyt syrjään juutalaiskysymyksen pohdinnasta, ei, nyt sitä

halusin. Oppiessani siten etsimään juutalaista kaikilta sivistys; ja

taide;elämän aloilta yhdytin hänet yht'äkkiä sellaiselta paikalta, missä olisin

häntä kaikkein vähimmin odottanut. Kun havaitsin juutalaiset sosiaalidemokratian

johtajiksi, silmistäni alkoivat pudota kuin suomukset. Pitkällinen sisäinen

sielullinen taistelu saavutti silloin loppupäätöksensä. Jo jokapäiväisessä

kosketuksessa työtovereitteni kanssa pisti silmääni heidän hämmästyttävä

muuttautumiskykynsä, miten he osasivat asettua samassa kysymyksessä eri

kannalle, väliin muutaman päivän, joskus jopa muutaman tunninkin aikana. Minun

oli vaikea ymmärtää, kuinka miehet, joilla heidän kanssaan kahden puhellessa

aina oli järkevät käsitykset ja katsantotavat, äkkiä menettivät ne, niin pian

kuin joutuivat suurten joukkojen taikapiiriin. Siinä oli usein vähällä joutua

epätoivoon. Kun olin tuntikaupalla puhunut ja vakuuttanut ja jo olin varma

siitä, että tällä kertaa olin vihdoin saanut jään murretuksi tai jonkin

mielettömyyden hälvennetyksi ja mielessäni jo sydämestäni iloitsin

menestyksestäni, minun täytyikin suureksi surukseni seuraavana päivänä aloittaa

uudelleen alusta; kaikki tyynni oli ollut turhaa. Kuin ikuisesti liikkuva

heiluri näytti noiden miesten mielettömyys yhä uudelleen heilahtavan takaisin.

Saatoin sentään ymmärtää kaiken: he olivat tyytymättömiä osaansa, kirosivat

kohtaloa, joka usein kolhi heitä kovasti; he vihasivat yrittäjiä, jotka heistä

tuntuivat tuon kohtalon sydämettömiltä ryöstövoudeilta; että he osoittivat

mieltään elintarvikkeiden hintoja vastaan ja liikkuivat kulkueina pitkin katuja

antaakseen pontta vaatimuksilleen, tuon kaiken saattoi, kun ei ottanut järkeä

huomioon, ainakin vielä ymmärtää. Mutta käsittämätöntä oli ja sellaisena

pakostakin pysyi se rajaton viha, jonka he kohdistivat omaan kansallisuuteensa,

miten he pilkkasivat sen suuruutta, heittivät likaa sen historiaan ja raastoivat

suuret miehet kadun lokaan.



Tuo taistelu omaa luonnetta, omaa kotipaikkaa, omaa kotimaata vastaan oli yhtä

mieletöntä kuin käsittämätöntäkin. Se oli luonnotonta. Heidät saattoi

tilapäisesti parantaa tuosta paheesta, mutta ainoastaan muutamaksi päiväksi,

enintään muutamaksi viikoksi. Mutta jos joskus myöhemmin tapasi noita

käännyttämikseen luulemiaan, he olivat jälleen muuttuneet entisikseen.

Luonnottomuus oli taaskin saanut heidät valtaansa. Vähän kerrassaan tulin

huomaamaan, että sosiaalidemokraattinen sanomalehdistö oli valtaosaltaan

juutalaisten johdossa; en kuitenkaan antanut tuolle seikalle erikoista

merkitystä, koska asianlaita oli toisissakin sanomalehdissä juuri samalla

tavalla. Yksi seikka vain mahdollisesti pisti silmään: niiden lehtien joukossa,

joiden toimittajina oli juutalaisia, ei ollut ainoatakaan, jota olisi voinut

sanoa todella kansallismieliseksi, sellaisena kuin minä tuon sanan ymmärsin

kasvatukseni ja käsitykseni nojalla.

Kun nyt purin luontoni ja yritin lukea tuon lajin marxilaisia

sanomalehtituotteita, mutta suuttumukseni samassa suhteessa yltyi rajattomiin,

koetin myös päästä lähemmin tuntemaan noiden keskitettyjen roistomaisuuksien

tehtailijoita. He olivat, alkaen päätoimittajasta alaspäin, pelkkiä juutalaisia.

Otin kaikki sosiaalidemokraattiset lentolehtiset, mitä suinkin voin saada

käsiini, ja poimin niiden kirjoittajien nimet esiin: juutalaisia. Kirjoitin

muistiin melkein kaikkien johtajien nimet; hekin kuuluivat samoin ehdottomalta

valtaosaltaan ’valittuun kansaan’, olivatpa kysymyksessä valtakunnanneuvoston

edustajat tai ammattiyhdistysten sihteerit, järjestöjen johtomiehet tai

katukiihottajat. Aina sukelsi näkyviin sama kaamea kuva. Nimet sellaiset kuin

Austerlitz, David, Adler, Ellenbogen ym. pysyvät aina muistissani. Yhdestä

asiasta olin nyt päässyt selville: se puolue, jonka pienten edustajien kanssa

olin kuukausikaupalla käynyt mitä kiivainta kamppailua, oli johdoltaan melkein

tykkänään vieraan kansan käsissä; sillä että juutalaiset eivät ole saksalaisia,

siitä olin sisäiseksi onnelliseksi tyytyväisyydekseni jo täysin selvillä.



Nyt vasta kuitenkin tulin meidän kansamme viettelijät täysin tuntemaan. Jo yksi

Wienissä viettämäni vuosi oli riittänyt saattamaan minut siihen vakaumukseen,

ettei ainoakaan työmies voi olla niin typerä, ettei häneen pystyisi parempi

tieto ja parempi julistus. Minusta oli vähitellen tullut heidän oman oppinsa

tuntija, ja nyt käytin sitä aseena taistelussa oman sisäisen vakaumukseni

puolesta. Nyt kallistui menestys melkein aina minun puolelleni. Suuret joukot

olivat pelastettavissa, vaikkakin mitä suurimpien ajan ja kärsivällisyyden

uhrausten hinnalla. Mutta juutalaista ei voinut ikinä vapauttaa omasta

katsantokannastaan. Siihen aikaan olin vielä tarpeeksi lapsellinen koettaakseni

heille valaista heidän oppinsa mielettömyyttä, puhuin omassa pienessä piirissäni

kieleni kipeäksi ja kurkkuni käheäksi ja luulin, että minun täytyisi onnistua

saada heidät vakuuttumaan heidän marxilaisen järjettömyytensä turmiollisuudesta;

mutta sillä päädyin juuri päinvastaiseen tulokseen. Tuntui siltä, että kuta

paremmin he pääsivät perille sosiaalidemokratian teoriojen ja niiden

täytäntöönpanon tuhoisasta vaikutuksesta, se vain lujitti heidän

päättäväisyyttään. Kuta enemmän sitten heidän kanssaan väittelin, sitä paremmin

tulin tuntemaan heidän todisteluoppinsa.



Ensiksikin he perustivat laskelmansa vastustajansa tyhmyyteen heittäytyäkseen

sitten, kun eivät enää keksineet muuta keinoa, itse tyhmiksi. Jollei kaikesta

siitä ollut mitään apua, he eivät olleet oikein ymmärtävinään tai sitten

hyppäsivät, jouduttuaan umpikujaan, silmänräpäyksessä toiseen asiaan, esittivät

nyt itsestään selviä asioita, ja kun vastustaja ne myönsi todeksi, he heti

paikalla tuon myönnytyksen sovelsivat olennaisesti toisiin asioihin, ja kun

heidät taas pantiin lujille, he luikertelivat syrjään eivätkä olleet tietävinään

mitään varmaa. Yrittipä tuollaiseen apostoliin käydä kiinni mistä tahansa,

tuntui, kuin olisi tavoittanut kouraansa kuohuvaa limaa; se aivan kuin valui

palasina sormien lomitse liittyäkseen taas yhteen seuraavassa silmänräpäyksessä.

Jos yhden peittosi todella niin lopullisesti, ettei hän, toisten tarkatessa,

voinut enää muuta kuin myöntää, ja jos luuli siinä tapauksessa päässeensä

ainakin askelen eteenpäin, niin seuraavana päivänä sai hämmästyä kelpo lailla.

Tuo juutalainen ei tuntunut muistavan eilispäivästä yhtään mitään, alkoi taaskin

ladella vanhaa loruaan, ikään kuin ei olisi yhtään mitään tapahtunut, ja oli,

kun kiivaasti vaati hänet tilille, kovin kummastuvinaan, ei jaksanut muistaa

kerrassaan mitään muuta kuin että hänen omat väitteensä olivat olleet paikkansa

pitävät, mikä muuten muka edellisenä päivänä jo oli tullut todistetuksikin. Olin

usein ällistyksestä sanattomana. Ei tosiaan tiennyt, kumpaa oli syytä enemmän

ihmetellä: heidän kielevyyttään vai heidän valehtelemistaitoaan.





Aloin vähitellen vihata heitä. Kaikesta tästä oli eräs etu, nimittäin se, että

samassa määrin kuin huomioni kiintyi sosiaalidemokratian varsinaisiin

kannattajiin tai ainakin levittäjiin, rakkauden omaa kansaani kohtaan täytyi

pakostakin kasvaa. Kukapa voisikaan tuomita kovaonnista uhria, kun viettelijät

ovat niin pirullisen taitavia? Miten vaikea olikaan minun itseni päästä tuon

rodun keskustelutaidollisesta valheellisuudesta voitolle! Mutta miten turha

olikaan sellainen menestys sellaisten ihmisten parissa, jotka vääristelevät

totuuden suussaan, silmää räpäyttämättä kiistävät juuri lausumansa sanan,

käyttääkseen sitä jo heti seuraavassa silmänräpäyksessä omaksi puolustuksekseen!



Ei. Kuta enemmän tulin juutalaisia tuntemaan, sitä enemmän minun täytyi antaa

työläisille anteeksi.

Suurimmat syylliset eivät minun käsittääkseni enää olleet he, vaan kaikki ne,

jotka eivät katsoneet maksavan vaivaa armahtaa heitä ja antaa raudankovan

oikeudenmukaisuuden mukaisesti kansan lapsille sitä, mitä heille oli tuleva,

samalla kuin heidän viettelijänsä ja turmelijansa olisi ollut asetettava seinää

vasten. Jokapäiväisen elämän kokemusten antaessa alkusysäyksen aloin nyt tutkia

itse marxilaisen opin lähteitä. Sen vaikutuksesta olin päässyt selville

yksityiskohtia myöten, sen saavuttama menestys näyttäytyi joka päivä

tarkkaavalle katseelleni, seuraukset saatoin hiukan mielikuvitusta käyttäen

hahmotella ajatuksissani. Kysymys oli nyt vain siitä, joko sen perustajat olivat

ajatuksissaan nähneet luomuksensa tulokset viimeisessä, lopullisessa muodossaan,

vai olivatko he itse joutuneet erehdyksen uhreiksi. Käsitykseni mukaan saattoi

kumpikin olla mahdollista. Edellisessä tapauksessa oli jokaisen ajattelevan

ihmisen velvollisuus tunkeutua tuon kovanonnen liikkeen rintamaan, saadakseen

jos mahdollista estetyksi kaikkein pahimman, mutta jälkimmäisessä tapauksessa

oli tuon kansansairauden muinoisten alkuunpanijoiden täytynyt olla ilmettyjä

paholaisia; sillä ainoastaan hirviön ; ei ihmisen ; aivoissa saattoi hahmottua

aistittavaan muotoon sellaisen järjestön suunnitelma, jonka toiminnan täytyy

lopputuloksenaan johtaa inhimillisen sivistyksen tuhoon ja maailman

autioitumiseen. Tässä tapauksessa jäi viimeiseksi pelastukseksi vielä taistelu,

taistelu kaikin asein, mitä inhimillinen henki, järki ja tahto voi käyttää,

yhdentekevää, kumman vaakakuppiin kohtalo heittää siunauksensa. Niin siis aloin

perehtyä tuon opin perustajiin tutkiakseni sillä tavoin liikkeen pohjaa. Siitä,

että tässä pääsin päämäärään nopeammin kuin ehkä alussa itsekään tohdin toivoa,

sain kiittää yksinomaan vasta hankkimaani, vaikk'ei silloin kylläkään kovin

syvällistä juutalaiskysymyksen tuntemustani. Se yksin teki minulle mahdolliseksi

käytännössä verrata todellisuutta sosiaalidemokratian ’perustaja;apostolien’

teoreettisiin valheisiin, koska se oli opettanut minut ymmärtämään

juutalaiskansan kieltä; se kansa näet puhuu salatakseen tai ainakin verhotakseen

ajatuksensa; sen todellinen päämäärä ei niin muodoin ole löydettävissä riveistä,

vaan se uinuu huolellisesti kätkettynä niiden välissä.



Nyt minulle oli koittanut suurimman mullistuksen aika, mitä sisimmässäni kuunaan

olin kokenut. Olin muuttunut värittömästä maailmankansalaisesta kiihkeäksi

juutalaisvihaajaksi. Yhden ainoan kerran enää ; ja se oli viimeinen kerta ; tuli

mieleeni pelokkaan ahdistavina painostavia ajatuksia. Kun noin, halki pitkien

ihmiskunnan historian ajanjaksojen, tutkivasti tarkastelin juutalaiskansan

toimintaa ja vaikutusta, mielessäni heräsi äkkiä ahdistavana kysymys, eikö

tutkimaton kohtalo mahdollisesti sittenkin halunnut, syistä, jotka meille

ihmisparoille pysyvät tuntemattomina, ikuisesti muuttumattoman päätöksensä

nojalla tuon pienen kansan lopullista voittoa. Olisiko tämä maa määrätty

palkinnoksi tälle kansalle, joka aina ja ikuisesti on elänyt ainoastaan tälle

maalle? alkuunpanijoiden täytynyt olla ilmettyjä paholaisia; sillä ainoastaan

hirviön ; ei ihmisen ; aivoissa saattoi hahmottua aistittavaan muotoon sellaisen

järjestön suunnitelma, jonka toiminnan täytyy lopputuloksenaan johtaa

inhimillisen sivistyksen tuhoon ja maailman autioitumiseen.



Tässä tapauksessa jäi viimeiseksi pelastukseksi vielä taistelu, taistelu kaikin

asein, mitä inhimillinen henki, järki ja tahto voi käyttää, yhdentekevää, kumman

vaakakuppiin kohtalo heittää siunauksensa. Niin siis aloin perehtyä tuon opin

perustajiin tutkiakseni sillä tavoin liikkeen pohjaa. Siitä, että tässä pääsin

päämäärään nopeammin kuin ehkä alussa itsekään tohdin toivoa, sain kiittää

yksinomaan vasta hankkimaani, vaikk'ei silloin kylläkään kovin syvällistä

juutalaiskysymyksen tuntemustani. Se yksin teki minulle mahdolliseksi

käytännössä verrata todellisuutta sosiaalidemokratian ’perustaja;apostolien’

teoreettisiin valheisiin, koska se oli opettanut minut ymmärtämään

juutalaiskansan kieltä; se kansa näet puhuu salatakseen tai ainakin verhotakseen

ajatuksensa; sen todellinen päämäärä ei niin muodoin ole löydettävissä riveistä,

vaan se uinuu huolellisesti kätkettynä niiden välissä.



Nyt minulle oli koittanut suurimman mullistuksen aika, mitä sisimmässäni kuunaan

olin kokenut. Olin muuttunut värittömästä maailmankansalaisesta kiihkeäksi

juutalaisvihaajaksi. Yhden ainoan kerran enää ja se oli viimeinen kerta tuli

mieleeni pelokkaan ahdistavina painostavia ajatuksia. Kun noin, halki pitkien

ihmiskunnan historian ajanjaksojen, tutkivasti tarkastelin juutalaiskansan

toimintaa ja vaikutusta, mielessäni heräsi äkkiä ahdistavana kysymys, eikö

tutkimaton kohtalo mahdollisesti sittenkin halunnut, syistä, jotka meille

ihmisparoille pysyvät tuntemattomina, ikuisesti muuttumattoman päätöksensä

nojalla tuon pienen kansan lopullista voittoa. Olisiko tämä maa määrätty

palkinnoksi tälle kansalle, joka aina ja ikuisesti on elänyt ainoastaan tälle

maalle?
3. luku.
YLEISIÄ POLIITTISIA MIETELMIÄ WIENIN AJALTANI.

Olen nykyisin siinä vakaumuksessa, että miehen ei ylipäänsä pitäisi ;jollei

oteta lukuun aivan erikoisen lahjakkaita poikkeuksia ;puuttua julkisesti

politiikkaan, ennen kuin on täyttänyt kolmekymmentä vuotta. Hänen on syytä pysyä

siitä erossa sen vuoksi, että yleensä vielä tuohon ikään asti jatkuu sellaisen

yleisen tason muodostuminen, josta käsin hän nyt voi eri poliittisia ongelmia

tarkata ja lopullisesti määritellä asenteensa niiden suhteen. Vasta sen jälkeen,

kun on saanut hankituksi sellaisen perustavan maailmankatsomuksen ja siten

vakautetuksi oman suhtautumisensa päivän eri kysymyksiin, tämän ainakin

sisäisesti kypsyneen miehen pitää tai hän saa ottaa osaa yhteisön poliittiseen

johtoon.



Jos asianlaita on toisin, häntä uhkaa vaara, että hänen täytyy ennemmin tai

myöhemmin muuttaa siihenastista asennettaan olennaisen tärkeissä kysymyksissä,

tai hänen täytyy, vastoin parempaa tietoaan ja tuntoaan, yhä edelleen riippua

kiinni katsantokannassa, jonka hänen järkensä ja vakaumuksensa ovat jo aikoja

hylänneet. Edellisessä tapauksessa tämä on hänelle omakohtaisesti hyvin

kiusallista, kun hänellä ei nyt ; koska itse on ruvennut horjumaan ; ole enää

oikeutta odottaa, että hänen kannattajiensa luottamus häneen pysyy yhtä

järkähtämättömänä kuin ennenkin; mutta hänen johtamilleen merkitsee johtajan

kaatuminen neuvottomuutta sekä varsin usein häpeän tunnetta niiden vuoksi, joita

vastaan sitä ennen on taisteltu. Mutta jälkimmäisessä tapauksessa tapahtuu

sellaista, mitä nykypäivinä näemme kovin usein: samassa määrin kuin johtaja

lakkaa luottamasta siihen, mitä itse sanoo, hänen puolustuksensa käy ontoksi ja

pinnalliseksi, mutta sen sijaan halpamaiseksi keinojen valinnassa. Samalla kuin

hän itse ei enää aio vakavasti asettua puolustamaan poliittisia julistuksiaan

(sellaisen asian puolesta ei kuolla, mihin ei itse uskota), hänen

kannattajilleen asettamansa vaatimukset kasvavat sentään samassa suhteessa yhä

suuremmiksi ja häpeämättömämmiksi, kunnes hän lopuksi uhraa viimeisen lopunkin

johtajasta ajautuakseen poliitikoksi, s.o. sellaisten miesten joukkoon, joiden

ainoa kanta on kannattomuus rinnan julkean tungettelevaisuuden ja usein

hävyttömyyteen saakka kehitetyn valehtelemisen taidon kera.



Jos sellainen olio vielä ihmiskunnan kunniallisen osan onnettomuudeksi

kaupanpäällisiksi pääsee parlamenttiin, silloin tiedettäköön heti alusta alkaen,

että hänelle politiikan olemus merkitsee ainoastaan sankarimaista taistelua

maitopullon säilyttämisestä itselleen ja perheelleen. Kuta enemmän vaimo ja

lapset ovat sen varassa, sitä sitkeämmin hän taistelee edustajanpaikkansa

puolesta. Jok'ikinen toinen ihminen, jolla on poliittista vaistoa, on jo yksin

tästä syystä hänen mieskohtainen vihollisensa; jokaisessa uudessa liikkeessä hän

vainuaa oman loppunsa alkua ja jokaisessa tavallista mittavammassa miehessä

tämän taholta todennäköisesti joskus vielä uhkaavaa vaaraa. Tuonnempana aion

vielä perusteellisesti puhua tuollaisista parlamenttiluteista.

Kolmikymmenvuotiaallakin on vielä paljon oppimista elämänsä varrella, mutta se

on ainoastaan niiden puitteiden täydentämistä ja täyttämistä, jotka hänen

periaatteellisesti omaksumansa maailmankatsomus hänelle asettaa. Hänen

oppimisensa ei ole enää periaatteessa uudelleenoppimista, vaan hän oppii lisää

uutta, eikä hänen kannattajiensa tarvitse niellä sellaista ahdistunutta

tunnetta, että hän on siihen saakka antanut heille vääriä tietoja, päinvastoin:

heidän johtajansa ilmeinen elimellinen kasvu tuottaa heille tyydytystä, koska

hänen oppimisensa merkitsee ainoastaan heidän oman oppinsa syventymistä. Mutta

se on heidän mielestään todistuksena heidän siihenastisten käsitystensä

paikkansapitävyydestä.



Johtaja, jonka täytyy poistua yleisen maailmankatsomuksensa alustalta sen

vuoksi, että on huomannut sen vääräksi, menettelee vain rehellisen miehen

tavoin, kun hän havaitessaan siihenastisen käsityksensä vääräksi on valmis

tekemään siitä äärimmäiset johtopäätökset. Sellaisessa tapauksessa hänen täytyy

ainakin luopua harjoittamasta enää julkista poliittista toimintaa. Sillä koska

hän jo kerran on erehtynyt perustavissa lähtökohdissa, on mahdollista, että

hänen voi käydä samoin toinenkin kerta. Mutta hänellä ei ole missään tapauksessa

enää oikeutta käyttää hyväkseen lähimmäistensä luottamusta, saati vaatia sitä.



Miten harvoissa tapauksissa nykyisin osoitetaan sellaista kunniallisuutta ja

rehellisyyttä, se osoittaa vain sen roskajoukon yleistä kelvottomuutta, joka

nykyaikoina tuntee kutsumuksekseen ’tehdä politiikkaa’. Tuskin yksikään ainoa

heistä on valittu siihen. Varoin aikoinani visusti esiintymästä mitenkään

julkisesti, vaikka uskoinkin harrastaneeni politiikkaa enemmän kuin moni muu.

Vain aivan pienessä piirissä puhuin siitä, mikä sisintäni liikutti ja veti

puoleensa. Tuosta mitä ahtaimmissa puitteissa puhumisesta oli paljon hyvää; opin

kylläkin vähemmän ’puhumaan’, mutta sen sijaan tulin ihmisiä tuntemaan,

perehdyin heidän useinkin äärettömän alkeellisiin katsantokantoihinsa ja

vastaväitteisiinsä. Samalla koulutin itseäni, hukkaamatta aikaa ja

mahdollisuuksia, kehittääkseni itseäni edelleen. Siihen ei ollut varmastikaan

missään koko Saksassa niin suotuisaa tilaisuutta kuin tuohon aikaan Wienissä.

Yleinen poliittinen ajattelu oli tuolloin vanhassa Tonavan ; monarkiassa

laajuudeltaan suurempaa ja avarampaa kuin samaan aikaan vanhassa Saksan

valtakunnassa ; ottamatta lukuun Preussin osia, Hampuria ja Pohjanmeren

rannikkoa. Tarkoitan kyllä Itävallalla tässä sitä suuren Habsburgien valtakunnan

aluetta, joka saksalaisen väestönsä ansiosta ei ainoastaan joka suhteessa ollut

tämän valtakunnan synnyn historiallinen aiheuttaja ylipäänsä, vaan jonka

asujaimistossa myös yksinomaan piili se voima, jonka kautta monen vuosisadan

pystyi tuolle keinotekoiselle valtiolliselle muodostelmalle antamaan sisäisen

kulttuurielämän. Kuta pitemmälle aika kului, sitä suuremmassa määrin oli tämän

valtakunnan olemassaolo ja tulevaisuus nimenomaan valtakunnan tuon alkusolun

säilymisen varassa.



Kun Itävallan vanhat perintömaat olivat valtakunnan sydän, joka aina ajoi uutta

verta valtiollisen ja kulttuurielämän verenkiertoon, niin Wien oli samalla

kertaa sen aivot ja tahto. Jo yksistään ulkonaisen olemuksen perusteella saattoi

tuolle kaupungille tunnustaa oikeuden hallita ja vallita yhdistävänä

kuningattarena sellaista kansamosaiikkia, saada oman kauneutensa loistossa

kokonaisuuden osoittamat pahat vanhuudenheikkouden merkit unohtumaan. Vaikka

valtakunta sisäisesti järkkyikin ankarasti eri kansallisuuksien keskenään

käymistä verisistä taisteluista, nähtiin ulkomailla, ja erikoisesti Saksassa,

pelkästään tuon kaupungin miellyttävä, rakastettava kuva. Harhakuvitelma oli

sitäkin suurempi, kun Wien juuri tuohon aikaan näytti joutuneen ehkä viimeiseen

ja suurimpaan näkyvään nousukauteensa. Todella nerokkaan pormestarin ohjaamana

vanhan valtakunnan kunnianarvoinen keisarinkaupunki havahtui vielä kerran

ihmeelliseen uuteen elämään. Viimeinen suuri saksalainen, joka lähti Ostmarkin

asuttajakansan riveistä, ei virallisesti kuulunut ns. ’valtiomiesten’ joukkoon;

mutta loihtiessaan valtakunnan pääkaupungin ja hallintokaupungin Wienin

pormestarina ilmoille suunnattoman aikaansaannoksen toisensa perästä, voisipa

sanoa kunnallisen talous ; ja kulttuuripolitiikan kaikilla aloilla tuo tohtori

Lueger lujitti koko valtakunnan sydäntä, ja tätä kiertotietä hänestä tuli

suurempi valtiomies kuin kaikki silloiset ns. ’diplomaatit’ yhteensä.



Kun se kansojensikermä, jonka nimenä oli Itävalta, sentään lopulta hajosi, tämä

ei suinkaan pienimmässäkään määrässä puhu vanhan Ostmarkin saksalaisten

poliittista kykyä vastaan, vaan se oli vain sen seikan auttamaton seuraus, että

10;miljoonaisen kansan oli ajan pitkään mahdoton pitää koossa valtakuntaa, jossa

oli 50 miljoonaa moniin eri kansallisuuksiin kuuluvaa asukasta, kun vielä aivan

tiettyjä edellytyksiä ei ajoissa ollut tarjona. Itävallan saksalaiset

ajattelivat enemmän kuin suuripiirteisesti. He olivat aina tottuneet elämään

suuren valtakunnan puitteissa eivätkä olleet koskaan menettäneet siihen

liittyvien tehtävien tuntoaan. He olivat tuossa valtiossa ainoat, joiden katse

kantoi ahtaiden kruununmaiden rajojen yli valtakunnanrajoille saakka; jopa, kun

kohtalon oli määrä heidät lopulta erottaa yhteisestä isänmaasta, he yrittivät

lakkaamatta yhä edelleen suoriutua suunnattomasta tehtävästään ja säilyttää

saksalaisuudelle sen, mitä esi;isät aikoinaan olivat loppumattomissa

taisteluissa idältä vallanneet.



Tällöin on vielä muistettava, että tätä tehtävää lisäksi saatettiin suorittaa

vain puolin voimin; sillä parhaimpien sydän ja muisto eivät koskaan lakanneet

tuntemasta yhdessä yhteisen emämaan puolesta, ja kotimaan osaksi liikeni vain

tähteet. Jo Itävallan saksalaisten yleinen näköpiiri oli verraten avara. Heidän

taloudelliset suhteensa ulottuivat usein melkein yli ;koko tuon monenkirjavan

valtakunnan. Melkein kaikki todella suuret yritykset olivat heidän käsissään,

teknikoiden j a virkamiesten joukossa olivat johtavat henkilöt Itävallan

saksalaisia. Heidän hallussaan oli myöskin ulkomaankauppa, sikäli kuin

juutalaiset eivät olleet saaneet kynsiinsä tuota heidän ikimuistoista

työalaansa. Poliittisessa suhteessa he olivat ainoat, jotka pitivät valtiota

koossa. Jo sotapalvelus heitti heidät kauas ulkopuolelle kotiseudun ahtaiden

rajojen. Itävallan saksalaiset alokkaat voivat kyllä joutua saksalaisiin

rykmentteihin, mutta noiden rykmenttien majoituspaikat saattoivat olla yhtä

hyvin Hertsegovinassa kuin Wienissä tai Galitsiassa. Upseerikunta oli yhä vielä

saksalaista, korkein virkamiehistö suurimmaksi osaksi. Vihdoin taide ja tiede

olivat saksalaiset. Jollei oteta lukuun uusimman taidekehityksen roskaa,

jollaista muuten mikä tahansa neekerikansakin olisi varmaan pystynyt luomaan,

saksalaiset olivat ainoat, joilla oli todellista taiteentajua ja jotka sitä myös

levittivät. Musiikin, rakennus ja kuvanveisto samoin kuin maalaustaiteen alalla

Wien oli se lähde, joka ehtymättömästä runsaudestaan varusti koko

kaksoismonarkian osoittamatta silti itse koskaan näkyviä ehtymisen oireita.



Saksalaiset olivat vihdoin myöskin kannattavana voimana koko ulkopolitiikassa,

jollei oteta huomioon lukumäärältään verraten harvoja unkarilaisia. Mutta

kuitenkin olivat kaikki tämän valtakunnan pystyssä pito yritykset turhia, koska

olennaisinta edellytystä puuttui. Itävallan monenkansanvaltiolla oli ainoastaan

yksi mahdollisuus voittaa eri kansakuntien edustamat keskipakoisvoimat. Joko

valtakuntaa olisi pitänyt hallita keskitetysti ja samalla se järjestää

sisäisesti saman periaatteen mukaisesti, tai muuten oli koko valtiota ylipäänsä

mahdoton ajatella. Joinakin valoisina hetkinä päästiin ’kaikkein

korkeimmassakin’ paikassa tästä selvyyteen, mutta enimmäkseen se unohtui jo

vähän ajan kuluttua tai sitten ajatuksesta luovuttiin vaikeasti toteutettavana.

Jokainen ajatus valtakunnan muodostamisesta pitemmälle liittovaltioksi oli

auttamattomasti tuomittu epäonnistumaan, koska puuttui voimakkuudeltaan

ylivoimaista valtiollista keskisolua. Sen lisäksi vielä sisäiset edellytykset

olivat Itävallassa olennaisesti toisenlaiset kuin Bismarckin luomassa Saksan

valtakunnassa. Saksassa oli kysymys ainoastaan poliittisten perinteiden

voittamisesta, koska oli aina olemassa yhteinen sivistyspohja. Ennen kaikkea

Saksassa oli ; muutamia pieniä vieraita kansansirpaleita lukuun ottamatta

;ainoastaan yhden kansan jäseniä. Itävallassa olosuhteet olivat päinvastaiset.

Täällä ei ollut ; Unkaria lukuun ottamatta ; eri osamaissa poliittisia muistoja

omasta suuruudesta joko ollenkaan olemassakaan tai aika oli kuin sienellä ne

pyyhkinyt pois tai ainakin himmeiksi ja epäselviksi. Sen sijaan noissa eri

maissa nyt kansallisuusaatteen aikakaudella kehittyi kansallisia voimia, joiden

voittamisen täytyi muodostua samassa määrin vaikeammaksi, kun pitkin monarkian

rajoja alkoi muodostua kansallisvaltioita, joiden asukkaat olivat rodultaan joko

sukulaisia tai aivan samojakin kuin eräät Itävallan kansansirpaleet, niin että

niillä saattoi nykyisin jo olla puolestaan näihin suurempi vetovoima kuin mitä

Itävallan saksalaisille oli mahdollista.



Ei edes itse Wien kestänyt ajan pitkään tuota taistelua. Budapestin kehittyessä

suurkaupungiksi se oli ensi kerran saanut kilpailijan, jonka tehtävänä ei enää

ollut pitää koossa yhteistä monarkiaa, vaan pikemminkin vahvistaa sen erästä

osaa. Lyhyen ajan kuluttua jo Praag noudatti tämän osoittamaa esimerkkiä, sen

jälkeen Lemberg (Lwöw), Laibach (Ljubljana) jne. Samalla kuin nuo entiset

maaseutukaupungit kohosivat eri osamaiden kansallisiksi pääkaupungeiksi,

muodostui nyt myöskin yhä itsenäisemmän sivistyselämän keskuksia. Mutta vasta

silloin saivat kansallis;poliittiset vaistot henkisen perustansa ja

syventymisensä. Niin siis täytyi olla joskus tulossa ajankohta, jolloin nuo eri

kansoissa piilevät käyttövoimat kasvoivat mahtavammiksi kuin yhteisedut ja

;pyyteet, ja silloin oli Itävallan loppu tullut. Tuon kehityksen kulun saattoi

hyvin selvästi todeta Joosef II:n kuoleman jälkeen. Sen nopeus johtui

erinäisistä tekijöistä, jotka osaksi johtuivat monarkiasta itsestään, osaksi

taas olivat seurauksena valtakunnan kulloisestakin ulkopoliittisesta asemasta



Jos mieli todella ryhtyä taisteluun tuon valtakunnan pystyssä pysymisen puolesta

ja käydä se päähän asti, saattoi ainoastaan yhtä arastelematon kuin sitkeä ja

hellittämätön keskitys johtaa päämäärään. Mutta ennen kaikkea olisi täytynyt

silloin korostaa puhtaasti muodollista yhteenkuuluvaisuutta periaatteessa

määräämällä yksi yhteinen valtionkieli, jolloin myöskin hallinnolle olisi

annettu käteen se teknillinen apukeino, jota vailla yhtenäinen valtio ei kerta

kaikkiaan voi pysyä pystyssä. Samoin voidaan ainoastaan siinä tapauksessa koulun

ja opetuksen avulla saada herätetyksi yhtenäinen valtiollinen ajattelutapa. Se

ei ollut saavutettavissa vuosikymmenessä eikä kahdessa, vaan se täytyi

suunnitella pitämällä silmällä vuosisatoja, samoin kuin kaikissa

asutuskysymyksissä on annettava suurempi merkitys sitkeydelle ja sisulle kuin

hetken tarmonpuuskalle.



On itsestään selvää, että sitten sekä hallinnon että poliittisen johdon täytyy

toimia mitä ehdottomimman yhtenäisesti. Minulle oli tavattoman opettavaa todeta,

minkä vuoksi niin ei tapahtunut tai pikemminkin, minkä vuoksi ei niin ollut

tehty. Ainoastaan se, joka oli syypää tuohon laiminlyöntiin, oli syypää

valtakunnan sortumiseen. Vanha Itävalta oli enemmän kuin jokin muu valtio

johtonsa suuruuden varassa. Sieltähän puuttui kansallisvaltioiden perustaa,

joilla aina on kansallinen pohja säilyttävänä voimana, vaikka johto semmoisenaan

horjuisi ja järkkyisi suurestikin. Yhtenäinen kansallisvaltio voi asujaimistonsa

luontaisen hitauden ja siihen liittyvän vastustuskyvyn varassa useinkin kestää

hämmästyttävän pitkiä mitä huonoimman hallinnon kausia sisäisesti sortumatta.

Usein voi tuolloin näyttää siltä, kuin ei sellaisessa ruumiissa enää olisi

henkeä rahtuakaan, kuin se olisi aivan kuollut, kunnes tuo kuolleeksi luultu

äkkiä kohentuneekseen taas pystyyn ja osoittaa muulle ihmiskunnalle

ällistyttäviä merkkejä häviämättömästä elinvoimastaan.





Mutta toisin on asianlaita sellaisessa valtakunnassa, joka on muodostunut

useista eri kansoista ja jota ei pidä yhdessä yhteinen veri, vaan pikemminkin

yhteinen nyrkki. Siellä ei jokainen johdon heikkous vie valtion talviuneen, vaan

antaa aiheen kaikkien niiden yksilöllisten vaistojen heräämiseen, jotka uinuvat

veressä pääsemättä kehittymään sellaisina aikoina, jolloin johdossa on

ylivoimainen tahto. Tuota vaaraa voidaan vähentää ainoastaan vuosisataisella

yhteisellä kasvatuksella, yhteisten perinteiden, yhteisten pyrintöjen ja

harrastusten jne. avulla. Kuta nuorempia tuollaiset valtiomuodostelmat ovat,

sitä suuremmassa määrin ne niin ollen ovat johdon suuruuden varassa, jopa ne,

suurten voimaihmisten ja hengensankarien aikaansaannoksina usein jälleen

hajoavat kohta yksinäisen suuren perustajansa kuoltua. Mutta ei vielä

vuosisatojen kuluttuakaan voi noita vaaroja pitää voitettuina, ne vain piilevät

ja uinuvat, ehkä hyvinkin äkkiä havahtuakseen niin pian kuin yhteisen johdon

heikkous, kasvatuksen voima ja kaikkien perinteiden arvovalta eivät enää pysty

voittamaan eri kansanheimojen elämänhalun vauhtia



Habsburgin suvun järkyttävä rikkomus on ehkä juuri se, ettei se käsittänyt tätä.

Yhdelle ainoalle heidän joukostaan kohtalo vielä piteli soihtuaan valaisemassa

hänen maansa tulevaisuutta, sitten se sammui ainiaaksi. Joosef II,

saksalais;roomalainen keisari, huomasi tyrmistyttäväksi kauhukseen, miten hänen

hallitsijahuoneensa, joka jo oli tungettu valtakunnan äärimmäiseen kolkkaan,

täytyi ennemmin tai myöhemmin hukkua tuon kansojen Babylonin kurimukseen, jollei

isien laiminlyöntejä saataisi vielä viime hetkessä korjatuksi. Yli;inhimillisin

voimin asettui tuo ’ihmisten ystävä’ vastustamaan esi;isiensä laiminlyöntejä ja

koetti vuosikymmenessä saada korjatuksi, mitä edellisinä vuosisatoina oli lyöty

laimin. Jos kohtalo olisi suonut hänelle edes neljäkymmentä vuotta aikaa

työhönsä ja jos vain pari seuraavaa polvea olisi jatkanut alulle pantua työtä

samoja uria, tuo ihme olisi todennäköisesti onnistunut. Mutta hänen kuollessaan

tuskin kymmenen vuotta hallittuaan, sielullisesti ja ruumiillisesti murtuneena,

hänen kerallaan vaipui hautaan myöskin hänen työnsä ikuiseen uneen

Kapusiinikirkon hautaholviin heräämättä enää milloinkaan eloon.

Hänen seuraajansa eivät olleet hengeltään enempää kuin tahdonvoimaltaankaan tuon

tehtävän mittaisia. Kun sitten ensimmäiset kumoukselliset uuden ajan enteet

leimahtelivat kautta Euroopan, silloin Itävallassakin alkoi hiljalleen kyteä.

Mutta kun tuli sitten viimein puhkesi ilmi liekkiin, se ei saanut ravintoaan

niinkään paljon yhteiskunnallisista ja yleispoliittisista syistä kuin

alkuperältään kansallisista käyttövoimista.



V:n 1848 vallankumousta saattoi kaikkialla pitää luokkataisteluna, mutta

Itävallassa se jo oli uuden rotutaistelun alkua, Kun saksalaiset sillä kertaa

joko unohtaen tämän sen alkuperän perän tai sitä huomaamatta asettuivat

vallankumouksellisen kansannousun palvelukseen, he sillä teollaan sinetöivät

oman kohtalonsa. He olivat osaltaan auttamassa heräämään sitä länsimaisen

demokratian henkeä, joka lyhyessä ajassa riisti heiltä heidän oman

olemassaolonsa perusteet. Muodostamalla parlamentaarinen kansanedustuselin,

ennen kuin oli määrätty ja vakautettu yhteinen valtionkieli, oli laskettu

perusta saksalaisen kansan ylivallan lopulle monarkiassa. Samasta hetkestä oli

myöskin valtio itse tuomittu tuhoon. Kaikki, mitä sitten seurasi, oli pelkästään

valtakunnan historiallista hajaantumista. Tuon hajaannuksen kulun seuraaminen

oli yhtä puistattavaa kuin opettavaakin. Tuhansin ja taas tuhansin eri muodoin

tuo historian tuomio täyttyi yksityiskohdissaan. Että suuri osa ihmisistä vaelsi

sokeina keskellä hajaannuksen merkkejä, todisti ainoastaan, että jumalat

tahtoivat Itävallan tuhoa. En aio tässä puuttua tämän pitemmälti

yksityiskohtiin, koska se ei ole tämän kirjan tehtävä. Tahdon vain ottaa

lähemmän tarkastelun piiriin ne tapahtumat, joilla alati samoina pysyvinä

kansojen ja valtioiden rappeutumisen syinä on merkitystä meidänkin ajallemme ja

jotka vihdoinkin auttoivat minua lujittamaan poliittisen ajatustapani perusteet.



Niiden laitosten joukossa, jotka kaikkein selvimmin saattoivat osoittaa

Itävallan monarkian rikkinäisyyden myöskin ylipäänsä kaikkea muuta kuin

tarkkanäköiselle poroporvarille, oli ensimmäisenä juuri se, jonka olisi pitänyt

olla kaikkein lujin ja voimakkain ; parlamentti eli, niin kuin sen nimi

Itävallassa kuului, valtakunnanneuvosto. Tuota laitosta luotaessa oli ilmeisesti

saatu esikuva Englannista, klassillisen demokratian maasta. Sieltä otettiin koko

tuo maata onnellistava laitos ja siirrettiin se Wieniin mahdollisimman

muuttamattomana.



Toisessa kamarissa ja herrainhuoneessa saattoi Englannin kaksikamarijärjestelmä

juhlia uutta ylösnousemustaan. Itse ’huoneet’ 1. ’kamarit’ vain olivat hieman

erilaiset. Kohottaessaan aikoinaan Lontoon Parlamentintalon Thamesin aalloista

Barry tarttui brittiläisen maailmanvallan historiaan ja nouti sieltä koristukset

loistorakennuksensa 1200 seinäkomeroon, konsoliin ja pylvääseen. Kuvanveisto­ja

maalaustaiteellisesti tuli lordien ja kansan talosta kansakunnan maineen

pyhäkkö. Tässä jo Wienillä oli ensimmäiset vaikeudet. Sillä saatuaan uuden

kansanedustuslaitoksen marmoripalatsin viimeiset päädyt ja otsikot valmiiksi ei

tanskalaisella Hansenilla ollut koristeluiksi tarjona mitään muuta kuin yrittää

lainailla antiikin maailmasta. Roomalaiset ja kreikkalaiset valtiomiehet ja

filosofit somistavat nyt tuota ’länsimaisen demokratian’ teatterirakennusta, ja

kuvaannollisen irvokkaana vetää kiskoo molempien kamarien yllä nelivaljakko

kaikkiin neljään ilmansuuntaan ilmentäen siten silloista sisäistä touhua

mahdollisimman sattuvasti. Eri kansallisuudet olivat kieltäytyneet loukkauksena

ja ärsytyksenä suvaitsemasta sellaista, että tuossa luomuksessa olisi saatu

ihannoida Itävallan historiaa, samoin kuin itse Saksan keisarikunnassakin vasta

maailmansodan taistelujen jyrinässä uskallettiin Wallotin luoma Valtiopäivätalo

omistaa otsikkokirjoituksella Saksan kansalle. Kun ensi kerran ; en ollut

silloin vielä kahtakymmentä täyttänyt menin tuohon Franzensringin

loistorakennukseen katsomaan ja kuuntelemaan toisen kamarin istuntoa, mieleni

valtasivat mitä ristiriitaisimmat tunteet. Olin aikojen alusta vihannut

parlamenttia, mutta en semmoisenaan, en laitoksena. Päin vastoin, vapautta

rakastavana miehenä en voinut kuvitellakaan mitään muuta hallitusta

mahdolliseksi, koska millaisen tahansa diktatuurin ajatus olisi, Habsburgin

hallitsijahuoneeseen omaksumani asenteen vuoksi, mielestäni tuntunut rikokselta

vapautta ja kaikkea tervettä järkeä vastaan.



Tässä oli varsin suuri osansa sillä seikalla, että mieleeni oli, kun olin

lukenut paljon sanomalehtiä, itse sitä aavistamattani syöpynyt tiettyä ihailua

Englannin parlamenttia kohtaan, josta ihailusta en niin vain päässyt eroon. Se

arvokkuus, jota sen alahuonekin osoitti hoitaessaan tehtäviään (niin kuin

sanomalehdistömme osasi kovin kauniisti kuvailla), teki minuun mahtavan

vaikutuksen. Saattoiko ylimalkaan ollakaan ylevämpää kansallisen itsehallinnon

muotoa? Mutta juuri sen vuoksi olin Itävallan parlamentin vihollinen. Minusta

tuntui, että koko se muoto, miten siellä esiinnyttiin, ei ollut suuren esikuvan

arvoa vastaava. Nyt tuli vielä lisäksi seuraavaa: Saksalaisuuden kohtalo

Itävallan valtiossa oli sen varassa, millainen asema sillä oli

valtakunnanneuvostossa. Yleisen ja salaisen äänioikeuden toimeenpanoon asti sitä

oli parlamentissa puolustanut ; joskin vähäinen ; saksalainen enemmistö. Jo tuo

asiaintila oli arveluttava. koska sosiaalidemokraatit olivat kansallisesti

epäluotettavia ja ratkaisevissa saksalaisuutta koskevissa kysymyksissä aina

menettelivät vastoin saksalaisuuden etuja jotteivät näet olisi herättäneet

nurjamielisyyttä vieraiden kansojen keskuudessa olevissa kannattajissaan.

Sosiaalidemokraatteja ei enää tuohon aikaankaan voinut pitää saksalaisena

puolueena. Mutta kun yleinen äänioikeus tuli voimaan, lakkasi saksalaisten

puhtaasti lukumääräisenäkin enemmistönä olo. Nyt ei enää ollut mitään esteitä

yhä pitemmälle kehittyvän saksalaisuuden valtakunnasta hävittämisen tiellä.

Kansallisesta itsesäilytysvaistostani johtuen pidin jo siihen aikaan tuosta

syystä kansanedustuslaitoksesta hyvin vähän, siellä kun saksalaisuuden asiaa

aina petettiin, sen sijaan että sitä olisi edustettu. Mutta nuo kaikki olivat

sellaisia haittoja ja puutteita, joita ei voinut ; samoin kuin paljoa muutakaan

; panna itse asian syyksi semmoisenaan, vaan Itävallan valtion olemuksen syyksi.

Aikoinani vielä ajattelin, että jos parlamenttiin saataisiin palautetuksi

saksalainen enemmistö, ei olisi enää mitään syytä asennoitumiseen sitä vastaan,

niin kauan kuin vanha valtakunta ylimalkaan pysyi pystyssä.



Tuollainen sisäinen käsitys mielessäni siis astuin ensi kerran noihin yhtä

pyhiin kuin kiistanalaisiin suojiin. Minulle ne kylläkin olivat pyhät yksinomaan

tuon ihanan rakennuksen ylevän kauneuden vuoksi. Helleeninen ihmeteos

saksalaisella kamaralla. Mutta kuinka pian mieleni joutuikaan kuohuksiin

silmieni edessä tapahtuvan surkean näytelmän vuoksi! Saapuvilla oli muutamia

satoja noita kansanedustajia, joiden oli juuri määriteltävä kantansa tärkeässä

taloudellisessa kysymyksessä. Tuo ensimmäinen päivä riitti askarruttamaan

ajatuksiani viikkokaupalla. Siellä puhutun sanan henkinen pitoisuus pysyi

todellakin masentavalla tasolla, sikäli kuin koko lörpötystä pystyi ollenkaan

ymmärtämäänkään; sillä muutamat noista herroista eivät puhuneet saksaa, vaan

slaavilaista äidinkieltään tai pikemminkin niiden murteita. Nyt minulla oli

tilaisuus omin korvin kuulla samaa, mitä sitä ennen olin tiennyt ainoastaan

sanomalehdistä lukemalla. Hurjasti viittilöivä, sikin sokin kaikissa

mahdollisissa eri äänilajeissa huuteleva, hurjasti elehtivä joukko,

puhe­miehenä harmiton vanha setä, joka otsansa hiessä pani parastaan pitääkseen

laitoksen arvoa yllä soittamalla vimmatusti kelloa ja vuoroin lausuillen

rauhoittavia sanoja, vuoroin huudellen kehoittavia, varoittavia huudahduksia.

Täytyi väkisinkin hymyillä. Muutamaa viikkoa myöhemmin olin taaskin

parlamentissa. Kuva oli kokonaan muuttunut, sitä ei tuntenut entisekseen. Sali

oli aivan tyhjä. Siellä nukuttiin. Muutamia parlamentinjäseniä istuskeli

paikoillaan haukotellen toisilleen päin naamaa, yksi ”piti puhetta”. Puhetta

johti alahuoneen varapuhemies; tämä tuijotteli saliin osoittaen mitä ilmeisimpiä

ikävystyneisyyden merkkejä. Mieleeni sukelsivat ensimmäiset epäilykset. Milloin

ikinä

vain suinkin joudin, pistäydyin yhä uudelleen alahuoneessa katselemassa hiljaa,

tarkkaavasti tilannekuvaa, kuuntelin pu­heita, mikäli niitä ymmärsin, tutkin

tämän murheellisen valta­kunnan kansallisuuksien valioiden enemmän tai vähemmän

älykkäitä kasvoja ; ja rupesin sitten vähitellen ajattelemaan omia ajatuksiani.



Yksi vuosi tuollaista rauhallista tarkkailua ja havainnoimista riitti

ratkaisevasti muuttamaan tai kumoamaan entiset ajatukseni tuon laitoksen

olemuksesta. Sisimpäni ei enää asettunut vastustamaan sitä vääristynyttä muotoa,

jollaiseen tuo ajatus oli Itävallassa hahmottunut; ei, nyt en enää voinut

tunnustaa parlamenttia semmoisenaan. Siihen saakka olin käsittänyt Itävallan

parlamentin onnettomuudeksi sen, että sieltä puuttui saksalaista enemmistöä,

mutta nyt havaitsin tuon onnettomuuden johtuvan koko laitoksen laadusta ja

luonteesta. Mielessäni heräsi joukko kysymyksiä. Aloin perehtyä enemmistön

määräämisvallan demokraattiseen periaatteeseen koko tuon laitoksen perustana,

mutta en silti jättänyt panematta yhtä tarkoin merkille niiden herrojen henkistä

ja siveellistä arvoa, joiden oli kansakuntien valioina määrä palvella tuota

päämäärää. Siten tulin samalla kertaa tuntemaan sekä laitoksen että sen

kannattajat. Muutamassa vuodessa hahmottui tietojen ja havaintojen perusteella

plastillisen selväksi uudemman ajan arvokkaimman ilmiön perikuva:

parlamentaarikko. Hänen kuvansa alkoi syöpyä mieleeni sellaisessa muodossa,

ettei siinä sen koommin enää ; koskaan tapahtunut olennaisia muutoksia. Tälläkin

kertaa oli käytännöllisen todellisuuden havainto opetus minut vapauttanut

tukehtumasta teoriaan, joka ensi näkemältä tuntuu monista kovin houkuttelevalta,

mutta joka on silti laskettava ihmiskunnan rappioilmiöiden joukkoon.



Nykyinen länsimainen demokratia on marxilaisuuden edellä;kävijä, jälkimmäinen ei

olisi ollenkaan ajateltavissa ilman edellistä. Demokratia ensin muokkaa tuolle

maailmanrutolle otolliseksi maaperän, missä tauti sitten voi levitä. Luodessaan

ulkonaisen ilmenemismuotonsa, parlamentarismin, se loi itselleen vielä ’loan ja

tulen irvokkaan sikiön, jonka ’tuli’ käsittääkseni on tällä hetkellä

valitettavasti palanut loppuun. Minun täytyy olla kohtalolle ylen kiitollinen,

kun se asetti tutkittavakseni jo Wienissä tämänkin kysymyksen, sillä pahoin

pelkään, että niinä aikoina olisin tehnyt Saksassa vastauksen itselleni liian

helpoksi. Jos olisin tullut sen laitoksen, jota sanotaan ’parlamentiksi’,

naurettavuuden tuntemaan ensinnä Berliinissä, olisin ehkä päätynyt

päinvastaiseen tulokseen ja asettunut, enkä ilman näennäisesti pätevää syytä,

niiden puolelle, jotka käsittivät kansan ja valtakunnan onneksi yksinomaan

keisariajatuksen vallan edistämisen ja siten pysyivät joka tapauksessa ajan ja

ihmisten suhteen vieraina ja sokeina. Itävallassa se oli mahdotonta. Täällä ei

päässyt niin helposti hairahtumaan erehdyksestä toiseen. Jos parlamentista ei

ollut mihinkään, niin vielä vähemmän Habsburgit kelpasivat mihinkään ; missään

tapauksessa ainakaan enää. Täällä ei ollut siinä kyllin, että hylkäsi

parlamentarismin; sillä silloin jäi aina avoimeksi kysymys: mikäs nyt eteen? Jos

valtakunnanneuvosto olisi hylätty ja poistettu, olisi ainoaksi hallitusvallaksi

jäänyt Habsburgin hallitsijahuone; varsinkin minulle sietämätön ajatus. Tämän

erikoisen asiaintilan vaikeus johti minut perusteellisemmin tutkimaan kysymystä

sinänsä kuin mitä muuten yleensä kai olisi noin nuorella iällä tapahtunut. Ennen

kaikkea muuta ja kaikkein eniten antoi minulle ajattelemisen aihetta yksilöiden

ilmeinen kaiken vastuuntunnon puute. Parlamentti tekee jonkin päätöksen, jonka

seuraukset saattavat olla hyvinkin tuhoisat, mutta kukaan ei ota siitä vastuuta

kantaakseen, ketään ei voida koskaan vaatia siitä tilille. Sillä onko se muka

vastuun ottamista kannettavakseen, että vertojaan vailla olevan romahduksen

jälkeen siihen syypää hallitus eroaa? Tai että hallituskokoomusta muutetaan, tai

että parlamentti hajoitetaan?



Voiko horjuvaista ihmisenemmistöä koskaan saada vastuuseen mistään? Eikö

jokainen vastuunalaisuusajatus ehdottomasti liity asianomaiseen henkilöön? Mutta

voiko käytännöllisesti katsoen jonkin hallituksen johtomiestä vaatia vastuuseen

teoista, joiden synty ja toimeenpano on tykkänään jonkin ihmispaljouden tahdon

ja suosion varassa? Taikka: eikö johtavan valtiomiehen tehtävänä pidetä, sen

sijaan, että hänen on löydettävä luova ajatus tai suunnitelma semmoisenaan,

pikemminkin sitä taitoa, että hän saa tyhjäpäisen lammaskatraan käsittämään

suunnitelmiensa nerokkuuden saadakseen näiltä sitten kerjätyksi heidän

suosiollisen suostumuksensa? Onko valtiomiehen pettämätön tunnusmerkki, että

hänellä on suostuttelun ja vakuuttelun lahja yhtä suuressa määrin kuin

valtiomiesviisautta hahmottelemaan suuria suuntaviivoja ja tekemään suuria

päätöksiä? Onko johtajan kykenemättömyys sillä todistettu, ettei hänen onnistu

voittaa tietyn aatteen kannattajaksi enemmän tai vähemmän säädyllisten

sattumien voimalla kokoon haalitun joukon enemmistöä? Niin, onko tuo joukko

ylipäänsä milloinkaan käsittänyt aatetta, ennen kuin sen saavuttamasta

menestyksestä tuli sen suuruuden julistaja? Eikö jok'ikinen nerokas työ tässä

maailmassa ole neron näkyvä vastalause suurten joukkojen hitautta ja

haluttomuutta vastaan? Mutta mikä neuvoksi valtiomiehelle, jonka ei onnistu

mielistelyillään hankkia suunnitelmilleen tuon joukon suosiota? Onko hänen se

ostettava?



Vai pitääkö hänen, ottaen huomioon kansalaistensa tyhmyys, luopua elintärkeiksi

havaitsemiensa tehtävien ajamisesta perille ja vetäytyä syrjään, vai pitääkö

hänen yhtäkaikki pysyä paikallaan? Eikö todellinen luonneihminen joudu

sellaisessa tapauksessa auttamattomaan ristiriitaan tiedon ja sopivaisuuden eli

paremmin sanoen rehellisen mielenlaadun kanssa? Missä on se raja, joka erottaa

toisistaan velvollisuuden yhteiskuntaa kohtaan ja oman kunnian vaatimukset? Eikö

jokaisen todellisen johtajan täydy kieltäytyä antamasta tällä tavoin alentaa

itseään poliittiseksi keinottelijaksi? Ja eikö toiselta puolen taas jokaisen

keinottelijan täydy tuntea kohtalon kutsuvan itseään ”tekemään politiikkaa”,

koska viimeisessä lopussa vastuuta ei koskaan joudu kantamaan hän, vaan jokin

koskaan saavuttamaton joukko? Eikö meidän parlamentaarinen

enemmistöperiaatteemme johda johtaja;ajatuksen häviämiseen? Luullaanko ehkä

tämän maailman edistyksen olevan lähtöisin enemmistöjen aivoista eikä yksilöiden

päästä? Vai luullaanko vastaisuudessa ehkä tultavan toimeen ilman tuota

inhimillisen sivistyksen edellytystä?

Eikö se päinvastoin nykyaikana tunnu välttämättömämmältä kuin konsanaan?



Koska parlamentaarinen enemmistön määräämisvallan periaate kieltää yksilön

arvovallan ja asettaa sen tilalle kulloinkin koolla olevan joukon lukumäärän, se

tekee syntiä luonnon ylimyksellistä perusajatusta vastaan; mutta Saksan nykyisen

’kerman’ rappion ei suinkaan tarvitse olla sen ruumiillistuma, mitä se, luonto,

käsittää aatelilla. Millaisia tuhoja tämä nykyajan demokraattisen

parlamentinherruuden tuote aiheuttaa, sitä on juutalaislehtien lukijan varmasti

vaikea kuvitella, mikäli hän ei ole oppinut itsenäisesti ajattelemaan ja

harkitsemaan. Se on ensinnäkin syynä siihen, että koko poliittinen elämä on

uskomattomassa määrin tulvillaan mitä ala;arvoisimpia meidän aikamme ilmiöitä.

Kuta enemmän todelliset johtajat vetäytyvät syrjään poliittisesta toiminnasta,

joka ei suurimmalta osaltaan voi olla luovia aikaansaannoksia ja työtä, vaan

tinkimistä ja kaupankäyntiä ja enemmistön suosion tavoittelua, sitä suuremmassa

määrin juuri sellainen toiminta vastaa pikkusielujen olemusta ja niin ollen

myöskin vetää näitä puoleensa.



Kuta kääpiömäisempiä sellaisen nykyajan lehmäkauppiaan henki ja kyvyt ovat, kuta

selvemmin hänen oma käsityksensä hänelle ilmaisee oman viheliäisyyden, sitä

uhemmin hän kiittää ja ylistää järjestelmää, joka ei ollenkaan vaadi häneltä

jättiläisen voimaa eikä nerokkuutta, vaan pikemminkin pitää parempana pikku

päällysmiehen oveluutta, jopa sellaista nokkeluutta suuremmassa arvossa kuin

itse Perikleen viisautta. Ja lisäksi ei tuollaisen pöhkön koskaan tarvitse

kiusautua joutumalla vastuuseen toiminnastaan. Hän on perusteellisesti

vapautunut siitä huolestaan jo yksistään sen perusteella, koska tietää mainion

hyvin, että on aivan yhdentekevää, millaisiksi hänen tuhertelunsa tulokset

valtiomiehenä muodostunevatkin; hänen loppunsa on jo ammoin ollut tähtiin

kirjoitettuna: ennemmin tai myöhemmin hänen on pakko luovuttaa paikkansa

toiselle, yhtä suurelle hengelle. Sillä on myöskin sellaisen rappeutumisen

merkkejä, että suurten valtiomiesten luku kasvaa samassa suhteessa kuin

yksilöiden mittapuu kutistuu kokoon. Mutta yhä lisääntyvä riippuvaisuus

parlamentin enemmistöistä pakottaa sen pienenemään pienenemistään, koska

toisaalta suuret henget kieltäytyvät olemasta typerien pölkkypäiden ja

suunsoittajien sätkynukkeina, toisaalta taas enemmistön, siis tyhmyyden

edustajat eivät vihaa mitään niin hartaasti kuin todellisia kykyjä. Sellaiselle

hölmöläisten valtuusmiesten kokoukselle on aina rauhoittavaa tietää, että

johdossa on. mies, jonka viisaus vastaa maiden saapuvilla olijoiden tasoa: sillä

tavallahan on jokaiselle suotu se ilo, että voi päästää aina väliin oman

nerokkuutensa leimahtamaan ;, mutta ennen kaikkea siksi, että koska ’Mikko

kerran johonkin pystyy, niin totta kai yhtä hyvin Mattikin!’



Lähinnä tämä demokratian keksintö vastaa kuitenkin erästä ominaisuutta, josta

viime aikoina on paisunut suorastaan häpeä, nimittäin meidän ns. johtajiemme

suuren osan pelkuruutta ja raukkamaisuutta. Millainen onni onkaan, että kaikissa

todellisissa ratkaisuissa voi piilottautua ns. enemmistön takinliepeiden

suojaan! Katsotaanpa kerran sellaista poliittista maantierosvoa, miten

huolellisesti hän jokaisen edesottamuksensa varalle kerjää enemmistön

kannatuksen varatakseen itselleen näin välttämättömät apurit ja rikostoverit

voidakseen siten milloin tahansa sysätä syyn toisten niskoille. Mutta tämä on

eräs pääsyitä siihen, minkä vuoksi moinen poliittinen toiminta on läpeensä

kunnollisesta ja siksi myöskin rohkeasta miehestä vastenmielistä ja vihattua,

jota vastoin se houkuttelee puoleensa kaikkia kehnoja luonteita ;sillä joka ei

tahdo ottaa mieskohtaisesti kantaakseen vastuuta teoistaan ja toimistaan, vaan

aina etsii toisten suojaa, on pelkuriheittiö Mutta kun sitten kansakunnan

johtajat ovat tuollaisia raukkoja, se kostautuu ennen pitkää julmasti. Silloin

ei enää jakseta rohkaista mieltä päättäväiseen toimintaan, vaan mieluummin

alistutaan mihin tahansa, vaikka kuinkakin häpeälliseen kunniattomuuteen kuin

ryhdistäydytään päätöksen tekoon; eihän ole enää ketään, joka on itsestään

valmis asettamaan henkilönsä ja päänsä siekailemattoman ratkaisun toteuttamisen

pantiksi. Sillä erästä asiaa ei pidä eikä saa koskaan unohtaa: Enemmistö ei voi

tässäkään kohdin ikinä korvata miestä. Se ei ole aina yksistään tyhmyyden, vaan

myöskin pelkurimaisuuden edustaja. Ja yhtä mahdoton kuin on saada sadasta

pölkkypäästä yhtä viisasta, yhtä mahdoton on sadan pelkuriraukan tehdä

sankarimaista päätöstä.



Mutta kuta helpompi ja kevyempi on kunkin yksityisen johtajan vastuu, sitä

suuremmaksi kasvaa niiden luku, jotka mitä surkeimmasta vajaamittaisuudestaan

huolimatta tuntevat kohtalon kutsuvan heitä asettamaan kuolemattomat voimansa

kansakunnan palvelukseen. Niin, heidän on melkein mahdoton malttaa odottaa,

kunnes heidän vuoronsa tulee; he jonottavat suurella joukolla pitkässä jonossa,

tuskissaan ja karvain mielin laskien niiden lukua, jotka ovat vuorossa heidän

edellään, ja laskevat melkein sen tunnin ja hetken, joka inhimillisten

laskelmien mukaan vie heidät jonon alkupäähän. Sen vuoksi he kiihkeästi

odottavat jokaista muutosta siinä virassa, joka kangastaa heidän silmiensä

edessä, ja ovat kiitollisia jokaisesta häväistysjutusta, joka harventaa heidän

edellään olevien rivejä. Mutta jollei joku sittenkään tahdo väistyä omasta

valtaamastaan asemasta, he pitävät sitä melkein kuin yhteisvastuullisuutta

koskevan pyhän sopimuksen rikkomisena. Silloin he närkästyvät eivätkä ennen

lepää, ennen kuin tuo hävytön on vihdoinkin saatu kukistetuksi ja luovuttaa

vielä lämpimiltään paikkansa joukon käytettäväksi. Hän ei pääse kovinkaan pian

takaisin samaan asemaan. Kun näet jonkun tuollaisen olion täytyy luopua

asemastaan, hän yrittää heti paikalla uudelleen työntäytyä takaisin jonottajien

joukkoon, jollei toisten heti nostama melu ja meteli ja haukkumasanat saa häntä

peloitetuksi pois.



Tästä on seurauksena hirvittävän nopeat henkilönvaihdokset sellaisen

valtionhallinnon kaikkein tärkeimmissä asemissa ja virastoissa, tulos, jonka

vaikutus joka tapauksessa muodostuu epäsuotuisaksi, mutta usein suorastaan

tuhoisaksi. Sillä siinä tapauksessa eivät sellaisen tavan ja komennon uhriksi

joudu ainoastaan tyhmyrit ja epäkelvot, vaan vielä suuremmassa määrin myöskin

todelliset johtajat, mikäli kohtalon lainkaan onnistuu kohottaa heitä noihin

asemiin. Kun sellainen kerran on keksitty, heti paikalla muodostuu kiinteä,

yhtenäinen rintama häntä vastaan, sitä suuremmalla syyllä, milloin sellainen

henkilö julkeaa tunkeutua tuohon ylevään seuraan olematta lähtöisin sen omista

riveistä. Siellä tahtoo jokainen periaatteesta olla vain vertaistensa joukossa

ja pitää yhteisenä vihollisena jok'ikistä sellaista miestä, joka todella voisi

olla ykkönen nollien joukossa. Ja siinä kohdin vaisto on sitäkin terävämpi, kuta

enemmän kaikkea muuta puuttuu.



Seurauksena tällaisesta on yhä laajemmalle leviävä johtavien kerrosten henkinen

köyhtyminen. Millaiseksi silloin tulos muodostuu kansakunnalle ja valtiolle, sen

voi päätellä jokainen, jollei vain itse kuulu noihin samaisiin ’johtajiin’.

Vanhassa Itävallassa rehoitti parlamentaarinen komento oikein jo

puhdasviljelyksenä. Jokaisen kulloinkin toimessa olevan pääministerin nimitti

kylläkin keisari ja kuningas, mutta jo tuo nimitys ei ollut sen kummempaa kuin

parlamentaarisen tahdon täyttämistä. Mutta se tapa, miten eri

ministerinpaikoista tingittiin ja käytiin kauppaa, oli jo kaikkein puhtainta

länsimaista demokratiaa. Tulokset olivatkin noudatettujen periaatteiden

veroiset. Erikoisesti yksityisten henkilöiden vaihteluja sattui yhä tiheämpään

yhä lyhyemmin väliajoin, niin että siitä lopulta tuli todellinen ajometsästys.

Samassa suhteessa kutistui kulloinkin vallassa olevien valtiomiesten suuruus

kutistumistaan, kunnes lopuksi oli enää yleensä jäljellä se piskuinen

parlamentaarinen keinottelijatyyppi, tyyppi, jonka valtiomiesansiot mitattiin ja

arvostettiin sen mukaan, miten taitavasti noiden keinottelijain onnistui

liimailla kokoon kulloinkin kysymykseen tulevat kokoomukset, siis suoriutua

kaikkein pienimmistä poliittisista kaupankäynneistä, jotka yksin pystyvätkin

ratkaisemaan noiden kansanedustajien sopivaisuuden käytännölliseen työhön.

Wienin koulussa saattoi tältä alalta saada mitä parhaan yleiskatsauksen. Yhtä

suurta houkutusta tunsin ryhtyä vertailemaan keskenään noiden kansanedustajien

kykyjä ja tietoja sekä heitä odottavia tehtäviä. Tosin silloin täytyi

auttamattomasti, tahtoen tai tahtomattaan, ruveta lähemmin tutkimaan noiden

kansojen valioiden henkistä näköpiiriä, eikä tällöin mitenkään voinut olla

kiinnittämättä tarpeellista huomiota myöskin niihin tapahtumiin, jotka johtavat

näiden meidän julkisen elämämme loistoesimerkkien keksimiseen.



Maksoi todellakin vaivan tutkia myöskin sitä tapaa, miten noiden herrojen

todelliset kyvyt joutuivat asetetuiksi isänmaan palvelukseen ja miten niitä

käytettiin, siis heidän toimintansa teknillistä kulkua. Parlamentaarisen elämän

yleiskuva muodostui silloin sitä surkeammaksi, kuta lujemmin päätti tunkeutua

sisäisten olosuhteiden ytimeen, tutkia henkilöitä ja asiallisia perusteita

siekailemattoman, terävän tasapuolisesti ja ulkokohtaisesti. Niin, se on hyvin

suositeltavaa sellaisen laitoksen ollessa kysymyksessä, joka katsoo olevan

aihetta panna tukipylväänsä joka toisessa lauseessa vetoamaan tasapuolisuuteen

objektiivisuuteen ainoana jokaisen tutkimuksen ja jokaisen kannanmäärittelyn

perustana. Jos tutkii noita herroja itseään ja heidän katkeran olemassaolonsa

lakeja, täytyy tulosta ihmetellä. Ei ole ainoaakaan periaatetta, joka

ulkokohtaisesti tasapuolisesti katsottuna on niin väärä kuin parlamentarismin

periaate.



Voi vielä jättää kokonaan ottamatta huomioon, millä tavoin noiden herrojen

kansanedustajien vaali tapahtuu, miten he ylipäänsä pääsevät toimeensa ja uuteen

arvoasemaansa. Että tällöin on ainoastaan mitättömän murto;osan suhteen

kysymyksessä yleisen toivomuksen, saati tarpeen tyydyttäminen, se selviää

silmänräpäyksessä jokaiselle, joka tekee itselleen selväksi, ettei suurten

joukkojen poliittinen vaisto ole suinkaan niin kehittynyt että se itsestään

pääsisi kohoamaan tiettyihin yleispoliittisiin katsantokantoihin ja etsimään ne

henkilöt, jotka voivat tulla kysymykseen asian yhteydessä. Se, mitä aina

tarkoitamme sanoilla ’julkinen mielipide’, johtuu ainoastaan pienen pieneksi

osaksi yksilöiden omakohtaisista kokemuksista, saati tiedoista ja havainnoista,

sitä vastoin suurimmaksi osaksi siitä käsityksestä, joka saadaan syntymään

harjoittamalla hellittämättömän tarmokkaasti ja sitkeästi ns.

’valistustoimintaa’. Samoin kuin tunnustuksellinen kanta on kasvatuksen tulos ja

vain uskonnollinen tarve semmoisenaan uinuu ihmisen sisimmässä samoin edustaa

joukkojen poliittinen mielipide ainoastaan monesti kerrassaan uskomattoman

sitkeästi ja perinpohjaisesti harjoitetun sielun ja ymmärryksen muokkauksen

tulosta. Ehdottomasti suurin osa siitä poliittisesta kasvatuksesta, jota tässä

tapauksessa voi erittäin sattuvasti kuvata propagandasanalla, tulee

sanomalehdistön tilille. Se ensi sijassa pitää huolen tästä valistustoiminnasta,

joten siitä siten tulee eräänlainen aikaihmisten koulu. Mutta tuo kasvatus ei

ole valtion käsissä, vaan osittain mitä ala;arvoisimpien voimien hallussa. Juuri

Wienissä minulla oli jo nuorena miehenä mitä parhain tilaisuus tulla oikein

tuntemaan tuon joukkokasvatuskoneiston omistajat ja henkiset tehtailijat. Alussa

väkisinkin ihmettelin, miten lyhyessä ajassa tuo kaikkein pahin suurvalta

valtiossa voi saada luoduksi tietyn mielipiteen, vaikka olisi ollut kysymyksessä

yleisön keskuudessa varmasti vallalla olevien sisäisten toiveiden ja

katsantokantojen muuttaminen ja vääristäminen.



Muutamassa päivässä oli naurettavan vähäpätöinen asia paisutettu merkittäväksi

valtioteoksi, kun taas samaan aikaan elintärkeät kysymykset vaipuivat

unohduksiin, pikemminkin yksinkertaisesti varastettiin pois joukkojen muistista.

Siten onnistui muutamassa viikossa taikoa esille nimiä tyhjästä, saada suuri

yleisö kiinnittämään heihin uskomattomia toiveita, jopa hankkia heille sellainen

kansansuosio, jollainen todella merkitsevältä mieheltä jää usein saavuttamatta

koko hänen elämänsä aikana; nimiä, joita ei yksikään ihminen ollut kuukautta

ennen tuntenut edes kuulopuheelta, kun taas toisaalta vanhat, valtiollisessa ja

muussa julkisessa elämässä koetellut henkilöt siitä huolimatta, että olivat mitä

parhaissa voimissa, yksinkertaisesti kuolivat aikalaisiltaan tai sitten heidän

niskaansa syydettiin niin viheliäistä parjausta, että heidän nimensä uhkasi

hyvin pian muuttua aivan tietynlaisen alhaisuuden tai konnamaisuuden

tunnuskuvaksi. Täytyy perehtyä tuohon juutalaisten inhottavaan menettelytapaan,

miten yks'kaks' kuin taikaiskusta samalla hetkellä sadoista ja taas sadoista eri

paikoista syydetään kokonaisia likasangollisia mitä alhaisimpia parjauksia ja

kunnianloukkauksia kunniallisten miesten siistille puvulle, ennen kuin osaa

oikein arvostella noiden sanomalehtimiesheittiöiden aiheuttamaa vaaraa.



Ei ole olemassa kerrassaan mitään, mikä ei tuollaisille henkisille

rosvoritareille kelpaisi välikappaleeksi heidän pyrkiessään siistien

tarkoitustensa perille. He pistävät nenänsä kaikkein salaisimpiinkin

perheasioihin eivätkä ennen lepää, ennen kuin heidän haaskanvainuamisvaistonsa

on auttanut heidät keksimään pahaisen tapauksen tai toisen, joka sitten

määrätään keinoksi, millä onneton uhri nitistetään. Mutta jollei asianomaisen

julkisesta eikä yksityiselämästäkään löydy, vaikka miten tarkkaan nuuskisi,

pienintäkään rikettä, tuollaiset miekkoset turvautuvat muitta mutkitta

panetteluun ja parjaukseen siinä lujassa vakaumuksessa, ettei siinä kyllin, että

aina tuollaisista syytöksistä jotakin tarttuu niiden kohteeseen, vaikka ne

tuhannestikin peruutettaisiin, vaan kun tuollaisen roiston rikostoverit heti

paikalla sataan kertaan toistavat saman häväistyksen, uhrin taisteleminen

vastaan käy useimmissa tapauksissa mahdottomaksi; ja tällöin on vielä kaiken ken

lisäksi huomattava, etteivät tuollaiset roistot koskaan ryhdy mihinkään

sellaisista vaikuttimista, jotka olisivat muun ihmiskunnan mielestä uskottavia

tai ainakin ymmärrettäviä. Taivas varjelkoon! Kun sellainen maantierosvo mitä

roistomaisimmin käy rakkaiden aikalaistensa kimppuun, tuo mustekala verhoutuu

semmoiseen kunnollisuuden ja mahtipontisten sananparsien pilveen, puhua

paukuttaa ’sanomalehtimiehen velvollisuudesta’ ja muuta valheellista törkyä,

jopa julkenee rehennellä kokouksissa ja kongresseissa; siis tilaisuuksissa,

joissa tuota maanvaivaa ja vitsausta näkee kokoontuneena yhteen tavallista

suuremmin joukoin ;, jaaritella aivan erikoisesta, nimittäin sanomalehtimiehen

’kunniasta’ minkä sitten koko koolla oleva roskajoukko juhlallisen vakavasti

vahvistaa.



Mutta tuo roskaväki luo enemmän kuin kaksikolmannesta ns. ’julkisesta

mielipiteestä’, jonka vaahdosta parlamentaarinen Afrodite sitten syntyy. Jos

mieli tuota menettelytapaa oikein kuvata ja esittää se kaikessa

valheellisuudessaan, täytyisi kirjoittaa kokonaisia nidoksia. Mutta vaikkapa

jättää sen huomioon ottamatta ja vain tarkastelee sen tuloksia ja sen toimintaa,

minusta siinä jo on riittävästi saamaan tuon laitoksen ehdottoman mielettömyyden

valkenemaan kaikkein ankarimman oikeauskoisellekin mielenlaadulle. Tuon yhtä

mielettömän kuin vaarallisenkin inhimillisen harhan käsittää kaikkein nopeimmin

ja helpoimmin, kun vertaa demokraattista parlamentarismia todelliseen

germaaniseen kansanvaltaan. Edellisessä on merkille pantavaa se, että valitaan,

sanokaamme viitisensataa miestä ; tai viime aikoina naisiakin ;, joiden

tehtävänä on lopullisen ratkaisun teko niin suurissa kuin pienissäkin asioissa.

He käytännöllisesti katsoen muodostavat yksin hallituksen; sillä vaikka he

valitsevatkin ministeristön, joka ottaa tehtäväkseen valtion asioiden johdon

ulospäin, koko homma on sentään olemassa vain näön vuoksi. Todellisuudessa ei

tuollainen ns. hallitus voi astua askeltakaan hankkimatta siihen ensin tuon

yleisen kokouksen suostumusta. Mutta silloin sitä ei liioin voida tehdä

vastuunalaiseksi mistään, koska lopullinen ratkaisu ei kuitenkaan ole koskaan

sen, vaan parlamentin enemmistön varassa. Se on kussakin yksityistapauksessa

vain enemmistön tahdon toimeenpanija. Sen poliittista kykyä saattaisi arvostella

ainoastaan sen taidon perusteella, miten se osaa joko mukautua enemmistön

tahtoon tai houkutella enemmistön puolelleen. Siten se vaipuu todellisen

hallituksen korkeuksista kuin kerjäläiseksi aina kulloinkin vallassa olevan

enemmistön suhteen. Niin, sen tärkeimmäksi tehtäväksi tulee nyt kerta kerran

perästä joko turvata puolelleen silloisen enemmistön suosio tai ottaa

tehtäväkseen uuden, suopeamman enemmistön luominen. Jos se onnistuu, silloin

ministeristö voi taas hallita rauhassa lyhyen ajan; jollei se onnistu, se saa

lähteä. Sillä seikalla, miten oikeat sen mielipiteet ovat, ei sinänsä ole

vähintäkään merkitystä.



Mutta siten tulee käytännössä kaikki vastuunalaisuus mahdottomaksi. Mihin

seurauksiin tämä tämmöinen johtaa, se selviää jo aivan yksinkertaisesta

tarkastelusta. Noiden viidensadan valitun kansanedustajan sisäinen kokoomus

ammatin tai kunkin yksityisen kykyjen perusteella antaa yhtä hajanaisen kuin

useimmissa tapauksissa surkeankin kuvan. Sillä eihän toki uskottane, että nuo

kansan valiot ovat samoin hengen tai ymmärryksenkään sankareita! Toivottavasti

ei luulla, että kaikkea muuta kuin henkevän äänestäjäjoukon äänestyslipuista

yks'kaks' itää ja kasvaa sadoittain valtiomiehiä! Ylipäänsä ei voi tarpeeksi

ankarasti vastustaa sitä mieletöntä ajatusta, että yleisten vaalien avulla

saataisiin syntymään neroja. Ensikseenkin syntyy kokonaisen kansakunnan .

keskuudessa moneen Herran vuoteen yksi ainoa todellinen valtiomies eikä suinkaan

heti paikalla sata ja enemmänkin kerrallaan; ja toisekseen suuret joukot

tuntevat jokaista ylivoimaista neroa kohtaan suorastaan vaistomaista vihaa.

Helpompi on kamelin mennä neulansilmästä läpi kuin keksiä suuri mies vaaleissa.

Sellaiset, jotka todellakin kohoavat yli laajojen keskimittojen, ilmestyvät

tavallisesti maailmanhistoriaan omakohtaisesti. Sillä tavoin siis viisisataa

mittavuudeltaan lievimmin sanoen vaatimatonta ihmistä äänestää kansakunnan

tärkeimmistä asioista, panee pystyyn hallituksia, joiden vuorostaan on

jokaisessa tilaisuudessa erikseen ja jokaisessa eri kysymyksessä hankittava

korkea;arvoisen neuvostokokouksen suostumus kaikkeen. Todellisuudessa siis

tekevät politiikkaa juuri nuo viisisataa. Ja siltä enimmäkseen näyttääkin..



Mutta vaikka noiden kansanedustajien nerokkuus jätettäisiinkin pois laskuista,

täytyy sentään ajatella miten erilaisia ne kysymykset ovat, jotka odottavat

ratkaisuaan, ja miten perin erilaisilla aloilla on ratkaisuja ja päätöksiä

tehtävä; silloin käsittää, miten kelpaamaton siihen pakostakin on

hallituskoneisto, joka siirtää määräämisvallan sellaisten ihmisten

joukkokokoukselle joista ainoastaan mitättömän pienellä murto;osalla on tietoja

ja kokemusta juuri käsiteltäväksi tulevasta asiasta. Kaikkein tärkeimmät

taloudelliset toimenpiteet joutuvat siis esitettäväksi sellaiselle

tuomioistuimelle, jonka jäsenistä ainoastaan kymmenennellä osalla on

taloudellisia pohjatietoja. Se merkitsee siis sitä, että lopullinen ratkaisu

annetaan miesten käsiin, joilta täydelleen puuttuu siihen. kaikkia edellytyksiä.

Siten muuten asianlaita on kaikkien muidenkin, kysymysten suhteen. Aina joutuu

ratkaisun määräämään joukko tietämättömiä ja kyvyttömiä henkilöitä, koska tuon

laitoksen kokoonpano pysyy muuttumattomana, mutta sitä vastoin ongelmat, jotka

siellä joutuvat käsiteltäviksi, ulottuvat melkein kaikille julkisen elämän

aloille, siis edellyttäisivät alati tapahtuvaa arvostelevien ja ratkaisusta

päättävien kansanedustajien vaihtumista. Onhan mahdoton antaa samojen ihmisten

ratkaista liikenneasioita ja sanokaamme suurpolitiikkaa koskevia kysymyksiä.

Muuten heidän täytyisi kaikkien olla pelkkiä yleisneroja, jollaisia tuskin

syntyy todellisuudessa yhtä vuosisadassa. Valitettavasti ei tässä olekaan

kysymys teräväpäisistä miehistä, vaan yhtä ahdasjärkisistä kuin omahyväisistä ja

pöyhkeistä harrastelijoista, kaikkein pahimmanlaatuisista henkisen puolimaailman

edustajista. Siitä johtuu myöskin monesti se suorastaan käsittämätön

kevytmielisyys, miten tuo herrasväki pohtii ja ratkaisee asioita, jotka

vaatisivat kaikkein suurimmiltakin hengiltä huolellista harkintaa. Siellä

päätetään toimenpiteistä, joiden merkitys on mitä suurin koko valtion, jopa

kansakunnan tulevaisuudelle, ikään kuin olisi kysymyksessä noille herroille

kylläkin paljon paremmin sopiva mikä tahansa korttipeli eivätkä rodun kohtalot.

Olisi tietenkin vääryyttä luulla, että tuollaisen parlamentin kaikilla jäsenillä

olisi jo alun alkuaan niin vähän vastuuntuntoa. Ei, ei suinkaan niin.



Mutta kun sanottu järjestelmä pakottaa yksityisen määrittelemään kantansa

kysymyksissä, joihin hän ei ollenkaan pysty, sellainen vähitellen turmelee

luonteen. Kenelläkään ei ole rohkeutta selittää: ’Hyvät herrat, minä luulen,

ettemme ymmärrä tästä asiasta mitään’. Minä omasta puolestani en ainakaan

ymmärrä (Muuten ei tästäkään tulisi suurtakaan muutosta, sillä varmasti ei

sellaista vilpittömyyttä ollenkaan ymmärrettäisi, ja tuskinpa vain annettaisiin

moisen rehellisen aasin tärvellä yleistä peliä.) Mutta joka tuntee ihmiset,

käsittää, ettei tuossa oivallisessa seurassa kukaan tahdo olla tyhmin joukosta,

ja eräissä piireissä pidetään rehellisyyttä aina samana kuin tyhmyyttä. Tällä

tavoin joutuu alun alkuaan rehellinen ja kunnioitettavakin kansanedustaja

yleisen valheellisuuden ja huijauksen poluille. Juuri se vakaumus, ettei sinänsä

vaikuta sinne eikä tänne, vaikk'ei yksityinen olisikaan asiassa mukana

vaikuttamassa, tappaa jokaisen kunniallisen ajatuksen ja mielenliikutuksen, joka

ehkä pyrkii yhden tai toisen mielessä vielä heräämään Loppujen lopuksi hän itse

tuumii mielessään, ettei hän ole suinkaan mieskohtaisesti huonoin joukosta ja

että hän mukana olollaan ehkä saa estetyksi vielä pahempaa tapahtumasta. Tähän

kyllä huomautetaan, ettei yksityisellä kansanedustajalla ole tässä tai tuossa

kysymyksessä erikoistuntemusta, mutta että hänen asenteensahan ratkaisee puolue

asianomaisen herran politiikan määrääjänä; puolueella on erikoiset

valiokuntansa, jotka saavat enemmän kuin riittävästi valaistusta

asiantuntijoilta. Tämä tuntuukin ensi silmäyksellä pitävän paikkansa. Mutta

silloin kysymys kuuluisi näin: Miksi siis valitaan viisisataa edustajaa, koska

kerran ainoastaan muutamilla harvoilla on tarvittavaa viisautta määrittelemään

kantansa kaikkein tärkeimmissä kysymyksissä? Niin, siinäpä asian ydin juuri

onkin.



Nykyisen demokraattisen parlamentarismin tarkoituksena ei olekaan muodostaa

viisaiden miesten kokousta, vaan sen tarkoituksena on pikemminkin haalia koolle

joukko henkisesti epäitsenäisiä nollia, joita on sitä helpompi johtaa tiettyjen

suuntaviivojen mukaan, kuta suurempi kunkin yksityisen omakohtainen

ahdasjärkisyys on. Ainoastaan sillä tavoin voidaan harjoittaa puoluepolitiikkaa

nykyisessä huonossa merkityksessä. Ainoastaan tällä tavoin on myöskin

mahdollista, että se, jonka kädessä "nyörit" todellisuudessa ovat, voi aina

pysytellä varovasti taka;alalla voimatta koskaan joutua vedetyksi

mieskohtaisesti tilille. Sillä siten ei ainoakaan ratkaisu, olipa se

kansakunnalle kuinka vahingollinen tahansa, tule koskaan yhden, kaikkien

näkyvissä olevan lurjuksen niskoille, vaan se joutuu koko puolueen hartioille.

Mutta samalla häviää kaikki käytännöllinen vastuu, koska se voi olla liittyneenä

ainoastaan yksityiseen henkilöön eikä parlamentaariseen juorukokoukseen.



Tällaista laitosta saattavat suosia vain kaikkein valheellisimmat ja samalla

erikoisesti päivänvaloa kaihtavat mäyrät, jota vastoin jokaisen kunniallisen,

suoraviivaisen miehen, joka on valmis ottamaan mieskohtaisesti vastuun

kannettavakseen, täytyy sitä vihata. Sen vuoksi tästä demokratian lajista onkin

tullut ase sen rodun käteen, jonka täytyy sisäisten tarkoitusperiensä vuoksi

kaihtaa päivänvaloa, niin nyt kuin kaikkina aikoina. Ainoastaan juutalaiset

voivat kiittää ja ylistää laitosta, joka on yhtä likainen ja valheellinen kuin

he itsekin. Vastakohtana tälle on todellinen germaaninen kansanvalta, jossa

vapaasti valitaan johtaja, joka täydelleen. ottaa kantaakseen vastuun teoistaan

ja toimistaan. Siinä ei tule kysymykseen enemmistön äänestys eri kysymyksissä,

vaan yhden ainoan miehen määräys, joka mies sitten on omaisuudellaan ja

hengellään vastuussa tekemästään ratkaisusta.



Jos tähän huomautetaan, että sellaisin edellytyksin tuskin kukaan olisi valmis

omistamaan henkilöään niin vaaralliselle tehtävälle, tähän voitaisiin vastata

ainoastaan yhdellä tavalla: Taivaan kiitos, germaanisen kansanvallan tarkoitus

onkin juuri, ettei mikä tahansa arvoton kiipijä ja moraaliton pinnaaja pääse

kiertoteitse hallitsemaan kansatovereitaan, vaan että epäkelvot ja pelkuriraukat

peloittaa pois jo kannettavaksi otettavan vastuun suuruus. Jos sellainen mies

koettaa kaikesta huolimatta uittautua johtoon, silloin hänet sitäkin helpommin

keksitään ja hänelle tiuskaistaan kaunistelematta: Ulos, pelkuri raukka! Pois

jalkasi täältä, sillä niistä tarttuu likaa portaisiin, historian Panteonin

portaat eivät ole sinunlaisiasi pokkuroijia, vaan sankareita varten! Tähän

käsitykseen, olin päätynyt käytyäni kahden vuoden aikana Wienin parlamentissa.

Sitten en enää käynyt koko laitoksessa. Eräänä suurimpana syynä vanhan

Habsburgien valtakunnan viimeisinä vuosina yhä lisääntyvään heikkouteen oli

juuri parlamentaarinen komento. Kuta enemmän sen vaikutuksesta saksalaisuuden

ylivalta murtui, sitä suuremmassa määrin jouduttiin sellaiseen järjestelmään,

että eri kansallisuuksia yllytettiin toisiaan vastaan. Itse

valtakunnanneuvostossa se tapahtui aina saksalaisten ja siten loppujen lopuksi

ensi sijassa valtakunnan kustannuksella; sillä jo vuosisadan taitteessa täytyi

näet kaikkein yksinkertaisimmankin älytä, ettei monarkian vetovoima enää

jaksanut pitää eri osamaiden irroittautumispyrkimyksiä kurissa. Päinvastoin.



Kuta kehnommiksi kävivät ne keinot, joita valtiolla oli käytettävänään oman

itsensä pystyssä;pitoon, sitä uhemmin lisääntyi yleinen halveksinta sitä

kohtaan. Ei yksistään Unkarissa, vaan myöskin eri slaavilaisissa maakunnissa

ihmiset tunsivat niin vähän yhteenkuuluvaisuutta yhteiseen monarkiaan, ettei sen

heikkoutta enää suinkaan tunnettu omakohtaiseksi häpeäksi. Pikemminkin iloittiin

noista lähestyvän vanhuudenraihnauden merkeistä: sillä sen kuolemaa toivottiin

pikemmin kuin sen toipumista. Parlamentissa saatiin täydellinen romahdus vielä

estetyksi siten, että arvottomasti alistuttiin mihin tahansa kiristykseen, jonka

saksalaiset sitten joutuivat maksamaan, ja ympäri valtakunnan yllytettiin

mahdollisimman ovelasti eri kansakuntia toisiaan vastaan. Mutta yleinen

kehityssuunta oli kuitenkin kaikitenkin kohdistettu saksalaisia vastaan.

Varsinkin sen jälkeen, kun arkkiherttua Frans Ferdinant oli kruununperijänä

alkanut saavuttaa tiettyä vaikutusvaltaa, tuli ylhäältä alaspäin ajettuun

tsekkiläistämiseen suunnitelmallisuutta ja järjestystä. Kaikin mahdollisin

keinoin koetti tuo kaksoismonarkian tuleva hallitsija avustaa ja itse edistää

saksalaisuuden hävittämistyötä tai ainakin sitä suojella. Puhtaasti saksalaisia

paikkakuntia siirrettiin hitaasti, mutta pettämättömän varmasti sekakieliseen

vaaravyöhykkeeseen käyttämällä kiertotienä valtion virkamiehistöä. Jopa itse

Ala;Itävallassakin tuo kehityskulku alkoi edistyä yhä nopeammin, ja monet

tshekit jo pitivät Wieniä omana suurimpana kaupunkinaan. Tuon uuden Habsburgin,

jonka perhe puhui ainoastaan tshekin kieltä (hänen puolisonsa oli entisenä

tshekkiläisenä kreivittärenä vihitty häneen morganaattisesti ja lähtöisin

piireistä, joiden saksalaisvihollinen asenne oli aivan perinteellinen),

johtavana aatteena oli panna vähän kerrassaan pystyyn Keski;Euroopassa

slaavilainen valtio, joka kuitenkin oli määrä perustaa ankarasti katoliselle

pohjalle suojaksi kreikkalaiskatolista Venäjää vastaan. Siten siis, niin kuin

Habsburgien suvussa oli usein jo ennenkin tapahtunut, uskonto asetettiin taaskin

puhtaasti valtiollisen ajatuksen palvelukseen, lisäksi vielä ; ainakin

saksalaisten kannalta onnettoman ajatuksen palvelukseen. Tulos oli monessa

suhteessa enemmän kuin surullinen.



Ei Habsburgin suku enempää kuin roomalaiskatolinen kirkkokaan saanut

odottamaansa palkintoa. Habsburgit menettivät valtaistuimensa, Rooma menetti

suuren valtakunnan. Kun näet valtiovalta asetti uskonnollisiakin. tekijöitä

valtiollisten laskelmiensa palvelukseen, se herätti sellaisen hengen, jollaista

se itse ei ollut osannut ajatella mahdolliseksi. Siitä yrityksestä, että

saksalaisuus koetettiin kaikin keinoin hävittää vanhasta monarkiasta, kasvoi

vastaukseksi Itävallan suursaksalainen liike. 1880;luvulla oli juutalaisittain

asennoitunut Manchesterin liberalismi myöskin vanhassa monarkiassa saavuttanut

huippunsa, jollei sitä jo sivuuttanutkin. Vastavaikutus ei kuitenkaan tullut

niin kuin vanhassa Itävallassa aina ja kaikessa ; ensimmäiseksi

yhteiskunnallisista, vaan kansallisista näkökannoista käsin. Itsesäilytysvaisto

pakotti saksalaiset asettumaan mitä tarmokkaimmin vastarintaan. Vasta toisessa

sijassa alkoivat myös vähitellen taloudelliset harkinnat saada määräävää

vaikutusta. Siten yleisestä valtiollisesta sekasorrosta syntyi kaksi puoluetta,

toinen lähinnä kansallisena, toinen lähinnä yhteiskunnallisena, mutta molemmat

olivat erittäin mielenkiintoisia ja opettavia tulevaisuuden varalta. V:n 1866

sodan päätyttyä Itävallalle masentavasti Habsburgin hallitsijasuku hautoi

taistelukentällä hankittavaa kostoa. Vain Meksikon keisarin Maximilianin

kuolema, jonka onneton retki pantiin lähinnä Napoleon III:n syyksi, ja se

seikka, että herätti yleistä suuttumusta, kun ranskalaiset jättivät hänet oman

onnensa nojaan, esti lähemmin liittymästä Ranskaan. Kuitenkin Habsburgin

hallitsijahuone oli yhä edelleen varuillaan Jollei vv:n 1870 / 71 sota olisi

muodostunut sellaiseksi ainoalaatuiseksi voittoretkeksi, Wienin hovi olisi

varmaankin uskaltautunut veriseen leikkiin saadakseen Sadowan kostetuksi. Mutta

kun ensimmäiset sankarisanomat saapuivat taistelutanterilta ihmeellisinä,

melkein mahdottomina uskoa, mutta kuitenkin tosina, silloin kaikista

hallitsijoista viisain käsitti hetken sopimattomaksi ja koetti niellä

närkästyksensä.



Mutta noiden kahden vuoden sankarimainen taistelu oli saanut aikaan vielä paljon

valtavamman ihmeen; sillä Habsburgeilla ei muuttunut asenne koskaan vastannut

sydämen sisäistä pakkoa, vaan ulkonaisten olosuhteiden painostusta. Mutta vanhan

Ostmarkin saksalainen kansa tempautui mukaan Saksan voitonhurmaan ja näki

syvästi liikuttuneena isien unelman uuden ylösnousemuksen, muuttuvan mitä

ihanimmaksi todellisuudeksi. Ei pidä erehtyä: todella saksalaismieliset

itävaltalaiset olivat tästä hetkestä alkaen käsittäneet myöskin Königgrätzin

tappion yhtä traagilliseksi kuin välttämättömäksikin valtakunnan uudestaan

pystyttämisen ehdoksi, valtakunnan, jossa ei saisi enää olla painolastina vanhan

liittovaltion mätä raihnaus eikä siinä enää sitä ollutkaan. He joutuivat ennen

kaikkea myöskin kaikkein perinpohjaisimmin tuntemaan omassa ruumiissaan, että

Habsburgin hallitsijasuku oli jo lopullisesti täyttänyt historiallisen

tarkoitukseensa ja että : uusi valtakunta sai valita keisarikseen vain sen

miehen, jolla sankarimaisen mielenlaatunsa ansiosta oli tarpeeksi arvokas pää,

mihin painaa ’Reinin kruunu’. Kuinka paljon suurempi syy olikaan kiittää

kohtaloa siitä, että se antoi tämän läänityksen sellaisen suvun perilliselle,

joka jo kerran menneinä aikoina oli lahjoittanut kansakunnalle loistavan,

kohottavan vertauskuvan, Fredrik Suuren! Mutta kun Habsburgin hallitsijasuku

valmistautui tuon suuren sodan jälkeen viimeisellä tarmollaan kaksoismonarkian

vaarallista saksalaisuutta (jonka sisäisestä luonteesta ei saattanut olla

epäilystä) hitaasti, mutta hellittämättömästi hävittämään, ; sillä se täytyi

olla slaavilaistamispolitiikan loppu ; silloin vastarinta leimahti ilmi liekkiin

tuhon omaksi määrätyn kansan keskuudessa sellaisella voimalla, ettei Saksan

historia ollut uudemmalta ajalta moista vielä tuntenut. Ensi kerran tuli

kansallis- ja isänmaallismielisistä miehistä kapinoitsijoita



Kapinoitsijoita ; ei kansakuntaa, ei liioin valtiota vastaan semmoisenaan, vaan

kapinoitsijoita hallitusmenetelmää vastaan, jonka heidän vakaumuksensa mukaan

täytyi johtaa heidän oman kansallisuutensa tuhoon. Ensi kerran Saksan uudemman

historian aikana erottautui tavanomainen hallitsijasukuun liittyvä

isänmaallisuus kansallisesta isänmaan; ja kansanrakkaudesta. 1890;luvun

saksalaisen Itävallan suursaksalaisen liikkeen ansiota on, että se selvällä ja

kiistämättömällä tavalla totesi, että valtion arvovallalla on oikeus vaatia

kunnioitusta ja suojelusta ainoastaan niin kauan kuin se vastaa kansakunnan

etuja tai ei ainakaan niitä vahingoita. Valtion arvovaltaa itsetarkoituksena ei

voi olla olemassa, koska siinä tapauksessa kaikki hirmuvalta olisi tässä

maailmassa koskematonta ja pyhää. Kun hallitusvallan apukeinoja käytetään

viemään. kansakuntaa tuhoaan kohti, silloin ei kapinoiminen ole ainoastaan

jokaisen siihen kansaan kuuluvan oikeus, vaan myös velvollisuus. Mutta sitä

kysymystä, milloin on sellainen tapaus kyseessä, ei ratkaista teoreettisilla

neuvotteluilla ja keskusteluilla, vaan sen ratkaisevat väkivalta ja menestys.

Koska jokainen hallitusvalta tietenkin vaatii hallituksen arvovallan

säilyttämisvelvollisuutta omaksi tehtäväkseen, olipa se itse miten huono tahansa

ja vaikka olisi tuhannet kerrat pettänyt kansakunnan asian, on kansallisen

itsesäilytysvaiston käytettävä taistelussa sellaista mahtia vastaan,

saavuttaakseen vapauden tai riippumattomuuden, samoja aseita, joiden avulla

vastustaja yrittää säilyttää asemansa. Taistelua käydään laillisin keinoin niin

kauan kuin se valta, jota yritetään kumota, käyttää niitä; mutta ei pidä

kavahtaa tarttua laittomiinkin, jos sortaja a rupeaa niitä käyttämään. Ylipäänsä

ei pidä koskaan unohtaa, ettei ihmisen olemassaolon korkein päämäärä ole

valtion, saati sitten jonkin hallituksen pystyssä pitäminen, vaan lajin

säilyttäminen.



Mutta jos tämä itse on vaarassa joutua sorretuksi tai syrjäytetyksi, silloin

laillisuuskysymyksellä on ainoastaan toisarvoinen merkitys. Käyttäköönpä

hallitusvalta toiminnassaan vaikka tuhannesti ns. laillisia keinoja, niin

sorrettujen itsesäilytysvaisto on kuitenkin aina ylevimpänä oikeutuksena heidän

kaikin asein käymälleen taistelulle. Yksinomaan sen ansiosta, että tämä lause on

tunnustettu oikeaksi on historialla tässä maailmassa ollut tarjottavana niin

valtavia esimerkkejä kansojen vapaustaisteluista sisäistä ja myös ulkonaista

orjuutusta vastaan. Ihmisoikeus kumoaa valtio;oikeuden. Jos jokin kansa

ihmisoikeuksien puolesta käymässään taistelussa joutuu häviölle, silloin se on

kohtalon vaa'alla punnittu ja havaittu köykäiseksi edelleen säilymisen ja

elämisen onneen maan päällä. Sillä sen, joka ei ole valmis tai ei kykene

taistelemaan olemassaolonsa puolesta, sen on ikuisesti oikeamielinen Kaitselmus

tuominnut tuhoon.



Maailma ei ole olemassa pelkurimaisia kansoja varten. Miten helppo hirmuvallan

on verhoutua ns. ’laillisuuden’ kaapuun, siitä oli Itävalta mitä selvin ja

havainnollisin esimerkki. Laillinen valtiovalta nojasi siihen aikaan parlamentin

saksalaisviholliseen pohjaan ja sen ei;saksalaisiin enemmistöihin ja samoin

saksalaisviholliseen hallitsijahuoneeseen. Noissa kahdessa tekijässä koko

valtion arvovalta oli ruumiillistuneena. Oli mielettömyyttä yrittää muuttaa

Itävallan saksalaisen kansan kohtaloa tästä paikasta käsin. Mutta siten olisi

meikäläisten ainoan mahdollisen laillisen tien ja valtion arvovallan palvojien

mielipiteiden mukaan ollut luovuttava kaikesta vastarinnasta sinänsä, koska se

ei ollut suoritettavissa laillisin keinoin. Mutta se olisi ehdottoman

välttämättömästi merkinnyt samaa kuin saksalaisen kansanaineksen tuho

monarkiassa ; vieläpä lyhyessä ajassa. Todellisuudessa saksalaisuuden pelasti

tästä kohtalosta ainoastaan tuon valtion luhistuminen.



Silmälasinenäinen teoreetikko varmastikin kuolisi mieluummin oman oppinsa kuin

oman kansansa puolesta. Koska ihmiset ensin luovat itselleen lakeja, niin hän

uskoo, he ovat sen jälkeen muka olemassa näitä varten. Silloisen Itävallan

suursaksalaisen liikkeen ansio oli, että se perusteellisesti hävitti tämän

mielettömyyden kaikkien teoreettisten periaatteilla ratsastelijoiden ja maiden

valtiollisten fetishinpalvojien kauhistukseksi. Habsburgien pyrkiessä kaikin

keinoin saksalaisuuden kimppuun tämä puolue hyökkäsi puolestaan, vieläpä

häikäilemättömästi itse korkeaa hallitsijahuonetta vastaan. Se ensimmäisen

kerran pisti koettimen tuohon mädänneeseen valtakuntaan ja avasi

satojentuhansien ihmisten silmät. Sen ansiota on, että se vapautti

isänmaanrakkauden ihanan käsitteen tuon murheellisen hallitsijasuvun

kouristuksesta. Ensi aikoina puolueella oli erinomaisen suuri kannattajajoukko,

jopa se uhkasi paisua oikeaksi lumivyöryksi. Mutta menestystä ei kestänyt kauan.

Minun tullessani Wieniin tuon liikkeen oli jo aikoja voittanut, jopa painanut

melkeinpä täysin merkityksettömäksi sillä välin valtaan päässyt

kristillis;sosiaalinen puolue. Suursaksalaisen liikkeen koko synnyn ja lopun

toiselta puolen ja taas toisaalta kristillis;sosiaalisen puolueen

ennenkuulumattoman menestyksen tapahtumasta tuli minulle mitä syvällisimmin min

merkitsevä klassillinen tutkimuksen kohde.



Wieniin tullessani myötätuntoni oli kokonaan, täydelleen suursaksalaisen

liikkeen puolella. Että parlamentissa oli rohkeutta huutaa ’eläkööt

Hohenzollernit’, se teki yhtä mahtavan vaikutuksen kuin ilahdutti mieltäni; se

seikka, että aina pidettiin itseään Saksan valtakunnan siitä ainoastaan

toistaiseksi erossa olevana osana eikä annettu kulua hetkeäkään julistamatta

sitä julkisesti, herätti iloista luottamusta; mielestäni tuntui olevan ainoa

käyttökelpoinen tie meidän kansamme pelastukseen, että kaikissa saksalaisuutta

koskevissa kysymyksissä arkailematta tunnustettiin väriä eikä koskaan alennuttu

sovitteluihin; mutta sitä en jaksanut käsittää, minkä vuoksi tuo liike oli

suurenmoisen alkunousunsa jälkeen vaipunut niin merkityksettömäksi. Ja vieläkin

vähemmin sitä, että kristillis;sosiaalinen puolue saattoi samaan aikaan päästä

niin tavattomaan valtaan. Se oli siihen aikaan juuri päässyt kunniansa

kukkuloille. Juuri kun parast'aikaa vertailin noita kahta liikettä keskenään,

kohtalo antoi minulle tässäkin kohdassa ; mitä muuten joudutti oma muuten

surullinen asemani ; mitä parhainta havainto;opetusta tämän arvoituksen syiden

ymmärtämiseksi. Aloitan tutkimukseni kertomalla niistä kahdesta miehestä, joita

täytyy pitää noiden kahden puolueen johtajina ja perustajina: he ovat Georg v.

Schönerer ja tohtori Karl Lueger. Puhtaasti inhimillisesti katsoen molemmatkin

kohoavat paljon ns. parlamentaaristen ilmestysten puitteiden ja mittojen

yläpuolelle. Yleisen valtiollisen rappeutuneisuuden suossa he pysyivät kautta

koko elämänsä puhtaina ja koskemattomina. Kuitenkin myötämielisyyteni oli alussa

suursaksalaisen Schönererin puolella, siirtyäkseen vasta vähän kerrassaan

kristillis;sosiaalisen johtajan puolelle. Verratessani keskenään heidän kykyjään

ja mahdollisuuksiaan Schönerer tuntui minusta jo silloin paremmalta ja

perusteellisemmalta periaatteellisten kysymyksien pohtijalta. Hän huomasi

oikeammin ja selvemmin kuin ainoakaan toinen, että Itävallan valtio oli

auttamattomasti tuhoon tuomittu. Jos varsinkin Saksassa olisi kiinnitetty

enemmän huomiota hänen Habsburgien monarkian suhteen esittämiinsä varoituksiin,

silloin ei sitä onnettomuutta, että Saksa joutui maailmansodassa koko Eurooppaa

vastaan, olisi koskaan tapahtunut. Mutta vaikka Schönerer havaitsi kysymysten

sisäisen olemuksen, hän sen sijaan erehtyi sitä enemmän ihmisten suhteen.



Tässä taas oli tohtori Luegerin vahva puoli. Hän oli harvinainen ihmistuntija,

joka varsinkin varoi pitämästä ihmisiä parempina kuin he kerta kaikkiaan ovat.

Sen vuoksi hän ottikin laskelmissaan enemmän huomioon elämän reaaliset

mahdollisuudet, jota vastoin Schönerer osoitti varsin vähän ymmärtämystä niitä

kohtaan. Kaikki, mitä tämä suursaksalainen ajatteli, oli teoreettisesti oikein,

mutta kun häneltä puuttui kykyä ja tajua saada tämä teoreettinen tietonsa ja

vaistonsa välitetyksi joukoille, siis valaa sitä sellaiseen muotoon, mikä

vastasi suurten joukkojen vastaanottokykyä, joka kerta kaikkiaan on ja pysyy

suppeana ja ahtaana, hänen tietonsa oli ja pysyi pelkkänä näkijän viisautena

voimatta koskaan muuttua käytännölliseksi todellisuudeksi. Tämä tosiasiallisen

ihmistuntemuksen puute johti edelleen kehittyessään erehdykseen koko liikkeiden

voiman ja ikivanhojen laitosten lujuuden arvioinnissa. Lopuksi Schönerer kyllä

huomasi, että tässä olivat kyseessä maailmankatsomukset, mutta hän ei

käsittänyt, että sellaisten melkeinpä uskonnollisten vakaumusten kannattajiksi

sopivat ensi sijassa aina ja ainoastaan kansan laajat kerrokset. Hän käsitti

valitettavasti vain vähässä määrin, miten tavattoman pieni oli niiden ns.

’porvarillisten piirien’ taistelutahto, jo näiden yksityisten jäsenten

taloudellisen aseman vuoksi, joka saa yksityisen pelkäämään menettävänsä liian

paljon ja sen vuoksi häntä sitä enemmän ehkäisee ja pidättää.

Ja kuitenkin maailmankatsomuksilla on ylipäänsä voitonmahdollisuuksia ainoastaan

silloin, kun suuret joukot selittävät olevansa valmiit kannattamaan uutta oppia

ja ottamaan hoitaakseen välttämättömän taistelun.



Tästä syvien rivien merkityksen ymmärtämisen puutteesta johtui sitten myöskin

yhteiskunnallisen kysymyksen aivan riittämätön käsitys. Kaikissa näissä

suhteissa tohtori Lueger oli Schönererin vastakohta. Hänen perusteellinen

ihmistuntemuksensa sai hänet oikein arvostelemaan mahdollisesti käytettävinä

olevia voimia, samoin kuin hän siten myös säästyi väheksymästä olemassa olevia

laitoksia, jopa ehkä juuri siitä syystä oppi pikemminkin käyttämään niitä

apukeinoina tarkoitusperiinsä pyrkiessään. Hän käsitti samoin liiankin selvästi,

että ylemmän porvariston poliittinen taisteluvoima oli nykyisin vähäinen,

riittämätön viemään voittoon uutta, suurta liikettä. Sen vuoksi hän pani

poliittisen toimintansa pääpainon niiden yhteiskuntakerrosten voittamiseen

puolelleen, joiden asema oli uhanalainen, mikä seikka taistelunhalua pikemminkin

kannusti kuin lamautti. Samoin hän oli taipuvainen käyttämään hyväkseen kaikkia

ennestään jo olemassa olevia voimakeinoja ja voittamaan puolelleen silloiset

mahtavat laitokset, voidakseen saada sellaisista vanhoista voimanlähteistä

omalle liikkeelleen mahdollisimman suuren hyödyn. Niin hän siis perusti uuden

puolueensa ensi sijassa tuhon uhkaaman keskisäädyn varaan ja valtasi siten

varsin vaikeasti järkytettävissä olevan kannattajajoukon, jolla oli yhtä

viljalti uhrimieltä kuin sitkeää taisteluvoimaa. Hänen tavattoman taitavasti

suunnittelemansa suhtautuminen katoliseen kirkkoon voitti lyhyessä ajassa hänen

puolelleen hengellisen säädyn nuoren polven niin suuressa määrin, että vanhan

kirkollisen puolueen joko täytyi väistyä tai ; mikä oli vieläkin viisaampaa

liittyi uuteen puolueeseen vallaten siten takaisin aseman toisensa jälkeen.



Mutta jos tahtoisi pitää yksin tätä tuon miehen luonteenomaisena olemuksena,

hänelle tapahtuisi suuri vääryys. Paitsi sitä, että hän oli viisas taktikko,

hänellä oli lisäksi todella suuren ja nerokkaan uudistajan ominaisuudet. Vaikka

niitä kylläkin olivat rajoittamassa kerta kaikkiaan olemassa olevien

mahdollisuuksien samoin kuin hänen oman mieskohtaisen kykynsä tarkka tuntemus.

Tuo todella merkittävä mies oli asettanut itselleen tavattoman käytännöllisen

päämäärän. Hän aikoi vallata Wienin. Wien oli monarkian sydän, tästä kaupungista

virtasi vielä viimeinen elinvoima lahon valtakunnan raihnaiksi käyneisiin,

vanhenneisiin jäseniin. Kuta terveemmäksi itse sydän tervehtyisi, sitä

reippaammin täytyi muunkin ruumiin virkistyä. Periaatteessa oikea ajatus, jota

kuitenkin saattoi käyttää vain tietyn, lyhyen ajan. Ja siinä juuri piili tuon

miehen heikkous. Mitä hän on saanut aikaan Wienin kaupungin pormestarina, se on

kuolematonta sanan parhaassa merkityksessä; mutta monarkiaa hän ei kuitenkaan

voinut sillä enää pelastaa ; se oli jo myöhäistä.



Siinä kohdin hänen vastustajansa Schönerer oli ollut selvänäköisempi. Mihin

tohtori Lueger käytännössä ryhtyi, se onnistui erinomaisesti; mitä hän toivoi

siitä syntyvän, jäi toteutumatta. Mitä Schönerer tahtoi, se ei hänelle

onnistunut, mutta mitä hän pelkäsi, se valitettavasti toteutui hirvittävällä

tavalla. Siten kummaltakin mieheltä jäi lopullinen päämäärä saavuttamatta.

Lueger ei saanut Itävaltaa enää pelastetuksi, eikä Schönerer saanut enää

varjelluksi saksalaista kansaa tuhosta. On tavattoman opettavaista meidän

nykyiselle ajallemme tutkia kummankin puolueen epäonnistumisen syitä. Se on

tarkoituksenmukaista varsinkin minun ystävilleni, koska olosuhteet monissa

kohdin ovat nyt samanlaiset kuin silloinkin, ja siten voidaan välttyä virheistä,

jotka jo kerran ennen ovat johtaneet siihen, että toinen liike loppui, toinen

jäi hedelmättömäksi. Itävallan suursaksalaisen liikkeen luhistumiseen oli minun

ymmärtääkseni kolme syytä. Ensiksikin epäselvä käsitys yhteiskunnallisen

kysymyksen merkityksestä nimenomaan uudelle, sisäiseltä olemukseltaan

kumoukselliselle puolueelle.



Kun Schönerer ja hänen kannattajansa kääntyivät ensi sijassa porvarillisten

kansankerrosten puoleen, tuloksen täytyi jäädä varsin heikoksi, kesyksi.

Saksalainen porvaristo, varsinkin sen korkeimmat piirit, ovat, vaikkakin

yksityisten sitä itse aavistamatta, pasifistisia aivan itsensä kieltämiseen

saakka, milloin on kysymys kansakunnan tai valtion sisäisistä asioista. Hyvinä

aikoina, tässä tapauksessa siis aikoina, jolloin on hyvä hallitus, tuollaisesta

mielialasta johtuen nuo kansankerrokset ovat valtiolle erinomaisen arvokkaat;

mutta huonomman hallituksen aikana tämän mielialan vaikutus muodostuu suorastaan

tuhoisaksi. Jos sen takia, että todella vakavan taistelun saattaminen päätökseen

olisi ollut ylipäänsä mahdollista, suursaksalaisen liikkeen olisi täytynyt ennen

kaikkea pitää huoli siitä, että se olisi saanut puolelleen suuret joukot. Kun se

ei niin tehnyt, se riisti siltä jo ennakolta sen alkukantaisen vauhdin,

jollaista kerta kaikkiaan tarvitsee aalto, jollei se mieli jo lyhyen ajan an

kuluttua laskeutua jälleen. Mutta jollei tätä periaatetta pidetä alusta alkaen

silmien edessä ja myös toteuteta, uusi puolue menettää kaikki mahdollisuutensa

korvata laiminlyöntinsä myöhemmin. Sillä jos otetaan mukaan kovin runsaasti

maltillis;porvarillisia aineksia, liikkeen sisäinen asenne mukautuu aina näiden

mukaan ja menettää siten tykkänään mahdollisuutensa voittaa enää puolelleen

mainittavia voimia taajojen kansankerrosten keskuudesta. Mutta sillä tavoin ei

sellainen liike koskaan pääse ohi pelkän järkeilyn ja arvostelun. Melkeinpä

uskonnollisen laista uskoa, liittyneenä vastaavaan uhrimieleen, ei siinä ikinä

herää; tilalle tulee pyrkimys saada positiivisen mukanaolon avulla, mikä tässä

tapauksessa kuitenkin merkitsee olemassa olevan oikeaksi tunnustamista, vähän

kerrassaan taistelun rajuus hiotuksi pois, ja niin loppujen lopuksi päädytään

huonoon rauhaan.



Samalla tavoin kävi myöskin suursaksalaisen liikkeen, koska se ei heti alussa

pannut pääpainoa kannattajiensa hankkimiseen suurten joukkojen keskuudesta.

Siitä tuli ’porvarillinen, ylhäinen, hilliytyneen, jyrkkä’. Tästä virheestä

muuten johtui sen nopean lopun toinen syy. Saksalaisuuden asema Itävallassa oli

jo suursaksalaisen liikkeen tullessa näyttämölle epätoivoinen. Vuodesta vuoteen

oli parlamentista yhä suuremmassa määrin tullut lähinnä saksalaisen kansan

vähittäistä hävittämistä ajava laitos. Sen pelastamisyrityksillä vielä

kahdennellatoista hetkellä olisi voinut olla menestymismahdollisuudet, vaikkakin

pienet, ainoastaan ehdolla, että koko tuo laitos olisi syrjäytetty. Täten

liikkeen ratkaistavaksi tuli seuraava kysymys, jolla oli periaatteellinen

merkitys: Pitäisikö, jotta parlamentti saataisiin hävitetyksi, itse mennä

parlamenttiin ja, niin kuin oli tapana sanoa, ruveta sitä siten kovertamaan

sisästäpäin, vai pitäisikö tuota taistelua käydä ulkoapäin ryhtymällä

hyökkäämään samaisen laitoksen kimppuun sinänsä? Päätettiin mennä parlamenttiin

ja palattiin sieltä lyötyinä miehinä pois. Tietystikin oli pakko mennä

parlamenttiin. Taistelu sellaista mahtia vastaan ulkoapäin merkitsee samaa kuin

varustautua järkkymättömällä rohkeudella, mutta olla myöskin valmis suorittamaan

uhreja loppumattomiin. Silloin tartutaan härkää sarvista kiinni, ja saadaan

monta kovaa iskua ja survaisua, väliin paiskautua maahankin, jotta kyettäisiin

ehkä vielä joskus kohottautumaan maasta jäsenet murjoutuneina, ja vasta mitä

ankarimman taistelun jälkeen voitto hymyilee rohkealle hyökkääjälle. Ainoastaan

uhrien suuruus voittaa asialle uusia taistelijoita, kunnes sitkeyden ja

kestävyyden palkkana vihdoin on menestys. Mutta tällaiseen taisteluun tarvitaan

kansan laajojen kerrosten lapsia.



He yksin ovat tarpeeksi päättäväisiä ja sisukkaita taistelemaan tämän taistelun

veriseen päätökseen asti. Mutta noita suuria joukkoja ei suursaksalaisella

liikkeellä ollut, siispä sillä ei ollut muuta neuvoa kuin mennä parlamenttiin.

Olisi väärin luulla, että tuo päätös oli pitkällisten sisäisten sielullisten

tuskien tai harkinnan tulos; ei, mitään muuta ei ajateltukaan. Osanotto tuohon

mielettömyyteen oli ainoastaan tuloksena yleisistä, epämääräisistä kuvitteluista

sellaisen oman osanoton vaikutuksesta ja merkityksestä tuollaiselle

periaatteessa vääräksi tunnetulle ja tunnustetulle laitokselle. Ylimalkaan kai

toivottiin suurempien kansanjoukkojen valistamisen käyvän helpommin, kun nyt

saataisiin tilaisuus puhua koko kansakunnan oikeuspaikan edessä. Näytti myöskin

ilmeisen selvältä, että hyökkäys itse pahan juureen varmastikin olisi tehoisampi

kuin ulkoapäin tuleva rynnistys. Kansanedustajan loukkaamattomuuden turvissa

arveltiin kunkin yksityisen esitaistelijan varmuuden kasvavan, niin että

hyökkäyksen voima siitä vain. lisääntyisi. Todellisuudessa tietenkin asiat

muodostuivat varsin toisenlaisiksi. Se foorumi, jossa suursaksalaiset

parlamentinjäsenet puhuivat, ei ollut paisunut suuremmaksi, päinvastoin

pikemminkin kutistunut pienemmäksi; sillä kukin puhuu ainoastaan sille piirille,

joka pystyy häntä kuulemaan tai joka saa sanomalehdistön selostuksista tiedon

siitä, mitä siellä on sanottu. Ei; suurin, välitön foorumi on suuri julkinen

kansankokous eikä parlamentti.



Joukkokokouksissa on näet tuhansittain ihmisiä, jotka ovat tulleet yksinomaan

kuulemaan, mitä puhujilla on heille sanottavaa, jota vastoin toisen kamarin

kokoussalissa istuu ainoastaan muutamia satoja, ja nämäkin parhaasta päästä vain

saadakseen päivärahat eikä suinkaan antaakseen tämän tai tuon herra

kansanedustajan viisauden valaista mieltään. Mutta ennen kaikkea: siellähän on

aina sama yleisö, joka ei koskaan opi mitään uutta, koska siltä ymmärryksen

lisäksi puuttuu vielä siihen tarvittavaa, joskin varsin vaatimatonta hyvää

tahtoa. Koskaan eivät tuollaiset kansanedustajat omasta aloitteestaan anna

korkeammalle totuudelle kunniaa palvellakseen sitä sitten. Ei, ei yksi ainoakaan

tee niin, jollei hänellä vähintään ole syytä toivoa, että hän sellaisen mutkan

avulla saa pelastetuksi edustajanpaikkansa vielä seuraavaan eduskuntaan. Siis

vasta sitten, kun jo tuntuu ilmassa, että tähänastisen puolueen käy tulevissa

vaaleissa huonosti, nuo miehekkyyden kaunistukset huolivat lähteä

tarkastelemaan, voivatko he ja millä keinoin päästä toisiin puolueisiin tai

suuntiin, jotka otaksuttavasti selviytyvät niistä paremmin, jolloin moinen

asemanvaihdos tietystikin tapahtuu todellisen siveellisten perustelujen ryöpyn

säestämänä. Sen vuoksi aina kun jokin vanha puolue näyttää niin suuressa määrin

joutuneen kansan epäsuosioon, että todennäköisesti sitä uhkaa paha vaalitappio,

siitä alkaa suuri siirtyminen pois: parlamentaariset rotat lähtevät uimaan pois

puoluelaivasta. Tällä ei ole kuitenkaan mitään tekemistä paremman tiedon tai

tahdon kanssa, vaan tässä on kysymyksessä ainoastaan sellainen selkeänäköisyyden

lahja, joka tuollaisia parlamenttiluteita vielä viime hetkessä oikeaan aikaan

varoittaa, niin että ne aina osaavat pudottautua johonkin toiseen lämpöiseen

puoluesänkyyn. Sellaiselle foorumille puhuminen on todella samaa kuin jos

heittäisi päärlyjä eräiden tunnettujen eläinten eteen. Se ei tosiaankaan maksa

vaivaa! Tulos ei voi olla tyhjää kummempi. Ja sillä tavalla asianlaita olikin.

Puhuivatpa suursaksalaiset parlamentinjäsenet äänensä miten käheäksi tahansa:

vaikutus jäi kokonaan saavuttamatta.



Mutta sanomalehdistö joko tappoi heidät vaitiololla tai perkasi ja ruoti heidän

puheensa niin, että koko niiden tarkoitus usein tuli ihan vääristellyksi tai jäi

kokonaan käsittämättä, joten yleinen mielipide sai uuden liikkeen

tarkoitusperistä perin huonon käsityksen. Oli aivan samantekevää, mitä muutamat

yksityiset herrat sanoivat: se vain jotakin merkitsi, mitä heistä oli lehdissä

luettavana. Mutta ne julkaisivat heidän puheistaan otteita, jotka olivat niin

typistettyjä, että pakostakin vaikuttivat suorastaan mielettömiltä ; mikä juuri

olikin tarkoituksena. Ainoa kuulijakunta, jolle he todellisuudessa joutuivat

puhumaan, oli vajaat viisisataa parlamentaarikkoa, ja se jo sanoo tarpeeksi.

Mutta pahinta kaikesta oli seuraava: Suursaksalainen liike olisi voinut toivoa

menestystä ainoastaan siinä tapauksessa, että se olisi heti ensimmäisestä

päivästä käsittänyt, ettei olisi saanut olla kysymyksessä uusi puolue, vaan

pikemminkin uusi maailmankatsomus. Ainoastaan sellaisella olisi ollut

mahdollisuus saada herätetyksi tarvittava sisäinen voima taistelemaan tämä

jättiläistaistelu voitolliseen päätökseen. Mutta sellaiseen kelpaavat johtajiksi

kerta kaikkiaan ainoastaan kaikkein parhaimmat ja myös rohkeimmat miehet.



Jollei taistelua maailmankatsomuksesta ole johtamassa uhrautuvaiset, kaikkensa

alttiiksi antavat sankarit, siinä ei vähän ajan kuluttua enää liioin ole

kuolemaa halveksivia taistelijoita. Siltä, joka siinä taistelunsa taistelee oman

olemassaolonsa puolesta, ei voi paljoakaan liietä yhteiseksi hyväksi.

Jos mieli säilyttää tämä edellytys, on jokaisen välttämättä tiedettävä, että

uusi liike voi tarjota kunniaa ja mainetta jälkimaailman silmissä, mutta

nykyhetkenä ei kerrassaan mitään. Kuta enemmän jollakin liikkeellä on

lahjoitettavissa helposti saavutettavissa olevia asemia ja virkoja, sitä enemmän

siihen virtaa arvottomia olioita, kunnes menestyksellinen puolue kuhisee noita

poliittisia tilapäistyöläisiä niin täynnä, ettei entisten aikojen kunniallinen

taistelija enää tunne vanhaa liikettä entisekseen ja siihen vasta liittyneet

mitä sisukkaimmin torjuvat hänet luotaan hankalana kuokkavieraana. Silloin

sellaisen liikkeen kutsumus jo on lopussa.



Liittyessään parlamenttiin suursaksalainen liike sai kuin saikin johtajien ja

taistelijoiden asemesta vain parlamentaarikkoja. Siten se vaipui tavallisten

lyhytikäisten puolueiden tasolle ja menetti voimansa kohdata raskasta,

ratkaisevaa kohtaloa marttyyrien lailla uhmaten. Taistelun asemesta sekin oppi

nyt puhumaan ja neuvottelemaan. Mutta uudet parlamentaarikot keksivät piankin,

että oli mukavampi ja vähemmän vaarallinen velvollisuus taistella uuden

maailmankatsomuksen puolesta parlamentaarisen kaunopuheisuuden henkisin asein

kuin, jos niikseen tuli, henkensä alttiiksi pannen syöksyä taisteluun, jonka

tulos oli epävarma eikä ainakaan missään tapauksessa voinut tuottaa mitään

etuja.



Kun nyt kerran istuttiin parlamentissa, alkoivat puolueen ulkopuoliset

kannattajat toivoa ja odottaa ihmeitä, joita ei tietenkään kuulunut eikä

mitenkään voinutkaan kuulua. Jo varsin pian nämä kävivät kärsimättömiksi; ei

sekään, mitä saatiin kuulla omista edustajista, vastannut missään suhteessa

valitsijoiden odotuksia. Tämä oli helposti selitettävissä, koska vihamielinen

lehdistö visusti varoi antamasta kansalle totuudenmukaista kuvaa

suursaksalaisten kansanedustajien toiminnasta ja vaikutuksesta. Mutta kuta

enemmän uudet kansanedustajat pääsivät parlamentissa ja maapäivillä käydyn

kumouksellisen taistelun sentään koko joukon lievemmän muodon makuun, sitä

vähemmän he olivat alttiita palaamaan takaisin vaarallisempaan kansan laajojen

kerrosten valistustoimintaan. Joukkokokous, ainoa tie todella tehoisaan

vaikutukseen, koska se on välittömän mieskohtaista ja siten ainoa mahdollisuus

voittaa suuret kansanosat asian puolelle, työntyi sen johdosta yhä enemmän

taka;alalle. Koska kokoussalien olutkolpakkopöydät oli lopullisesti vaihdettu

parlamentin puhujalavaan ja tuolta korokkeelta puhua paukutettiin ns. ’kansan

valioille’ itse kansan asemesta, suursaksalainen liike lakkasi olemasta

kansanliike ja vaipui lyhyessä ajassa enemmän tai vähemmän vakavasti otettavien

akateemisten pohdintojen kerhoksi.



Sitä huonoa vaikutusta, jonka sanomalehdistö oli välittänyt yleisölle, ei

asioiden näin ollen eräiden yksityisten herrojen mieskohtainen kokouksiin

osanotto saanut oikaistuksi, niin että suursaksalainen sana joutui loppujen

lopuksi laajojen kansankerrosten keskuudessa kovin huonoon huutoon. Sillä sen

asian saavat kaikki nykyhetken kynäritarit ja houkkiot erikoisesti panna

korvansa taakse: tässä maailmassa ei ole hanhenkynä johtanut suurimpia

mullistuksia! Ei, kynän tehtävänä on aina ollut ainoastaan perustella niitä

tietopuolisesti. Mutta sinä voimana, joka on saanut uskonnollis- ja

valtiollisluonteiset suuret historialliset vyöryt liikkeelle, on ikimuistoisista

ajoista asti ollut puhutun sanan taikavoima. Kansojen suuret joukot ovat aina

paremmin kuin millään muulla voitettavissa puhutun sanan voimalla. Mutta kaikki

suuret liikkeet ovat kansanliikkeitä; ne ovat inhimillisten intohimojen

parlamenttiin, se menetti tulevaisuutensa ja voitti siitä hyvästä vain

helppohintaisia hetken voittoja. Se valitsi helpoimman taistelun, mutta tuli

sitten arvottomaksi saavuttamaan lopullista voittoa. Jo Wienissä pohdin mitä

perinpohjaisimmin juuri tätä kysymystä ja havaitsin sen tuntemuksen puutteen

erääksi sen liikkeen luhistumisen pääsyyksi, joka minun käsittääkseni oli sillä

hetkellä saanut kohtalon kutsun ottaa käsiinsä valtakunnan saksalaisten johdon.

Ensimmäiset kaksi virhettä, jotka saivat suursaksalaisen liikkeen ajautumaan

karille, olivat sukua toisilleen. Suurten mullistusten sisäisten käyttövoimien

tuntemuksen puute johti kansan suurten joukkojen merkityksen epätyydyttävään

arviointiin, siitä johtui liikkeen yhteiskunnallisia kysymyksiä kohtaan

osoittama vähäinen harrastus, puutteellinen ja riittämätön vetoaminen alempien

kansankerrosten sieluun samoin kuin tätä vain edistävä asenne parlamentin

suhteen.



Jos olisi tunnettu se tavattoman suuri voima, joka kaikkina aikoina on suurilla

joukoilla ollut kumouksellisen vastustuksen kannattajina, olisi työskennelty

toisin sekä yhteiskunnallisessa suunnassa että propagandan suhteen. Silloin ei

olisikaan liikkeen painopistettä sijoitettu parlamenttiin, vaan työpaikkoihin ja

kaduille. Mutta kolmaskin virhe juontaa perimmältään juurensa suurten joukkojen

merkityksen tajuamisen puutteesta; kun ylivoimaiset henget ovat ensin panneet ne

liikkeelle tiettyyn suuntaan, ne antavat kuin huimapyörä hyökkäysvoimalle

vauhtia ja tasaista jatkuvaisuutta. Suursaksalaisen liikkeen ankara katolisen

kirkon kanssa käymä taistelu on selitettävissä ainoastaan siitä, että kansan

sielullisille taipumuksille ei pystytty osoittamaan riittävästi ymmärtämystä.

Syyt uuden puolueen Roomaa vastaan kohdistamaan ankaraan hyökkäykseen olivat

seuraavat: Niin pian kuin Habsburgin hallitsijahuone oli lopullisesti päättänyt

muuttaa Itävallan slaavilaiseksi valtioksi, turvauduttiin kaikkiin mahdollisiin

keinoihin, jotka tuntuivat edes jossakin määrin sopivilta käytettäviksi siihen

suuntaan. Uskonnolliset laitoksetkin, tuo tunnoton hallitsijahuone arkailematta

asetti tuon uuden valtioaatteen palvelukseen. Tshekkiläisten seurakuntien ja

näiden sielunpaimenten käyttäminen oli ainoastaan eräs niistä monista keinoista,

joiden avulla pyrittiin Itävallan yleiseen slaavilaistamiseen. Menettelytapa oli

osapuilleen seuraava: Puhtaasti saksalaisiin pitäjiin asetettiin tshekkiläisiä

kirkkoherroja, jotka alkoivat hitaasti, mutta varmasti asettaa tshekkiläisen

kansan edut kirkon etujen edelle ja joista siten tuli saksalaisuuden

hävittämistoiminnan alkusoluja.



Saksalainen papisto pysyi valitettavasti moisen menettelytavan suhteen melkein

toimettomana. Ei siinä kyllin, että se itse oli aivan käyttökelvoton vastaavaan

taisteluun saksalaisessa mielessä, se ei liioin jaksanut tehdä tarpeeksi

voimakasta vastarintaa toisten hyökkäyksiä vastaan. Sillä tavoin saksalaisuus

joutui, toiselta puolen kiertoteitse uskontokysymystä väärin käyttämällä,

toisaalta sen oman vastarinnan riittämättömyyden vuoksi, työntymään hitaasti,

mutta lakkaamatta taaksepäin. Kun pienissä olosuhteissa tapahtui sillä tavalla

kuin tässä on kuvattu, ei suurissa valitettavasti käynyt niissäkään juuri

toisin. Täälläkään eivät Habsburgien saksalaisviholliset yritykset kohdanneet

varsinkaan korkeamman papiston taholta välttämätöntä vastarintaa, ja

saksalaisten etujen puolustaminen jäi tykkänään syrjään. Yleinen vaikutelma ei

voinut muodostua muunlaiseksi kuin että tässä oli kysymyksessä törkeä

saksalaisten oikeuksien loukkaus katolisten hengellisten taholta semmoisenaan.

Mutta siten kirkko ei näyttänyt tuntevan samoin kuin saksalainen kansa, vaan

väärin asettuvan sen vihollisten puolelle.



Kaiken pahan alku ja juuri oli, ennen kaikkea Schönererin mielestä, se, ettei

katolisen kirkon johto sijainnut Saksassa sekä jo yksin siitä johtuva

vihamielisyys meidän kansallisuutemme etuja ja harrastuksia kohtaan. Niin

sanotut kulttuurikysymykset joutuivat tällöin, samoin kuin siihen aikaan

Itävallassa melkein kaikessa, melkein kokonaan taka;alalle. Suursaksalaisen

liikkeen asenteelle katolisen kirkon suhteen oli paljon vähemmän määräävää

kirkon suhtautuminen tieteisiin jne. kuin se seikka, ettei se tarpeeksi

puolustanut saksalaisten oikeuksia, vaan toisaalta aina tuki slaavien julkeita

vaatimuksia ja pyyteitä. Georg Schönerer ei ollut niitä miehiä, jotka asioissa

pysähtyvät puolitiehen. Hän ryhtyi taisteluun kirkkoa vastaan siinä

vakaumuksessa, että saksalainen kansanaines oli pelastettavissa ainoastaan sitä

tietä. ’Irti Roomasta’ näytti olevan se valtavin, mutta myös raskain

hyökkäysmenetelmä, jonka täytyi murskata vihollisen päälinnoitus. Jos taistelu

onnistuisi, silloin olisi Saksassakin onneton kirkon hajaannus samalla voitettu,

ja Saksan valtakunnan ja saksalaisen kansan sisäinen voima voisi sellaisesta

voitosta vain hyötyä tavattomasti.



Mutta eivät tällaisen taistelun edellytykset enempää kuin sen johtopäätöksetkään

olleet oikeat. Epäilemättä oli saksalaissyntyisen katolisen papiston kansallinen

vastustusvoima kaikissa saksalaisuutta koskevissa kysymyksissä pienempi kuin

heidän ei;saksalaisten, ennen kaikkea tshekkiläisten virkaveljiensä. Samoin

saattoi ainoastaan asioista tietämättömältä jäädä näkemättä, ettei saksalaisen

papiston milloinkaan juolahtanut mieleenkään puolustaa saksalaisuuden etuja

niitä hyökkäävästi edustamalla. Mutta samoin täytyi kaikkien tunnustaa, jotka

eivät olleet aivan sokaistuneita, että tämä on ensi sijassa pantava erään seikan

tilille, josta me saksalaiset kaikki kärsimme mitä suurimmassa määrässä: se on

meidän objektiivisuutemme, ulkokohtaisuutemme suhtautumisessamme omaan

kansallisuuteemme aivan samalla tavalla kuin kaikkiin muihinkin seikkoihin.

Tshekkiläinen papisto suhtautui subjektiivisesti, omakohtaisesti, omaan

kansaansa, mutta vain. ulkokohtaisesti kirkkoon, kun taas saksalaiset papit

osoittivat omakohtaista hartautta ja uskollisuutta kirkkoa kohtaan, mutta

pysyivät ulkokohtaisina omaa kansaansa kohtaan. Ilmiö, jonka onnettomuudeksemme

voimme havaita aivan samalla tavoin tuhansissa muissa tapauksissa. Tämä ei ole

missään suhteessa katolisuuden erikoinen perintöosa, vaan tämä sairaus syöpyy

lyhyessä ajassa meillä melkein kaikkiin valtiollisiin tai aatteellisiin

laitoksiin.



Verrattakoonpa vain esim. sitä, millaiselle kannalle Saksan virkamiehistö

asettuu kansallisen uudestisyntymisen yrityksiin, siihen tapaan, miten maiden

kansojen virkamiehistö menettelisi vastaavanlaisessa tapauksessa. Vai uskotaanko

todella, että upseerikunta jossakin muualla maailmassa samalla tavalla

syrjäyttäisi kansakunnan edut tyhjän lauseparren, ’valtion arvovallan’, vuoksi,

mikä meillä on ollut itsestään selvä asia viimeksi kuluneiden viiden vuoden

aikana, jopa sitä on pidetty erikoisena ansionakin? Eivätkö molemmatkin

uskontunnustukset esim. juutalaiskysymyksessä asetu nykyisin sellaiselle

kannalle, joka ei ole sopusoinnussa kansakunnan etujen enempää kuin uskonnon

todellisten tarpeiden kanssa? Verrattakoon vain juutalaisen rabbiinin

suhtautumista kaikkiin sellaisiin kysymyksiin, joilla on edes jonkinkaan verran

merkitystä juutalaisille rotuna, meikäläisen papiston ehdottomasti suurimman

osan asenteeseen huomattakoon tarkoin, kummankin kirkkokunnan keskuudessa! Tämä

ilmiö toistuu joka kerran, kun on kysymyksessä abstraktisen aatteen puolustus.

Valtion arvovalta, demokratia (kansanvalta), pasifismi, rauhanaate,

kansainvälinen yhteenkuuluvaisuus jne, ovat kaikki käsitteitä, jotka meillä

melkein aina kangistuvat puhtaasti opillisiksi päähänpiintymiksi, niin että

kaikki yleisten kansallisten elinkysymysten arvostelu voi tapahtua yksinomaan

niiden näkökulmasta.



Tämä onneton tapa suhtautua kaikkiin kysymyksiin kerta kaikkiaan ennakolta

omaksutun mielipiteen näkökulmasta tappaa kaiken kyvyn tunkeutua omakohtaisesti

sellaisten asioiden ytimeen, jotka ovat ulkokohtaisesti oman opin kanssa

ristiriidassa, ja loppujen lopuksi se johtaa täydelliseen keinojen ja päämäärän

sekoittamiseen keskenään. Ryhdytään vastustamaan jokaista kansallisen nousun

yritystä, mikäli tällainen voisi tapahtua vasta sitten, kun sitä ennen olisi

poistettu huono, turmiollinen hallituskomento, koska sellainen tietenkin olisi

loukkaus valtion arvovaltaa vastaan, eikä valtion arvovalta ole keino päämäärän

saavuttamiseksi, vaan edustaa tuollaisen ulkokohtaisuuskiihkoilijan käsityksen

mukaan pikemminkin päämäärää itseään, joka on riittävä täyttämään koko hänen

surkean elämänsä. Sen vuoksi asetuttaisiin närkästyksestä vavisten vastustamaan

jokaista diktatuuriyritystä, vaikkapa diktaattori olisi Fredrik Suuren

mittainen mies ja silloisen parlamentinenemmistön valtiotaitomiehet kyvyttömiä

kääpiöitä tai kerrassaan ala;arvoisia olioita, koska moisten periaatteilla

ratsastelevien jääräpäiden mielestä demokratian laki on pyhempi kuin kansakunnan

onni ja menestys. Toinen siis pyrkii suojelemaan kaikkein kehnointakin

hirmuhallitusta, joka tuhoaa kansan perin juurin, koska se sillä hetkellä on

valtion arvovallan ruumiillistuma, toinen taas hylkää kaikkein

siunauksellisimmankin hallituksen, jollei se vastaa hänen käsitystään

demokratiasta.



Aivan samalla tavoin sietävät nykyiset saksalaiset pasifistimme vaiti ollen

jokaisen, vaikka kuinkakin verisen kansakunnan sorron, tulipa se vaikka kaikkein

kehnoimpien sotilasviranomaisten taholta, jos siihen asiaintilaan voidaan saada

muutos ainoastaan vastarinnan avulla, siis väkivallalla, koska se on

ristiriidassa hänen rauhanyhdistyksensä hengen kanssa. Kansainväliset

saksalaiset sosialistit voivat antaa riistää itsensä putipuhtaiksi sulaa

yhteenkuuluvaisuuttaan muun maailman kanssa, he itse kuittaavat kaiken

nyökäyttämällä veljellisesti päätään eivätkä ajattele kostoa eivätkä edes

suojella itseään, koska he kerran ovat ; saksalaisia. Tämä voi olla kylläkin

surullista, mutta jos mieli muuttaa jokin asia, se täytyy ensin tuntea. Samoin

on laita siinäkin kohdin, miten laimeasti osa papistosta puolusti saksalaisuuden

etuja. Tämä ei johdu sinänsä ilkeämielisestä, pahasta tahdosta, ei liioin ;

sanottakoon ylhäältäpäin tulleesta käskystä, vaan me pidämme tuollaista

kansallisen lujuuden puutetta ainoastaan toisaalta tuloksena puutteellisesta

kasvatuksesta saksalaisen itsetuntoon nuoruudesta pitäen, toisaalta ehdottomana

alistumisena epäjumalaksi muuttuneeseen aatteeseen.



Kasvatus demokratiaan, kansainväliseen sosialismiin, pasifismiin yms. on

kangistunut niin yksipuoliseksi, siis niiden omilta näkökannoilta puhtaasti

omakohtaiseksi, että tuo periaatteellinen käsityskanta vaikuttaa myös koko

muusta maailmasta saatuun kuvaan, kun taas suhtautuminen saksalaisuuteen oli

tietenkin heti nuoruudesta lähtien yksinomaan perin ulkokohtaista. Pasifistit

siis, antautuessaan varauksitta omakohtaisesti aatteensa lumoihin, aina ensinnä

tutkailevat (mikäli he ovat saksalaisia) joka kerta, silloinkin, kun heidän omaa

kansaansa uhkaisi mitä suurin onnettomuus ja vääryys, aina ulkokohtaista

oikeutta eivätkä koskaan puhtaan, aidon itsesäilytysvaiston pakosta liity oman

joukkonsa riveihin taistelemaan mukaan. Miten suuressa määrin asianlaita on näin

myöskin eri uskontunnustusten suhteen, sen osoittaa seuraava: Protestanttisuus

voi oman olemuksensa pohjalta paremmin puolustaa saksalaisuuden etuja, sikäli

kuin tämä puolustaminen perustuu jo protestanttisuuden omaan alkuperään ja

myöhempiin perinteisiin; mutta niin pian kuin kansallisten etujen puolustusta

täytyisi toteuttaa sellaisella alalla, jollaista joko puuttuu protestanttisuuden

mielikuvamaailman ja perinteisen kehityksen yleislinjalta tai jonka se

suorastaan torjuu jostakin syystä, silloin protestanttisuudesta ei enää ole

apua. Siten protestanttisuus kyllä aina puolustaa kaiken saksalaisen

edistämistä, sikäli kuin on kysymys sisäisestä puhtaudesta tai kansallisesta

syventymisestä, saksalaisen olemuksen, saksan kielen ja myös Saksan vapauden

puolustamisesta, koska kaikella sillä on lujat perusteet protestanttisuudessa

itsessään; mutta se asettuu oitis mitä vihamielisimmin vastustamaan jokaista

yritystä pelastaa kansakunnan tämän pahimman verivihollisen kourista, koska sen

asenne juutalaisuuteen on kerta kaikkiaan enemmän tai vähemmän kiinteästi

vahvistettu dogmaattisesti. Ja kuitenkin tässä on nyt se kysymys, että jollei

sitä ratkaista, kaikki muut Saksan uudestisyntymis; tai kohottamisyritykset ovat

ja pysyvät täysin turhina ja mahdottomina. Wienissä oloaikanani minulla oli

yllin kyllin aikaa ja tilaisuutta tutkia tätäkin kysymystä ilman

ennakkoasennoitumista, ja silloin saatoin jokapäiväisessä käytännössä tuhannesti

todeta tämän katsantokannan paikkansa pitäväksi.



Tuossa mitä erilaisimpien kansallisuuksien polttopisteessä osoittautui oitis

kaikkein selvimmin, että ainoastaan saksalaiset pasifistit aina yrittävät

ulkokohtaisesti suhtautua oman kansakuntansa asiaan, mutta juutalaiset eivät

koskaan samalla tavoin juutalaiskansan asiaan; että ainoastaan saksalaiset

sosialistit ovat kansainvälisiä sellaisessa mielessä, että se kieltää heitä

hankkimasta oikeutta omalle kansalleen muulla tavoin kuin ruikuttaen ja

vaikertaen kerjäämällä sitä kansainvälisiltä tovereiltaan mutta että tshekit ja

puolalaiset eivät koskaan tee siten, jne.; Sanalla sanoen, tulin jo silloin

huomaamaan, että onnettomuus johtuu ainoastaan osaksi noista opeista itsestään,

mutta osaksi meidän aivan riittämättömästä kasvatuksestamme oman

kansallisuutemme tuntoon ylipäänsä ja siitä johtuvasta vähemmästä antaumuksesta

sille. Siten jäi pois ensimmäinen puhtaasti teoreettinen syy ja perusta

suursaksalaisen liikkeen taistelulta katolilaisuutta vastaan sinänsä.



Kasvatettakoon saksalaista kansaa heti nuoruudesta pitäen sellaiseen

yksinomaisen oman kansallisuutensa oikeuksien tuntemukseen älköönkä jo lasten

sydämiä myrkytettäkö meidän ulkokohtaisuutemme ja tasapuolisuutemme kirouksella

myöskin oman minän säilyttämistä koskevissa asioissa, niin ennen pitkää nähdään,

että (mutta sen edellytyksenä on, että maassa on jyrkästi kansallinen hallitus)

Saksan katolilaiset aina ovat saksalaisia, samoin kuin Irlannin, Puolan ja

Ranskan katolilaiset oman maansa kansalaisia. Mutta valtavimman todistuksen

tästä tarjosi se aika, joka viimeksi kutsui kansamme suojelemaan omaa

olemassaoloaan historian tuomioistuimen edessä sen taistelussa elämästä ja

kuolemasta.



Niin kauan kuin ei ylintä johtoa puuttunut, kansa täytti tehtävänsä ja

velvollisuutensa mitä valtavimmalla tavalla. Olipa protestanttinen tai katolinen

pappi, molemmatkin omalta osaltaan tavattomassa määrin auttoivat pitämään siksi

kauan aikaa yllä puolustusvoimaamme, ei ainoastaan rintamalla, vaan vielä

enemmänkin kotiseudulla. Noina vuosina, ja erikoisesti ensimmäisen innostuksen

aikana, oli molemmissa leireissä todellakin olemassa yksi ainoa pyhä Saksan

valtakunta, jonka olemassaolon ja tulevaisuuden puolesta jok'ikinen omalla

tavallaan rukoili taivasta. Itävallan suursaksalaisen liikkeen olisi pitänyt

aikoinaan tehdä itselleen eräs kysymys: onko Itävallan saksalaisten säilyminen

mahdollista säilyttämällä katolinen uskontunnustus vai eikö? Jos vastaus olisi

ollut myöntävä, silloin ei valtiollinen puolue olisi saanut puuttua

uskonnollisiin, saati tunnustuksellisiin kysymyksiin; mutta jos vastaus olisi

ollut kieltävä, silloin olisi maassa ollut saatava syntymään uskonnollinen

uudistus, mutta ei ikinä valtiollista puoluetta. Joka luulee pääsevänsä

valtiollisen järjestön kiertotietä käyttämällä uskonnolliseen uudistukseen,

osoittaa vain, että häneltä tykkänään puuttuu alkeellisintakin aavistusta

uskonnollisten käsitysten tai kerrassaan uskontunnustusten synnystä j a niiden

kirkollisesta vaikutuksesta. Tässä asiassa ei voi tosiaankaan palvella kahta

herraa. Pidän uskonnon perustamista tai hävittämistä sittenkin olennaisesti

suurempana tapauksena kuin valtion perustamista tai tuhoamista, puolueiden

perustamisesta tai lopettamisesta ollenkaan puhumattakaan. Älköön sanottako,

että mainitut hyökkäykset olivat ainoastaan toisen puolen tekemien hyökkäysten

torjuntaa. Varmastikaan eivät tunnottomat ihmiset liene koskaan kavahtaneet

tehdä myöskin uskontoa poliittisen kaupanhierontansa välikappaleeksi (sillä

sellaisesta kaupanhieronnasta on moisilla olioilla aina ja melkein yksinomaan

kysymys); mutta yhtä varmasti on väärin tehdä uskontoa tai myöskään tunnustusta

vastuunalaiseksi hylkiöjoukoista, jotka käyttävät sitä väärin juuri samalla

tavalla kuin he todennäköisesti ottaisivat alhaisten vaistojensa palvelukseen

mitä tahansa muutakin.



Ei mikään voi olla semmoiselle parlamentaariselle epäkelvolle ja

tyhjäntoimittajalle mieluisampaa kuin että hänelle tarjoutuu, ainakin,

jälkeenpäin, tilaisuus puhdistautua poliittisista keinotteluistaan. Sillä niin

pian kuin tehdään uskonto tai tunnustuskin vastuunalaiseksi omasta

mieskohtaisesta huonoudesta ja sen tähden hyökätään niiden kimppuun, tuo

valheellinen, epärehellinen lurjus huutaa heti hirveällä äänellä koko maailman

todistajakseen, miten oikeutettua hänen menettelynsä on siihen saakka ollut ja

miten sekä kirkon että uskonnon on kiittäminen pelastuksestaan yksinomaan häntä

ja hänen suupalttiuttaan. Yhtä typeriltä kuin helposti unohtavilta aikalaisilta

jää silloin jo yksistään kovalta melulta koko taistelun todellinen alkuunpanija

huomaamatta, tai he eivät häntä enää muista, ja silloin tuo lurjus on oikeastaan

päässyt toivomilleen perille. Ettei asialla ole mitään tekemistä uskonnon

kanssa, sen tuollainen hiiviskelijä tietää erittäin hyvin; hän siis nauraa salaa

partaansa, kun taas hänen rehellinen, mutta taitamaton vastustajansa menettää

taistelun ja lopulta, epäillessään ihmiskunnan oikeutta ja järkevyyttä, vetäytyy

syrjään kaikesta. Mutta toisessakin suhteessa olisi väärin tehdä uskontoa

sinänsä vastuunalaiseksi yksilöiden hairahduksista.



Vertailtakoon tuon näkyvän järjestön suuruutta ihmisten keskimääräiseen

syntisyyteen ja pahuuteen ylipäänsä, niin täytyy myöntää, että siinä sentään on

hyvän ja pahan keskinäinen suhde parempi kuin muualla. Tietenkin on pappienkin

joukossa sellaisia, joille heidän pyhä kutsumuksensa on pelkästään valtiollisen

kunnianhimon tyydyttämiskeino, jopa semmoisia, jotka poliittisen taistelun

tuoksinassa lievimmin sanoen valitettavalla tavalla unohtavat, että heidän

tulisi olla korkeamman totuuden vaalijoita eikä valheen ja parjauksen edustajia

; mutta yhtä tuollaista arvotonta kohtaan on tuhat ja enemmänkin kunniallisia

sielunpaimenia, jotka mitä uskollisimmin omistautuvat kutsumukselleen ja jotka

meidän nykyisenä yhtä valheellisena kuin turmeltuneenakin aikanamme kohoavat

kuin pienet saaret yleisen tason suosta.



Samalla tavoin kuin minä en tuomitse enkä saa tuomita kirkkoa sellaisenaan, jos

joku langennut papinkaapuinen olio saastaisesti rikkoo siveellisyyttä, en liioin

silloinkaan, kun joku monien joukosta tahraa ja pettää kansallisuutensa

sellaisina aikoina, jolloin moiset tapaukset muualla ovat melkein jokapäiväisiä

ilmiöitä. Varsinkaan nykyaikana ei pidä unohtaa, että jok'ikistä sellaista

kavaltajaa kohti on tuhansia, joiden sydän vuotaa verta säälistä heidän

nähdessään kansansa onnettomuuden ja jotka kansakuntamme parhaimmiston tavoin

kaipaavat sitä aikaa ja hetkeä, jolloin taivas taas hymyilee meillekin. Mutta

sille, joka vastaa tähän, ettei tässä ole kysymys niin pienistä jokapäiväisistä

pulmista, vaan periaatteellista totuudellisuutta koskevista tai

dogmaattisluonteisista kysymyksistä, voidaan vastata tekemällä hänelle vain uusi

kysymys: Jos luulet olevasi kohtalon valitsema julistamaan tässä totuutta, niin

tee niin; mutta sinulla pitää siinä tapauksessa myöskin olla tarpeeksi

rohkeutta, ettet yritä ryhtyä tekemään sitä käyttämällä kiertotienä valtiollista

puoluetta ; sillä sekin on keinottelua ;, vaan aseta nykyisen huonomman sijaan

tulevaisuuden varalle oma parempi ehdotuksesi. Jos sinulta puuttuu rohkeutta tai

jollet itse ole täysin selvillä siitä paremmasta, mitä aiot ehdottaa, niin pidä

kyntesi erillään koko asiasta; mutta ä1ä missään tapauksessa yritäkään

käyttämällä kiertotienä poliittista liikettä pyrkiä sellaiseen, mitä et uskalla

tehdä avoimin otsin. valtiollisilla puolueilla ei ole mitään tekemistä

uskonnollisten ongelmien kanssa, niin kauan kuin nämä eivät kansalle vieraina

jäydä oman rodun siveellisyyttä ja hyviä tapoja; samoin kuin ei uskontoa pidä

sekoittaa poliittiseen vallattomuuteen. Jos kirkolliset arvohenkilöt käyttävät

hyväkseen uskonnollisia laitoksia tai oppejakin vahingoittaakseen omaa

kansakuntaansa, silloin heitä ei saa koskaan seurata tällä tiellä eikä taistella

heitä vastaan samoin asein.



Valtiollisen johtajan tulee aina pitää kansansa uskonnolliset opit ja laitokset

loukkaamattomina, tai muuten hän ei saa olla poliitikko, vaan hänen pitää olla

uudistaja, reformaattori, mikäli hänessä on oikeaa ainesta siihen! Muunlainen

asenne johtaisi ainakin Saksassa järkyttävään onnettomuuteen. Tutkiessani

suursaksalaista liikettä ja sen Roomaa vastaan käymää taistelua päädyin jo

silloin ja varsinkin myöhäisempinä vuosina seuraavaan vakaumukseen: Tuon

puolueen yhteiskunnallisen kysymyksen merkitystä kohtaan osoittama ymmärtämyksen

puute maksoi sille kansan todella taistelukelpoiset suuret joukot; parlamenttiin

meno ehkäisi sen valtavaa vauhtia ja kasasi siihen kaikki tuon laitoksen omat

heikkoudet; taistelu katolista kirkkoa vastaan teki sen mahdottomaksi monissa

pikkuporvaris; ja keskisäädyn piireissä ja riisti siltä siten lukemattomia

parhaita aineksia, mitä kansakunta ylipäänsä voi sanoa omikseen.



Itävallan kulttuuritaistelun käytännöllinen tulos oli kutakuinkin samaa kuin

tyhjä. Totta kyllä sen onnistui riistää kirkolta lähes 100 000 jäsentä, tämän

silti kärsimättä siitä edes sanottavaa haittaa. Sen ei tässä tapauksessa

todellakaan tarvinnut uhrata ainoaakaan kyyneltä kadotettujen lampaidensa

vuoksi; sillä se menetti vain sellaista, mikä ei ollut enää pitkiin aikoihin

sitä ennenkään sisimmässään täydelleen sille kuulunut. Se juuri oli tämän uuden

uudistuksen ja vanhan uskonpuhdistuksen vastakohta: vanhan uskonpuhdistuksen

aikana kirkon monet parhaimmat jäsenet käänsivät sille selkänsä sisäisen

uskonnollisen vakaumuksensa pakosta, mutta tällä kertaa eronneet olivat jo

ennestään penseitä, vieläpä poliittisluonteisen harkinnan tuloksena.



Juuri poliittiselta näkökannalta tulos oli yhtä naurettava kuin samalla

surullinenkin. Taaskin oli lupaava poliittinen saksalaisen kansan pelastusliike

mennyt myttyyn siitä syystä, ettei sitä ollut johdettu välttämättömään,

arkailemattomaan, asiallisen järkevään tapaan, vaan se oli eksynyt aloille,

jotka pakostakin johtivat hajaannukseen. Sillä muudan asia on varmastikin totta:

Suursaksalainen liike ei varmaankaan olisi koskaan tehnyt tuota virhettä, jollei

sillä olisi ollut liian vähän suurten joukkojen ajattelutavan ymmärtämystä. Jos

sen johtajat olisivat olleet selvillä siitä, ettei suurille joukoille pidä

koskaan, jos mieli ylipäänsä saavuttaa tuloksia, jo puhtaasti sielullisesta

harkinnasta johtuen, osoittaa yht'aikaa kahta tai useampia vastustajia, koska se

johtaa iskuvoimien täydelliseen hajaantumiseen, niin suursaksalaisen liikkeenkin

hyökkäyssuunta olisi jo siitä syystä kohdistettu yhteen ainoaan vastustajaan. Ei

mikään ole valtiollisille puolueille vaarallisempaa, kuin että ne päätöksissään

antavat sellaisten omahyväisten haihattelijoiden johtaa itseään, jotka tahtovat

kaikkea mahdollista kykenemättä koskaan saavuttamaan mitään pienintäkään.

Vaikka jonkin uskontunnustuksen suhteen olisi kuinkakin paljon todella

moittimisen syytä, ei poliittinen puolue sentään koskaan saa päästää

hetkeksikään näkyvistään sitä tosiasiaa, että kaikkien historian tähänastisten

kokemusten mukaan ei samanlaisessa asemassa olevan puhtaasti valtiollisen

puolueen ole vielä koskaan onnistunut saada aikaan uskonnollista uudistusta.

Mutta eihän historiaa toki tutkita sen vuoksi, että sinä hetkenä, jolloin sitä

käytännössä pitäisi käyttää hyväksi, sen oppeja ei muisteta tai sitten luullaan,

että tilanne nyt on toinen, joten siis sen ikuisia totuuksia ei enää voi

käyttää; ei, siitä täytyy oppia juuri, miten sitä voi käyttää hyödyllisesti

nykyhetkenä. Joka ei siihen pysty, älköön kuvitelkokaan olevansa poliittinen

johtaja; hän on tosiasiassa pinnallinen, joskin useimmissa tapauksissa kovin

omahyväinen narri, eikä suurinkaan hyvä tahto korvaa hänen käytännöllistä

kyvyttömyyttään.



Ylipäänsä on kaikkien todella suurten kansanjohtajien taito kaikkina aikoina

ollut lähinnä se, etteivät he ole hajoittaneet kansan huomiota, vaan aina

keskittäneet sen yhteen ainoaan tiettyyn vastustajaan. Kuta yhtenäisempi tämä

kansan taistelutahdon panos on, sitä suuremmaksi kasvaa liikkeen magneettinen

vetovoima, sitä valtavammaksi sen iskujen vauhti ja teho. Suuren johtajan

nerouteen kuuluu, että hän aina voi saada toisistaan erossakin olevat

vastustajat näyttämään siltä, kuin nämä kaikki kuuluisivat vain yhteen ja samaan

luokkaan, koska se havainto, että vihollisia on useita, on heikoissa ja

epävarmoissa luonteissa liiankin helposti epäilyksen alkuna heidän oman asiansa

oikeudesta. Kun horjuva joukko huomaa joutuneensa taisteluun kovin monia

vihollisia vastaan, herää heti paikalla objektiivisuus, ulkokohtaisuus, ja

herättää kysymyksen, ovatko kaikki nuo toiset todellakin väärässä ja ainoastaan

oma kansa tai oma liike oikeassa. Mutta siitä jo seuraa ensimmäinen omien

voimien lamaantuminen. Sen vuoksi täytyy monien keskenään sisäisesti erilaisten

vastustajien joukkoa aina käsitellä yhtenä kokonaisuutena, niin että taistelua

omien kannattajien käsityksen mukaan käydään vain yhtä ainoaa vihollista

vastaan. Se lujittaa luottamusta oman asian oikeuteen ja kiihdyttää suuttumusta

sen kimppuun hyökkääjiä kohtaan. Tämän seikan ymmärtämisen puute maksoi

aikoinaan suursaksalaiselle liikkeelle sen menestyksen. Sen päämäärä oli oikein

oivallettu, tahto oli vilpitön, mutta se tie, jota lähdettiin kulkemaan, oli

väärä. Se muistutti vuoristokiipeilijää, joka kyllä pitää katseensa suunnattuna

siihen vuorenhuippuun, jonne hänen on määrä päästä, ja myös lähtee matkaan mitä

päättäväisimmin ja voimakkaimmin, mutta ei ollenkaan tarkkaa tietä, vaan

pitäessään koko ajan katseen suunnattuna päämaaliin ei huomaa katsoa eikä

tarkata kiipeämäänsä polkua ja lopulta siinä kompastuu. Tämän liikkeen suuren

kilpailijan, kristillis;sosiaalisen puolueen, laita tuntui olevan juuri

päinvastoin.



Tie, jota se lähti kulkemaan, oli viisaasti ja oikein valittu, mutta siltä

puuttui selvää ja selkeää tietoisuutta päämäärästä. Melkein kaikissa niissä

kysymyksissä, missä suursaksalainen liike osui harhaan, kristillis;sosiaalisen

puolueen asenne oli oikea ja suunnitelmallinen. Sillä oli välttämätöntä suurten

joukkojen merkityksen tajua ja se varasi varmoiksi kannattajikseen ainakin osan

niistä heti ensi päivästä alkaen avoimesti korostamalla yhteiskunnallista

luonnettaan. Koska puolue pääasiallisesti pyrki hankkimaan kannattajikseen

pikkuporvariston ja alemman keskisäädyn ja käsityöläisluokan, se sai yhtä

uskollisen kuin kestävänkin ja uhrautuvan kannattajajoukon. Se karttoi kaikkea

taistelua uskonnollisten laitosten kanssa ja hankki itselleen siten tukea niin

mahtavan järjestön kuin kirkon taholta. Niinpä sillä olikin ainoastaan yksi

todella suuri päävastustaja. Se käsitti suuripiirteisen propagandan merkityksen

ja osasi mestarillisesti vedota kannattajiensa suurten joukkojen sielullisiin

vaistoihin.



Kun ei tämän puolueen sittenkään onnistunut saavuttaa uneksimaansa päämäärää,

Itävallan pelastusta, se johtui kahdesta tien valinnassa tehdystä virheestä

samoin kuin itse päämäärän epäselvyydestä. Uuden liikkeen juutalaisvihollisuus

oli rakentunut uskonnolliselle aatteelle rotutietoisuuden asemesta. Syynä

siihen, että tämä virhe tuli tehdyksi, oli sama seikka, joka aiheutti puolueen

toisenkin erehdyksen. Jos mieli kristillis;sosiaalisen puolueen saada Itävalta

pelastetuksi, se ei, perustajiensa käsityksen mukaan, saanut asettua

rotuperiaatteen kannalle, koska lyhyessä ajassa olisi tapahtunut valtakunnan

yleinen hajoaminen. Mutta erikoisesti itse Wienin kaupungissa vallitsevat olot

vaativat, puolueen johtajien mielestä, mahdollisimman suuressa määrin

syrjäyttämään kaikki erottavat tekijät ja sen sijaan korostamaan kaikkia

yhdistäviä näkökohtia.



Wienissä oli jo siihen aikaan niin viljalti varsinkin tshekkiläisiä aineksia,

että ainoastaan noudattamalla mitä suurinta suvaitsevaisuutta kaikissa

rotukysymyksissä nämä voitiin pitää koossa samassa puolueessa, joka ei ollut

heti alusta pitäen saksalaisvihollinen. Jos mieli Itävalta pelastaa, ei saanut

mitenkään luopua siitä. Sen vuoksi pyrittiin voittamaan uuden puolueen

kannattajiksi varsinkin Wienin erittäin lukuisat tshekkiläiset

pikkuteollisuudenharjoittajat käymällä taistelua liberaalista

Manchesterin;periaatetta vastaan ja arveltiin siitä saadun tunnussana, joka

kantaisi yli vanhan Itävallan kaikkien kansallisuuserojen taistelussa

juutalaisuutta vastaan uskonnollisella pohjalla. Varsin lähellä on otaksuma,

että taistelu sellaisella perusteella aiheutti juutalaismaailmalle sangen vähän

huolta. Pahimmassa tapauksessa riitti yhä vielä muutama pisara kastevettä

pelastamaan sekä ’gesheftin’ että juutalaisuudenkin. Niin pinnallisin

perusteluin ei päästäkään koskaan vakavasti tieteellisesti käsittelemään koko

ongelmaa, siten vain vieroitettiin liiankin monta, joista moisen

juutalaisvastaisen taistelun tietenkin täytyi olla käsittämätöntä. Aatteen

kannattajia hankkiva teho rajoittui siten melkein. tyystin henkisesti ahtaasti

ajatteleviin piireihin, jollei kuka puhtaasti tunteenomaisen tajunnan

syrjäyttäen halunnut pyrkiä asiasta todella perille. Älymystö pysytteli siitä

periaatteessa syrjässä. Asia sai siitä vähitellen yhä suuremmassa määrin sen

leiman, että tässä oli kaiken kaikkiaan lähinnä kysymyksessä uusi juutalaisten

käännyttämisyritys, jollei kerrassaan tietyn kilpailukateuden ilmaus. Mutta

sillä taistelu menetti ylevän leimansa ja tuntui monista, eikä suinkaan

huonoimmista, kansalaisista epämoraaliselta ja hylättävältä. Puuttui sellaista

vakaumusta, että tässä oli kysymys koko ihmiskuntaa koskevasta elinkysymyksestä,

jonka ratkaisun varassa oli kaikkien ei;juutalaisten kansojen kohtalo. Tästä

puolinaisuudesta johtuen kristillis;sosiaalisen puolueen juutalaisvastainen

asenne menetti merkityksensä. Se oli näennäistä taistelua juutalaisuutta

vastaan, joka oli melkein pahempaa kuin ettei sitä olisi ollut ollenkaan; sillä

tällä tavalla ihmiset tuuditettiin turvallisuuteen, kaikki luulivat, että näin

oli saatu luja ote vastustajasta, vaikka tosiasiassa olikin itse jouduttu

nenästä vedetyiksi.



Mutta juutalaiset olivat myös lyhyessä ajassa tottuneet tämänlaiseen

juutalaisvastaiseen taisteluun, niin että heistä olisi varmaankin ollut

kiusallisempaa, jos se olisi kokonaan loppunut, kuin mitä sen olemassaolo heitä

esti tai haittasi. Jos jo tässä täytyi tehdä raskas uhraus kansallisuuksien

valtion vuoksi, niin vielä paljon suurempi täytyi tehdä saksalaisuuden asian

ajamisen kannalta sinänsä. Ei saanut olla kansallismielinen, natsionalisti,

jollei Wienissä halunnut menettää pohjaa jalkojensa alta. Toivottiin voitavan,

tämä kysymys hellävaroen kiertämällä, vielä pelastaa Habsburgien valtakunta,

mutta se ajettiin juuri siten tuhoon. Mutta sillä tavoin liike menetti sen

valtavan voimanlähteensä, joka yksin ajan pitkään pystyy täyttämään poliittisen

puolueen sisäisellä käyttövoimalla. Kristillis;sosiaalinen puolue muodostui

juuri siten minkä tahansa muun puolueen kaltaiseksi. Seurasin aikoinani molempia

noita liikkeitä mitä tarkimmin, toista sydämeni sisimmän sykinnän voimalla,

toista sen merkillisen miehen vastustamattoman ihailun vallassa, joka jo siihen

aikaan oli mielestäni kuin koko Itävallan saksalaisuuden katkera tunnuskuva. Kun

jättiläismäinen ruumissaatto saattoi pormestarivainajaa kaupungin Raatihuoneesta

pitkin Ring;katua, olin itsekin niiden monien satojentuhansien joukossa, jotka

katselivat tuota surusaattoa. Sisimmässäni järkyttyneenä katsoessani sanoi

tunne, että tuonkin miehen työ oli tuomittu raukeamaan tyhjiin sen kohtalon

uhrina, joka vääjäämättömästi ajoi valtakuntaa kohti perikatoa. Jos tohtori Karl

Lueger olisi elänyt Saksassa, hän olisi joutunut kansamme suurten johtajien

joukkoon; mutta se seikka, että hän vaikutti tuossa mahdottomassa valtiossa, oli

onnetonta hänen työnsä ja hänen omalta kannaltaan.



Hänen kuolemansa aikoina jo kasvoivat pikku liekit Balkanilla kuukaudesta

kuukauteen yhä ahnaammiksi, niin että kohtalo armollisesti säästi häntä

näkemästä sitä, minkä hän oli vielä luullut voivansa ehkäistä. Mutta minä koetin

päästä selville ensimmäisen liikkeen tyrehtymisen ja toisen epäonnistumisen

syistä ja päädyin siihen lujaan vakaumukseen, että noiden molempien virheet

olivat ollenkaan kiinnittämättä huomiota siihen seikkaan, että vanhassa

Itävallassa oli mahdoton enää valtiota lujittaa, seuraavat: Suursaksalainen

liike osui kyllä oikeaan periaatteellisessa käsityksessään tarkoitusperästään,

saksalaisuuden uudistuksesta, mutta epäonnistui onnettomasti menettelytapojen

valinnassa. Se oli kansallismielinen, mutta valitettavasti ei tarpeeksi

yhteiskunnnallinen voidakseen voittaa suuria joukkoja puolelleen. Mutta sen

juutalaisvihollisuus pohjautui rotukysymyksen merkityksen oikeaan tajuntaan eikä

uskonnollisiin käsityksiin. Sen taistelu tiettyä uskontunnustusta vastaan sen

sijaan oli sekä tosiasiallisesti että taktillisesti harhaan osunut.



Kristillis;sosiaalisella liikkeellä oli epäselvä käsitys saksalaisuuden

uudestisyntymisestä päämaalina, mutta sillä oli ymmärrystä ja onnea etsiessään

tietään puolueena. Se käsitti yhteiskunnallisen kysymyksen merkityksen, iski

harhaan taistelussaan juutalaisuutta vastaan, eikä sillä ollut aavistustakaan

kansallisen ajatuksen voimasta. Jos kristillis;sosiaalisella puolueella olisi

viisaan laajojen kansankerrosten tuntemuksensa lisäksi vielä ollut oikea käsitys

rotukysymyksen merkityksestä, niin kuin suursaksalainen liike sen oli

käsittänyt, ja jos vihdoin puolue itse olisi ollut kansallismielinen, tai jos

suursaksalaisella liikkeellä juutalaiskysymyksen päämäärän ja

kansallisuusajatuksen merkityksen oikean tajuamisen lisäksi vielä olisi ollut

kristillis;sosiaalisen puolueen käytännöllinen viisaus, mutta varsinkin jos se

olisi omaksunut tämän asenteen sosialismin suhteen, siitä olisi kehittynyt se

liike, joka jo siihen aikaan olisi vakaumukseni mukaan voinut menestyksellisesti

puuttua saksalaisuuden kohtaloihin.



Mutta ettei näin käynyt, siihen oli suurimpana syynä Itävallan valtion olemus.

Kun en nähnyt vakaumustani toteutuneena ainoassakaan toisessa puolueessa, en

seuraavina aikoina liioin voinut päättää liittyä ainoaankaan jo olemassa olevaan

järjestöön, saati sitten taistella mukana niiden riveissä. Pidin jo siihen

aikaan kaikki poliittisia liikkeitä harhaan osuneina ja kykenemättöminä ajamaan

perille saksalaisen kansan kansallista uudestisyntymistä suuremmassa laajuudessa

eikä pelkästään ulkonaisesti. Sisäinen inhoni ja vastenmielisyyteni Habsburgien

valtiota kohtaan kasvoi noina aikoina yhä suuremmaksi. Kuta enemmän aloin pohtia

varsinkin ulkopoliittisia kysymyksiä, sitä lujemmaksi lujittui vakaumukseni,

että tuo valtiomuodostuma saattoi koitua ainoastaan onnettomuudeksi

saksalaisuudelle. Yhä selvemmin näin vihdoin myös, ettei sen saksalaisen

kansallisuuden kohtalo enää ratkeaisi tästä paikasta käsin, vaan itse Saksan

valtakunnassa. Tämä ei vain koskenut pelkästään poliittisia kysymyksiä, vaan

yhtä suuressa määrin ylimalkaan kaikkia koko sivistyselämän ilmiöitä. Itävallan

valtiossa oli havaittavissa myöskin tällä alalla, puhtaasti sivistyksellisissä

ja taiteellisissa kysymyksissä kaikkia lamautumisen merkkejä, ainakin siinä

suhteessa, että ne olivat saksalaiselle kansakunnalle merkityksettömiä. Tämä oli

eniten havaittavissa arkkitehtuurin alalla. Uusimman rakennustaiteen oli jo

siitä syystä mahdoton päästä Itävallassa erikoisen suuriin saavutuksiin, että

tehtävät olivat siitä lähtien, kun Ring;katu oli saatu valmiiksi, ainakin

Wienissä olleet vähäpätöisiä niiden suunnitelmien rinnalla, joita parhaillaan

kohosi ja versoi Saksassa. Aloin sitten yhä enemmän elää kaksoiselämää; järki ja

todellisuus käskivät käymään katkeran, mutta siunauksellisen koulun Itävallassa

päähän saakka, mutta sydän oli toisaalla.



Mieleni oli noihin aikoihin vallannut jäytävä tyytymättömyys, kuta selvemmin

huomasin tämän valtion sisäisen onttouden ja miten mahdoton sitä oli pelastaa,

mutta samalla tunsin aivan varmasti, että tämä valtio loppujen lopuksikin

saattoi joka suhteessa koitua ainoastaan saksalaisen kansan onnettomuudeksi.

Olin vakuuttunut siitä, että tämä valtio varmasti estäisi ja ehkäisisi jokaista

todella suurta saksalaista, samoin kuin se toisaalta edistäisi jokaista

epäsaksalaista ilmiötä. Se rotujensekoitus, joka oli nähtävissä pääkaupungissa,

tuntui vastenmieliseltä, samoin vastenmieliseltä koko kansojen sekamelska

;tshekkejä, -puolalaisia, -unkarilaisia, -ruteeneja, -serbialaisiaa, -kroaatteja

jne., mutta kaikkien näiden lomassa ihmiskunnan ikuisina mätäbakteereina ;

juutalaisia ja taas juutalaisia. Tämä jättiläiskaupunki oli mielestäni kuin

mikäkin sukurutsauksen ruumiillistuma. Lapsuudenaikani saksan kieli oli sitä

murretta, jota puhutaan myöskin Etelä;Baijerissa. En voinut unohtaa sitä enempää

kuin oppia Wienin katukieltäkään. Kuta kauemmin tuossa kaupungissa asuin, sitä

kiihkeämmäksi yltyi vihani tuota vierasta kansojensekoitusta kohtaan, joka alkoi

pureutua kiinni tähän vanhaan saksalaiseen kulttuurikeskukseen. Mutta se ajatus,

että tämä valtio voisi vielä pitkänkin aikaa pysyä pystyssä, tuntui minusta

suorastaan naurettavalta. Itävalta oli siihen aikaan kuin vanha mosaiikkikuva,

jossa yksityisiä pikku kiviä koossa pitävä laasti oli vanhuuttaan ruvennut

rapautumaan ja murenemaan; niin kauan kuin sellaiseen taideteokseen ei kajota,

se yhä vielä tekee kokonaisuuden harhavaikutelman, mutta jahka se saisi

sysäyksen, se murtuisi tuhansiksi siruiksi. Kysymys oli niin ollen ainoastaan

siitä, milloin tuo isku tulisi.



Kun sydämeni ei ollut koskaan sykkinyt lämpimästi Itävallan monarkialle, vaan

ainoastaan Saksan valtakunnalle, saatoin pitää tämän valtion perikatoa vain sen

saksalaisen kansakunnan vapautumisen alkuna. Kaikista näistä syistä mielessäni

heräsi yhä voimakkaampana kaipuu päästä vihdoinkin sinne, minne salaiset toiveet

ja salassa pidetty rakkaus olivat minua vetäneet jo varhaisesta nuoruudestani

saakka. Toivoin voivani joskus luoda itselleni nimen arkkitehtina ja palvella

omaa kansakuntaani rehellisesti ja rehdisti niissä puitteissa, isommissa tai

pienemmissä, jotka kohtalo kyllä minulle määräisi. Loppujen lopuksi halusin

vielä saavuttaa sen onnen, että saisin elää ja vaikuttaa siellä, missä aikanaan

voisi toteutua sydämeni palavin toive: rakastetun kotiseutuni yhdistyminen

yhteiseen isänmaahan, Saksan valtakuntaan. Monet eivät vielä tänä päivänäkään

pysty käsittämään sellaisen kaipuun suuruutta, mutta minä vetoan niihin, joilta

kohtalo on joko tähän saakka sen onnen kieltänyt tai julman armottomasti jälleen

riistänyt; käännyn kaikkien niiden puoleen, jotka reväistyinä irti emämaasta

joutuvat pakosta taistelemaan jopa oman kielen pyhän oikeuden puolesta, joita

vainotaan ja kiusataan sen johdosta, että ovat pysyneet uskollisina isänmaalleen

ja jotka nyt tuskallisen murheissaan kaipaavat sitä hetkeä, jolloin pääsevät

palaamaan takaisin uskollisen äidin sydämen luo; käännyn heidän kaikkien puoleen

ja tiedän: he ymmärtävät minua!



Ainoastaan se, joka aivan omassa ruumiissaan joutuu tuntemaan, mitä merkitsee,

että on saksalainen, mutta ei saa kuulua rakkaaseen isänmaahansa, voi arvata sen

kaipuun syvyyden, joka aina ja kaikkina aikoina polttaa isänmaastaan erossa

olevien lasten sydäntä. Se jäytää niitä, jotka on saanut valtaansa, riistää

heiltä tyytyväisyyden ja onnentunteen, siihen saakka, kunnes isänkodin portit

avautuvat ja yhteinen veri löytää levon ja rauhan yhteisessä valtakunnassa. Wien

oli ja se jäi elämäni ankarimmaksi, mutta perinpohjaisimmaksi kouluksi. Ensi

kerran olin siihen kaupunkiin saapunut puolittain vielä lapsena ja lähdin sieltä

hiljaisena ja vakavaksi muuttuneena miehenä. Siinä kaupungissa sain suurin

piirtein maailmankatsomuksen perusteet ja yksityiskohdissa valtiollisen

katsantokantani pohjan, jota sitten myöhemmin on tarvinnut vain eräissä kohdin

täydentää, mutta jota en ole koskaan menettänyt. Vasta nyt osaan itse oikein

arvostella ja arvostaa silloisten oppivuosieni arvoa.



Sen vuoksi olen käsitellyt tuota aikaa verraten yksityiskohtaisesti, koska se

antoi minulle ensimmäisen havainto;opetuksen nimenomaan näissä kysymyksissä,

jotka kuuluvat mukana sen puolueen perustaan, joka syntyi pienen pienoisesta

alusta ja on nyt, vajaiden viiden vuoden kuluttua, kehittymässä suureksi

joukkoliikkeeksi. En tiedä, millainen asenteeni juutalaisiin,

sosiaalidemokratiaan tai pikemminkin koko marxilaisuuteen, yhteiskunnallisiin

kysymyksiin jne. olisi tänä päivänä, jollei jo niin varhain olisi kohtalon

painostuksesta ; ja oman lukemani perusteella hahmottunut omakohtaisten

katsantokantojen perusta. Sillä vaikka isänmaan onnettomuus voikin panna

tuhannet ja taas tuhannet ajattelemaan sortumisen sisäisiä syitä, se ei

kuitenkaan voi ikinä johtaa siihen perinpohjaisuuteen ja syvempään käsitykseen,

mikä selvenee sille, joka on vasta vuosikausia kestäneen taistelun hinnalla

päässyt oman kohtalonsa herraksi.
4. luku.
MÜNCHEN.

 Keväällä 1912 siirryin lopullisesti Müncheniin. Itse kaupunki oli minulle niin

tuttu, kuin olisin jo monia vuosia oleskellut sen muurien sisäpuolella. Se

johtui opinnoistani, jotka joka askelella viittasivat tähän Saksan taiteen

pääkaupunkiin. Ei siinä kyllin, ettei ole Saksaa nähnyt, jollei tunne Müncheniä;

ei, ennen kaikkea ei tunne Saksan taidetta, jollei ole Müncheniä nähnyt. Joka

tapauksessa tuo maailmansodan edellinen aika oli elämäni verrattomasti

onnellisinta ja tyytyväisintä aikaa. Vaikka ansioni aina pysyttelikin kovin

niukkana, en sentään elänyt voidakseni maalata, vaan maalailin turvatakseni

siten elämäni päämäärän tai paremminkin sanoen, voidakseni opiskella eteenpäin.

Olin varma siitä, että kerran sittenkin saavutan itselleni asettamani päämäärän.

Ja se jo yksin riitti, niin että saatoin kevyesti ja huolettomana kantaa

jokapäiväisen elämän pikkuhuolet.



Lisäksi tuli vielä se syvä kiintymys, jota rupesin tuntemaan tuota kaupunkia

kohtaan enemmän kuin ainoaankaan toiseen tuntemaani paikkaan heti ensi hetkestä

sinne tultuani. Saksalainen kaupunki! Millainen ero tällä ja Wienillä! Ihan

mieltäni käänsi ajatellessani tuota eri rotujen Babylonia. Lisäksi täkäläinen

puheenparsi oli minulle paljon läheisempi; varsinkin ollessani puheissa

eteläbaijerilaisten kanssa se saattoi johdattaa mieleen varhaisen

nuoruudenaikani. Siellä oli tuhansia asioita ja seikkoja, jotka olivat tai jotka

tulivat minulle sanomattoman rakkaiksi ja kalliiksi. Eniten sentään viehätti

ihmeellinen alkuvoiman ja hienon, taiteellisen tunnelman yhtyminen keskenään,

tuo ainoalaatuinen linja Hofbräuhausista, Odeoniin, Lokakuunjuhlasta,

Pinakoteekkiin jne. Että vielä tänäkin päivänä pidän tuosta kaupungista enemmän

kuin mistään muusta maailman paikasta, johtuu varmaan osaltaan myöskin siitä

tosiseikasta, että se on ja pysyy erottamattomasti yhdistyneenä oman elämäni

kehitykseen; mutta että jo tuohon aikaan tunsin todellisen sisäisen tyydytyksen

onnea, se oli pantava vain sen tenhon tilille, joka tuolla ihmeellisellä

Wittelsbachien hallituskaupungilla on varmaan jok'ikiseen ihmiseen, jolle on

siunautunut, ei ainoastaan laskeva ymmärrys, vaan myöskin tunteellinen luonne.



Ammattityötäni lukuun ottamatta minua täälläkin veti eniten puoleensa

poliittisten päiväntapahtumien ja niiden joukosta varsinkin ulkopoliittisten

tapausten tutkiminen. Jälkimmäisiin päädyin kiertotietä Saksan liittopolitiikan

kautta, jota jo Itävallassa oloni ajoista saakka Olin pitänyt ehdottomasti

väärään osuneena. Mutta Wienissä en ollut kuitenkaan vielä päässyt täysin

selville tuon Saksan itsepetoksen koko laajuudesta. Olin noihin aikoihin

taipuvainen otaksumaan ; tai kuvittelin ehkä vain itsekseni niin asian

puolustukseksi ;, että Berliinissä mahdollisesti sentään jo tiedettiin, miten

heikko ja epäluotettava tämä liittolainen todellisuudessa olisi, mutta että

enemmän tai vähemmän salaperäisistä syistä tuo tieto pidettiin salassa, jotta

olisi tuettu liittopolitiikkaa, jonka Bismarck itse aikoinaan oli perustanut ja

josta äkkiä luopuminen ei voinut olla toivottavaa jo senkään vuoksi, ettei olisi

vaanivia ulkovaltoja mahdollisesti pelästytetty ja tehty kotoisia poroporvareita

levottomiksi. Kauhukseni tulin kylläkin lyhyessä ajassa huomaamaan, varsinkin

oleskellessani itse kansan parissa, että tuo luuloni oli väärä. Ihmeekseni minun

täytyi kaikkialla todeta, ettei edes muuten asioista hyvin perillä olevissa

piireissä ollut kaukaisintakaan aavistusta Habsburgien monarkian tilasta.

Nimenomaan kansan keskuudessa oli vallalla se harhakuvitelma, että tuota

liittolaista oli lupa pitää vakavasti huomioon otettavana valtana, joka vaaran

hetkellä varmasti heti paikalla tulisi avuksi. Suurten joukkojen keskuudessa

Tonavan;monarkiaa pidettiin yhä vieläkin saksalaisena valtiona ja luultiin, että

sen varaan saattoi jotakin perustaa. Oltiin sitä mieltä, että senkin suhteen oli

voimakkuus mitattavissa asukasluvun miljoonien mukaan niin kuin itse Saksassa,

ja unohdettiin kokonaan ensiksikin, että Itävalta oli jo aikoja sitten lakannut

olemasta saksalainen valtio, ja toisekseen, että tuon valtion sisäiset olot

hetki hetkeltä lähenemistään lähenivät hajoamista.



Tuohon aikaan tunsin tuon valtiomuodostelman paremmin kuin ns. virallinen

diplomatia, joka sokeana, niin kuin melkein aina, hoippui kohti kohtaloaan;

sillä kansan mieliala oli aina pelkästään sen kaikua, mitä ylhäältäpäin

kaadetaan kuin suppilosta yleiseen mielipiteeseen. Mutta ylhäältä käsin

harjoitettiin liittolaisen palvontaa kuin tanssia kultavasikan ympärillä.

Varmaankin toivottiin voitavan korvata rakastettavuudella, mitä vilpittömyydestä

uupui. Sanat otettiin aina täydestä. Jo Wienissä olin joutunut raivon valtaan

vertaillessani aika ajoin keskenään julkisten valtiomiesten puheita ja Wienin

sanomalehtien sisällystä. Ja Wienhän oli sentään vielä ainakin näöltään

saksalainen kaupunki. Mutta miten toisenlaiset olosuhteet olivatkaan, kun

Wienistä tai paremminkin Itävallan saksalaisesta osasta siirtyi valtakunnan

slaavilaisiin maakuntiin! Ei tarvinnut muuta kuin ottaa jokin Praagin

sanomalehti käteensä nähdäkseen, miten Kolmiliiton koko ylevää ilveilyä niissä

arvosteltiin. Siellä ei ollut tuosta valtiomiehentaidon mestarityöstä

sanottavana muuta kuin veristä ivaa. Kesken syvintä rauhaa, juuri kun molemmat

keisarit parhaillaan painoivat ystävyydensuudelmia toistensa otsalle, ne eivät

ensinkään salailleet, että tuon liiton taru olisi lopussa heti sinä päivänä,

jolloin sitä yritettäisiin Nibelung;ihanteiden usvista siirtää käytännölliseen

todellisuuteen. Kuinka kamalasti sitten kiihdyttiinkään muutamia vuosia

myöhemmin, kun vihdoin koitti se hetki, jolloin liitto joutui koetukselle ja

Italia heti erkani liitosta jättäen toiset toverukset pulaan, vieläpä lopulta

itse rupesi näiden viholliseksi! Että edeltäpäin oli hetkeäkään tohdittu uskoa

sellaista ihmettä mahdolliseksi, nimittäin sitä ihmettä, että Italia taistelisi

yhdessä Itävallan rinnalla, oli suorastaan käsittämätöntä jokaisesta, joka ei

ollut diplomaattisen sokeuden lyömä. Mutta asianlaitahan oli itse Itävallassakin

aivan sama.



Itävallassa olivat ainoat liittoajatuksen kannattajat Habsburgit ja saksalaiset.

Habsburgit laskelmien vuoksi ja välttämättömyyden pakosta, saksalaiset hyvässä

uskossa ja poliittista ; tyhmyyttään. Hyvässä uskossa, koska he Kolmiliiton

avulla luulivat tekevänsä itse Saksan valtakunnalle suuren palveluksen, olevansa

apuna sitä lujittamassa ja turvaamassa; poliittista tyhmyyttään taas sen vuoksi,

että ensiksi mainittu seikka ei pitänyt paikkaansa, vaan he päinvastoin olivat

siten apuna kytkemässä Saksaa valtioon, joka oli enää kuollut ruumis, jonka

täytyi pakosta vetää molemmat mukanaan turmioon, mutta ennen kaikkea siksi, että

he itse juuri tämän liiton vuoksi joutuivat yhä enemmän saksalaisuuden

hävityksen uhriksi. Sillä koska Habsburgit Saksan kanssa solmitun liiton

johdosta arvelivat olevansa turvassa sen taholta ulkopuoliselta asiaan

puuttumiselta ja valitettavasti syystä kyllä saattoivatkin olla sen suhteen

rauhassa, he saattoivat aivan olennaisesti helpommin ja pienemmin vaaran

mahdollisuuksin ajaa sisäistä saksalaisuuden vähittäisen syrjäyttämisen

politiikkaansa. Ei sillä hyvä, että tunnetun ulkokohtaisuuden vuoksi ei

tarvinnut ollenkaan pelätä, että Saksan hallitus esittäisi vastalauseita, vaan

näin ollen voitiin myös aina ja joka hetki, viittaamalla olemassa olevaan

liittoon, tukkia Itävallan saksalaisten liian suuri suu, joka pyrki avautumaan

ja vastustamaan jotakin liian halpamaista slaavilaistamistapaa. Mitäpä olisi

ollut Itävallan saksalaisilla mahdollisuutta tehdä, kun itse Saksan valtakunnan

saksalaiset lausuivat julki tunnustuksensa ja luottamuksensa Habsburgien

hallitukselle? Olisiko heidän ollut esitettävä vastalauseensa joutuakseen

merkityiksi koko saksalaisen yleisön silmissä oman kansallisuutensa pettäjiksi?

Samojen miesten, jotka olivat kautta vuosisatojen suorittaneet ennen

kuulumattomia uhreja juuri oman kansallisuutensa puolesta? Mutta mitä arvoa

tuolla liitolla olisi ollut, kun saksalaisuus olisi ensin hävitetty Habsburgien

monarkiasta? Eikö Kolmiliiton merkitys Saksalle ollut juuri sen varassa, että

saksalaisuuden johtoasema Itävallassa säilyi? Vai luultiinko todellakin, että

voitaisiin elää liitossa slaavilaisenkin Habsburgien valtakunnan kanssa?



Virallisen Saksan diplomatian samoin kuin koko julkisen mielipiteen asenne

Itävallan sisäiseen kansallisuuskysymykseen ei ollut enää edes tyhmä, vaan

suorastaan mieletön! Luotettiin liittoon, pantiin 70;miljoonaisen kansan

tulevaisuus ja turvallisuus sen varaan ; ja katseltiin syrjästä, miten

liittolaistoveri vuodesta vuoteen, suunnitelmallisesti ja järkkymättömän

varmasti tuhosi ainoaa tuon liiton perustaa. Sitten aikanaan ei ollut enää

mitään muuta jäljellä kuin wieniläisen diplomatian kanssa tehty sopimus mutta

valtakunnan liittolaisapu oli menetetty. Italian suhteen asianlaita oli sama

heti alusta lähtien. Jos vain Saksassa olisi hitusen enemmän tutkittu historiaa

ja kiinnitetty huomiota kansanpsykologiaan, ei olisi silmänräpäystäkään uskottu,

että Rooman Kvirinaali ja Wienin Hofburg olisivat konsanaan samalla yhteisellä

taistelurintamalla. Italiastahan olisi pikemmin tullut tulivuori, ennen kuin

ainoakaan hallitus olisi uskaltanut komentaa yhdenkään ainoan italialaisen

taistelukentälle kiihkeästi, hehkuvasti vihatun Habsburgien valtion vuoksi

muuten kuin sen vihollisena. Olin monet kerrat Wienissä nähnyt leimahtavan ilmi

liekkiin sen intohimoisen halveksinnan ja pohjattoman vihan, jota sanottiin

italialaisten uskollisuudeksi Itävallan valtiota kohtaan. Habsburgien suku oli

vuosisatojen mittaan rikkonut aivan liian paljon Italian riippumattomuutta ja

vapautta vastaan, jotta sitä olisi voitu unohtaa, vaikka olisi ollut siihen

hyvää tahtoakin. Mutta sellaista tahtoa ei ollut ollenkaan, ei kansassa enempää

kuin Italian hallituksessakaan. Sen vuoksi Italialla olikin ainoastaan kaksi

mahdollisuutta elää yhdessä Itävallan kanssa: joko liitto tai, sota. Kun

valittiin ensimmäinen vaihtoehto, voitiin levossa ja rauhassa valmistautua

jälkimmäiseen. Varsinkin sen jälkeen kun Itävallan suhde Venäjään yhä enemmän

kehittyi sotilaallista ratkaisua kohti oli Saksan liittopolitiikka yhtä

mieletöntä kuin vaarallistakin.



Tämä oli oikein klassillinen esimerkki, joka osoitti, miten ajatuksesta puuttui

tykkänään kaikkia suuria, oikeita suuntaviivoja. Minkä vuoksi siis yleensä

liittoa solmittiinkaan? Varmaankin vain sen vuoksi, että siten saataisiin Saksan

tulevaisuus paremmin turvatuksi kuin mihin se kykenisi kokonaan omassa

varassaan. Mutta tuo Saksan tulevaisuushan ei ollut muuta kuin kysymys Saksan

kansan olemassaolomahdollisuuden säilyttämisestä. Siis tuo kysymys saattoi

kuulua vain tällä tavalla: millaiseksi saksalaisen kansakunnan elämä muodostuu

jo aivan lähitulevaisuudessa ja miten voidaan tälle kehitykselle luoda

välttämätön perusta sekä tarvittava varmuus Euroopan yleisten valtasuhteiden

puitteissa?



Selkeästi katsellessa Saksan valtiotaidon ulkopoliittisen toiminnan edellytyksiä

täytyi päätyä seuraavaan vakaumukseen: Saksan väkiluku lisääntyy vuodessa lähes

900 000 henkeä. Vuosi vuodelta kasvavat pakostakin tuon uusien

valtionkansalaisten armeijan elättämisvaikeudet yhä suuremmiksi, ja kerran ne

vielä johtavat tuhoisaan onnettomuuteen, jollei keksitä oikeissa ajoin keinoja,

millä nälkäkurjuuden uhkaava vaara saadaan torjutuksi. Oli neljä eri tietä,

millä pelastua moisesta hirvittävästä tulevaisuudenkehityksestä.



1) Ranskan esikuvan mukaan voitiin keinotekoisesti rajoittaa syntyväisyyttä ja

siten ennakolta estää liikaväestöä syntymästä. Luonnon on itsensäkin tapana

suuren hädän aikana, epäsuotuisissa ilmastosuhteissa tai maaperän tuoton ollessa

niukka ryhtyä rajoittamaan väestön lisääntymistä erikoisissa maissa tai

erikoisten rotujen keskuudessa; varmasti yhtä viisaalla kuin häikäilemättömällä

tavalla. Luonto ei ehkäise suvunjatkamiskykyä semmoisenaan, mutta ehkäisee kyllä

jälkeläisten säilymiskykyä asettamalla heidät alttiiksi niin ankarille

koettelemuksille ja puutteille, että kaikkien niiden, jotka eivät ole täysin

voimakkaita ja terveitä, on pakko palata takaisin ikuisen tuntemattoman helmaan.

Mutta ne, jotka selviytyvät hengissä ankarasta olemassaolotaistelusta, ovat

tuhannesti karaistuneita, kestäviä ja omiaan jatkamaan sukua edelleen, joten

mitä perusteellisin valinta voi alkaa uudelleen alusta. Menetellessään siten

rajusti ja kovakouraisesti yksilöitä kohtaan ja kutsuessaan silmänräpäyksessä

takaisin huomaansa jokaisen, joka ei pysty elämän myrskyjä kestämään, luonto

samalla tekee rodun ja lajin itsensä voimakkaaksi, jopa kehittää sen kykeneväksi

mitä suurimpiin aikaansaannoksiin.



Silloin lukumäärän vähennys koituu yksilöiden vahvistumiseksi, siis loppujen

lopuksi rodun voimistumiseksi. Toisin on asia, kun ihminen itse rupeaa

lukumääräänsä rajoittamaan. Ihminen ei ole samaa tekoa kuin luonto, hän on

humaani inhimillinen . Hän ymmärtää asian paremmin kuin kaiken viisauden julma

kuningatar. Hän ei rajoita yksilöiden elämisen ehtoja, vaan itse

suvunjatkamista. Se on hänen mielestään ; hän kun aina näkee vain itsensä eikä

koskaan rotua ; inhimillisempi ja oikeutetumpi tie kuin päinvastainen menettely.



Mutta valitettavasti seuraukset ovat myöskin aivan päinvastaiset: Kun luonto

jättäessään suvunjatkamisen vapaaksi saattaa jälkeläisten säilymisen mitä

ankarimpien koettelemusten alaiseksi ja yksilöiden liikamäärästä valitsee

itselleen parhaimmat elämään kelvollisina, siis säilyttää hengissä ainoastaan

heidät ja sallii heidän tulla lajin jatkajiksi ja säilyttäjiksi, ihminen

rajoittaa lasten syntyväisyyttä, mutta ponnistelee kouristuksenomaisesti, jotta

jok'ikinen kerran maailmaan syntynyt olento hinnasta mistä tahansa pysyisi

hengissä. Tämä jumalallisen tahdon korjaaminen tuntuu hänestä yhtä viisaalta

kuin inhimilliseltäkin, ja hän jo iloitsee mielessään, kun on taaskin kerran

ollut luontoa ovelampi, jopa todistanut tämän vajavaisuuden. Mutta että

lukumäärä on kylläkin saatu rajoitetuksi, mutta samalla on myöskin yksilön arvo

alentunut, sitä ei tämä Herran rakas pikku apina tahdo mielellään ottaa

nähdäkseen eikä kuullakseen.



Sillä kun ensin syntyväisyyttä semmoisenaan on rajoitettu ja syntyneiden

lukumäärä on supistunut, tulee luonnollisen olemassaolotaistelun tilalle, joka

sallii ainoastaan kaikkein voimakkaimpien ja terveimpien jäädä elämään,

itsestään selvä sairaalloinen halu pelastaa hinnasta mistä hyvänsä kaikkein

heikoimmatkin, jopa kivulloisimmatkin yksilöt, jolloin kylvetään sellaisten

jälkipolvien siemen, jotka käyvät aina vain kurjemmiksi, kuta kauemmin tästä

luonnon ja sen tahdon pilkkaamisesta pidetään kiinni. Lorun loppuna on, että

tulee aika, jolloin sellaiselta kansalta riistetään oikeus olla olemassa täällä

maan päällä; sillä ihminen voi kyllä jonkin aikaa uhmata suvunjatkamisvietin

ikuisia lakeja, mutta kosto tulee joka tapauksessa, ennemmin tai myöhemmin.

Voimakkaampi sukukunta karkottaa heikommat tieltään, koska äärimmilleen kohonnut

elämänvietti aina murtaa yksilöiden ns. inhimillisyyden naurettavat kahleet ja

asettaa sen tilalle luonnon inhimillisyyden, joka hävittää ja tuhoaa heikkouden

tehdäkseen tilaa voimakkuudelle.



Joka siis haluaa turvata Saksan kansan olemassaolon vapaaehtoisen

lisääntyväisyydenrajoituksen tietä, riistää siltä samalla sen tulevaisuuden.



2) Toinen tie olisi se, jota nykyisinkin monet kerrat kuulee ehdotettavan ja

ylistettävän: sisäinen asutustoiminta. Se on ehdotus, jonka monet tekevät yhtä

vilpittömässä mielessä kuin sen tavallisesti useimmat ymmärtävät väärin, mutta

jolla aiheutetaan suurimpia vahinkoja, mitä yleensä voi kuvitella. Epäilemättä

voidaan maan tuottokykyä korottaa tiettyyn rajaan saakka. Mutta ainoastaan

tiettyyn rajaan anti, ei rajattomiin. Jonkin aikaa voidaan niin ollen,

tarvitsematta pelätä nälänhädän vaaraa, tasoittaa Saksan kansan lisääntyminen

vastaavasti kohottamalla maan tuottoa. Mutta tätä vastaan puhuu se tosiasia,

että elämänvaatimukset yleensä kasvavat nopeammin kuin asukasluku itse. Ihmisten

vaatimukset ruoan ja vaatteiden suhteen kasvavat vuodesta vuoteen eivätkä enää

nykyisin ole ollenkaan verrattavissakaan siihen, millaiset esi;isiemme vastaavat

tarpeet olivat satakunta vuotta sitten. On siis erehdystä luulla, että jokainen

tuotannon lisäys luo edellytyksiä väestönlisäykselle. Ei, se pitää paikkansa

ainoastaan jossakin määrin, koska joka tapauksessa ainakin osa maan

lisääntyneestä tuotosta käytetään tyydyttämään ihmisten lisääntyneitä tarpeita.

Mutta vaikka noudatettaisiin mitä suurimpia rajoituksia toiselta puolen ja mitä

uutterinta ahkeruutta toiselta puolen, saavutetaan sentään vihdoin tässäkin se

raja, jonka maa itse asettaa. Kaikesta ahkeruudesta huolimatta ei aina onnistuta

saamaan siitä lisää tuottoa, ja silloin tuo kohtalokas kysymys jälleen sukeltaa

esiin, vaikka se saataisiinkin siirretyksi jonkin aikaa tuonnemmaksi. Tulee aika

ajoin nälänhätä, kun tulee kato tms. Tämä toistuu, väkiluvun lisääntyessä, yhä

useammin, kunnes lopulta päädytään siihen, että siitä vältytään ainoastaan

silloin, kun erikoisen runsas vuodentulo täyttää viljalaarit täpötäyteen. Mutta

vihdoin lähenee aika, jolloin hätää ei enää saada lievennetyksi ja nälästä on

tullut sellaisen kansan ainainen seuralainen.



Nyt täytyy luonnon uudelleen auttaa ja toimittaa valinta elämään valitsemiensa

kesken; tai ihminen itse taas auttaa itseään, s.o. ryhtyy keinotekoisesti

estämään lisääntymistään, mistä on edellä jo puheena olleet kohtalokkaat

seuraamukset rodulle ja lajille. Tähän voidaan vielä väittää vastaan, että

tuollainen tulevaisuushan joskus odottaa koko ihmiskuntaa, kävipä niin tai näin,

joten niin ollen yksityiset kansatkaan eivät tietenkään voi välttyä tuosta

kohtalosta. Ensi katsannolta tämä väite näyttääkin ilman muuta oikealta. Mutta

kuitenkin on tässä otettava huomioon seuraavaa: Varmasti on koko ihmiskunnan

jonakin tiettynä ajankohtana, kun maan hedelmällisyyttä on mahdoton saada enää

riittämään lisääntyvälle asukasluvulle, pakko lopettaa suvun lisääminen ja joko

annettava taaskin luonnon ratkaista tai oman avun tietä hankittava välttämätön

tasoitus, mikäli mahdollista jotakin oikeampaa tietä kuin nykyisin. Mutta tämä

kohtaa silloin kaikkia kansoja, jota vastoin tämä hätä nykyisin kohtaa

ainoastaan niitä rotuja, joissa ei ole enää tarpeeksi voimaa eikä lujuutta

takaamaan itselleen tarvitsemaansa maamäärää tässä maailmassa. Sillä asiat ovat

sentään sillä tavalla, että täällä maapallollamme on vielä nykyisin suunnattomia

maa;aloja, jotka lepäävät käyttämättöminä vain odottaen muokkaajaansa. Samoin

pitää yhtä varmasti paikkansa, ettei luonto ole näitä maa;aloja semmoisinaan

varannut minkään erityisen kansakunnan eikä rodun varamaiksi, vaan että ne ovat

sen kansan maata, jolla on tarpeeksi voimaa ottaa ne haltuunsa ja tarpeeksi

uutteruutta muokata ne viljelykseen.



Luonto ei tunne lainkaan valtiollisia rajoja. Se tuottaa ensin vain elävät

olennot tänne maan päälle ja seuraa sitten voimien vapaata kilpailua. Joka

rohkeudeltaan ja uutteruudeltaan on voimakkain, saa silloin luonnon lempilapsena

isännän elämisen oikeuden. Jos jokin kansa rajoittuu pelkästään sisäiseen

asutustoimintaan samalla aikaa kuin toiset rodut pureutuvat kiinni yhä

suurempiin tämän maan alueisiin, sen on pakko ryhtyä rajoittamaan lukumääräänsä

jo sellaisena ajankohtana, jolloin toiset kansakunnat yhä jatkuvasti

lisääntyvät. Mutta joskus sellainen asiaintila syntyy sitä aikaisemmin, kuta

ahtaampi kansan käytettävänä oleva elintila on. Mutta kun ylipäänsä

valitettavasti liiankin usein juuri nimenomaan kaikkein parhaat kansakunnat tai

paremminkin sanoen ainoat todelliset kulttuurirodut, kaiken inhimillisen

edistyksen kannattajat, pasifistisessa sokaistuneisuudessaan päättävät luopua

uuden maan hankinnasta ja tyytyvät sisäiseen asutustoimintaan, jota vastoin

vähäarvoisemmat kansakunnat älyävät vallata itselleen tästä maailmasta

suunnattomia elintiloja, se johtaisi seuraavaan lopputulokseen:



Kulttuurinsa puolesta parempien, mutta vähemmän arkailemattomien rotujen

täytyisi maa;alansa niukkuuden johdosta rajoittaa lisääntymistään jo sellaisena

ajankohtana, jolloin sivistyksellisesti alemmalla tasolla olevat, mutta

luontaisesti arastelemattomammat kansat voisivat suurempien elintilojensa turvin

vielä lisääntyä loppumattomiin. Toisin sanoin: maailma joutuu vielä joskus

alemmalla tasolla olevan, mutta toimintatarmoisemman ihmiskunnan haltuun.

Silloin on, vaikka kuinkakin kaukaisessa tulevaisuudessa, olemassa ainoastaan

kaksi mahdollisuutta: joko maailmaa hallitaan meidän nykyisen demokratiamme

aatteiden mukaisesti ja silloin jokaisen ratkaisun painopiste tulee

lukumäärältään voimakkaamman rodun hyväksi, tai maailmaa hallitaan luonnollisen

voimanjärjestyksen lakien mukaisesti, ja silloin perivät voiton kansat, joilla

on raja hillitön tahto, eikä niin ollen suinkaan itserajoituksen kansa. Mutta

että tämä maailma joskus vielä joutuu alttiiksi mitä ankarimmille ihmiskunnan

olemassaolosta käydyille taisteluille, siitä ei voi kellään olla epäilystäkään.

Loppujen lopuksi voittaa kuitenkin ikuisesti vain itsensä säilyttämispyrkimys.

Sen vaikutuksesta sulaa ns. ihmisyys olemattomiin typeryyden, pelkurimaisuuden

ja luulotellun suuremman viisauden sekoituksena kuin lumi huhtikuun auringon

paisteessa. Ihmiskunta on kasvanut ja varttunut ikuisessa taistelussa ;

ikuisessa rauhassa se tuhoutuu. Mutta meille saksalaisille sisäinen

asutustoiminta on tunnussanana onneton jo siitä syystä, että se heti lujittaa

meissä sitä käsitystä, että olemme keksineet keinon, joka vastaten pasifistista

ajattelutapaa sallii miellyttävässä puolihorteessa ansaita työllä

olemassaolonsa. Jos tähän oppiin meillä suhtauduttaisiin vakavasti, se

merkitsisi samaa kuin jos luovuttaisiin kaikista ponnistuksista sen paikan

säilyttämiseksi tässä maailmassa, joka on meillekin tuleva. Jos tavallinen

keskimitan saksalainen päätyisi siihen vakaumukseen, että elämä ja tulevaisuus

on turvattavissa sitäkin tietä, silloin olisi tullut loppu jokaisesta

aktiivisesta ja siten yksin hedelmällisestä Saksan elintärkeiden etujen

edustusyrityksestä. Mutta kansan asennoituessa sillä tavoin voisi kaikkea

hyödyllistä ulkopolitiikkaa ja sen keralla ylipäänsä Saksan kansan tulevaisuutta

pitää haudattuna.



Kun nämä seuraamukset ovat tiedossa, ei ole ollenkaan sattuma, että nimenomaan

juutalaiset ovat aina ensimmäisinä yrittämässä istuttaa tätä hengenvaarallista

ajatustapaa meidän kansaamme ja että he sen taidon osaavatkin. He tuntevat

väkensä ihan liian hyvin, jotteivät tietäisi, että nämä kiitollisin mielin

antautuvat kenen tahansa merkillisen huijarin uhriksi, joka älyää heille

syöttää, että muka on keksitty keino, millä petkuttaa luontoa, tehdä ankaran,

armottoman olemassaolotaistelun tarpeettomaksi ja sen sijaan joko työllä ;tai

väliin ihan mitään tekemättäkin, aina miten milloinkin sattuu päästä tämän

kiertotähden herraksi ja valtiaaksi. Ei voi tarpeeksi voimakkaasti tähdentää,

että kaiken Saksan sisäisen asutustoiminnan tehtävänä on ensi sijassa vain

auttaa poistamaan yhteiskunnallisia epäkohtia, ennen kaikkea pelastamaan itse

maaomaisuus joutumasta yleisen keinottelun alaiseksi, mutta ettei se ikinä voi

riittää turvaamaan kansakunnan tulevaisuutta, jollei hankita uutta maata lisää.

Jos toimimme toisin, päädymme ennen pitkää siihen, ettei ainoastaan meidän

maamme, vaan voimammekin ovat lopussa. Lopuksi on todettava vielä seuraavaa:

Sisäiseen asutustoimintaan sisältyvä rajoittuminen tietylle pienelle maa;alalle,

samoin kuin syntyväisyyden rajoittamisesta johtuva sama loppuvaikutus saattaa

asianomaisen kansan tavattoman epäedulliseen sotilaspoliittiseen asemaan. Jonkin

kansan asuma;alueen suuruus jo sinänsä on olennaisen tärkeä tekijä sen

ulkonaisen turvallisuuden määrittelyssä. Kuta suurempi on tila, joka on kansan

käytettävänä, sitä suurempi on myöskin sen luonnollinen suoja, sillä yhä

vieläkin on sotilaallinen ratkaisu saavutettavissa pienellä, ahtaalla alalla

asuvan kansan suhteen nopeammin ja siten siis myös helpommin ja ennen kaikkea

tehokkaammin ja täydellisemmin kuin olisi mahdollista alueeltaan laajojen

valtioiden suhteen. Valtion alueen laajuus merkitsee aina jonkinlaista turvaa

kevytmielisiä hyökkäyksiä vastaan, koska sellaisessa tapauksessa on

saavutettavissa menestystä ainoastaan pitkien, ankarien taistelujen jälkeen ja

ylimieliseen hyökkäykseen tuntuu liittyvän liian suuri tappion vaara, jollei sen

perustana ole aivan erikoisia syitä.



Sen vuoksi sisältyy jo valtion laajuuteen sinänsä syy, jonka vuoksi kansan

suuruus ja riippumattomuus on helpompi säilyttää, jota vastoin valtiomuodostuman

pienuus suorastaan houkuttelee valtaukseen. Saksan valtakunnan ns. kansalliset

piirit tosiasiassa hylkäsivätkin kaksi ensimmäistä lisääntyvän asukasmäärän ja

muuttumatta samana pysyvän pinta;alan tasoittamismahdollisuutta. Mutta ne syyt,

jotka saivat ne asettumaan tälle kannalle, olivatkin toiset kuin edellä

esitetyt: syntyväisyyden rajoituksen teen asetuttiin torjuvalle kannalle ensi

sijassa tietyn siveellisen tunteen johdosta; sisäinen asutustoiminta taas

torjuttiin närkästyneenä koska siinä vainuttiin hyökkäystä suurmaaomistusta

vastaan ja tätä vuorostaan pidettiin alkuna yleiseen taisteluun

yksityisomaisuutta vastaan ylipäänsä. Siitä päätellen, millaisessa muodossa

jälkimmäistä parannuskeinoa suositeltiin, moinen otaksuma saattoi kyllä osua

oikeaan. Ylipäänsä ei suurten joukkojen suhteen omaksuttu torjuva asenne ollut

ollenkaan taitavaa, eikä se liioin mitenkään osunut pulman ytimeen. Niin siis

oli enää jäljellä ainoastaan kaksi keinoa, millä taata lisääntyvälle väestölle

työtä ja leipää.



3) Joko voitiin hankkia uutta maata, jonne voitaisiin joka vuosi työntää liiat

miljoonat, ja siten aina säilyttää kansa omavaraisuuden pohjalla tai

siirryttiin;



4) sille kannalle, että pantiin kauppa ja teollisuus työskentelemään vieraiden

tarpeeksi ja elettiin niiden tuotolla.



Siis: joko maa, tai siirtomaa ja kauppapolitiikka.



Eri suunnat tarkastivat kumpaakin tietä, tutkivat, kokeilivat, suosittelivat tai

vastustivat, kunnes vihdoin lopullisesti lähdettiin jälkimmäiselle tielle. Mutta

varmastikin olisi edellinen tie ollut terveempi. Uuden maan hankkimisella, minne

liikaväestö voi asettua, on lukemattomia etuja, varsinkin kun ei pidetä

silmällä. nykyhetkeä, vaan tulevaisuutta. Jo sitä mahdollisuutta, että voidaan

säilyttää terve talonpoikaisväestö koko kansakunnan pohjana ja perustana, ei

voida koskaan arvostaa tarpeeksi korkealle. Monet nykyisistä vaivoistamme ja

vastuksistamme ovat vain maalais; ja kaupunkilaisväestön epäterveen suhteen

seurauksia. Luja pientilallis; ja keskisuuruisten talonpoikien joukko on aina ja

kaikkina aikoina ollut parhaana suojana sellaisia yhteiskunnallisia sairauksia

vastaan, joita meillä nykyisin on havaittavissa. Mutta se on samalla ainoa

ratkaisu, jonka avulla kansakunta voi talouselämän sisäisessä kiertokulussa

saada jokapäiväisen leivän. Teollisuus ja kauppa peräytyvät epäterveestä

johtoasemastaan ja sopeutuvat kansallisen tarvike; ja tasoitustalouden yleisiin

puitteisiin.



Ne eivät siten enää ole kansakunnan toimeentulon ja elatuksen perustana, vaan

sen apukeinoja. Koska niiden tehtävänä on vain oman tuotannon ja tarpeen

tasoitus kaikilla y aloilla, ne tekevät koko kansantalouden enemmän tai vähemmän

riippumattomaksi ulkomaista, siis osaltaan auttavat vakauttamaan valtion

vapautta ja kansakunnan riippumattomuutta varsinkin vaikeina aikoina. Mutta

sellaista maapolitiikkaa ei käy toteuttaminen esim. Kamerunissa, vaan nykyisin

melkein yksinomaan Euroopassa. Täytyy kylmästi ja asiallisesti asettua sille

kannalle, ettei voi olla taivaan tarkoitus antaa tässä maailmassa toiselle

kansalle viisikymmentä kertaa enemmän maata ja kamaraa kuin toiselle. Ei saa

tässä tapauksessa sallia valtiollisten rajojen estää näkemästä ikuisen

oikeudenmukaisuuden rajoja. Jos kerran tällä maapallolla on tilaa elää meille

kaikille, niin annettakoon meille se maa, joka meille on välttämätön elääksemme!



Sitä ei tietenkään tahdota tehdä mielisuosiolla. Mutta silloin tulee voimaan

olemassaolon laki; ja mitä ei saada hyvällä, se on otettava väkisin. Jos

esi;isämme olisivat aikoinaan alistaneet päätöksensä riippuvaisiksi samasta

pasifistisesta mielettömyydestä kuin nykyaika, meillä olisi hallussamme

ainoastaan kolmannes nykyisestä maa;alastamme; siinä tapauksessa tuskin enää

olisi koko Saksan kansaa Euroopassa suremassa ja huolehtimassa. Ei ; omaa

luontaista päättäväisyyttämme, että ryhdyimme taisteluun oman olemassaolomme

puolesta, meidän on kiittäminen siitä, että meillä on valtakunnan molemmat

Ostmarkit ja siten valtio; ja kansanalueemme suuruuden sisäinen voima, joka

ylipäänsä on yksin säilyttänyt meidät tähän asti. Mutta tämä ratkaisu olisi

ollut oikea vielä toisestakin syystä: Monet Euroopan valtiot muistuttavat

pyramidia, joka on asetettu pystyyn kärkensä varaan. Niiden Euroopassa oleva

pinta;ala on naurettavan pieni verrattuna niiden muuhun painoon, siirtomaihin,

ulkomaankauppaan jne. Voi sanoa: kärki Euroopassa, kanta koko maailmassa;

päinvastoin kuin Pohjois- Amerikan Yhdysvalloilla, joilla on vielä kanta omassa

maanosassaan ja ainoastaan kärki hipoo muuta maapalloa. Mutta siitä johtuukin

tuon valtion tavaton sisäinen voima ja useimpien Euroopan siirtomaavaltojen

heikkous. Ei Englantikaan ole todistuksena päinvastaisesta, koska ajatellessa

Britannian maailmanvaltaa helposti unohtaa anglosaksilaisen maailman

semmoisenaan. Englannin asemaa ei voi, jo yksistään sen ja Yhdysvaltojen

keskinäisen kielen; ja kulttuurinyhteyden vuoksi, verrata mihinkään muuhun

Euroopan valtaan. Saksan osalta niin ollen oli ainoa terveen maapolitiikan

toteuttamisen mahdollisuus se, että oli hankittava uutta maata itse Euroopasta.

Siirtomaat eivät voi palvella tätä tarkoitusperää, niin kauan kuin ne eivät ole

soveliaita asutettaviksi eurooppalaisilla mitä suurimmassa mitassa. Mutta XIX

vuosisadalla ei enää ollut mahdollisuutta hankkia sellaisia siirtomaa;alueita

rauhallista tietä. Sellainen siirtomaapolitiikka olisi niin muodoin voitu

toteuttaa ainoastaan ankaralla taistelulla, mutta siinä tapauksessa se taistelu

olisi ollut tarkoituksenmukaisempi käydä, ei Euroopan ulkopuolella olevista

alueista, vaan uuden maan hankkimiseksi omasta maanosasta.



Sellainen päätös vaatii kuitenkin jakamatonta antaumusta. Ei käy päinsä ryhtyä

puolinaisin toimenpitein eikä epäröiden tehtävään, jonka toteuttaminen voi

näyttää mahdolliselta ainoastaan ponnistamalla viimeinenkin tarmon hiven

äärimmilleen. Silloin olisi Saksan koko poliittisen johdonkin täytynyt

yksimielisesti tähdätä tähän päämäärään; ei olisi saanut koskaan astua

askeltakaan, joka olisi johtunut muusta harkinnasta kuin tämän tehtävän ja sen

edellytysten ja ehtojen tuntemisesta ja tunnustamisesta. Olisi pitänyt tehdä

itselleen selväksi, että tämä päämäärä oli saavutettavissa ainoastaan

taistelemalla, mutta sitten olisi pitänyt suhtautua aseidenmittelyyn

rauhallisesti ja tyynesti. Niin olisi kaikkia mahdollisia liittoja pitänyt

punnita yksinomaan tältä näkökannalta ja niiden käyttökelpoisuus olisi ollut

arvioitava sen mukaan. Jos mieli saada uutta maata Euroopasta, se saattoi suurin

piirtein tapahtua ainoastaan Venäjän kustannuksella, ja silloin olisi uuden

Saksan keisarikunnan täytynyt lähteä jälleen marssimaan vanhan Saksalaisen

ritarikunnan tietä, hankkimaan saksalaisella miekalla saksalaiselle auralle

maata ja kansakunnalle jokapäiväistä leipää. Sellaista politiikkaa

noudatettaessa oli Euroopassa kylläkin yksi ainoa mahdollinen liittolainen:

Englanti. Ainoastaan liitossa Englannin kanssa olisi voitu, selkäpuoli

suojattuna panna tämä uusi germaanien vaellus alulle. Sen oikeutus ei olisi

ollut sen pienempi kuin esi;isiemme oikeus aikoinaan. Ei ainoakaan pasifistimme

kieltäydy syömästä itäisten maakuntiemme leipää, vaikka ensimmäisen auran nimenä

aikoinaan olikin miekka!



Ei mikään uhraus olisi saanut olla liian suuri, kun olisi ollut kysymyksessä

Englannin suostumuksen hankkiminen. Se olisi merkinnyt luopumista siirtomaista

ja merivallasta ja Englannin teollisuuden säästämistä kilpailulta. Sellaiseen

päämäärään olisi vienyt ainoastaan tinkimättömän selvä kanta. Luopuminen

maailmankaupasta, siirtomaista, luopuminen Saksan sotalaivastosta, valtion

kaikkien voimavarojen keskittäminen maa;armeijaan. Tuloksena olisi kyllä ollut

hetkellinen supistuminen ja rajoitus, mutta suuri ja mahtava tulevaisuus. Oli

aika, jolloin Englannin kanssa olisi voitu keskustella tässä mielessä. Jolloin

se olisi mainion hyvin ymmärtänyt, että Saksan täytyi, väestönsä lisäyksen

vuoksi, etsiä jotakin pääsytietä, ja etsiä sitä joko yhdessä Englannin kanssa

Euroopasta, tai sitten ilman Englantia muusta maailmasta. Varmaankin oli ensi

sijassa juuri tämän aavistuksen vaikutusta, että vuosisadan taitteessa tehtiin

itse Lontoosta käsin lähenemisyrityksiä Saksaan. Mutta ensi kerran näyttäytyi

silloin merkkejä siitä, mitä olemme viimeksi kuluneina vuosina joutuneet

huomaamaan mitä hirvittävimmällä tavalla. Tuntui kiusalliselta ajatella, että

olisi pitänyt istuutua tuleen englantilaisten vuoksi; ikään kuin ylipäänsä

voitaisiin solmiakaan liittoa muulla kuin keskinäisen kaupan perusteella.

Englannin kanssa olisi kyllä ihan hyvin voitu tehdä sellaiset kaupat. Englannin

diplomaatit olivat tarpeeksi viisaita tietääkseen, ettei saa mitään, jollei

itsekin anna jotakin. Kuviteltakoonpa, että viisas Saksan ulkopolitiikka olisi

ottanut osalleen sen tehtävän, johon Japani ryhtyi v. 1904, niin tuskin pystyy

arvaamaankaan, millaiset seuraukset siitä olisi ollut Saksalle. Ei olisi koskaan

syttynyt maailmansotaa. Se veri, joka olisi vuodatettu v. 1904, olisi säästänyt

vv. 1914;18 vuodatetun kymmenkertaisen määrän. Mutta millainen asema Saksalla

olisikaan maailmassa tällä hetkellä!



Liitto Itävallan kanssa oli silloin mielettömyyttä. Sillä tuo valtakuntamuumio

ei ollut solminut liittoa Saksan kanssa sotaa käydäkseen, vaan säilyttääkseen

ikuisen rauhan, jota sitten voitiin viisaasti käyttää saksalaisuuden

hävittämiseksi monarkiasta hitaasti, mutta varmasti. Tämä liitto oli

mahdottomuus jo siitäkin syystä, ettei voinut odottaa suinkaan kansallisten

saksalaisten etujen hyökkäävää edustusta sellaisen valtion taholta, jolla ei

edes ollut voimaa eikä päättäväisyyttä tehdä loppua saksalaisuuden

hävittämistyöstä aivan omien rajojensa takana. Kun Saksalla ei ollut riittävästi

kansallistuntoa eikä arkailemattomuuttakaan riistää mahdottomalta Habsburgien

valtakunnalta määräämisvaltaa 10 miljoonan heimoveljen kohtaloiden suhteen, ei

tosiaan voinut odottaakaan, että se koskaan ojentaisi kättään niin

laajakantoisiin ja uhkarohkeihin suunnitelmiin. Vanhan Saksan valtakunnan

suhtautuminen Itävallan kysymykseen oli koetinkivenä sen menettelylle koko

kansakunnan kohtalonkamppailussa. Missään tapauksessa ei ainakaan olisi pitänyt

tyytyä rauhassa katsomaan syrjästä, miten saksalaisuutta vuosi vuodelta

tungettiin taaksepäin, koska kerran Itävallan arvon liittolaisena määräsi

yksinomaan maan saksalaisen aineksen pystyssä pysyminen.



Mutta sitä tietähän ei lainkaan kuljettu. Ei pelätty mitään niin paljon kuin

taistelua, ja kuitenkin oli sitten pakko siihen ryhtyä kaikkein

epäedullisimmalla hetkellä. Koetettiin väistää kohtaloa, mutta kohtalopa

yllättikin. Haaveiltiin maailmanrauhan säilyttämisestä, mutta päädyttiin

maailmansotaan. Ja tämä juuri oli tärkeimpänä syynä siihen, miksi ei edes

ollenkaan kiinnitetty huomiota tähän kolmanteen Saksan tulevaisuuden

suunnittelemismahdollisuuteen. Tiedettiin, että lisää maata oli saatavissa

ainoastaan idästä, nähtiin siinä tapauksessa välttämätön taistelu, mutta

kuitenkin tahdottiin rauhaa hinnasta mistä hyvänsä; sillä Saksan ulkopolitiikan

tunnussana oli jo aikoja lakannut olemasta: Saksan kansakunnan pystyssä

pitäminen kaikin keinoin; pikemminkin se nyt kuului seuraavasti: maailmanrauhan

ylläpitäminen kaikin keinoin. Miten siinä sitten onnistuttiin, se on tunnettu

asia. Palaan vielä tuonnempana erikoisesti tähän asiaan.



Niin oli siis vielä jäljellä neljäs mahdollisuus: teollisuus ja maailmankauppa,

merivalta ja siirtomaat. Sellainen kehitys oli aluksi kylläkin helpommin ja

varmaan nopeamminkin saavutettavissa. Maan asuttaminen on hidas, pitkällinen

tapahtumus, joka usein kestää vuosisatoja; niin, siitäpä juuri onkin

löydettävissä sen voima, ettei siinä ole kysymyksessä äkillinen leimahdus, vaan

vähitellen tapahtuva, mutta sen sijaan perusteellinen ja lakkaamaton kasvu,

toisin kuin teollisuuden kehityksessä, joka voidaan ikään kuin puhaltaa esiin

muutamassa vuodessa, mutta sitten se pikemmin muistuttaakin saippuakuplaa kuin

lujaa, vankkaa voimaa. Laivaston rakentaminen käy kyllä nopeammin kuin

talonpoikaistalojen perustaminen sitkeässä kamppailussa ja asuttaminen

maanviljelijöillä; mutta laivaston voi myös nopeammin tuhota kuin

uudisasutuksen.



Kun Saksa sittenkin valitsi tämän tien, silloin olisi ainakin täytynyt selvästi

havaita, että tämäkin kehitys ennemmin tai myöhemmin johtaisi sotaan. Ainoastaan

lapset olisivat voineet uskoa, että ystävällisen, sivistyneen käytöksen avulla

ja lakkaamatta korostamalla omaa rauhallista mielialaa saattoi päästä osille

rauhallisessa kansojen kilpailussa, niin kuin kovin somasti ja opettavasti

jaariteltiin; siis tarvitsematta koskaan tarttua aseisiin. Ei, kun lähdimme

sille tielle, Englannin täytyi joskus olla vihollisemme. Oli enemmän kuin

mieletöntä närkästyä siitä mutta se oli täydelleen meikäläisen yksinkertaisuuden

mukaista, että Englanti suvaitsi asettua yks'kaks' vastustamaan meidän

rauhallista vaikutustamme väkivaltaisen, itsekkään olennon raakaan tapaan. Me

emme kyllä olisi missään tapauksessa menetelleet sillä tavalla.



Jos eurooppalaista maapolitiikkaa saattoi harjoittaa ainoastaan Venäjää vastaan,

liitossa Englannin kanssa, niin toisaalta oli siirtomaa­ ja

maailmankauppapolitiikka ajateltavissa ainoastaan tähdättynä Englantia vastaan

yksissä tuumin Venäjän kanssa. Mutta silloin olisi pitänyt tehdä arastelematta

johtopäätökset tässäkin kohdin ; ja ennen kaikkea, luopua Itävallasta kiireen

kaupalla. Jokaiselta näkökannalta oli Saksan liitto Itävallan kanssa jo

vuosisadantaitteessa sulaa mielettömyyttä. Mutta ei ajateltukaan liiton

solmimista Venäjän kanssa. Englantia vastaan enempää kuin Englannin kanssa

Venäjää vastaan, sillä molemmissa tapauksissahan olisi lopulta johduttu sotaan,

ja sen estämiseksi juuri vasta ylimalkaan päätettiin ryhtyä kauppa; ja

teollisuuspolitiikkaan. Maailman rauhallinen, taloudellinen valloitus oli nyt

käyttöohje, jonka oli määrä kerta kaikkiaan nitistää siihenastinen

väkivaltapolitiikka. Kaikin ajoin ei ehkä kuitenkaan oltu täysin varmoja

asiasta, varsinkin kun Englannin taholta alkoi kuulua uhkauksia, joita oli kerta

kaikkiaan mahdoton ymmärtää väärin; sen vuoksi päätettiin rakentaa laivastokin;

mutta ei tietystikään taaskaan hyökkäämiseksi Englannin kimppuun ja sen

kukistamiseksi, vaan puolustamaan jo puheena ollutta maailmanrauhaa ja maailman

rauhallista valloitusta. Sen vuoksi se pysytettiinkin joka suhteessa vähän

vaatimattomammissa puitteissa, ei ainoastaan lukumäärältään, vaan myöskin eri

laivojen uppoaman ja aseistuksen puolesta, jotta loppujen lopuksi sentään

rauhalliset tarkoitusperät näkyisivät kaikessa siinäkin. Puhe maailman

rauhallisesta taloudellisesta valtauksesta oli varmastikin suurinta

mielettömyyttä, mitä kos­kaan on kohotettu valtionpolitiikan johtavaksi

periaatteeksi. Tuota mielettömyyttä vielä lisäsi se, ettei kartettu edes kutsua

Englantia sellaisen aikaansaannoksen mahdollisuuden kruununtodistajaksi. Mitä

professorimainen historiankirjoituksemme ja historiankäsityksemme on tässä

kohdin osaltaan rikkonut, sitä tuskin enää voidaan korjata, ja se on vain

sitovana todistuksena siitä, miten monet lukevat historiaa ymmärtämättä sitä.



Juuri Englanti olisi pitänyt tajuta sitovaksi tuon teorian kumoajaksi: ei

ainoakaan kansa ole arastelemattomammin ja paremmin valmistellut taloudellisia

valloituksiaan miekalla ja jälkeenpäin häikäilemättä puolustanut niitä kuin

Englannin kansa. Eikö ole suorastaan brittiläisen valtiotaidon tunnusmerkki,

että se hankkii taloudellisia etuja valtiollisella voimallaan ja heti taas

muuntaa kaiken taloudellisen vaurastumisen poliittiseksi vallaksi ja voimaksi?

Ja millainen erehdys onkaan luulla, että Englanti muka olisi omakohtaisesti

liian pelkurimainen uhraamaan omaa vertaan talouspolitiikkansa puolesta! Se

seikka, ettei Englannin kansalla ollut kansan armeijaa, ei suinkaan todistanut

päinvastaista; sillä pääasiana ei tässä ole suinkaan kulloinenkin

puolustusvoimien muoto, vaan paljon enemmän se tahto ja päättäväisyys, miten

olemassa olevia voimia käytetään. Englannilla on aina ollut sellaiset

varusteet, jollaiset sille ovat olleet tarpeen. Se on aina taistellut sellaisin

asein, joita voiton saavuttaminen on vaatinut. Se käytti palkkajoukkoja, niin

kauan kuin palkkajoukot riittivät; mutta se ammensi myöskin syvälti koko

kansakunnan arvokasta verta, kun ainoastaan sellainen uhraus saattoi tuottaa

voiton; mutta aina sen taisteluvalmius ja sitkeys ja kestävyys sekä

häikäilemätön sodankäynti ovat olleet samat. Mutta Saksassa muodostettiin ja

päntättiin vähitellen kouluissa, sanomalehdistössä ja pilalehdissä kansan päähän

englantilaisen olemuksesta ja ehkä vieläkin enemmän Englannin valtakunnasta

sellainen käsitys, jonka täytyi pakosta johtaa mitä turmiollisimpaan

itsepetokseen; sillä tuo mielettömyys tarttui lopulta kaikkiin, ja siitä oli

seurauksena englantilaisten aliarvioiminen, joka kostautui mitä katkerimmin. Tuo

väärä käsitys syöpyi niin syvään, että oltiin vakuuttuneita siitä, että

englantilaiset olivat yhtä ovelia kuin mieskohtaisesti kerrassaan uskomattoman

pelkurimaisia liikemiehiä.



Ettei Englannin imperiumin kokoista maailmanvaltaa hevin saada kokoon pelkästään

juonien ja huijauksen avulla, se valitettavasti ei mahtunut meikäläisten

ylevien, professorimaisen viisaiden opettajien päähän. Harvat varoittavat äänet

kaikuivat kuuroille korville tai ne tapettiin vaitiololla. Muistan selvästi,

miten ällistyneen näköisiksi tovereideni naamat venähtivät, kun jouduimme

Flanderissa Tommyjen kanssa tekemisiin mies miestä vastaan Jo heti ensimmäisten

taistelupäivien jälkeen lienee kaikkien aivoissa alkanut kangastaa varmuus,

etteivät nämä skotlantilaiset oikein vastanneetkaan niitä, joita meille oli

katsottu sopivaksi tarita pilalehdissä ja sähkösanomatiedoituksissa. Niinä

aikoina rupesin ensi kerran mielessäni tutkistelemaan tuon propagandamuodon

tarkoituksenmukaisuutta. Tuollaisesta väärennyksestä oli kuitenkin jotakin etua

niille, jotka sitä levittivät; tästä vaikkakin väärästä esimerkistä saattoi

osoittaa maailman taloudellisen valloituksen oikeuden. Mikä onnistui

englantilaisille, sen toki täytyi onnistua meillekin, jolloin vielä meidän muka

paljon suurempaa rehellisyyttämme, luonteenomaisen englantilaisten kavaluuden

puutetta, pidettiin suurena etuna. Siten toivottiin sitäkin helpommin

saavutettavan ennen kaikkea pienten kansojen myötämielisyys sekä suurten

luottamus. Että meidän rehellisyytemme ja kunniallisuutemme oli toisille

kauhistus, sitä emme tajunneet siitä yksinkertaisesta syystä, että itse uskoimme

sen kaiken ihan vakavasti, jota vastoin muu maailma piti sellaista

menettelytapaa aivan erikoisen ovelan valheellisuuden ilmauksena, kunnes

vallankumous, varmaankin kaikkien mitä suurimmaksi ihmeeksi, osoitti selvemmin

vilpittömän mielenlaatumme rajattoman tyhmyyden. Mutta lähtien moisen maailman

rauhallisen taloudellisen valloituksen mielettömyydestä kävi Kolmiliiton

mielettömyys heti paikalla samoin selväksi ja käsitettäväksi. Minkä valtion

kanssa ylipäänsä olisi muuten voitu liitto solmia? Yhdessä itävallan kanssa ei

voitu ryhtyä sotaisiin valloituksiin edes Euroopassakaan. Siinä juuri piili heti

alusta alkaen tuon liiton heikkous. Bismarckin mittainen mies saattoi sallia

itselleen vapauden turvautua sellaiseen hätävaraan, mutta ei ikinä mikä tahansa

hänen kömpelö seuraajansa, kaikkein vähimmin sellaisena aikana, jolloin

Bismarckinkin luoman liiton olennaiset edellytykset olivat jo aikoja sitten

lakanneet olemasta;



Bismarck näet vielä uskoi Itävallan olevan saksalainen valtio. Yleisen

äänioikeuden asteittaisen voimaan saattamisen ansiosta tuo maa oli kuitenkin

siitä ajasta vaipunut parlamentaarisesti hallituksi ei-saksalaiseksi

sekasorroksi. Liitto Itävallan kanssa oli myöskin rotupolitiikan kannalta

suorastaan tuhoisa. Siedettiin uuden slaavilaisen suurvallan syntymistä Saksan

rajalle, suurvallan, jonka, muuten täytyisi en pitkää asettua Saksan suhteen

aivan toiseen asenteeseen esim. Venäjän. Tällöin liiton täytyi vuosi vuodelta

muodostua sisäisesti yhä ontommaksi ja voimattomammaksi, sitä mukaa kuin tuon

liittoajatuksen ainoat kannattajat monarkian alueella menettivät

vaikutusvaltansa ja heidät tungettiin syrjään määrääviltä paikoilta. Jo

vuosisadan taitteessa oli liitto Itävallan kanssa kehittynyt juuri samalle

asteelle kuin Itävallan liitto Italian kanssa. Tässäkin oli olemassa ainoastaan

kaksi mahdollisuutta: joko pysyttiin liitossa Habsburgien monarkian kanssa tai

sitten olisi täytynyt panna vastalause saksalaisuuden sortoa ja syrjäyttämistä

vastaan. Mutta jos sellaista ensin hiukan yritetään, sen loppuna on useimmissa

tapauksissa ilmitaistelu. Kolmiliiton arvo oli psykologiseltakin kannalta varsin

vaatimaton, koska yleensä on niin, että liiton lujuus vähenee samassa määrin,

kuta enemmän liitto rajoittuu säilyttämään olemassa olevaa asiaintilaa

semmoisenaan. Sitä vastoin liitto lujittuu, kuta enemmän sen osakkailla on

toivoa saavuttaa sen avulla tiettyjä, kouraan tuntuvia laajentumispäämääriä.

Tässä kohdin niin kuin joka paikassa ei voimana suinkaan ole puolustus, vaan

hyökkäys.



Tämä käsitettiin jo siihenkin aikaan eri tahoilla, mutta valitettavasti ns.

asiantuntijat eivät sitä ymmärtäneet. Erikoisesti silloinen eversti Ludendorff,

Suuren yleisesikunnan upseeri, kiinnitti v. 1912 laatimassaan mietinnössä

huomiota näihin heikkoihin kohtiin. Tietystikään ei valtiomiesten taholta

myönnetty asialle lainkaan merkitystä eikä arvoa; ikään kuin tervettä järkeä

olisi ylipäänsä ainoastaan tavallisten kuolevaisten, tarkoituksenmukaisesti

käytettävä, mutta että sen periaatteessa saisi jättää huomioon ottamatta, mikäli

on kysymys diplomaateista. Saksan kannalta oli suoranainen onni, että sota v.

1914 alkoi kiertoteitse, Itävallassa, siis Habsburgien täytyi tulla mukaan; jos

näet olisi käynyt päinvastoin, Saksa olisi joutunut olemaan yksin. Habsburgien

valtakunta ei olisi kyennyt ottamaan tai halunnutkaan ottaa osaa Saksan

aiheuttamaan sotaan. Muuten olisi sama, mistä Italiaa sittemmin ankarasti

tuomittiin, tapahtunut jo aikaisemmin Itävallan taholta: se olisi pysytellyt

puolueettomana pelastaakseen valtakunnan ainakin vallankumouksesta heti alussa.

Itävallan slaavit olisivat ennemmin pirstoneet monarkian jo v. 1914 kuin

sallineet sen auttaa Saksaa. Mutta miten suuria vaaroja ja vaikeuksia liitosta

Tonavan monarkian kanssa johtui, sen jaksoivat ainoastaan hyvin harvat siihen

aikaan käsittää. Ensiksikin Itävallalla oli liian monta vihollista, jotka

havittelivat mielessään tuon lahon valtakunnan perinnöille, jottei siellä olisi

aikojen kuluessa pakostakin muodostunut eräänlaista vihaa Saksaa kohtaan, jota

kaikki pitivät syynä siihen, että monarkian kaihoten ja toivoen odotettu

hajaantuminen estyi. Päädyttiin siihen vakaumukseen, että Wien oli loppujen

lopuksikin kukistettavissa ainoastaan Berliinin kiertotietä.



Mutta silloin Saksa toisekseen menetti parhaat ja lupaavimmat

liittomahdollisuutensa. Niin, sen sijaan se joutui yhä kireämpään suhteeseen

Venäjään, jopa Italiaankin. Ja kuitenkin yleinen mielipide oli Roomassa yhtä

suuressa määrin saksalaisystävällinen, kuin se kyti itävaltalaisvihollisena

jok'ikisen italialaisen sydämessä, jopa vähin leimahti ilmi tuleenkin. Kun nyt

oli kerta kaikkiaan antauduttu kauppa; ja teollisuuspolitiikkaan, ei ollut enää

pienintäkään syytä sotaan Venäjää vastaan. Ainoastaan molempien kansakuntien

viholliset voivat tuntea vilkasta mielenkiintoa siihen. Tosiasiassa olivatkin

ensi sijassa nimenomaan juutalaiset ja marxilaiset lietsomassa tätä tulta ja

yllyttämässä kaikin keinoin näiden kahden valtion väliseen sotaan. Ja vihdoin

kolmanneksi täytyi tästä liitosta jo sinänsä koitua Saksalle äärettömän suuri

vaara, koska Bismarckin luomalle Saksan valtakunnalle tosiasiallisesti

vihamielisen suurvallan saattoi helposti onnistua milloin tahansa nostattaa

Saksaa vastaan koko joukko valtioita, koska niille jokaiselle saatettiin luvata

toiveita rikastumisesta Itävallan, liittolaisen, kustannuksella. Koko

Itä;Eurooppa voitiin saada kuohuksiin Tonavan;monarkiaa vastaan, mutta

erittäinkin Venäjä ja Italia. Sitä maailmanliittoa, joka oli muodostumassa

Englannin kuninkaan Edvard VII:n johdantotoiminnan jälkeen, ei olisi koskaan

syntynyt, jollei Itävalta Saksan liittolaisena olisi ollut liian houkutteleva

perintö. Ainoastaan sillä tavalla kävi mahdolliseksi koota muuten perin

epäyhtenäiset toiveet ja päämäärät yhdeksi ainoaksi hyökkäysrintamaksi.

Käytäessä yhdessä Saksan kimppuun saattoi jokainen toivoa pääsevänsä hyötymään

puolestaan Itävallan kustannuksella. Kun nyt vielä Turkkikin näytti olevan

äänettömänä yhtiömiehenä tuossa kovanonnenliitossa, vaara siitä vielä kasvoi

suunnattomasti. Kansainvälinen juutalainen maailmanrahavalta tarvitsi näitä

houkutuskeinoja toteuttaakseen kauan kaihoten odotetun suunnitelman: Saksan

tuhoamisen, joka ei ollut vielä taipunut yleiseen ja yli kaikkien valtioiden

ulottuvaan finanssivalvontaan. Vain siten saatiin taotuksi liitto, jonka teki

lujaksi ja voimakkaaksi ja rohkeaksi marssivalmiiden miljoona;armeijoiden

lukumäärä, jotka olivat valmiina vihdoinkin käymään sarvipään Siegfriedin

kimppuun.



Liitto Habsburgien monarkian kanssa, joka jo Itävallassa oli mielessäni

herättänyt apeutta, alkoi nyt muodostua pitkällisten sisäisten tarkastelujen

aiheeksi, jotka lähinnä seuraavana aikana ainoastaan lujittivat ennestään jo

vakiintunutta mielipidettäni. Niissä pienissä piireissä, joissa jouduin

liikkumaan, en enää siihenkään aikaan ollenkaan salaillut vakaumustani, että tuo

onneton liitto tuhoon tuomitun valtion kanssa aiheuttaisi hirvittävän, tuhoisan

romahduksen Saksallekin, jollei ajoissa ymmärrettäisi irroittautua siitä. En

liioin horjunut silmänräpäystäkään tässä vuorenlujassa vakaumuksessani, kun

vihdoin maailmansodan myrskyt näyttivät puhaltaneen pois kaiken järkevän

harkinnan ja innostuksen huumaus oli temmannut mukaansa nekin paikat, jotka

olisivat saaneet tehdä vain kaikkein kylmimpiä todellisuustarkasteluja.

Ollessani itse rintamalla puolustin aina, missä ja milloin ikinä näitä

kysymyksiä pohdittiinkin, omaa mielipidettäni, että liitosta olisi luovuttava,

kuta pikemmin, sitä parempi saksalaiselle kansalle, ja ettei Habsburgien

monarkian jättäminen oman onnensa nojaan ollut suinkaan uhri, jos vain Saksa

saisi sillä vihollistensa lukumäärän vähenemään; sillä miljoonat miehet eivät

olleet ottaneet teräskypärää päähänsä puolustaakseen sen rappeutunutta

hallitsijasukua, vaan pelastaakseen Saksan kansan. Sodanedellisenä aikana tuntui

joskus siltä, kuin ainakin eräässä leirissä olisi pyrkinyt sukeltautumaan esiin

hienoisia epäilyksiä sen liittopolitiikan onnistuneisuudesta, johon oli

ryhdytty. Saksalais;vanhoilliset piirit alkoivat aika ajoin varoittaa liian

suuresta luottavaisuudesta, mutta se samoin kuin kaikki muukin järkevä puhe

kaikui kuuroille korville. Oltiin varmoja siitä, että oltiin oikealla maailman

valloituksen tiellä, jonka tulokset olisivat suunnattoman suuret, mutta

uhraukset aivan tyhjän veroiset. Tunnetuilla asiaankuulumattomilla ei ollut

taaskaan muuta neuvoa kuin katsella äänettöminä syrjästä, miten ja miksi

asiantuntijat marssivat suoraa päätä onnettomuuteen, vieden kunnon kansan

jäljessään niin kuin Hamelnin rotanpyytäjä aikoinaan.



Syvimpänä syynä siihen, että oli mahdollista esittää kokonaiselle kansalle

mieletön taloudellinen valloitus käytännöllisenä poliittisena tienä ja

maailmanrauha valtiollisena tarkoitusperänä, jopa tehdä se käsitettäväksi, oli

se, että koko meidän poliittinen ajattelumme poti yleistä sairaalloisuutta. Sitä

mukaa kuin saksalainen tekniikka ja teollisuus kulkivat voittokulkuaan ja Saksan

kauppa saavutti menestyksen toisensa perästä, unohdettiin yhä enemmän se

tietoisuus, että tämä kaikki oli sentään mahdollista ainoastaan edellyttäen

voimakasta valtakuntaa. Päinvastoin mentiin monissa piireissä jo niin pitkälle,

että arveltiin valtion itsensä saavan kiittää olemassaolostaan vain näitä

ilmiöitä, että se itse oli ensi sijassa taloudellinen laitos, jota oli

johdettava ja hallittava taloudellisten näkökohtien mukaan, ja että niin ollen

myöskin sen olemassaolo oli talouden varassa, jollaista tilaa sitten pidettiin

verrattomasti terveimpänä ja luonnonmukaisimpana ja ylistettiin sellaiseksi.

Mutta valtiolla ei ole kuitenkaan mitään tekemistä tietyn taloudellisen

käsityksen tai taloudellisen kehityksen kanssa.



Valtio ei ole taloudellisten liittokumppanien kokoomus tietyn, rajallisen

elintilan piirissä taloudellisten tehtävien täyttämistä varten, vaan se on

henkisesti ja ruumiillisesti samanlaisten elävien olentojen järjestynyt yhteisö,

jonka päämääränä on heidän lajinsa säilyttämisen parempi helpottaminen ja tämän,

Kaitselmuksen heidän elämälleen ja olemassaololleen ennakolta viitoittaman

päämäärän saavuttaminen. Tämä eikä mikään muu on valtion tarkoitus ja päämäärä.

Talouselämä on tällöin ainoastaan eräs niistä monista apukeinoista, jotka ovat

välttämättömiä tämän päämäärän saavuttamiseksi. Mutta talous ei ole koskaan

valtion aihe tai päämäärä, mikäli tämä ei jo alun alkuaan lepää väärällä,

luonnottomalla perustalla. Ainoastaan sillä tavoin on selitettävissä, ettei

valtiolla semmoisenaan tarvitse olla edellytyksenä edes rajallista aluetta. Sitä

tarvitaan ainoastaan sellaisilla kansoilla, jotka omasta aloitteestaan tahtovat

taata rotuveljilleen elatuksen, siis ovat valmiit omalla työllään käymään

taisteluaan olemassaolosta. Kansat, jotka pääsevät mehiläiskuhnurien tavoin

tunkeutumaan muun ihmiskunnan sekaan pannakseen tämän kaikin mahdollisin

verukkein tekemään työtä heidän puolestaan, voivat perustaa valtioita kokonaan

ilman omaa, tarkkarajaista elintilaakin. Tämä sopii ennen kaikkea siihen

kansaan, jonka loiselämästä koko kunniallinen ihmiskunta meidän aikanamme

kärsii: juutalaisiin. Juutalaisten valtio ei ole koskaan ollut alueellisesti

rajallinen, vaan on ulottunut rajattomasti kautta kaiken maailman, mutta

rajoittunut käsittämään vain yhden rodun. Sen vuoksi tämä kansa onkin aina

muodostanut valtion valtioissa. On nerokkaimpia juonia ja temppuja, mitä

konsanaan on keksitty, että tämä valtio on pantu purjehtimaan muka uskontona ja

siten on sille ennakolta turvattu se suvaitsevaisuus, jota arjalaiset ovat aina

valmiit osoittamaan uskontunnustuksille. Sillä todellisuudessa ei Mooseksen usko

ole sen kummempi kuin juutalaisrodun säilyttämistä tarkoittava oppi. Se

käsittääkin sen vuoksi melkein kaikki sosiologiset, valtiolliset ja

taloudelliset tieteenhaarat, mitä sen suhteen ylipäänsä vain voi tulla

kysymykseen.



Rodun säilytysvietti on ensimmäinen inhimillisten yhteiskuntien muodostumisen

syy. Mutta siitä on seurauksena, että valtio on kansallinen elimistö eikä

taloudellinen järjestö. Erotus, joka on yhtä suuri kuin myös käsittämätön

nykyajan ns. valtiomiehille. Sen vuoksi nämä luulevatkin, että valtio voidaan

rakentaa talouden avulla, jota vastoin se todellisuudessa on aina ja ikuisesti

vain tulos niiden ominaisuuksien vaikutuksesta, jotka ovat lajin ja rodun

säilyttämishalun kanssa samassa linjassa. Mutta ne ovat aina sankarien hyveitä

eivätkä kauppurin itsekkyyttä, koska rodun säilyttäminen edellyttää

uhrivalmiutta yksilöissä. Siinähän juuri piilee runoilijan sanojen merkitys:

Jollet anna henkeäsi alttiiksi, et koskaan voita itsellesi elämää, että oman

mieskohtaisen olemassaolon uhraaminen on välttämätöntä rodun pystyssä pysymisen

turvaamiseksi. Mutta niin muodoin on valtion perustamisen ja pystyssä pysymisen

olennaisimpana edellytyksenä samanlaiseen laatuun ja olemukseen perustuva varma

yhteenkuuluvaisuudentunne sekä halu panna valtion puolesta kaikki alttiiksi.

Oman maan kamaralla elävän kansan keskuudessa se johtaa sankarinhyveiden

kehittymiseen, loisilla valheelliseen teeskentelyyn ja kavalaan julmuuteen,

jollei näiden ominaisuuksien jo täydy todistettavasti olla olemassa heidän

muodoltaan suuresti vaihtelevan valtiollisen olemassaolonsa edellytyksinä. Aina

kuitenkin jo valtion muodostuminen voi, ainakin alussa, tapahtua ainoastaan

näiden ominaisuuksien panoksen ansiosta, jolloin taistelussa olemassaolosta

jäävät alakynteen, s.o. orjuuteen, ja sitten ennemmin tai myöhemmin kuolevat ne

kansat, jotka taistelussa osoittavat vähimmin sankarihyveitä tai jotka eivät

pysty vastustamaan vihamielisen loisen valheellista kavaluutta. Mutta tässäkään

tapauksessa ei sitä voi pitää niin suuressa määrin johtuvana viisauden

puutteesta kuin pikemminkin päättäväisyyden ja rohkeuden puutteesta, joka

yrittää verhoutua humaanisen ajatustavan vaippaan. Miten vähän muuten valtiota

muodostavat ja valtiota säilyttävät ominaisuudet ovat yhteydessä talouden

kanssa, sen osoittaa selvimmin se tosiseikka, että valtion sisäinen lujuus

ainoastaan erikoisen harvoissa tapauksissa sattuu yhteen ns. taloudellisen

kukoistuksen kanssa, jota vastoin tämä tuntuu tavattoman useissa tapauksissa

ilmaisevan valtion rappeutumisen jo olevan lähenemässä. Jos nyt ihmisyhteisöjen

muodostumisen voisi katsoa ensi sijassa johtuvan taloudellisista voimista tai

edes yllykkeistä, täytyisi korkeimman taloudellisen kehityksen myöskin samalla

merkitä valtion valtavinta voimaa, eikä päinvastoin.



Se usko, että taloudellisilla seikoilla on valtiota muodostava j a valtiota

säilyttävä voima, tuntuu erikoisen käsittämättömältä, jos on kysymyksessä maa,

jonka historia joka suhteessa selvästi ja perinpohjaisesti todistaa juuri

päinvastaista. Nimenomaan Preussi osoittaa ihmeteltävän selvästi, etteivät

aineelliset ominaisuudet, vaan aatteelliset avut yksin tekevät kykeneväksi

valtion muodostamiseen. Vasta niiden suojassa voi sitten taloudellinenkin elämä

kehittyä kukoistukseensa, kunnes puhtaasti valtiota muodostavien voimien

luhistuessa talouskin jälleen luhistuu; kehityskulku, jota juuri parast'aikaa

saatamme tarkata hirveän murheellisella tavalla. Ihmisten aineelliset edut ja

pyyteet viihtyvät ja menestyvät aina parhaiten, niin kauan kuin ne pysyvät

sankarillisten hyveiden katveessa; mutta niin pian kuin ne pyrkivät tunkeutumaan

olemassaolon etualalle, ne tuhoavat oman pystyssä pysymisensä edellytykset. Aina

kun Saksassa on vallinnut valtapoliittinen nousu, on myöskin taloudellinen elämä

ruvennut elpymään; mutta aina, milloin taloudellinen elämä on muuttunut kansamme

ainoaksi elämänharrastukseksi ja ihanteelliset avut ovat tukehtuneet sen alle,

valtio on taas sortunut ja vetänyt sortuessaan lyhyessä ajassa taloudellisen

elämän mukanaan. Jos nyt tekee itselleen kysymyksen, mitä nuo valtiota

muodostavat tai myös valtiota säilyttävät voimat todellisuudessa ovat, ne

voidaan yhdistää yhden ainoan määritelmän alaisiksi: yksilöiden uhrautumiskyky

ja uhrautumishalu kokonaisuuden puolesta. Ettei näillä avuilla ole vähintäkään

tekemistä talouselämän kanssa, se käy ilmi siitä yksinkertaisesta tosiasiasta,

ettei ihminen milloinkaan uhraudu sen hyväksi, se on: liike ja kauppatoimien

puolesta ei kuolla, vaan ainoastaan aatteiden puolesta. Ei mikään todistanut

englantilaisten etevämmyyttä kansansielun tuntemuksessa paremmin kuin se

perustelu, jonka he ymmärsivät antaa taistelulleen. Meidän taistellessamme

leivän vuoksi Englanti soti vapauden puolesta, eikä edes omansa, vaan pienten

kansojen vapauden puolesta. Meillä joko naurettiin tai närkästyttiin moista

julkeutta ja osoitettiin siten, kuinka ajattelemattoman tyhmäksi Saksan ns.

valtiotaito oli käynyt jo ennen sotaa. Ei ollut enää olemassa heikointakaan

aavistusta sen voiman laadusta, joka saa miehet omasta vapaasta tahdostaan ja

päätöksestään käymään kuolemaan.



Niin kauan kuin Saksan kansa v. 1914 vielä uskoi taistelevansa ihanteiden

puolesta, se kesti; kun se pantiin taistelemaan ainoastaan jokapäiväisen leivän

puolesta, se mieluummin luopui leikistä. Mutta meidän henkevät valtiomiehemme

ihmettelivät tuota ajatustavassa tapahtunutta muutosta. Heille ei koskaan

selvinnyt, että ihminen heti siitä hetkestä lähtien, jolloin hän taistelee

taloudellisten etujen ja pyrkimysten puolesta, koettaa kaikin mahdollisin tavoin

välttää kuolemaa, sillä sehän estäisi ainiaksi pääsemästä nauttimasta

taistelunsa palkkaa. Huolehtiminen omien lasten pelastamisesta tekee

heikoimmastakin äidistä sankarin, ja ainoastaan taistelu lajin ja sitä

suojelevan kotilieden tai valtion säilyttämisen puolesta on kaikkina aikoina

ajanut miehet kohti vihollisen keihäitä. Seuraavan väitteen voi esittää

ikuisesti pätevänä totuutena: Koskaan ei ole vielä perustettu valtiota

rauhallista taloudellista tietä, vaan aina rodunsäilyttämisvaistojen voimalla,

olivatpa ne sitten löydettävissä sankarimaisen hyveen tai ovelan viekkauden

alalta; edellisen tuloksia ovat arjalaiset työ ja sivistysvaltiot, jälkimmäisiä

juutalaisten loissiirtolat. Mutta niin pian kuin taloudellinen elämä

semmoisenaan alkaa jonkin kansan keskuudessa tai jossakin valtiossa tukahduttaa

näitä viettejä painollaan, se itse muuttuu houkuttelevaksi orjuutuksen ja sorron

syyksi. Sodanedellisen ajan usko, että kauppa ja siirtomaapolitiikan avulla

voitaisiin rauhallista tietä avata, jopa vallatakin maailma Saksan kansalle, oli

klassillinen merkki todellisten valtiota muodostavien ja valtiota säilyttävien

avujen sekä kaiken niistä johtuvan selvänäköisyyden, tahdonlujuuden ja

toimintatarmon menetyksestä; luonnonlain pakosta tuleva tilinteko oli sitten

maailmansota kaikkine seurauksineen.



Sille, joka ei ajattele asiaa sen syvemmin, voisi tämä Saksan kansan asenne ;

sillä se oli tosiaan melkeinpä aivan yleinen tuntua ratkaisemattomalta

arvoitukselta: Saksahan oli juuri suurenmoinen esimerkki puhtaasti

valtapoliittiselle perustalle syntyneestä valtakunnasta. Preussi, Saksan

valtakunnan siemen, kohosi asemaansa loistavan sankaruuden ansiosta eikä

finanssi ja kauppatoimien tuloksena, ja itse Saksan valtakunta oli ainoastaan

mitä ihanin palkinto valtapoliittisesta johdosta ja sotilaallisesta

kuolemanhalveksinnasta. Miten saattoi juuri Saksan kansan poliittinen vaisto

joutua niin pahasti tartunnan saastuttamaksi? Sillä tässä ei ollut kysymyksessä

erillinen ilmiö, vaan rappeutumisilmiöt, joita todella peloittavan lukuisasti

leimahteli kuin virvatulia häilähdellen edestakaisin pitkin kansanruumista tai

jotka pikemminkin kuin myrkylliset paiseet, syöpyivät kansakuntaan milloin

yhtäänne, milloin toisaanne.



Näytti siltä, kuin jokin salaperäinen voima olisi ajanut taukoamatonta

myrkkyvirtaa tuon entisen sankariruumiin kaikkein äärimmäisiinkin verisuoniin,

johtaen terveen järjen ja yksinkertaisen itsesäilytysvietin yhä pahempaan

lamautumiseen. Kun silmäilin lukemattomia kertoja kaikkia näitä kysymyksiä,

jotka vuosina 1912/14 heräsivät mielessäni johtuen asenteestani Saksan liitto ja

talouspolitiikkaan, arvoituksen ratkaisuna oli ja pysyi aina se voima, jonka

olin jo aikaisemmin tullut tuntemaan Wienissä aivan toisesta näkökulmasta:

marxilainen oppi ja maailmankatsomus sekä sen organisatorinen vaikutus. Toisen

kerran elämässäni tunkeuduin nyt tuohon hävityksen oppiin ; eivätkä minua enää

tällä kertaa olleet johtamassa jokapäiväisen ympäristön vaikutelmat ja

vaikutukset, vaan poliittisen elämän yleisten ilmiöiden huomiointi.

Syventyessäni uudelleen tuon uuden maailman teoreettiseen kirjallisuuteen ja

koettaessani päästä selville sen mahdollisista vaikutuksista vertailin näitä

sitten toiminnan todellisiin ilmiöihin ja tapahtumiin poliittisessa, kulttuuri

ja myöskin talouselämässä.



Mutta ensi kerran kohdistin nyt myöskin huomioni tuon maailmanruton

kukistamisyrityksiin. Tutkin Bismarckin poikkeuslainsäädäntöä, sen

tarkoitusperiä, taistelua ja menestystä. Vähitellen sain kerrassaan graniitin

lujan perustan omalle vakaumukselleni, niin ettei minun ole sen ajan jälkeen

koskaan ollut tarvis muuttaa sisäistä katsanto kantaani tässä kysymyksessä.

Samalla tavoin otin marxilaisuuden ja juutalaisuuden suhteen vielä uuden,

perinpohjaisen tutkimuksen alaiseksi. Mutta kun ennen Wienissä oli ennen

kaikkea Saksa ollut silmissäni kuin mikäkin järkkymätön jättiläinen, nyt alkoi

sentään väliin hiipiä mieleeni pelokkaita aavistuksia. Kaikessa hiljaisuudessa

ja pienissä tuttavieni piireissä aloin purkaa närkästystäni Saksan

ulkopolitiikan johdosta ja sen, oman käsityskantani mukaan, uskomattoman

kevytmielisen tavan johdosta, miten käsiteltiin kaikkein tärkeintä kysymystä,

mitä siihen aikaan Saksassa ylipäänsä oli, nimittäin marxilaisuutta. En

todellakaan jaksanut ymmärtää, miten voitiin noin sokeasti hoippua kohti vaaraa,

jonka vaikutusten vielä kerran, marxilaisuuden omien tarkoitusperien mukaisesti,

täytyi muodostua suunnattomiksi ja hirvittäviksi. Jo siihen aikaan varoitin

lähiympäristöäni, aivan samoin kuin nykyisin suuressa mitassa, kaikkien

pelkurimaisten raukkojen rauhoituslauseelta: Meille ei voi tapahtua mitään!

Samantapainen henkinen rutto oli jo kerran ennen tuhonnut jättiläisvaltakunnan.

Saksako yksin ei olisi juuri samojen lakien alainen kuin kaikki muut

inhimilliset yhteisöt? Vv. 1913/14 lausuin sitten myöskin ensi kerran eri

piireissä, jotka nykyisin osaksi ovat uskollisia kansallissosialistisen liikkeen

kannattajia, julki sen vakaumuksen, että kysymys Saksan kansan tulevaisuudesta

on kysymys marxilaisuuden hävittämisestä.



Saksan onnetonta liittopolitiikkaa pidin ainoastaan eräänä tuon opin

repimistyöstä johtuneena seuraamusilmiönä; sillä se juuri oli hirvittävää, että

tuo myrkky melkein näkymättömästi tuhosi kaikki terveen taloudellisen ja

valtiokäsityksen perusteet, tartunnan saaneiden usein lainkaan aavistamatta,

miten suuressa määrin heidän toimintansa ja tahtonsa jo oli tuon

maailmankatsomuksen kaikua, jonka he muuten mitä jyrkimmin torjuivat. Saksan

kansan sisäinen aleneminen oli silloin jo aikoja sitten alkanut, ihmisten

itsensä – niin kuin elämässä käy hyvin usein pääsemättä selville oman elämänsä

tuhoojasta. Väliin tautia yritettiin kyllä hieman puoskaroida, mutta erehdyttiin

sotkemaan keskenään ilmiön muodot ja niiden aiheuttaja. Kun sitä ei tunnettu tai

ei tahdottu tuntea, taistelulla marxilaisuutta vastaan ei ollut sen suurempaa

merkitystä kuin turhanpäiväisellä puoskaroinnilla.
5. luku.
MAAILMANSOTA.

Nuori huimapää kun olin, ei minua vallattomina nulikkavuosinani mikään niin

suuresti surettanut kuin se, että olin syntynyt sellaisena aikana, joka

ilmeisestikin pystytti maineenpyhäkköjä ainoastaan rihkamankaupustelijoille tai

valtionvirkamiehille. Historiallisten tapahtumien aallot tuntuivat asettuneen

siinä määrin, että tulevaisuus todellakin näytti kuuluvan kansojen keskeiselle

rauhalliselle kilpailulle, siis rauhanomaiselle molemminpuoliselle

petkutukselle, jolloin väkivaltaisista menetelmistä oli luovuttu. Eri valtiot

alkoivat yhä enemmän muistuttaa yksityisyrittäjiä, jotka kaivavat maata

toistensa jalkojen alta, sieppailevat näiden liiketuttavia ja tilauksia ja

kaikin tavoin pyrkivät etuilemaan toistensa kustannuksella, ja kaikki tyynni oli

lavastettu yhtä kovaäänisen kuin vaarattoman meluisasti. Tätä kehitystä ei

näyttänyt ainoastaan jatkuvan, vaan se tuntui myöskin (yleisestä suosituksesta)

muuttavan koko maailman yhdeksi ainoaksi suunnattoman suureksi tavarataloksi,

jonka eteishalleihin varastoitaisiin kaikkein ovelimpien keinottelijoiden ja

kaikkein yksinkertaisimpien hallinnollisten virkamiesten rintakuvia

kuolemattomaksi muistoksi. Englantilaiset voisivat tarkoitukseen toimittaa

kauppamiehet, saksalaiset hallinnolliset virkamiehet, mutta juutalaisten kai

täytyisi uhrautua ja ruveta sen omistajiksi, koska he, oman tunnustuksensa

mukaan, eivät koskaan ansaitse mitään, vaan aina ja ikuisesti vain maksavat ja

lisäksi puhuvat useimpia kieliä.



Miksi en ollutkin syntynyt sata vuotta sitten? Vaikkapa vapaussotien aikoina,

jolloin mies oli todellakin jonkin arvoinen, vaikkei hänellä ollutkaan

gesheftiä?! Olin usein näin harmitellut mielestäni liian myöhään alkanutta

maallista vaellustani ja pitänyt odotettavissa olevaa rauhan ja järjestyksen

aikaa ansaitsemattomana kohtalon halpamaisuutena. En ollut edes poikanakaan

ollut pasifisti, ja kaikki yritykset kasvattaa minua siihen suuntaan olivat

rauenneet tyhjiin. Kuin kalevantuli taivaanrannasta leimahti sitten buurisota.

Vaanin joka päivä sanomalehtiä, ahmin sähkösanomat ja rintamatiedoitukset ja

olin kovin onnellinen saadessani, vaikkapa vain kaukaakin, nähdä tuota

sankarillista taistelua.



Venäjän;Japanin sodan aikana olin jo huomattavasti kypsyneempi, mutta myöskin

tarkkaavampi. Olin sen suhteen jo määritellyt kantani enemmän kansallisista

syistä ja asetuin mielipiteiden vaihdossa oitis japanilaisten puolelle. Pidin

näet Venäjän tappioita myöskin Itävallan slaavien tappioina. Sen jälkeen oli

kulunut monta vuotta, ja mitä poikana olin pitänyt velttoutena ja

sairaalloisuutena, sen käsitin nyt, monta vuotta myöhemmin, myrskyä edeltäväksi

tyveneksi. Jo Wienissä oloni aikana oli Balkanin yllä levännyt sellainen kelmeä,

painostava ja ahdistava harmaus, joka tavallisesti ennustaa hirmumyrskyä ja aina

silloin tällöin siellä oli leimahtanut valonvälähdys, joka kuitenkin pian taas

sammui uhkaavaan pimeyteen. Sitten tuli Balkanin sota, ja sen mukana tuiversi

ensimmäinen tuulenpuuska yli hermostuneen kiihtyneen Euroopan. Sitä seuraava

aika painoi ihmiskuntaa raskaana painajaisena, hautoi kuin kuumeinen tropiikin

helle, niin että lähestyvän suuren tuho;onnettomuuden tuntu tuon ikuisesti

jatkuvan huolen ja ahdistuksen vuoksi lopulta muuttui suorastaan odotukseksi ja

kaipuuksi: kunpa taivas vihdoinkin päästäisi valloilleen kohtalon, joka ei enää

ollut pysähdytettävissä. Sitten jo iski ensimmäinen valtava salama maahan:

rajuilma puhkesi raivoamaan, ja taivaan jylinään sekoittui maailmansodan

patterien jyrinä. Kun uutinen arkkiherttua Frans Ferdinandin murhasta saapui

Müncheniin (istuin juuri silloin kotona ja kuulin vain summittaisen kertomuksen

tapahtumien kulusta), mieleni valtasi alussa vakava huoli, etteivät vain

surmanluodit olleet lähtöisin saksalaisten ylioppilaiden pistooleista, miesten,

jotka kuohuksissaan Itävallan kruununperijän jatkuvasta

slaavilaistamistoiminnasta tahtoivat vapauttaa Saksan kansan sen tuosta

sisäisestä vihollisesta. Saattoi heti ajatella, mitä siitä olisi ollut

seurauksena: uusi vainoamisaalto, joka nyt olisi koko maailman silmissä

näyttänyt oikeutetulta ja perustellulta. Mutta kun heti sen jälkeen kuulin

murhatyöntekijöiksi luultujen nimet ja lisäksi luin, että heidät oli todettu

serbialaisiksi, mieleeni hiipi hiljainen kammo tutkimattoman kohtalon koston

johdosta.



Suurin slaavien ystävä oli kaatunut slaavilaisten kiihkoilijoiden luotien

uhrina. Kenellä oli viimeksi kuluneina vuosina ollut tilaisuus tarkata Itävallan

suhdetta Serbiaan, se tuskin saattoi hetkeäkään epäillä sitä, että kivi oli nyt

lähtenyt vierimään ja ettei sitä enää mikään voinut saada pysähtymään.

Silloiselle Wienin hallitukselle tehdään vääryyttä, kun sen niskaan nykyisin

syytämällä syydetään syytöksiä sen lähettämän uhkavaatimuksen muodon ja

sisällyksen johdosta. Ei mikään muu maailman valtakunta olisi voinut samalla

paikalla ja samanlaisessa tilanteessa menetellä toisin. Itävallalla oli

etelärajallaan leppymätön verivihollinen, joka yhä lyhyemmin väliajoin uhitteli

Tonavan monarkiaa ja joka ei olisi ikinä hellittänyt, ennen kuin olisi koittanut

suotuisa hetki hävittää tuo valtakunta. Oli syytä pelätä, että tämän tilaisuuden

täytyisi tulla viimeistään vanhan keisarin kuollessa; mutta silloin monarkia ei

ehkä ylipäänsä olisi enää pystynyt tekemään vakavaa vastarintaa. Viimeksi

kuluneina vuosina koko valtio jo oli ollut niin tykkänään Frans Joosefin

henkilön varassa, että tuon valtakunnan ikivanhan ruumiillistuman kuolema olisi

varmaan suurten joukkojen käsityksen mukaan ollut samaa kuin itse valtakunnan

kuolema. Niin, slaavilaisen politiikan ovelimpiin temppuihin kuului, että se

antoi asioille sellaisen leiman, että Itävallan valtion oli olemassaolostaan

kiittäminen yksinomaan tämän hallitsijan ihmeellistä, ainoalaatuista

valtiotaitoa; ja tuo imartelu otettiin Hofburgissa sitäkin suosiollisemmin

vastaan, kun se ei ollenkaan vastannut samaisen keisarin todellisia ansioita. Ei

ollenkaan huomattu tässä ylistelyssä piilevää kärkeä. Ei huomattu tai ehkä ei

tahdottu huomata enää sielläkään, että kuta enemmän monarkia oli, niin kuin oli

tapana sanoa, tuon kaikista hallitsijoista viisaimman ylivoimaisen

hallitustaidon varassa, sitä tuhoisammaksi, kohtalokkaammaksi aseman täytyi

muodostua, kun kohtalo kerran kolkuttaisi hänenkin oveensa vaatiakseen veroaan.

Oliko vanhaa Itävaltaa ylipäänsä mahdollista ajatellakaan ilman vanhaa keisaria?

Eikö sama murhenäytelmä, joka aikoinaan kohtasi Maria Teresiaa, uusiutuisi heti

taaskin?



Ei, Wienin hallituspiireille tehdään todellakin vääryyttä, kun niitä moititaan

siitä, että ne yllyttivät sotaan, joka ehkä olisi voitu välttää. Sitä ei voitu

välttää, enintään siirtää pari vuotta tuonnemmaksi. Mutta se juuri oli sekä

Saksan että Itävallan politiikan kirous, että se oli aina koettanut lykätä

tuonnemmaksi välttämätöntä, väistämätöntä ratkaisua, kunnes sen lopulta oli

pakko ryhtyä taisteluun kaikkein epäsuotuisimpana ajankohtana. Voi olla varma

siitä, että jos olisi vielä tehty yritys rauhan pelastamiseksi, se olisi, saanut

sodan syttymään vieläkin epäedullisempana ajankohtana. Ei, sillä, joka ei

halunnut tätä sotaa, täytyi myöskin olla rohkeutta tehdä siitä johtopäätökset.

Mutta johtopäätöksenä olisi voinut olla vain Itävallan uhraaminen. Sota olisi

kuitenkin tullut siinäkin tapauksessa, mutta ei ehkä enää kaikkien taisteluna

meitä vastaan, vaan Habsburgien monarkian pirstoamisena. Silloin olisi täytynyt

vain päättää, mennäkö siihen mukaan vai katsoa syrjästä valmista ja antaa tyhjin

käsin kohtalon kulkea kulkuaan. Mutta juuri ne, jotka nyt kaikkein katkerimmin

kiroavat sodan puhkeamista ja ovat kaikkein viisaimpia arvosteluissaan, ovat

samoja, jotka kaikkein kohtalokkaimmalla tavalla olivat osaltaan mukana

auttamassa ohjaamaan sitä kohti.



Sosiaalidemokratia oli vuosikymmeniä harjoittanut mitä roistomaisinta

sotakiihotusta Venäjää vastaan, mutta centrum-puolue oli uskonnollisten

näkökohtien vuoksi tehnyt Itävallasta lähinnä Saksan politiikan pääkohdan ja

keskipisteen. Nyt täytyi kantaa tuon mielettömyyden seuraukset. Mitä oli

tulossa, sen täytyi tulla eikä sitä enää käynyt mitenkään välttäminen. Saksan

hallituksen syytä oli tällöin, että se, vain säilyttääkseen rauhan, aina löi

laimin suotuisan hetken, jolloin olisi pitänyt iskeä, meni sotkeutumaan liittoon

pitääkseen yllä maailmanrauhaa ja joutui siten loppujen lopuksi kokonaisen

maailmanliittokunnan uhriksi, joka maailmanrauhan säilyttämispyrkimykseen

vastasi päättävästi hankkimalla maailmansotaa.



Mutta jos Wienin hallitus olisi tuolloin antanut uhkavaatimuksensa

toisenlaisessa, lievemmässä muodossa, se ei olisi voinut enää aiheuttaa

tilanteessa mitään muutosta, paitsi ehkä sen, että kansan kiihtymys olisi sen

itsensä pyyhkäissyt pois. Sillä suurten joukkojen mielestä vielä tuonkin

uhkavaatimuksen sävy oli liian hellävarainen eikä suinkaan liian pitkälle

menevä, saati liian ankara. Joka nykyisin pyrkii tätä väittämään vääräksi, on

joko muistamaton, tyhjäaivoinen olio tai sitten valehtelija vastoin parempaa

tietoaan. Vuoden 1914 taisteluun ei, taivaan nimessä, suuria joukkoja pakotettu,

vaan koko kansa halusi sitä. Tahdottiin vihdoinkin tehdä loppu yleisestä

epävarmuudesta. Ainoastaan siten onkin ymmärrettävissä, että runsaasti kaksi

miljoonaa saksalaista miestä ja nuorukaista ilmoittautui vapaaehtoisiksi tähän

mitä ankarimpaan kamppailuun, valmiina puolustamaan lippuaan viimeiseen

veripisaraan.



Minusta itsestäni tämä hetki oli kuin vapautuminen nuoruuteni harmittavista

tuntemuksista. En tänäkään päivänä häpeä tunnustaa, että myrskyisen innostuksen

vallassa vaivuin polvilleni ja kiitin taivasta sydämeni kyllyydestä, kun se soi

minulle onnen elää tänä aikana. Oli puhjennut niin valtava vapaustaistelu, ettei

maailmassa ollut ikinä ennen nähty sen vertaista; sillä kun kohtalo oli kerran

alkanut kulkea kulkuaan, rupesi kaikkein laajimmissakin kansankerroksissa

kangastamaan vakaumus, ettei tällä kertaa ollut kysymys Serbiasta enempää kuin

Itävallastakaan, vaan Saksan kansan olemassaolosta tai häviöstä.



Viimeisen kerran moniin vuosiin kansa oli saanut selkeänäköisyyden lahjan

nähdessään oman tulevaisuutensa. Niinpä tuli heti jättiläiskamppailun alussa

innostuksen hurmioon myöskin välttämätön vakava pohjasävy; sillä ainoastaan sen

seikan ansiosta tuosta kansallisesta noususta kehittyi jotakin enempää kuin

pelkkä hetken innostus. Vakavuus olikin liiankin välttämätöntä; eihän tuohon

aikaan ylipäänsä ollenkaan kuviteltukaan, miten kauan alkanut taistelu

mahdollisesti tulisi kestämään. Haaveiltiin jo oltavan taas kotona talven

tullen, jatkamassa taaskin rauhan töitä. Mitä ihminen hartaimmin haluaa ja

toivoo, sen hän uskoo. Kansan ehdoton enemmistö oli ollut jo aikoja tuskastunut

ainaiseen epävarmuuteen; niinpä oli aivan itsestään selvää, ettei enää uskottu

Itävallan;Serbian selkkauksen rauhallista ratkaisua mahdolliseksi, vaan

toivottiin, että siitä vihdoinkin tulisi lopullinen välienselvittely. Noihin

miljooniin kuuluin minäkin. Tuskin oli tieto murhatyöstä ehtinyt Müncheniin,

ennen kuin mieleeni heti paikalla välähti kaksi ajatusta: ensikseenkin, että

sota oli lopultakin välttämätön, mutta samalla myös, että nyt Habsburgien

valtakunnan oli pakko pysyä sopimuksessaan; sillä kaikkein eniten olin pelännyt

sellaista mahdollisuutta, että Saksa itse voisi joskus, ja mahdollisesti juuri

seurauksena samasta liitosta, joutua selkkaukseen Itävallan antamatta siihen

suoranaisesti aihetta ja että Itävallan valtiolla ei silloin ; sisäpoliittisista

syistä ; olisikaan voimaa päättää asettua liittolaistaan tukemaan. Valtakunnan

slaavilainen enemmistö olisi heti paikalla ruvennut sellaista päätöstä estämään

ja antanut ennen koko valtion pirstoutua raunioiksi kuin suonut liittolaiselle

tämän vaatimaa apua. Tuo vaara oli nyt poistunut. Vanhan valtakunnan täytyi

taistella, tahtoipa tai oli tahtomatta.



Oma suhtautumiseni selkkaukseen oli myöskin yksinkertainen ja selvä; minun

mielestäni ei taistellut Itävalta saadakseen Serbialta hyvitystä, vaan Saksa

olemassaolonsa puolesta, Saksan kansa elämästä tai kuolemasta, vapauden ja

tulevaisuuden puolesta. Bismarckin työn täytyi nyt taistella; mitä isät olivat

aikoinaan sankariverensä hinnalla hankkineet taisteluissa Weissenburgista,

Sedaniin ja Pariisiin saakka, se täytyi nuoren Saksan nyt uudelleen ansaita.

Mutta jos siitä taistelusta suoriuduttaisiin voitollisesti, silloin meidän

kansamme olisi jälleen astunut ulkonaisen mahtavuudenkin puolesta suurten

kansakuntien joukkoon; silloin vasta Saksan valtakunta voisi olla mahtavana

rauhan turvana tarvitsematta silti niukentaa rauhan vuoksi lastensa

jokapäiväistä leipää.

Poikana ja nuorukaisena olin aikoinani monen monet kerrat toivonut saavani

ainakin kerran elämässäni osoittaa teoin, ettei kansallinen innostus minun

kohdaltani ollut suinkaan tyhjä harhaluulo. Minusta tuntui usein melkeinpä

synniltä huutaa hurraata, kun ei ehkä ollut sisäistä oikeutta siihen; sillä

kukapa saisi käyttää tuota sanaa, ennen kuin oli sitä ainakin kerran ensin

koettanut siellä, missä leikki on kerta kaikkiaan lopussa ja kohtalon

jumalattaren armoton käsi ryhtyy punnitsemaan kansakuntia ja ihmisiä

tutkistellen heidän mielialansa totuutta ja pysyväisyyttä? Oma sydämeni samoin

kuin miljoonien toisten miesten sydämet oli tulvillaan ylpeää intoa, koska nyt

vihdoinkin pääsin vapautumaan tuosta lamauttavasta tunteesta. Olin niin monet

kerrat laulanut ’Deutschland über alles’ ja huutanut ’Heil’ täyttä kurkkua, että

mielestäni tuntui melkeinpä kuin taannehtivalta armonosoitukselta, että nyt sain

luvan astua Kaikkivaltiaan Tuomarin tuomioistuimen eteen todistajana

vahvistamaan tuon mielialani todeksi ja totuudenmukaiseksi. Heti ensi hetkestä

olin näet lujasti päättänyt, että heti sodan tullessa ; jota pidin

välttämättömänä ; panen paikalla kirjat syrjään. Mutta samoin tiesin myöskin,

että minun paikkani täytyi olla siellä, missä sisäinen ääneni oli kerta

kaikkiaan osoittanut sen olevan. Itävallasta olin lähtenyt pois ensi sijassa

poliittisista syistä; mikäpä silloin oli selvempää, kuin että nyt, taistelun

alkaessa, minun oli pakko menetellä kerta kaikkiaan noiden tunteiden mukaisesti!

En tahtonut taistella Habsburgien valtion puolesta, mutta olin valmis koska

tahansa kuolemaan oman kansani ja sen valtakunnan puolesta, joka oli sen

ruumiillistuma.



Elokuun 3 p:nä lähetin anomuksen suoraan hänen majesteetilleen Baijerin

kuninkaalle Ludvig III:lle pyytäen päästä johonkin baijerilaiseen rykmenttiin.

Kabinettikansliassa oli noina päivinä varmasti yllin kyllin puuhaa; sitä

suurempi oli iloni, kun jo heti seuraavana päivänä sain vastauksen anomukseeni.

Kun kädet vavisten avasin kirjeen ja luin, että anomukseeni päästä

baijerilaiseen rykmenttiin oli suostuttu, ei riemullani ja kiitollisuudellani

ollut rajoja lainkaan. Muutamaa päivää myöhemmin minulla oli niskassa asetakki,

jonka jouduin riisumaan vasta kuuden vuoden kuluttua. Nyt alkoi minulle samoin

kuin varmaankin jokaiselle saksalaiselle koko maisen elämäni unohtumattomin ja

suurenmoisin aika. Tuon jättimäisen kamppailun tapahtumien rinnalla häipyi

kaikki entinen merkityksettömään tyhjyyteen. Ylpeää alakuloisuutta tuntien

ajattelen juuri näinä päivinä, jolloin noista valtavista tapahtumista tulee

kuluneeksi kymmenen vuotta, kansamme alkavan sankarikamppailun ensimmäisiä

viikkoja, joissa kohtalo armollisuudessaan salli minunkin olla mukana. Kuva

toisensa jälkeen soluu ohitseni, ikään kuin kaikki olisi tapahtunut vasta

eilispäivänä; näen itseni rakkaiden toverieni parissa asetakki yllä, sitten

ensimmäisen lähdön kasarmista, harjoitukset jne., kunnes rintamalle lähdön päivä

viimein koitti. Yksi ainoa huoli kiusasi minua samoin kuin monen monia muitakin

tuona aikana: ettemme vain mahda tulla rintamalle liian myöhään! Tuo ajatus

yksin kiusasi usein niin, ettei antanut mielenrauhaa. Jokaisen uuden sankarityön

johdosta tunnettuun voitonriemuun sekoittui siten pisara katkeruutta, koska

jokaisen voiton mukana tietenkin kasvoi myöhästymisen vaara.



Vihdoin viimein koitti sitten se päivä, jolloin lähdimme Münchenistä

ryhtyäksemme suorittamaan velvollisuuttamme. Ensi kerran näin sitten Reinin,

ajaessamme sen hiljaisten aaltojen vartta länttä kohti suojelemaan tätä

saksalaista virtain virtaa vanhan vihollisen saaliinhimolta. Nousevan auringon

lempeiden säteiden kimmeltäessä aamu;usvan hienojen harsojen läpi Niederwaldin

muistomerkissä kajahti vanha Reinin vartio loppumattoman pitkästä

sotilasjunasta aamutaivasta kohti, ja rintani oli pakahtumaisillaan. Ja sitten

seuraa kostea, kylmä yö Flanderissa, jonka läpi marssimme äänettöminä, ja

auringon alkaessa sukeltautua esiin usvista viheltää äkkiä rautainen tervehdys

päämme päällä, ja terävästi pamahtaen iskevät pienet luodit riviemme väliin

ryöpyttäen kosteaa maata; mutta ennen kuin pieni savuhattara on haihtunut,

kaikuu kahdestasadasta kurkusta ensimmäinen hurraahuuto ensimmäistä kuoleman

viestiä vastaan. Mutta sitten alkoi rätistä ja jyristä, viheltää ja ulvoa, ja

silmät kuumeisina palaen syöksyi nyt jokainen eteenpäin, nopeammin, yhä vain

nopeammin, kunnes vihdoin yli juurikaspeltojen ja pensasaitojen pääsimme sinne

saakka, missä taistelu alkoi, taistelu mies miestä vastaan. Mutta kaukaa kuului

korviimme laulun säveliä, ne lähenivät lähenemistään, hyppäsivät komppaniasta

toiseen, ja samassa silmänräpäyksessä, jolloin kuolema alkoi niittää satoaan

meidän riveistämme, laulu ehti meidän kohdallemme, ja nyt mekin saatoimme sitä

eteenpäin: ’Deutschland, Deutschland, über alles, über alles in der Welt!’

Neljän päivän perästä palasimme takaisin. Itse astuntamme oli muuttunut.

Seitsentoistavuotiaat pojat olivat nyt kuin aikuisia miehiä. Listin rykmentin

vapaaehtoiset eivät ehkä olleet ehtineet oikein vielä oppia taistelemaan, mutta

kuolla he osasivat kuin vanhat sotamiehet. Sellaista oli alku.



Sillä tavalla jatkui sitten vuodesta vuoteen; mutta taisteluromantiikan tilalle

oli tullut kauhu. Innostus jäähtyi vähitellen, ja ylipursuavan riemun tukahdutti

kuolemanpelko. Koitti aika, jolloin jokainen joutui käymään taistelua

itsesäilytysvaiston ja velvollisuuden vaatimuksen välillä. En itsekään säästynyt

tuosta taistelusta. Aina kuoleman niittäessä satoaan pyrki jokin epämääräinen

kapinoimaan, pyrki näyttäytymään järjen vaatimukselta heikon ruumiin silmissä,

mutta se oli kuitenkin vain pelkuruutta, joka sellaisiin valeverhoihin

naamioituneena koetti saada miehen kiedotuksi pauloihinsa. Siinä alkoi

todellinen kissanhännänveto, ja useinkin ratkaisi voiton vasta viimeinen

omantunnon hitunen. Kuta enemmän varovaisuuteen kehoittava ääni pyrki kuuluviin,

kuta äänekkäämmin ja hartaammin se houkutteli, sitä jyrkemmäksi kasvoi

vastarinta, kunnes velvollisuudentunto vihdoin lopuksi pitkällisen kamppailun

jälkeen pääsi voitolle. Jo talvella 1915/16 oli tämä taistelu ratkaistu omalta

kohdaltani. Tahto oli loppujen lopuksi päässyt ehdottomaksi valtiaaksi.

Ensimmäisinä päivinä olin rientänyt rynnäkköön riemuiten ja hymyillen muiden

mukana, nyt olin levollinen ja päättäväinen. Mutta se olikin sellaista, mikä

pysyi. Vasta nyt kohtalo saattoi siirtyä viimeisiin kokeisiinsa hermojen

katkeamatta tai ymmärryksen sekaantumatta.



Nuoresta vapaaehtoisesta oli tullut vanha sotilas. Mutta tällainen muutos oli

tapahtunut koko armeijassa. Se oli lähtenyt vanhana ja karaistuneena ikuisista

taisteluista, ja ne, jotka eivät jaksaneet myrskyä kestää, murtuivat sen

painosta. Nyt vasta tätä armeijaa saattoi arvostella. Nyt, kolmen, neljän vuoden

kuluttua, jona aikana se oli heitetty taistelusta toiseen, aina kamppaillen

lukumääräistä samoin kuin aseidenkin ylivoimaa vastaan, nähden nälkää ja kärsien

kaikenlaista puutetta, nyt oli aika tullut koetella tämän ainoalaatuisen

armeijan kuntoa. Vaikka kuluisi vuosituhansia, ei koskaan voida puhua eikä

kertoa sankaruudesta muistamatta maailmansodassa taistellutta Saksan armeijaa.

Silloin sukeltautuu esiin menneisyyden harsoista harmaiden teräskypäräin

rautainen rintama koskaan horjumattomana, koskaan väistymättömänä, kuin

kuolemattomuuden muistomerkkinä. Mutta niin kauan kuin saksalaisia elää tässä

maailmassa, he muistavat, että nuo olivat aikoinaan heidän oman kansansa poikia.



Olin siihen aikaan sotilas enkä halunnut politikoida. Se ei totta tosiaan

ollutkaan sopiva aika sellaiseen. Vielä tänä päivänäkin tunnen varmana

vakaumuksenani, että vähäpätöisinkin hevosmies teki isänmaalleen enemmän

arvokkaita palveluksia kuin paraskaan, sanokaamme parlamentaarikko. En ole

koskaan vihannut noita jaarittelijoita niin hartaasti kuin juuri tuona aikana,

jolloin jok'ikinen oikea mies, jolla oli jotakin sanomista, huusi sen

viholliselle päin naamaa tai järkevästi kyllä piti kielensä kurissa ja täytti

ääneti velvollisuutensa paikalla tai toisella. Niin, tuohon aikaan vihasin

kaikkia noita poliitikkoja ja jos minulla olisi ollut siihen valta, olisi heti

paikalla pantu pystyyn parlamentaarinen lapiopataljoona; silloinpahan olisivat

kerrankin saaneet jaaritella omassa joukossaan ihan sydämensä halusta ja

mielensä mukaan pääsemättä rehellisiä kunnon ihmisiä ärsyttämään, saati

vahingoittamaan.



En siis halunnut siihen aikaan tietää mitään politiikasta, mutta en kuitenkaan

malttanut olla määrittelemättä kantaani erinäisten ilmiöiden suhteen, jotka

kerta kaikkiaan koskivat koko kansaamme, mutta erikoisesti meitä sotilaita.

Sisimmässäni minua suututti silloin kaksi asiaa, joita pidin vahingollisina. Jo

heti ensimmäisten voitonsanomien saavuttua alkoivat eräät tietyt sanomalehdet

hitaasti ja alussa ehkä monenkaan huomaamatta tiputtaa muutaman pisaran

karvautta yleisen innostuksen sekaan. Se naamioitiin eräänlaisen hyvänsuopeuden

ja näennäisesti hyvän tarkoituksen, jopa tavallaan hiukan kuin huolestumisen

verhoon. Tunnettiin epäilyksiä voittojen kovin ylenpalttisen juhlimisen

johdosta. Pelättiin muka, ettei sellainen muoto ollut niin suuren kansakunnan

arvon mukaista eikä niin ollen vastannut sitä.



Saksalaisten sotamiesten urhoollisuus ja sankarillisuushan olivat itsestään

selviä asioita, niin ettei sen vuoksi huolinut antaa itseään houkutella noin

harkitsemattomiin riemun purkauksiin, jo ulkomaidenkaan vuoksi, joita enemmän

miellytti hiljaisempi, arvokkaampi ilon muoto kuin moinen hillitön riemu, jne.

Ja lopuksi meidän saksalaisten ei pitänyt unohtaa, ettemme me olleet sotaa

tarkoittaneet ja ettei meidän siis pitänyt hävetä, vaan tunnustaa avoimesti ja

miehekkäästi, että olimme joka hetki valmiit tekemään kaikkemme ihmiskunnan

sovittamisen puolesta. Sen vuoksi ei muka ollut viisasta tahrata armeijan töiden

puhtautta huutamalla niistä liiaksi, koska muu maailma ei tietenkään voisi

osoittaa suurtakaan ymmärtämystä moista menettelyä kohtaan. Mitään ei muka

ihailla niin suuresti kuin sitä, miten vaatimattomasti todelliset sankarit

ääneti ja rauhallisesti ; unohtivat tekonsa, sillä siihen juuri tuolla kaikella

pyrittiin. Sen sijaan, että tuollaisia kirjoittajalurjuksia olisi tartuttu

pitkistä korvista kiinni, raahattu heidät korkean puun alle ja ripustettu siihen

nuoran jatkoksi, jottei riemuitseva ja juhliva kansa enää olisi voinut loukata

noiden kynäritareiden esteettisiä tunteita, alettiin tosiaankin kehoitella

luopumaan moisesta sopimattomasta voitonriemun muodosta. Ei ollut hämärintäkään

aavistusta siitä, että jos tuollainen innostus on kerran tukahdutettu, sitä ei

voi enää tarpeen mukaan saada herätetyksi. Se on aivan kuin päihtymystä, ja sitä

on pidettävä yllä ennallaan samassa tilassa. Mutta miten voitaisiin ilman

innostuksen voimaa kestää taistelua, jonka inhimillisesti mitaten täytyi asettaa

aivan tavattomat vaatimukset kansakunnan sielullisille ominaisuuksille? Itse

puolestani tunsin suurten joukkojen sisäisen ajattelutavan aivan liian hyvin

voidakseni olla tietämättä, ettei moisen esteettisen ylevyyden voimalla voida

kohentaa sitä tulta, joka oli välttämätön pitämään raudan kuumana. Käsittääkseni

oli suorastaan järjetöntä, ettei tehty mitään intohimojen kiehuvan kuumuuden

kohottamiseksi vielä entisestäänkin; mutta että vielä kaupanpäällisiksi

pyrittiin hillitsemään kaikeksi onneksi jo olemassa olevaa innostusta, sitä en

yksinkertaisesti kyennyt ymmärtämään.



Toiseksi sitten mieltäni kuohutti se asenne, johon katsottiin hyväksi asettua

marxilaisuuden suhteen. Minun käsitykseni mukaan siten ainoastaan osoitettiin,

ettei tuosta ruttotaudista ollut pienintäkään käsitystä. Näytti ihan tosissaan

uskottavan, kun vakuutettiin, ettei tunnettu enää mitään puolueita, että

marxilaisuus oli saatu palautetuksi järkiinsä ja pidättyväisyyteen. Ettei tässä

ole ylipäänsä kysymys ollenkaan puolueesta, vaan opista, joka pakosta johtaa

koko ihmiskunnan tuhoon, sitä oli sitäkin mahdottomampi käsittää, koska

sellaista ei kuulla juutalaisuuden hapattamissa Saksan yliopistoissa ja kun

liiankin monet varsinkin maan korkeimmat virkamiehet eivät ulkoaopitussa,

tylsämielisessä omahyväisyydessään katso maksavan vaivaa ottaa kirjaa käteen

oppiakseen mitään sellaista, mikä ei nimenomaan aikoinaan kuulunut heidän

käymänsä korkeakoulun opetusaineisiin. Kaikkein mahtavinkin mullistus menee

noilta hyväpäisiltä miehiltä kokonaan ohi, pienintäkään jälkeä jättämättä, minkä

johdosta valtionlaitokset enimmäkseen laahautuvatkin ontuen yksityisten

laitosten jäljessä. Heihin sopii totisesti kaikkein parhaiten vanha sananlasku:

he eivät ymmärrä sellaisesta enempää kuin sika hopealusikasta. Muutamat harvat

poikkeukset tässäkin vain vahvistavat sääntöä. Oli vertaansa vailla olevaa

tylsyyttä, että elokuun päivinä v. 1914 Saksan työväki samaistettiin

marxilaisuuden kanssa. Saksalaiset työläiset olivat tuona ajankohtana

tempautuneet irti tuon myrkyllisen taudin otteesta, koska he muuten eivät olisi

ylimalkaan koskaan voineet koko taisteluun ryhtyä. Mutta oltiin tarpeeksi

typeriä ajattelemaan, että marxilaisuus mikä nykyisin oli muuttunut

kansallismieliseksi; neronleimaus, joka vain osoittaa, ettei noina pitkinä

vuosina ainoakaan virallisista valtion johtomiehistä ollut havainnut maksavan

vaivaa tutkia tuon opin sisäistä olemusta, koska sellaista mielettömyyttä tuskin

olisi muuten voinut tapahtua.



Marxilaisuus, jonka lopullisena päämääränä on ja pysyy kaikkien ei;juutalaisten

kansallisvaltioiden hävittäminen, joutui kauhukseen kokemaan, että Saksan

työväestö, jonka se luuli saaneensa pauloihinsa heinäkuun päivinä v. 1914 heräsi

ja riensi hetki hetkeltä yhä runsaslukuisempana asettumaan isänmaan

palvelukseen. Muutamassa päivässä oli tuon häpeällisen, inhottavan

kansanpetoksen koko sumutus ja huijaus haihtunut, revennyt riekaleiksi,

juutalaiset johtajalurjukset olivat äkkiä yksin ja hylättyinä, ikään kuin ei

koko kuudenkymmenen vuoden ajan joukoille syötetystä mielettömyydestä ja

perättömistä puheista olisi ollut enää tähteenä hivenkään. Se oli kaamea hetki

niille, jotka olivat Saksan kansan työväestöä pettäneet. Mutta niin pian kuin

johtajat havaitsivat uhkaavan vaaran, he kiireimmän kauppaa vetivät valheen

näkymättömäksi tekevän taikalakin korvilleen ja teeskentelivät röyhkeästi

ottavansa muka osaa kansalliseen nousuun. Nyt olisi ollut sopiva hetki ryhtyä

toimenpiteisiin juutalaisten kansanmyrkyttäjien koko petollista joukkiota

vastaan.



Nyt heille olisi pitänyt lukea lyhyt laki välittämättä vähääkään siitä

mahdollisesti nousevasta huudosta ja porusta. Elokuussa v. 1914 oli kaikki

juutalaisten lörpötys kansainvälisestä yhteenkuuluvaisuudesta yhdellä iskulla

haihtunut Saksan työväestön päästä, ja sen sijaan alkoivat jo muutamaa viikkoa

myöhemmin amerikkalaiset shrapnellit lähetellä veljeyden siunauksiaan

marssirivistöjen kypäröihin. Tunnollisen valtionhallituksen velvollisuus olisi

nyt ollut, kun saksalaiset työmiehet olivat taaskin löytäneet tien oman kansansa

luo, raivata armottomasti pois ne, jotka olivat heitä kiihottaneet tuota kansaa

vastaan. Kun parhaat miehet kaatuivat rintamilla, olisi kotona ainakin voitu

hävittää syöpäläiset. Sen sijaan hänen majesteettinsa keisari itse ojensi

kätensä vanhoille rikollisille ja siten säästi nuo kansakunnan salakavalat

salamurhaajat suoden heille mahdollisuuden saada jälleen malttinsa takaisin.



Nyt siis käärme saattoi jatkaa työtään, varovammin kuin ennen, mutta sen vuoksi

vain entistäkin vaarallisempana. Rehellisten ihmisten uneksiessa linnarauhasta

nuo valapattoiset pahantekijät järjestivät vallankumouksen. Kävin sisimmässäni

yhä tyytymättömämmäksi, kun silloin päätettiin noudattaa peloittavaa

puolinaisuutta; mutta että loppu muodostuisi niin hirvittäväksi, sitä en olisi

itsekään vielä siihen aikaan pitänyt mahdollisena. Mitä siis olisi pitänyt

tehdä? Olisi pitänyt heti paikalla teljetä koko liikkeen johtomiehet lukkojen ja

telkien taakse, nostaa heitä vastaan syyte ja vapauttaa kansakunta heistä. Olisi

pitänyt arkailematta asettaa kaikki sotilaalliset voimakeinot käytäntöön, jotta

tuo rutto olisi saatu juurineen kitketyksi pois. Puolueet olisi pitänyt

lakkauttaa, valtiopäivät palauttaa järkiinsä, tarpeen vaatiessa vaikka pistimien

avulla, tai mieluimmin hajoittaa heti paikalla. Samoin kuin tasavalta saa

nykyisin lakkauttaa puolueita, samoin olisi silloinkin, ja paremmin perustein,

täytynyt turvautua tähän keinoon. Silloinhan oli sentään kysymyksessä koko

kansan olemassaolo tai tuho! Tosin kyllä sukelsihan samalla esiin toinen

kysymys: Voiko ylipäänsä henkisiä aatteita hävittää miekalla? Voiko

maailmankatsomuksia vastaan taistella käyttämällä raakaa väkivaltaa? Jo tuona

ajankohtana tein monestikin itselleni tuon kysymyksen. Kun tarkoin tutkii ja

punnitsee samankaltaisia tapauksia, joita tapaa historiassa, varsinkin

uskonnollisella pohjalla, päätyy seuraavaan periaatteelliseen käsitykseen:

Käsityksiä ja aatteita samoin kuin liikkeitä, joilla on tietty henkinen pohja,

olipa se oikea tai väärä, voi tiettynä ajankohtana niiden synnystä lukien

murskata teknillisluontoisia voimakeinoja käyttämällä ainoastaan siinä

tapauksessa, että nuo ruumiilliset aseet ovat samalla uuden sytyttävän

ajatuksen, aatteen tai maailmankatsomuksen kannattajina.



Väkivallan käyttö yksin, kun sen edellytyksenä ei ole henkisen perusajatuksen

käyttövoimaa, ei voi koskaan johtaa aatteen eikä sen leviämisen loppumiseen

muussa tapauksessa kuin että aatteen viimeinenkin kannattaja raivataan pois ja

sen viimeinenkin perinne hävitetään. Tämä kuitenkin merkitsisi useimmissa

tapauksissa, että sellainen valtioruumis samalla poistuu valtapoliittisen

merkityksen piiristä, usein loppumattoman pitkäksi ajaksi, väliin ainiaksikin;

sillä sellainen veriuhrihan kohtaa, niin kokemus osoittaa, kansakunnan parasta

osaa, koska näet jokainen vaino, joka tapahtuu ilman henkisiä edellytyksiä,

tuntuu siveellisesti epäoikeutetulta ja nostattaa juuri kansan arvokkaimmat

ainekset vastarintaan, mutta se vuorostaan johtaa siihen, että nämä omaksuvat

epäoikeutetusti vainotun liikkeen henkisen sisällön. Monet tekevät näin

pelkästään sen vuoksi, että heissä herättää vastustushalua se, että aatetta

koetetaan musertaa raa'alla väkivallalla. Mutta siten sisäisten kannattajien

joukko kasvaa samassa määrin kuin vaino kiihtyy. Siispä voidaan uuden opin

täydellinen tuhoaminen toteuttaa ainoastaan panemalla toimeen niin laaja ja

lakkaamatta laajeneva raivaustyö, että tällöin asianomainen kansa tai valtio

lopulta joutuu menettämään kaiken todella arvokkaan verensä. Mutta sellainen

kostaa itsensä, koska ns. sisäinen puhdistus kylläkin voidaan toimittaa, mutta

vain yleisen voimattomuuden ja heikkouden kustannuksella. Mutta sellainen

menettelytapa on aina jo ennakolta tuomittu tuloksettomaksi, jos se oppi, jota

vastaan aiotaan taistella, jo on sivuuttanut tietyn ahtaan piirin. Senpä vuoksi

onkin tässä tapauksessa – niin kuin kaikessa kasvussa ; varhaisin lapsuudenaika

pahimmin alttiina tuhon mahdollisuudelle, kun taas vastustuskyky karttuu vuosien

mukana, väistyäkseen vasta vanhuudenheikkouden alkaessa taas uuden nuorison

tieltä, joskin toisessa muodossa ja toisista syistä. Todellisuudessa kuitenkin

johtavat melkein kaikki yritykset raivata tieltä jokin oppi ja sen

organisatorinen vaikutus väkivallalla ilman henkistä perustaa epäonnistumiseen,

jopa ne päättyvät sangen usein juuri päinvastoin kuin on toivottu, seuraavasta

syystä:



Kaikkein ensimmäisenä edellytyksenä taistelulle alastoman väkivallan asein on ja

pysyy taistelun hellittämättömyys. Se merkitsee, että ainoastaan mikäli jonkin

opin tms. tukahduttamiseksi käytetään jatkuvasti samoja menettelytapoja, on

tarjona mahdollisuus, että tarkoituksessa onnistutaan. Mutta niin pian kuin

tällaisessa tapauksessa väkivalta horjuen vaihtelee leväperäisyyden kanssa, se

oppi, jota yritetään tukahduttaa, ei ainoastaan yhä uudelleen sukeltaudu esiin,

vaan silloin se pystyy saamaan uusia arvoja jokaisesta vainosta, koska sellaisen

sorron aallon laskeuduttua kestetyistä kärsimyksistä johtunut mieltenkuohu

hankkii vanhalle opille uusia kannattajia, samalla kuin sen vanhat kannattajat

entistä uhemmin ja sisukkaammin pitävät siitä kiinni, jopa luopiotkin, vaaran

mentyä ohi, pyrkivät palaamaan takaisin entiselle kannalleen. Menestyksen

saavuttamisen ensimmäisenä edellytyksenä on, että väkivaltaa käytetään aina ja

joka aika tasaisesti. Mutta moinen sitkeys ja hellittämättömyys on kuitenkin

aina vain tietyn henkisen vakaumuksen tulos. Kaikki väkivalta, jolla ei ole

vastineena lujaa henkistä perustaa, pysyy horjuvana ja epävarmana. Siitä puuttuu

sitä kestävyyttä ja lujuutta, joka voi pohjautua ainoastaan kiihkoisaan

maailmankatsomukseen. Se on jonkun yksilön aina vireessä olevan tarmon ja

häikäilemättömän päättäväisyyden heijastusta, mutta niin ollen se on juuri

henkilöllisyyden ja sen olemuksen, laadun ja voimakkuuden vaihtelujen varassa.

Tämän lisäksi tulee vielä muutakin:



Mikään maailmankatsomus, olipa se uskonnollis; tai valtiollisluonteinen ; väliin

on rajaa vaikea määritellä ; ei taistele niinkään paljon vastakkaisen

aatemaailman kielteisen tuhoamisen vuoksi kuin pikemminkin ajaakseen

myönteisesti omansa voittoon. Mutta niin ollen sen taistelu ei ole niinkään

paljon puolustusta kuin hyökkäystä. Siten sillä jo on etuna se, että päämaali on

määrätty, koska tuo päämäärä kerran , merkitsee oman aatteen voittoa, jota

vastoin toisaalta on vaikea määritellä, milloin voidaan pitää kielteistä

päämäärää, vihollisen opin tuhoamista, saavutettuna ja taattuna. Jo siitä syystä

muodostuu jonkin maailmankatsomuksen hyökkäys suunnitelmallisemmaksi, mutta

myöskin väkivaltaisemmaksi kuin sen puolustus; samoin myös tässä niin kuin

ylipäänsäkin päästään ratkaisuun hyökkäyksen eikä puolustuksen avulla. Taistelu

voimakeinoin henkistä valtaa vastaan on kuitenkin siihen saakka ainoastaan

puolustusta, kunnes miekka itse ilmestyy uuden henkisen opin kannattajaksi,

julistajaksi ja levittäjäksi. Yhteenvetona voidaan siis todeta seuraavaa:

Jok'ikinen maailmankatsomuksen vastustamisyritys voimakeinoin raukeaa lopulta

tyhjiin, jollei taistelu muodostu hyökkäykseksi uuden henkisen asenteen

puolesta. Ainoastaan milloin kaksi maailmankatsomusta kamppailee keskenään,

voivat raa'an väkivallan aseet, sisukkaasti ja arastelematta käytettyinä,

tuottaa voiton sille puolelle, joka niitä käyttää tukenaan. Mutta juuri siitä

syystä taistelu marxilaisuutta vastaan on tähän saakka yhä rauennut tyhjiin.

Juuri tästä johtui, että Bismarckinkin sosialistilait loppujen lopuksi kaikesta

huolimatta jäivät ja että niiden täytyi jäädä tehottomiksi. Puuttui uuden

maailmankatsomuksen perustaa, jonka nousun puolesta taistelua olisi voitu käydä.

Sillä että joutava jaaritus valtion arvovallasta tai rauhasta ja järjestyksestä

voisi olla sopivana perustana ja henkisenä kiihokkeena taisteluun elämästä ja

kuolemasta, sellaista pystyy keksimään ainoastaan korkeiden

ministeriönvirkamiesten sananparreksi muuttunut viisaus.



Mutta koska tästä taistelusta puuttui todellista henkistä kannattavaa voimaa,

Bismarckinkin täytyi jättää sosialistilakiensa toteuttaminen sen laitoksen

huomaan ja hoiviin, joka itse jo oli marxilaisen ajattelutavan tuote.

Jättäessään marxilaisuutta vastaan käymänsä sodan kohtalon porvarillisen

demokratian hyvän tahdon varaan rautakansleri pani pukin kaalimaan vartijaksi.

Kaikki tämä oli vain periaatteellisen marxilaisvastaisen, myrskyisen ja

valloitushaluisen uuden maailmankatsomuksen puutteen välttämätöntä seurausta.

Sen vuoksi oli Bismarckin taistelusta tuloksena vain ankara pettymys. Mutta

mahtoivatkohan olosuhteet maailmansodan aikana tai sen alkaessa olla

toisenlaiset? Eivät olleet, valitettavasti. Kuta enemmän tuohon aikaan pohdin

ajatusta, että eri valtioiden hallitusten oli välttämättä muutettava

suhtautumistaan sosiaalidemokratiaan, joka oli marxilaisuuden silloinen

ruumiillistuma, sitä selvemmin tunsin tuon opin käyttökelpoisen korvauksen

puutteen. Mitä aiottiin suurille joukoille antaa, edellyttäen että

sosiaalidemokratia saataisiin kukistetuksi? Ei ollut olemassa mitään sellaista

liikettä, jonka olisi voinut odottaa

onnistuvan vetää vaikutuspiiriinsä suuremmassa tai pienemmässä määrin ilman

johtajia jääneiden työläisten suuret joukot. On mieletöntä ja enemmän kuin

typerää uskoa, että luokkapuolueesta eronneet kansainväliset kiihkoilijat käden

käänteessä liittyisivät johonkin porvarilliseen puolueeseen, siis uuteen

luokkajärjestöön. Sillä niin epämiellyttävää kuin tämä voi ollakin eri

järjestöistä, ei kuitenkaan käy kieltäminen, että porvarillisten poliitikkojen

hyvin suuren osan mielestä luokkarajat ovat aivan itsestään selvä asia, niin

kauan kuin ne eivät ala poliittisesti vaikuttaa heidän vahingokseen. Tämän

tosiseikan kieltäminen todistaa ainoastaan valehtelijoiden julkeutta, mutta myös

heidän tyhmyyttään.



Ylimalkaan pitää visusti varoa pitämästä suuria joukkoja typerämpinä kuin ne

ovat. Poliittisissa asioissa osuu useinkin tunne oikeampaan ratkaisuun kuin

ymmärrys. Sen käsityksen vastapainoksi, että joukkojen typerä kansainvälinen

asennoituminen osoittaa kyllin selvästi tuon tunteen epäluotettavuuden, voi heti

mitä perusteellisimmin asettaa sen yksinkertaisen huomautuksen, ettei

pasifistinen demokratia ole suinkaan vähemmän mieletöntä, mutta että sen

kannattajat melkein kauttaaltaan ovat peräisin porvarillisesta leiristä. Niin

kauan kuin miljoonat porvarit joka aamu hartaina palvovat juutalaisia

demokraattisia lehtiään, sopii noille herroille kovin huonosti, että

laskettelevat sukkeluuksia toverien kustannuksella, jotka loppujen lopuksi

ahtavat itseensä samaa roskaa, vaikka vain eri tavalla valmistettuna. Molemmissa

tapauksissa on tehtailijana sama juutalainen.



Tulee siis erittäin visusti varoa kiistämästä kerta kaikkiaan olemassa olevia

seikkoja. Se tosiasia, että luokkakysymys ei suinkaan koske yksinomaan

aatteellisia ongelmia, niin kuin varsinkin ennen vaaleja tekisi mieli uskotella,

ei ole kiellettävissä. Saksan kansan suuren osan piintyneet säätyennakkoluulot

samoin kuin ennen kaikkea käsityöntekijöiden väheksyminen ovat ilmiöitä, jotka

eivät ole suinkaan lähtöisin unissakävijöiden aivoista. Osoittaa muuten,

ottamatta tätä ollenkaan huomioon, Saksan ns. älymystön heikkoa ajatuskykyä, kun

juuri noissa piireissä ei käsitetä, ettei sellainen asiaintila, joka ei kyennyt

estämään marxilaisuuden kaltaista ruttoa syntymästä, alunkaan pystynyt

valtaamaan menetettyä takaisin. Porvarilliset puolueet, niin kuin ne itseään

nimittävät, eivät enää ikinä pysty kiinnittämään kurjaliston joukkoja,

proletaareja, omaan leiriinsä, koska tässä on vastakkain kaksi eri maailmaa;

niitä erottavat rajat ovat osittain luonnolliset, osittain keinotekoiset, mutta

niiden suhde toisiinsa ei voi olla mikään muu kuin taistelu. Noista kahdesta

voittaa nuorempi ; ja se nuorempi on marxilaisuus. Tosiasiallisesti oli taistelu

sosiaalidemokratiaa vastaan kylläkin ajateltavissa v. 1914, mutta oli

epäiltävää, miten kauan sellaista asiaintilaa olisi voitu pitää voimassa, kun ei

ollut olemassa mitään käytännöllistä korviketta. Siinä oli suuri aukko.



Tähän käsitykseen olin päätynyt jo kauan ennen sotaa enkä niin muodoin liioin

voinut päättää liittyä ainoaankaan ennestään olemassa olevaan puolueeseen.

Maailmansodan tapahtumissa tämä käsitykseni yhä entisestään lujittui sen

johdosta, että oli ilmeisesti mahdoton ryhtyä hillittömään taisteluun

sosiaalidemokratiaa vastaan juuri sellaisen liikkeen puutteessa, joka olisi

ollut enemmän kuin parlamentaarinen puolue. Lausuin peittelemättä mielipiteeni

tästä asiasta läheisessä toveripiirissä. Muuten sukelsivat nyt mieleeni entiset

ajatukseni, että tuonnempana ryhdyn poliittiseen toimintaan. Tämä juuri oli

aiheena siihen, että useinkin vakuutin pienelle ystäväpiirilleni aikovani sodan

jälkeen ruveta toimimaan puhujana varsinaisen ammattini rinnalla.

Uskon kyllä olleeni silloin aivan tosissani.

6. luku.
SOTAPROPAGANDA.

Tarkoin seuratessani kaikkia poliittisia ilmiöitä mieltäni oli aina mitä

suurimmassa määrin kiinnostanut propagandatoiminta. Olin huomannut sen

välineeksi, jota nimenomaan sosialistis;marxilaiset järjestöt hallitsivat ja

osasivat mestarillisen taitavasti käyttää. Opin varhain ymmärtämään, että oikea

propagandan käyttötapa on todellinen taito, joka oli ja pysyi porvarillisille

puolueille melkeinpä tuntemattomana. Ainoastaan kristillis;sosiaalinen puolue

saavutti, varsinkin Luegerin ollessa sen johdossa, jonkinlaisen taituruuden

tällä alalla, ja juuri sitä sen oli myös kiittäminen hyvin monista

saavuttamistaan menestyksistä.



Mutta vasta sodan aikana saattoi nähdä, millaisiin tavattomiin tuloksiin oikein

käytetty propaganda voi johtaa. Valitettavasti oli tässäkin tapauksessa kaikki

oppi otettava viholliselta, sillä omalla puolellamme pysyi kaikki toiminta siinä

suhteessa lievimmin sanoen vaatimattomana. Mutta juuri koko valistustoiminnan

täydellinen epäonnistuminen saksalaisten puolella, mikä varmastikin pisti

räikeästi jokaisen sotamiehen silmään, antoi minulle aiheen syventyä

propagandakysymykseen vieläkin yksityiskohtaisemmin. Silloin oli enimmäkseen

aikaa ajatteluun enemmän kuin riittävästi, mutta käytännöllisen opetuksen meille

antoi vihollinen, ja valitettavasti liiankin hyvän opetuksen. Sillä mitä omalla

puolellamme lyötiin laimin, sen vihollinen korvasi ennen kuulumattoman

taitavasti ja todella nerokkaasti laskelmoiden. Itsekin opin tuosta vihollisten

sotapropagandasta tavattoman paljon. Sen sijaan tuo aika ei pystynyt jättämään

mitään jälkeä nimenomaan niiden päähän, joiden olisi ennen kaikkia muita pitänyt

ottaa siitä oppia; osittain he pitivät itseään liian viisaina ottamaan opetuksia

toisilta, mutta osittain puuttui rehellistä tahtoakin. Oliko meidän puolellamme

ylimalkaan propagandaa lainkaan? Valitettavasti saatan vastata ainoastaan

kieltäen. Kaikki, mitä siinä suhteessa yritettiin, oli niin riittämätöntä ja

heti alun perin väärään osunutta, ettei siitä ollut ainakaan mitään hyötyä, vaan

usein suorastaan vahinkoa. Muodoltaan epätyydyttävää, olemukseltaan

psykologisesti väärään osunutta: siihen tulokseen perusteellinen Saksan

sotapropagandan tutkiminen väkisinkin johti.



Ilmeisestikään ei ollut päästy oikein selville ensimmäisestäkään kysymyksestä,

nimittäin: onko propaganda keino vai tarkoitusperä? Se on keino, ja sen

mukaisesti sitä on arvosteltava päämäärän näkökannalta. Sen muodon täytyy siis

olla tarkoituksenmukaisesti sovellettu tukemaan sitä päämäärää, jota sen on

määrä palvella. On myöskin selvää, että päämäärän merkitys voi olla erilainen

yleisen tarpeen kannalta ja että se myöskin määrää propagandan sisäisen arvon.

Se päämäärä, jonka puolesta sodan aikana taisteltiin, oli kaikkein ylevin ja

valtavin, mitä ihminen voi ajatella: se oli meidän oman kansamme vapaus ja

riippumattomuus, elämisen mahdollisuuksien turvaaminen tulevaisuudessa ja

kansakunnan kunnia; se oli sellaista, mitä nykyhetken eriävästä mielipiteestä

huolimatta on olemassa tai paremminkin sanoen pitäisi olla olemassa, koska

kunniaa vailla olevat kansat tavallisesti ennemmin tai myöhemmin menettävät

vapautensa ja riippumattomuutensa, mikä taas vain vastaa korkeampaa

oikeudenmukaisuutta, koska kunniattomat, kehnot sukupolvet eivät ansaitse

vapautta. Mutta joka tahtoo olla pelkurimainen orja, sillä ei saa eikä voi olla

kunniaa, koska kunnia silloin joutuisi erittäin nopeasti yleisen halveksinnan

kohteeksi. Saksan kansa taisteli ihmisarvon mukaisen olemassaolon puolesta, ja

sotapropagandan tarkoituksena olisi pitänyt olla tämän taistelun tukeminen; ja

sen päämääränä täytyi olla sen auttaminen voittoon. Mutta kun kansakunnat

taistelevat tällä kiertotähdellä olemassaolostaan ja niin ollen kohtalokas

kysymys: ollako vai olla olematta tulee eteen, silloin kaikki humaanisuus tai

esteettiset harkinnat häviävät olemattomiin; sillä tuollaiset kuvitelmat eivät

häily maailmanavaruudessa eetterissä, vaan ovat lähtöisin ihmisen

mielikuvituksesta ja siihen kytkeytyneet. Hänen erotessaan tästä elämästä nuokin

käsitteet raukeavat jälleen tyhjiin, sillä luonto ei niitä tunne. Myöskin

ihmisten keskuudessa ne ovat ominaisia ainoastaan harvoille kansakunnille tai

paremminkin sanoen roduille, ja ainoastaan siinä määrin, mikäli ne ovat

lähtöisin itse noiden kansakuntien tunteista. Humaanisuus ja esteettisyys

suorastaan häviäisivät kokonaan ihmisten asumasta maailmasta, jos se menettäisi

ne rodut, jotka ovat näiden käsitteiden luojia ja kannattajia.



Siten kaikilla näillä käsitteillä on kansan taistelussa olemassaolostaan tässä

maailmassa ainoastaan toisarvoinen merkitys, jopa ne lakkaavat kokonaan olemasta

taistelun muotoja määräävinä tekijöinä, niin pian kuin taistelevan kansan

itsesäilytysvaisto voisi niiden vaikutuksesta lamaantua. Mutta se on aina ainoa

näkyvä tulos. Mitä tulee humaanisuuteen, jo Moltke lausui aikoinaan, että se

sodan aikana aina merkitsee sitä, että menetelmä muodostuu mahdollisimman

lyhyeksi, siis että kaikkein kovin ja ankarin taistelumuoto vastaa sitä kaikkein

parhaiten. Mutta jos tällaisissa asioissa yrittää ruveta lörpöttelemään

estetiikasta yms., silloin siihen voi tosiaankin olla yksi ainoa vastaus: kun on

kysymyksessä niin merkitsevä kohtalonasia kuin kansan taistelu olemassaolonsa

puolesta, silloin ei kannata puhua siitä, mitä kauneus vaatii. Kaikkein ruminta

ihmisten elämässä ja olemassaolossa on ja sellaisena pysyy orjuuden ies. Vai

mahtanevatko Schwabingin rappeutuneet kannattajat pitää Saksan kansan nykyistä

kohtaloa esteettisenä? Siitä kysymyksestä ei totisesti tarvitse keskustella

juutalaisten, tämän kulttuurihajusteen nykyaikaisten keksijöiden kanssa. Koko

heidän olemassaolonsa on kuin lihaksi tullut vastalause Jumalan kuvan

esteettisyyttä vastaan. Mutta kun nuo humaanisuus ja kauneusnäkökohdat ovat

kerran taistelun suhteen lakanneet olemasta, niitä ei voi enää käyttää

propagandan mittapuuna. Propaganda oli sodan aikana keino päämäärään

pääsemiseksi, mutta sota oli taistelua Saksan kansan olemassaolon puolesta, ja

niin ollen saattoi propagandaankin suhtautua ainoastaan tässä kohdin voimassa

olevien periaatteiden kannalta. Kaikkein julmimmat aseet olivat silloin

inhimillisiä, koska ne edellyttivät nopeampaa voittoa, ja ainoastaan ne

menetelmät olivat kauniita, jotka auttoivat kansakuntaa turvaamaan vapauden

arvoa.



Tämä asenne oli sotapropagandan suhteen ainoa mahdollinen sellaisessa

taistelussa, jota käytiin elämästä ja kuolemasta. Jos tästä olisi päästy

selvyyteen ns. määräävissä paikoissa, ei olisi ikinä voitu joutua sellaiseen

epävarmuuteen tuon aseen muodon ja käytön suhteen; sillä sekin on ainoastaan ase

vaikka kyllä totisesti peloittava ase asiantuntijan kädessä. Toinen kysymys,

jolla oli suorastaan ratkaiseva merkitys, oli tämä: kenen puoleen propagandan on

käännyttävä? Tieteellisesti sivistyneen älymystön vai vähemmän sivistystä

saaneiden suurten joukkojenko puoleen? Sen on aina ja ikuisesti kohdistuttava

ainoastaan suuriin joukkoihin! Älymystöä tai niitä varten, jotka nykyisin

valitettavasti itse usein sanovat itseään sellaiseksi ; ei ole propaganda, vaan

tieteellinen valistustoiminta. Mutta propaganda on sisällykseltään yhtä vähän

tiedettä kuin mainosjuliste esitystavaltaan taidetta semmoisenaan.

Mainosjulisteen laatimisen taito piilee siinä, että sen suunnittelija kykenee

muodon ja värien avulla herättämään suuren yleisön huomion. Taidenäyttelyn

mainosjulisteiden on määrä mainostaa vain näyttelyssä olevaa taidetta; kuta

paremmin se sille onnistuu, sitä taidokkaampi itse juliste on. Julisteen on

välitettävä edelleen yleisölle käsitys näyttelyn tarkoituksesta, mutta ei

suinkaan millään muotoa pyrittävä olemaan siinä tarjotun taiteen korvauksena.

Joka siis haluaa harrastaa taidetta itseään, sen jo täytyy tehdä enemmän kuin

tutkia julisteita, eipä edes suinkaan sillä hyvä, että kertaalleen käy läpi

näyttelyn. Häneltä täytyy odottaa, että hän perusteellisesti tutkien syventyy

yksityisiin näytteille asetettuihin teoksiin ja sitten jälkeenpäin vähitellen

muodostaa mielessään oikeudenmukaisen arvostelun.



Samoin on asianlaita senkin suhteen, mitä nykyisin tarkoitamme propaganda

sanalla. Propagandan tehtävänä ei ole yksilöiden mielipiteiden tieteellinen

muokkaus, vaan sen on kiinnitettävä suurten joukkojen huomio erinäisiin

tosiseikkoihin, ilmiöihin, tapahtumiin, välttämättömyyksiin jne., joiden

merkityksen on vasta sen ansiosta jouduttava joukkojen näköpiiriin. Propagandan

taito piilee nyt kokonaan siinä, että tämä osataan suorittaa niin oivallisesti,

että syntyy yleinen vakaumus jonkin tosiseikan todellisuudesta, jonkin

tapahtuman välttämättömyydestä, jonkin välttämättömyyden oikeudesta, jne. Mutta

kun propaganda ei itsessään, semmoisenaan ole eikä voi olla välttämättömyys,

koska sen tehtävänä aivan samoin kuin mainosjulisteenkin on joukkojen huomion

herättäminen eikä jo ennestään tieteellisen kokemuksen saavuttaneiden eikä

sellaisten opettaminen, jotka pyrkivät hankkimaan sivistystä ja tietoja, sen

vaikutuksen täytyy myöskin aina olla enemmän kohdistuneena tunteeseen ja

ainoastaan varsin ehdollisesti ns. ymmärrykseen.



Kaiken propagandan täytyy olla kansanomaista ja asettaa henkinen tasonsa niiden

käsityskyvyn mukaan, jotka ovat älyltään kaikkein vaatimattomimpia niistä,

joiden puoleen se pyrkii kääntymään. Sen mukaan sen puhtaasti henkinen taso on

asetettava sitä vaatimattomammaksi, kuta suurempi on se ihmisjoukko, johon sen

on kohdistuttava. Mutta jos on kysymyksessä, niin kuin silloin, kun tehdään

propagandaa sodankestämisen puolesta, kokonaisen kansan vetäminen sen

vaikutuspiiriin, silloin ei voida ikinä olla liian varovaisia koetettaessa

välttää liian suuria henkisiä edellytyksiä. Kuta vaatimattomampi propagandan

tieteellinen painolasti on ja kuta enemmän se yksinomaan ottaa huomioon suurten

joukkojen tuntemistavan, sitä tehokkaammaksi sen vaikutus muodostuu. Mutta tämä

juuri on parhaana todistuksena propagandan oikeaan tai harhaan osumisesta eikä

suinkaan muutamien tiedemiesten tai esteettisten nuorukaisten onnistunut

tyydytys.



Propagandan taito piilee juuri siinä, että se käsittäen suurten joukkojen

tunnepitoisen aatemaailman, löytää sielullisesti oikeassa muodossa tien laajojen

kansankerrosten huomioon ja sitä tietä edelleen sydämeen. Etteivät meikäläiset

rikkiviisaat tätä käsitä, se on vain todistuksena heidän ajatustensa

velttoudesta tai omahyväisyydestä. Mutta jos ymmärretään, miten välttämätöntä on

soveltaa propagandan mainoskyky suurten joukkojen tason mukaan, siitä jo saadaan

seuraava opetus: On väärin yrittää antaa propagandalle tieteellisen opetuksen

monipuolisuutta. Suurten joukkojen vastaanottokyky on varsin suppea, ymmärrys

vähäinen, sen sijaan unohtamiskyky suuri. Näistä tosiasioista lähtien täytyy

kaiken tehokkaan propagandan rajoittua muutamiin hyvin harvoihin kohtiin ja

käyttää niitä iskusanojen tapaan niin kauan, kunnes varmasti jok'ainoa sellaiset

sanat kuullessaan kykenee kuvittelemaan halutun mielessään. Niin pian kuin tämä

periaate uhrataan ja pyritään monipuoliseksi, propagandan vaikutus saadaan

haihtumaan olemattomiin, koska suuret joukot eivät silloin jaksa sulattaa

eivätkä säilyttää tarjottua muistissaan. Siitä tulos heikkenee ja lopuksi jää

kokonaan saavuttamatta. Kuta suuripiirteisemmät propagandaesityksen yleisten

suuntaviivojen on määrä olla, sitä psykologisesti oikeampaan täytyy sen

taktiikan määräämisen osua. Siinä esim. iskettiin kerta kaikkiaan harhaan, että

viholliset koetettiin kuvata naurettaviksi, niin kuin erikoisesti tapahtui

itävaltalaisessa ja saksalaisessa pilalehtipropagandassa. Siinä osuttiin perin

pohjin harhaan, koska sotilaat iskiessään yhteen vihollisen kanssa saivat tästä

heti paikalla pakostakin aivan toisen käsityksen, mikä sitten kostautui mitä

hirvittävämmällä tavalla; sillä nyt saksalainen sotamies, vihollisen vastarinnan

hänessä herättämän välittömän vaikutuksen alaisena, tunsi, että ne, jotka olivat

pitäneet huolen hänen siihenastisesta valistuksestaan, olivat hänet pettäneet,

ja sen sijaan, että hänen taistelunhalunsa tai vaikka vain lujuutensa olisi

siitä kasvanut, tapahtui juuri päinvastaista. Mies menetti rohkeutensa.



Englantilaisten ja amerikkalaisten sotapropaganda oli sen sijaan psykologisesti

oikeaan osunutta. Kuvaillessaan omalle kansalleen saksalaiset raakalaisiksi ja

hunneiksi se jo ennakolta valmisti jokaista yksityistä sotilasta sodan kauhuihin

ja siten osaltaan auttoi häntä säästymään pettymyksiltä. Kaikkein hirvittävinkin

häntä vastaan käytetty ase tuntui nyt vain hänen siihen saakka saamansa

valistuksen vahvistukselta ja lujitti samoin luottamusta oman hallituksen

väitteiden paikkansapitävyyteen, samalla kuin se toisaalta yhä vain yllytti

vihaa ja raivoa konnamaista vihollista kohtaan. Sillä niiden vastustajan aseiden

hirvittävä vaikutus, jotka hän nyt joutui omakohtaisesti tuntemaan, vakiintui

hänen mielessään vähitellen todistukseksi raakalaismaisen vihollisen jo

ennestään tunnetusta hunnimaisesta raakuudesta hänen tulematta hetkeäkään

ajatelleeksi, että hänen omat aseensa ehkä, jopa todennäköisestikin voivat

vaikuttaa vieläkin hirvittävämmiltä. Siten eivät varsinkaan englantilaiset

sotilaat koskaan voineet tuntea sellaista, että heille oli kotoa annettu vääriä

tietoja, mutta saksalaisen sotamiehen suhteen asianlaita oli valitettavasti

siten niin suuressa määrin, että hän loppujen lopuksi torjui ylipäänsä kaiken,

mitä tältä taholta tuli, huijauksena, kouristuksenomaisina yrityksinä. Kaikki

tyynni seurauksena siitä, että propagandaa hoitamaan luultiin voitavan komentaa

mikä tahansa aasi (tai muuten järkevä mies), sen sijaan että olisi käsitetty,

että ainoastaan kaikkein nerokkaimmat ihmissielun tuntijat juuri ja juuri voivat

siihen pystyä. Saksalainen sotapropaganda oli niin muodoin voittamaton koulu ja

havaintoesimerkki sellaisesta valistustoiminnasta, jonka vaikutus koitui juuri

päinvastaiseksi kuin mihin sillä pyrittiin, koska siitä täydelleen puuttui

psykologisesti oikeaa harkintaa. Mutta vihollisesta oli verrattoman paljon

oppimista sille, joka avoimin silmin ja tuntoaisti kalkkiutumattomana otti

neljän ja puolen vuoden ajan vastaan vihollisprobagandan kohti vyöryvät

tulva;aallot.



Kaikkein huonoimmin kuitenkin ymmärrettiin kaiken propagandatoiminnan aivan

ensimmäinen edellytys, nimittäin sen suorastaan periaatteellisesti

subjektiivisesti yksipuolinen asennoituminen jok'ikiseen muokkaamaansa

kysymykseen. Tässä kohdin tehtiin syntiä sillä tavalla ja lisäksi vielä heti

sodan alussa ylhäältä alas asti, että se jo oikeutti epäilemään, saattoiko niin

paljoa mielettömyyttä todellakin pitää pelkästään sulasta tyhmyydestä johtuvana.

Mitä sanottaisiin esimerkiksi sellaisesta julisteesta, jonka määrä mainostaa

uutta saippualajia, mutta jossa samalla mainitaan toisiakin saippualajeja

hyviksi? Sellaiselle vain pudistettaisiin päätä. Mutta aivan samalla tavalla on

myöskin valtiollisen mainostuksen laita.



Propagandan tehtävänä ei ole esim. punnita eri oikeuksia, vaan yksinomaan

korostaa sitä oikeutta, jota sen on määrä edustaa. Sen ei pidä ulkokohtaisesti

tutkia myös totuutta, sikäli kuin se on suotuisa toisille, taritakseen sitä

sitten suurille joukoille rikkioppineen tunnollisesti, vaan taukoamatta palvella

omaa asiaansa. Oli perin väärin ruveta pohtimaan sotaan syyllisyyttä

lähtökohtana se katsantokanta, ettei Saksaa voitu yksin tehdä vastuunalaiseksi

tämän suuren onnettomuuden tapahtumisesta, vaan oikein olisi ollut vyöryttää

koko syy tykkänään vastustajan niskoille, siinäkin tapauksessa, ettei se olisi

vastannutkaan todellista asian menoa, niin kuin asia nyt todellisuudessa sentään

oli. Mutta mitä tästä puolinaisuudesta oli seurauksena?



Kansan syvät rivit eivät ole diplomaatteja eivätkä valtio-opin opettajia, eivät

edes pelkästään järkevän arvostelukykyisiä miehiä, vaan yhtä horjuvia ja

vaikutuksille alttiita kuin epäilykseen ja epävarmuuteen taipuviakin

ihmislapsia. Jos nyt oma propaganda kerrankaan myöntää vastapuolella olevan

oikeuden häivettäkään puolellaan, silloin on jo kylvetty oman asian oikeuden

epäilyksen siemen. Suuret joukot eivät pysty erottamaan, missä vieraan vääryys

loppuu ja oma alkaa. Ne käyvät sellaisessa tapauksessa epävarmoiksi ja

epäluuloisiksi, varsinkin kun vastustaja ei tee samaa tyhmyyttä, vaan omasta

puolestaan sysää kaiken mahdollisen ja mahdottoman syyn vihollisensa niskoille.

Mikä silloin on ymmärrettävämpää, kuin että oma kansa loppujen lopuksi uskoo

jopa enemmän vihollisen propagandaa, joka jatkuu tiiviimpänä, yhtenäisempänä,

kuin omaa? Ja erikoisesti vielä sellainen kansa, joka jo muutenkin potee

objektiivisuusvimmaa siinä määrin kuin Saksan kansa! Sen keskuudessahan näet

jok'ikinen panee parastaan, ettei vain suinkaan tulisi tehneeksi viholliselle

vääryyttä, senkään uhalla, että omaa kansaa ja valtiota voisivat kohdata mitä

suurimmat onnettomuudet, jopa tuho.



Ettei määräävissä paikoissa tietystikään ole tarkoitettu sellaista, se ei

ensinkään tule suurten joukkojen tietoisuuteen. Kansa on suurimmalta osaltaan

olemukseltaan ja mieleltään siksi naismaista, ettei sen ajatuksia ja toimintaa

määrää niinkään paljon kuivan järkevä harkinta kuin pikemminkin tunnepitoinen

vaisto. Tuo vaisto ei ole monimutkainen, vaan päinvastoin hyvin yksinkertainen

ja ahdas. Siinä ei ole monia eri vivahteita, on vain joko kyllä tai ei, rakkaus

tai viha, oikeus tai vääryys, totuus tai valhe, ei koskaan puoleksi toista ja

puoleksi toista tai osaksi jompaakumpaa jne. Kaiken sen ymmärsi varsinkin

englantilainen propaganda todella nerokkaalla tavalla ; ja otti sen huomioon.

Siinä ei tosiaankaan ollut lainkaan puolinaisuuksia, jotka olisivat voineet

panna miehen epäilemään.



Todistuksena suurten joukkojen tunteiden alkukantaisuuden loistavasta

tuntemuksesta oli sen asiaintilan mukaan sovellettu kauhupropaganda, joka yhtä

häikäilemättömästi kuin nerokkaallakin tavalla turvasi siveellisen

vastustuskyvyn säilymisen edellytykset rintamalla jopa suurimpienkin todellisten

tappioiden sattuessa, sekä edelleen se, että saksalainen vihollinen kerta

kaikkiaan yhtä iskevästi ristiinnaulittiin ainoana sodan syttymiseen syyllisenä;

se oli valhe, joka ainoastaan sen ansiosta, että sitä niin rajattoman, julkean

ja yksipuolisen itsepintaisesti toitotettiin, sopeutui suurten kansanjoukkojen

tunnepitoiseen, aina äärimmäiseen asennoitumiseen ja joka sen vuoksi myös

uskottiin. Miten tavattoman tehoisaa tämänlaatuinen propaganda oli, sen osoitti

selvästi se tosiseikka, että se vielä neljän vuoden kuluttua ei ainoastaan

saanut liittolaisten armeijoja kestämään loppuun asti, vaan alkoipa lisäksi

syöpyä meidän omaankin kansaamme. Ei todellakaan ollut lupa ihmetellä, ettei

meikäläiselle propagandalle ollut suotu samanlaista menestystä. Jo sen

sisäisessä epämääräisyydessä piili sen tehottomuuden itu. Ja vihdoin jo sen

sisällyksestäkin johtuen oli kaikkea muuta kuin todennäköistä, että se olisi

voinut tehdä suuriin joukkoihin välttämätöntä vaikutusta. Että mokoman laimean

pasifistisen huuhdeveden avulla voitaisiin innostaa ja hurmata miehiä menemään

kuolemaan, sellaista tohtivat toivoa ainoastaan Saksan nerottomat valtiomiehet.

Niinpä siis koko tuo viheliäinen tuote oli hyödytöntä, jopa suorastaan

vahingollistakin. Mutta suurinkaan propagandan suunnittelun nerokkuus ei

sittenkään johda ollenkaan menestykseen, jollei alati pidetä mitä tarkimmin

silmällä perustavanluonteista periaatetta. Sen pitää rajoittua käsittelemään

harvoja asioita, mutta sitten toistaa niitä loppumattomiin. Kestävyys ja sitkeys

ovat tässä samoin kuin monen monessa muussakin asiassa tässä maailmassa

menestyksen ensimmäinen ja tärkein edellytys.



Nimenomaan propagandan alalla ei saa koskaan antautua kaunosielujen eikä

velttoutuneiden miesten johdettavaksi: edellisten johdettavaksi siksi, että

siinä tapauksessa sisällys sekä muodoltaan että ilmaisutavaltaan lyhyessä ajassa

kehittyy sellaiseksi, ettei se ole omansa suurille joukoille, vaan paremminkin

kirjallisissa teeseuroissa; jälkimmäisiä taas on sen vuoksi pelättävä ja visusti

varottava, että heidän raikkaiden tunteiden puutteensa saa heidät aina etsimään

uusia ärsykkeitä ja kiihokkeita. Sellaiset ihmiset kyllästyvät varsin pian

kaikkeen: he haluavat vaihtelua eivätkä ikinä ymmärrä paneutua sellaisten

aikalaistensa tarpeisiin, jotka eivät ole vielä yhtä velttoutuneita kuin he

itse, saati sitten noita tarpeita käsittää. He ovat aina ensimmäisinä

arvostelemassa propagandaa tai pikemminkin sen sisältöä, joka heistä tuntuu

liian perinteiseltä, liian kuluneelta, toiste taas aikansa eläneeltä, jne. He

haluavat aina jotakin uutta, hakevat vaihtelua, ja siten heistä tulee jokaisen

vaikuttavan, tehokkaan poliittisen joukkojenvaltauksen todellisia

verivihollisia. Sillä niin pian kuin propagandan järjestely ja sisällys alkaa

mukautua heidän tarpeidensa mukaiseksi, se menettää kaiken lujuutensa ja menee

sen sijaan kokonaan hajalle. Propaganda ei ole kuitenkaan olemassa sen vuoksi,

että se hankkisi velttoutuneille pikku herroille kiinnostavaa vaihtelua, vaan

sen pitää vakuuttaa, ja ennen kaikkea saada vakuuttumaan suuret joukot. Mutta

koska nämä ovat kankeita ja jäykkiä, ne tarvitsevat aina tietyn aikansa, ennen

kuin ovat valmiit edes perehtymään johonkin asiaan, ja vasta kaikkein

yksinkertaisimpia käsitteitä tuhannesti toistamalla suuret joukot saadaan

vihdoin muistamaan. Mikäli propagandanteossa halutaan vaihtelua, ei itse sen

sisältöä, mitä propagandan avulla on määrä julistaa, saa koskaan muuttaa, vaan

sen täytyy aina sanoa lopuksi sama asia. Niinpä täytyy samaa iskusanaa tietenkin

valaista usealta eri puolelta, mutta aina pitää jokaisen katsauksen lopun

päättyä itse iskusanaan. Ainoastaan sillä tavalla propaganda voi vaikuttaa ja se

todella vaikuttaakin yhtenäiseltä ja kiinteältä.



Tämä suuri linja yksin, josta ei koskaan saa poiketa syrjään, voi alati

yhtäläisenä pysyvällä tavalla, johdonmukaisesti tähdennettynä johtaa lopulliseen

menestykseen. Silloin voidaan ihmettelyä tuntien todeta, miten tavattomiin,

melkeinpä käsittämättömiin tuloksiin sellaisella sitkeydellä ja kestävyydellä

voi päästä. Jokaisen propagandan onnistuminen on, yhtä hyvin liike-elämässä kuin

valtiollisellakin alalla, sen varassa, miten kauan ja miten tasaisen

yhtenäisesti sitä käytetään.

Tässäkin suhteessa vihollistemme sotapropagandan tarjoama esimerkki oli

esikuvallinen: se oli rajoitettu vain muutamia harvoja näkökohtia käsittäväksi,

suunniteltu yksinomaan suuria joukkoja silmällä pitäen, sitä harjoitettiin

uupumattoman sitkeästi. Koko sodan aika käytettiin kerta kaikkiaan oikeiksi

tunnustettuja perusajatuksia ja esittämismuotoja tekemättä koskaan

vähäpätöisimpiäkään muutoksia. Aluksi tämän propagandan julkeat, röyhkeät

väitteet saivat sen tuntumaan mielettömältä, sitten se muuttui epämieluisaksi,

ja lopulta sitä uskottiin. Neljän ja puolen vuoden kuluttua Saksassa puhkesi

vallankumous, jonka iskusanat olivat peräisin vihollisten sotapropagandasta.



Mutta Englannissa älyttiin vielä lisäksi eräs seikka, nimittäin että tämän

henkisen aseen menestyksen mahdollisuus on kokonaan sen käytön laajuuden

varassa, mutta että sen menestys runsaasti korvaa kaikki kustannukset.

Propagandaa pidettiin siellä ensiarvoisena aseena, jota vastoin se meillä oli

työttömien poliitikkojen viimeisenä hätäaputyönä ja vaatimattomien urhojen

suojapaikkana. Sen menestys olikin, kun kaikki otetaan huomioon, tyhjän

arvoinen.
7. luku.
VALLANKUMOUS.

Vuonna 1915 oli vihollispropaganda alkanut tunkeutua keskuuteemme, v:sta 1916 se

kävi alati tehokkaammaksi, ja v:n 1918 alusta se paisui suoranaiseksi tulvaksi.

Nyt saattoikin jo joka askelella nähdä tuon sielujenpyydystyksen seurauksia.

Armeija oppi vähän kerrassaan ajattelemaan vihollisen toivomalla tavalla.



Saksalainen vastavaikutus sen sijaan petti kerrassaan. Armeijan silloisella

henkisellä ja tahdonomaisella johtajalla oli kyllä tarkoituksena ja hänellä oli

päättäväisyyttäkin ryhtyä taisteluun tällä alalla, mutta puuttui sitä välinettä,

koneistoa, joka siihen olisi ollut tarpeen. Psykologiselta kannalta olikin

erehdys antaa joukkojen itsensä ryhtyä tätä valistustoimintaa harjoittamaan. Jos

sen mieli olla tehokasta, sen piti tulla kotiseudulta. Ainoastaan siinä

tapauksessa saattoi toivoa sen tehoavan miehiin, jotka lopulta olivat kohta

neljän vuoden ajan suorittaneet kotiseudun puolesta kuolemattomia sankaritekoja

ja kärsineet kieltäymyksiä. Mutta mitä heille tuli kotiseudulta? Oliko se, että

kotiseutu petti, typeryyttä vai rikollisuutta? Sydänkesällä 1918, sen jälkeen

kun Marne'in eteläranta oli tyhjennetty, menetteli varsinkin Saksan

sanomalehdistö niin viheliäisen taitamattomasti, jopa rikollisen tyhmästi, että

mielessäni heräsi päivä päivältä kiihtyvän suuttumuksen ja närkästyksen ohella

kysymys, eikö tosiaankaan ollut ketään, joka olisi kyennyt tekemään lopun

mokomasta armeijan sankarimielen henkisestä hävittämisestä. Mitä tapahtui

Ranskassa, kun me v. 1914 ennenkuulumattomassa voitonrynnistyksessä tunkeuduimme

tuohon maahan? Mitä Italia teki niinä päivinä, jolloin sen Isonzon;rintama

murtui? Ja mitä Ranska taaskin keväällä 1918, kun saksalaisten divisioonien

hyökkäys näytti kohottavan asemat irti saranoiltaan ja raskaiden

kaukotykkipatterien pitkälle ulottuva käsivarsi alkoi kolkuttaa Pariisin

portteja? Miten siellä olikaan kiireesti perääntyviin rykmentteihin lietsomalla

lietsottu hehkuvan polttavaa kansalliskiihkoa! Miten propaganda ja nerokas

joukkosuggestio työskentelivätkään saadakseen uskon lopulliseen voittoon taas

elpymään murtuneilla rintamillakin! Mutta mitä meillä sillä välin tapahtui? Ei

mitään, tai sitten vielä pahempaa.



Viha ja suuttumus valtasivat niinä aikoina usein mieleni saadessani

luettavakseni tuoreimmat sanomalehdet ja niiden palstoilla harjoitetun

psykologisen joukkomurhan ilmestyessä silmieni eteen. Monet kerrat kiusasi

mieltäni ajatus, että jos Kaitselmus olisi asettanut Saksan

propagandapalvelukseen noiden kykenemättömien tai haluttomien miesten tilalle

minut, kohtalo olisi antanut taistelun päättyä toisin. Noina kuukausina tunsin

ensi kerran sen kohtalon koko luihun salakavaluuden, joka piteli minua kiinni

rintamalla ja paikassa, missä minkä tahansa neekerin sattumalta paukauttama

laukaus voisi tehdä minusta lopun, vaikka olisin toisella paikalla voinut

suorittaa isänmaalle aivan toisenmoisia palveluksia! Sillä että sellainen olisi

minulle onnistunut, julkenin uskoa jo tuona aikana. Mutta minähän olin nimetön

mies, yksi kahdeksan miljoonan joukossa!



Siispä oli parempi pitää suunsa kiinni ja täyttää velvollisuutensa sillä

paikalla mahdollisimman hyvin.



Kesällä 1915 saimme käsiimme ensimmäiset vihollisten lentolehtiset. Niiden

sisällys oli, vaikka esityksen muoto hiukan vaihtelikin, melkein aina sama, että

nimittäin Saksassa hätä ja puute kasvoivat kasvamistaan, sotaa jatkui

loppumattomiin voitonmahdollisuuksien vähetessä vähenemistään; kotiseudun väestö

halusikin sen vuoksi rauhaa, mutta militarismi ja keisari eivät sitä sallineet;

koko maailma ; joka tämän muuten tiesi aivan hyvin ; ei käynytkään sotaa Saksan

kansaa, vaan sen sijaan yksinomaan ainoaa syyllistä, keisaria, vastaan;

taistelusta ei niin muodoin tulisi ikinä loppua, ennen kuin tuo rauhallisen

ihmiskunnan vihollinen olisi syrjäytetty; mutta rauhaa rakastavat ja

demokraattiset kansakunnat ottaisivat sodan päätyttyä Saksan kansan mukaan

ikuisen maailmanrauhan liittoon, joka rauha olisi taattu siitä hetkestä alkaen,

jolloin preussilainen militarismi olisi murskattu.



Niissä esitetyn paremmaksi valaisuksi oli niihin painettu usein jäljennöksinä

kotiseudulta lähetettyjä ä kirjeitä, joiden sisällys tuntui tukevan mainittuja

väitteitä. Ylipäänsä siihen aikaan kaikille moisille yrityksille vain

naurettiin. Lentolehtiset luettiin, sitten lähetettiin rintaman taakse ylempiin

esikuntiin ja enimmäkseen unohdettiin, kunnes tuuli taaskin kantoi niitä

yläilmoista ampumahautoihin uuden varaston; noita lehtisiä meidän puolellemme

tuomaan näet käytettiin enimmäkseen lentokoneita. Tuon lajin propagandassa pisti

ennen pitkää väkisinkin silmään muudan seikka, nimittäin se, että jokaisella

rintamalohkolla, missä oli baijerilaisia joukkoja, erittäin johdonmukaisesti

hyökkäiltiin Preussin kimppuun ja vakuuteltiin, ei ainoastaan, että nimenomaan

Preussi oli varsinainen sotaan syyllinen ja siitä kokonaan vastuussa, vaan

myöskin, ettei muka tunnettu vähintäkään vihamielisyyttä Baijeria kohtaan; tosin

kyllä ei Baijeriakaan voitu auttaa, niin kauan kuin se oli preussilaisen

militarismin palveluksessa, s.o. istui omilla housuillaan tulessa sen puolesta.

Tuollaisista vaikutusyrityksistä alkoi tosiasiallisesti jo v. 1915 aiheutua

eräitä seurauksia. Preussilaisvastainen mieliala yltyi joukko osastoissa aivan

ilmeisesti ; mutta sen johdosta ei ylhäältäpäin ryhdytty, ei niin ainoaa kertaa

toimenpiteisiin sitä vastaan. Tämä oli enemmän kuin pelkkä laiminlyönninsynti,

jonka täytyi joskus tuonnempana, ennemmin tai myöhemmin, mitä onnettomimmalla

tavalla kostautua, ei kylläkään Preussille, vaan Saksan kansalle, ja siihenhän

toki itse Baijerikin kuuluu. Tässä suhteessa vihollispropaganda alkoi jo v:sta

1916 lähtien saavuttaa ehdotonta menestystä.



Samoin olivat suoraan kotiseudulta lähetetyt surkeat ruikutuskirjeet jo kauan

sitten alkaneet vaikuttaa. Nyttemmin ei vastustajan enää ollenkaan tarvinnut

lähetellä niitä rintamalle lentolehtisten mukana jne. Niitäkään vastaan ei

hallituksen taholta tapahtunut mitään, lukuun ottamatta eräitä psykologiselta

kannalta aivan aasimaisen typeriä kehoituksia ja varoituksia. Rintamalle tulvi

niin kuin ennenkin tulvimalla tuota myrkkyä, jota ajattelemattomat naisihmiset

kotiseudulla kehräsivät kokoon, tietysti ollenkaan aavistamattakaan, että se oli

keino, millä lujittaa vastustajan voitonvarmuutta äärimmäiseen saakka ja joka

siten pidensi ja kovensi heidän omien rakkaimpiensa kärsimyksiä rintamalla.

Saksan naisten ajattelemattomat kirjeet maksoivat seuraavina aikoina

satojentuhansien miesten hengen. Siten ilmeni jo v. 1916 eräitä arveluttavia

oireita. Rintama nurisi ja napisi, oli jo tyytymätön moneen seikkaan ja väliin

syystäkin närkästyksissään. Miesten itsensä nähdessä nälkää ja kärsiessä ja

heidän omaistensa kamppaillessa kotona puutteen ja kurjuuden kynsissä oli

toisilla tahoilla yltäkylläisyyttä ja mässäystä. Niin, eipä itse

taistelurintamallakaan tässä suhteessa kaikki ollut, niin kuin olisi pitänyt

olla. Siten siis jo noihin aikoihin näkyi hienokseltaan tulevan pulan ja pulman

enteitä ; mutta nämä olivat yhä vielä pelkästään sisäisiä asioita. Sama mies,

joka vast'ikään oli haukkunut ja sättinyt ja nurissut, teki muutaman minuutin

perästä velvollisuutensa sanaakaan sanomatta, ikään kuin se olisi ollut

itsestään selvää. Sama komppania, joka oli ollut tyytymätön, pureutui siihen

ampumahaudan pätkään, jota sen oli puolustettava, niin sisukkaasti, kuin koko

Saksan kohtalo olisi ollut tuon muutaman sadan metrin pituisen

liejukuoppakaivannon varassa. Tuo oli yhä vielä sama vanhan, suurenmoisen

sankariarmeijan rintama! Sen ja kotiseudun välinen erotus minun oli määrä tulla

tuntemaan räikeän muutoksen yhteydessä.



Syyskuun lopulla 1916 lähti se divisioona, johon kuuluin, Somme ;joen

taisteluun. Se oli meillä ensimmäinen niistä taisteluista, joissa käytettiin

suunnattomat määrät taisteluvälineitä, ja vaikutus olikin sitten semmoinen, että

sitä on vaikea kuvailla ; pikemminkin helvettiä kuin sotaa. Saksalaisten rintama

kesti rumputulen viikkokausia raivoavassa hirmumyrskyssä; väliin se painui vähän

matkaa taaksepäin, sitten se taas eteni vuorostaan, mutta koskaan se ei

väistynyt. Lokakuun 7 p:nä 1916 haavoituin. Pääsin onnellisesti rintaman taakse,

ja sitten minut määrättiin vietäväksi sairaalajunassa Saksaan. Siitä oli nyt

kulunut kaksi vuotta, kun olin viimeksi nähnyt oman maani, melkein loppumattoman

pitkä aika niissä olosuhteissa. Tuskin osasin enää oikein kuvitella mielessäni,

minkä näköisiä olivat sellaiset saksalaiset, joilla ei ollut asetakkia.

Maatessani Hermies'ssä pääsidontapaikassa sairaalassa hätkähdin melkein kuin

pelästyneenä, kun äkkiä minun vieressäni makaavaa miestä puhutteli saksalainen

nainen, sairaanhoitajatar.



Kahden vuoden kuluttua ensi kerran sellainen ääni! Mutta kuta lähemmä rajaa

meitä kotiin kuljettava juna ehti, sitä suurempi levottomuus heräsi jokaisen

rinnassa. Ohitsemme soluivat kaikki ne paikat, joiden kautta olimme kaksi vuotta

aikaisemmin matkanneet nuorina sotamiehinä; siinä meni Bryssel, Löwen, Luttich,

ja lopuksi arvelimme tuntevamme ensimmäisen saksalaisen talon korkeasta päädystä

ja somista ikkunaluukuista. Isänmaa! Lokakuussa 1914 oli suonissamme palanut

myrskyisä innostus ajaessamme rajan poikki, nyt siellä vallitsi hiljaisuus ja

mielenliikutus. Jokainen tunsi itsensä onnelliseksi, kun kohtalo vielä kerran

salli hänen nähdä sen, mitä oli suojeltava omalla hengellään; ja jokainen

melkein häpesi toisen katsetta. Melkein sotaan lähtöni kaksivuotispäivänä

jouduin Beelitzin sairaalaan Berliinin lähistölle.



Millainen muutos! Somme ;joen taisteluiden liejusta tuon ihmerakennuksen

valkoisiin vuoteisiin! Aluksi ei tahtonut millään uskaltaa oikein ojentautua

niihin pitkäkseen. Vasta vähitellen tottui tähän uuteen maailmaan.

Valitettavasti vain tämä maailma oli uusi eräässä toisessakin suhteessa. Rintama

;armeijan henki ei tuntunut enää olevankaan täällä vieraana. Ensi kerran kuulin

nyt täällä sellaista, mikä rintamalla oli vielä tuntematonta: kehuskelua omalla

pelkuruudella. Sillä niin paljon kuin rintamalla kuulikin haukkumasanoja ja

napinaa, ei kuitenkaan ikinä kehoitusta lyömään velvollisuutensa laimin, saati

jänishousujen ihannointia. Ei! Pelkuri oli yhä vieläkin pelkuri ja raukka eikä

yhtään sen kummempi; hänen osakseen tuli aina yleinen halveksinta, samoin kuin

todellisen sankarin osaksi aina yleinen ihailu. Mutta täällä sairaalassa

asiaintila oli osittain jo melkein päinvastainen: kehnoimmat, luonteettomimmat

kiihottajat olivat aina suuna ja päänä ja koettivat kaikin viheliäisen

kaunopuheisuutensa keinoin esittää kunnon sotilaan käsitteen naurettavaksi ja

pelkuriraukan luonteettomuuden noudatettavaksi esimerkiksi. Varsinkin pari

lurjusta piti suurta suuta.. Toinen kehuskeli sillä, että itse oli vetäissyt

kätensä piikkilankaesteen läpi päästäkseen siten sairaalaan; huolimatta eto

haavastaan hän tuntui oleskelleen täällä tavattoman kauan, samoin kuin hän oli

ainoastaan petoskauppaa päässyt sairaalajunassa takaisin Saksaan. Tuo myrkkyä

sylkevä mies meni niin pitkälle, että hän röyhkeästi, pää pystyssä esitti oman

pelkurimaisuutensa suuremman urhoollisuuden ilmaukseksi kuin rehellisen sotilaan

sankarikuoleman. Monet kuuntelivat äänettöminä, toiset lähtivät tiehensä, mutta

muutamat kannattivatkin häntä. Minua inhotti niin, että inho kohosi kurkkuun

asti, mutta kiihottajaa suvaittiin laitoksessa kaikessa rauhassa. Minkäpä siinä

teki? Sairaalan johdon täytyi varmasti tietää, kuka ja mikä hän oli miehiään, ja

se tiesikin sen. Mutta kuitenkaan ei pantu tikkua ristiin. Kun taaskin pääsin

kunnolla kävelemään, sain luvan pistäytyä Berliinissä.



Hätä ja puute oli ilmeisesti kaikkialla ankara. Miljoonakaupunki näki nälkää.

Tyytymättömyys oli suuri. Muutamissa sotilaskodeissa oli sävy samanlainen kuin

sairaalassa. Sai sen käsityksen, että tuollaiset lurjukset aivan tahallaan

etsivät sellaisia paikkoja levittääkseen mielipiteitään. Mutta itse Münchenissä

asiat olivat vielä paljon pahemmin! Kun olin parantuneena päässyt pois

sairaalasta ja saanut määräyksen täydennyspataljoonaan, en tahtonut tuntea

kaupunkia entisekseen. Ärtyisyyttä, tyytymättömyyttä ja haukkumasanoja, missä

ikinä liikkuikin! Itse täydennyspataljoonassakin mieliala oli alapuolella kaiken

arvostelun. Täällä oli vielä osaltaan vaikuttamassa se mahdottoman kömpelö tapa,

miten rintamasotilaita kohtelivat vanhat opetusupseerit, jotka eivät olleet

koskaan itse olleet rintamalla ja joista jo siitä syystä vain osa pääsi

siedettävään suhteeseen vanhojen sotamiesten kanssa. Näillä oli kerta kaikkiaan

omat tietyt omituisuutensa, jotka olivat ymmärrettävissä rintamapalveluksen

vaikutuksina, mutta joita noiden täydennysjoukko osastojen johtajien oli aivan

mahdoton käsittää, jota vastoin itsekin rintamalta tulleet upseerit ainakin

pystyivät niitä ymmärtämään. Jälkimmäisiä upseereja miehistö tietenkin

kunnioitti aivan toisella tavalla kuin etappikomentajia. Mutta ottamatta tätä

ollenkaan huomioon yleinen mieliala oli viheliäisen kurja; piileskelyä,

pinnaamista, pidettiin jo melkeinpä suuremman viisauden merkkinä, uskollista

kestävyyttä sen sijaan sisäisen heikkouden ja ahdasjärkisyyden osoituksena.

Toimistot olivat täynnä juutalaisia. Melkein jok'ikinen kirjuri oli juutalainen,

ja jokainen juutalainen oli kirjuri. Ihmettelin valitun kansan sotilaiden

paljoutta enkä voinut olla vertailematta sitä sen rintamalla olevien edustajien

harvalukuisuuteen.



Vielä surkeammat olivat olot talouselämässä. Siellä Juudan kansa oli käynyt

tosiasiallisesti välttämättömäksi. Hämähäkki alkoi hitaasti imeä verta kansan

suonista. Oli valittu kiertotieksi sotayhtymät ja siitä saatu ase, jolla

kansallisesta ja vapaasta talouselämästä voitiin vähitellen tehdä loppu. Alati

korostettiin rajattoman keskityksen välttämättömyyttä. Niin oli jo vuonna

1916/17 tosiasiallisesti melkein koko tuotanto rahajuutalaisten valvonnassa.

Mutta keneen kansan viha nyt kohdistui? Tuona aikana huomasin kauhukseni, että

oltiin menossa kohti onnettomuutta, jonka täytyi johtaa romahdukseen, jollei

sitä ajoissa saatu torjutuksi. Juutalaisten varastaessa koko kansakunnalta ja

pakottaessa sen valtiutensa alaiseksi harjoitettiin kiihotusta ja yllytystä

preussilaisia vastaan. Samoin kuin rintamalla ei täällä kotiseudullakaan tehty

ylhäältäpäin yhtään mitään tuon myrkkyprobagandan vastustamiseksi. Ei näkynyt

ollenkaan aavistettavankaan, että Preussin sortuminen ei suinkaan aiheuttaisi

Baijerille nousua, vaan että edellisen kukistuminen auttamattomasti vetäisi

jälkimmäisenkin mukaansa kurimukseen. Tuollainen menettely , tuotti minulle

sanomatonta tuskaa. Havaitsin sen vain mitä nerokkaimmaksi juutalaisten

tempuksi, jonka oli määrä kääntää yleinen huomio pois heistä ja kohdistaa se

toisiin. Baijerilaisten ja preussilaisten riidellessä keskenään he riistivät

molempien elämisen mahdollisuudet aivan nenän edestä; samalla aikaa, jolloin

Baijerissa haukuttiin preussilaisia, juutalaiset järjestivät vallankumouksen ja

murskasivat samalla kertaa sekä Preussin että Baijerin. En voinut kärsiä noita

kirottuja Saksan eri heimojen välisiä riitoja ja kiitin kauppojani kun pääsin

taas takaisin rintamalle, jonne olinkin ilmoittautunut uudelleen heti Müncheniin

saavuttuani. Maaliskuun alussa v. 1917 olin sitten taas entisessä rykmentissäni.



V:n 1917 lopulla tuntui armeijan masentuneisuuden aallonpohjasta päästyn. Koko

armeija sai Venäjän luhistumisen jälkeen uutta rohkeutta ja uutta toivoa.

Vakaumus, että taistelu sentään loppujen lopuksikin päättyisi Saksan voittoon,

alkoi yhä suuremmassa määrin päästä joukoissa vallalle. Taaskin kuului laulua,

ja kovanonnenkoikkujat, korpit kävivät harvinaisemmiksi. Taaskin luotettiin

isänmaan tulevaisuuteen. Erikoisesti Italian romahdusmainen tappio syksyllä 1917

oli vaikuttanut ihmeellisesti; tätä voittoa näet pidettiin todistuksena siitä,

että oli mahdollista murtaa rintama muuallakin kuin Venäjän sotanäyttämöllä.

Ihana usko valautui nyt taaskin miljooniin sydämiin ja sai ne helpotuksesta

hengähtäen suhtautumaan luottavasti vuoteen 1918. Vastustaja sen sijaan oli

ilmeisesti lamassa. Sinä talvena oli vähän rauhallisempaa kuin muulloin. Oli

tullut tyven myrskyn edellä. Mutta juuri kun rintamalla suoritettiin viimeisiä

valmisteluja, jotta tämä ikuinen taistelu olisi vihdoinkin saatu lopetetuksi,

juuri kun loputtomat joukkojen ja taisteluvälineiden kuljetukset vyöryivät kohti

länsirintamaa ja joukkoja koulutettiin suureen hyökkäykseen, silloin Saksassa

äkkiä tapahtui koko sodan ajan suurin roistontyö. Saksa ei saanut päästä

voitolle: viime hetkessä, jolloin voitto jo uhkasi ruveta seuraamaan Saksan

lippuja, ryhdyttiin keinoon, joka tuntui olevan omiaan yhdellä iskulla

tukahduttamaan Saksan keväthyökkäyksen heti alkuunsa ja tekemään voiton

saavuttamisen mahdottomaksi: Järjestettiin sotatarviketeollisuuslakko.



Jos se onnistuisi, silloin Saksan rintaman täytyisi luhistua, ja 'Vorwärtsin',

sosiaalidemokraattien Berliinissä ilmestyvän pää-äänenkannattajan toivomus,

ettei voitto tällä kertaa seuraisi Saksan lippuja, toteutuisi. Rintaman täytyisi

ampumatarvikkeiden puutteessa pakostakin murtua muutamassa viikossa; siten olisi

hyökkäys saatu ehkäistyksi, Entente pelastetuksi; mutta kansainvälinen pääoma

olisi silloin saatu tehdyksi Saksan valtiaaksi, marxilaisen kansainpetoksen

salainen päämäärä saavutettu. Kansallisen talouselämän murtaminen kansainvälisen

pääoman valtiuden pystyttämisen hyväksi ; päämäärä, joka toisen puolen

typeryyden ja hyväuskoisuuden ja toisen rajattoman pelkurimaisuuden vuoksi onkin

saavutettu. Totta kyllä sotatarviketeollisuuslakko ei johtanut täydelleen

toivottuun menestykseen, rintaman näännyttämiseen aseiden puutteeseen: lakko

murtui liian aikaisin, jotta aseiden ja ampumavarojen puute – niin kuin

suunnitelmana oli ollut ; olisi ehtinyt tuomita armeijan tuhoon. Mutta sitä

hirvittävämmät olivat sen aiheuttamat siveelliset vauriot. Ensiksikin: minkä

vuoksi armeija enää taisteli, koska itse kotiseudulla ei voittoa ollenkaan

toivottukaan? Kenen hyväksi tehtiin suunnattomat uhraukset ja kestettiin

puutetta ja kieltäymyksiä? Sotamiehen pitää taistella voiton puolesta, mutta

kotiseudulla pannaan toimeen lakkoja sitä vastaan!



Mutta toiselta puolen: millainen oli sen vaikutus viholliseen? Talvella 1917/18

kohosi ensi kerran synkkiä pilviä liittolaismaailman taivaalle. Lähes neljä

vuotta oli yhtä mittaa ryntäilty Saksan jättiläistä vastaan saamatta tätä

kukistetuksi; ja kuitenkin tällä oli ainoastaan toinen käsivarsi vapaana

kannattamassa kilpeä suojana, kun taas miekan täytyi iskeä vuoroin itään,

vuoroin etelään. Nyt jättiläisen selkäpuoli oli vihdoinkin vapaa. Verta oli

vuotanut virtanaan, ennen kuin hänen oli onnistunut iskeä yksi vihollisistaan

lopullisesti maahan. Nyt oli kilven lisäksi miekankin määrä kääntyä länteen, ja

vihollinen, jonka ei ollut tähän mennessä onnistunut murtaa puolustusta, sai nyt

kaiken lisäksi niskaansa vielä hyökkäyksenkin. Sitä pelättiin ja alettiin

epäillä voittoa.



Lontoossa ja Pariisissa pidettiin neuvottelu toisensa perästä. Itse

vihollispropagandaakin oli jo vaikea tehdä; ei ollut enää yhtä helppo

todistella, ettei Saksalla ollut voiton mahdollisuuksia. Samoin oli asianlaita

rintamillakin, missä vallitsi untelo vaiteliaisuus, myöskin liittolaisten

joukoissa. Noista herroista oli yks'kaks' julkeus haihtunut. Vähän kerrassaan

alkoi heillekin sarastaa peloittava valo. Heidän suhtautumisensa saksalaiseen

sotilaaseen oli muuttunut. Tähän saakka tämä oli ehkä ollut heidän silmissään

joka tapauksessa häviöön tuomittu typerys; mutta nyt oli heidän edessään heidän

liittolaisensa Venäjän tuhooja; se, että saksalaisten oli pakosta täytynyt

rajoittaa itään päin tekemiään hyökkäysliikkeitä, tuntui heistä nyt nerokkaalta

taktiikalta. Kolmen vuoden ajan olivat nyt nuo saksalaiset ryntäilleet Venäjää

vastaan, ensi alussa näköjään ilman pienintäkään tulosta. Nuo melkein

tarkoituksettomat yritykset olivat pyrkineet melkeinpä hymyilyttämään; tietysti

Venäjän, jättiläisen, täytyi loppujen lopuksi voittaa miesmääränsä

ylivoimaisuudella ja Saksan murtua vuodatettuaan verensä kuiviin. Todellisuus

näytti antavan tukensa tälle toivomukselle.



Niistä v:n 1914 syyskuun päivistä alkaen jolloin Tannenbergin taistelussa

otettujen venäläisten sotavankien loppumattomat joukot alkoivat ensi kerran

virrata Saksaan pitkin maanteitä ja rautateitä, tuo virta tuskin oli koskaan

tauonnut ; mutta jokaisen lyödyn ja tuhotun armeijan tilalle nousi uusi.

Lakkaamatta jättiläisvaltakunta antoi tsaarille uusia sotilaita ja sodalle uusia

uhreja. Miten kauan Saksa jaksoi kestää tuossa kilpajuoksussa? Eikö viimein

pakostakin koittaisi päivä, jolloin saksalaisten viimeisenkin voiton jälkeen

venäläiset armeijat ryhtyisivät kaikkein viimeiseen taisteluun? Entä miten

sitten? Inhimillisten laskelmien mukaan Venäjän voitto saattoi kyllä siirtyä

tuonnemmaksi, mutta sen täytyi kuitenkin tulla. Nyt oli kaikista noista

toiveista tullut loppu: sen liittolaisen voimat, joka oli tuonut suurimmat

veriuhrit yhteisten etujen ja pyyteiden alttarille, olivat lopussa ja se makasi

maassa hellittämättömän hyökkääjän edessä. Pelko ja kauhu hiipivät sotilaiden,

sydämeen jotka tähän saakka olivat olleet sokeasti uskovia ja luottavia.

Kammotti ajatellessa tulevaa kevättä. Sillä kun ei tähän asti ollut onnistunut

saada saksalaisia voitetuksi, vaikka he olivat voineet asettaa vain osan

joukoistaan länsirintamalle, niin miten voitaisiin nyt vielä odottaa voittoa,

kun tuon kammottavan sankarivaltion koko voima näytti kerääntyvän yhteen, länttä

vastaan suuntautuvaan hyökkäykseen?



Etelä;Tyrolin vuorten varjot laskeutuivat ahdistavina mielikuvituksen ylle:

Flanderin usvissa saakka kummittelivat Cadornan lyödyt armeijat kelmeinä

haamuina, ja voiton usko väistyi tulevan tappion pelon tieltä. Silloin, kun

koleina öinä jo luultiin kuuluvan Saksan armeijan etenevien hyökkäysjoukkojen

tasaista vyöryntää ja pelokkaina ja huolestuneina tuijotettiin lähestyvää

tuomiopäivää, silloin leimahti äkkiä Saksasta räikeän punainen valo heittäen

loimunsa vihollisrintaman kaukaisimpiinkin kranaattikuoppiin: samalla hetkellä,

jolloin saksalaiset divisioonat saivat viimeiset ohjeensa ennen suuren

hyökkäysliikkeen alkua, puhkesi Saksassa yleislakko.



Ensi alussa maailma oli sanattomana. Mutta sitten vihollispropaganda ryntäsi,

huoaten helpotuksen huokauksen, kiireesti ottamaan vastaan tämän

kahdennellatoista hetkellä tulleen avun. Yhdellä iskulla oli keksitty keino,

millä kohentaa liittoutuneiden sotilaiden jo pettävää luottavaisuutta, kuvailla

voiton todennäköisyys uudelleen varmaksi ja muuttaa tulevien tapahtumien

huolestunut pelko päättäväiseksi luottamukseksi. Nyt voitiin antaa saksalaisten

hyökkäystä odottaville rykmenteille evästykseksi kaikkien aikojen suurimpaan

taisteluun se vakaumus, ettei sodan loppua ratkaissut saksalaisten rynnäkön

hurjuus, vaan sen torjunnan sitkeys. Saksalaiset saattoivat taistella ja saada

niin monta voittoa kuin halusivat, heidän kotimaassaan oli valmiina vallankumous

eikä voitokas armeija.



Tätä uskoa alkoivat englantilaiset, ranskalaiset ja amerikkalaiset sanomalehdet

kylvää lukijoidensa sydämeen, samalla kuin tavattoman taitava propaganda tempasi

mukaansa rintamajoukot. Saksa vallankumouksen partaalla! Liittolaisten voitto

ehdottoman varma! Tämä oli kaikkein parhainta lääkettä auttamaan horjuvan

’poilun’, ranskalaisen sotilaan, ja Tommyn taas jaloilleen. Nyt saatiin kiväärit

ja konekiväärit taas soimaan, ja silmittömän kauhun ja paon asemesta syntyi

toiveikas vastarinta. Sellainen oli sotatarviketeollisuuslakon tulos. Se lujitti

viholliskansojen voitonuskoa ja haihdutti liittolaisrintamilla vallitsevan

lamauttavan epätoivon ; jälkeenpäin täytyi tuhansien saksalaisten sotilaiden

maksaa se verellään. Mutta tuon kaikkein alhaisimman roistontyön alkuunpanijat

olivat kärkkymässä kaikkein korkeimpia valtionvirkoja vallankumouksellisessa

Saksassa. Saksalaisten puolella saatiin kyllä miten kuten voitetuksi tuon teon

aiheuttama näkyvä takaisku, mutta vastustajien puolella eivät sen seuraukset

jääneet tulematta. Vastarinnasta oli kadonnut kaiken toivonsa menettäneen

armeijan tarkoituksettomuus, sen tilalle tuli katkera, sisukas taistelu

voitosta.



Sillä kaikkien inhimillisten laskelmien mukaan täytyi voiton nyt olla tulossa,

kunhan vain länsirintama kykenisi muutaman kuukauden ajan kestämään saksalaisten

hyökkäystä. Mutta Entente'in parlamenteissa havaittiin tulevaisuuden

mahdollisuudet ja myönnettiin ennen kuulumattomia määrärahoja

propagandatoiminnan jatkamiseen Saksan tuhoksi.



Minulla oli onni olla mukana molemmissa ensimmäisissä sekä viimeisessä

hyökkäyksessä. Nämä muodostuivat elämäni suunnattomimmiksi vaikutelmiksi;

suunnattomiksi sen vuoksi, että taistelu nyt viimeisen kerran menetti v.1914

käydyn tavoin torjuntataistelun luonteensa ja siirtyi hyökkäykseen. Saksan

armeijan ampumahaudoissa huokaistiin helpotuksen huokaus, kun vihdoinkin, kun

oli runsaasti kolme vuotta kestetty vihollisen hornassa, tilinteon päivä oli

koittamassa. Vielä kerran voittoisat pataljoonat riemuitsivat ja ripustivat

viimeiset lakastumattomat laakeriseppeleet voittojen huminan ympäröimiin

lippuihinsa. Vielä kerran pauhasivat mahtavina isänmaalliset laulut loputtomista

marssirivistöistä taivasta kohti, ja viimeisen kerran hymyili Herran armo hänen

kiittämättömille lapsilleen.



Sydänkesällä 1918 vallitsi rintamalla painostava, ahdistava mieliala.

Kotiseudulla riideltiin. Minkä vuoksi? Kenttäarmeijan eri joukko osastoissa

kerrottiin kaikenlaista. Sota oli nyt turhaa, ja ainoastaan tylsimykset

saattoivat enää uskoa voittoa mahdolliseksi. Kansalle ei ollut mitään etua

siitä, että kestettäisiin enää kauemmin, ainoastaan pääoma ja yksinvalta siitä

hyötyivät ; sellaista kuului kotiseudulta, ja samaa pohdittiin rintamalla.

Rintamaan se alussa vaikutti hyvin vähän. Mitäpä yleinen äänioikeus meitä

liikutti? Senkö vuoksi muka oli taisteltu neljä pitkää vuotta? Alhainen

roistontyö, että sillä tavalla vielä varastettiin sodan päämäärä haudassa

lepääviltä kaatuneilta sankareilta. Nuoret rykmentit eivät olleet menneet

aikoinaan Flanderissa kuolemaan huutaen eläköön yleinen ja salainen äänioikeus!,

vaan huutaen ’Deutschland über alles in der Welt’. Pieni, mutta ei sentään aivan

merkityksetön ero. Mutta niistä, jotka nyt huusivat äänioikeutta, ei suurin osa

ollut siellä ollutkaan, missä he nyt sen aikoivat taistelemalla hankkia.

Rintamalla ei koko tuota poliittista roskaväkeä tunnettu. Vain pieni murto;osa

herroista parlamentaarikoista nähtiin siellä, missä ne kunnon saksalaiset,

joilla vielä oli jäsenet eheinä, siihen aikaan olivat. Rintama oli niin muodoin

vanhoilta osiltaan hyvin vähässä määrin vastaanottavainen herrojen Ebertin,

Scheidemannin, Barthin ja Liebknechtin ym. uusille sodantavoitteille. Ei

ollenkaan käsitetty, minkä vuoksi 'pinnaajat' yks'kaks' saivat oikeuden,

syrjäyttämällä armeijan, anastaa käsiinsä vallan valtakunnassa.



Oma mieskohtainen asenteeni oli heti ensi alusta saakka luja ja varma: Vihasin

koko tuota viheliäisten kansanpetturien puoluemieslurjusten roskajoukkoa

kaikesta sydämestäni. Olin jo aikoja päässyt selville siitä, ettei tuo porukka

välittänyt vähääkään kansakunnan parhaasta, vaan ainoastaan tyhjien taskujensa

täyttämisestä. Ja mielestäni he olivat kypsiä hirsipuuhun, koska itse olivat nyt

valmiit uhraamaan siitä hyvästä koko kansan ja, jos niin vaadittiin, päästämään

koko Saksan tuhoutumaan. Jos heidän toivomuksensa otettiin huomioon, se oli

samaa kuin työtä tekevän kansan etujen uhraaminen muutamien taskuvarkaiden

hyväksi: niihin saattoi myöntyä ainoastaan jos oli valmis heittämään Saksan oman

onnensa nojaan. Sillä tavoin ajattelivat verrattomasti useimmat taistelevassa

armeijassa. Mutta kotiseudulta saapuva täydennys kävi nopeasti yhä huonommaksi,

niin että sen saapuminen merkitsi pikemminkin taisteluvoiman heikennystä kuin

vahvistusta. Varsinkin nuori täydennysaines oli suureksi osaksi arvotonta. Usein

oli vaikea käsittää, että he olivat saman kansan poikia, joka oli aikoinaan

lähettänyt nuorisonsa taistelemaan Ypernistä. Elo ja syyskuussa hajaannuksen

oireet lisääntyivät kiihtyvän nopeasti huolimatta siitä, ettei vihollisen

hyökkäysten vaikutusta voinut verrata meidän tuonnoittaisten

torjuntataistelujemme kauhuihin. Somme;joen taistelu ja Flanderi olivat niiden

rinnalla kammottavina menneisyydessä. Syyskuun lopulla se divisioona, johon minä

kuuluin, joutui kolmannesti niille paikoille, jotka olimme aikoinamme nuorina

vapaaehtoisrykmentteinä valloittaneet rynnäköllä. Millainen muisto! Loka ja

marraskuussa v. 1914 olimme saaneet täällä tulikasteemme. Isänmaanrakkaus

sydämessä ja laulu huulilla oli meidän nuori rykmenttimme käynyt taisteluun kuin

karkeloon. Kallein veri uhrattiin iloisin mielin siinä uskossa, että siten

saatiin säilytetyksi isänmaan riippumattomuus ja vapaus.



Heinäkuussa 1917 astuimme toiseen kertaan tuolle samalle, meille kaikille

pyhäksi muuttuneelle kamaralle. Sen povessahan lepäsivät parhaimmat toverimme,

melkein lapsia vielä, jotka aikoinaan syöksyivät silmät loistaen kuolemaan

ainoan, kalliin synnyinmaansa puolesta. Me vanhat, jotka olimme aikoinamme

lähteneet taisteluun sen rykmentin mukana, seisoimme kunnioittavan

mielenliikutuksen valtaamina sillä valapaikalla, jossa olimme vannoneet

uskollisuutta ja kuuliaisuutta kuolemaan saakka. Tätä samaa kamaraa, jonka

rykmenttimme kolme vuotta sitten oli vallannut rynnäköllä, sen oli määrä nyt

puolustaa ankarassa torjuntataistelussa. Kolmiviikkoisella rumputulella

englantilaiset valmistelivat suurta Flanderin;hyökkäystä. Silloin tuntuivat

kaatuneiden henget vironneen taaskin eloon; rykmentti tarrautui kiinni likaiseen

liejuun, pureutui sisukkaasti jokaiseen yksinäiseen kuoppaan ja kraatteriin, ei

väistynyt, ei horjunut ja harveni niin kuin kerran ennenkin tällä samalla

paikalla harvenemistaan, kunnes englantilaisten hyökkäys viimeinkin alkoi

heinäkuun 31 p:nä 1917.



Meidät vaihdettiin elokuun ensimmäisinä päivinä. Rykmentti oli kutistunut

muutamaksi komppaniaksi; nämä hoippuivat taakse lokakuoren peitossa, enemmän

aaveiden kuin ihmisten kaltaisina. Mutta lukuun ottamatta muutaman sadan metrin

matkaa kranaattikuoppia, englantilaiset eivät olleet hyötyneet muuta kuin

kuoleman. Nyt ; syksyllä 1918 ; olimme kolmatta kertaa samalla v:n 1914

rynnäkköjen kamaralla. Entinen levähdyspaikkamme, pieni Comines'in kaupunki, oli

joutunut taistelutantereeksi. Mutta vaikka taistelumaasto olikin entinen, miehet

olivat muuttuneet: nyt joukkojen keskuudessa 'politikoitiinkin'. Kotiseudun

myrkky alkoi tehota täällä samoin kuin kaikkialla. Nuorempi täydennysmiehistö

oli aivan kelvotonta ; se tuli kotiseudulta.



Lokakuun 13 ja 14 p:n välisenä yönä alkoi englantilaisten kaasuhyökkäys

etelärintamalla Ypernin edustalla; he käyttivät silloin 'keltaristiä', jonka

vaikutus oli meille vielä tuntematon, puheen ollen kokemuksestamme omassa

ruumiissa. Vielä samana yönä minun oli määrä itseni tulla se tuntemaan. Lokakuun

13 p:n iltana olimme kukkulalla Wervickin eteläpuolella joutuneet monituntiseen

kaasukranaattien rumputuleen, jota jatkui väliin kiihkeämpänä, väliin

laimeampana koko yön. Jo keskiyön aikaan meistä osa lähti pois, näistä muutamat

toverit ainiaaksi. Aamupuoleen tuskani kiihtyivät neljännestunti

neljännestunnilta yhä ankarammiksi, ja kello seitsemän aikaan aamulla hoipuin

taakse horjuen, silmät kuin tulessa palaen, ottaen mukaani viimeisen

ilmoitukseni sodasta. Jo muutaman tunnin kuluttua silmäni hehkuivat kuin

tulipallot; maailma pimeni ympärilläni. Niin jouduin Pasewalkin sairaalaan

Pommeriin, ja siellä minun täytyi kokea vallankumous!



Jo pitkät ajat oli ilmassa ollut jotakin epämääräistä, mutta vastenmielistä.

Miehestä mieheen kerrottiin, että lähiviikkoina ’se alkaa’ ;en vain osannut

käsittää, mitä sillä oikein tarkoitettiin. Ajattelin ensinnä lakkoa,

samantapaista kuin edellisenä keväänä. Laivastosta saapui lakkaamatta

pahaenteisiä huhuja, siellä kuului olevan kuohuntaa ja levottomuutta. Mutta

sekin tuntui minusta pikemminkin joidenkin yksityisten mielikuvituksen

tuotteelta kuin sellaiselta, jossa oli suuret joukot mukana. Itse sairaalassa

puhui kyllä jokainen sodan toivottavasti pian lähenevästä lopusta, mutta kukaan

ei ottanut huomioon sellaista mahdollisuutta, että se päättyisi heti paikalla.

Sanomalehtiä en voinut lukea. Marraskuussa yleinen jännittyneisyys kiristyi. Ja

sitten eräänä päivänä onnettomuus yht'äkkiä, aavistamatta tapahtui. Sairaalaan

saapui kuorma;autoilla merisotilaita vaatien yhtymään vallankumoukseen, pari,

kolme juutalaispoikaa oli 'johtajina' tässä taistelussa meidän kansamme

vapauden, kauneuden ja arvon puolesta. Heistä ei ollut yksikään ollut

rintamalla. Ns. 'tippurisairaalan' kiertotietä nuo kolme etapissa ollutta

itämaalaista oli annettu takaisin kotiseudulle. Nyt he kohottivat siellä

punaisen rääsyn.



Viime aikoina oli vointini hieman parantunut. Silmäkuopissa jomottava kipu alkoi

lieventyä; minun onnistui taaskin vähitellen uudelleen ruveta erottamaan

ympäristöäni, esineiden hahmopiirteitä. Saatoin toivoa saavani näköni takaisin,

niin että myöhemmin voisin suorittaa työtä tai toista. Tosin kyllä ei ollut

toivoa sellaisesta, että koskaan enää voisin piirtää. Mutta kuitenkin olin

paranemisen tiellä, kun tuo hirvittävä tapahtui. Ensimmäisenä toiveenani pysyi

yhä, että maanpetturuus olisi ainoastaan enemmän tai vähemmän paikallinen ilmiö.

Koetin myöskin lujittaa muutamia tovereitani tässä uskossa. Erikoisesti olivat

baijerilaiset sairaalatoverini lievimmin sanoen halukkaita sitä toivomaan.

Siellä mieliala oli kaikkea muuta kuin vallankumouksellinen. En voinut kuvitella

mielessäni, että sama hulluus ja mielettömyys puhkeaisi Münchenissäkin.

Uskollisuuden kunnianarvoista Wittelsbachin ruhtinassukua kohtaan kuvittelin

sentään voimakkaammaksi kuin muutamien juutalaisten tahto. Niinpä en voinut

uskoa muuta kuin että oli kysymyksessä meriväen mellakka, joka kukistettaisiin

lähipäivinä. Seuraavat päivät koittivat ja toivat mukanaan koko elämäni

kauheimman varmuuden. Huhut kävivät yhä pahemmin levottomuutta herättäviksi.

Siitä, mitä olin arvellut paikalliseksi ilmiöksi, näytti paisuvan yleinen

vallankumous. Kaiken lisäksi rintamalta saapui häpeällisiä viestejä. Aiottiin

antautua. Niin, oliko se ylipäänsä mahdollista? Marraskuun 10 p:nä saapui

pastori sairaalaan ja piti pienen puheen; nyt me saimme tietää kaiken.



Itsekin olin, äärimmäisen mielenkiihkon vallassa, saapuvilla tuon lyhyen puheen

aikana. Vanha kunnianarvoinen herra näytti ankarasti vapisevan ilmoittaessaan

meille, ettei Hohenzollernin hallitsijasuku enää saanut pitää päässään Saksan

keisarinkruunua, että isänmaasta oli tullut 'tasavalta', että täytyi rukoilla

Kaikkivaltiasta, ettei Hän kieltäisi tältä muutokselta siunaustaan eikä hylkäisi

meidän kansaamme tulevina aikoina. Hän ei kai voinut muuta, hänen täytyi muistaa

kuningashuonetta muutamin sanoin, hän tahtoi huomauttaa, mitä ansioita sillä oli

ollut Pommerissa, Preussissa, ei, koko saksalaisessa isänmaassa, ja ; silloin

hän puhkesi hiljaiseen itkuun ;, mutta tuossa pienessä salissa laskeutui

kaikkien sydämiin mitä syvin alakuloisuus, enkä usko ainoankaan silmän jaksaneen

pysyä kuivana. Mutta kun vanha herra yritti jatkaa kertomustaan ja ilmoitti,

että meidän nyt täytyi päättää tämä pitkä sota ja että isänmaallemme

vastaisuudessa, kun sota nyt oli menetetty ja antauduimme voittajien armoille,

koittaisivat raskaat koettelemukset, mutta että aselepo oli määrä solmia

luottamuksessa tähänastisten vihollistemme jalomielisyyteen ; silloin en enää

jaksanut kestää. Minun oli mahdoton jäädä istumaan paikalleni. Maailman taas

mustetessa silmissäni hapuilin puolipyörryksissä takaisin makuusaliin,

heittäydyin vuoteelleni ja hautasin tulena polttavan pääni peitteisiin ja

pieluksiin. En ollut itkenyt sen päivän perästä, jolloin seisoin äitini

haudalla. Kun kohtalo nuoruuden aikanani kouristi armottomasti, siitä uhmani

kasvoi. Kun kuolema pitkinä sotavuosina niitti riveistämme monen monia rakkaita

tovereita ja ystäviä, olisin pitänyt valittamista melkein syntinä ; hehän

kuolivat Saksan puolesta! Ja kun sitten vihdoin ; vielä tuon hirvittävän

taistelumme viimeisinä päivinä ; hiipivä kaasu kävi minun itseni kimppuun ja

alkoi syöpyä silmieni sisään ja olin kauhuissani hetken aikaa vaipumaisillani

epätoivoon, kun pelkäsin jääväni ainiaaksi sokeaksi, silloin omantunnon ääni

jyrähti korvissani: Kurja raukka, aiotko ruveta vaikeroimaan, kun tuhansien käy

sata vertaa pahemmin kuin sinun! Niin sitten kannoin kohtaloni tylsänä ja

äänetönnä. Mutta nyt en enää voinut muuta. Nyt vasta huomasin, miten

tyhjänpäiväisiksi kaikki omakohtaiset huolet kutistuvat isänmaan onnettomuuden

rinnalla.



Kaikki tyynni oli siis ollut turhaa. Turhia kaikki uhrit ja kieltäymykset,

turhaa monesti loputtoman pitkinä kuukausina kärsitty nälkä ja jano, turhia ne

hetket, jolloin kuolemankauhun kouristuksessakin kuitenkin teimme

velvollisuutemme, ja turhaa oli ollut kahden miljoonan miehen kaatuminen.

Eivätkö kaikkien niiden satojentuhansien haudat aukene, jotka aikoinaan olivat

lähteneet taisteluun uskoen ja luottaen isänmaahan, palaamatta koskaan takaisin?

Eivätkö ne aukea ja lähetä äänettömiä, loan ja veren tahraamia sankareita

kostonhenkinä sille kotiseudulle, joka pilkallisesti petti heidät, heidän

annettua kalleimman uhrin, mitä mies voi kansalleen antaa? Senkö vuoksi v:n 1914

elokuun ja syyskuun sotilaat olivat käyneet kuolemaan, senkö vuoksi

vapaaehtoisrykmentit saman vuoden syksynä seuranneet vanhempia tovereitaan?

Senkö vuoksi noita seitsentoistavuotiaita poikia kuopattiin Flanderin multiin?

Tämäkö oli ollut sen uhrin tarkoitus, jonka Saksan äidit olivat antaneet

isänmaalle laskiessaan kipein sydämin rakkaimmat poi­kansa lähtemään, saamatta

heitä enää koskaan sen jälkeen nähdä? Tapahtuiko kaikki sen vuoksi, että

kourallinen kurjia ri­kollisia saisi kynsiinsä isänmaamme? Siitäkö syystä

saksalaiset sotamiehet olivat kestäneet polttavassa päivänpaahteessa ja

lumipyryssä, nähden nälkää, kärsien janoa ja väristen vilusta, uuvuksissa

unettomista öistä ja loppu­mattomista marsseista? Senkö vuoksi he olivat

maanneet rumputulen hornanmyllerryksessä ja kaasutaistelun kuumeessa,

väistymättä, aina pitäen mielessään ainoan velvollisuutensa: suojella

isänmaataan vihollisen hyökkäykseltä? Nämäkin sankarit ansaitsivat totisesti

hautakiven: Matkamies, joka saavut Saksaan, kerro kotiseudulle, että lepäämme

täällä, uskollisina isänmaallemme ja kuuliaisina velvollisuudellemme. Entä

kotiseutu ;?



Mutta ; oliko se ainoa uhri, jota meidän piti punnita? Oliko menneisyyden Saksa

vähemmänarvoinen? Eikö ollut olemassa velvoitus meidän omaa historiaammekin

kohtaan? Olimmeko enää arvollisia vaatimaan entisaikojen maineen osallisuutta?

Miten tätä työtä voitaisiin puolustaa tulevaisuuden edessä? Kurjat, rappiolle

joutuneet rikolliset! Kuta tiukemmin yritin tuona hetkenä päästä selville tuosta

hirvittävästä tapahtumasta, sitä kuumempana poltti häpeän ja häväistyksen puna

poskiani. Mitäpä kaikki silmieni tuskat oli­vat tämän onnettomuuden rinnalla?

Sitten seurasi kauheita päiviä ja sitäkin pahempia öitä ;tiesin, että kaikki oli

mennyttä. Vihollisen armoa saattoivat toivoa ainoastaan narrit ; tai

valehtelijat ja rikolliset. Noina öinä mielessäni yltyi yltymistään viha tuon

työn alkuunpanijoita kohtaan. Seuraavina päivinä pääsin selville myös omasta

kohtalostani. Minun täytyi pakostakin nauraa ajatellessani omaa tulevaisuuttani,

joka vielä vähän sitä ennen oli aiheuttanut kovin katkeraa surua. Eikö ollut

naurettavaa yrittää rakentaa sille perustalle? Lopulta pääsin myös selville

siitä, että oli tapahtunut vain se, mitä usein olin pelännyt, mutta mitä en

ollut tunteiltani voinut koskaan uskoa mahdolliseksi. Keisari Vilhelm II oli

ensimmäisenä Saksan keisareista ojentanut kätensä sovintoon marxilaisuuden

johtomiehille aavistamatta, ettei konnilla ole lainkaan kunniantuntoa. Vielä

heidän pidellessään keisarillista kättä omassaan toinen käsi jo hapuili tikaria.

Juutalaisten kanssa eivät tule kysymykseen neuvottelut eivätkä keskustelut, vaan

yksinomaan ankara vaihtoehto: joko; tahi. Mutta minä päätin ruveta

poliitikoksi.
8. luku.
 POLIITTISEN TOIMINTANI ALKU.

Jo marraskuun lopulla v. 1918 palasin takaisin Müncheniin. Menin jälleen

rykmenttini täydennyspataljoonaan; rykmentti oli siihen aikaan

sotamiesneuvostojen käsissä. Koko meno ja komento tuntui niin vastenmieliseltä,

että heti paikalla päätin mikäli mahdollista lähteä taas pois. Uskollisen

rintamatoverini Schmiedt Ernstin kanssa tulin Traunsteiniin ja viivyin siellä

leirin lakkauttamiseen saakka. Maaliskuussa 1919 palasimme taas takaisin

Müncheniin.



Tilanne oli kestämätön ja vaati pakostakin jatkamaan vallankumousta edelleen.

Eisnerin kuolema vain joudutti kehitystä ja johti lopuksi neuvostodiktatuuriin,

paremminkin sanoen ohimenevään juutalaisvaltaan, sellaiseen, jollainen alun

alkuaan oli kangastellut päämääränä koko vallankumouksen alkuunpanijoiden

silmissä. Noina aikoina päässäni risteili suunnitelmia loppumattomiin.

Päiväkaupalla mietin ja harkitsin, mitä ylipäänsä voisi tehdä, mutta aina

päädyin harkinnassani lopulta siihen kuivaan toteamukseen, että minulla

itselläni nimettömänä miehenä ei ollut pienimpiäkään edellytyksiä

tarkoituksenmukaiseen toimintaan. Tuonnempana johdun vielä puhumaan syistä,

minkä vuoksi en silloinkaan voinut päättää liittyä ainoaankaan jo olemassa

olevaan puolueeseen. Uuden neuvostovallankumouksen aikana esiinnyin ensi kerran

sillä tapaa, että herätin keskusneuvostossa tyytymättömyyttä. Varhain huhtikuun

27 p:n aamuna v. 1919 minut oli määrä vangita ; mutta nähdessään ojennetun

karbiinini ei vangitsijoillani, kolmella miehellä, ollutkaan siihen rohkeutta,

vaan he menivät tiehensä samaa tietä kuin olivat tulleetkin. Muutamia päiviä

Münchenin vapautuksen jälkeen minut komennettiin tutkimuskomissioon, jonka oli

määrä tutkia 2. Jalkaväkirykmentissä vallankumouksen yhteydessä sattuneita

tapauksia. Tämä oli ensimmäinen enemmän tai vähemmän puhtaasti valtiollinen

välitön toimintani.



Jo muutamaa viikkoa myöhemmin sain käskyn mennä kursseille, jotka pidettiin

armeijaan kuuluville. Niillä oli sotilaiden määrä saada erinäisiä

valtionkansalaisen ajattelun perusteita. Omalta kohdaltani koko tuosta

toimenpiteestä oli ainoastaan se hyöty, että minulle nyt tarjoutui mahdollisuus

tulla tuntemaan muutamia samanmielisiä tovereita, joiden kanssa saatoin perin

pohjin pohtia hetken tilannetta. Kaikki olimme enemmän tai vähemmän lujasti

vakuuttuneita siitä, etteivät Saksaa enää voisi uhkaavasta romahduksesta

pelastaa marraskuunrikoksen puolueet, centrum;puolue ja sosiaalidemokratia,

mutta etteivät liioin ns. porvarillis;kansalliset puoluemuodostelmat parhaalla

tahdollaankaan pystyisi enää ikinä korvaamaan, mitä oli tapahtunut. Puuttui koko

joukko edellytyksiä, joita ilman sellainen työ ei voinut mitenkään onnistua.

Seuraava aika on osoittanut meidän silloisen käsityksemme osuneen oikeaan. Niin

siis pienessä piirissämme pohdittiin uuden puolueen perustamista.

Perusajatukset, jotka tällöin väikkyivät mielessämme, olivat samat, jotka

sittemmin toteutuivat Saksan työväenpuolueessa. Uuden, vasta perustettavan

liikkeen nimen täytyi heti alusta alkaen tarjota mahdollisuus, että sen avulla

saattoi päästä kiinni laajoihin kansankerroksiin, sillä ilman sitä ominaisuutta,

olisi koko työ tuntunut tarkoituksettomalta ja turhalta. Niin sitten päädyimme

nimeen sosiaalivallankumouksellinen Puolue; sen vuoksi näet, että uuden

luomuksen yhteiskunnalliset näkemykset tosiasiassa merkitsivät vallankumousta.

Mutta syvempi syy oli seuraava: Niin paljon kuin jo varhemminkin olin pohtinut

taloudellisia ongelmia, tämä pohdinta oli sentään aina pysynyt enemmän tai

vähemmän niiden rajojen puitteissa, jotka johtuivat suhtautumisesta

yhteiskunnallisiin kysymyksiin semmoisinaan. Vasta tuonnempana nämä puitteet

laajenivat johtuessani pohtimaan Saksan liittopolitiikkaa. Sehän oli sangen

suureksi osaksi tulos väärästä talouden arvioinnista sekä siitä, ettei oltu

selvillä Saksan kansan elämismahdollisuuksien mahdollisista perusteista

tulevaisuudessa. Mutta kaikki nuo ajatukset pohjautuivat vielä siihen

käsitykseen, että pääoma on joka tapauksessa ainoastaan työn tulos ja niin

muodoin samoin kuin tämä itsekin riippuvainen kaikista niistä tekijöistä, jotka

pystyvät inhimillistä toimintaa joko edistämään tai ehkäisemään. Pääoman

kansallinen merkitys oli sen vuoksi juuri se, että se itse oli niin

täydellisesti riippuvainen valtion, siis kansakunnan, suuruudesta, vapaudesta ja

mahdista, että tuon riippuvaisuussuhteen täytyi jo sinänsä johtaa siihen, että

tuo pääoma auttoi ja tuki valtiota ja kansakuntaa jo pelkästään

itsesäilytysvaiston pakosta tai pyrkiessään kartuttamaan itseään. Se seikka

siis, että pääoma täten oli riippumattoman, vapaan valtion varassa, pakotti sen

vuorostaan puolustamaan kansakunnan vapautta, valtaa, voimaa jne.



Siten oli myöskin valtion tehtävä pääoman suhteen verraten yksinkertainen ja

selvä: valtion oli pidettävä vain huoli siitä, että pääoma pysyi valtion

palvelijana eikä ruvennut luulottelemaan olevansa kansakunnan herra ja valtias.

Tämä kannanotto saattoi sitten pysytellä kahden rajaviivan puitteissa: toinen

oli elinkykyisen, kansallisen ja riippumattoman talouselämän ylläpitäminen,

toinen taas yhteiskunnallisten oikeuksien takaaminen työntekijöille. Varhemmin

en ollut vielä pystynyt huomaamaan niin selvään kuin olisi ollut toivottavaa

tämän puhtaan pääoman, joka on luovan työn lopullinen tuote, sekä sen pääoman

erotusta, jonka olemassaolo ja olemus tyystin perustuvat keinotteluun. Minulta

puuttui siihen alkusysäystä, jollaista en ollut vielä saanut. Mutta nyt siitä

piti mitä perusteellisimmin huolen eräs noilla mainitsemillani kursseilla

luennoitsijoina toimivista herroista: Gottfried Feder. Ensi kertaa elämässäni

kuulin nyt periaatteellisen selonteon kansainvälisestä pörssi ja lainapääomasta.

Kun olin kuullut Federin ensimmäisen esitelmän, päähäni pälkähti heti paikalla

ajatus, että nyt olin löytänyt tien erääseen kaikkein olennaisimpaan uuden

puolueen perustamisedellytykseen.



Federin ansiota oli käsittääkseni se, että hän häikäilemättömän kovakouraisesti

määritteli pörssi ja lainapääoman niin laskelmoivan kuin kansantaloudellisenkin

luonteen, mutta myöskin paljasti sen iänikuisen edellytyksen: koron. Hänen

esityksensä olivat kaikissa periaatteellisissa kysymyksissä niin oikeaan osuvia,

etteivät niiden arvostelijat alun alkuaankaan väittäneet niinkään paljon aatteen

teoreettista oikeutta vastaan, vaan pikemminkin epäilivät sen

toteuttamismahdollisuuksia käytännössä. Kaikki, mikä toisten mielestä oli

Federin selityksissä heikkoutta, oli minun mielestäni juuri niiden vahva puoli.



Ohjelmasuunnittelijan tehtävänä ei ole todeta, missä määrin jonkin asian

toteuttaminen on mahdollista, vaan selittää asia semmoisenaan; toisin sanoen:

hänen ei ole tarkattava lähinnä tietä, vaan päämäärää. Mutta tällöin on

ratkaisevana aatteen periaatteellinen oikeus eikä sen toteuttamisen vaikeus.

Niin pian kuin ohjelman suunnittelija yrittää ehdottoman totuuden asemesta ottaa

huomioon ns. tarkoituksenmukaisuuden ja todellisuuden, hänen työnsä lakkaa

olemasta etsivän ihmiskunnan johtotähti ja muuttuu sen sijaan arkipäivän

lääkemääräykseksi. Jonkin liikkeen ohjelman luojan tehtävä on määritellä sen

päämäärät, poliitikon asia taas on pyrkiä niitä toteuttamaan. Edellisellä on

niin muodoin ajattelussaan määräävänä ikuinen totuus, jälkimmäisen

menettelytavat taas määräävät enemmänkin kulloinkin vallitsevat käytännölliset

tosiolot. Toisen suuruutena on hänen ajatuksensa, aatteensa ehdoton totuus,

toisen taasen oikeaan osunut suhtautuminen olemassa oleviin tosiasioihin ja

niiden hyödyllinen hyväksikäyttö, jolloin ohjelman luojan ja suunnittelijan

päämäärän on oltava hänen johtotähtenään. Poliitikon merkityksen koetinkivenä

voi kyllä pitää hänen suunnitelmiensa ja tekojensa menestystä, siis sitä, missä

määrin ne pääsevät toteutumaan, jota vastoin ohjelman laatijan perimmäiset

tarkoitukset eivät pääse koskaan täydelleen toteutumaan, koska ihmisajatus kyllä

pystyy käsittämään totuuksia ja asettamaan kristallinkirkkaita päämääriä, mutta

niiden ehdottoman täydellisen toteutumisen ja täyttymyksen esteenä on

inhimillinen epätäydellisyys ja vajavaisuus. Kuta abstraktisesti oikeampi ja

siten valtavampi aate on, sitä mahdottomammaksi käy sen täydellinen

toteuttaminen, niin kauan kuin se on ihmisten varassa. Senpä vuoksi ei

ohjelmanlaatijan merkitystä saakaan mitata sen mukaan, miten hänen päämääränsä

saadaan toteutetuksi, vaan sen perusteella, miten oikeita ne ovat ja millainen

vaikutus niillä on ollut ihmiskunnan kehitykseen. Jos asia olisi toisin, ei

uskontojen perustajia voitaisi lukea tämän maapallon suurimpien ihmisten

joukkoon, koska kerran heidän eetilliset tarkoituksensa eivät ikinä pääse edes

lähimainkaan täydellisesti toteutumaan. Itse rakkauden uskonnonkin vaikutus on

vain sen ylevän perustajan tahdon heikkoa heijastusta; mutta sen merkityksenä on

se suunta, jota se on pyrkinyt antamaan yleiselle inhimilliselle kulttuuri,

siveelliselle ja moraaliselle kehitykselle.



Ohjelmanluojan ja poliitikon tehtävien tavattoman suuri eroavaisuus onkin juuri

syynä siihen, ettei molempia ominaisuuksia juuri koskaan ole yhdistyneinä

samassa henkilössä. Tämä pitää paikkansa erikoisesti taskukokoa olevien ns.

menestyksellisten poliitikkojen suhteen, joiden toiminta useimmissa tapauksissa

on ainoastaan mahdollisuuden taitoa, niin kuin Bismarck politiikkaa yleensä

hieman vaatimattomasti kuvaili. Kuta visummin sellaiset poliitikot pysyttelevät

erossa suurista aatteista, sitä helpompiin ja usein myöskin näkyvämpiin, mutta

joka tapauksessa ainakin nopeampiin tuloksiin he pääsevät. Mutta silloinpa nuo

tulokset ovat samalla maallisen katoavaisuuden lain alaisia eivätkä useinkaan

jää elämään henkisen isänsä kuoleman jälkeen. Sellaisten poliitikkojen työ jää

suurin piirtein jälkimaailmalle merkityksettömäksi, koska heidän hetkelliset

menestyksensä johtuvat ainoastaan siitä, että he pysyttäytyvät erossa kaikista

todella suurista ja syvällisistä ongelmista ja ajatuksista, joilla sellaisina

olisi ollut arvoa ja merkitystä myöskin tuleville sukupolville.



Sellaisten päämäärien toteuttaminen, joilla on arvoa ja merkitystä vielä

kaukaisimmassa tulevaisuudessa, on niiden puolesta taistelijalle enimmäkseen

varsin vähän kiitollista ja saavuttaa hyvin harvoin ymmärtämystä suurten

joukkojen taholta, jotka käsittävät paremmin oluen ja maidonkaupasta annettuja

asetuksia kuin laajakantoisia tulevaisuudensuunnitelmia, joiden toteutuminen

voi olla mahdollista vasta joskus myöhemmin ja joista johtuva hyöty ylipäänsä

koituu vasta jälkimaailman hyväksi. Niinpä siis jo eräänlaisen turhamaisuuden

vuoksi, joka aina on sukua tyhmyydelle, poliitikkojen suuri enemmistö pysyttelee

visusti erossa kaikista todella visaisista tulevaisuudensuunnitelmista,

jotteivät he menettäisi suurten joukkojen hetkellistä suosiota. Sellaisten

poliitikkojen menestys ja merkitys on sen vuoksi yksinomaan hetkellistä, eikä

sitä jälkimaailmalle ole ensinkään olemassa. Se ei tuollaisia pienimittaisia

miehiä huoletakaan, he tyytyvät siihen.



Ohjelmansuunnittelijoiden suhteen asianlaita on toinen. Heidän merkityksensä on

melkein aina yksinomaan tulevaisuudessa, koska he useinkin ovat sellaisia,

jollaisia kuvaillaan sanoilla tälle maailmalle vieras. Sillä jos poliitikon

taitoa todella pidetään mahdollisuuden taitona, ohjelmien luojat ja

suunnittelijat sen sijaan ovat niitä, joista sanotaan, että he ovat jumalille

otollisia ainoastaan siinä tapauksessa, että vaativat ja tahtovat mahdottomia.

Heidän täytyy melkein aina kieltäytyä oman aikansa tunnustuksesta, mutta sen

sijaan he, jos heidän ajatuksensa ovat kuolemattomia, saavuttavat jälkimaailman

maineen. Pitkien ihmiskunnan kehityskausien kuluessa voi joskus sattua niin,

että poliitikko ja ohjelmanluoja ovat yhtyneinä samassa henkilössä. Mutta kuta

läheisempi tuollainen yhteensulautuminen on, sitä suurempia ovat vastukset,

joita nousee poliitikon toimintaa ja vaikutusta vastustamaan. Hän ei silloin

enää työskentele sellaisten vaatimusten ja tarpeiden puolesta, jotka ovat

selvänä kenelle tahansa poroporvarille, vaan sellaisten tarkoitusperien hyväksi,

jotka vain perin harvat käsittävät. Siitä johtuu, että hänen elämäänsä raastavat

rakkaus ja viha. Oman ajan, joka ei miestä ymmärrä, vastustus taistelee

jälkimaailman tunnustusta vastaan, jälkimaailman, jonka puolesta hän juuri

tekeekin työtä.



Sillä kuta suuremmat ovat ihmisen tulevaisuuden puolesta suorittamat työt, sitä

vaikeampi nykyajan on niitä käsittää, sitä ankarampi on myöskin taistelu ja sitä

harvemmin se saavuttaa menestystä. Mutta jos yksi vuosisadoissa sellaista

saavuttaa, silloin häntä ehkä voi elämänsä ehtoopuolella ympäröidä hienoinen

tulevan maineen hohde. Tuollaiset suuret miehet ovat kylläkin ainoastaan

historian maratonjuoksijoita; nykyhetken laakeriseppele hipoo enää ainoastaan

kuolevan sankarin kulmia. Mutta heidän joukkoonsa on luettava tämän maailman

suuret taistelijat, joita heidän oma aikansa ei ymmärrä, mutta jotka sittenkin

ovat valmiit taistelemaan taistelunsa aatteidensa ja ihanteidensa puolesta

loppuun asti. He ovat niitä, jotka kerran vielä ovat oman kansansa sydäntä

kaikkein lähinnä; tuntuu melkein siltä, kuin jok'ikinen sitten tuntisi

velvollisuudekseen hyvittää menneisyydelle, mitä oma aika aikoinaan rikkoi noita

suuria miehiä vastaan. Heidän elämänsä ja vaikutuksensa säilyy liikuttavan

kiitollisessa, ihailevassa muistossa, ja varsinkin synkkinä päivinä se pystyy

uudelleen kohentamaan ja rohkaisemaan murtuneita sydämiä ja epätoivoisia

sieluja. Mutta näitä eivät ole yksinomaan todella suuret valtiomiehet, vaan

myöskin kaikki muut suuret uudistajat. Fredrik Suuren rinnalla ovat tällä tavoin

niin hyvin Martti Luther kuin Richard Wagnerkin.



Kuullessani Gottfried Federin ensimmäisen esitelmän korko-orjuuden murtamisesta

tiesin heti paikalla, että tässä oli nyt kysymyksessä teoreettinen totuus, jonka

täytyi muodostua Saksan kansan tulevaisuudelle suunnattoman merkitykselliseksi.

Pörssipääoman jyrkkä erottaminen kansallisesta talouselämästä tarjosi

mahdollisuuden vastustaa Saksan talouselämän kansainvälistämistä, tarvitsematta

samalla taistelemalla pääomaa vastaan ylipäänsä uhata riippumattoman kansallisen

itsesäilytyksen perusteita. Minä näin jo Saksan kehityksen aivan liian selvänä

edessäni voidakseni olla tietämättä, ettei raskain taistelu tulisi enää

käytäväksi viholliskansoja, vaan kansainvälistä pääomaa vastaan. Federin

esitelmän vaistosin tuon tulevan taistelun valtavaksi tunnukseksi. Ja tässäkin

kohdin myöhäisempi kehitys osoitti, miten oikeaan silloinen vaistomme ja

tunteemme oli osunut. Nyt meille eivät enää naura eivätkä meistä tee pilkkaa

porvarilliset poliitikkomme, ovelat ketut; nykyisin hekin jo käsittävät, sikäli

kuin eivät ole valehtelijoita vastoin parempaa tietoaan, ettei kansainvälinen

pörssipääoma ollut ainoastaan suurin sotaan yllyttäjä, vaan että se juuri nyt,

taistelun päätyttyä, ei jätä mitään keinoja käyttämättä pyrkiessään muuttamaan

rauhan helvetiksi. Taistelu kansainvälistä raha ja lainapääomaa vastaan on

muodostunut tärkeimmäksi ohjelmapykäläksi Saksan kansan taistelussa

taloudellisen riippumattomuutensa ja vapautensa puolesta. Mutta mitä ns.

käytännön miesten vastaväitteisiin tulee, heille voidaan vastata seuraavasti:

kaikki pelko, että korko;orjuuden murtamisen täytäntöönpanosta muka olisi

hirvittävät taloudelliset seuraukset, on turhaa; sillä ensikseenkin tähänastiset

taloudelliset lääkemääräykset ovat vaikuttaneet Saksan kansaan hyvin pahaa,

kannanotot erinäisissä kansallisen itsepuolustuksen kysymyksissä muistuttavat

erittäin suuresti eräitä varhaisemmilta ajoilta tunnettuja samantapaisten

asiantuntijoiden mietintöjä ja lausuntoja, niin kuin esimerkiksi Baijerin

lääkintäkollegion lausunto rautateiden rakennuttamisesta. Niin kuin tunnettua,

ei yksikään tuon suuresti kunnioitettavan virkakunnan silloisista pelonaiheista

ole toteutunut: uuden höyryhevon matkustajien päätä ei junassa huimannut, eivät

liioin junien katsojat sairastuneet, samoin luovuttiin siitä tuumasta, että oli

rakennettava lauta;aitoja kaihtamaan tuon uuden laitoksen näkyvistä ; mutta

kaikkien tuollaisten asiantuntijoiden oman nenän edessä on kyllä samanlaiset

lauta-aidat vielä tänäkin päivänä.



Mutta toisekseen on huomattava seuraavaa: jokaisesta, kaikkein parhaimmastakin

aatteesta kehittyy vaara, jos se luulottelee olevansa itsetarkoitus;

todellisuudessa se on ainoastaan keino, jonka avulla sellaiseen pyritään ; mutta

minulle ja kaikille todellisille kansallissosialisteille on olemassa yksi ainoa

oppi ja oppilauselma: kansa ja isänmaa. Meidän taistelumme päämääränä on oman

rotumme ja oman kansamme olemassaolon ja lisääntymisen turvaaminen, sen lasten

elättäminen ja sen veren puhtaana pito, isänmaan vapaus ja riippumattomuus,

jotta kansamme voi kypsyä täyttämään myöskin maailmankaikkeuden Luojan sille

osoittaman kutsumuksen. Jokainen ajatus ja jokainen aate, jokainen oppi ja

kaikki tieto palvelkoot tätä tarkoitusperää. Tältä näkökannalta on myöskin

kaikkea koeteltava ja sen tarkoituksenmukaisuuden mukaan joko sitä käytettävä

tai sitten se hylättävä. Sillä tavoin ei mikään teoria voi kangistua

kuolettavaksi kirjaimeksi, koska kerran kaiken pitää palvella ainoastaan elämää.

Näin olivat Gottfried Federin johtopäätökset sinä sysäyksenä, jotka ylipäänsä

saivat minut perusteellisesti tutustumaan tähän, siihen saakka ainoastaan vähän

tuntemaani alaan. Ryhdyin taaskin lukemaan, ja nyt vasta opin oikein ymmärtämään

juutalaisen Karl Marxin elämäntyön sisällyksen ja tarkoituksen. Hänen

pääteoksensa 'Pääoma' kävi minulle nyt vasta täysin ymmärrettäväksi, aivan

samoin kuin sosiaalidemokratian taistelu kansallista talouselämää vastaan, jonka

taistelun tehtävänä on ainoastaan valmistaa maaperää todella kansainvälisen raha

ja pörssipääoman herruudelle ja valtiudelle.



Mutta vielä eräässä toisessakin suhteessa noiden kurssien seuraukset

muodostuivat minulle mitä merkittävimmiksi. Kerran sitten pyysin puheenvuoroa.

Joku kurssien osanottajista arveli täytyvän ruveta taittamaan peistä

juutalaisten puolesta ja ryhtyi heitä puolustamaan pitkässä esityksessä. Tämä

ärsytti minua hänelle vastaamaan. Saapuvilla olevista osanottajista

verrattomasti suurin osa asettui minun kannalleni. Mutta siitä oli tuloksena,

että sain muutaman päivän perästä määräyksen siirtyä erääseen siihen aikaan

Müncheniin sijoitettuna olleeseen rykmenttiin ns. valistusupseerina. Joukon kuri

oli vielä noina aikoina joltisenkin heikko. Se kärsi yhä vieläkin

sotamiesneuvostoajan jälkivaikutuksista. Vain hyvin hitaasti ja varovasti

voitiin sen vuoksi siirtyä ’vapaaehtoisesta’ kuuliaisuudesta niin kuin Kurt

Eisnerin aikaista porsasmaista komentoa kovin koreasti nimitettiin ; saattamaan

sotilaallista kuria ja alistumista jälleen voimaan. Samoin piti joukon itsensä

oppia taaskin tuntemaan ja ajattelemaan kansallisesti ja isänmaallisesti. Uuden

toimintani oli määrä ulottua näille molemmille aloille.



Ryhdyin tehtävääni innostuneena ja hartaasti. Nythän minulle yhdellä iskulla

tarjoutui tilaisuus puhua suurehkolle kuulijakunnalle; ja mitä ennen olin aina,

sitä itse tietämättäni, pel­kän tunteen perusteella yksinkertaisesti otaksunut,

se tapahtui nyt: minä osasin puhua. Äänikin jo oli entisestään sen verran

parantunut, että ainakin pienissä miehistötuvissa kuului riittävän selvästi joka

paikkaan. Mistään tehtävästä en olisi voinut olla iloisempi ja tyytyväisempi

kuin tästä, sillä nythän voin, ennen eroani armeijasta, suorittaa hyödyllisiä

palveluksia juuri sen laitoksen keskuudessa, joka oli ollut tavattoman lähellä

sydäntäni: armeijan keskuudessa. Saatoinpa kehua saavuttaneeni menestystäkin:

monia satoja, jopa tuhansiakin tovereitani olen luennoitsijantoimintani aikana

johtanut takaisin oman kansansa ja isänmaansa luo. 'Kansallistin' joukon ja

saatoin tällä keinoin myöskin osaltani auttaa lujittamaan yleistä kuria. Taaskin

tulin tällöin tuntemaan koko joukon samanmielisiä tovereita, jotka sittemmin

rupesivat yhdessä muodostamaan uuden liikkeen kantajoukkoa.

9. luku.
SAKSAN TYÖVÄENPUOLUE

Eräänä päivänä sain ylemmästä portaasta määräyksen, että minun piti ottaa selko

siitä, mikä ja millainen oli se näköjään poliittinen yhdistys, jonka

tarkoituksena oli lähipäivinä Saksan työväenpuolueen nimisenä pitää kokous,

jossa myöskin Gottfried Federin oli määrä puhua; minun piti mennä tuohon

tilaisuuteen j a vähän tutustua yhdistykseen ja laatia siitä sitten selonteko.

Se uteliaisuus, jota noihin aikoihin armeijan taholta tunnettiin valtiollisia

puolueita kohtaan, oli itsestään ymmärrettävää. Vallankumous oli antanut

sotilaille oikeuden valtiolliseen toimintaan, jota oikeutta juuri kaikkein

kokemattomimmat kaikkein runsaimmassa määrin käyttivät. Vasta sitten, kun

centrum;puolueen ja sosiaalidemokratian täytyi omaksi mielikarvaudekseen

havaita, että sotilaiden myötämielisyys alkoi kallistua pois

vallankumouksellisista puolueista kansallisen liikkeen puolelle, katsottiin

olevan aihetta riistää armeijalta taaskin äänioikeus ja kieltää siltä

poliittinen toiminta. Oli erittäin valaisevaa, että centrum;puolue ja

marxilaisuus ryhtyivät tähän toimenpiteeseen, sillä jollei olisi turvauduttu

tähän kansalaisoikeuksien – niin kuin sotilaiden valtiollista tasa;arvoisuutta

vallankumouksen jälkeen nimitettiin ; rajoitukseen, ei enää muutaman vuoden

perästä olisi ollut koko marraskuun valtiota olemassa, mutta ei liioin myöskään

enää kansallista alennusta ja häpeää. Armeija oli siihen aikaan jo erittäin

hyvässä menossa vapauttamaan Saksan kansaa sen sisäisistä verenimijöistä ja

Entente'in kätyreistä. Mutta että myöskin ns. kansalliset puolueet riemumielin

yhtyivät kannattamaan tätä marraskuunrikollisten tähänastisten katsantokantojen

korjausta ja siten olivat mukana auttamassa kansallisen nousun välineen

tekemisessä vaarattomaksi, se osoitti jälleen, mihin noiden harmittomista

harmittomimpien aina rikkiviisaat kuvitelmat voivat johtaa. Tuo todellakin

henkistä vanhuudenraihnautta poteva porvaristo oli aivan tosissaan sitä mieltä,

että armeijasta taaskin tulisi sama, mikä se oli ennen ollut, nimittäin Saksan

puolustusvoiman kallio ja turva, kun taas centrum;puolue ja marxilaisuus

aikoivat vain katkaista siltä sen vaarallisen kansallisen myrkkyhampaan, jota

ilman armeija kuitenkin iät kaiket pysyy pelkkänä poliisilaitoksena, mutta ei

ole suinkaan sotajoukko, joka pystyy taistelemaan vihollista vastaan; seikka,

mikä seuraavina aikoina riittävän selvästi lienee käynyt ilmi.



Vai mahtavatko meikäläiset kansalliset poliitikot uskoa, että armeijan kehitys

olisi voinut olla jotakin muuta kuin kansallinen? Sellainen olisi ihan kirotussa

määrin noiden herrojen tapaista ja johtuu siitä, että jos sodan aikana ei ole

sotilas, vaan suunpieksäjä, siis parlamentaarikko, ei ole enää aavistustakaan

siitä, mitä mahtaa liikkua niiden miesten povessa, joiden mieleen mitä valtavin

menneisyys muistuttaa, että he kerran ovat olleet maailman ensimmäisiä

sotilaita. Niin siis päätin mennä jo mainittuun, siihen saakka minulle vielä

toistaiseksi täysin tuntemattoman puolueen kokoukseen. Saapuessani sinä iltana

meille sittemmin historiallisen merkityksen saavuttaneeseen Münchenin entisen

Sterneckerbräun Leiberzimmer;huoneeseen, tapasin siellä koolla noin 20;25

miestä, pääasiallisesti alemmista väestökerroksista. Federin esitelmän tunsin jo

kursseilta joten saatoin paremmin antautua tarkkailemaan yhdistystä itseään.

Siitä saamani käsitys ei ollut hyvä enempää kuin huonokaan; uusi yritys,

samantapainen kuin monen monet muutkin. Tuo oli juuri sitä aikaa, jolloin mies

kuin mies, joka ei ollut tyytyväinen tähänastiseen kehitykseen eikä enää

tuntenut luottamusta ennestään olemassa oleviin puolueisiin, katsoi

kutsumuksensa vaativan, että hänen oli perustettava uusi puolue. Niin sitten

tuollaisia yhdistyksiä syntyi kaikkialla kuin sieniä sateella, nukkuakseen

jonkin ajan kuluttua jälleen kaikessa hiljaisuudessa nahkoihinsa. Perustajilla

enimmäkseen ei ollut aavistustakaan siitä, mitä merkitsee tehdä jostakin

yhdistyksestä puolue, saati sitten liike. Niinpä nuo vastaperustetut yritykset

melkein aina itsestään tukehtuivat omaan naurettavaan poroporvarimaisuuteensa.



Kaksi tuntia kuunneltuani Olin valmis arvostelemaan aivan samalla tavalla

tätäkin Saksan työväenpuoluetta. Kun Feder vihdoin viimein lopetti esityksensä,

olio hyvilläni. Olin näh­nyt tarpeeksi ja olin jo aikeissa lähteä tieheni, kun

keskustelu ; julistettiin vapaaksi, mikä houkutteli sentään vielä jäämään. Mutta

yhä edelleenkin kaikki tyynni näytti sujuvan samaan merkityksettömään tapaan,

kunnes sitten sai puheenvuoron joku professori, joka ensin epäili Federin

esittämien perustelujen paikkansapitävyyttä, mutta sitten ; Federin vastattua

siihen erittäin nasevasti ;asettui yht'äkkiä tosiasioiden pojalle malttamatta

kuitenkaan olla mitä vakavimmin teroittamatta nuoren puolueen mieleen, että sen

oli otettava erikoisen tärkeäksi ohjelmakohdakseen taistelu Baijerin

erottamiseksi erilleen Preussista. Miehellä oli otsaa julkeasti väittää, että

siinä tapauksessa varsinkin Itävallan vanhat saksalaiset maakunnat heti paikalla

liittyisivät Baijeriin, että rauha saataisiin siten paljon parem­maksi ja vielä

muuta samanlaista palturia lisäksi. Silloin en mitenkään malttanut olla

pyytämättä puheenvuoroa ja ilmaisematta mokomalle rikkioppineelle herralle omaa

mielipidettäni siitä asiasta ; ja menestykseni oli sellainen, että herra

edellinen puhuja oli, ennen kuin vielä olin ehtinyt lopettaa, nolona kuin

uitettu kissa lähtenyt tiehensä koko huoneistosta. Puhuessani minua oli

kuunneltu hämmästyneen näköisinä, ja vasta kun varustauduin sanomaan

kokoukselle hyvästi ja lähtemään pois, juoksi vielä yksi joukosta jälkeeni,

esitteli itsensä (en kuullut nimeä varmasti) ja pisti käteeni pienen vihkosen,

ilmeisesti poliittisen lentokirjasen, pyytäen mitä innokkaimmin minua sen

lukemaan. Tuo oli hyvin mieluista, sillä nythän saatoin toivoa ehkä voivani

yksinkertaisimmalla tavalla tutustua tähän pitkäpiimäiseen yhdistykseen

tarvitsematta enää käydä useammissa yhtä kiinnostavissa kokouksissa. Muuten tuo

mies, näöstä päätellen työläinen, oli tehnyt minuun hyvän vaikutuksen. Niin

sitten lähdin. Noihin aikoihin asuin yhä vielä 2. Jalkaväkirykmentin kasarmissa,

pienessä huoneessa, jossa oli vielä hyvin selvästi näkyvissä vallankumouksen

jälkiä. Päivät pitkät olin asunnostani poissa, enimmäkseen 41.

Tarkka;ampujarykmentissä tai myöskin kokouksissa, kuuntelemassa esitelmiä

toisissa joukko-osastoissa jne. Ainoastaan yöt nukuin huoneessani. Kun heräsin

tavallisesti joka aamu hyvin varhain, jo ennen viittä, olin huvikseni keksinyt

sellaisen leikin, että ripottelin pienessä suojassani mellastaville pikku

hiirille lattialle pari kuivunutta leivänmurusta tai kuorenpalasta ja katselin

sitten, miten nuo somat pikkuelukat tappelivat niukoista herkkupaloista. Olin jo

joutunut elämässäni kokemaan siksi paljon puutetta ja hätää, että osasin sen

tiimoilta liiankin hyvin kuvitella noiden piskuisten elävien nälän samoin kuin

ilonkin.



Tuon kokouksen jälkeisenä aamunakin makasin kello viiden tienoilla valveilla

vuoteessani ja katselin pikku hiirien hyörinää ja pyörinää. Kun en saanut enää

unta, muistin äkkiä edellisen illan, ja silloin johtui mieleeni vihkonen, jonka

se työläinen oli minulle antanut mukaan. Niin rupesin lukemaan. Se oli pieni

lentokirjanen, jossa tekijä, muuten sama työläinen, kuvaili, miten hän oli

selviytynyt marxilaisten ja ammattiyhdistysten tyhjien sananparsien sekasorrosta

takaisin kansalliseen ajattelutapaan; siitä myös kirjasen nimi 'Valtiollinen

heräämiseni'. Kun olin päässyt alkuun, luin koko pikku kirjoituksen

kiinnostuneena loppuun; siinähän kuvastui samanlainen kehityskulku, jollaisen

olin kaksitoista vuotta aikaisemmin joutunut kokemaan aivan omakohtaisesti.

Väkisinkin näin taas oman kehitykseni ilmestyvän ilmi elävänä silmieni eteen.

Päivän mittaan ajattelin asiaa vielä muutamaan kertaan, mutta aioin sen vihdoin

jättää sikseen, kunnes hämmästyksekseni sain, ennen kuin oli viikkoa kulunut

tapahtumasta, postikortin, jossa ilmoitettiin, että minut oli hyväksytty

jäseneksi Saksan työväenpuolueeseen, pyydettiin ilmaisemaan mielipiteeni asian

johdosta ja sen vuoksi saapumaan seuraavana keskiviikkona puolueen valiokunnan

istuntoon. Olin moisesta jäsenten hankinnasta kelpo lailla hämmästynyt enkä

oikein tiennyt, pitikö suuttua vai kuitata koko juttu naurulla. Enhän ensinkään

ajatellut liittyä mihinkään valmiiseen puolueeseen, vaan tahdoin perustaa omani.

Tällainen pyyntö ja vaatimus ei tosiaankaan voinut minun suhteeni tulla

kysymykseenkään.



Olin jo aikeissa lähettää noille herroille kirjallisen vastauksen, kun

uteliaisuus pääsi voitolle, ja niin päätin määräpäivänä mennä tuonne kokoukseen

esittääkseni perusteluni suullisesti. Keskiviikko koitti. Ravintola, jossa

mainittu istunto oli aikomus pitää, oli Herrn;kadun ’Altes Rosenbad’; varsin

kehno huoneisto, jonne ainoastaan joskus harvoin näytti joku sielu eksyvän. Ei

kylläkään ihme v. 1919, jolloin isompienkin ravintoloiden ruokalista oli varsin

niukka ja vaatimaton ketään houkutellakseen. Tätä ravintolaa en muuten ollut

tätä ennen ollenkaan tuntenut. Kävelin kehnosti valaistun ravintolahuoneen läpi,

jossa ei ollut ristin sielua, etsin sivuhuoneen oven ja näin sitten kokouksen

edessäni. Jokseenkin rikkinäisen kaasulampun hämärässä valossa istui pöydän

ääressä neljä nuorta miestä, heidän joukossaan myöskin pienen lentokirjasen

kirjoittaja, joka muuten heti paikalla tervehti minua mitä ystävällisimmin ja

toivotti tervetulleeksi Saksan työväenpuolueen uutena jäsenenä.



Olin sentään hiukan ällistynyt. Kun ilmoitettiin, että varsinainen

'valtakunnanpuheenjohtaja' tulisi vasta hetken kuluttua, päätin myös odottaa

omasta puolestani, ennen kuin selittäisin kan­tani. Vihdoinkin tämä saapui. Hän

oli Sterneckerbräussa Federin esitelmän yhteydessä pidetyn kokouksen

puheenjohtaja. Uteliaisuuteni oli sillä välin taaskin herännyt ja odotin nyt,

mitä tuleman piti. Nyt tulin ainakin tietämään kaikkien herrojen nimet.

'Valtakunnanjärjestön' puheenjohtaja oli muudan herra Harrer, Münchenin osaston

taas Anton Drexler. Nyt luettiin edellisen istunnon pöytäkirja, joka

hyväksyttiin. Sitten oli päiväjärjestyksessä raha;asioita koskeva selostus

-yhdistyksellä oli omaisuutta kaikkiaan 7 markkaa 50 pfennigiä, ja

rahastonhoitajankin selostus hyväksyttiin. Tämä taas kirjoitettiin pöytäkirjaan.

Sitten puheenjohtaja luki vastausehdotukset Kielistä, Düsseldorfista ja

Berliinistä tulleisiin kirjeisiin, jotka kaikki kolme yksimielisesti

hyväksyttiin. Sitten selostettiin saapunut posti: yksi kirje Berliinistä, yksi

Düsseldorfista ja yksi Kielistä, joiden saapuminen tuntui herättävän suurta

tyytyväisyyttä. Tämä kirjeenvaihdon vilkastuminen selitettiin kaikkein parhaaksi

ja näkyvimmäksi todistukseksi siitä, että Saksan Työväenpuolue oli saavuttamassa

yhä suuremman merkityksen, ja sitten ; sitten neuvoteltiin pitkään näihin uusiin

kirjeisiin lähetettävistä vastauksista.



Hirveää, hirveää! Tämähän oli tuollaista tavallista yhdistystouhua, vieläpä

kaikkein pahinta lajia. Tämmöiseen kerhoonko minun siis pitäisi liittyä

jäseneksi? Sitten tuli puheeksi uusien jäsenten hyväksyminen, s.o. otettiin

käsiteltäväksi minun ottamiseni puolueeseen. Nyt rupesin kyselemään ; mutta

lukuun ottamatta eräitä johtavia ajatuksia ei ollut olemassa mitään, ei

ohjelmaa, ei ainoaakaan lentolehtistä, ylipäänsä ei yhtään mitään painettua, ei

jäsenkirjoja, eipä edes pahaisinta leimasintakaan, ainoastaan ilmeisesti hyvää

uskoa ja hyvää tahtoa. Hymy oli jo taaskin häipynyt huuliltani, sillä mitäpä

tämä oli muuta kuin mitä luonteenomaisin merkki kaikkien tähänastisten

puolueiden, niiden ohjelmien, niiden tarkoitusperien ja niiden toiminnan

täydellisestä neuvottomuudesta ja täydellisestä epätoivoisuudesta? Se, mikä ajoi

tämän kourallisen nuoria miehiä yhteen, ulkonaisesti noin naurettavaan puuhaan,

oli vain heidän sisäisen äänensä ilmausta, joka osoitti heille, varmaankin

pikemminkin vaistomaisesti kuin tietoisesti, ettei koko tähänastinen

puoluekomento enää ollut omansa kohottamaan Saksan kansaa enempää kuin sen

sisäisiä vaurioitakaan parantamaan. Luin nopeasti läpi johtavat ajatukset, jotka

olivat nähtävinä koneella kirjoitettuina, ja huomasin niissäkin olevan enemmän

etsimistä kuin tietoa. Siinä oli paljon hämärää ja epäselvää, paljon myöskin

puuttui, mutta ei ollut mitään semmoista, mitä olisi voinut pitää merkkinä

taistelevasta tiedosta. Mitä nuo miehet tunsivat, sen itsekin tiesin ja tunsin:

se oli sellaisen uuden liikkeen kaipuuta, jonka pitäisi olla jotakin enempää

kuin puolue sanan tähänastisessa merkityksessä. Palatessani sinä iltana taaskin

kasarmiini olin jo muodostanut valmiiksi arvosteluni tuosta yhdistyksestä.

Ratkaistavanani oli nyt varmaankin koko elämäni tärkein kysymys: pitikö minun

liittyä siihen yhdistykseen jäseneksi vai pitikö siitä kieltäytyä?



Järki saattoi neuvoa ainoastaan kieltäytymään jäsenyydestä, mutta tunne ei

päästänyt rauhaan, ja kuta useammin koetin pitää silmieni edessä koko kerhon

mielettömyyttä, sitä useammin puhui tunne taas sen puolesta. Seuraavat päivät

olin rauhaton. Rupesin harkitsemaan puoleen ja toiseen. Olin jo aikoja päättänyt

ryhtyä harjoittamaan poliittista toimintaa; että se saattoi tapahtua ainoastaan

jossakin uudessa liikkeessä, se oli minulle yhtä lailla selvillä, ainoastaan

alkusysäystä oli minulta siihen saakka yhä vain puuttunut. En ollut niitä

ihmisiä, jotka panevat tänään jotakin alulle lopettaakseen jo huomenna ja

siirtyäkseen mikäli mahdollista johonkin uuteen asiaan. Mutta juuri tämä

vakaumukseni oli pääsyynä siihen, minkä vuoksi minun oli niin vaikea päättää

liittymisestäni uuteen, vastaperustettuun liikkeeseen, josta joko täytyi tulla

kaikki tai jonka ;jos niin oli paremmin tarkoituksenmukaista ; oli parempi jäädä

kerrassaan syntymättä. Tiesin, että tästä tulisi minulle ratkaisu ainiaaksi,

josta ei ikinä enää voinut olla peruutumistietä. Minulle tämä ei siis ollut

suinkaan ohimenevää leikittelyä, vaan veristä totta. Jo noina aikoina tunsin

aina vaistomaista vastenmielisyyttä sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka aina

aloittavat uutta saamatta mitään päätökseen. Tuollaisia haihattelijoita vihasin.

Sellaisten ihmisten toimintaa pidin pahempana kuin toimettomuutta. Kohtalo itse

näytti nyt minulle antavan vihjauksen. En olisi ikinä liittynyt silloin jo

olemassa oleviin suuriin puolueisiin, ja esitän tuonnempana vielä lähemmin syyni

siihen. Tällä naurettavalla, piskuisella uudella luomuksella, jossa oli jäseniä

vain kourallinen, näytti olevan se ainoa etu, ettei se vielä ollut kangistunut

järjestöksi, vaan soi jäsenilleen mahdollisuuden todelliseen omakohtaiseen

toimintaan. Täällä saattoi vielä tehdä työtä, ja kuta pienempi tämä liike oli,

sitä pikemmin se vielä oli saatettavissa oikeihin muotoihin. Täällä voitiin

vielä määrätä sisällys, päämäärä ja tie, mitä mahdollisuutta jo olemassa

olevissa suurissa puolueissa ei alun perinkään ollut.



Kuta kauemmin koetin miettiä, sitä lujemmaksi lujittui mielessäni vakaumus, että

juuri tuollaisesta pienestä liikkeestä käsin voitaisiin vastaisuudessa ryhtyä

valmistamaan kansakunnan kohottamista, mutta ei ikinä enää aivan liiaksi

vanhoihin kuvitteluihin takertuneista ; ollenkaan puhumattakaan uudesta

komennosta hyötyvistä ; parlamenttipuolueista. Sillä nyt täytyi julistaa uutta

maailmankatsomusta eikä uutta vaalitunnusta. Oli joka tapauksessa suunnattoman

vaikea päätös ryhtyä toteuttamaan tätä tarkoitusta käytännössä. Mitä

edellytyksiä minulla itselläni sitten oli tähän tehtävään? Että olin varaton,

köyhä, sen arvelin vielä jaksavani kestää hyvinkin helposti, mutta pahempi juttu

oli se, että olin vielä noita nimettömiä miehiä, yksi niistä miljoonista, joiden

sattuma voi antaa elää tai jotka se voi kutsua pois elämästä, kaikkein

lähimmänkään ympäristön huolimatta sitä edes huomatakaan. Lisäksi oli vielä se

vaikeus, joka pakostakin aiheutuisi koulusivistykseni puutteellisuudesta. Ns.

’älymystöhän’ suhtautuu muutenkin aina todella suunnattoman alentuvasti

jokaiseen, joka ei ole käynyt välttämättömiä kouluja loppuun asti eikä siis ole

voinut pänttäyttää päähänsä välttämättömiä tietoja. Eihän kysymys koskaan kuulu

näin: Mitä se tai se mies osaa? Vaan; Mitä hän on lukenut? Noiden sivistyneiden

mielestä on suurinkin puupää, jolla vain on taskussa riittävästi todistuksia,

enemmän kuin älykkäinkään nuorukainen, jolta noita kallisarvoisia papereita

sattuu puuttumaan. Osasin niin ollen helposti kuvitella mielessäni, miten tuo

sivistynyt maailma suhtautuisi minuun, ja petyin siinä suhteessa ainoastaan

sikäli, että pidin sentään vielä tuohon aikaan ihmisiä sittenkin parempina kuin

he arkisessa todellisuudessa valitettavasti suureksi osaksi ovat. Kun he ovat

sellaisia, silloin kylläkin poikkeukset niin kuin kaikkialla pistävät sitä

selvemmin silmään. Mutta sitä tietä opin erottamaan ikuiset koululaiset

todellisista taitajista.



Kaksi päivää tuskallisesti mietittyäni ja pohdittuani päädyin viimeinkin siihen

vakaumukseen, että tuo askel täytyi astua. Se oli elämäni ratkaisevin päätös.

Peruutumisesta ei voinut eikä saanut olla enää puhetta. Niin siis ilmoittauduin

Saksan työväenpuolueen jäseneksi ja sain väliaikaisen jäsenkortin, jossa oli

numero: seitsemän.
10. luku.
SORTUMISEN SYYT.

Jonkin kappaleen putoamisen syvyys on aina mitattava sen nykyisestä asemasta sen

alkuperäiseen asemaan. Sama pitää paikkansa myöskin kansojen ja valtioiden

sortumisen suhteen. Mutta silloin on niiden aikaisemmalla asemalla tai

pikemminkin korkeudella ratkaiseva merkitys. Vain sellainen, mikä kohoaa

huomattavasti yli yleisen keskimitan, voi myöskin vaipua ja sortua

silmäänpistävän syvälle. Se juuri tekee Saksan sortumisen jokaiselle

ajattelevalle ja tuntevalle ihmiselle niin raskaaksi ja kauheaksi, koska se

syöksi valtakunnan sellaisesta korkeudesta, joka nykyhetkellä, kun nykyisen

alennustilan surkeus otetaan huomioon, tuntuu melkein mahdottomalta kuvitella.

Jo Saksan valtakunnan perustamista näytti kultaavan koko kansakuntaa kohottavan

suuren tapahtuman tenho. Vertaansa vailla olevan voittokulun jälkeen kasvaa

vihdoinkin kuolemattoman sankaruuden palkkana pojille ja pojanpojille

valtakunta. Joko tietoisesti tai itsetiedottomasti, vaistomaisesti, samantekevää

aivan, kummin, saksalaisilla oli kaikilla sellainen tunne, että tämä valtakunta,

jonka ei olemassaolostaan ollut kiittäminen parlamenttipuolueiden juonitteluja,

jo ylevän perustamistapansa puolesta kohosi yläpuolelle tavallisten valtioiden

mittojen; sillä ei parlamentaarisen sanasodan jaaritteluissa, vaan Pariisin

piiritysarmeijan tykkien jyrinässä ja paukkeessa tapahtui se juhlallinen

tahdonosoituksen toimitus, että saksalaiset, ruhtinaat niin kuin kansakin,

olivat päättäneet perustaa tulevaisuudessa valtakunnan ja korottaa uudelleen sen

tunnuskuvaksi keisarinkruunun. Eikä se ollut tapahtunut salamurhien avulla;

Bismarckin luoman valtion perustajina eivät olleet karkurit ja piileskelijät,

vaan rintamarykmentit. Jo tämä ainoalaatuinen syntyhistoria ja tulikaste sinänsä

kietoivat uuden Saksan valtakunnan historiallisen maineen hohteeseen, jollaista

on vain kaikkein vanhimpien valtioiden ; ja harvoin niidenkään ; onnistunut

saada osakseen. Ja millainen nousukausi sitten alkoikaan! Ulkonainen vapaus

antoi valtakunnan sisällä jokapäiväisen leivän. Kansakunta kasvoi lukumäärältään

suureksi ja sai kosolti maallista hyvyyttä. Mutta valtion ja sen mukana koko

kansan kunniaa suojeli ja varjeli armeija, joka kaikkein näkyvimmällä tavalla

pystyi osoittamaan sen ja entisen Saksan liiton välisen erotuksen.



Niin syvä on se sortuminen, joka on Saksan valtakuntaa ja Saksan kansaa

kohdannut, että kaikki tuntuvat kuin huimauksessa menettäneen aluksi tuntonsa ja

tajunsa; tuskin enää jaksaa entistä korkeutta muistaakaan, niin epätodelliselta,

kuin unennäöltä tuntuu nykyisen kurjuuden rinnalla silloinen suuruus ja loisto.

Niinpä onkin selitettävissä, että liiankin helposti antaa kaiken silloisen

suuren ja ylevän sokaista silmänsä ja samalla unohtaa ruveta etsimään

suunnattoman sortumisen syitä, joiden sentään lienee täytynyt jo olla jollakin

tavoin olemassa. Tietystikin tämä pitää paikkansa ainoastaan niiden ihmisten

suhteen, joille Saksa oli enemmän kuin pelkkä oleskelu ja asuinpaikka, missä

ansaita ja kuluttaa rahaa, koska ainoastaan ne ihmiset pystyvät tuntemaan

nykyisen olotilan romahduksena, jota vastoin se noille toisille on heidän siihen

saakka tyydyttämättä jääneiden toiveidensa ammoin odotettu ja kaivattu

täyttymys.



Mutta enteitä oli kyllä jo silloinkin selvästi näkyvissä, joskin ainoastaan

hyvin harvat yrittivät ottaa niistä jotakin oppia. Mutta nykyisin se on

välttämättömämpää kuin konsanaan. Samoin kuin taudin parantaminen on mahdollista

ainoastaan siinä tapauksessa, että sen aiheuttaja on tunnettu, samoin on myöskin

valtiollisten vaurioiden korjaamisen laita. Tosin kyllä yleensä jonkin taudin

ulkonainen muoto, sen silmäänpistävät ominaisuudet ovat helpommin nähtävissä ja

havaittavissa kuin sen sisäinen aihe. Siinäpä onkin syy siihen, minkä vuoksi

monen monet ihmiset eivät yleensä pääse ulkonaisten vaikutusten havaitsemista

pitemmälle, jopa sekoittavat ne itse syyhyn, koettavatpa vielä kieltää koko syyn

olemassaolonkin. Niin nytkin useimpien saksalaisten käsityksen mukaan Saksan

sortuminen on havaittavissa ensi sijassa vain yleisenä taloudellisena pulana ja

siitä johtuvina seuraamuksina. Niistä joutuu melkein jokainen omalta kohdaltaan

kärsimään ; siis pätevä syy jokaiselle yksityiselle onnettomuuden

ymmärtämiseksi. Paljon vähemmän kuitenkin suuret joukot huomaavat poliittisessa,

sivistyksellisessä ja siveellisessä suhteessa tapahtunutta luhistumista. Tätä

kieltäytyvät monilla sekä tunne että ymmärryskin kerta kaikkiaan käsittämästä.



Olkoon menneeksi, että suurten joukkojen keskuudessa asianlaita on tällä

tavalla; mutta että myöskin älymystön piireissä Saksan sortumista pidetään ensi

sijassa taloudellisena romahduksena ja niin muodoin siihen odotetaan pelastusta

talouselämältä, se on yhtenä syynä siihen, miksi tähän mennessä ei ole vielä

ollenkaan voitu päästä tervehtymiseen. Vasta sitten, kun ymmärretään, että

tässäkin kohdin talouselämä on vasta toisella, jopa kerrassaan kolmannella

sijalla ja että ensi sijalla ovat poliittiset, siveelliset ja rodulliset

tekijät, voidaan päästä nykyisen onnettomuuden ymmärtämiseen ja siten myöskin

löytää tervehtymisen keinot ja tiet. Niin muodoin on kysymyksellä Saksan

romahduksen syistä ratkaiseva merkitys, ennen kaikkea poliittiselle liikkeelle,

jonka päämääränä juuri on oleva tappion voittaminen. Mutta myöskin sellaisessa

menneisyyttä koskevassa tutkimuksessa täytyy pitää visusti varansa, ettei

sekoita keskenään lähinnä silmään osuvia vaikutuksia ja vähemmän selvästi

näkyviä syitä.



Helpoin ja siitä syystä myöskin eniten levinnyt nykyisen onnettomuuden perustelu

ja selitys on sellainen, että se johtuu hiljakkoin hävityn sodan seurauksista,

niin että juuri tuo sota niin muodoin on nykyisen onnettomuuden syy. Sellaisia

lienee paljonkin, jotka ihan vakavasti uskovat tämän mielettömyyden todeksi,

mutta vielä enemmän on niitä, joiden suussa tällaiset perustelut voivat olla

ainoastaan valhetta, tietoista totuuden vääristelyä. Tämä jälkimmäinen väite

pitää paikkansa kaikkien nykyisin valtion kannikassa kiinni olevien suhteen.

Sillä eivätkö juuri vallankumouksen julistajat aikoinaan penänneet kansalle

penäämästä päästyäänkin, että suurille joukoille oli aivan samantekevää, miten

tuo sota päättyisi? Eivätkö he sitä vastoin mitä vakavimmin vakuuttaneet, että

suunnattoman kansaintaistelun voitokas päätös enintään saattoi olla

suurkapitalistien edun mukaista, mutta ettei sillä ikinä voinut olla merkitystä

Saksan kansalle sellaisenaan, saati sitten Saksan työläisille? Niin, eivätkö

juuri nuo samaiset maailmansovituksen apostolit selittäneet juuri päinvastaista,

nimittäin että Saksan häviö sodassa tuhoaisi ainoastaan militarismin, mutta että

Saksan kansa joutuisi kokemaan ihanimman ylösnousemuksensa? Eikö noissa

piireissä muka ylistetty Entente'in hyväntahtoisuutta ja sysätty koko tuon

verisen kamppailun syytä Saksan niskoille? Mutta olisiko voitu tehdä siten

selittämättä, että myöskään sotilaallisesta häviöstä ei olisi kansakunnalle

erikoisia seurauksia? Eikö koko vallankumousta kaunisteltu sellaisin

korulausein, että sen avulla muka saadaan Saksan lipuilta riistetyksi voitto,

mutta Saksan kansalle sitä vastoin koittavat todellisen sisäisen ja ulkonaisen

vapauden ajat?



Eikö asia muka ollut juuri näin? Sanokaa, senkin kurjat valehtelijat! Siihen jo

vaaditaan todellakin juutalaisen röyhkeyttä, että romahduksesta sysätään nyt syy

sotilaallisen häviön niskoille, koska kerran itse kaikkien maanpetturien

pää;äänenkannattaja, Berliinin 'Vorwärts' kirjoitti, että tällä kertaa Saksan

kansa ei saa enää tuoda lippujaan kotiin voittoisina! Ja nyt sitten juuri se

muka on syynä meidän sortumiseemme? Olisi tietystikin aivan hyödytöntä ruveta

kiistelemään mokomien huonomuististen valehtelijoiden kanssa, enkä niin ollen

huolisi tuhlata koko asiaan sanaakaan, jolleivät valitettavasti myös kovin monet

kerrassaan mitään ajattelemattomat ihmiset vatvoisi ja matkisi tuota

mielettömyyttä, vaikk'ei siihen olisikaan syynä suorastaan ilkeys tai tietoinen

valehteleminen. Tuollaiset lausunnot ovat myöskin valistustoimintaa

harjoittaville taistelijoillemme apukeinoina, jotka muuten ovat erittäin

tarpeellisia tällaisena aikana, jolloin puhuttu sana useinkin vääristellään,

ennen kuin se on kunnolla ehtinyt lähteä puhujan suusta. Niinpä on siis siihen

väitteeseen, että Saksan sortumiseen muka on syynä menetetty sota, sanottava

seuraavaa:



Tosin kyllä sodan menettämisellä oli hirvittävä merkitys isänmaamme Saksan

tulevaisuudelle, mutta sen menettäminen ei ole syy, vaan se itse on taaskin vain

erinäisten syiden seuraus. Että tämän elämästä ja kuolemasta käydyn taistelun

onneton loppu pakostakin johtaisi erittäin tuhoisiin seurauksiin, sehän oli

täysin selvää jokaiselle järkevälle, ei ilkeämieliselle ihmiselle. Mutta

valitettavasti oli myöskin sellaisia ihmisiä, joilta tuntui oikeana aikana tuota

käsitystä puuttuvan tai jotka, vastoin parempaa tietoaan, kuitenkin väittivät

ensin totuutta vastaan ja kielsivät sen. Nämä olivat suurimmaksi osaksi samoja,

jotka sitten, kun heidän salainen toiveensa oli käynyt toteen, yht'äkkiä, mutta

liian myöhään huomasivat romahduksen, jota he olivat osaltaan olleet mukana

jouduttamassa. Mutta he juuri ovat sortumiseen syypäät eikä menetetty sota, niin

kuin he yks'kaks' ovat suvainneet ruveta sanomaan ja tietämään. Sillä sodan

menettäminenhän oli ainoastaan heidän oman vaikutuksensa eikä suinkaan, niin

kuin he nyt pyrkivät väittämään, huonon johdon seurausta. Eivät vihollisemme

liioin olleet pelkureita, kyllä hekin osasivat kuolla, heidän lukumääränsä oli

heti ensimmäisestä päivästä alkaen suurempi kuin Saksan armeijan, ja heidän

teknilliseen varustamiseensa olivat käytettävinä koko maailman asevarikot; niin

muodoin ei sitä tosiasiaa, että saksalaisten voitoista, joita neljän vuoden

aikana saavutettiin taisteltaessa koko maailmaa vastaan, oli kaikesta

sankariudesta ja kaikesta järjestelystä huolimatta kiittäminen yksinomaan

saksalaisten johdon ylivoimaisuutta, voi millään tavoin kiistää

paikkansapitämättömäksi. Saksan armeijan järjestely ja johto olivat valtavinta,

mitä maailmassa oli siihen mennessä kuunaan nähty. Niiden heikkouksina ja

puutteina olivat yleisen inhimillisen kestämiskyvyn rajat.



Että tuo armeija sortui, se ei ollut meidän nykyisen onnettomuutemme syy, vaan

ainoastaan toisten rikosten seurausta, sellainen seuraus, joka itse vuorostaan

oli suuremman ja tällä kertaa näkyvämmän romahduksen alkua. Että asianlaita on

näin, se käy selville seuraavasta: Täytyykö sotilaallisen häviön johtaa

sellaiseen kansakunnan ja valtion kertakaikkiseen sortumiseen? Mistä saakka on

onnettoman sodan tulos ollut sellainen? Joutuvatko siis kansat yleensä

perikatoon menetetyn sodan johdosta sinänsä? Siihen kysymykseen voi vastaus

kuulua sangen lyhyesti: Aina semmoisissa tapauksissa, että sotilaallinen tappio

on sisäisen mädännäisyyden, pelkurimaisuuden ja luonteettomuuden, sanalla sanoen

arvottomuuden kuittaus. Jos taas asia ei ole sillä tavalla, silloin

sotilaallisesta häviöstä sukeutuu pikemminkin tulevan, entistä suuremman nousun

kiihotin kuin kansan olemassaolon hautakivi. Historiassa on tarjona

loppumattomiin esimerkkejä tämän väitteen paikkansapitävyydestä.



Valitettavasti ei Saksan kansan sotilaallinen tappio ollut ansaitsematon

onnettomuus, vaan ikuisen koston ansaittu kuritus. Olimme lievimmin sanoen

ansainneet tämän häviömme. Se on ainoastaan suurin ulkonainen rappioilmiö

kokonaisessa sisäisten rappioilmiöiden sarjassa, jotka mahdollisesti ovat

jääneet useimpien ihmisten silmiltä huomaamatta tai joita yksinkertaisesti ei

tahdottu nähdä, vaan pistettiin strutsin tavoin pää pensaaseen piiloon.

Tarkastettakoon siis kerran niitä seuraamusilmiönä, joiden vallitessa Saksan

kansa joutui tuon häviönsä kokemaan. Eikö monissa piireissä ollut mitä

häpeämättömimmällä tavalla ilmaistu suorastaan iloa isänmaan onnettomuuden

johdosta? Mutta kuka voi sellaista tehdä, silloin jo todella ansaitsematta

sellaista rangaistusta? Niin, eikö menty vieläkin pitemmälle ja kehuskeltu

sillä, että vihdoin oli saatu rintama pettämään? Eivätkä näin tehneet suinkaan

viholliset, ei, ei, sellaisen häpeän sälyttivät niskoilleen saksalaiset!

Kohtasiko onnettomuus heitä muka vääryytenä? Ja mistä ajoista on vielä kaiken

lisäksi ruvettu ottamaan sotaan syyllisyyskin omille niskoille? Vieläpä vastoin

parempaa tuntoa ja parempaa tietoa?



Ei, ja vielä kerran ei: siitä tavasta, miten Saksan kansa otti häviönsä vastaan,

voi kaikkein selvimmin nähdä, että sortumisemme todellinen syy on etsittävissä

aivan toisaalta kuin joidenkin asemien puhtaasti sotilaallisesta menetyksestä

tai jonkin hyökkäysliikkeen epäonnistumisesta; sillä jos tosiaankin rintama

semmoisenaan olisi pettänyt ja jos isänmaan kova kohtalo olisi aiheutunut sitä

kohdanneesta onnettomuudesta, silloin Saksan kansa olisi suhtautunut tappioon

aivan toisella tavoin. Silloin olisi sitä seurannut onnettomuus kärsitty

hammasta purren tai sitä valitettu murheen murtamina; silloin sydämet olisivat

syttyneet vihaan ja vimmaan salakavalaa sattumaa tai myöskin kohtalon tahdosta

voittajaksi päässyttä vihollista kohtaan; silloin kansakunta olisi muinoisen

Rooman senaatin tavoin rientänyt lyötyjä divisioonia vastaan esittäen näille

isänmaan kiitollisuuden tähänastisista uhreista lausuen samalla toivomuksen,

etteivät nämä joutuisi epätoivoon valtakunnan puolesta. Itse antautuminenkin

olisi allekirjoitettu ainoastaan järjellä ja ymmärryksellä, sydämen jo sykkiessä

tulevaa nousua kohti. Sillä tavalla olisi otettu vastaan häviö, josta olisi

ollut kiitettävä yksinomaan kovaa kohtaloa. Sitten ei ehkä olisi naurettu ja

tanssittu, ei olisi kehuskeltu pelkurimaisuudella eikä ihannoitu tappiota, ei

olisi taistelevia joukkoja ivattu ja pilkattu eikä raastettu niiden lippuja ja

kokardeja lokaan, mutta ennen kaikkea: silloin ei olisi ikinä syntynyt sellaista

hirvittävää ilmiötä, joka sai erään englantilaisen upseerin, eversti

Repingtonin, langettamaan seuraavan halveksivan lausunnon: Saksalaisista on joka

kolmas mies petturi. Ei, silloin ei se rutto olisi koskaan päässyt paisumaan

sellaiseksi kaiken tukahduttavaksi tulvaksi, joka on jo viiden vuoden ajan

hukuttanut alleen meidän muun maailman taholta nauttimamme kunnioituksen ja

arvonannon viimeisetkin rippeet.



Siitä näkee kaikkein parhaiten sen väitteen valheellisuuden, että menetetty sota

muka oli Saksan sortumisen syynä. Ei, samainen sotilaallinen luhistuminen itse

oli ainoastaan seurauksena kokonaisesta sairaalloisten ilmiöiden sarjasta ja

niiden aiheuttajista, jotka ilmiöt olivat olleet Saksan kansakunnan vitsauksena

jo rauhan aikana. Tämä oli ensimmäinen siveellisen ja moraalisen myrkytyksen,

itsesäilytysvaiston vähenemisen ja niiden sen edellytysten kaikille selvästi

havaittava tuhoisa seuraus, jotka olivat jo monia vuosia ennen alkaneet jäytää

kansakunnan ja valtakunnan perusteita. Mutta romahduksen syyn sysäämiseen juuri

sen miehen niskoille, joka yksinään yritti, osoittaen yli;inhimillistä

tahdonvoimaa ja tarmoa, torjua ennakolta aavistamaansa tuhoa ja säästää

kansakuntaa joutumasta kokemaan syvimmän alennuksen ja häpeän aikaa, siihen

tarvittiin juutalaisten ja heidän marxilaisen taistelujärjestönsä pohjaton

valheellisuus kokonaisuudessaan. Kun Ludendorff leimattiin syypääksi

maailmansodan menettämiseen, riistettiin ainoalta vaaralliselta syyttäjältä,

joka pystyi nousemaan isänmaanpettureita vastaan, siveellisen oikeuden ase

kädestä. Tällöin lähdettiin siitä erittäin paikkansa pitävästä periaatteesta,

että valheen suuruus merkitsee aina tiettyä uskottavuuden tekijää, koska kansan

suuret joukot sydämensä syvimmässä voivat pikemminkin olla turmeltuneita kuin

tietoisesti ja tarkoituksellisesti huonoja ja pahoja; niin ollen he

alkukantaisessa mielensä yksinkertaisuudessa helpommin joutuvat suuren valheen

kuin pienen valheen uhreiksi, koska he itsekin usein tulevat lasketelleiksi

pikkuvalheita, mutta liian suuret valheet sentään heitä hävettäisivät liiaksi.

Niin suuri valheellisuus ei voisi ollenkaan pälkähtää heidän päähänsäkään,

eivätkä he liioin voi hevin uskoa toisistakaan, että nämä pystyisivät niin

suunnattomaan julkeuteen, vääristelemään niin inhottavalla ja häpeämättömällä

tavalla; vaikkapa se heille selvitettäisiinkin, he sentään vielä kauan aikaa

epäilevät ja horjuvat puoleen ja toiseen ja otaksuvat sittenkin edes jonkin syyn

olevan totta; sen vuoksi tarttuu kaikkein julkeimmistakin valheista heidän

mieleensä aina jotakin ; tosiasia, jonka kaikki tämän maailman suuret

valehtelijataiturit ja valehteluyhdistykset tietävät liiankin hyvin ja jota he

sen vuoksi halpamaisesti käyttävät.



Mutta kaikkein parhaat sen totuuden tuntijat, millaisia mahdollisuuksia valheen

ja parjauksen käytöllä on, ovat kaikkina aikoina olleet juutalaiset; heidän koko

olemassaolonsahan rakentuu yhdelle ainoalle suurelle valheelle, nimittäin sille,

että heidän suhteensa muka on kysymyksessä uskontokunta, kun tosiasiassa onkin

kysymyksessä rotu ; ja millainen rotu sitten! Mutta sellaisena heidät on eräs

ihmiskunnan suurimpia henkiä ainaisiksi ajoiksi ristiinnaulinnut ikuisesti

pätevällä, perusteellisen todella lauseella: hän nimitti heitä valheen

suurmestareiksi. Kuka sitä ei tunnusta tai tahdo uskoa, hän ei tässä maailmassa

ikinä pysty olemaan mukana saattamassa totuutta voittoon. Saksan kansalle saa

melkeinpä pitää suurena onnena sitä, että sen hiipivän sairauden aika yht'äkkiä

lyheni päättyen niin hirvittävään romahdukseen, sillä muussa tapauksessa

kansakunta olisi kylläkin mennyt perikatoon hitaammin, mutta sitä varmemmin.

Sairaus olisi muuttunut pitkälliseksi, jota vastoin nyt, kun sortuminen sai

äkillisen muodon, ainakin suuremman joukon silmät avautuivat sen selvästi ja

selkeästi näkemään. Ihminen ei sattuman kauppaa päässyt helpommin ruton herraksi

kuin keuhkotaudin. Edellinen saapuu hirvittävinä, koko ihmiskuntaa järkyttävinä

ja tärisyttävinä surmanaaltoina, jälkimmäinen sitä vastoin hitaana, hiipivänä;

edellinen herättää kauhistavaa pelkoa, jälkimmäinen johtaa vähän kerrassaan

välinpitämättömyyteen. Mutta seurauksena siitä on, että ihminen ryhtyi edellistä

vastaan taistelemaan koko tarmonsa kaikella hillittömällä voimalla, jota vastoin

hän keuhkotaudille yrittää asettaa sulkuja ja patoja heikoin keinoin. Niin hän

pääsi ruton valtiaaksi, jota vastoin keuhkotauti pitää häntä itseään vallassaan.



Aivan samalla tavoin on myöskin kansanruumiiden sairastumisten laita. Jolleivät

ne ilmene aivan musertavina, tuhoisina, ihminen alkaa vähän kerrassaan niihin

tottua ja tuhoutuu niihin loppujen lopuksi, vaikka ehkä vasta pitkien aikojen

kuluttua, niin sitä varmemmin. Niin ollen on sittenkin onni ; tosin kyllä varsin

katkera onni ;, jos kohtalo päättää puuttua tuohon hitaaseen mätänemisilmiöön ja

äkillisellä iskulla osoittaa sairauden päätöksen sen saastuttaman silmien

nähtäviin. Sillä sellainen voi useinkin johtaa koko onnettomuuden loppuun. Se

voi helposti koitua äärimmäisen tarmokkaasti ajetun parannuksen alkusysäykseksi.

Mutta sellaisessakin tapauksessa on taaskin edellytyksenä niiden sisäisten

syiden tunteminen, jotka ovat olleet kysymyksessä olevan sairauden aiheuttajina.

Tärkeimpänä seikkana pysyy tällöinkin, että on tehtävä tarkka ero itse

aiheuttajien ja näiden aiheuttamien olosuhteiden välillä. Tämä käy sitä

vaikeammaksi, kuta kauemmin tartunta;aineita on kansanruumiissa ollut ja kuta

suuremmassa määrin ne ovat muuttuneet ikään kuin itsestään selvästi siihen

kuuluviksi. Sillä hyvin helposti voi käydä niin, että jonkin tietyn ajan

kuluttua ruvetaan eräitä ehdottomasti vahingollisia myrkkyjä pitämään oman

kansanolemuksen olennaisena osana tai että niitä ainakin siedetään

välttämättömänä pahana, niin ettei vieraan aiheuttajan etsimistä enää pidetä

ollenkaan välttämättömänä. Niin oli sodanedellisten vuosien pitkänä rauhanaikana

hyvinkin selvästi ilmennyt erinäisiä vaurioita, ja sellaisiksi ne

tunnustettiinkin, vaikk'ei niiden aiheuttajasta välitetty oikeastaan juuri

lainkaan, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Nämä poikkeukset olivat

tässäkin tapauksessa ensi sijassa talouselämän ilmiöitä, jotka tulivat

yksityisten ihmisten tietoisuuteen voimakkaampina kuin mahdollisesti monilla

muilla aloilla havaittavat vauriot. Oli olemassa paljonkin rappeutumisen

merkkejä, joiden olisi pitänyt antaa aihetta vakavaan ajatteluun.



Taloudellisessa suhteessa tässä voisi sanoa seuraavaa: Saksan kansan lukumäärän

suunnattomasti lisääntyessä ennen sotaa tunkeutui jokapäiväisen leivän

hankkimiskysymys yhä polttavampana kaiken valtiollisen ja taloudellisen

ajattelun ja toiminnan etualalle. Valitettavasti ei osattu päättää ryhtyä

kysymyksen ainoaan oikeaan ratkaisuun, vaan arveltiin päästävän päämäärään

huokeampaa tietä. Luopuminen uuden maa-alan hankkimisesta ja sen korvaaminen

maailmantaloudellisen valloituksen harhaluulolla johti pakostakin yhtä

rajattomaan kuin vahingolliseenkin teollistumiseen. Ensimmäinen tästä johtuva

mitä kohtalokkain seuraus oli siitä aiheutuva talonpoikaisväestön heikentyminen.

Samassa määrin kuin se supistui, paisui suurkaupunkien köyhälistö yhä

paisumistaan, kunnes tasapaino oli lopulta täydellisesti mennyttä. Nyt sitten

köyhyyden ja rikkauden jyrkkä vaihtelu vasta oikein pääsi näkyviin. Ylellisyys

ja kurjuus asuivat ja elivät niin lähellä toisiaan, että siitä saattoi ja

pakostakin täytyi koitua hyvin murheellisia seurauksia. Hätä ja usein sattuva

työttömyys alkoivat pitää peliään ihmisten kanssa jättäen jälkeensä

tyytymättömyyttä ja katkeruutta. Siitä näytti olevan seurauksena poliittinen

luokkajako. Kaikesta taloudellisesta kukoistuksesta huolimatta kasvoi siis

tyytymättömyys yhä suuremmaksi ja syvemmäksi, jopa se meni niin pitkälle, että

vakaumus: tällään ei voi enää kauan jatkua, kävi yleiseksi, ihmisten silti

muodostamatta tai osaamattakaan muodostaa itselleen varmaa, tiettyä käsitystä

siitä, mitä olisi pitänyt tulla. Nuo olivat luonteenomaisia syvällekäyvän

tyytymättömyyden merkkejä, jotka sillä tavoin pyrkivät ilmaisemaan itsensä.

Mutta pahempia kuin tämä olivat toiset seuraamusilmiöt, joita kansakunnan

taloudellistuminen toi mukanaan.



Samassa määrin kuin talous kohosi valtiossa määrääväksi valtiaaksi, paisui

rahasta se jumala, jota kaikkien oli palveltava ja jota jokaisen oli

kumarrettava. Yhä suuremmassa määrin syrjäytettiin taivaalliset jumalat

vanhentuneina ja aikansa eläneinä, heidän asemestaan suitsutettiin tästä lähin

vain mammonan epäjumalalle. Todella paha tapainturmelus pääsi valtaan, ja se oli

paha erikoisesti sen vuoksi, että se tapahtui juuri sellaisena aikana, jolloin

kansa saattoi välttämättömämmin kuin konsanaan tarvita sankarimaista

mielenlaatua. Saksan täytyi varustautua siihen, että se voisi ennemmin tai

myöhemmin joutua miekka kädessä vastaamaan yrityksestään turvata itselleen

jokapäiväinen leipänsä rauhallisen, taloudellisen työn tietä. Rahan valta sai

muuten valitettavasti siunauksensa siitäkin paikasta, jonka olisi täytynyt

kaikkein sitkeimmin asettua sitä vastustamaan: hänen majesteettinsa keisari teki

onnettoman teon saattaessaan varsinkin aateliston uuden rahapääoman

taikapiiriin. Tosin kyllä hänen puolustuksekseen on mainittava, ettei

valitettavasti edes itse Bismarck tajunnut tässä kohdin uhkaavaa vaaraa. Mutta

tosiasiassa olivat aatteelliset avut näin ollen joutuneet toiselle sijalle,

rahan arvon jälkeen, sillä oli selvää, että kun sellaiselle tielle kerran oli

lähdetty, vanhan sukuaatelin oli ennen pitkää pakko luovuttaa etusija

raha;aatelille. Rahalliset yritykset onnistuvat helpommin kuin taistelut.

Todellisesta sankarista tai valtiomiehestäkään ei tuntunut houkuttelevalta

joutua suhteisiin minkä tahansa pankkijuutalaisen kanssa; todella ansiokasta

miestä eivät enää jaksaneet lainkaan viehättää halpahintaiset koristukset, vaan

hän kieltäytyi niistä kiittäen. Mutta puhtaasti rodulliseltakin kannalta

sellainen kehitys oli syvästi surullinen asia: aateli menetti yhä suuremmassa

määrin olemassaolonsa rodullisen edellytyksen, ja sille olisi suurelta osaltaan

ollut paljon paremminkin paikallaan nimitys ’epäaateli’. Paha taloudellinen

rappeutumisilmiö oli se seikka, että yksityinen omistusoikeus vähitellen

syrjäytyi ja vähän kerrassaan koko talouselämä joutui osakeyhtiöiden haltuun.

Silloin vasta työ oli todella vajonnut tunnottomien kaupustelijoiden keinottelun

kohteeksi, mutta työntekijä vieraantui peräti omaisuudesta. Pörssi pääsi

vähitellen kokonaan voitolle ja varustautui hitaasti, mutta varmasti anastamaan

kansakunnan elämän hallintaansa ja valvontaansa.



Saksan talouselämän kansainvälistyminen oli jo ennen sotaa päässyt alkuun

osakeyhtiöiden muodostamaa kiertotietä. Tosin kyllä osa Saksan teollisuutta

vielä yritti päättävästi puolustautua tällaista kohtaloa vastaan. Mutta sekin

joutui lopulta saaliinhimoisen rahakapitalismin yhdistyneen hyökkäyksen uhriksi,

kapitalismin, joka kävi tätä taistelua uskollisimman apurinsa, marxilaisen

liikkeen avulla. Jatkuva taistelu Saksan raskasta teollisuutta vastaan oli

näkyvänä alkuna marxilaisuuden tietä tavoiteltuun Saksan teollisuuden

kansainvälistämiseen, joka muuten oli mahdollista saada loppuun suoritetuksi

vasta kun marxilaisuus oli vallankumouksen mukana päässyt voitolle. Juuri näitä

sanoja kirjoittaessani on vihdoinkin onnistunut myöskin yleishyökkäys Saksan

valtion rautateitä vastaan, jotka nyt ovat joutuneet luovutettaviksi

kansainvälisen rahapääoman haltuun. Kansainvälinen sosiaalidemokratia on siten

jälleen saavuttanut erään suurimpia päämääriään. Miten pitkälle moinen Saksan

kansan talouden tuhoaminen oli onnistunut, se käynee kaikkein selvimmin ilmi

siitä, että vihdoin sodan jälkeen muudan Saksan teollisuuden ja ennen kaikkea

kaupan johtavia miehiä saattoi ilmaista sellaisen mielipiteen, että talous

semmoisenaan yksin kykenisi kohentamaan Saksan uudelleen entiselleen. Tämän

mielettömyyden tuo mies päästi suustaan samaan aikaan, jolloin Ranskassa

asetettiin opetus oppilaitoksissa jälleen etupäässä humanistisille perusteille,

sen erehdyksen torjumiseksi, että kansakuntien ja valtioiden muka on kiitettävä

pystyssä pysymisestään taloutta eikä ikuisia aatteellisia arvoja. Tuo lausunto,

jonka siihen aikaan muudan Stinnes lausui julki maailmalle, sai aikaan

uskomattoman sekasorron; se omaksuttiin heti paikalla, ja saman tien siitä

kehittyi hämmästyttävän nopeasti kaikkien sellaisten puoskarien ja

tuulenpieksäjien johtoaihe, jotka kohtalo muka valtiomiehinä on

vallankumouksesta alkaen päästänyt Saksan kimppuun.



Kaikkein pahimpia rappeutumisilmiöitä oli sodanedellisen ajan Saksassa

kaikkialla yhä suurempaan valtaan pääsevä puolinaisuus kaikessa ja kaikissa. Se

on aina seuraus omasta epävarmuudesta jonkin asian suhteen samoin kuin myöskin

näistä ja muista syistä johtuvan pelkurimaisuuden seurausta. Ja tätä sairautta

edisti vielä kasvatus. Saksassa oli ennen sotaa kasvatusjärjestelmässä

tavattoman paljon heikkouksia. Se oli erittäin yksipuolisesti suunniteltu

puhtaan tiedon, vähemmässä määrin taitamisen saavuttamiseen. Vielä vähemmän

pantiin arvoa yksilöiden luonteen kehitykseen ; sikäli kuin se ylipäänsä on

mahdollista ;, hyvin vähän myöskin painoa vastuunalaisuuden tunteen eikä

lainkaan tahdon ja päättäväisyyden kehittämiseen. Sen tuloksia eivät tosiaankaan

olleet voimakkaat miehet, vaan pikemminkin ne taipuisat, mukautuvaiset

kaikentietäjät, jollaisina meitä saksalaisia ennen sotaa yleisesti pidettiin ja

sen mukaisesti myöskin arvostettiin. Saksalaisia suosittiin, koska he olivat

erittäin käyttökelpoisia, mutta heitä ei pidetty suuressakaan arvossa, mihin oli

syynä juuri tahtomme heikkous. Syyttä ei ole niin, että juuri saksalaiset

kaikkein helpoimmin melkein kaikista kansoista menettävät kansallisuutensa ja

isänmaansa. Kaunis saksalainen sananlasku ’hattu kädessä pääsee läpi koko maan’

sanoo jo kaiken.



Suorastaan vaaralliseksi ja turmiolliseksi tuo mukautuvaisuus kuitenkin

muodostui silloin, kun se myöskin pääsi määräämään sen muodon, joka oli ainoa

sallittu suhtautumisessa hallitsijaan. Tuo muoto vaati sen mukaisesti: en saa

koskaan sanoa vastaan, vaan pitää hyväksyä kaikki ja joka asia, mitä hänen

majesteettinsa suvaitsee armossa päättää. Mutta juuri sillä paikalla oli vapaa

miehenarvokkuus kaikkein välttämättömintä, muuten koko yksinvaltaisen

järjestelmän oli ennemmin tai myöhemmin pakostakin kukistuttava tuollaisen

liehittelyn seurauksena; sillä liehittelyä se oli, ei mitään muuta! Ja

ainoastaan liehittelijöiden ja pokkuroijien, sanalla sanoen, kaikkien sellaisten

rappeutuneiden olioiden keskuudessa, jotka ammoisista ajoista ovat paremmin

viihtyneet kaikkein korkeimpien valtaistuimien lähettyvillä kuin vilpittömät,

kunnialliset ja rehelliset sielut, mokoma tapa voi olla ainoa sallittu

kanssakäymisen muoto kruunupäiden kanssa! Nuo samaiset ’kaikkein alamaisimmat’

oliot ovat muuten, kaiken herraansa ja elättäjäänsä kohtaan osoittamansa

nöyryyden ohella, aina ja kaikkina aikoina osoittaneet mitä suurinta röyhkeyttä

kaikkia muita ihmisiä kohtaan ja kaikkein räikeimmin silloin, kun ovat

suvainneet julkeasti, arastelematta esiintyä ainoina yksinvallan kannattajina

erotukseksi muista syntisistä; se on todellista hävyttömyyttä, jollaiseen vain

aateloidut tai aateloimattomatkin lapamadot pystyvät! Sillä todellisuudessa

juuri nuo miehet ovat ja ovat aina olleet yksinvallan ja varsinkin yksinvallan

aatteen haudankaivajia. Mikään muu ei voi olla mahdollistakaan: mies, joka on

valmis vastaamaan asiasta, ei ole eikä voi koskaan olla pokkuroija eikä

luonteeton liehittelijä. Joka todella vakavissaan tahtoo pitää pystyssä ja

edistää jotakin laitosta, se riippuu siinä kiinni kaikesta sydämestään eikä voi

olla surematta, jos siinä ilmenee joitakin vikoja. Hän ei ainakaan silloin rupea

sitä peittelemättä kuuluttamaan julki, niin kuin juuri yksinvallan

demokraattiset ystävät tekivät perin valheelliseen tapaansa, mutta kyllä

varoittaa hänen majesteettiaan, kruunun haltijaa, mitä vakavimmin ja koettaa

vaikuttaa tämän päätöksiin.



Hän ei sellaisessa tapauksessa asetu eikä saa asettua sille kannalle, että

tietystikin hänen majesteetillaan on vapaa valta viime kädessä menetellä oman

tahtonsa mukaan, vaikka se aivan ilmeisesti johtaisikin ja sen täytyisi johtaa

onnettomuuteen, vaan semmoisessa tapauksessa hänen velvollisuutensa on suojella

yksinvaltaa yksinvaltiaalta itseltään, uhkasipa häntä itseään millainen vaara

tahansa. Jos tämän laitoksen arvo olisi aina kulloinkin yksinvaltiaan henkilön

varassa, silloin koko järjestelmä olisi kaikkein huonoin järjestelmä, mitä voi

ajatella; sillä yksinvaltiaat ovat ainoastaan erittäin harvinaisissa tapauksissa

viisautensa ja järkensä tai luonteensakaan puolesta valioihmisiä, niin kuin

kernaasti tekisi mieli kuvitella. Niin uskovat ainoastaan ammattimaiset

liehittelijät ja hännystelijät, mutta kaikkia oikeamielisiä miehiä ; ja hehän

sentään ovat valtion kaikkein arvokkaimmat kansalaiset ; mokoma mielettömyys

tympäisee. Heille historia on historiaa, totuus totuutta semmoisenaan, vaikkapa

olisi kysymyksessä hallitsijakin. Ei, sellainen onni, että suureksi

hallitsijaksi on suotu suuri ihminen, tulee kansojen osaksi niin harvoin, että

niiden on jo oltava tyytyväisiä, jos kohtalon pahansuopuus ummistaa silmänsä

ainakin kaikkein pahimmilta harhaotteilta.



Näin ei siis yksinvaltiuden arvo ja merkitys voi perustua itse hallitsijan

henkilöön, paitsi milloin taivas päättää painaa kruunun Fredrik Suuren kaltaisen

nerokkaan sankarin tai Vilhelm I:n kaltaisen viisaan luonneihmisen kulmille.

Sellaista tapahtuu kerran vuosisadoissa, tuskin useammin. Mutta muuten on tässä

kohdin aate ennen henkilöä, koska tämän laitoksen merkityksen ja tarkoituksen on

oltava kokonaan laitoksen itsensä varassa. Mutta samalla hallitsija itse joutuu

kuulumaan palvelemisen piiriin. Hänkin on siten enää ainoastaan rattaana

koneistossa, ja sellaisena hänellä on omat velvollisuutensa sitä kohtaan.

Hänenkin on nyt mukauduttava korkeamman tarkoitusperän mukaan, eikä silloin enää

ole monarkisti se, joka sanaa sanomatta sallii kruunun haltijan rikkoa sitä

vastaan, vaan se, joka semmoisen estää. Jollei sen merkitys ja tarkoitus

sisältyisi itse aatteeseen, vaan pyhitettyyn henkilöön hinnasta mistä hyvänsä,

silloinhan ei saisi edes ilmeisesti mielisairastakaan ruhtinasta poistaa

valtaistuimelta.



Tämä on välttämättä todettava jo nyt, tällä hetkellä, koska kerran viime aikoina

on yhä enemmän taas alkanut sukeltautua näkyviin salaisista piiloistaan

semmoisia olioita, joiden viheliäinen ryhdittömyys ei ollut osaltaan suinkaan

pienimpänä syynä yksinvallan kukistumiseen. Osoittaen jonkinlaista naiivia

arastelemattomuutta tuollaiset ihmiset puhuvat nyt taaskin omasta kuninkaastaan

; jonka he itse kuitenkin vain muutamia vuosia sitten vaaran hetkenä mitä

viheliäisimmin jättivät pulaan ; ja alkavat leimailla jokaista, jonka sisu ei

tahdo sallia yhtyä heidän valheellisiin vuodatuksiinsa, huonoksi saksalaiseksi.

Ja kuitenkin nuo suunsoittajat ovat todellisuudessa juuri samoja jänishousuja,

jotka vuonna 1918 heti ensimmäisen punaisen käsivarsinauhan nähdessään pötkivät

silmittömään pakoon, hajaantuivat kuin akanat tuuleen ja jättivät kuninkaansa

suoriutumaan omin neuvoin, miten parhaiten taisi, kiireen vilkkaa vaihtoivat

pertuskan kävelykeppiin, sitoivat kaulaansa puolueettoman solmion tai myöskin

rauhallisina kansalaisina katosivat jäljettömiin. Nuo kuninkuuden esitaistelijat

olivat silloin yhdellä iskulla kadonneet jäljettömiin, ja vasta sitten, kun

vallankumouksen myrskynpuuska oli, aivan toisten miesten toiminnan ansiosta,

sikäli taas asettunut, että jälleen uskalsi hihkua eläköön kuningas, eläköön!

Sitten vasta nuo kruunun palvelijat ja neuvonantajat rupesivat uudelleen

varovasti sukeltautumaan esiin. Mutta nyt he jo taas kaikki ovat esillä

piiloistaan ja luovat kaihoisasti katseensa taaksepäin Egyptin lihapatoihin,

eivät enää tahdo malttaa pysyä nahoissaan kuninkaanuskollisuudeltaan ja

toimintatarmoltaan, kunnes taas luultavasti päivänä minä tahansa punainen

käsivarsinauha sukeltautuu näkyviin ja vanhan yksinvallan kannattajien aave

uudelleen pötkii pakoon kuin hiiret kissan tullessa!



Jolleivät hallitsijat itse olisi syyllisiä noihin seikkoihin, heitä voisi vain

sydämestään surkutella heidän nykyisten puolustajiensa vuoksi. Mutta joka

tapauksessa heidän on syytä olla vakuuttuneita siitä, että moisten ritarien

avulla voidaan kylläkin valtaistuimia menettää, mutta ei ainoaakaan kruunua

taistelemalla vallata. Mutta moinen alamaisuus oli kuitenkin koko meikäläisen

kasvatuksen virhe, joka virhe nyt tässä kohdin kostautui erikoisen hirveällä

tavalla. Sillä sen ansiosta saattoivat tuollaiset surkeat ilmiöt oleskella

kaikissa hoveissa ja vähitellen kaivaa maata yksinvallan perustusten alta. Kun

koko rakennus sitten alkoi horjua, he hävisivät kuin akanat tuuleen. Tietysti:

liehittelijät ja hännystelijät eivät anna itseään surmata herransa ja valtiaansa

puolesta. Se seikka, etteivät hallitsijat tätä koskaan tiedä ja melkein kuin

periaatteesta kieltäytyvät sitä koskaan oppimastakaan, on ainaisista ajoista

koitunut heidän turmiokseen. Nurinkurisen kasvatuksen seuraamusilmiöitä oli

vastuun pelko ja siitä johtuva jopa elintärkeidenkin kysymysten ja ongelmien

käsittelyssä ilmenevä heikkous.



Tämän taudin lähtökohtana on ainakin Saksassa suureksi osaksi ollut

parlamentaarinen järjestelmä, jonka keskuudessa vastuunalaisuuden puutetta

harjoitetaan suorastaan puhtoviljelyksenä. Valitettavasti sama sairaus vain

levisi vähitellen myöskin kaikkeen muuhun elämään, valtiolliseen elämään

kaikkein voimakkaimmin. Kaikkialla alettiin karttaa vastuuta, minkä vuoksi

mieluimmin aina ryhdyttiin puolinaisiin ja riittämättömiin toimenpiteisiin;

niiden käytössähän mahdollisen mieskohtaisen vastuun määrä näyttää aina olevan

supistuneena mahdollisimman vähiin. Tarkasteltakoonpa vain eri hallitusten

suhtautumista kokonaiseen julkisen elämämme todella turmiollisten ilmiöiden

sarjaan, niin helposti huomataan tämän yleisen puolinaisuuden ja arkamaisen

vastuunkarttamisen peloittava merkitys. Mainitsen ylen runsaasta tarjona olevien

esimerkkien joukosta ainoastaan muutamia tapauksia:



Juuri sanomalehtimiespiireissä on tapana mielellään mainita sanomalehdistöä

valtion piirissä olevaksi suurvallaksi. Todellakin sen merkitys on kerrassaan

suunnattoman suuri. Sanomalehdistöä ei yleensä voi arvioida liian tärkeäksi,

sillä sehän todella vaikuttaa kasvatuksen jatkona myöhemmällä ikäkaudella.

Tällöin voidaan sanomalehtien lukijat jakaa suurin piirtein kolmeen ryhmään:

ensinnä ovat ne, jotka uskovat kaiken lukemansa; toiseksi tulevat ne, jotka

eivät usko enää mitään; kolmanneksi tulevat ne ihmiset, jotka arvostelevasti

punnitsevat lukemaansa ja muodostavat oman arvostelunsa sen mukaan. Ensimmäinen

ryhmä on lukumäärältään verrattomasti suurin. Sen muodostavat kansan suuret

joukot, joten se edustaa kansakunnan henkisesti yksinkertaisinta osaa. Mutta

sitä ei voi määritellä ammattien mukaan, vaan enintään yleisten

älyllisyysasteiden perusteella. Siihen kuuluvat kaikki ne, joilla ei ole

synnynnäistä eikä kasvatuksen tietä saatua itsenäistä ajattelemiskykyä ja jotka

osittain kyvyttömyyttään, osittain tiedon puutteessaan uskovat kaiken, mitä

heidän silmiensä eteen asetetaan mustalla valkoiselle painettuna. Siihen

kuuluvat vielä lisäksi sellaiset laiskurit, jotka kyllä pystyisivät ajattelemaan

omilla aivoillaan, mutta jotka suorastaan ajattelemisen velttouttaan kiitollisin

mielin omaksuvat kaiken, mitä joku toinen on heidän puolestaan ajatellut

valmiiksi, vaatimattomasti edellytettynä, että tämä sentään lienee todella

ponnistellut siinä työssä. Kaikkien näiden ihmisten keskuudessa, jotka edustavat

kansan suuria joukkoja, sanomalehdistön vaikutus muodostuu aivan suunnattoman

suureksi. He eivät osaa tai eivät halua itse omakohtaisesti punnita sitä, mitä

tarjotaan, niin että heidän koko suhtautumisensa kaikkiin päivän kysymyksiin on

melkeinpä yksinomaan johdettavissa toisten ulkonaisesta vaikutuksesta. Tämä voi

olla eduksi siinä tapauksessa, että heidän valistustyötään harjoitetaan

vakavalta, totuudenrakkautta harrastavalta taholta, mutta se muodostuu

turmiolliseksi, niin pian kuin siitä pitävät huolen lurjukset ja valehtelijat.



Toinen ryhmä on lukumäärältään jo huomattavasti pienempi. Sen muodostavat osaksi

sellaiset ainekset, jotka ovat aikoinaan kuuluneet ensimmäiseen ryhmään, mutta

ovat pitkälliset, katkerat pettymykset koettuaan päätyneet päinvastaiseen

vakaumukseen eivätkä ylipäänsä usko enää mitään, mikä vain joutuu painettuna

heidän silmiensä eteen. He vihaavat jokaista sanomalehteä, joko eivät lue niitä

ylipäänsä lainkaan tai sitten harmistuvat poikkeuksetta kaikesta niiden

sisällöstä, koska se heidän käsittääkseen on kaikki tyynni perätöntä, silkkaa

valhetta. Näitä ihmisiä on hyvin vaikea käsitellä, koska he aina suhtautuvat

epäluuloisesti totuuteenkin. Niin ollen heitä täytyy pitää menetettyinä kaiken

myönteisen työn kannalta. Kolmas ryhmä vihdoin on verrattomasti pienin; sen

muodostavat henkisesti todellakin teräväpäiset henkilöt, jotka luontaiset

taipumukset ja kasvatus ovat opettaneet ajattelemaan itsenäisesti, jotka

koettavat muodostaa kaikesta oman arvostelunsa ja käsityksensä ja jotka mitä

perinpohjaisimmin vielä punnitsevat ja harkitsevat kaiken lukemansa kehittäen

sitä edelleen. He eivät silmäile ainoaakaan sanomalehteä työskentelemättä

samalla kaiken aikaa mukana omilla aivoillaan, eikä kirjoittaja siinä

tapauksessa ole suinkaan helpossa asemassa. Sanomalehtimiehet pitävätkin

sellaisista lukijoista ainoastaan tietyin varauksin. Tähän kolmanteen ryhmään

kuuluville ei niin ollen kaikki se mielettömyys, mitä sanomalehdet voivat

sepustaa kokoon, ole kovinkaan vaarallista, tuskinpa se edes mitään

merkitseekään. He ovat muutenkin suurimmaksi osaksi elämänsä varrella tottuneet

pitämään periaatteessa jokaista sanomalehtimiestä veijarina, joka vain toisinaan

puhuu totta. Paha vain, että näiden valioihmisten merkitys johtuu yksinomaan

heidän älykkyydestään eikä lukumäärästään ; ja se on onnettomuus sellaisena

aikana, jolloin viisaus ei merkitse yhtään mitään, mutta enemmistö kaikkea!

Nykyaikana jolloin joukkojen äänestysliput määräävät, on ratkaiseva merkitys

nimenomaan lukumäärältään suurimmalla ryhmällä, ja sellainen on ensimmäinen:

yksinkertaisten ja herkkäuskoisten suuri joukko.



Valtion ja kansan edun kannalta on ensiluokkaisen tärkeä vaatimus, että on

estettävä noita ihmisiä joutumasta huonojen, tietämättömien, jopa pahansuopien

kasvattajien käsiin. Sen vuoksi on valtion velvollisuus valvoa heidän

kasvatustaan ja estää kaikki ilkivaltaisuus ja vallattomuus. Sen on tällöin

erikoisesti pidettävä silmällä sanomalehtien puuhia; sillä niiden vaikutus

noihin ihmisiin on verrattomasti voimakkain ja tehokkain, koska se ei joudu

käytäntöön ohimennen, vaan jatkuvasti. Koko tuon opetuksen suunnaton merkitys

piilee siinä, että se toistuu tasaisesti ja ikuisesti. Jos missä niin juuri

tässä tapauksessa valtiovalta ei saa unohtaa, että kaikkien keinojen on

palveltava samaa tarkoitusperää; se ei saa antaa sellaisen silmänlumeen kuin

painovapauden johtaa itseään harhaan ja houkutella lyömään laimin

velvollisuuttaan eikä jättämään kansakuntaa vaille sellaista ravintoa, jota tämä

tarvitsee ja joka sille tekee hyvää; sen täytyy siekailemattoman päättävästi

varata tämä kansankasvatuksen keino omiin käsiinsä ja asettaa se valtion ja

kansakunnan palvelukseen. Mutta millaista ravintoa Saksan sanomalehdistö

sodanedellisenä aikana tarjosi ihmisille? Eikö se ollut kaikkein pahinta

myrkkyä, mitä ylipäänsä voi mielessään kuvitella? Eikö Saksan kansan sydämeen

istutettu kaikkein pahinta pasifismia, rauhanaatteen haihattelua, juuri

sellaisena aikana, jolloin muu maailma jo valmistautui Saksaa hitaasti, mutta

varmasti kuristamaan? Eikö tuo sanomalehdistö ollut jo rauhan aikana valanut

kansan aivoihin oman valtion oikeutukseen kohdistuvaa epäilystä rajoittaakseen

kohta ennakolta sen mahdollisuuksia puolustuskeinojensa valinnassa? Eikö juuri

Saksan sanomalehdistö osannut esittää Saksan kansalle erikoisen maukkaana

länsimaisen demokratian mielettömyyttä, kunnes kansa vihdoin, jouduttuaan

tuollaisten korulauseiden lumoihin, arveli voivansa uskoa tulevaisuutensa

Kansainliiton tapaisen laitoksen käsiin? Eikö se ollut osaltaan apuna

kasvattamassa kansaamme surkeaan siveettömyyteen?



Eikö se leimannut siveellisyyttä ja hyviä tapoja naurettaviksi,

taantumuksellisiksi ja poroporvarimaisiksi, kunnes Saksankin kansasta loppujen

lopuksi saatiin nykyaikainen? Eikö se jatkuvasti hyökkäillen niin kauan kaivanut

maata valtion arvovallan perustuksien alta, kunnes yksi ainoa sysäys riitti

saamaan koko rakennelman luhistumaan? Eikö se aikoinaan kaikin keinoin

taistellut kaikkea sellaista tahtoa vastaan, että valtiolle oli annettava, mikä

valtion on, eikö se lakkaamatta arvostellen halventanut armeijan mainetta,

jarruttanut yleistä asevelvollisuutta, vaatinut kieltämään sotilasmäärärahoja ja

niin poispäin, kunnes jo sen pakosta täytyi saavuttaa menestystä? Ns.

vapaamielisen sanomalehdistön toiminta oli Saksan kansan ja Saksan valtakunnan

haudankaivajan työtä. Marxilaiset valehtelija lehdet voi tässä yhteydessä

ylipäänsä sivuuttaa vaiti ollen; niillehän valehteleminen on yhtä välttämätön

elämisen ehto kuin vesi kalalle; niiden tehtävänähän on ainoastaan kansakunnan

kansallisen selkärangan taittaminen tehdäkseen sen siten kypsyneeksi kantamaan

kansainvälisen pääoman ja sen herrojen, juutalaisten orjan-iestä. Mutta mihin

toimenpiteisiin valtiovalta ryhtyi tätä kansakunnan joukkomyrkytystä vastaan? Ei

mihinkään, ei kerta kaikkiaan mihinkään! Pari naurettavaa asetusta, pari

rangaistusta liian räikeästä halpamaisuudesta, ja sitten loppu. Sen sijaan

toivottiin voitavan suostutella tuo rutto myötämieliseksi imarteluin,

tunnustamalla sanomalehdistön arvo, sen merkitys, sen kasvattava tehtävä ja

kutsumus ja muilla samanlaisilla tylsämielisyyksillä ; mutta juutalaiset ottivat

sen viekkaasti hymyillen vastaan ja kuittasivat ovelasti kiittäen.



Mutta syynä siihen, että valtiovalta noin häpeällisesti jätti tehtävänsä

täyttämättä, ei ollut niinkään suuressa määrin se, ettei tuota vaaraa olisi

tajuttu, kuin pikemminkin suorastaan taivaaseen asti huutava arkamaisuus ja

siitä johtuva kaikkien päätösten ja toimenpiteiden puolinaisuus. Kenelläkään ei

ollut rohkeutta käyttää tehokkaita, perinpohjaisia, jyrkkiä keinoja, vaan tässä

niin kuin kaikissa muissakin suhteissa hutiloitiin pelkästään puolinaisin

lääkemääräyksin, ja sen sijaan, että isku olisi suunnattu suoraan sydämeen,

tuota kyykäärmettä enintään ärsytettiin ; mistä oli tuloksena, ettei sillä hyvä,

että kaikki pysyi ennallaan, vaan päinvastoin niiden laitosten valta ja voima,

joita vastaan oli taisteltava, kasvoi vuosi vuodelta. Siitä torjuntataistelusta,

jota silloinen Saksan hallitus kävi tuota pääasiallisesti juutalaista alkuperää

olevaa, kansakuntaa hitaasti turmelevaa sanomalehdistöä vastaan, puuttui

tykkänään suoria suuntaviivoja, päättäväisyyttä, mutta ennen kaikkea selvää

päämäärää. Tässä suhteessa herrojen salaneuvosten järki ja ymmärrys pettivät

kerta kaikkiaan, niin hyvin tämän taistelun merkityksen arvioinnissa kuin

myöskin keinojen valinnassa ja selkeän suunnitelman määräämisessä. Hosuttiin ja

huidottiin aivan suunnitelmattomasti, pantiin tuolloin tällöin liian pahasti

pistänyt sanomalehtikyy istumaan lukkojen taakse muutamaksi viikoksi tai

kuukaudeksikin, mutta itse käärmeenpesä jätettiin täydelleen rauhaan.



Totta kyllä ; tämä oli seurauksena toiselta puolen juutalaisten äärettömän

ovelasta ja viekkaasta taktiikasta, toiselta puolen todellakin

salaneuvosmaisesta tyhmyydestä ja sinisilmäisyydestä. Juutalaiset olivat aivan

liian viisaita päästääkseen koko lehdistöään joutumaan samalla tavalla

hyökkäyksen kohteeksi. Ei, osa siitä oli olemassa suojelemassa toista osaa.

Marxilaisten sanomalehtien käydessä mitä halpamaisimmalla tavalla kaikkea

semmoista vastaan, mikä ihmisille voi olla pyhää, hyökätessä mitä rääväsuisimmin

valtiovallan ja hallituksen kimppuun ja usuttaessa suuria kansan osia toisiaan

vastaan ymmärsivät porvarillis; kansanvaltaiset juutalaislehdet antaa itselleen

kuuluisan tasapuolisuuden ja ulkokohtaisuuden leiman, karttoivat tuskallisen

tarkasti kaikkia voimasanoja hyvin tietäen, että kaikki puupäät pystyvät

arvostelemaan ainoastaan ulkomuodon mukaan ja ettei niillä koskaan ole kykyä

tunkeutua asian ytimeen, joten he arvioivat jonkin asian arvon aina sen

ulkonaisen muodon eikä sisällön perusteella; inhimillinen heikkous, jota heidän

on kiittäminen omastakin saavuttamastaan huomiosta.



Noiden ihmisten mielestä oli ja on vieläkin varsinkin ’Frankfurter Zeitung’

kaiken säädyllisyyden käsite semmoisenaan. Sehän ei milloinkaan käytä raakoja

sanontatapoja, tuomitsee kaiken ruumiillisen väkivaltaisuuden ja vetoaa aina

taisteluun henkisin asein, joka merkillistä kyllä on aina lähinnä kaikkein

hengettömimpien ihmisten sydäntä. Se on meikäläisen puolisivistyksen tulosta,

joka vieroittaa ihmiset luonnon vaistosta, kasaa heille päähän jonkin tietyn

tietomäärän voimatta kuitenkaan heitä opastaa tiedon viimeisille perille, koska

siinä ei voi olla mitään apua pelkästä ahkeruudesta ja hyvästä tahdosta, vaan

siihen vaaditaan välttämättä vieläpä synnynnäistä järkeä ja ymmärrystä. Mutta

lopullinen tieto on aina vaistosyiden ymmärtämistä ; toisin sanoen: ihminen ei

saa milloinkaan hairahtua sellaiseen mielettömyyteen, että uskoo tosiaankin

päässeensä luonnon herraksi ja valtiaaksi ; mihin puolisivistyneen henkilön

harhaluulo helposti johtaa ;, vaan hänen täytyy ymmärtää kaiken perustana oleva

luonnon ylivallan välttämättömyys sekä käsittää, miten suuressa määrin hänen

omakin olemassaolonsa on ikuisen taistelun ja ylöspäin pyrkimisen lakien

alainen. Silloin hän tuntee, ettei sellaisessa maailmassa, jossa kiertotähdet

kiertävät aurinkoja, kuut kulkevat ratojaan kiertotähtien ympäri, jossa aina

ainoastaan voima on heikkouden herra ja valtias ja pakottaa jälkimmäisen

kuuliaiseksi palvelijakseen tai murtaa murskaksi, ettei siinä voi olla

erikoislakeja ihmiselle. Hänenkin suhteensa ovat voimassa tuon perimmäisen

viisauden ikuiset periaatteet. Hän voi koettaa päästä niiden perille, mutta ei

ikinä pysty pääsemään niistä eroon.



Mutta juuri meikäläiselle henkiselle puolimaailmalle juutalaiset toimittavat

älymystönlehtiänsä. Heitä varten ovat tehdyt ’Frankfurter Zeitung’ ja ’Berliner

Tageblatt’, heitä silmällä pitäen on niiden sävy viritetty, heihin nuo lehdet

harjoittavat vaikutustaan. Samalla kuin ne kaikki näennäisesti mitä

huolellisimmin karttavat kaikkia ulkonaisesti raakoja muotoja, ne sentään

valavat toisista astioista myrkkyä lukijoidensa sydämiin. Lörpöttelemällä jos

jotakin kaunista ja korvia hivelevää ne tuudittavat nämä siihen uskoon, että

niiden toiminnan käyttövoima muka on todellakin puhdas tiede, jopa

siveellisyyskin, vaikka tuo kaikki todellisuudessa on vain yhtä nerokasta kuin

ovelaakin taitoa, jonka avulla vastustajalta varastetaan kädestä aseet, joita

sillä ylipäänsä on käytettävänä sanomalehtiä vastaan. Sillä koska toiset niistä

aivan tiukkuvat säädyllisyyttään, kaikki heikkopäiset uskovat sitäkin

mieluummin, että ;nuo toiset ovat vain vaarattomia kasvannaisia, jotka sentään

eivät saisi koskaan johtaa painovapauden loukkaamiseen painovapaudeksihan se

vallattomuus ja ilkivaltaisuus leimataan, että kansalle saa rankaisematta

valehdella ja rankaisematta sitä myrkyttää. Niin sitten arastellaan, ei

uskalleta käydä tuota roistomaisuutta ahdistamaan, koska näet pelätään, että

sellaisessa tapauksessa myöskin säädyllinen lehdistö olisi heti paikalla

vastassa; joka pelko muuten on liiaksikin perusteltu. Sillä niin pian kuin

yritetään ryhtyä toimenpiteisiin yhtä tuollaista häväistyslehteä vastaan,

silloin heti paikalla kaikki toiset asettuvat sitä puolustamaan, ei toki

hyväksyäkseen sen taistelutapoja, taivas varjelkoon! kysymyksessä on ainoastaan

painovapauden ja yleisen ajatuksen vapauden periaate; sitä tässä yksinomaan on

tarkoitus puolustaa. Mutta tuo huuto ja poru saa voimakkaimmatkin miehet

heikoiksi, sillä sehän kaikuu pelkkien säädyllisten sanomalehtien suusta. Niin

siis tuo myrkky pääsi esteettömästi tunkeutumaan Saksan kansan verenkiertoon ja

siellä vaikuttamaan, eikä valtiovallalla ollut voimaa saada sairautta

voitetuksi. Niissä naurettavan puolinaisissa keinoissa, joita se käytti sitä

vastaan, ilmaisihen jo uhkaavana valtakunnan rappio. Sillä sellainen laitos,

joka ei enää päättävästi asetu puolustamaan itseään kaikin käytettävissä olevin

keinoin, jättää jo käytännössä itsensä alttiiksi. Kaikkinainen puolinaisuus on

näkyvä sisäisen rappion merkki, rappion, jota ennemmin tai myöhemmin täytyy

seurata ja seuraakin ulkonainen romahdus.



Uskon nykyisen polven, oikein ohjattuna, helpommin pääsevän tästä vaarasta

voitolle. Se on ollut mukana yhdessä jos toisessakin sellaisessa, mikä on

pystynyt terästämään niiden hermoja, jotka eivät niitä ylipäänsä menettäneet.

Varmasti juutalaiset myöskin vastaisuudessa nostavat sanomalehdissään

suunnattoman huudon ja porun, kunhan kerran käsi tarttuu kiinni heidän

lämpimimpään pesäänsä, tekee lopun sanomalehtivallattomuudesta, asettaa tämänkin

kasvatusvälineen valtion palvelukseen eikä enää jätä sitä vierasheimoisten ja

kansanvihollisten käsiin. Mutta uskon, että tuo poru sentään kiusaa vähemmän

meitä nuorempia kuin meidän isiämme aikoinaan. Kolmenkymmenen senttimetrin

kranaatti piti sentään tullessaan toisen moista sähinää kuin tuhatkaan

juutalaista sanomalehtikyytä antaa siis heidän vain sähistä! Toinen esimerkki

sodanedellisen Saksan valtakunnan johdon kansakunnan tärkeimmissä

elinkysymyksissä osoittamasta puolinaisuudesta ja heikkoudesta on seuraava:

rinnan kansan poliittisen, siveellisen ja moraalisen saastumisen kera oli jo

kautta monien vuosien jatkunut yhtä peloittava kansanruumiin terveyden

myrkyttyminen. Syfilis alkoi varsinkin suurkaupungeissa raivota entistä

pahemmin, samalla kuin keuhkotauti tasaisesti korjasi satoaan melkein koko

maassa. Vaikka seuraukset olivat molemmissa tapauksissa kansalle hirvittävät, ei

jaksettu ryhdistäytyä ja ryhtyä ratkaiseviin toimenpiteisiin sitä vastaan.



Erikoisesti syfiliksen suhteen voi kansan ja valtion johdon suhtautumisen

määritellä ainoastaan täydelliseksi antautumiseksi. Jos pahan vastustamiseen oli

ryhdytty vakavassa mielessä, olisi jo pitänyt turvautua laajakantoisempiin

toimenpiteisiin kuin todellisuudessa tapahtui. Toistaiseksi vielä kyseenalaisen

parannuskeinon keksintö sekä sen liikemiesmäinen käyttö pystyvät enää varsin

vähän auttamaan tätä ruttoa vastaan. Tässäkin tapauksessa saattoi tulla

kysymykseen ainoastaan taistelu syitä vastaan eikä ilmiöiden itsensä

poistaminen. Mutta siihen on syynä ensi sijassa meikäläinen rakkauden

prostituointi. Vaikk'ei sen tuloksena olisikaan tämä hirvittävä rutto, se olisi

sentään mitä suurimmaksi vahingoksi kansalle, sillä jo tuon pahan tavan mukanaan

tuomat siveelliset vauriot sinänsä riittävät viemään kansan hitaasti, mutta

varmasti perikatoon. Tuo sielunelämämme juutalaistuminen ja paritteluviettimme

alentaminen mammonan palvelukseen turmelevat ennemmin tai myöhemmin koko

jälkikasvumme täydelleen, sillä luonnollisen tunteen tuloksena syntyneiden

voimakkaiden lasten sijaan tulee vastaisuudessa rahallisen laskelmoinnin

viheliäisiä aikaansaannoksia. Sillä taloudelliset laskelmat muodostuvat yhä

suuremmassa määrin meikäläisten avioliittojen perustaksi ja ainoaksi

edellytykseksi. Mutta rakkaus etsii itselleen temmellyskentät toisaalta.



Jonkin aikaa voidaan tietenkin luontoa pilkata tässäkin suhteessa, mutta kosto

ei jää tulematta, se tässä tapauksessa vain ilmaiseiksen myöhemmin, tai

paremminkin: ihmiset huomaavat ja tuntevat sen usein liian myöhään. Mutta miten

tuhoisiksi avioliiton luonnollisten edellytysten yhä jatkuvan halveksinnan

seuraukset koituivat, sen voi huomata Saksan aatelistosta. Siinä on silmiemme

edessä sellaisen suvunjatkumisen tuloksia, joka on johtunut osittain puhtaasti

säätyennakkoluulojen pakosta, osittain taas rahallisista seikoista Edellinen

johtaa ylipäänsä heikentymiseen, jälkimmäinen verenmyrkytykseen, koska mikä

tahansa juutalainen tavaratalonperijätär katsotaan sopivaksi täydentämään hänen

ruhtinaallisen korkeutensa perikuntaa ; ja sen nämä sitten ovat näköisiäkin.

Molemmissa tapauksissa on seurauksena täydellinen suvun rappeutuminen.



Saksan porvaristo pyrkii nykyisin samalle tielle ja päätyy samaan päämäärään.

Nuo epämiellyttävät totuudet pyritään sivuuttamaan välinpitämättömästi kaikessa

kiireessä, ikään kuin sillä tavalla menettelemällä voitaisiin saada itse

tapahtuneet tapahtumattomiksi. Ei, sitä tosiasiaa, että Saksan

suurkaupunkilaisväestö joutuu rakkauselämässään yhä enemmän prostituutioon ja

juuri sen vuoksi yhä suuremmassa määrin syfilisruton saastuttamaksi, sitä

tosiasiaa ei käy ilman muuta kieltäminen. Tuon joukkosaastutuksen näkyvimmät

tulokset voi toisaalta löytää mielisairaaloista, toisaalta taas valitettavasti

;meidän lastemme joukosta. Juuri viimeksi mainitut ovat meidän sukupuolielämämme

taukoamatta jatkuvan saastumisen murheellisia, viheliäisiä aikaansaannoksia,

lasten sairauksissa ilmenevät vanhempien paheet.



On eri tapoja suhtautua tähän epämiellyttävään, jopa hirveään tosiasiaan: toiset

eivät ylipäänsä näe yhtään mitään tai, paremminkin sanoen eivät tahdo nähdä

mitään; tämä on tietystikin kaikkein yksinkertaisin ja halvin kannanotto Toiset

verhoutuvat yhtä naurettavan kuin lisäksi vielä valheellisenkin häveliäisyyden

pyhimyksenvaippaan, puhuvat koko tuota alaa koskevista kysymyksistä yleensä vain

kuin suuresta synnistä ainakin ja ennen kaikkea ilmaisevat jokaisen kiinni

joutuneen syntisen kuullen mitä syvintä siveellistä suuttumustaan, ummistaakseen

sitten hurskaan inhon vallassa silmänsä tuota jumalatonta ruttoa näkemästä ja

rukoillakseen hyvää Jumalaa, että hän kaikin mokomin ; mikäli mahdollista vasta

heidän kuolemansa jälkeen ; antaisi sataa taivaasta tulta ja tulikiveä koko

tämän Sodoman ja Gomorran päälle osoittaakseen taaskin kerran tälle

häpeämättömälle ihmissuvulle opettavaisen esimerkin. Kolmannet vihdoin näkevät

hyvin hyvästi, millaisiin hirveihin seurauksiin tuon kamalan taudin täytyy

johtaa ja se todella johtaakin, mutta he vain kohauttavat olkapäitään

vakuuttuneina siitä, ettei tuon vaaran torjumiseksi kuitenkaan voi tehdä mitään,

joten täytyy antaa asioiden mennä omaa latuaan.



Tuo kaikki on tosin kyllä mukavaa ja yksinkertaista, mutta ei saa unohtaa, että

kokonainen kansakunta joutuu semmoisen mukavuudenharrastuksen uhriksi. Se

veruke, etteivät toisten kansojen asiat muka ole sen paremmin, ei tietenkään

voine liioin saada aikaan mitään muutosta oman kansan kohtalossa, jollei

mahdollisesti se tunne, kun näkisi onnettomuuden kohdanneen toisiakin, jo

sinänsä toisi monille mukanaan omien tuskien lievitystä. Mutta tässähän onkin

kysymys siitä, mikä kansa omin voiminsa ensimmäisenä, jopa ainoana pääsee tuon

ruton herraksi ja mitkä kansakunnat siihen sortuvat. Siitä juuri on loppujen

lopuksi kysymys. Tämäkin on vain rodunarvojen koetinkivi ; sen rodun, joka ei

sitä koetusta kestä, täytyy kuolla ja tehdä tilaa terveemmille tai ainakin

sitkeämmille. Sillä koska tämä kysymys koskee ensi sijassa tulevia polvia, se

kuuluu niihin, joista on hirvittävän oikeaan osuvasti sanottu, että isien pahat

teot kostautuvat kymmenenteen polveen ; totuus, joka pitää paikkansa ainoastaan

omaa vertaan ja rotuaan vastaan rikkoneiden suhteen. Synti omaa verta ja rotua

vastaan on tämän maailman perisynti ja siihen antautuvan ihmiskunnan loppu.

Mutta miten tosiaankin viheliäisesti sodanedellisessä Saksassa suhtauduttiin

juuri tähän kysymykseen! Mitä tehtiin meidän suurkaupunkiemme nuorison ruttoon

tuhoutumisen estämiseksi? Mitä meidän rakkauselämämme taudilla saastuttamisen ja

mammonan palvelukseen alentamisen vastustamiseksi? Mitä semmoisesta tuloksena

olevan kansanruumiimme syfiliksen valtaan joutumisen ehkäisemiseksi? Vastauksen

saa helpoimmin toteamalla, mitä olisi pitänyt tehdä.



Tähän asiaan ei ensiksikään olisi saanut suhtautua kevyesti, vaan olisi täytynyt

ymmärtää, että sen ratkaisun varassa olisi kokonaisten sukupolvien onni tai

onnettomuus, jopa että se saattoi, jollei sen ollut pakkokin muodostua

määrääväksi Saksan kansan koko tulevaisuudelle. Mutta sellainen havainto

velvoitti jyrkkiin toimenpiteisiin ja arastelematta puuttumaan asioihin. Ennen

kuin ryhdyttiin mitään muuta pohtimaan ja punnitsemaan, olisi pitänyt olla se

vakaumus, että aivan ensi työksi oli koko kansakunnan huomio keskitettävä tähän

kauheaan vaaraan, niin että jokainen yksityinen ihminen saattoi päästä täysin

tietoiseksi tämän taistelun merkityksestä. Todella syvällekäyvät ja useinkin

vaikeasti siedettävät velvoitukset ja rasitukset voi ainoastaan siinä

tapauksessa saada yleisesti tehoaviksi, ettei kutakin yksilöä ainoastaan

alisteta pakon alaiseksi, vaan hänelle myöskin tehdään ymmärrettäväksi, että se

on välttämätöntä. Mutta siihen tarvitaan suunnatonta valistustyötä, josta on

vielä pidettävä erossa kaikki muut huomion siitä pois kääntävät

päivänkysymykset.



Aina kun on kysymyksessä näennäisesti mahdottomien vaatimusten tai tehtävien

täyttäminen, täytyy kansan koko huomio keskitettynä kohdistaa ainoastaan tuohon

yhteen kysymykseen, aivan kuin kansan olemassaolo tai tuho olisi

tosiasiallisesti sen ratkaisun varassa. Ainoastaan sillä tavalla voi kansan

saada alttiiksi ja kykeneväksi todella suuriin aikaansaannoksiin ja

ponnistuksiin. Tämä periaate pitää paikkansa myöskin yksityisen ihmisen suhteen,

mikäli hän haluaa päästä suuriin päämääriin. Hänkin voi päästä semmoisiin

ainoastaan suorittaen tehtävän kerrallaan, hänenkin täytyy silloin aina pitää

kaikki ponnistuksensa kohdistettuina jonkin tarkoin rajoitetun tavoitteen

saavuttamiseen, siihen asti, kunnes on sen tehtävän saanut täytetyksi ja voi

ryhtyä viitoittamaan uutta. Joka ei alun alkaen tällä tavalla jaa kuljettavana

olevaa taivalta yksityisiin jaksoihin ja sitten pyri niitä suorittamaan

suunnitelmallisesti yhtä kerrallaan, kokoamalla mitä ankarimmin ponnistuksin

kaikki voimansa, ei ikinä pääse lopulliseen päämäärään, vaan jää lojumaan

tielle, ehkäpä kerrassaan tien oheen. Tämmöinen asteittainen pyrkiminen

päämäärään on taitoa ja vaatii väliin panokseksi viimeisenkin tarmon hivenen,

jos mieli päästä askel askelelta eteenpäin.



Kaikkein ensimmäisenä ennakkoedellytyksenä, jota tarvitaan hyökkäykseen ihmisen

tien niin vaikean osataipaleen valtaamiseksi, on siis, että johdon onnistuu

osoittaa kansan suurille joukoille juuri kunakin hetkenä saavutettavissa ja

helpoimmin vallattavissa oleva osatavoite ainoaksi, mikä on inhimillisen huomion

arvoista ja minkä valtauksen varassa kaikki tyynni on. Kansan suuret joukot

eivät näet muuten koskaan voi nähdä edessään koko tietä uupumatta ja alkamatta

ruveta epäilemään tehtävää mahdottomaksi toteuttaa. Ne pystyvät jossakin määrin

pitämään mielessään päämäärän, mutta voivat sinne johtavan tien nähdä ainoastaan

lyhyinä pätkinä, samaan tapaan kuin vaeltaja, joka samoin kyllä tietää ja tuntee

matkansa määrän, mutta joka paremmin suoriutuu loputtoman pitkästä tiestä sillä

tavalla, että mielessään jakaa sen useaan osaan ja kävelee kutakin sillä tavalla

kuin jos se sinänsä jo olisi hänen tavoittelemansa päämäärä. Ainoastaan siten

hän pääsee eteenpäin joutumatta epätoivoon. Niin olisi pitänyt, käyttämällä

kaikkia propagandan tarjoamia apukeinoja, esittää kansalle taistelu syfilistä

vastaan semmoisenaan kansakunnan ainoana tehtävänä eikä myös eräänä sen

tehtävänä. Tämän tarkoituksen saavuttamiseksi olisi täytynyt ihmisten päähän

takoa kuin vasaralla sen tuhot kaikessa laajuudessaan kaikkein kauheimpana

onnettomuutena, käyttämällä kaikkia apukeinoja, kunnes koko kansakunta olisi

päätynyt siihen vakaumukseen, että nimenomaan tuon kysymyksen varassa oli kaikki

tyynni, tulevaisuus tai tuho. Vasta sellaisen, tarpeen vaatiessa vuosikausia

kestäneen valmistuksen jälkeen onkin sitten kokonaisen kansan huomio, mutta

samalla myöskin päättäväisyys niin vireillä, että nyt jo voi ryhtyä hyvinkin

vaikeihin, raskaisiin ja suuria uhrauksia vaativiin toimenpiteisiin

tarvitsematta pelätä joutuvansa väärin ymmärretyksi tai että joukkojen tarmo

yks'kaks' jättääkin pulaan.



Sillä jos mieli päästä oikein todella tuon ruton kimppuun, siihen tarvitaan

suunnattomia uhreja ja yhtä suuria töitä. Taistelu syfilistä vastaan vaatii

taistelua prostituutiota vastaan, ennakkoluuloja, vanhoja tottumuksia,

tähänastisia kuvitteluja, yleisiä käsityksiä eikä suinkaan vähimmässä määrin

erinäisten piirien väärää, valheellista häveliäisyyttä vastaan. Ensimmäisenä

noita ilmiöitä vastaan taistelemisen oikeutuksen, vaikka kylläkin ainoastaan

siveellisen oikeutuksen edellytyksenä on aikaisten avioliittojen tekeminen

mahdolliseksi tuleville sukupolville. Myöhäinen avioliittoon meno jo sinänsä

tietää sellaisen laitoksen voimassapitämispakkoa, joka, koetettakoonpa

kysymyksessä kierrellä ja kaarrella miten tahansa, on ja pysyy ihmiskunnan

häpeänä, laitoksena, joka kirotun huonosti sopii sille olennolle, joka kaikessa

vaatimattomuudessaan muissa suhteissa sentään mielellään pitää itseään Jumalan

kuvana.



Prostituutio on ihmiskunnan häpeä, mutta sitä ei saada poistetuksi

opettavaisilla luennoilla ja esitelmillä, hyvällä tahdolla jne., vaan sen

rajoittaminen ja sen vihdoin seuraava lopullinen lakkauttaminen edellyttävät

kerrassaan lukemattomia ennakkoehtoja. Mutta ensimmäinen on ja sellaisena pysyy

se, että luodaan mahdollisuudet ihmisluonnon mukaisen varhaisen avioliiton

solmimiselle, varsinkin miehelle, sillä nainenhan on tässä suhteessa muutenkin

passiivisena puolena.



Miten harhautuneita, jopa suorastaan käsittämättömiä nykyisistä ihmisistä on

osittain tullut, se ilmenee siitäkin, että ns. parempien perheiden äitien kuulee

verraten usein sanovan, kuinka kiitollisia he olisivat, jos saisivat

tyttärelleen miehen, joka jo on vakaantunut, tms. Kun sellaisista on vähemmän

puutetta kuin päinvastaisista, niin tyttöparka varmaan onnellisesti yhdyttää

sellaisen hurjastelunsa hurjastelleen naissankarin, ja lapset ovat sitten moisen

järjenmukaisen avioliiton näkyvinä aikaansaannoksina. Jos ajattelee, että sitten

vielä seuraa mahdollisimman suuri syntyväisyyden rajoittaminen semmoisenaan,

niin että luonto kerta kaikkiaan estyy toimittamasta valintaansa, koska jokainen

vaikka kuinkakin viheliäinen olento täytyy tietystikin pitää hengissä, niin

itsestään aivan johtuu kysymään, miksi sellainen laitos ylimalkaan on enää

pysynyt pystyssä ja mikä sen tarkoitus on olevinaan. Eikö se ole itse asiassa

aivan samaa kuin prostituutio semmoisenaan? Eikö velvollisuudella jälkeen

tulevia kohtaan ole enää mitään merkitystä? Vai eikö tiedetä, millainen kirous

sälytetään lasten ja lastenlasten niskoille, kun perimmäisen luonnonoikeuden,

mutta myöskin perimmäisen luonnonvelvollisuuden vaalinnassa osoitetaan moista

rikollista kevytmielisyyttä? Sillä tavoin sivistyskansat huononevat suvustaan ja

vähitellen joutuvat perikatoon. Ei avioliittokaan voi olla itsetarkoitus, vaan

sen täytyy palvella suurempaa tarkoitusperää, lajin ja rodun karttumista ja

säilymistä. Ainoastaan se on sen tarkoitus ja tehtävä.





Mutta nämä edellytykset huomioon ottaen sen oikeutta voi mitata ainoastaan sen

tavan perusteella, miten se tämän tehtävänsä täyttää. Siitä syystä on aikainen

naimisiinmeno oikea tapa, koska se vielä antaa vastasolmittuun avioliittoon sen

voiman, josta yksin voi syntyä terve ja vastustuskykyinen uusi polvi. Tosin sen

mahdolliseksi tekemiseen on tarpeen koko joukko yhteiskunnallisia edellytyksiä,

joita ilman ei ole kerta kaikkiaan ajattelemistakaan varhaista naimisiinmenoa.

Mutta ei edes tämän, siksikään pienen kysymyksen ratkaisu voi tapahtua ilman

syvällekäypiä toimenpiteitä yhteiskunnallisessa suhteessa. Millainen merkitys

niillä on, se pitäisi parhaiten käsittää nykyisen kaltaisena aikana, jolloin ns.

yhteiskunnallinen tasavalta jo sen johdosta, ettei se kykene ratkaisemaan

asuntokysymystä, yksinkertaisesti estää monet avioliitot syntymästä ja siten

osaltaan avustaa prostituution säilymistä. Saksassa on palkkauksen jakautumisen

mielettömyys, joka aivan liian vähän ottaa huomioon perheen ja sen elättämisen,

samoin sellainen syy, joka tekee monen varhaisen avioliiton mahdottomaksi.



Tositeolla voidaan prostituutiota vastaan päästä taistelemaan ainoastaan siten,

että yhteiskunnallisten olojen perinpohjaisella muutoksella tehdään

mahdolliseksi varhaisempi naimisiinmeno kuin nykyisin ylipäänsä on asianlaita.

Tämä on kaikkein paras tämän kysymyksen ratkaisun edellytys. Mutta toisessa

sijassa sitten on kasvatuksella ja koulutuksella tehtävänään poistaa kokonainen

joukko vaurioita ja haittoja, joista nykyhetkellä ei ylipäänsä välitetä juuri

lainkaan. Ennen kaikkea pitää tähänastisessa kasvatuksessa saada aikaan

tasapaino henkisen opetuksen ja ruumiillisen kunnostamisen kesken. Nykyajan

lukiot, kymnaasit, ovat muinoisten kreikkalaisten esikuviensa irvikuvia.

Saksalaisessa kasvatuksessa on tyystin unohdettu, että terve sielu voi ajan

pitkään asustaa ainoastaan terveessä ruumiissa. Varsinkin silloin kun ottamatta

huomioon yksityisiä poikkeuksia, pidetään silmällä kansan suuria joukkoja, tämä

lause pitää ehdottomasti paikkansa. Sodanedellisessä Saksassa oli aika, jolloin

tuosta totuudesta ei ylipäänsä enää ollenkaan välitetty. Yksinkertaisesti

tehtiin syntiä ruumista vastaan sen kuin kerjettiin, ja uskottiin, että

yksipuolinen hengen kehittäminen oli muka varmana takeena kansakunnan

suuruudesta. Se oli erehdys, joka rupesi kostautumaan nopeammin kuin oli osattu

luullakaan. Ei ole suinkaan sattuma, ettei bolshevismin aalto tavannut missään

niin suotuisaa maaperää kuin siellä, missä asustaa nälän ja jatkuvan

vajaaravitsemuksen huonontama ja heikentämä väestö: Keski;Saksassa, Saksissa ja

Ruhrin alueella. Mutta tuskin enää missään noilla alueilla on havaittavissa edes

ns. älymystönkään taholta vakavaa vastarintaa tuota juutalaistentautia vastaan,

koska älymystö itsekin on ruumiillisesti täydellisesti rappeutunutta, jollei

niinkään suuresti hädästä ja puutteesta johtuvista kuin kasvatuksesta

aiheutuvista syistä. Saksalaisen sivistyksen yksinomaisesti henkinen

asennoituminen ylempien kansankerrosten keskuudessa tekee sen kykenemättömäksi

sellaisina aikoina, jolloin ei ratkaise henki, vaan nyrkki, edes pitämään

itseään pystyssä, saati sitten pitämään puolensa. Mieskohtaisen pelkuruuden

ensimmäisenä alkusyynä on varsin usein jokin ruumiinvamma tai ;heikkous.



Mutta puhtaasti henkisen opetuksen ylenmääräinen tähdentäminen ja ruumiin

kehittämisen laiminlyönti edistävät myös sukupuolitunteen heräämistä aivan liian

varhaisessa nuoruudessa. Poika, joka urheilulla ja voimistelulla karaistaan

raudanlujaksi, tuntee vähemmän aistillisen tyydytyksen tarvetta kuin yksinomaan

henkisellä ravinnolla ruokittu kotikissa. Mutta järkevän kasvatuksen on otettava

tämä huomioon. Se ei liioin saa unohtaa, että terve nuori mies odottaa naiselta

muuta kuin ennen aikojaan turmeltunut heikko raukka. Koko opetus on niin ollen

suunniteltava sillä tavalla, että poikien vapaa;ajat käytetään hyödylliseen

ruumiin kunnostamiseen. Heillä ei ole oikeutta vetelehtiä noita vuosia

joutilaina, maleksia kaduilla ja elokuvissa, vaan heidän on muun päivätyönsä

päätyttyä terästettävä ja karaistava nuorta ruumistaan, jottei itse elämä

aikanaan havaitsisi sitä liian pehmeäksi. Tällaisen suunnittelu ja

aikaansaaminen on nuorisonkasvatuksen tehtävä eikä pelkkä ns. viisauden

pänttääminen heidän päähänsä. Sen on myöskin tehtävä loppu sellaisesta

käsityksestä, että oman ruumiin hoito muka on kunkin yksityisen oma asia. Ei

kerta kaikkiaan ole olemassa vapautta tehdä syntiä jälkipolvia ja sitä tietä

rotua vastaan.



Rinnan ruumiinkasvatuksen kera on ryhdyttävä taisteluun sielunmyrkytystä

vastaan. Saksan koko julkinen elämä on nykyisin kuin mikäkin sukupuolisten

kuvittelujen ja kiihokkeiden kasvihuone. Katsottakoonpa vain elokuvien,

varieteiden ja teatterien ruokaluetteloita, niin tuskinpa hevin voinee kieltää,

ettei sellainen ikinä ole oikeaa ravintoa, ei ainakaan nuorisolle. Tavaroita

näytteille asetettaessa ja ilmoituspylväissä käytetään mitä alhaisimpia keinoja

yritettäessä kiinnittää yleisön huomiota. Että sellaisen täytyy johtaa

nuorisolle tavattoman pahoihin vaurioihin, lienee ilman muuta selvää jokaiselle,

joka ei ole kadottanut kykyään paneutua heidän sieluunsa. Tuollainen

tukahduttavan aistillinen ilmapiiri johtaa kuvitteluihin ja ärsytyksiin jo

sellaisena aikana, jolloin pojat eivät vielä saisi tietää noista asioista

mitään. Moisen kasvatustavan seuraukset ovat havaittavissa nykyhetken nuorisosta

kaikkea muuta kuin ilahduttavassa muodossa. Nuoriso on varhaiskypsää ja samalla

ennen aikojaan vanhennutta. Oikeusistuimista tunkeutuu silloin tällöin

julkisuuteen tapauksia, jotka tekevät mahdolliseksi luoda kammottavia silmäyksiä

nykyisten 14;15;vuotiaiden sielunelämään. Kukapa sitten enää ihmettelee, että

syfilis alkaa etsiä uhrejaan jo noiden ikäluokkien keskuudesta? Ja eikö ole

surkeaa ja viheliäistä nähdä, kuinka monen monet ruumiillisesti heikot ja

henkisesti turmeltuneet nuoret miehet saavat johdatuksen avioliittoon

suurkaupungin huorien välityksellä?



Ei, sen, joka aikoo tosissaan hyökätä prostituution kimppuun, sen täytyy ensi

sijassa ryhtyä auttamaan sen henkisten edellytysten hävittämistä. Sen täytyy

tulla mukaan puhdistamaan meikäläisen suurkaupunki kulttuurin siveellisen

ruttomyrkytyksen Augeiaan tallia, ja se on tehtävä häikäilemättä ja väistämättä

kaikkea sitä huutoa ja porua, joka tietystikin päästetään ilmoille. Jollemme saa

nostetuksi nuorisoa pois sen nykyisen ympäristön suosta, se hukkuu samaan

suohon. Joka ei tahdo nähdä noita asioita sellaisina kuin ne ovat, se tukee

niitä ja tekee itsensä tulevaisuutemme ; joka kerta , kaikkiaan on nousevan

polven varassa ; hiljalleen tapahtuvan prostituoinnin rikostoveriksi. Tämän

meidän kulttuurimme puhdistuksen täytyy ulottua melkein kaikille aloille.

Teatteri, taide, kirjallisuus, elokuvat, sanomalehdistö, julisteet ja näytteille

asetetut kuvat ja mainokset on siivottava puhtaiksi mätänevän maailman ilmiöistä

ja asetettava siveellisen valtio ja kulttuuriaatteen palvelukseen. Julkinen

elämä täytyy saada vapautetuksi nykyajan erotiikan tukehduttavasta hajusteesta

samoin kuin myöskin kaikesta epämiehekkäästä, väärän häveliäästä

salaperäisyydestä ja vilpittömyyden puutteesta. Kaikissa näissä asioissa pitää

päämaalin ja tien määrääjänä olla huolenpito Saksan kansan sielun ja ruumiin

terveyden säilyttämisestä. Yksilöllisen vapauden oikeus väistyy rodun

säilyttämisvelvollisuuden tieltä.



Vasta kun nämä toimenpiteet on saatettu päätökseen, voidaan ryhtyä

lääketieteelliseen taisteluun tuota ruttoa vastaan joltisinkin menestyksen

toivein. Mutta silloinkaan eivät saa tulla kysymykseen puolinaiset toimenpiteet,

vaan tällöinkin täytyy uskaltaa tehdä hyvinkin raskaita ja syvällekäypiä

päätöksiä. Se esim. on puolinaisuutta, että parantumattomasti sairaalle

ihmiselle suodaan yhä edelleen mahdollisuus saastuttaa toisia, terveitä,

ihmisiä. Sellainen menettely vastaa semmoista inhimillisyyttä, että annetaan

tuhannen sortua, kunhan vain ei yhdelle aiheuteta tuskaa. Se vaatimus, että

vajaakuntoisille ihmisille tehdään toisten yhtä vajaakuntoisten jälkeläisten

maailmaan saattaminen mahdottomaksi, on mitä selvimmän järjen sanelema vaatimus

ja merkitsee, suunnitelmallisesti toteutettuna, ihmiskunnan kaikkein

inhimillisintä tekoa. Se vielä säästää miljoonia ihmisiä joutumasta

ansaitsemattomiin kärsimyksiin ja johtaa vastaisuudessa yleiseen lisääntyvään

tervehtymiseen. Kun päättävästi lähdetään tälle tielle, saadaan myöskin

sukupuolitautien leviämiselle asetetuksi sulku. Sillä siinä täytyy, jos niin

tarvitaan, turvautua parantumattomasti sairaiden armottomaan eristämiseen ; se

on kyllä raakalaismainen toimenpide niitä kovaonnisia kohtaan, joita se kohtaa,

mutta se on siunaus sekä heidän aikalaisilleen että jälkimaailmalle. Vuosisadan

kestävä ohimenevä kipu voi vapauttaa ja se vielä vapauttaakin kansan

vuosituhansien kärsimyksistä.



Taistelu syfilistä ja sen tienraivaajaa prostituutiota vastaan on ihmiskunnan

valtavimpia tehtäviä; sen vuoksi se on niin suunnattoman suuri, ettei siinä ole

kysymyksessä yhden ainoan pulman ratkaisu, vaan se edellyttää monen monien

epäkohtien poistamista, jotka juuri seuraamusilmiöinä ovat tuon ruton

aiheuttajina. Sillä ruumiin sairastuminen on tässä tapauksessa pelkästään

siveellisten, yhteiskunnallisten ja rodullisten vaistojen sairastumisen tulos.

Mutta jos tämä taistelu jätetään taistelematta mukavuussyistä tai myös

pelkurimaisuudesta, silloin on syytä katsastaa kansoja puolentuhannen vuoden

ajalta. Jumalan kuvia löytää silloin varmasti enää varsin vähän, jollei mieli

rienata Kaikkein korkeinta. Mutta miten oli entisessä Saksassa yritetty ryhtyä

välienselvittelyihin tämän taudin kanssa? Kun asiaa tyynesti harkitsee, siihen

saa tosiaankin murheellisen vastauksen. Varmasti hallitusten piireissä

tunnettiin tämän taudin hirvittävät tuhot hyvinkin hyvästi, vaikk'ei niiden

seurauksia ehkä pystyttykään täysin arvioimaan; mutta taistelussa sitä vastaan

ei saatu kerrassaan mitään aikaan, syvällekäypien uudistusten asemesta

ryhdyttiin mieluummin surkeihin, merkityksettömiin toimenpiteisiin.

Puoskaroitiin sairauden itsensä kimpussa, mutta annettiin sen syiden olla

entisellään. Yksityiset prostituoituneet alistettiin lääkärintarkastuksen

alaisiksi, heitä pidettiin silmällä niin hyvin kuin se kävi päinsä, ja milloin

heidän todettiin saaneen tartunnan, heidät toimitettiin sairaalaan, josta heidät

sitten, kun näköjään olivat parantuneet, päästettiin taas takaisin muun

ihmiskunnan niskoille.



Olihan tosin saatettu voimaan erityinen suojelupykälä, jonka mukaan niiltä,

jotka eivät olleet täysin terveitä tai täysin parantuneet, oli sukupuoliyhteyden

harjoittaminen rangaistuksen uhalla kielletty. Varmastikin tämä toimenpide on

sinänsä oikeaan osunut, mutta käytännössä toteutettaessa sen teho jäi melkeinpä

olemattomaksi. Ensikseenkin nainen, jota sattuu kohtaamaan sellainen

onnettomuus, varmastikin useimmissa tapauksissa ; jo meikäläisen tai paremminkin

oman saamansa kasvatuksen vaikutuksesta ;kieltäytyy antamasta raahata itseään

käräjätupaan todistajaksi terveytensä kurjaa varasta vastaan ; sillä asiaanhan

liittyy useinkin kiusallisia lisäasianhaaroja. Juuri tuolle naiselle siitä on

hyvin vähän hyötyä, ja nainen muutenkin joutunee useimmiten olemaan kärsivänä

puolena, sillä rakkaudettoman lähiympäristön halveksinta kohtaa häntä vielä

paljon raskaampana kuin miehen suhteen tapahtuisi. Ja asetuttakoon naisen

asemaan siinä tapauksessa, että sairauden tuoja on hänen oma aviomiehensä! Onko

naisen siinä tapauksessa nostettava syyte? Vai mitä hänen on tehtävä?



Miehellä taas on lisäksi vaikuttamassa se tosiasia, että hän valitettavasti

aivan liiankin usein joutuu tuon ruton tielle liian runsaasti alkoholia

nautittuaan, koska hän sellaisessa tilassa kaikkein vähimmin kykenee

arvostelemaan kaunokaisensa ominaisuuksia, minkä muuten sairaat prostituoituneet

tietävät aivan liiankin hyvin ja sen vuoksi erikoisesti pyydystävät sellaisia

miehiä, jotka ovat tuollaisessa heidän kannaltaan ihannetilassa. Mutta lorun

loppu on sellainen, ettei myöhemmin epämiellyttävän yllätyksen kokeva mies enää

jaksa kuolemakseenkaan muistaa tuonnoista laupiasta onnellistajaansa, mitä ei

Berliinin eikä enää Müncheninkään kokoisessa kaupungissa sovi ihmetellä. Kaiken

lisäksi tämmöisten tapausten uhriksi joutuvat ovat useinkin pääkaupungissa

käymässä olevia maaseutulaisia, jotka muutenkin ovat täysin neuvottomia ja

avuttomia suurkaupungin houkutusten suhteen. Ja sitten vielä kysymys: kuka voi

tietää, onko hän sairas vai terve? Eikö muka satu lukuisasti sellaisia

tapauksia, jolloin näennäisesti parantunut sairastuu uudelleen ja sitten

aiheuttaa hirveää onnettomuutta edes itsekään sitä ensi alussa aavistamatta?

Näin siis on tämän suojelun, joka lain mukaan rankaisee rikollisesta

tartuttamisesta, vaikutus todellisuudessa tyhjän arvoinen. Aivan samoin on laita

prostituoituneiden tarkastuksen, ja vihdoin itse parannuskin on vielä nykyisin

epävarmaa ja epäilyttävää. Varmaa on ainoastaan yksi asia: tauti levisi kaikista

varotoimenpiteistä huolimatta leviämistään. Mutta juuri se oli kaikkein

sitovimpana todistuksena niiden tehottomuudesta.



Sillä kaikki muu, mitä asiassa vielä tehtiin, oli yhtä riittämätöntä kuin

naurettavaakin. Kansan sielullista prostituointia ei estetty; Sen estämiseksi ei

tehtykään ylipäänsä yhtään mitään. Mutta se, joka on taipuvainen suhtautumaan

kaikkeen tähän kevyesti, tutustukoon vain kerrankin tilastotietoihin tuon ruton

levinneisyydestä, vertailkoon sen lisääntymistä viimeksi kuluneiden sadan vuoden

aikana, ajatelkoon sitten kehityksen jatkuvan edelleen ; niin varmasti hänen

täytyy olla aivan aasimaisen typerä, jollei kylmä väristys karsi varsin

epämiellyttävästi selkäpiitä! Sitä heikkoutta ja puolinaisuutta, jota jo

entisessä Saksassa osoitettiin suhtautumisessa noin peloittavaan ilmiöön, voi

varmasti pitää kansan rappion merkkinä. Jollei enää ole voimaa taisteluun oman

terveyden puolesta, silloin lakkaa oikeus elämään tässä taistelun maailmassa.

Tämä maailma kuuluu ainoastaan voimakkaille, kokonaiselle, ei heikoille,

puolinaisille ihmisille. Muudan silmäänpistävimpiä vanhan Saksan valtakunnan

rappeutumisilmiöitä oli yleisen kulttuuritason aleneminen; en tässä tarkoita

kulttuurilla sitä, mitä nykyisin ymmärretään sivilisaatio sanalla. Tämä viimeksi

mainittu näyttää pikemminkin olevan todellisen hengen ja elämänylevyyden

vihollinen. Jo ennen viime vuosisadantaitetta alkoi Saksan taiteeseen tunkeutua

sellainen aines, jota siinä oli voinut siihen saakka pitää täysin vieraana ja

tuntemattomana. Sattuihan tosin kyllä varhaisempinakin aikoina joskus aistin ja

maun harhautumista, mutta noissa tapauksissa oli sittenkin kysymyksessä

pikemminkin taiteellinen horjahdus, jolle jälkimaailma sentään saattoi myöntää

ainakin tietyn historiallisen arvon, kuin sellaisen, ei ylipäänsä enää

taiteellisen, vaan paremminkin henkisen rappioilmiön tuotteet, joka ilmiö oli

kehittynyt suorastaan hengettömyyteen saakka. Niistä alkoi myöhemmin kylläkin

paremmin näkyvä valtiollinen sortuminen jo kuvastua kulttuurinkin alalla.

Taiteen bolshevismi on bolshevismin ainoa mahdollinen kulttuurielämänmuoto ja

ylipäänsäkin sen ainoa henkinen ilmenemismuoto.



Jos tämä kenen mielestä tuntuu oudostuttavalta, hänen tarvitsee ainoastaan

tarkata onnellisesti bolshevisoituja valtioita joutuakseen kauhistuksekseen

toteamaan, että siellä saa virallisesti valtiovallan puolesta tunnustettuna

taiteena ihailla niitä mielipuolisten ja rappeutuneiden ihmisten sairaalloisia

hengentuotteita, joihin olemme joutuneet vuosisadantaitteesta saakka tutustumaan

kubismin ja dadaismin joukkokäsitteinä. Jopa tämä ilmiö näyttihen Baijerin

neuvostotasavallan lyhyenä elinaikana. Jo siellä saattoi nähdä, miten kaikissa

virallisissa julisteissa, sanomalehtien propagandapiirroksissa jne. oli, ei

ainoastaan valtiollisen, vaan myöskin kulttuurin rappion leima. Yhtä mahdoton

kuin vielä kuutisenkymmentä vuotta sitten olisi ollut kuvitella

nykyisensuuruista valtiollista romahdusta, yhtä mahdoton olisi ollut kuvitella

myöskin semmoista kulttuurin rappiota, jollainen alkoi n. v:n 1900 paikkeilta

alkaen näyttäytyä futuristisina ja kubistisina esityksinä. Kuusikymmentä vuotta

sitten olisi ns. dadaististen näkemysten näyttely osoittautunut yksinkertaisesti

mahdottomaksi ja sen toimeenpanijat joutuneet houruinhoitolaan, jota vastoin

heitä nykyisin on jopa taideyhdistysten puheenjohtajinakin. Tämä rutto ei siihen

aikaan päässyt puhkeamaan valloilleen, koska julkinen mielipide ei olisi sitä

sietänyt eikä valtiovaltakaan pysynyt toimettomana syrjästäkatsojana. Sillä

valtion johdon asiana on estää ajamasta kansaa henkisen mielipuolisuuden

syliin. Mutta siihen tuommoisen kehityksen täytyisi sittenkin lopulta johtaa.

Sinä päivänä näet, jolloin sen lajin taide tosiaankin vastaisi yleistä

käsitystä, olisi tapahtunut eräs kaikkein merkityksellisimpiä ja

kauaskantoisimpia ihmiskunnan muutoksia; silloin olisi alkanut ihmisaivojen

kehityksellinen taantuminen, mutta loppua tuskin pystyisi kuvittelemaankaan.



Kun tästä näkökulmasta lähtien antaa Saksan kulttuurielämässä viimeksi

kuluneiden kahdenkymmenenviiden vuoden aikana tapahtuneen kehityksen solua

silmiensä editse, huomaa kauhukseen, miten pitkälle tuossa takaperoisessa

kehityksessä jo on jouduttu. Kaikkialla kohtaa oireita, jotka ovat semmoisten

sairaalloisten kasvaimien alkuja, joiden painon alle kulttuurimme täytyy

ennemmin tai myöhemmin tukehtua. Niistäkin voimme huomata vähän kerrassaan

mädäntyvän maailman rappeutumisilmiöitä. Voi niitä kansoja, jotka eivät enää

jaksa päästä tästä sairaudesta voitolle!



Moisia sairaalloisuuksia saattoi Saksassa todeta melkein kaikilla taiteen ja

yleensä kulttuurin aloilla. Kaikki näytti täällä jo sivuuttaneen huippukohtansa

ja painuvan kohti syvyyttä. Teatteri vaipui vaipumistaan ihan silmissä ja olisi

ehkä jo siihen aikaan kuollut sivistystekijänä, jolleivät ainakin hoviteatterit

olisi vielä asettuneet vastustamaan taiteen prostituointia. Jollei ota huomioon

niitä sekä muutamia harvoja muita kiitettäviä poikkeuksia, näyttämöiden

yleisölle taritsema ohjelma oli senlaatuista, että kansakunnalle olisi ollut

tarkoituksenmukaisempaa pysytellä niistä kokonaan poissa. Sekin oli murheellinen

sisäisen rappion merkki, että useimpiin noihin taidepaikkoihin oli nuorisolta

pääsy kokonaan kiellettyä, mikä myöskin aivan häpeämättömästi myönnettiin

tavanomaisin panoptikumien kielloin; Nuorisolta kielletty! Ajateltakoon, että

moisiin varovaisuustoimenpiteisiin täytyi turvautua juuri niissä paikoissa,

joiden pitäisi ensi sijassa olla olemassa nuorison sivistämistä varten eikä

vanhojen, velttoutuneiden ikäluokkien hauskutuspaikkoina. Mitähän kaikkien

aikojen suuret dramaatikot olisivat sanoneet mokomasta toimenpiteestä ja

varsinkin niistä olosuhteista, joista se aiheutui? Miten Schiller olisikaan

joutunut leimuavan suuttumuksen valtaan, miten Goethe olisikaan kuohuksissaan

kääntynyt poispäin!



Mutta toden tottakin, mitäpä Schiller, Goethe ja Shakespeare ovat uudemman

Saksan runouden sankarien rinnalla! Vanhoja, kuluneita ja aikansa eläneitä

ilmiöitä, eipäs kuin voitettu kanta. Sillä se juuri oli tuolle ajalle

luonteenomaista: ei siinä kyllin, että se itse tuotti pelkästään lisää lokaa,

vaan se likasi ja tahrasi samalla kaiken menneiden aikojen todellisen suuruuden.

Se on muuten ilmiö, joka on aina havaittavissa sellaisina aikoina. Kuta

alhaisempia ja viheliäisempiä jonkin ajan ja sen ihmisten aikaansaannokset ovat,

sitä kiihkeämmin vihataan entisen korkeamman tason ja suuremman arvokkuuden

todistajia. Sellaisina aikoina oikeastaan kaikkein mieluimmin hävitettäisiin

tykkänään ihmiskunnan menneisyyden muisto, jotta kaikki vertausmahdollisuudet

poistamalla voitaisiin sentään uskotella oman roskan olevan taidetta. Sen vuoksi

pyrkii jokainen uusi laitos hävittämään menneen ajan kaikki jäljetkin, sitä

uhemmin, kuta kurjempi ja viheliäisempi se itse on, jota vastoin jokainen

todella arvokas ihmiskunnan uudistus voi aivan huoleti liittyä menneiden

sukupolvien hyviin saavutuksiin, jopa useinkin se vasta pyrkii ne saattamaan

oikeaan arvoonsa. Sen ei tarvitse pelätä joutuvansa himmenemään menneisyyden

rinnalla, vaan se omasta puolestaan antaa yleiselle inhimilliselle

kulttuuriaarteelle niin arvokkaan lisän, että se itse juuri sen täydelliseksi

arvostamiseksi haluaisi pitää vireillä aikaisempien aikaansaannosten muistoa

taatakseen siten uudelle omalle antamalleen täysin määrin nykyajan an

ymmärtämyksen. Ainoastaan se, joka ei omasta puolestaan kykene antamaan

maailmalle mitään arvokasta, mutta yrittää olla sille antavinaan Herra ties'

mitä, vihaa kaikkea jo olemassa olevaa ja mieluimmin sen kieltää, jopa jos

mahdollista hävittääkin sen.



Tämä ei suinkaan pidä paikkaansa ainoastaan yleisen kulttuurin alalla

havaittavien uusien ilmiöiden, vaan myöskin vastaavien valtiollisen alan

ilmiöiden suhteen. Kumoukselliset uudet liikkeet vihaavat vanhoja muotoja sitä

katkerammin, kuta arvottomampia ne itse ovat. Tälläkin alalla voi nähdä, miten

se huoli, että vain oma vaivainen roska saataisiin näyttämään huomionarvoiselta,

johtaa silmittömään vihaan ylivoimaista menneisyyden hyvää ja arvokasta kohtaan.

Niin kauan kuin esimerkiksi Fredrik Suuren historiallinen muisto ei ole kuollut,

pystyy Friedrich Ebert herättämään ainoastaan varsin ehdollista ihmettelyä.

Sanssoucin sankarin suhde entiseen bremeniläiseen kapakoitsijaan on osapuilleen

sama kuin auringon suhde kuuhun: vasta sitten, kun auringon säteet ovat

sammuneet, pystyy kuu loistamaan. Sen vuoksi kaikkien ihmiskunnan uusien kuiden

viha kaikkia kiintotähtiä kohtaan on sitäkin helpommin ymmärrettävissä.

Valtiollisessa elämässä on moisten nollien tapana, milloin kohtalo ohimennen suo

heille vallan käsiin, ei ainoastaan väsymättömän uutterasti yrittää tahrata ja

loata menneisyyttä, vaan myöskin ulkonaisten keinojen voimalla vetäytyä turvaan

yleiseltä arvostelulta. Tästä voi olla esimerkkinä uuden Saksan valtakunnan

tasavallan;suojelulaki. Milloin niin ollen jokin uusi aate tai oppi, jokin uusi

maailmankatsomus tai valtiollinen samoin kuin taloudellinenkin liike yrittää

kieltää koko menneisyyden, leimata sen kelvottomaksi ja arvottomaksi, silloin

täytyy jo siitä syystä pysytellä äärimmäisen varovaisena ja epäluuloisena.

Enimmäkseen on sellaisen vihan pohjimmaisena syynä joko ainoastaan oma kehnous

ja huonommuus tai kerrassaan paha tarkoitus semmoisenaan. Ihmiskunnan todella

siunauksellisten uudistusten on aina ja ikuisesti ryhdyttävä rakentamaan

edelleen juuri siitä kohdasta, missä viimeinen hyvä perusta loppuu. Sen ei

tarvitse hävetä käyttää jo ennestään olemassa olevia totuuksia. Koko

inhimillinen kulttuurihan on samoin kuin myös ihminen itse ainoastaan yhden

ainoan pitkällisen kehityksen tulos, johon jok'ikinen sukupolvi on tuonut oman

rakennuskivensä ja liittänyt sen edellisiin. Sen vuoksi vallankumousten

sisällyksenä ja tarkoituksena ei ole, että koko rakennus revitään ja hajoitetaan

maahan, vaan että huonosti yhteen liitetyt tai sopimattomat kivet puretaan pois

ja että sitten jälleen vapaaksi tulleelle terveelle paikalle rakennetaan lisää

uutta. Sillä tavalla menetellen yksin voidaan ja saadaan puhua ihmiskunnan

edistyksestä. Muussa tapauksessa maailma ei ikipäivinä selviäisi sekasorrosta,

jopa jokaisella sukupolvella olisi oikeus kieltää menneisyys ja se niin ollen

saisi oman työnsä edellytykseksi hävittää menneisyyden työt.



Niinpä ei Saksan sodanedellisen ajan yleiskulttuurin tilassa ollut kaikkein

surullisinta sen taiteellisen ja yleisen kulttuurinluomisvoiman täydellinen

kyvyttömyys, vaan se viha, jota osoittaen loattiin ja hävitettiin suuremman

menneisyyden muistoa. Melkein kaikilla taiteen aloilla, varsinkin teatterissa ja

kirjallisuudessa, alettiin vuosisadantaitteen tienoilla vähemmän luoda

merkittävää uutta; pikemminkin. ruvettiin kaikkein parhainta vanhaa halventamaan

ja leimaamaan ala;arvoiseksi, voitetuksi kannaksi; ikään kuin mokoma mitä

hävettävimmän ala;arvoisuuden aika pystyisi ylipäänsä mitään voittamaan. Mutta

tuosta pyrkimyksestä, että menneisyyttä yritettiin riistää pois nykyajan

nähtävistä, selvisi moisten tulevaisuudenapostolien paha tarkoitus selvästi ja

selkeästi. Siitä olisi pitänyt havaita, etteivät tässä olleet kysymyksessä

uudet, vaikkapa väärätkin kulttuurikäsitykset, vaan yleensä kulttuurin

perusteiden hävittämistapahtuma ja siten mahdolliseksi käypä terveen taidetajun

mieletön vääristely ; ja valtiollisen bolshevismin henkinen valmistelu. Sillä

jos Perikleen aikakauden ruumiillistuma on Ateenan Parthenon, silloin on

kubistinen irvinaama bolshevistisen nykyajan ruumiillistuma.



Tässä yhteydessä täytyy myöskin mainita siitä taas tässäkin asiassa ilmenevästä

Saksan kansan sen osan silmäänpistävästä arkamaisuudesta, jonka velvollisuus

olisi sivistyksensä ja asemansa vuoksi ollut muodostaa rintama mokomaa

kulttuurihäpeää vastaan. Pelkästään bolshevististen taideapostolien pelosta,

jotka mitä kiivaimmin kävivät jokaisen kimppuun, joka ei heitä tahtonut

tunnustaa luomakunnan kruunuiksi, vaatien hänet ristiinnaulittavaksi

taantumuksellisena poroporvarina, luovuttiin kaikesta vakavasta vastarinnasta ja

mukauduttiin siihen, mitä pidettiin välttämättömyytenä. Ruvettiin suorastaan

pelkäämään, että voitaisiin joutua noiden järjettömien puolihullujen tai

veijarien maalitauluksi; ikään kuin muka olisi häpeä, ettei ymmärrä henkisesti

rappeutuneiden olioiden tai viekkaiden petturien tuotteita. Noilla kulttuurin

opetuslapsilla oli tosiaan hyvin yksinkertainen keino, miten leimata

mielettömyytensä Herra ties' miten valtavaksi jutuksi: he esittivät jokaisen

käsittämättömän ja tahallisen mielettömän tuotteensa hämmästelevälle

nykymaailmalle ns. sisäisenä näkemyksenä riistäen sillä tavoin useimmilta

ihmisiltä heti etukäteen vastustuksen sanat suusta. Sillä sitä, että tuokin

voisi olla jokin sisäinen näkemys, ei tietenkään käynyt epäileminen, vaikka sitä

kylläkin saattoi epäillä, tokko on soveliasta esittää terveiden ihmisten

nähtäväksi mielisairaiden tai rikollisten hourenäkyjä. Moritz von Schwindin ja

Böcklinin kaltaisten mestarien teokset olivat myöskin sisäisiä näkemyksiä, mutta

ne olivat jumalten armoittamien taiteilijoiden eikä markkinailveilijöiden

näkyjä. Siinä muuten saattoi oikein erikoisesti tarkata Saksan ns. älymystön

viheliäistä pelkurimaisuutta, joka pidättyi kaikesta vakavasta vastarinnasta

tätä Saksan kansan terveen vaiston myrkytystä vastaan ja jätti kansan omin

neuvoin suoriutumaan moisesta julkeasta mielettömyydestä. Jotteivät ihmiset vain

olisi luulleet, ettei ymmärrä taidetta, pidettiin hyvänä jokainen

taiteenhäpäisy, niin että lopulta tosiaankin käytiin epävarmoiksi

arvosteltaessa, mikä oli hyvää ja mikä huonoa. Mutta nämä olivat loppujen

lopuksi tulevan pahan ajan merkkejä.



Arveluttavana ajan ilmiönä täytyy todeta vielä seuraavaa: Yhdeksännellätoista

vuosisadalla Saksan kaupungit alkoivat yhä suuremmassa määrin menettää

kulttuurin tyyssijojen luonteensa ja vaipua pelkiksi ihmisten asuntopaikoiksi.

Se seikka, että Saksan nykyinen suurkaupunkien köyhälistö on varsin löyhästi

kiintynyt asuinpaikkaansa, on seurauksena siitä, että on tosiaankin kysymyksessä

ainoastaan yksilöiden tilapäinen paikallinen oleskelupaikka eikä mitään sen

enempää. Osittain tämä seikka johtuu yhteiskunnallisista olosuhteista

aiheutuvista, usein tapahtuvista asuinpaikanmuutoksista, jotka eivät anna

ihmisille aikaa päästä läheisempään suhteeseen asuntokaupunkinsa kanssa, mutta

osittain on tähän etsittävä syytä myöskin Saksan nykyisten kaupunkien yleisestä

kulttuurillisesta mitättömyydestä ja merkityksettömyydestä semmoisenaan. Vielä

vapaussotien aikoina Saksan kaupunkeja ei ainoastaan ollut lukumäärältään vähän,

vaan ne olivat myöskin kooltaan vaatimattomia. Maan harvat todelliset

suurkaupungit olivat suurimmaksi osaksi pääkaupunkeja, hallitsijoiden

asuntokaupunkeja, jolloin niillä sellaisina oli melkein aina tietty

kulttuuriarvonsa ja myöskin tietty taiteellinen kaupunkikuva. Niissä muutamissa

paikoissa, joissa oli enemmän kuin viisikymmentätuhatta asukasta, oli nykyisiin

samankokoisiin kaupunkeihin verrattuna runsaita tiede ja taideaarteita. Kun

Münchenissä oli kuusikymmentätuhatta sielua, se jo hankkihen muodostumaan

erääksi Saksan ensimmäiseksi taidekaupungiksi; nykyisin on melkein jokainen

tehdaspaikkakunta saavuttanut saman asukasmäärän, jollei jo monin verroin sitä

voittanut, mutta monestikaan ne eivät voi kehua vähän vähääkään todellisia

arvoja omikseen. Pelkkiä asunto ja vuokrakasarmirykelmiä, ei sen kummempia. Kun

ne ovat niin merkityksettömiä, pysyy pakostakin arvoituksena, kuinka sellaiseen

paikkaan voi syntyä erikoista läheistä kiintymystä. Ei kukaan voi erityisesti

kiintyä kaupunkiin, jolla ei ole tarjottavana mitään muuta kuin mitä mikä

tahansa toinenkin voi tarjota, josta puuttuu tykkänään kaikkea yksilöllistä

sävyä ja jossa on kiusallisen tarkasti kartettu kaikkea, mikä vain olisi voinut

vivahtaakaan taiteeseen tai sen tapaiseen.



Mutta ei siinä vielä kyllin, vaan todellisetkin suurkaupungit niiden asukasluvun

yhä kasvaessa yhä vain köyhtyvät, todellisista taideteoksista puheen ollen. Ne

tekevät yhä suuremmassa määrin sovinnaisen ja kuluneen vaikutuksen ja kuvastavat

juuri samaa, vaikkakin suuremmassa mitassa kuin pienet pahaiset

tehdaspaikkakunnat. Se, mitä uudempi aika on tuonut uutta suurkaupunkiemme

kulttuurisisältöön, on aivan riittämätöntä. Kaikki Saksan kaupungit elävät

menneisyyden maineen ja aarteiden varassa. Otetaanpa esimerkiksi nykyisestä

Münchenistä pois kaikki se, mitä Ludvig I:n aikana siellä luotiin, niin jokainen

näkee kauhistuksekseen, miten surkean vähäistä sen ajan jälkeen merkittävien

taiteellisten luomusten lisääntyminen on ollut. Sama pitää paikkansa myöskin

Berliinistä ja useimmista muista suurkaupungeista puheen ollen. Mutta

olennaisinta, tärkeintä on kuitenkin seuraava: Saksan nykyisissä

suurkaupungeissa ei ole lainkaan koko kaupunkikuvaa hallitsevia muistomerkkejä,

joista voisi puhua tavallaan kuin koko ajan tunnuskuvina. Mutta näin oli laita

vanhan ajan kaupungeissa, jolloin melkein joka kaupungilla oli erikoinen oman

ylpeän suuruutensa muistomerkki. Antiikin kaupunkien erikoisluonne ei johtunut

niiden yksityisistä rakennuksista, vaan niiden yleisistä muistomerkeistä, jotka

eivät olleet rakennetut hetken tarvetta tyydyttämään, vaan näyttivät määrätyn

pysymään ikuisiin aikoihin, koska niiden ei ollut määrä kuvastaa yksityisen

omistajan rikkautta, vaan yhteisön suuruutta ja merkitystä. Siten syntyi

muistomerkkejä, jotka olivat erittäin suuressa määrin omansa kiinnittämään

yksityisen asukkaan omaan kaupunkiinsa sillä tavalla, että se meistä nykyisin

tuntuu melkein käsittämättömältä. Sillä hän ei nähnyt silmiensä edessä niinkään

paljon yksityisten omistajien vähäpätöisiä taloja, vaan koko yhteiskunnan

loistorakennukset. Niiden rinnalla asuinrakennukset tosiaankin vajosivat

merkityksettömiksi sivuseikoiksi. Jos vertaa antiikin valtionrakennusten

suuruussuhteita samanaikaisten asuinrakennusten vastaavaan kokoon, silloin vasta

oikein ymmärtää, miten ylivoimaisen vauhdikkaasti ja väkevästi korostettiin

periaatetta, että julkisilla rakennuksilla oli oleva ensisija. Mitä antiikin

maailman sorakasoista ja rauniokentiltä vielä kohoaa ihailumme kohteina harvojen

rakennusjättiläisten jäännöksiä, ne eivät ole entisiä liikepalatseja, vaan

temppeleitä ja valtionrakennuksia; siis sellaisia luomuksia, joiden omistaja oli

yhteisö. Eivätkä myöhäisajan Roomankaan loistossa ja upeudessa olleet ensi

sijalla yksityisten kansalaisten huvilat ja palatsit, vaan valtion, siis koko

kansan temppelit ja termit, stadionit, sirkukset, vesijohtolaitteet, basilikat

yms.



Germaaninen keskiaikakin piti yllä samaa johtavaa periaatetta, joskin kokonaan

toisenlaisten taidekäsitysten ollessa vallitsevina. Se, mikä vanhalla ajalla

ilmaisihen Akropoliina ja Pantheonina, valautui nyt goottilaisen tuomiokirkon

muotoihin. Kuin jättiläiset kohosivat nuo monumentaaliset rakennukset yli

keskiajan kaupunkien pienten ristikko, puu ja tiilirakennusten sekavan

rykelmän, ja niistä tuli siten tunnuskuvia, jotka vielä tänäkin päivänä

määräävät noiden paikkojen luonteen ja yleiskuvan, vaikka vuokrakasarmit

kiipeävätkin niiden rinnalla yhä korkeammalle. Tuomiokirkot, raatihuoneet ja

kauppahallit samoin kuin vartiotornit ovat sellaisen käsityksen näkyvinä

merkkeinä, joka pohjimmaltaan vain vastasi antiikin vastaavaa käsitystä. Mutta

miten todella surkeaksi valtion ja yksityisten rakennusten suhde nykyisin onkaan

muodostunut! Jos Berliiniä kohtaisi Rooman kohtalo, silloin jälkeen tulevat

saisivat aikoinaan ihailla meidän aikamme valtavimpina rakennustöinä muutamien

juutalaisten tavarataloja ja eräiden yhtiöiden hotelleja meidän päiviemme

kulttuurin luonteenomaisina ilmauksina. Verrattakoon vain sitä pahaa epäsuhtaa,

joka sellaisessakin kaupungissa kuin itse Berliinissä on vallalla valtakunnan ja

raha ja kauppamaailman rakennusten kesken!



Jo valtionrakennuksiin käytetyt rahamäärät ovat useimmissa tapauksissa

suorastaan naurettavan pieniä ja riittämättömiä Ei luoda töitä ikuisuutta

varten, vaan enimmäkseen ainoastaan hetken tarvetta tyydyttämään. Niissä ei

siitä johtuen ole ylipäänsä vallitsevana korkeampaa ajatusta. Berliinin linna

oli niinä aikoina, jolloin se rakennettiin, merkitykseltään aivan toista kuin

esimerkiksi uusi kirjastotalo nykyisyyden puitteissa. Yksi ainoa taistelulaiva

merkitsi runsaasti kuudenkymmenen miljoonan Saksan markan arvoa, mutta

valtakunnan ensimmäiseen loistorakennukseen, jonka piti olla määrätty ikuisuutta

varten, valtiopäivätaloon, myönnettiin tuskin puolta tuosta summasta. Niin, kun

sisustuskysymys tuli päätettäväksi, äänesti herrainhuone kiven käyttöä vastaan

ja määräsi, että seinät oli päällystettävä kipsillä; tällä kertaa sentään

parlamentaarikot ihmeeksi kerrankin tulivat menetelleiksi oikein: kipsipäiden

paikka ei ole kivisten muurien keskellä. Niin Saksan nykyisiltä kaupungeilta

puuttuu yli maiden kohoavaa kansayhteisön tunnusmerkkiä, minkä vuoksi ei liioin

pidä ihmetellä, jollei kansa omista kaupungeistaan löydä ainoaakaan oman itsensä

tunnuskuvaa. Sellaisen täytyy johtaa autioitumiseen, jonka vaikutus käytännössä

ilmaiseiksen nykyisten suurkaupunkilaisten täydellisenä välinpitämättömyytenä

oman kaupunkinsa kohtalon suhteen.



Tämäkin on Saksan kulttuurin laskun ja maan yleisen sortumisen merkkejä. Aika

tukehtuu kaikkein pienimpään tarkoituksenmukaisuuteen, paremminkin sanoen rahan

palvontaan. Mutta silloinpa ei saakaan ihmetellä, jos semmoisen jumaluuden

vallitessa liikenee kovin vähän tilaa sankaruudelle. Tämän päivän nykyhetki vain

niittää, mitä viimeisin menneisyys on kylvänyt. Kaikki nämä rappeutumisilmiöt

ovat pohjimmaltaan vain seurauksia tietyn, varman, yhtäläisesti tunnustetun

maailmankatsomuksen puutteesta samoin kuin siitä johtuvasta yleisestä

epävarmuudesta ajan suurten erikoisten kysymysten arvostelussa sekä

asennoitumisessa niiden suhteen. Siitä johtuen onkin, kasvatuksesta alkaen,

kaikki tyynni puolinaista ja horjuvaa, kaikessa pelätään ja arastellaan vastuuta

ja päädytään siten lopuksi selvästi havaittujen ja tunnustettujenkin haittojen

ja vaurioiden pelkurimaiseen suvaitsemiseen. Inhimillisyyshaihattelusta tulee

muoti, ja samalla kuin vahingollisiin kasvannaisiin heikkomaisesti mukaudutaan

ja säästetään muutamia yksityisiä, uhrataan miljoonien ihmisten tulevaisuus.



Miten suuressa määrin yleinen rikkinäisyys on päässyt leviämään, sen osoittaa

ennen sotaa vallinneiden uskonnollisten olosuhteiden tarkastelu. Tälläkin alalla

oli kansakunnan suurelta osalta jo aikoja hävinnyt yhtenäinen ja toimiva

maailmankatsomuksellinen vakaumus. Tällöin on kirkosta virallisesti eronneilla

jäsenillä pienempi merkitys kuin ylipäänsä välinpitämättömillä. Molempien

tunnustusten pitäessä yllä Aasiassa ja Afrikassa lähetystoimintaa voittaakseen

opeilleen uusia tunnustajia joka toiminta voi, varsinkin jos otetaan huomioon

muhamettilaisuuden leviäminen, osoittaa ainoastaan varsin vaatimattomia

menestyksiä, ne menettävät itse Euroopassa miljoonia ja taas miljoonia

sikäläisiä jäseniään, jotka joko ovat vierautuneet uskonnollisesta elämästä

ylipäänsä taikka ainakin kulkevat omia teitään. Seuraukset eivät ole suotuisat

ainakaan siveellisessä suhteessa. Huomattava on myöskin yhä kiihkeämmäksi

kiihtyvä taistelu eri kirkkokuntien dogmaattisia perusteita vastaan, joita ilman

ei uskonnollinen usko tässä ihmisten maailmassa kuitenkaan ole käytännössä

ajateltavissa. Kansan laajat kerrokset eivät ole pelkkiä filosofeja; mutta

nimenomaan suurille joukoille usko useinkin on ainoa siveellisen

maailmankatsomuksen perusta, mitä heillä ylipäänsä on. Erilaiset korvikekeinot

eivät ole käytännössä osoittautuneet niin tarkoituksenmukaisiksi, että niitä

voisi pitää tähänastisten uskonnollisten tunnustusten hyödyllisenä korvauksena.

Mutta jos mieli uskonopin ja uskon todella vallata laajat kerrokset, silloin on

tuon uskon sisällyksen ehdoton, kiistaton arvovaltaisuus kaiken toiminnan

perustana. Mitä kulloinkin vallitseva yleinen elämäntapa on yleiselle elämälle,

jota elämäntapaa vaillakin varmasti sadattuhannet korkealle kehittyneet ihmiset

eläisivät viisaasti ja järkevästi, mutta miljoonat eivät siihen pystyisi, samaa

ovat valtiolle valtion perustuslait ja jokaiselle uskonnolle oppilauseet ja

uskonkappaleet, dogmit. Vasta niiden avulla saadaan epämääräinen, puhtaasti

henkinen aate, jossa on tulkintamahdollisuuksia loppumattomiin, varmasti

paalutetuksi ja valetuksi muotoon, jota vailla siitä ei ikinä voisi tulla

uskontoa. Muussa tapauksessa ei aate ikinä pystyisi kehittymään metafyysistä

katsantokantaa, niin, sanalla sanoen, filosofista mielipidettä pitemmälle.

Hyökkäys oppilauseiden ja opinkappaleiden kimppuun muistuttaa sen vuoksi hyvin

suuresti taistelua yleisiä laillisia valtion perustuksia vastaan, ja samoin kuin

tämä taistelu johtaisi täydelliseen valtiolliseen anarkiaan, samoin myös tuo

hyökkäys johtaisi arvottomaan uskonnolliseen nihilismiin.



Mutta poliitikolle eivät saa uskonnon arvoa arvioidessa olla määräävinä niin

suuressa määrin sitä mahdollisesti haittaavat epäkohdat ja puutteet kuin

pikemminkin se seikka, miten hyvä sen näköjään parempi korvike olisi. Mutta niin

kauan kuin sellaista ilmeisesti puuttuu, niin kauan voivat ainoastaan narrit tai

rikokselliset ryhtyä olemassa olevaa hävittämään. Tosin kyllä eivät kaikkea

muuta kuin ilahduttaviin uskonnollisiin olosuhteisiin ole vähimmin syypäitä ne,

jotka liiaksi kuormittavat uskonnollisia käsityksiä puhtaasti maallisin asioin

ja siten saattavat sen usein aivan täydelleen tarpeettomaan ristiriitaan ns.

eksaktisen tieteen kanssa. Tällaisissa tapauksissa perii voiton, vaikkakin vasta

ankaran taistelun jälkeen, melkein aina jälkimmäinen, mutta uskonto kärsii

suuren vahingon kaikkien sellaisten silmissä, jotka eivät pysty kohottautumaan

puhtaasti ulkopuolisen tiedon yläpuolelle.



Kaikkein pahimmat ovat kuitenkin ne vauriot, jotka ovat johtuneet uskonnollisen

vakaumuksen väärinkäytöstä poliittisten tarkoitusperien hyväksi. Ei todellakaan

voi kyllin ankarasti esiintyä niitä kurjia keinottelijoita vastaan, jotka

luulivat havaitsevansa uskonnon hyväksi keinoksi, jonka oli tehtävä heille

valtiollisia tai paremminkin sanoen rahallisia palveluksia. Nuo julkeat

valheenpuhujat tosin kyllä toitottivat ukkosäänellä, jotta näet toiset syntiset

sen kuulisivat, uskontunnustustaan kaikkeen maailmaan, mutta ei suinkaan sen

vuoksi, että sen puolesta vaikkapa kuolisivatkin, jos niikseen tulee, vaan

voidakseen elää entistä paremmin. Yhdestä ainoasta valtiollisesta keinottelusta,

jonka katsovat sen arvoiseksi, he ovat valmiit myymään kokonaisen uskonnon

tarkoituksen; kymmenen edustanpaikan vuoksi he liittoutuvat marxilaisten,

kaiken uskonnon verivihollisten kanssa ; ja ministerintuolista he varmaankin

solmisivat vaikka avioliiton itse paholaisen kanssa, jollei tätä viimeksi

mainittua sentään pienoinen hävyn jäännös peloittaisi pysymään erossa mokomasta.

Jos sodanedellisessä Saksassa oli uskonnolliseen elämään tullut monien mielestä

epämiellyttävä sivuvivahdus, tämä oli katsottava johtuvaksi siitä

väärinkäytöstä; jota eräs itseään kristilliseksi nimittävä puolue harjoitti

kristinuskon kustannuksella samoin kuin siitä, miten katolinen usko yritettiin

samaistaa erään valtiollisen puolueen kanssa. Moinen keinottelu oli onneton

asia, joka kylläkin tuotti koko monelle epäkelvolle edustajanpaikan, mutta

aiheutti kirkolle vahinkoa. Mutta sen tulokset joutuivat koko kansan

kannettaviksi, koska siitä johtuneen uskonnollisen elämän hajaannuksen

seuraukset alkoivat tuntua juuri sellaisena ajankohtana, jolloin muutenkin

kaikki tyynni pyrki pettämään ja horjumaan ja perinteinä kulkeneet hyvien

tapojen ja siveyskäsitteet uhkasivat romahtaa. Nämäkin olivat sellaisia Saksan

kansanruumiin repeämiä ja säröjä, jotka saattoivat pysyä vaarattomina, niin

kauan kuin ei ollut olemassa mitään erikoista painostusta, mutta joiden täytyi

koitua tuhoisiksi silloin, kun kysymys kansakunnan sisäisestä lujuudesta sai

suurten tapahtumien rajusta vauhdista ratkaisevan merkityksen.



Samalla tavoin saattoi tarkkaava silmä havaita myöskin politiikan alalla

haittoja ja epäkohtia, joita voi ja joita täytyi pitää valtakunnan lähestyvän

rappion merkkeinä, mikäli niiden suhteen ei lähitulevaisuudessa tapahtuisi

korjausta tai muutosta. Saksan sisä- ja ulkopolitiikan päämäärättömyys oli

jokaisen havaittavissa, joka ei tahtonut tahallaan olla sokea. Sovittelukomento

näytti parhaiten vastaavan sitä Bismarckin käsitystä, että politiikka on

mahdollisuuden taitoa. Mutta Bismarckilla ja myöhemmillä valtakunnankanslereilla

sattui olemaan pieni ero, joka salli ensin mainitun lausua sellaisen mielipiteen

politiikan olemuksesta, jota vastoin sama käsitys jonkun hänen seuraajansa

suussa pakostakin sai aivan toisen merkityksen. Sillä mainitulla lauseellaan

Bismarck tahtoi ainoastaan saada sanotuksi sen, että jonkin poliittisen

tarkoitusperän saavuttamiseksi oli käytettävä kaikkia mahdollisuuksia, toisin

sanoen siihen oli pyrittävä kaikkien tarjona olevien mahdollisuuksien mukaan;

mutta hänen seuraajansa käsittivät hänen lausuntonsa juhlalliseksi

irtisanoutumiseksi siitä välttämättömyydestä, että tarvitsi olla ylimalkaan

mitään poliittisia ajatuksia, saati sitten päämääriä. Ja poliittisia päämääriä

ei valtakunnan johdolla tuohon aikaan enää tosiaankaan ollut; siihen puuttui

välttämätöntä tietyn, varman maailmankatsomuksen perustaa samoin kuin

välttämätöntä selvyyttä poliittisen elämän sisäisistä kehityksen laeista

ylipäänsä.



Niitä oli kyllä paljonkin, jotka pitivät semmoista suuntaa pahaenteisenä ja

ruoskivat valtakunnan politiikan suunnitelmattomuutta ja ajatuksettomuutta, siis

täysin huomasivat sen sisäisen heikkouden ja onttouden; mutta sellaiset henkilöt

olivat syrjässä poliittisesta elämästä; hallituksen viralliset elimet

sivuuttivat Houston Stewart Chamberlainin kaltaisen miehen havainnot aivan yhtä

välinpitämättömästi kuin vielä tänäkin päivänä tapahtuu. Nuo miehet ovat liian

typeriä itse mitään ajattelemaan ja liian itserakkaita ottaakseen välttämätöntä

oppia toisista ; ikivanha totuus, joka aikoinaan sai Oxenstiernan huudahtamaan:

’Maailmaa hallitsee ainoastaan viisauden murto;osa’, josta murto;osastakin

melkein jokainen ministerineuvos on ainoastaan yhden atomin ruumiillistuma.

Siitä lähtien kun Saksasta tuli tasavalta, tämä ei kylläkään ole enää pitänyt

paikkaansa ; senpä vuoksi onkin tasavallan;suojelulailla kielletty sellaista

uskomasta, saati sitten lausumasta julki. Mutta oli Oxenstiernalle onni, että

hän eli jo omana aikanaan eikä nykyisen järkevän Saksan tasavallan aikana.

Kaikkein suurimmaksi heikkoudenkohdaksi havaittiin jo sodanedellisenä aikana

monestikin juuri se laitos, jonka oli määrä olla valtakunnan voiman

ruumiillistuma: parlamentti, valtiopäivät. Siinä ovat toisiinsa mitä

täydellisimmässä määrin yhtyneinä arkamaisuus ja vastuuttomuus. Eräs niitä

ajattelemattomia väitteitä, joita nykyisin kuulee varsin usein, on se, että

Saksassa parlamentarismi on muka pettänyt vallankumouksen jälkeen. Silloin

saadaan liiankin helposti asia näyttämään siltä, kuin asianlaita olisi ennen

vallankumousta ollut toisin. Todellisuudessa ei koko laitoksen vaikutus voi

muodostua muunlaiseksi kuin tuhoisaksi ; ja sellaista se jo oli sinä aikana,

jolloin useimmilla vielä oli silmälaput, niin etteivät nähneet tai tahtoneet

nähdä mitään. Sillä siitä, että Saksa kukistui, on sangen suureksi osaksi

kiittäminen juuri tätä laitosta; mutta sitä seikkaa, ettei onnettomuus

tapahtunut jo ennemmin, ei voida lukea valtiopäivien ansioksi, vaan se on

pantava sen vastarinnan tilille, joka rauhanvuosina vielä asettui kaikin voimin

vastustamaan tuon Saksan kansakunnan ja Saksan valtakunnan haudankaivajan

toimintaa.



Niiden tuhoisien haittojen ja epäkohtien suunnattomasta joukosta, joista

sanottua laitosta on joko suoranaisesti tai välillisesti kiittäminen, tahdon

mainita erikseen yhden ainoan pahan, joka kaikkein suurimmassa määrin vastaa

tuon kaikkien aikojen vastuuttomimman laitoksen sisäistä olemusta: valtakunnan

niin sisä­kuin ulkopoliittisenkin johdon kauhistavan puolinaisuuden, joka oli

ensi sijassa pantava valtiopäivien vaikutuksen tilille ja joka koitui erääksi

valtiollisen sortumisen pääsyyksi. Puolinaista oli kaikki, mikä vain jotenkin

oli samaisen parlamentin vaikutuksen alaista, katsastaapa mitä tahansa.

Puolinaista ja heikkoa oli valtakunnan ulospäin suuntautuva liittopolitiikka.

Samalla aikaa kuin yritettiin säilyttää rauhaa, täytyi auttamattomasti ohjata

sotaa kohti. Puolinaista oli myöskin Puolan;politiikka. Ärsytettiin, ryhtymättä

koskaan vakavasti tositoimiin. Tuloksena ei ollut saksalaisuuden voitto enempää

kuin sovinto puolalaistenkaan kanssa, mutta sen sijaan vihollisuus Venäjän

kanssa. Puolinaiseksi jäi myöskin Elsass;Lothringenin kysymyksen ratkaisu. Sen

sijaan, että olisi siekailematta isketty nyrkillä Ranskan lohikäärmeen pää

murskaksi ainaisiksi ajoiksi, mutta sitten myönnetty elsassilaisille samat

oikeudet, ei tehty kumpaakaan. Mutta eihän sellaista voitukaan tehdä, sillä

suurimpien puolueiden riveissä istuivat myöskin suurimmat maanpetturit ; esim.

centrum;puolueessa herra Wetterle. Kaikki tuo olisi sentään vielä ollut

siedettävissä, jollei yleisen puolinaisuuden uhriksi olisi joutunut sekin mahti,

jonka olemassaolon varassa valtakunnan pystyssä pysyminen loppujen lopuksi oli,

nimittäin armeija. Mitä ns. Saksan valtiopäivät siinä suhteessa tekivät syntiä,

se yksistään jo riittää langettamaan niiden niskoille Saksan kansakunnan

kirouksen ainaisiksi ajoiksi. Mitä viheliäisimmistä vaikuttimista johtuen nuo

parlamentin puoluemiesheittiöt varastivat ja löivät kansakunnan kädestä

itsesäilytyksen aseen, Saksan kansan vapauden ja riippumattomuuden ainoan

turvan. Jos Flanderin tasangon haudat nyt aukeaisivat, sieltä nousisivat sen

veriset syyttäjät, sadattuhannet nuorten saksalaisten parhaat, jotka noiden

parlamentaarikkorikollisten tunnottomuuden uhreina ajettiin huonosti,

puolinaisesti koulutettuina suoraan kuolemaan; heidät ja lisäksi miljoonia muita

kuolleita ja raajarikkoja isänmaa menetti yksinomaan sen vuoksi, että muutamille

sadoille kansanpettureille olisivat käyneet mahdollisiksi valtiolliset

keinottelut ja kiristykset, vieläpä rikkiviisaiden teoriojen hymistykset.



Juutalaisten toitottaessa marxilaisten ja demokraattisten lehtiensä välityksin

saksalaisen militarismin valhetta kaikkeen maailmaan ja yrittäessä siten kaikin

keinoin syyttää Saksaa kielsivät marxilaiset ja demokraattiset puolueet Saksan

kansan voiman kaiken laajamittaisen koulutuksen. Ja sentään täytyi silloin

tapahtuneen suunnattoman rikoksen oitis selvitä jokaiselle, joka vain tuli

ajatelleeksi, että sodan sattuessa täytyy kuitenkin koko kansakunnan tarttua

aseisiin, joten siis juuri oman ns. 'kansanedustuksen' siistien edustajien

lurjusmaisuuden takia jouduttaisiin ajamaan miljoonia saksalaisia vihollista

vastaan huonosti, vain puolinaisesti koulutettuina. Mutta vaikkapa jättäisikin

kokonaan ottamatta huomioon tästä johtuvat noiden parlamentaaristen

portonsuojelijoiden karkean, raa'an tunnottomuuden seuraukset: moinen

koulutettujen sotilaiden puute heti sodan alussa saattoi liiankin helposti

johtaa sodan menetykseen, niin kuin sitten suuressa maailmansodassa

hirvittävällä tavalla kävikin toteen.



Sen taistelun menettäminen, jota käytiin Saksan kansakunnan vapauden ja

riippumattomuuden puolesta, oli tuloksena siitä puolinaisuudesta ja

heikkoudesta, jota jo rauhan aikana osoitettiin kansan koko voiman kasvatuksessa

isänmaan puolustukseen.



Samaan aikaan kuin maalla koulutettiin liian vähän alokkaita, oli merelläkin

vaikuttamassa sama puolinaisuus, tekemässä kansallisen itsesäilytyksen asetta

enemmän tai vähemmän arvottomaksi. Valitettavasti sama puolinaisuuden henki

pääsi tartuttamaan itse meriasioiden johdonkin. Se pyrkimys, että kaikki

sotalaivat, joita ryhdyttiin rakentamaan, oli aina tehtävä vähän pienempiä kuin

samoihin aikoihin vesille lasketut englantilaiset laivat, ei ollut suinkaan

kaukonäköistä ja vielä vähemmän nerokasta. Juuri sellaisessa laivastossa, jota

ei alun alkaenkaan voida saada puhtaasti lukumäärältään sen otaksuttavan

vihollisen veroiseksi, täytyy pyrkiä pienemmästä lukumäärästä johtuva

heikoinmuus korvaamaan kunkin yksityisen laivan suuremmalla taisteluvoimalla.



Ratkaisevana seikkana on juuri suurempi taisteluvoima eikä mikään tarumainen

suurempi hyvyys. Tosiasiassahan nykyajan tekniikka on siksi pitkälle edistynyt

ja kehittynyt liian samanlaiseksi kaikissa eri sivistysmaissa, niin että täytyy

pitää mahdottomana saada toisen vallan laivoihin huomattavasti suurempaa

taisteluarvoa kuin jonkin toisen valtakunnan uppoumaltaan samankokoisiin

laivoihin, Sitäkin mahdottomampi on ajatella, että uppoumaltaan pienempi laiva

voitaisiin saada toista, sitä isompaa, voimakkaammaksi. Todellisuudessa kävi

saksalaisten laivojen pienempi uppouma mahdolliseksi ainoastaan nopeuden ja

aseistuksen voimakkuuden kustannuksella. Se tyhjä lause, jolla tätä tosiseikkaa

pyrittiin puolustelemaan, osoitti jo hyvin pahaa johdonmukaisuuden puutetta

sillä paikalla, missä . rauhan aikana oli tässä asiassa määräämisvalta.

Selitettiin näet saksalaisen tykistömateriaalin olevan englantilaista niin

huomattavasti parempaa, ettei saksalaisten 28 senttimetrin putkien ampumisteho

muka jäänyt ensinkään englantilaisten 30.5 senttimetrin putkien tehoa

heikommaksi!! Mutta juuri sen vuoksi olisikin ollut velvollisuus siirtyä

Saksassakin samoin 30.5 senttimetrin tykkien käyttöön, koska päämääränä ei olisi

pitänyt olla saman, vaan suuremman taisteluvoiman saavuttaminen. Muutenhan olisi

42 senttimetrin mörssärien käytäntöön otto armeijassa myös ollut tarpeetonta,

koska kerran jo saksalainen 21 senttimetrin mörssäri oli semmoisenaan jokaista

silloista ranskalaista kaarilaukauksia ampuvaa tykkiä paljon voimakkaampi ja

linnoitukset olisivat varmaan myöskin jo kukistuneet 30.5 senttimetrin

mörssärien tulessa. Mutta maa-armeijan johto ajatteli oikein, sen sijaan

merisotalaitoksen johto valitettavasti ei.



Mutta ylivoimaisesta tykistövaikutuksesta samoin kuin suuremmasta nopeudestakin

luopuminen perustui kauttaaltaan perin väärään osuneeseen ns.

vahingonvaara;ajatukseen. Merivoimien johdossa luovuttiin hyökkäyksestä jo

sillä, että rakennettavien laivojen koko ja muoto määrättiin sellaiseksi kuin

määrättiin, ja niin asetuttiin jo heti alusta pitäen pakostakin puolustuksen

kannalle. Mutta sillä tavalla luovuttiin myöskin lopullisen voiton ajatuksesta,

jonka ikuisena edellytyksenä on ja voi olla ainoastaan hyökkäys. Sellaisen

laivan, jolla on pienempi nopeus ja heikompi aseistus, ampuu nopeampi ja

voimakkaampitykistöinen laiva useimmassa tapauksessa upoksiin tälle itselleen

edulliselta matkalta. Sen seikan joutui koko joukko saksalaisia risteilijöitä

kokemaan kaikkein katkerimmalla tavalla: Miten perin pohjin väärään osunut

laivaston johdon rauhanaikainen käsitys oli, sen osoitti sota, joka pakotti,

missä suinkin kävi päinsä, muuttamaan vanhoihin laivoihin uuden ja hankkimaan

uusiin laivoihin paremman aseistuksen. Mutta jos saksalaisilla laivoilla olisi

Skagerrakin meritaistelussa ollut sama uppoama, samanlainen aseistus ja yhtä

suuri nopeus kuin englantilaisilla laivoilla, silloin Britannian laivasto olisi

tarkkaan osuvien ja tehoisampien saksalaisten 38 senttimetrin kranaattien

hirmumyrskyssä vaipunut kosteaan hautaan. Japani harjoitti aikoinaan

toisenlaista laivastopolitiikkaa. Siellä pantiin periaatteessa kaikki paino

siihen seikkaan, että jokaiselle yksityiselle uudelle laivalle oli saatava

suurempi taisteluvoima sen otaksuttavaan vastustajaan verraten. Tätä periaatetta

vastasikin sitten sen ansiosta mahdolliseksi käynyt

laivaston hyökkäävä aloite.



Maa;armeijan saavutusten pysyessä vielä vapaina moisten periaatteellisesti

väärien ajatuskulkujen vaikutuksesta joutui laivasto, joka valitettavasti oli

parlamentaarisesti jo paremmin edustettuna, kärsimään parlamentin hengestä. Sen

suunnittelu oli suoritettu puolinaisista näkökohdista lähtien, ja sittemmin sitä

samanlaisten näkökohtien mukaan käytettiinkin. Mitä Saksan laivasto sittenkin

sai hankituksi itselleen kuolematonta mainetta, se oli pantava paremminkin hyvän

saksalaisen maanpuolustustyön sekä yksityisten upseerien ja miehistöjen

kyvykkyyden ja verrattoman sankarimielen tilille. Jos laivaston aikaisempi

ylijohto olisi ollut nerokkuudessaan sen veroinen, silloin uhrit eivät olisi

olleet turhat. Niinpä koitui mahdollisesti juuri merisotalaitoksen johtavan

miehen suurempi rauhanaikainen parlamentaarinen taitavuus saman

merisotalaitoksen onnettomuudeksi, koska laivaston rakennuksessa alkoivat

valitettavasti puhtaasti sotilaallisten näkökohtien asemesta päästä määrääviksi

parlamentaariset näkökohdat. Sama puolinaisuus ja heikkous samoin kuin ajattelun

johdonmukaisuuden puute, jotka ovat ominaisia parlamentaarisille laitoksille,

loivat leimansa myöskin laivaston johtoon.





Maa;armeija pysytteli vielä, niin kuin jo on korostettu, erillään moisista

perusteellisen vääristä ajatuksenjuoksuista. Varsinkin silloinen Suuren

yleisesikunnan eversti Ludendorff kävi epätoivoista taistelua sitä rikollista

puolinaisuutta ja heikkoutta vastaan, jota valtiopäivät osoittivat kansakunnan

elinkysymyksissä kieltäen ne useimmissa tapauksissa. Kun se taistelu, jota tämä

upseeri siihen aikaan kävi, oli sittenkin turhaa, se oli toisaalta juuri

parlamentin, mutta toiselta puolen valtakunnankansleri Bethmann Hollwegin jos

mahdollista vieläkin kurjemman ryhdittömyyden ja heikkouden syytä. Tämä ei

kuitenkaan nykyisin vähimmässäkään määrässä estä Saksan sortumiseen syyllisiä

vyöryttämästä syytä juuri sen miehen niskoille, joka ypöyksin nousi vastustamaan

kansallisten etujen laiminlyöntiä ; yksi petos lisää tai vähemmän ei toki

koskaan huoleta noita synnynnäisiä keinottelijoita. Joka palauttaa mieleensä

kaikki ne uhrit, jotka noiden kansakunnan kaikkein vastuuttominten jäsenten

rangaistava kevytmielisyys sälytti kansakunnan kannettavaksi, joka johdattaa

silmiensä eteen kaikki tarkoituksettomasti uhratut kaatuneet ja raajarikot

samoin kuin rajattoman häpeän ja alennuksen sekä sen määrättömän kurjuuden, mikä

meitä nyt on kohdannut, ja tietää, että kaikki se tapahtui vain sen takia, että

kouralliselle tunnottomia kiipijöitä ja virkojenpyydystäjiä vapautuisi tie

ministerintuolille, se ymmärtää, että mokomista olioista voi tosiaankin käyttää

ainoastaan sellaisia sanoja kuin heittiö, roisto, retku ja rikollinen; muutenhan

moisten kielellisten ilmausten olemassaolon merkitys ja tarkoitus olisi

käsittämätöntä.. Sillä moisten koko kansakunnan petturien rinnalla on pahinkin

porttolan isäntä vielä kunnianmies.



Kaikki vanhan Saksan todelliset varjopuolet osuivat muuten, merkillistä kyllä,

silmään ainoastaan silloin, kun niistä pakostakin koitui vahinkoa kansakunnan

sisäiselle lujuudelle. Niin, sellaisissa tapauksissa noita epämieluisia

totuuksia suorastaan toitotettiin laajojen kansankerrosten keskuuteen, jota

vastoin monista muista asioista pysyteltiin häveliäästi vaiti, jopa ne osaksi

yksinkertaisesti kiistettiin olemattomiksi. Näin oli asianlaita silloin, milloin

jotakin kysymystä avoimesti käsittelemällä ehkä olisi voitu saada parannus

aikaan. Sen ohella hallituksen määräävissä paikoissa ei kerta kaikkiaan

ymmärretty yhtään mitään propagandan arvosta ja olemuksesta. Että viisaasti ja

jatkuvasti käytetyn propagandan avulla kansalle voidaan itse taivaskin maalata

hornaksi ja päinvastoin kaikkein kurjinkin elämä paratiisiksi, sen tiesivät

ainoastaan juutalaiset, jotka myöskin menettelivät sen mukaisesti; saksalaisilla

tai paremminkin heidän hallituksellaan sitä vastoin ei siitä ollut hämärintä

aavistustakaan. Kaikkein pahimmin oli tämän asiantilan määrä kostautua sodan

aikana.



Kaikkien edellä puheena olleiden ja lukemattomien maiden Saksan elämässä

sodanedellisenä aikana havaittavissa olleiden haittojen ja epäkohtien

vastapainona oli sentään monia avuja ja hyviä puoliakin. Jos rehellisesti

punnitsee asioita, täytyy jopa tunnustaa, että useimmat saksalaisten viat ja

puutteet olivat sellaisia, joita toistenkin maiden ja kansojen täytyi sanoa

omikseen, jopa ne monien maiden keskuudessa rehoittivat niin, että jättivät

saksalaisten vastaavat huonot ominaisuudet varjoon, jota vastoin monilta

toisilta puuttui useita saksalaisten todellisia avuja. Noiden avujen

ensimmäisten joukkoon voi asettaa mm. sen tosiasian, että Saksan kansa melkein

kaikkien Euroopan kansojen joukosta sentään yhä vielä sitkeimmin koetti

säilyttää talouselämänsä kansallisen luonteen ja oli, monista pahoista enteistä

huolimatta, sentään kaikkein vähimmin kansainvälisen finanssivalvonnan alaisena.

Se oli kylläkin varsin vaarallinen avu, josta tuonnempana tuli suurin

maailmansodan kiihoke.



Mutta jos jättää sen seikan sekä monta muutakin huomioon ottamatta, täytyy

mainita erikseen kansakunnan terveiden voimanlähteiden epälukuisesta joukosta

kolme eri laitosta, jotka olivat alallaan esikuvallisia, jopa osittain

saavuttamattomia. Ensimmäisenä valtiomuoto sinänsä ja se selväpiirteisyys, jonka

se oli uuden ajan Saksassa saavuttanut. Tässä kohdin voi todellakin jättää pois

luvusta yksityiset hallitsijat, joilla ihmisinä oli kaikki sellaiset heikkoudet,

jotka tavallisesti tätä maata ja sen lapsia vaivaavat ; jollei tässä suhteessa

olisi suvaitsevainen ja anteeksiantava, täytyisi muussa tapauksessa joutua

nykyajan suhteen yleensä epätoivoon: ovathan sentään nykyisen komennon edustajat

juuri henkilöinä, persoonallisuuksina katsottuina, varmasti henkisesti ja

siveellisesti vaatimattominta, mitä edes pitkään miettimälläkään voi mielessään

kuvitella. Joka mittaa Saksan vallankumouksen arvoa niiden henkilöiden arvon ja

suuruuden perusteella, joita samainen vallankumous on Saksan kansalle v:n 1918

marraskuun jälkeen lahjoittanut, varmasti peittää häveten kasvonsa ajatellessaan

jälkimaailman tuomiota, jonka suuta ei enää käy tukkiminen suojelulaeilla ja

muulla samantapaisella ja joka sen vuoksi sanoo julki sen, minkä me kylläkin

kaikki jo nyt, tällä hetkellä huomaamme ja tunnemme, nimittäin että valtakunnan

nykysaksalaisten johtajien aivot ja avut ovat kääntäen verrannollisia heidän

suureen suuhunsa ja puheisiinsa.



Tosin kyllä yksinvalta oli vieraantunut monista, ennen kaikkea laajoista

kansankerroksista. Tämä oli sen tosiasian seurausta, ettei hallitsijoilla aina

ollut lähimmässä ympäristössään kaikkein ; sanoisimmeko ; selkeimmin ajattelevia

ja varsinkaan kaikkein rehellisimpiä ja suorimpia miehiä. Valitettavasti he

osittain pitivät enemmän imartelijoista kuin suorista luonteista, ja niinpä he

saivat tietonsa juuri näiltä. Se oli hyvin paha epäkohta sellaisena aikana,

jolloin maailmassa oli tapahtunut suuri muutos monissa vanhoissa

katsantokannoissa, joka muutos ei tietenkään pidättänyt arvostelemasta monia

hovien vanhoja perinteitäkään. Niinpä ei esimerkiksi enää vuosisadantaitteen

tienoilla tavallinen mies ja tavallinen ihminen osannut tuntea suurtakaan

ihailua pitkin sotaväen rintamaa sotilaspuku yllä ratsastavaa prinsessaa

kohtaan. Sellaisten paraatien vaikutusta kansan silmissä ei ilmeisestikään

pystytty ollenkaan oikein kuvittelemaan, sillä muuten ei kai niin onnettomiin

esiintymisiin olisi konsanaan ryhdytty. Samoin myöskin noiden piirien ei aina

täysin aito ja rehellinen inhimillisyyshaihattelu vaikutti pikemminkin

vieroittavasti kuin puoleensa vetävästi. Jos esim. prinsessa X. suvaitsi käydä

maistamassa jonkin kansankeittolan ruokaa tunnetuin tuloksin, sellainen saattoi

varhaisempina aikoina ehkä näyttää hyvinkin hyvältä, mutta nyt sen vaikutus jo

oli päinvastainen. Voi ilman muuta otaksua, ettei hänen korkeudellaan

todellakaan ollut aavistustakaan siitä, että ruoka oli hänen tarkastuspäivänään

hivenen verran toisenlaista kuin muuten oli tapana; mutta siinä oli aivan

kylliksi, että ihmiset sen tiesivät.



Niin kävi mahdollisesti mitä vilpittöminkin tarkoitus naurettavaksi, jollei

suorastaan ärsyttäväksi. Kuvaukset aina suorastaan sananparreksi muuttuneesta

hallitsijan vähään tyytyväisyydestä, siitä, miten hän nousi aivan liian varhain

aamulla samoin kuin suorastaan raatoi myöhään yöhön ja lisäksi häntä vielä oli

aina uhkaamassa vajaaravitsemuksen vaara, aiheuttivat sentään erittäin

arveluttavia lausuntoja. Eihän kukaan ensinkään vaatinutkaan tietoonsa, mitä ja

miten paljon hallitsija suvaitsi syödä ja juoda; jopa hänelle kernaasti suotiin

riittävät ateriat; ei liioin oltu ollenkaan kärkkäitä kieltämään häneltä

riittävää unta; oltiin tyytyväisiä, kunhan hän vain muuten miehenä ja luonteena

oli sukunsa nimelle ja kansakunnalle kunniaksi ja hallitsijana täytti

velvollisuutensa. Satujen kertomisesta oli kovin vähän hyötyä, sen sijaan sitä

enemmän vahinkoa. Nämä tämmöiset ja monet muut samantapaiset seikat olivat

kuitenkin pelkkiä pikkuasioita. Pahempi vaikutus oli sillä vakaumuksella, joka

valitettavasti levisi yhä suurempiin kansakunnan osiin, että heitä hallittiin

kerta kaikkiaan ylhäältäkäsin, eikä heidän itsensä niin ollen huolinut välittää

mistään mitään. Niin kauan kuin hallitus oli todella hyvä tai ainakin tarkoitti

parasta, asiat vielä sujuivat miten kuten. Mutta voi sellaista tapausta, että

vanhan, sinänsä hyvää tarkoittavan hallituksen tilalle oli tuleva uusi, vähemmän

kunnollinen; silloin olivat tahdoton mukautuminen ja lapsellinen usko pahin

haitta ja onnettomuus, mitä vain voi ajatella.



Mutta kaikkien näiden ja monien muiden heikkouksien vastapainona oli

kiistämättömiä arvoja. Ensiksikin yksinvaltaisen valtiomuodon edellyttämä koko

valtion johdon vakavuus ja lujuus samoin kuin se, että valtion korkeimmat virat

olivat kunnianhimoisten poliitikkojen juonitteluista johtuvien häiriöiden

saavuttamattomissa. Edelleen laitoksen kunnianarvoisuus sinänsä samoin kuin sen

jo siihen perustuva arvovalta; samoin myöskin virkamieskunnan ja varsinkin

armeijan kohottaminen puoluepoliittisten velvoitusten yläpuolelle. Tämän lisäksi

oli vielä se etu, että hallitsija oli valtion ylimmän huipun ruumiillistuma sekä

henkilönä että vastuun esikuvana, vastuun, jota hallitsija joutuu kantamaan

raskaampana kuin jokin tilapäinen parlamentin enemmistö ;sananparreksi muuttunut

Saksan hallinnon siisteys oli ensi sijassa luettava sen ansioksi. Vihdoin

yksinvallan kulttuuriarvo oli Saksan kansalla suuri ja pystyi hyvin hyvästi

tasoittamaan muita haittoja. Saksan hallituskaupungit olivat yhä vieläkin

taiteellisen mielen tyyssijoja ja aarreaittoja, joka mieli nykyisenä

aineellistuneena aikana muuten uhkaa yhä suuremmassa määrin kuolla sukupuuttoon.

Mitä Saksan ruhtinaat tekivät taiteiden ja tieteiden hyväksi nimenomaan

yhdeksännellätoista vuosisadalla, oli kerrassaan esikuvallista. Missään

tapauksessa ei ainakaan nykyaikaa saa siihen verrata.



Suurimmaksi tämän kansanruumiin alkavan ja hitaasti leviävän hajoamisen ajan

arvotekijäksi on kuitenkin merkittävä armeija. Se oli Saksan kansakunnan

valtavin koulu, eikä kaikkien vihollisten viha syyttä suotta kohdistunut juuri

tähän kansallisen itsesäilytyksen ja vapauden suojaan. Sen suurenmoisempaa,

ihanampaa muistomerkkiä ei tuolle ainoalaatuiselle laitokselle voi pystyttää

kuin sen tosiasian toteaminen, että kaikki halpamaiset, arvottomat sitä

parjasivat ja vihasivat ja taistelivat sitä vastaan, mutta myöskin sitä

pelkäsivät. Että Versailles'in kansainvälisten kansanriistäjien raivo ensi

sijassa kohdistui vanhan Saksan armeijaan, se seikka juuri kaikkein selvimmin

sen osoittaa Saksan kansan vapauden aarteeksi pörssin valtaa vastaan. Jollei

tätä varoittavaa valtatekijää olisi ollut olemassa, Versailles'in tarkoitusperät

olisivat Saksan kansan suhteen jo aikoja sitten käyneet toteen. Mistä Saksan

kansan on kiitettävä armeijaa, sen voi lyhyesti ilmaista yhdellä ainoalla

sanalla, nimittäin: kaikesta.



Armeija kasvatti ehdottomaan vastuuntuntoon sellaisena aikana, jolloin tämä

ominaisuus jo oli käynyt hyvin harvinaiseksi ja vetäytyminen syrjään vastuusta

yhä enemmän tuli päiväjärjestykseen johtuen kaiken vastuuttomuuden

malliesikuvasta, parlamentista; edelleen se kasvatti mieskohtaiseen rohkeuteen

aikana, jolloin pelkuruus uhkasi yltyä raivoavaksi kulkutaudiksi ja jolloin

melkein jo pidettiin tyhmyytenä sellaista uhrimieltä, että pani itsensä

alttiiksi yhteishyvän puolesta, ja ainoastaan ne tuntuivat olevan viisaita,

jotka parhaiten älysivät suojata ja hyödyttää omaa minäänsä; se oli se koulu,

joka kullekin yksityiselle saksalaiselle vielä opetti, ettei kansakunnan onni ja

menestys ollut etsittävissä neekerien, saksalaisten, kiinalaisten,

ranskalaisten, englantilaisten ym. keskisen veljeytymisen valheellisista

sananparsista, vaan oman kansallisuuden voimasta ja lujasta yhteen

liittymisestä. Armeija kasvatti päättäväisyyteen, jota vastoin muussa elämässä

ihmisten toimenpiteiden määrääjinä jo alkoi olla päättämättömyys ja empiminen.

Merkitsi jo jotakin sellaisena aikakautena, jolloin rikkiviisaat olivat joka

paikassa suuna ja päänä, että pidettiin yllä sitä periaatetta, että käsky mikä

tahansa on aina parempi kuin käskyn puute. Tuossa ainoassa periaatteessa piili

yhä vielä turmeltumatonta, vankkaa terveyttä, joka olisi Saksan muusta elämästä

jo aikoja kaikonnut pois, jollei armeija ja sen kasvatus olisi pitänyt huolta

yhä uudesta tuon alkuvoiman uudistumisesta. Tarvitseehan nähdä vain nykyisen

Saksan valtakunnan johdon hirvittävä päättäväisyyden puute, joka ei pysty

ryhdistäytymään mihinkään tekoon eikä toimintaan, paitsi milloin on kysymyksessä

jonkin uuden, vieraan saneleman ryöstömääräyksen allekirjoittaminen; siinä

tapauksessa se kohta sanoutuu irti kaikesta vastuusta ja kirjoittaa nokkelasti

kuin kamaripikakirjoittaja kaiken alle, mitä toiset vain havaitsevat hyväksi

työntää sen eteen, sillä tässä tapauksessa päätös on helppo tehdä: sehän

sanellaan sille valmiiksi.



Armeija kasvatti ihanteellisuuteen ja antaumukseen isänmaalle ja sen

suuruudelle, jota vastoin muussa elämässä olivat voittaneet alaa ahneus ja

materialismi. Se kasvatti yksimielisen kansan vastakohtana luokkajaolle, ja

tässä suhteessa siinä ehkä oli mahdollisesti osoitettavissa sen ainoa vika,

nimittäin yksivuotisvapaaehtoisjärjestelmä. Se oli virhe sen vuoksi, että siten

rikottiin ehdottoman tasa;arvoisuuden periaatetta ja sivistyneimmät taaskin

joutuivat yleisen ympäristön puitteiden ulkopuolelle, vaikka juuri päinvastainen

menettely olisi ollut eduksi. Koska Saksan ylimmät kansankerrokset olivat

muutenkin vieraantuneet tästä maailmasta ja yhä enemmän vieraantuivat nimenomaan

omasta kansastaan, olisi erikoisesti juuri armeijalla voinut olla

siunauksellinen vaikutus, jos se olisi ainakin omissa riveissään karttanut

kaikkea ns. älymystön erottamista muista missään suhteessa. Ettei niin tehty, se

oli virhe; mutta mikäpä laitos koko maailmassa mahtaa olla aivan virheetön?

Mutta tässä laitoksessa olivat hyvät puolet niin ylivoimaisesti voitolla, että

harvat heikkoudet ja puutteellisuudet jäivät paljon alle inhimillisen

epätäydellisyyden keskimitan.



Mutta vanhan Saksan valtakunnan armeijan suurimmaksi ansioksi on luettava, että

se sellaisena aikana, jolloin kaikki pyrittiin ratkaisemaan äänten enemmistön

voimalla, asetti miehet enemmistön yläpuolelle. Juutalais;demokraattisen sokean

lukumäärän palvonnan vastakohtana armeija kannatti korkealla

persoonallisuus;uskoa. Niinpä se kasvatti sellaista, mitä uusi aika kaikkein

kipeimmin tarvitsi: se kasvatti miehiä. Yleisestä, yhä laajemmalle leviävän

veltostumisen ja akkamaistumisen suosta lähti armeijan riveistä joka vuosi 354

000 voimaa uhkuvaa nuorta miestä, jotka olivat kaksivuotisena koulutusaikanaan

päässeet eroon pehmeydestä ja saaneet teräksenlujan ruumiin. Mutta ne nuoret

miehet, jotka olivat tuona aikana tottuneet tottelemaan, saattoivat sen jälkeen

oikein oppia käskemään. Entisen sotilaan tunsi jo jalannoususta. Tämä oli Saksan

kansan korkea koulu, eikä siihen syyttä suotta keskittynyt niiden raivoisa viha,

jotka kateudessaan ja ahneudessaan tarvitsivat ja toivoivat valtakunnan

voimattomuutta ja sen kansalaisten turvattomuutta. Mikä monilta saksalaisilta

jäi joko sokaistuksissa tai pahansuopuudessa näkemättä, sen huomasi vieras

maailma: Saksan armeija oli kaikkein valtavin ase Saksan kansan vapauden ja sen

lasten elättämisen palveluksessa.



Valtiomuotoon ja armeijaan liittyi kolmantena vanhan Saksan valtakunnan verraton

virkamieskunta. Saksa oli maailman parhaiten järjestetty ja parhaiten hallittu

maa. Saksalaisia valtionvirkamiehiä voitiin kyllä helposti moittia

virkavaltaisesta, kaavamaisesta kankeudesta, mutta toisissa valtioissa ei

asianlaita ollut sen paremmin, pikemminkin huonommin. Mutta yhtä puuttui

toisilta valtioilta: tuon koneiston ihmeteltävää, ihailtavaa yhteistuntoa samoin

kuin sen jäsenten lahjomattoman kunniallista mieltä. Mieluummin vaikka hieman

kaavamaisen kankea, mutta rehellinen ja uskollinen, kuin valistunut ja

nykyaikainen, mutta luonteeltaan ala;arvoinen sekä, niin kuin nykyisin useinkin

on osoittautunut, tietämätön ja kykenemätön. Sillä kun nykyisin pyritään

kernaasti antamaan se käsitys, että Saksan sodanedellisen ajan hallinto oli

kyllä virkavaltaisen tanakka ja kelvollinen, mutta liikemiehen kannalta huono,

siihen voi antaa vain seuraavan vastauksen: missä muussa maailman maassa oli

paremmin johdettuja ja enemmän liikemiesmäisten periaatteiden mukaan

järjestettyjä liikeyrityksiä kuin Saksan valtionrautatiet? Vasta

vallankumoukselle oli säästynyt se tehtävä, että se sai tuota mallikoneistoa

siksi kauan tuhota ja tärvellä, kunnes se viimein näytti olevan kypsä

riistettäväksi pois kansan käsistä ja tuon tasavallan perustajien mielipiteen

mukaisesti yhteiskunnallistettavaksi, s.o. alistettavaksi kansainvälisen

pörssipääoman, Saksan vallankumouksen toimeksiantajan palvelukseen.



Erikoisesti oli Saksan virkamieskunnalle ja hallintokoneistolle sen ohella

ominaista riippumattomuus kulloinkin vallassa olevasta hallituksesta, joiden

kunkin valtiolliset mielipiteet eivät päässeet millään tavalla vaikuttamaan

Saksan valtionvirkamiesten asemaan. Mutta vallankumouksesta lähtien on tässä

suhteessa tapahtunut perinpohjainen muutos. Taidon ja kyvyn tilalle on tullut

puolueasennoituminen, ja itsenäinen, riippumaton luonne on alkanut olla

pikemminkin haitaksi kuin eduksi. Vanhan Saksan valtakunnan ihmeellinen voima ja

lujuus lepäsi valtiomuodon, armeijan ja virkamieskunnan varassa. Nämä kolme

olivat ensi sijassa erään ominaisuuden syyt ja aiheet jota nykyiseltä valtiolta

täydelleen puuttuu: nimittäin valtion arvovallan aiheina! Sillä se arvovalta ei

ole parlamenttien eikä maapäivien suunsoiton, ei liioin sen suojaksi säädettyjen

lakien tai sellaisten tuomiopäätösten varassa, joita on julistettu sen julkeiden

kieltäjien peloitukseksi jne., vaan se perustuu siihen yleiseen luottamukseen,

jota saa ja jota voi osoittaa yhteisön johtoa ja hallintoa kohtaan. Mutta tämä

luottamus vuorostaan on vain tulos järkkymättömästä sisäisestä vakaumuksesta

maan hallituksen ja hallinnon omanvoitonpyytämättömyydestä ja rehellisyydestä,

samoin kuin siitä tunteesta, että lakien henki on yhtäpitävä yleisen siveellisen

katsantokannan kanssa. Sillä ajan pitkään eivät hallitusjärjestelmät pysy

pystyssä väkivallan painostuksen avulla, vaan ne pitää pystyssä luottamus niiden

hyvyyteen ja niiden totuudenrakkauteen kansan elinetujen valvojina ja

edistäjinä.



Niin pahasti kuin siis erinäiset epäkohdat ja haitat sodanedellisenä aikana

uhkasivatkin jäytää ja kalvaa Saksan kansan sisäistä suuruutta, ei saa

kuitenkaan unohtaa, että eräät toiset valtiot potivat useimpia noita samoja

sairauksia vielä pahemmin kuin Saksa, mutta eivät kuitenkaan ratkaisevana vaaran

hetkenä pettäneet eivätkä joutuneet perikatoon. Mutta kun ajattelee, että

sodanedellisen Saksan heikkouksien vastapainona oli myöskin yhtä suuria vahvoja

puolia, niin sortumisen lopullinen syy voi olla ja sen täytyy olla vielä

jollakin toisella taholla; ja niin asianlaita onkin. Vanhan Saksan valtakunnan

sortumisen syvimpänä ja pohjimmaisena syynä oli se, ettei käsitetty

rotukysymystä eikä sen merkitystä kansojen historialliselle kehitykselle. Sillä

kaikki kansojen elämässä ilmenevät tapahtumat eivät ole sattuman ilmauksia, vaan

itsesäilytysvaiston ja lajin ja rodun kartuttamisvietin luonnonlakien mukaisia

tapahtumuksia, vaikk'eivät ihmiset kykenekään pääsemään tietoisiksi oman

menettelynsä syvimmistä syistä.
11. luku.
 KANSA JA ROTU.

On olemassa totuuksia, jotka ovat niin ilmeisiä, että ne juuri sen vuoksi jäävät

tavalliselta maailmalta näkemättä tai ainakin huomaamatta. Maailma sivuuttaa

tuollaiset ylen tavalliset viisaudet monestikin kuin sokea ja on mitä

suurimmassa määrin hämmästynyt, jos äkkiä joku keksii sellaista, mikä sentään

kaikkien pitäisi tietää. Kolumbuksen munia on kyllä sadointuhansin, mutta

Kolumbuksia sen sijaan tapaa harvemmin. Niin siis ihmiset poikkeuksetta

vaeltelevat luonnon tarhassa, kuvittelevat mielessään tietävänsä ja tuntevansa

melkein kaiken ja kuitenkin sivuuttavat, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta,

kuin sokeat erään luonnon vallinnan kaikkein silmiinpistävimmän periaatteen:

jokaisen elävien olentojen lajin muodostaman sisäisen suljetun kokonaisuuden.



Jo pintapuolinenkin tarkastelu osoittaa luonnon elämisentahdon kaikkien

lukemattomien ilmenemismuotojen melkeinpä rautaiseksi peruslaiksi oman lajin

piiriin rajoittuneen lajinjatkumisen ja lisääntymisen. Jokainen eläin parittuu

ainoastaan toisen samaan lajiin kuuluvan kanssa. Tiainen hakee toverikseen

toisen tiaisen, peippo toisen peipon, kukko kanan, peltohiiri toisen

peltohiiren, kotihiiri kotihiiren, koirassusi naarassuden,jne. Tässä voi

tapahtua muutos ainoastaan poikkeuksellisissa olosuhteissa, ensi sijassa

vankeuden pakonalaisuudessa tai kun muuten on mahdoton parittua saman lajin

yksilöiden kesken.

Mutta silloin luonto ryhtyy kaikin keinoin sellaista vastustamaan, ja sen

näkyvimpänä vastalauseena on joko se, että se kieltää sekasikiöiltä

suvunjatkamiskyvyn, tai sitten se, että rajoittaa näiden myöhäisempien

jälkeläisten hedelmällisyyttä; mutta useimmissa tapauksissa se riistää niiltä

tautien tai vihollisten hyökkäysten vastustuskyvyn. Se on vain liiankin

luonnollista. Jos kaksi elävää olentoa, jotka eivät ole täysin yhtä korkealla

asteella risteytyvät, on tuloksena väliolento, joka on molempien vanhempien

tasojen väliltä. Se siis merkitsee sitä, että poikanen on ylemmällä tasolla kuin

vanhemmista rodullisesti alempi, mutta ei yhtä korkealla tasolla kuin heistä

ylempi. Niin ollen se myöhemmin joutuu taistelussa tuolla ylemmällä tasolla

olevia vastaan alakynteen. Mutta sellainen parittuminen on ristiriidassa luonnon

tahdon kanssa, joka ylipäänsä elämän jalostukseen pyrkii. Tämän edellytyksenä ei

ole ylempi‑ ja alempiarvoisen yhdistäminen keskenään, vaan edellisen ehdoton

voitolle pääsy. Vahvemman on hallittava, eikä sulauduttava heikompaan

uhratakseen sillä tavoin oman suuruutensa. Ainoastaan synnynnäisestä heikosta

raukasta tämä voi tuntua julmalta, mutta senpä vuoksi sellainen onkin heikko,

ahdasjärkinen ihminen; sillä jollei tämä laki olisi vallitsevana, silloinhan

olisi kaikkea elimellisten elävien olentojen kuviteltavissa olevaa edelleen

kehittymistä kerta kaikkiaan mahdoton ajatella.



Tästä luonnossa yleispätevästä rodunpuhtauteen pyrkimisvietistä on seurauksena,

ei ainoastaan eri rotujen tarkka rajoittuminen ulospäin, vaan myöskin niiden

sisäisen olemuksen samankaltaisuus omassa piirissään. Kettu on aina kettu, hanhi

aina hanhi, tiikeri pysyy aina tiikerinä jne., ja eri yksilöissä voi olla

ainoastaan se ero, että jokin on toisia voimakkaampi, väkevämpi, ovelampi,

sukkelampi, sitkeämpi tms. Mutta koskaan ei tapaa kettua, jolla olisi sisäisen

olemuksensa pakosta inhimillisyyden puuskia hanhia kohtaan, ei liioin kissaa,

joka olisi ystävällisesti kiintynyt hiiriin. Senpä vuoksi tässäkin syntyy

keskinäinen taistelu, joka ei johdu niinkään paljon sisäisestä

vastenmielisyydestä kuin pikemminkin nälän pakosta ja rakkaudesta. Molemmissa

tapauksissa luonto pysyttelee rauhallisena, jopa tyydytettynä

syrjästäkatselijana. Taistelussa jokapäiväisestä leivästä joutuvat kaikki heikot

ja sairaat, toisia vähemmän päättäväiset alakynteen, samalla kuin koiraiden

keskinen taistelu naaraasta suo siittämisoikeuden tai ainakin ‑mahdollisuuden

ainoastaan terveimmälle. Mutta aina taistelu on lajin terveyden ja

vastustusvoiman edistämiskeino ja niin muodoin sen kehittymisen ja jalostumisen

syy ja aihe. Jos asiainkulku olisi toisenlainen, silloin kaikki kehitys ja

jalostuminen lakkaisi ja pikemminkin tapahtuisi juuri päinvastaista. Sillä koska

huonommat ovat lukumäärältään aina voitolla parhaista, niin edelliset

lisääntyisivät, jos kaikilla olisi yhtäläiset elossapysymis‑ ja

suvunjatkamismahdollisuudet, niin paljon nopeammin, että loppujen lopuksi

parhaiden täytyisi pakostakin vetäytyä taka‑alalle. Sen vuoksi täytyy tässä

tapahtua korjaus parempien hyväksi. Mutta siitä korjauksesta pitää huolen luonto

itse alistamalla heikomman osan niin vaikeiden ja raskaiden elämänehtojen

alaiseksi, että ne jo semmoisinaan rajoittavat lukumäärää eivätkä jäljelle

jääneet liioin pääse valtoimenaan lisääntymään, vaan niidenkin keskuudessa

tapahtuu taas uusi, armoton valinta voiman ja terveyden perusteella.



Mutta niin vähän toivottavaa kuin luonnon kannalta onkin heikon yksilön

parittuminen vahvemman kanssa, vielä vähemmän toivottavaa on ylemmän rodun

sulautuminen alhaisempaan, koska muussa tapauksessa sen koko siihenastinen,

mahdollisesti satatuhatvuotinen jalostustyö olisi taas yhdellä kertaa mennyttä.

Historiallisella kokemuksella on esitettävänä lukemattomia todistuksia tämän

paikkansapitävyydestä. Historia osoittaa peloittavan selvästi, että kaikesta

arjalaisen veren sekoittumisesta alempien kansojen kanssa on ollut seurauksena

kulttuurinkannattajien loppu. Pohjois‑Amerikassa, jonka väestö on muodostunut

verrattomasti suurimmalta. osaltaan germaanisista aineksista, jotka ovat

ainoastaan hyvin vähässä määrin sekoittuneet alempiin värillisiin kansoihin, on

toisenlainen ihmisaines ja kulttuuri kuin Keski‑ ja Etelä‑Amerikassa, missä

pääasiallisesti romaaniset maahantulijat ovat usein suuressa mitassa

sekaantuneet maan alkuasukkaisiin. Jo tästä yhdestä esimerkistä voi selvästi ja

selkeästi huomata rodunsekoituksen vaikutuksen. Amerikan mantereen rodultaan

puhtaina ja sekoittumattomina säilyneet germaanit ovat kohonneet mantereen

valtiaiksi; ja niin kauan he sen valtiaina pysyvätkin, kun eivät itse joudu

sukurutsauksen uhriksi. Jokaisen rodunristeytymisen tulos on siis, aivan

lyhyesti sanottuna, aina seuraava:



a) ylemmän rodun tason aleneminen;



b) ruumiillinen ja henkinen taantuminen ja samalla joskin hitaan, kuitenkin

varmasti edistyvän sairauden alku.



Mutta sellaisen kehityksen aiheuttaminen ei toki ole mitään muuta kuin synnin

tekoa ikuisen Luojan tahtoa vastaan. Mutta sellaisesta teosta on synnin

palkkakin. Yrittäessään niskoitella luonnon rautaista johdonmukaisuutta vastaan

ihminen joutuu taisteluun niiden peruslakien kanssa, joita hänen itsensäkin

yksinomaan on kiittäminen olemassaolostaan ihmisenä. Niin siis täytyy hänen

luonnonvastaisen menettelynsä johtaa hänen omaan tuhoonsa. Mutta tässä nyt tulee

nykyajan pasifistien aito juutalaismaisen julkea, mutta myöskin yhtä typerä

vastaväite: Ihminen voittaa luonnon! Miljoonat ihmiset vatkuttavat kuin apinat

tätä juutalaisten mielettömyyttä yhtään mitään ajattelematta ja loppujen lopuksi

tosiaankin jo kuvittelevat mielessään olevansa eräänlaisia luonnonvoittajia

muka; mutta heillä ei ole aseena mitään muuta kuin pelkkä aate, ja lisäksi vielä

niin viheliäinen aate, ettei sen mukaisesti totisesti voi kuvitella mitään

maailmaa. Mutta ollenkaan siitä puhumattakaan, ettei ihminen ole vielä missään

kohdin voittanut luontoa, vaan enintään saanut kiinni yhdestä ja toisesta

kohdasta sen suunnattoman, jättiläismäisen verhon liepeestä, jonka taa se kätkee

ikuiset arvoituksensa ja salaisuutensa, ja yrittänyt sitä kohottaa; ettei hän

todellisuudessa mitään keksi, vaan kaiken ainoastaan löytää, ettei hän hallitse

luontoa, vaan on ainoastaan sen ansiosta, että tuntee erinäisiä luonnonlakeja ja

salaisuuksia, kohonnut niiden maiden elävien olentojen valtiaaksi, joilta tuota

tietoa puuttuu ‑ siis kerrassaan kaikesta tuosta puhumattakaan ei mikään aate

voi ihmiskunnan syntymisen ja olemisen edellytyksiä voittaa, koska aate itse

kerran on kokonaan ihmisen varassa. Jollei olisi ihmisiä, ei tässä maailmassa

olisi ainoaakaan inhimillistä aatetta, joten siis aatteen olemassaolon ehtona on

ihmisen olemassaolo ja samoin kaikkien niiden lakien, jotka ovat luoneet tämän

olemassaolon edellytykset.



Eikä siinä vielä kyllin! Tietyt aatteet liittyvät erottamattomasti vielä aivan

tiettyihin ihmisiin. Tämä pitää paikkansa erikoisesti sellaisten ajatusten

suhteen, joiden alkuperä ei ole jokin ehdoton tieteellinen totuus, vaan on

löydettävissä tunteen maailmasta tai, niin kuin nykyisin kovin kauniisti ja

selvästi sanotaan, kuvastaa sisäistä näkemystä. Kaikki nämä aatteet, joilla ei

ole mitään tekemistä kylmän logiikan kanssa sinänsä, vaan jotka esittävät

puhtaita tunteenilmauksia, eetillisiä käsityksiä jne., kytkeytyvät ihmisen

olemassaoloon, jonka henkistä kuvittelu‑ ja luomisvoimaa niiden on kiittäminen

omasta olemassaolostaan. Mutta juuri niin ollenhan on noiden tiettyjen rotujen

ja ihmisten säilyminen noiden aatteiden säilymisen ennakkoedellytys. Joka esim.

toivoisi oikein sydämensä pohjasta pasifistisen aatteen voittoa tässä

maailmassa, sen täytyisi kaikin käytettävissä olevin keinoin osaltaan auttaa,

että saksalaiset saisivat tämän maailman valloitetuksi; sillä jos asiat

kävisivät päinvastoin, silloin hyvin helposti kuolisi viimeisen saksalaisen

mukana myöskin viimeinen pasifisti, koska muu maailma tuskin on koskaan vaipunut

tuohon luonnon‑ ja järjenvastaiseen mielettömyyteen niin syvälle kuin

valitettavasti juuri Saksan kansa. Täytyisi siis, tahtoen tai tahtomatta, tehdä

sellainen päätös, että on käytävä sotia, jotta päästäisiin pasifismiin. Juuri

tämä eikä mikään muu oli myöskin amerikkalaisen maailmanvapahtajan Wilsonin

tarkoitus, niin ainakin meikäläiset haaveilijat uskoivat ‑ ja sillähän tarkoitus

olikin saavutettu. Tosiasiallisesti voi pasifistis‑inhimillinen aate olla

mahdollisesti oikein hyväkin sitten, jahka ensin kaikkein korkeimmalla tasolla

oleva ihminen on sitä ennen valloittanut maailmaa ja alistanut sitä valtaansa

niin suuressa mitassa, että hän on tämän maan ainoa herra ja valtias. Silloin

tuolta aatteelta puuttuu vahingollisen vaikutuksen mahdollisuus samassa

suhteessa kuin sen käytäntöön soveltaminen käy harvinaiseksi ja lopulta

mahdottomaksi. Siis ensin taistelu ja sitten mahdollisesti pasifismi. Muussa

tapauksessa ihmiskunta on sivuuttanut kehityksensä huippukohdan, eikä loppuna

ole jonkin eetillisen aatteen valta, vaan raakalaisuus ja sen seurauksena

yleinen sekasorto. Tälle ehkä yksi ja toinen nauraa, mutta tämä meidän

kiertotähtemme on sentään jo vuosimiljoonien ajan kulkea huristanut eetterissä

niin, ettei siinä ole ollut yhtään ihmistä, ja se voi joskus taas uudelleen

kiertää samalla tavalla rataansa sitten, kun ihmiset unohtavat, ettei heidän ole

korkeammasta olemassaolostaan kiittäminen joidenkin sekapäisten ideologien

aatteita, vaan rautaisten luonnonlakien tuntemusta ja arastelematonta käyttöä.



Kaikki se, mitä nykyisin tämän maan päällä ihailemme ‑tiede ja taide, tekniikka

ja keksinnöt ‑, on ainoastaan muutamien harvojen kansojen ja alun alkuaan ehkä

yhden rodun luovaa tuotetta. Niiden varassa on myöskin koko tämän kulttuurin

pystyssäpysyminen. Jos ne tuhoutuvat, silloin niiden mukana vaipuu hautaan

myöskin tämän maailman kauneus. Miten suuri vaikutus esimerkiksi maaperällä voi

ihmiseen ollakin, sen vaikutuksen tulos on kuitenkin aina erilainen, kulloinkin

kysymyksessä olevista roduista riippuen. Elintilan karuus ja hedelmättömyys voi

kannustaa jonkin rodun mitä suurimpiin saavutuksiin, toisen rodun kysymyksessä

ollen siitä sen sijaan sukeutuu mitä katkerimman köyhyyden ja lopulta

vajaaravitsemuksen syy kaikkine tästä johtuvine seurauksineen. Aina ovat

kansojen sisäiset taipumukset määräämässä, millaiseksi ulkonaisten syiden

vaikutus niihin muodostuu. Mikä toisen johtaa nälkäkuolemaan, kasvattaa toisen

kovaan työhön. Kaikki entisaikojen suuret kulttuurit tuhoutuivat ainoastaan

siitä syystä, että alun alkuaan luova rotu kuoli vähitellen verenmyrkytykseen.

Aina on ollut sellaisen tuhon perimmäisenä syynä se, että on unohdettu kaiken

kulttuurin olevan ihmisen varassa eikä päinvastoin; että siis, jos mieli

säilyttää jokin tietty kulttuuri, sitä luovan ihmisen täytyy säilyä. Mutta hänen

säilymisensä on kytkeytynyt parhaimman ja voimakkaimman voitolle pääsyn

välttämättömyyden ja oikeutuksen rautaiseen lakiin.



Joka tahtoo elää, taistelkoon siis, ja joka ei tahdo taistella tässä ikuisen

kamppailun maailmassa, se ei elämää ansaitse. Siinäkin tapauksessa, että tämä

olisi kovaa ja ankaraa ‑ asia on kerta kaikkiaan sillä tavalla! Varmasti on

kuitenkin kaikkein ankarin se kohtalo, mikä kohtaa sitä ihmistä, joka luulee

voivansa voittaa luonnon, mutta joka sitä pohjimmaltaan ainoastaan pilkkaa.

Silloin ovat luonnon vastauksina hätä, onnettomuus ja sairaudet! Ihminen, joka

ei tunnusta rotulakeja, vaan halveksii niitä, riistää todellakin itse itseltään

sen onnen, joka tuntuu olevan hänelle säädetty. Hän ehkäisee parhaan rodun

voittokulun, mutta samalla myöskin kaiken inhimillisen edistyksen

ennakkoedellytyksen. Ajan oloon hän joutuu, taakkanaan ihmisen herkkyys,

avuttoman eläimen asemaan.



On aivan joutavanpäiväistä ruveta kiistelemään siitä, mikä rotu tai mitkä rodut

olivat inhimillisen kulttuurin alkuperäiset kannattajat ja siten sen todelliset.

perustajat, mitä kaikkea ymmärrämme ihmiskunta‑sanalla. Yksinkertaisempaa on

tehdä tämä kysymys nykyajalle, ja silloin vastauskin on helppo ja selvä. Mitä

nykyaikana näemme silmiemme edessä inhimillistä kulttuuria, taiteen, tieteen ja

tekniikan tuotteita, kaikki tyynni on melkein yksinomaan arjalaisten luomaa.

Mutta juuri tämä tosiasia oikeuttaa tekemään sen perustellun päätelmän, että he

yksin ovat olleet korkeamman ihmisyyden perustajina ylipäänsä, niin muodoin

edustavat sitä perityyppiä, jota ymmärrämme ihminen sanalla. He ovat ihmiskunnan

Prometheuksia, tulen tuojia, joiden valoisasta otsasta neron jumalallinen kipinä

on singonnut kaikkiin aikoihin, sytyttäen aina uudelleen sen tulen, joka on

tietona valaissut vaiteliaiden salaisuuksien yötä ja siten sallinut ihmisen

kiivetä tietään ylöspäin tämän maailman toisten olentojen valtiaaksi. Jos heidät

erotetaan pois ‑ silloin synkkä pimeys ehkä jo taas muutamien vuosituhansien

perästä laskeutuisi uudelleen maan päälle, inhimillinen kulttuuri kuolisi ja

maailma autioituisi.



Jos ihmiskunta jaettaisiin kolmeen eri lajiin: kulttuurinperustajiin,

kulttuurinkannattajiin ja kulttuurinhävittäjiin, silloin ensimmäisen lajin

edustajina tulisivat varmaankin kysymykseen ainoastaan arjalaiset. Heistä ovat

lähtöisin kaikkien inhimillisten luomusten perustat ja muurit, ja ainoastaan

ulkonainen muoto ja sävy johtuu aina kunkin eri kansan erilaisista

luonteenpiirteistä. He tuottavat valtavimmat rakennuskivet ja suunnitelmat

kaikkeen inhimilliseen edistykseen, ja ainoastaan tekotapa vastaa kunkin rodun

sisäistä olemusta. Muutaman vuosikymmenen kuluttua esim. koko Itä‑Aasia jo sanoo

omakseen kulttuuria, jonka pohjimmaisena perustana on yhtä suuressa määrässä

helleeninen henki ja germaaninen tekniikka kuin asianlaita on itse Saksassa.

Ainoastaan ulkonaisessa muodossa näkyy ainakin osittain ‑ aasialaisen olemuksen

piirteitä. Asia ei ole siten, niin kuin monet luulevat, niin että Japani omaksuu

oman kulttuurinsa lisäksi eurooppalaisen tekniikan, vaan eurooppalainen tiede

ja tekniikka saavat japanilaisen sisäisen olemuksen lisäleiman. Tosiasiallisen

elämän perustana ei ole enää erikoinen japanilainen kulttuuri, vaikka se ‑ koska

se sisäisen erilaisuutensa vuoksi ulkonaisesti enemmän pistää eurooppalaisen

sil­mään ‑ yhä määrää elämän sävyn, vaan Euroopan ja Ameri­kan, siis arjalaisten

kansojen, valtava tieteellis‑teknillinen työ. Yksinomaan näiden aikaansaannosten

pohjalla voi myöskin itä seurata yleisen inhimillisen edistyksen mukana. Se

antaa perustan taistelulle jokapäiväisestä leivästä, hankkii siinä tarvittavat

aseet ja välineet, ja ainoastaan ulkonainen asu ja leima sovelletaan vähän

kerrassaan japanilaisen olemuksen mukaiseksi.



Jos tästä päivästä alkaen kaikkinainen arjalainen vaikutus Japaniin lakkaisi,

otaksutaan vaikka, että Eurooppa ja Amerikka tuhoutuisivat, voisi Japanin

nykyistä tieteen ja tekniikan alalla tapahtunutta nousua vielä jonkin aikaa

jatkua; mutta jo muutamien vuosien kuluttua alkulähde ehtyisi, Japanin

erikoisuus pääsisi voitolle, mutta nykyinen kulttuuri kangistuisi ja vaipuisi

taas takaisin siihen uneen, josta sen arjalainen kulttuuriaalto seitsemän

vuosikymmentä sitten havahdutti. Sen vuoksi on, aivan samoin kuin Japanin

nykyisen kehityksen on synnystään kiittäminen arjalaista alkuperää, myöskin

joskus harmaassa muinaisuudessa ollut vieras vaikutus ja vieras henki Japanin

silloisen kulttuurin herättäjänä. Parhaimpana todistuksena tästä on se tosiasia,

että sama kulttuuri oli myöhemmin luutunut ja täydelleen kangistunut. Sellaista

voi kansalle tapahtua ainoastaan silloin, kun alkuperäinen luova rotuydin on

menetetty tai kun myöhemmin on puuttunut sitä ulkonaista vaikutusta, joka

aikoinaan antoi alkusysäyksen ja aineiston ensimmäiseen kehitykseen kulttuurin

alalla. Mutta jos kerran on tosiasia ja sellaisena pysyy, että jokin kansa saa

kulttuurinsa, sen olennaisimmat perusainekset vierailta roduilta, omaksuu ne ja

muokkaa niitä edelleen, mutta sitten, kun ulkopuolisia vaikutteita lakkaa

tulemasta lisää, aina jälleen kangistuu ennalleen, silloin tuota rotua voi kyllä

nimittää kulttuuria kannattavaksi, mutta ei koskaan kulttuuria luovaksi roduksi.

Yksityisten kansojen tarkastelu tältä näkökannalta tuottaa tulokseksi sen

tosiseikan, että melkein kauttaaltaan on kysymys, ei alun alkaen kulttuuria

perustavista, vaan kulttuuria kannattavista kansoista. Aina niiden kehityksestä

saa osapuilleen seuraavanlaisen kuvan: Arjalaiset heimot kukistavat ‑ useinkin

naurettavan harvalukuisina ‑ vieraita kansoja ja kehittävät sitten, uusien

asuma-alojen erikoisista elämänehdoista (hedelmällisyydestä, ilmastosuhteista

jne.) johtuen ja niiden kannustamina sekä suotuisana edellytyksenä tarjona

olevien apuvoimien runsaus ‑ alemman ihmislajin suuret joukot ‑ uinuvia henkisiä

ja järjestäjän kykyjään.



He luovat usein muutamassa vuosituhannessa, jopa vuosisadassa sellaisen

kulttuurin, joka alun alkuaan osoittaa täydelleen heidän olemuksensa sisäisiä

piirteitä, edellä jo viitattujen erikoisten maaperän sekä kukistettujen ihmisten

ominaisuuksien mukaan sovellettuina. Mutta lopulta valloittajat alkavat rikkoa

alkuaikoina voimassa pidettyä verensä puhtaanapitämisen periaatetta vastaan,

alkavat sekaantua orjuutettuihin alkuasukkaisiin ja tekevät siten lopun omasta

olemassaolostaan; sillä paratiisin syntiinlankeemuksesta on aina ollut

rangaistuksena karkotus samasta paratiisista. Tuhannen vuoden ja vielä pitemmän

ajan kuluttua näytäiksen sitten useinkin muinoisen valtiaskansan viimeinen

näkyvä jälki vaaleampana ihonvärinä, jonka sen veri on jättänyt perinnöksi

kukistetulle rodulle, sekä kangistuneena kulttuurina, jonka se aikoinaan

perusti. Sillä samalla tavoin kuin tosiasiallinen ja henkinen valloittaja on

hävinnyt, hukkunut kukistamiensa vereen, samalla tavoin on myöskin inhimillisen

kulttuuriedistyksen soihdun polttoaine palanut loppuun! Samoin kuin ihonväri on

muinoisten valtiaiden verestä saanut heikon vaaleamman hohteen säilyttäen sen

näiden muistona, samoin myöskin kulttuurielämän yötä heikosti valaisevat noiden

ammoisten valontuojien säilyneet luomukset. Ne loistavat läpi kaiken uudelleen

valtaan päässeen raakalaisuuden ja herättävät mitään ajattelemattomassa

hetkellisessä katsojassa liiankin usein sen käsityksen, että siinä nyt on

nykyisen kansan kuva hänen silmien edessä, vaikka hän katseleekin vain menneiden

aikojen kuvastimeen. Sitten voi sattua niin, että tuollainen kansa joutuu vielä

toisen kerran, jopa vielä useamminkin historiansa aikana kosketuksiin ammoisten

kulttuurintuojiensa rodun kanssa, silti tarvitsematta olla enää mitään muistoa

jäljellä varhaisemmista kohtaamisista. Vaistomaisesti silloin vanhan

valtiaidenveren viimeinen jäännös hakeutuu uuden ilmestyksen puoleen, ja se,

mikä aikoinaan oli mahdollista ainoastaan pakolla, voi nyt onnistua omalle

tahdolle. Maahan saapuu uusi kulttuuriaalto ja sitä kestää niin kauan, kunnes

sen kannattajat taaskin sulautuvat vieraiden kansojen vereen.



Tulevan sivistyksen‑ ja maailmanhistorian tehtävänä on suorittaa tutkimuksia

tässä mielessä eikä pakahtua ulkonaisten tosiasioiden luettelemiseen, niin kuin

Saksan nykyisen historiatieteen laita on valitettavasti liiankin usein. Mutta jo

tästä kulttuuria kannattavien kansakuntien kehityksen hahmottelusta ilmenee

myöskin tämän maailman todellisten kulttuurinperustajien, arjalaisten oman

synnyn, vaikutuksen ja ‑ tuhon kuva. Samoin kuin jokapäiväisessä elämässä ns.

nero tarvitsee erikoista aihetta, jopa usein suoranaista sysäystä ruvetakseen

loistamaan, samoin myöskin kansojen elämässä nerokas rotu. Arkipäivän

yksitoikkoisuudessa näyttävät usein huomattavatkin ihmiset merkityksettömiltä,

tuskin tuntuvat kohoavan yli ympäristön keskimitan; mutta kohta kun joudutaan

sellaiseen asemaan, jossa toiset typertyisivät tai menettäisivät malttinsa,

kasvaa tuollaisesta millään tavoin huomiota herättämättömästä keskimitanlapsesta

silmäänpistävän nerokas luonne, sangen usein kaikkien niiden kummastukseksi,

jotka ovat siihen saakka nähneet hänet porvarillisen elämän pienuudessa ‑

siitäpä johtuukin, että harvoin kukaan on profeetta omalla maallaan. Missään ei

tämän huomion tekemiseen tarjoudu niin viljalti tilaisuutta kuin sodassa.

Näköjään harmittomista lapsista putkahtaa äkkiä hädän ja vaaran hetkenä, toisten

typertyessä avuttomiksi, kuolemaa uhmaavan päättäväisiä ja jääkylmästi

harkitsevia sankareita. Jollei sellaista koettelemuksen hetkeä olisi tullut,

tuskin kukaan olisi aavistanut, että tuossa parrattomassa pojassa piili nuori

sankari. Melkein aina on tarpeen jonkinlainen sysäys, jotta nero tulisi

näkyviin. Kohtalon moukarinisku, joka toisen paiskaa maahan, kalskahtaa toisessa

äkkiä teräkseen, ja jokapäiväisyyden verhon pirstoutuessa ilmestyy

hämmästelevien aikalaisten silmien eteen siihen saakka piilossa pysynyt ydin

avoimena kaikkien nähtäviin. Maailma silloin yrittää vetää vastakynttä eikä

tahdo ottaa uskoakseen, että tuo ennen näköjään sen itsensä kaltainen olento

olisi äkkiä muuttunut toiseksi; tapahtuma, joka toistunee jokaisen huomattavan

ihmislapsen kohdalta.



Vaikka esimerkiksi keksijä perustaa maineensa vasta sinä päivänä, jolloin hän

tekee keksintönsä, olisi sentään mieletöntä ajatella, että myöskin nerokkuus

olisi ampunut mieheen vasta tuona samana päivänä ‑ neron kipinä on syntymästä

saakka asunut todella luovat taipumukset saaneen ihmisen otsassa. Todellinen

nero on aina synnynnäistä, se ei ole koskaan kasvatuksen tulos, saati opittua.

Mutta tämä ei, niin kuin jo edellä on tähdennetty, pidä paikkaansa ainoastaan

yksityisen ihmisen, vaan myöskin koko rodun suhteen. Luovina toimivilla

kansoilla on alun alkaen ollut luovia taipumuksia, vaikk'eivät nämä olisikaan

olleet pintapuolisten tarkkaajien havaittavissa. Tällöinkin on niiden ulkonainen

huomaaminen mahdollista ainoastaan toteutettujen tekojen yhteydessä, koska

ulkomaailma kerran ei kykene näkemään neroutta sinänsä, vaan ainoastaan sen

keksintöinä, löytöinä, rakennuksina, kuvina jne. näyttäytyvät ulkonaiset

ilmaukset; mutta vielä silloinkin kestää usein kauan aikaa, ennen kuin se jaksaa

päästä tähän tuntemukseen. Aivan samalla tavoin kuin yksityisen huomattavan

ihmisen elämässä nerokkaat tai ainakin poikkeukselliset taipumukset pyrkivät

käytännössä toteutumistaan kohti vasta erikoisten kiihokkeiden kannustamina,

samoin voi myöskin kansojen elämässä olemassa olevien luovien voimien ja kykyjen

todellinen hyväksikäyttö useinkin alkaa vasta sitten, kun erikoiset tietyt

edellytykset kutsuvat siihen.



Kaikkein selvimmin huomaamme sen siitä rodusta, joka on ollut ja on yhä vieläkin

inhimillisen kulttuurikehityksen kannattaja ‑arjalaisista. Niin pian kuin

kohtalo on johtanut heidät erikoisia olosuhteita kohti, he ryhtyvät heissä jo

piilevinä olleita kykyjään yhä nopeampaan tahtiin kehittämään ja valamaan

havaittaviin muotoihin. Niille kulttuureille, joita he sellaisissa tapauksissa

perustavat, ovat melkein aina leimaa antavina maan laatu, ilmasto sekä ‑ heidän

valtaansa alistamat ihmiset. Tämä viimeksi mainittu seikka on ehkä kaikkein

ratkaisevin. Kuta alkeellisemmat ovat kulttuuritoiminnan teknilliset

edellytykset, sitä välttämättömämpää on, että on käytettävissä apuna

ihmisvoimia, joiden sitten on järjestelmällisesti koottuina ja käytettyinä

korvattava koneiden voima. Vailla tällaista alempien ihmisten

käyttämismahdollisuutta arjalaiset eivät olisi ikinä pystyneet astumaan ensi

askeliaan myöhäisempää kulttuuriaan kohti; aivan samalla tavoin kuin he eivät

olisi ilman eräiden soveliaiden eläinten apua, jotka he ymmärsivät kesyttää,

saaneet kehitetyksi tekniikkaa, joka vuorostaan nyt parhaillaan sallii heidän

vähitellen ruveta tulemaan toimeen ilman juuri noita samoja eläimiä.

Mietelauseessa ’mauri on tehnyt tehtävänsä, mauri saa mennä’ piilee

valitettavasti liiankin syvällinen totuus. Kautta vuosituhansien täytyi hevosen

ihmistä palvella ja olla hänen apunaan sellaisen kehityksen perustuksia

laskettaessa, joka nyt auton, voimavaunun, vuoksi tekee hevosen itsensä

tarpeettomaksi. Muutamassa vuodessa tämä jo lienee lopettanut toimintansa, mutta

ilman sen varhaisempaa avustusta ihmisen olisi ehkä ollut hyvinkin vaikea päästä

siihen, missä hän on tänä päivänä. Niin oli korkeampien kulttuurien

muodostumiselle alempien ihmisten tarjonaolo eräs kaikkein olennaisimpia

edellytyksiä, koska ainoastaan he pystyivät korvaamaan niiden teknillisten

apukeinojen puutteen, joita vailla ei mitään korkeampaa kehitystä ole ensinkään

ajateltavissakaan. Varmastikaan ihmiskunnan ensimmäinen kulttuuri ei pohjautunut

niinkään suuressa määrin kesytettyihin eläimiin kuin alhaisempien ihmisten

käyttöön. Vasta kun kukistetut rodut oli pakotettu orjuuteen, alkoi sama kohtalo

tulla eläinten osaksi, eikä päinvastoin, niin kuin monen ehkä tekisi mieli

luulla. Sillä ensiksi joutui voitettu ihminen kävelemään auran edessä ‑ ja vasta

hänen jälkeensä hevonen. Ainoastaan pasifistinarrit voivat taas tätäkin pitää

inhimillisen häijyyden ja ilkeyden merkkinä jaksamatta käsittää, että tällainen

kehitys oli välttämätön, jotta vihdoinkin olisi päästy sille asteelle, josta

käsin mokomat apostolit nykyisin voivat toitottaa jaarituksiaan kaikkeen

maailmaan.



Ihmiskunnan edistys muistuttaa kiipeämistä loppumattoman pitkiä tikaportaita

ylös; ei pääse ylemmäs, jollei ensin ole selviytynyt alimmista puolapuista.

Samalla tavalla täytyi arjalaisten vaeltaa todellisuuden heille osoittamaa tietä

eikä sellaisia polkuja, jollaisista nykyajan pasifistin mielikuvitus uneksii.

Todellisuuden tie on kyllä ankara ja raskas, mutta sittenpä se vihdoinkin johtaa

sinne, minne toinen kovin mielellään haluaisi ihmiskunnan haaveissaan sijoittaa,

mutta mistä hän valitettavasti ihmiskuntaa pikemminkin loitontaa sen sijaan,

että veisi sen sitä lähemmäksi. Ei ole siis suinkaan sattuma, että ensimmäiset

kulttuurit syntyivät siellä, missä arjalaiset alhaisten kansojen kanssa

kosketuksiin joutuessaan alistivat nämä valtaansa ja tekivät alamaisikseen. Nämä

olivat siten ensimmäisenä teknillisenä apuvälineenä syntyvän kulttuurin

palveluksessa. Sillä tavoin oli sitten se tie, jota arjalaisten oli lähdettävä

kulkemaan, selvästi viitoitettu. Valloittajina he alistivat alemmat ihmiset

valtaansa ja järjestivät sitten näiden käytännöllisen työssä käytön

käskynalaisinaan tahtonsa mukaisesti ja omia tarkoitusperiään silmällä pitäen.

Mutta pannessaan heidät siten hyödylliseen, joskin ankaraan työhön ja toimeen he

eivät ainoastaan säästäneet voitettujen ja kukistettujen henkeä, vaan mene,

tiedä soivat heille osan, joka oli parempikin kuin heidän entinen ns.

vapautensa. Niin kauan kuin he järkähtämättä pitivät yllä valtiaanasemaansa, he

pysyivät, ei ainoastaan todellisina herroina ja valtiaina, vaan myöskin

kulttuurin pystyssä pitäjinä ja kartuttajina. Sillä kulttuuri oli yksinomaan

heidän kykyjensä ja siten siis heidän säilymisensä varassa semmoisenaan. Kun

sitten kukistetut itse alkoivat kehittää itseään ja todennäköisesti myöskin

kielellisesti lähenivät valloittajia, isäntien ja palvelijoiden välinen jyrkkä

raja‑aita hävisi. Arjalaiset luopuivat verensä puhtaudesta ja menettivät siten

oleskeluoikeutensa siinä paratiisissa, jonka olivat itselleen luoneet. He

vajosivat rodunsekoituksessa yhä alemmas, menettivät vähän kerrassaan yhä

suuremmassa määrin kulttuurikykyään, kunnes lopulta alkoivat, ei ainoastaan

henkisesti, vaan myöskin ruumiillisesti muistuttaa enemmänkin kukistettuja ja

alkuasukkaita kuin omia esi‑isiään. Jonkin aikaa he saattoivat vielä elää

vanhastaan olemassa olevien kulttuuriperujen kustannuksella, mutta sitten

tapahtui kangistuminen, ja he vaipuivat vähitellen unohduksiin.



Sillä tavalla sortuvat kulttuurit ja valtakunnat tehdäkseen tilaa uusille

muodostumille. Verensekoitus ja siitä johtunut rodun tason aleneminen on ainoa

kaikkien kulttuurien kuoleutumisen syy; sillä ihmiset eivät tuhoudu hävittyjen

sotien johdosta, vaan siitä syystä, että menettävät sen vastustuskyvyn, joka on

ominaista ainoastaan puhtaalle verelle. Mikä tässä maailmassa ei ole hyvää

rotua, se on akanoita. Kaikki maailmanhistorialliset tapahtumukset ovat

ainoastaan rotujen itsesäilytysvaiston ilmausta joko hyvässä tai pahassa

merkityksessä. Kysymykseen, mitkä ovat arjalaisen ylivoimaisen merkityksen

sisäiset syyt, voidaan sen vuoksi vastata, ettei se ehkä ole niinkään suuressa

määrin etsittävissä heidän itsesäilytysvaistonsa tavallista voimakkaammasta

kehityksestä kuin pikemminkin siitä erikoisesta tavasta, miten tämä

ilmaiseiksen. Omakohtainen elämisen tahto on kaikkialla ja kaikilla yhtä suuri;

ainoastaan sen todellisen vaikutuksen ja ilmenemisen muoto vaihtelee.



Kaikkein alkukantaisimmilla elävillä olennoilla ei itsesäilytysvaisto ulotu omaa

minää ulommaksi. Itsekkyys, niin kuin tätä viettiä nimitämme, menee niillä niin

pitkälle, että se käsittää yksinpä ajankin, niin että juuri kulloinkin kuluva

tuokio vaatii osakseen kaiken huomion eikä tahdo jättää mitään tulevien hetkien

varalle. Eläimet elävät siinä tilassa ainoastaan itselleen, etsivät ruokaa

ainoastaan kun on nälkä ja tappelevat ainoastaan oman henkensä puolesta. Mutta

niin kauan kuin itsesäilytysvaisto ilmaiseiksen tällä tavalla, puuttuu tykkänään

kaikkea perustaa yhteisön perustamiselta, vaikkapa olisi kysymyksessä ainoastaan

sen kaikkein alkeellisin muoto, perhe. Jo koiraan ja naaraan keskeinen yli

puhtaan parittumistoimituksen ulottuva yhteys vaatii itsesäilytysvaiston

laajentumista, koska huoli ja taistelu oman minän puolesta kohdistuu myöskin

toiseen osapuoleen; koiras hakee usein myöskin naaraalle ruokaa, mutta

useimmissa tapauksissa molemmatkin etsivät ravintoa poikasilleen. Melkein aina

on toinen valmis puolustamaan toista, niin että tässä on havaittavissa

ensimmäiset, joskin äärettömän yksinkertaiset uhrimielen muodot. Samassa määrin

kuin tuo mieli laajenee yli perheen ahtaiden puitteiden rajojen, samassa määrin

syntyy mahdollisuuksia suurenpien yhtymien ja lopulta vihdoin todellisten

valtioiden muodostumiselle. Maapallon kaikkein alhaisimmilla ihmisillä on tätä

ominai­suutta ainoastaan erittäin vähäisessä määrässä, niin ettei se useinkaan

ulotu yli perheen muodostumisen rajojen. Kuta suu­rempi sitten on puhtaasti

omakohtaisten etujen ja pyyteiden syrjäyttämisvalmius, sitä enemmän lisääntyy

myöskin laajojen yhteisöjen perustamiskyky.



Tämä uhrimieli, omakohtaisen työn ja, jos niin tarvitaan, oman hengenkin

uhraaminen toisten puolesta, on kaikkein voi­makkaimmin kehittynyt arjalaisilla.

Arjalaisissa eivät ole suu­rinta heidän henkiset ominaisuutensa sinänsä, vaan

se, miten suurta alttiutta he osoittavat asettamaan kaikki kykynsä yhtei­sön

palvelukseen. Itsesäilytysvaisto on heidän keskuudessaan saavuttanut jaloimman

muotonsa, koska he mielellään alistavat oman minänsä yhteisön elämän alaiseksi

ja, milloin hetki niin vaatii, antavat sen myöskin uhriksi. Arjalaisten

kulttuuria muodostavien ja rakentavien kykyjen syynä ja aiheena eivät ole heidän

älylliset lahjansa. Jos heillä; olisi ainoastaan ne, he voisivat niiden avulla

aina vaikuttaa yksinomaan hävittävästi, mutta ei missään tapauksessa

järjestävästi ja suunnittelevasti; sillä jokaisen järjestön sisäisin olemus on

sen varassa, että kukin yksityinen luopuu edustamasta omaa mielipidettään samoin

kuin myöskin omia omakohtaisia etujaan ja uhraa kummatkin suuremman ihmisjoukon

hyväksi.



Vasta tätä yhteisyyden kiertotietä hän saa sitten taas takaisin oman osansa. Hän

ei esimerkiksi enää tee työtä välittömästi omaksi hyväkseen, vaan liittyy

toimintansa välityksin yhteisön puit­teisiin, ei ainoastaan omaksi hyödykseen,

vaan kaikkien hyö­dyksi. Suurenmoisimman, ihmeellisimmän tämän ajatustavan

ilmaisun tarjoaa hänen sanansa työ, jolla hän ei suinkaan käsitä toimintaa

hengen ylläpidoksi semmoisenaan, vaan ainoastaan luovaa toimintaa, joka ei ole

ristiriidassa yhteisön etujen kanssa. Muussa tapauksessa hän leimaa inhimillisen

toiminnan, mikäli se palvelee itsesäilytysvaistoa, välittämättä toisten ihmisten

hyvästä, varkaudeksi, koronkiskonnaksi, rosvoukseksi, murroksi jne. Tämä

mieliala, joka syrjäyttää oman minän pyyteet yhteisön pystyssä pitämisen

hyväksi, on todellakin kaiken todella inhimillisen kulttuurin ensimmäinen

edellytys. Ainoastaan siitä lähtien voivat syntyä kaikki ne ihmiskunnan suuret

työt, jotka perustajalleen kylläkin tuottavat vähän palkkaa, mutta

jälkimaailmalle mitä runsaimman siunauksen. Niin, ainoastaan niiden perusteella

voi ymmärtää, miten siksi useat jaksavat rehellisinä ja kunnollisina pysyen

kestää karun, niukan elämän, joka sälyttää heidän itsensä kannettavaksi

ainoastaan köyhyyttä ja vaatimattomuutta, mutta takaa yhteisön perusteiden

säilymisen. Jokainen työläinen, jokainen talonpoika, jokainen keksijä, virkamies

jne., joka tekee työtä itse koskaan voimatta päästä onneen ja varallisuuteen, on

tuon ylevän aatteen kannattaja, vaikkapa hänen työnsä syvempi tarkoitus häneltä

aina pysyisikin salassa.



Mutta mikä pitää paikkansa työn suhteen ihmisen elämismahdollisuuden ja kaiken

inhimillisen edistyksen perustana, pitää vielä suuremmassa määrin paikkansa

ihmisen ja hänen kulttuurinsa suojan suhteen. Oman hengen uhraaminen yhteisön

olemassaolon puolesta on kaiken uhrimielen kruunu. Ainoastaan se pystyy

estämään, etteivät sitä, minkä ihmiskädet rakensivat, pääse jälleen ihmiskädet

hajoittamaan tai luonto hävittämään. Kielessä on muuten ilmaus, joka mitä

suurenmoisimmalla tavalla osoittaa toimimista siinä mielessä; se ilmaus on

velvollisuuden täyttäminen; se merkitsee sitä, ettei oma itse o1e kaikki

kaikessa, vaan palvelee yhteisöä. Sitä periaatteellista ajatustapaa, josta

sellainen toimintatapa syntyy ja kasvaa, nimitämme ‑ erotukseksi itsekkyydestä,

omanvoitonpyynnistä ‑ idealismiksi, ihanteellisuudeksi. Ymmärrämme sillä

ainoastaan yksilön kykyä uhrautua yhteisön puolesta, lähimmäistensä puolesta.



Mutta miten tärkeää onkaan yhä uudelleen huomata, ettei idealismi suinkaan

tarkoita turhia, tarpeettomia tunteenilmauksia, vaan että se todellakin on

ollut, on vieläkin ja tulee vastakin olemaan sen edellytyksenä, mitä me ihmiset

tarkoitamme inhimillisellä kulttuurilla, jopa että se vasta ensimmäisenä on

luonut ihmisen käsitteen. Tätä sisäistä mielenlaatuaan arjalaisten on

kiittäminen tässä maailmassa saavuttamastaan asemasta, ja sitä on maailman

kiittäminen ihmisestä; sillä se yksin on muovannut puhtaasta hengestä sen luovan

voiman, joka on, yhdistämällä ainoalaatuisella tavalla keskenään raa'an voiman

ja nerokkaan älyn, luonut inhimillisen kulttuurin muisto­merkit. Ilman

ihanteellista mielenlaatua olisivat kaikki, jopa kaik­kein häikäisevimmätkin

hengen kyvyt ainoastaan henkeä semmoisenaan ulkonaista loistetta ilman sisäistä

arvoa, mutta eivät milloinkaan luovaa voimaa. Mutta koska todellinen

ihanteellisuus ei ole mitään muuta kuin yksilön etujen ja pyyteiden ja elämän

alistamista yhteisön alai­siksi, mutta tämä vuorostaan on kaikenlaisten

järjestettyjen muotojen muodostumisen edellytys, se sisimmässään, pohjimmaltaan

vastaa luonnon perimmäistä tahtoa. Se yksin johtaa ihmiset voiman ja vahvuuden

etuoikeuden vapaaehtoiseen tun­nustamiseen ja muovaa heistä niin ollen sen

järjestyksen hiuk­kasia, joka muotoilee ja muodostaa koko maailmankaikkeuden.



Puhtain ihanteellisuus verhoutuu tietämättään, vaistomaisesti syvimpään tietoon.

Miten suuressa määrin tämä pitää paikkansa ja miten vähän todellisella

ihanteellisuudella on tekemistä leikkivän haaveksinnan kanssa, sen voi heti

huomata, jos antaa turmeltumattoman lapsen, esim. terveen pojan, tehdä

valintansa niiden kesken. Sama poika, joka vailla ymmärtämystä ja torjuen

suhtautuu ihanteellisen pasifistin vuodatuksiin, on valmis uhraamaan nuoren

henkensä oman kansansa ihanteen puolesta. Itsetiedottomasti noudattaa vaisto

tällöin lajinsäilyttämisen syvemmällä piilevää välttämättömyyttä, jos niin on

tarpeen vaikka yksilön kustannuksella, ja asettuu vastustamaan pasifististen

lörpöttelijöiden houreita, kun nämä, jotka todellisuudessa ovat ‑ vaikkakin

naamioituneita ‑ pelkurimaisia itsekkäitä olentoja, loukkaavat kehityksen

lakeja; sen ehtona on näet yksityisen uhrimieli yhteisön hyväksi eivätkä

arkamaisten rikkiviisaiden ja luonnon arvostelijoiden sairaalloiset kuvitelmat.

Juuri sellaisina aikoina, jolloin ihanteellinen ajattelutapa uhkaa hävitä,

voimme sen vuoksi heti paikalla huomata sen voiman heikkenemistä, joka muodostaa

yhteisöjä ja siten luo edellytyksiä kulttuurille. Kun sitten itsekkyys kerran

pääsee kansan valtiaaksi, silloin höltyvät järjestyksen siteet, ja omaa onneaan

silmittömästi tavoitellessaan ihmiset vasta lopullisesti syöksyvät taivaasta

helvettiin. Jopa jälkimaailmakin unohtaa ne miehet, jotka palvelivat ainoastaan

omaa etuaan, ja ylistää niitä sankareita, jotka luopuivat omasta yksityisestä

onnestaan.



Arjalaisten jyrkin vastakohta ovat juutalaiset. Tuskin ainoallakaan toisella

maailman kansalla on itsesäilytysvaisto kehittynyt voimakkaammaksi kuin ns.

valitun kansan keskuudessa. Parhaana todistuksena tästä voi pitää sitä

yksinkertaista tosiseikkaa, että tämä rotu yhä vielä on olemassa. Missä tapaa

kansaa, joka on kahden viimeksi kuluneen vuosituhannen aikana sisäisiltä

taipumuksiltaan ja luonteenlaadultaan ollut niin vähäisten muutosten alaisena

kuin juutalaiset? Ja mikä kansa vihdoin on joutunut kokemaan suurempia

mullistuksia kuin tämä kansa ‑ ja kuitenkin aina samana kansana suoriutunut

ihmiskunnan kaikkein valtavimmista onnettomuuksista ja murhenäytelmistä? Miten

äärettömän sitkeä elämisen tahto, lajin säilyttämisen tahto noista tosiseikoista

ilmeneekään! Juutalaisten älylliset ominaisuudet ovat kouliutuneet ja

muokkautuneet vuosituhansien kuluessa. Nykyisin heitä pidetään älykkäinä, ja

sellaisia he ovat tietyssä merkityksessä olleet kaikkina aikoina. Mutta heidän

ymmärryksensä ei ole oman kehityksen, vaan muukalaisten antaman

havainto‑opetuksen tulos. Ei ihmishenkikään pysty kiipeämään korkeuksiin ilman

portaita; se tarvitsee jokaiseen ylöspäin astumaansa askeleeseen menneisyyden

perustaa, vieläpä siinä laajassa merkityksessä, jommoisena tämä voi ilmetä

ainoastaan yleisessä kulttuurissa. Kaikki ajattelu perustuu ainoastaan

vähäiseltä osalta omaan havaintoon, suurimmalta osaltaan edellisten aikojen

kokemuksiin. Yleinen kulttuuritaso tarjoaa yksityiselle ihmiselle, hänen itsensä

useimmissa tapauksissa edes kiinnittämättä siihen huomiota, niin suuren määrän

pohjatietoja, että hän siten varustautuneena helposti kykenee omin neuvoin

astumaan seuraavat askelet eteenpäin.



Esimerkiksi nykyajan poika näkee kasvaessaan ja varttuessaan ympärillään niin

suunnattomat määrät viimeksi kuluneiden vuosisatojen teknillisiä

aikaansaannoksia, ettei hän tule moniinkaan seikkoihin, jotka vielä sata vuotta

sitten olivat arvoituksia kaikkein suurimmille hengille, aivan itsestään selvinä

asioina edes kiinnittäneeksi huomiota, vaikka niillä on ratkaiseva merkitys, jos

hänen mieli voida seurata ja ymmärtää meidän aikamme kyseessä olevalla alalla

saavuttamaa edistystä. Jos vaikka kuinkakin nerokas viime vuosisadan

kaksikymmenluvulla elänyt ihminen voisi nyt yks'kaks' nousta haudastaan, hänen

olisi vaikeampi edes henkisestikään mukautua ja sopeutua nykyiseen aikaan kuin

tavallisen, lahjojensa puolesta keskinkertaisen nykyajan viisitoistavuotiaan

pojan. Sillä häneltä puuttuisi kaikki se suunnaton pohjatietojen määrä, jonka

nykyajan kansalainen kasvaessaan ja varttuessaan nykyisen yleisen kulttuurin

ilmiöiden keskuudessa niin sanoaksemme itsetiedottomasti imee itseensä. Koska

nyt juutalaiset ‑ syistä, jotka ilmenevät heti tuonnempana ‑ eivät ole koskaan

omistaneet omaa kulttuuria, heidän henkisen työskentelynsä perusteet ovat aina

olleet toisten antamia. Heidän älynsä on kaikkina aikoina kehittynyt heitä

ympäröivän kulttuurimaailman vaikutuksesta. Koskaan ei ole tapahtunut

päinvastaista. Sillä vaikk'ei juutalaiskansan itsesäilytysvaisto ole ollutkaan

pienempi, pikemminkin päinvastoin suurempi kuin toisten kansojen, vaikka heidän

henkiset kykynsä hyvin helposti pystyvät tekemään sen vaikutuksen, että ne ovat

toisten kansojen älyllisten taipumusten veroiset, heiltä puuttuu sittenkin

täydellisesti kulttuurikansojen kaikkein olennaisinta edellytystä, ihanteellista

ajattelutapaa.



Juutalaisilla ei uhrautumishalu ulotu yksilön alastonta itsesäilytysvaistoa

pitemmälle. Heidän näennäisesti suuri yhteenkuuluvaisuudentunteensa perustuu

hyvin alkukantaiseen laumavaistoon, jonka kaltaista on tässä maailmassa

havaittavissa monilla muillakin elävillä olennoilla. Tällöin ansaitsee huomiota

se tosiasia, että laumavaisto ajaa keskinäiseen tukemiseen ja avunantoon

ainoastaan niin kauan kuin sellainen näyttää tarkoituksenmukaiselta tai

välttämättömältä yhteisen vaaran uhatessa. Sama susilauma, joka vielä juuri

vast'ikään yksissä tuumin hyökkäsi saaliinsa niskaan, hajaantuu nälkänsä

tyydytettyään kohta taas hajalleen, kukin yksityinen eläin omalle taholleen.

Sama pitää paikkansa hevosten suhteen, jotka kehään kerääntyneinä koettavat

puolustautua päällekarkaajan hyökkäykseltä, hajaantuakseen taas kohta vaaran ohi

mentyä. Samoin on juutalaistenkin laita. Heidän uhrimielensä on pelkästään

näennäistä. Sitä riittää ainoastaan niin kauan kuin jokaisen yksilön olemassaolo

tekee sen ehdottoman välttämättömäksi. Mutta niin pian kuin yhteinen vihollinen

on voitettu, kaikkia uhannut vaara mennyt ohi, ryöstösaalis korjattu talteen,

juutalaisten näennäinen keskinäinen sopusointu lakkaa siinä paikassa tehdäkseen

tilaa heidän alkuperäisille taipumuksilleen. Juutalaiset ovat yksimielisiä

ainoastaan milloin siihen pakottaa yhteinen vaara tai milloin yhteinen saalis

houkuttelee; jos molemmat syyt lakkaavat vaikuttamasta, silloin pääsevät

valloilleen mitä törkeimmän itsekkyyden ominaisuudet, ja yksimielinen kansa

muuttuu käden käänteessä toisiaan verisessä tappelussa raatelevaksi

rottalaumaksi. Jos juutalaiset olisivat tässä maailmassa yksin, he tukehtuisivat

siivottomuuteensa ja törkyisyyteensä yhtä suuressa määrin kuin pyrkisivät

raivokkaassa taistelussa etuilemaan toistensa kustannuksella ja hävittämään

toisensa sukupuuttoon, mikäli ei heidän pelkurimaisuudestaan ilmenevä kaiken

uhrimielen rajaton puute muuttaisi tässäkin tapauksessa taistelua pelkäksi

teatteripeliksi. Kerta kaikkiaan siis osuu harhaan, jos siitä tosiasiasta, että

juutalaiset taistelussa ‑ paremminkin sanoen riistäessään ja rosvotessaan

lähimmäisiään ‑ vetävät yhtä köyttä, tekee sen johtopäätöksen, että heillä olisi

myöskin tiettyä ihanteellista uhrautuvaisuutta. Tässäkään ei juutalaisten

toiminnan määrääjänä ole mikään muu kuin yksilön alaston itsekkyys.



Siitä johtuen onkin juutalaisten valtio ‑ jonka pitäisi olla elävä elimistö

jonkin tietyn rodun säilyttämiseksi ja kartuttamiseksi ‑alueellisesti täysin

rajoittamaton. Sillä tietyn valtioalueen selvä muodostuminen edellyttää aina

valtionrodun ihanteellista ajattelutapaa, mutta erikoisesti oikeaa työn

käsitteen ymmärtämistä. Samassa määrin kuin tällaista asennoitumista puuttuu,

epäonnistuu myöskin jokainen alueellisesti rajallisen valtion muodostamis‑, jopa

pystyssäpitämisyrityskin. Mutta samalla häviää myöskin perusta, jonka varassa

yksin kulttuuria voi syntyä. Tästä syystä juutalaiskansa on kaikista

näennäisistä älyllisistä ominaisuuksistaan huolimatta sittenkin vailla kaikkea

todellista kulttuuria, mutta erikoisesti vailla kaikkea omaa kulttuuria. Sillä

se, mitä juutalaisella nykyisin on valekulttuuria, se on hänen käsissään

enimmäkseen jo turmeltunutta toisten kansojen omaisuutta. Arvosteltaessa

juutalaisia heidän inhimilliseen kulttuuriin suhtautumisensa perusteella täytyy

aina muistaa pitää silmien edessä erikoisen kuvaavana seikkana sitä tosiasiaa,

ettei ole koskaan ollut olemassa juutalaista taidetta eikä ole niin ollen

nykyisinkään, etteivät varsinkaan kaikkien taiteiden molemmat kuningattaret,

rakennustaide ja säveltaide, ole juutalaisuudelle mistään omaperäisestä

kiitollisuuden velassa. Mitä juutalaiset taiteen alalla suorittavat, se on joko

huononnusta tai taiteellista varkautta. Mutta niinpä juutalaisista puuttuvat

kaikki ne ominaisuudet, jotka ovat erikoisia niille armoitetuille kansoille,

joille on suotu luovaa kykyä ja siten kulttuuria. Miten suuressa määrin

juutalaiset pystyvät vain jäljitellen tai paremminkin sanoen turmellen

omaksumaan vierasta kulttuuria, se käy selville siitä, että heidät useimmiten

tapaa juuri semmoisen taiteen alalla, joka tuntuu kaikkein vähimmässä määrin

perustuvan omaan keksimiskykyyn, nimittäin näytelmätaiteessa. Mutta siinäkin

juutalainen on tosiasiassa ainoastaan ilveilijä, pikemminkin matkija; sillä

siinähän häneltä puuttuu kaikkein viimeisintä suunnitelmaa, joka kohottaa

todelliseen suuruuteen; ei edes siinäkään hän ole nerokas muovaaja ja

hahmottelija, vaan ulkonainen jäljittelijä; kaikki hänen käyttämänsä keinot ja

temput eivät sittenkään pysty peittämään hänen sisäisen muotoilemiskykynsä

hengettömyyttä. Mutta tässä tulee kyllä juutalainen sanomalehdistö mitä

herttaisimmin avuksi virittämällä jokaisen, jopa keskinkertaisen poropeukalonkin

kunniaksi, kunhan tämä vain on juutalainen, sellaisen ’hoosiannahuudon’, että

kaikki muut aikalaiset loppujen lopuksi alkavat sittenkin todella uskoa, että

heillä on edessään taiteilija, vaikka todellisuudessa onkin kysymyksessä pelkkä

viheliäinen ilvehtijä.



Ei, juutalaisilla ei ole millään tavoin kulttuuria luovaa voimaa, koska heissä

ei ole eikä ole koskaan ollut ihanteellisuutta, jota vailla ihmisen korkeampaa

kehitystä ei ole olemassakaan. Sen vuoksi heidän älynsä ei voi koskaan vaikuttaa

rakentavasti, vaan hävittävästi ja aivan harvoissa tapauksissa mahdollisesti

enintään kiihottavasti ja hoputtavasti, mutta silloinkin sen voiman perikuvana,

’joka aina pahaa tahtoo, mutta luo hyvää’. Mitään ihmiskunnan edistystä ei

tapahdu heidän ansiostaan, vaan heidän uhallaankin.



Koska juutalaisilla ei ole koskaan ollut valtiota, jonka alue olisi ollut

varmarajainen, eivätkä he niin ollen ikinä ole voineet sanoa mitään kulttuuria

omakseen, syntyi sellainen käsitys, että tässä oli kysymyksessä kansa, joka

olisi luettava paimentolaisten joukkoon. Tämä on yhtä suuri kuin vaarallinenkin

erehdys. Paimentolaisilla on kyllä varmarajainen elintila, he vain eivät sitä

viljele vakinaisesti paikoillaan pysyvinä viljelijöinä, vaan elävät

karjalaumojensa tuotosta, jotka mukanaan he omalla alueellaan siirtyvät paikasta

toiseen. Tämän ulkonaisena syynä on pidettävä maaperän karuutta ja

hedelmättömyyttä, joka ei yksinkertaisesti salli perustaa viljelystiloja. Mutta

syvempänä syynä on kyseellisen ajan tai kansan teknillisen kulttuurin ja

asumisalueen luonnon karuuden välinen epäsuhta. On alueita, joilla arjalaisetkin

ainoastaan runsaan vuosituhannen aikana kehittyneen tekniikkansa avulla pystyvät

saamaan kiinteinä asutuksina laajan maa‑alan valtaansa ja pusertamaan siitä

välttämättömät elämän tarpeet. Jollei heillä olisi sitä tekniikkaa, heidän joko

täytyisi noita alueita karttaa tai sitten kuluttaa koko elämänsä samalla tavoin

paimentolaisina, lakkaamatta kuljeskellen ja muutellen, mikäli ei heidän

tuhatvuotinen kasvatuksensa ja tottumisensa kiinteään asutukseen saisi moista

tuntumaan yksinkertaisesti sietämättömältä. Täytyy muistaa, että Amerikan

mantereen valtauksen aikoina lukuisat arjalaiset elättivät vaivalloisesti

henkeään ansoilla pyydystäjinä, metsästäjinä jne., usein isohkoina ryhminäkin

vaimoineen, lapsineen kaikkineen, lakkaamatta kierrellen paikasta toiseen, niin

että heidän elämänsä muistutti täydelleen paimentolaisten elämää. Mutta niin

pian kuin lukumäärän karttuminen ja paremmat apukeinot tekivät mahdolliseksi

ryhtyä erämaita raivaamaan ja pitämään puoliaan alkuasukkaita vastaan, maassa

syntyi yhä useampia uudisasutuksia.



On ollut tapana purjehtia uskontokunnaksi naamioituneena, niin kauan kuin

ulkonaiset olosuhteet eivät ole sallineet heidän täydellisesti paljastaa

todellista olemustaan. Mutta jahka he arvelivat olevansa kyllin voimakkaita

tulemaan toimeen ilman tuollaista suojapeitettä, he päästivät kyllä verhon

putoamaan ja olivat yks'kaks' semmoisia, miksi monen monet eivät sitä ennen

olleet tahtoneet heitä uskoa: juutalaisia. Juutalaisten elämään loisina toisten

kansakuntien ja valtioiden ruumiissa perustuu pohjimmaltaan se heidän

erikoisuutensa, joka sai Schopenhauerin aikoinaan heistä langettamaan varhemmin

jo mainitun lausunnon, että näet juutalaiset ovat suuria valheen mestareita.

Olemassaolo ajamalla ajaa juutalaisen valehtelemaan, vieläpä lakkaamatta,

jatkuvasti valehtelemaan, samoin kuin se pohjolan asukkaat pakottaa käyttämään

lämpimiä vaatteita. Juutalaisten elämä toisten kansojen sisässä voi ajan oloon

käydä päinsä ainoastaan sikäli kuin heidän onnistuu herättää toisissa se

käsitys, ettei heistä puheen ollen ole kysymyksessä kansa, vaan ‑ joskin

erikoinen ‑ uskonnonyhteys. Mutta tämä on ensimmäinen suuri valhe.



Heidän täytyy, voidakseen viettää kansainloisen‑elämäänsä, turvautua sisäisen

olemuksensa kieltämiseen. Kuta älykkäämpi yksityinen juutalainen on, sitä

paremmin hänelle tämä petos onnistuukin. Jopa asiat voivat kehittyä niin

pitkälle, että isäntäkansan suuret. osat lopulta uskovat ihan vakavissaan, että

juutalaiset tosiaankin ovat ranskalaisia tai englantilaisia, saksalaisia tai

italialaisia, vaikka sellaisia, joilla on erikoinen uskontunnustus. Erikoisesti

sellaiset valtion paikat ja elimet, joita aina tuntuu elähdyttävän

historiallisesti kuuluksi tullut viisauden murto-osa, joutuvat kaikkein

helpoimmin tämän hävyttömän petoksen uhriksi. Itsenäistä ajatteluahan pidetään

noissa piireissä väliin suorastaan syntinä pyhää eteenpäin pääsyä vastaan, niin

ettei sovi ihmetelläkään, ettei esim. Baijerin valtionministeriöllä tänäkään

päivänä ole kalpeinta aavistusta siitä, että juutalaiset ovat erikoisen kansan

eivätkä erikoisen tunnustuksen jäseniä, vaikka pelkkä silmäys juutalaisten omaan

sanomalehtimaailmaan varmasti sen heti osoittaisi kaikkein vaatimattomimmallekin

hengelle. Tosin kyllä ei ’Das Jüdische Echo’ vielä toistaiseksi ole virallinen

lehti eikä niin muodoin moisten hallituksen mahtimiesten järjelle määräävä.

Juutalaiset ovat aina olleet erikoinen kansa, jolla on tietyt rotuominaisuudet,

mutta eivät koskaan uskontokunta; vain menestyäkseen ja päästäkseen eteenpäin he

joutuivat jo varhain etsimään keinoa, joka kääntäisi tämän kansan jäseniin

kohdistuvan epämieluisan huomion näistä pois. Mutta mikäpä keino olisi ollutkaan

tarkoituksenmukaisempi ja samalla viattomamman näköinen kuin uittaa esiin

lainattu uskonnonyhteyden käsite? Sillä siinäkin suhteessa heillä kaikki on

lainatavaraa tai pikemminkin varastettua ‑ oman alkuperäisen olemuksensa vuoksi

ei juutalaisilla voi olla tuollaista uskonnollista laitosta siitäkään syystä,

että heiltä puuttuu ihanteellisuus kaikissa muodoissa, ja samalla myöskin

haudantakaisen elämän usko on heille aivan vieras. Mutta ei voi kuvitella

arjalaisen käsityksen mukaista uskontoa, josta puuttuisi vakaumus elämän

jatkumisesta kuoleman jälkeen jossakin muodossa. Tosiasiassa ei Talmud olekaan

valmistumiseksi tulevaan elämään tarkoitettu kirja, vaan se on tarkoitettu vain

valmistumiseksi käytännölliseen ja siedettävään elämään tässä maailmassa.



Juutalaisten uskonoppi on ensi sijassa ohjeita, miten juutalainen veri on

säilytettävä puhtaana, samoin kuin juutalaisten keskinäisen kanssakäymisen

ohjeita, mutta vielä suuremmassa määrin ohjeita heidän kanssakäymiselleen muun

maailman, siis ei‑juutalaisten kanssa. Mutta tällöinkään ei ole kysymys suinkaan

siveellisistä ongelmista, vaan erinomaisen vaatimattomista taloudellisista

kysymyksistä. Juutalaisten uskonnonopetuksen siveellisestä arvosta on jo

nykyisin olemassa ja on ollut kaikkina aikoina tutkimuksia (ei kylläkään

juutalaisten tekemiä); heidän omat jaarituksensa ovat tietysti sovelletut

tiettyä tarkoitusta silmällä pitäen; nämä verraten yksityiskohtaisen tarkat

tutkielmat asettavat senlaatuisen uskonnon arjalaisten käsitysten mukaan

suorastaan kaameaan valoon. Parhaana tunnusmerkkinä on kuitenkin tämän

uskonnollisen kasvatuksen tuote, juutalainen itse. Hänen elämänsä on ainoastaan

tästä maailmasta ja hänen henkensä todelliselle kristillisyydelle sisäisesti

yhtä vieras kuin hänen olemuksensa kaksituhatta vuotta sitten oli uuden opin

perustajalle itselleen. Totta kyllä tämä ei ensinkään salaillut käsitystään

juutalaisesta kansasta, jopa, kun niin tarvittiin, tarttui ruoskaan

karkottaakseen Herran pyhäköstä nuo kaiken ihmiskunnan viholliset, jotka jo

silloin niin kuin aina pitivät uskontoa ainoastaan kaupallisen ja rahallisen

olemassaolon keinona. Siitä hyvästä Kristus sitten ristiinnaulittiin, mutta

Saksan nykyinen puoluekristillisyys alentuu vaaleissa kerjäämään juutalaisten

ääniä ja pyrkii sitten poliittisissa keinotteluissa hieromaan kauppoja

jumalankielteisten juutalaispuolueiden kanssa, jopa omaa kansaansa vastaan.



Tämän ensimmäisen ja suurimman valheen varaan, etteivät juutalaiset muka ole

erikoinen kansa, vaan uskonto, rakentuu sitten itsestään luonnon pakosta yhä

uusia valheita. Niihin kuuluu muiden muassa juutalaisten kieltä koskeva valhe.

Heillä se ei ole ajatusten ilmaisu‑, vaan niiden salaamiskeinona. Ranskaa

puhuessaan he ajattelevat juutalaisittain, ja saksalaisia säkeitä sorvaillessaan

he ilmaisevat ainoastaan oman kansansa olemusta. Niin kauan kuin juutalaiset

eivät ole päässeet muiden kansojen herroiksi ja valtiaiksi, heidän täytyy

tahtoen tai tahtomattaan puhua näiden kieliä, mutta niin pian kuin nämä olisivat

heidän orjiaan, ne joutuisivat kaikki opettelemaan jonkin yleiskielen (esim.

esperanton!), niin että juutalaiset voisivat senkin kielen avulla helpommin

hallita ja vallita! Miten suuressa määrin tämän kansan koko olemassaolo perustuu

yhä jatkuvaan valheeseen, sen osoittavat verrattomalla tavalla juutalaisten

määrättömästi vihaamat Sionin viisaiden pöytäkirjat. Ne muka perustuvat

väärennykseen, voihkii yhä uudelleen ’Frankfurter Zeitung’ maailman kuultaviin:

parhain todistus siitä, että ne ovat oikeat ja väärentämättömät. Mitä monet

juutalaiset mahdollisesti tekevät itse tietämättään, se on niissä tietoisesti

selitetty. Se juuri on tärkeintä. On aivan yhdentekevää, kenen juutalaisen

päästä nämä paljastukset ovat peräisin, mutta se niissä on ratkaisevaa, että ne

kerrassaan kammottavan varmasti paljastavat juutalaisen kansan olemuksen ja

toiminnan ja osoittavat näiden sisäiset yhteydet samoin kuin myöskin lopulliset,

perimmäiset tarkoitusperät. Mutta niiden parhaana arvosteluna on kuitenkin

todellisuus. Joka punnitsee viimeksi kuluneiden sadan vuoden aikaista

historiallista kehitystä tämän kirjan näkökohdista lähtien, se heti paikalla

ymmärtää juutalaislehdistön huudon ja porun. Sillä jahka tuo kirja on ensin

saatu koko kansan omaisuudeksi, sen tietoon, silloin juutalaisvaaraa voitaneen

jo pitää torjuttuna.



Jos mieli tulla juutalaiset tuntemaan, on paras tutkia heidän tietään, jota he

ovat kulkeneet toisten kansojen keskuudessa jo vuosisatojen kuluessa. Tällöin

riittää, kun tarkkaa tätä ainoastaan yhdestä esimerkistä; silloin jo saa

tarpeelliset tiedot. Koska heidän kehityskulkunsa on aina ja kaikkina aikoina

ollut sama, samoin kuin heidän kalvamansa kansat ovat aina samoja, lienee

sopivaa jakaa sellainen katsaus tiettyihin osiin, joita tässä tapauksessa

yksinkertaisuuden vuoksi merkitsen kirjaimilla.



Ensimmäiset juutalaiset tulivat Germaniaan niinä aikoina, jolloin roomalaiset

tunkeutuivat sinne, ja tietysti kauppiaina niin kuin aina. Kansainvaellusten

myrskyissä he näköjään taas hävisivät, ja niin voidaan Keski‑ ja

Pohjois‑Euroopan uuden ja nyt pysyväisen juutalaistumisen alkuna pitää

ensimmäisten germaanisten valtioiden muodostumisen aikaa. Alkaa kehitys, joka on

aina ollut sama tai samantapainen, missä vain juutalaiset ovat joutuneet

kosketuksiin arjalaisten kansojen kanssa.



a) Samoihin aikoihin, jolloin ensimmäiset kiinteät asutukset syntyvät,

juutalainen on äkkiä paikalla. Hän saapuu kauppamiehenä eikä aluksi suurestikaan

huoli salailla kansallisuuttaan. Hän on vielä juutalainen, osaksi ehkä senkin

vuoksi, että hänen ja isäntäkansan väliset ulkonaiset rotueroavaisuudet ovat

kovin suuret, hänen kielitaitonsa vielä liian vähäinen ja isäntäkansan

eristäytyneisyys liian jyrkkää, jotta hän tohtisi yrittääkään esiintyä minään

muuna kuin vieraana kauppamiehenä. Kun hän on ovela ja notkea ja isäntäkansa

kokematonta, ei se seikka, että hän säilyttää juutalaisen leimansa ja

olemuksensa, merkitse hänelle suinkaan haittaa, vaan pikemminkin etua;

muukalaista kohdellaan ystävällisesti.



b) Vähitellen hän alkaa hitaasti, vähän kerrassaan toimia talouselämässä, ei

tuottajana, vaan yksinomaan välikätenä. Hänellä kun on tuhatvuotinen kauppiaan

tottumus, hän on vielä avuttomia, mutta ennen kaikkea rajattoman rehellisiä

arjalaisia verrattomasti taitavampi, niin että jo lyhyessä ajassa kauppa uhkaa

joutua hänen yksinoikeudekseen. Hän aloittaa rahanlainauksesta, ja tietysti niin

kuin aina kiskurinkoroin. Tosiasiallisesti hän siten myös tuo koron käytäntöön.

Tämän uuden laitoksen vaarallisuutta ei vielä toistaiseksi huomata, vaan

hetkellisen hyödyn vuoksi sitä pidetään jopa tervetulleena.



c) Juutalaisesta on tullut täysin kiinteä asukas, s.o. hän asuu kaupungeissa ja

kauppaloissa erikoisissa kortteleissa ja muodostaa yhä suuremmassa määrin

valtion valtiossa. Kaupan samoin kuin kaiken rahaliikkeen hän anastaa käsiinsä

kuin ainakin kaikkein omimpana etuoikeutenaan käyttäen sitä häikäilemättä

hyväkseen.



d) Rahaliike ja kauppa ovat tyystin joutuneet hänen yksinoikeudekseen. Hänen

kiskurinkorkonsa nostattavat vihdoin vastarintaa, hänen yhä lisääntyvä

julkeutensa suuttumusta, hänen rikkautensa kateutta. Mitta on täynnä, kun hän

rupeaa anastamaan myöskin maata kaupankohteidensa joukkoon ja alentaa sen

myytäväksi, paremmin rahaksi muutettavaksi tavaraksi. Kun hän itse ei

milloinkaan maata viljele, vaan pitää sitä ainoastaan riistovälineenä, jossa

talonpoika mielihyvin saa pysyä paikoillaan, mutta nyt uuden isäntänsä ja

valtiaansa mitä viheliäisimmän kiristyksen puristuksessa, häntä kohtaan tunnettu

vastenmielisyys kasvaa vähitellen avoimeksi vihaksi. Hänen verenimijän

hirmuvaltansa paisuu vihdoin niin suureksi, että syntyy levottomuuksia ja

meteleitä häntä vastaan. Tuota muukalaista ruvetaan tarkkaamaan yhä tarkemmin,

ja hänessä havaitaan yhä uusia vastenmielisiä, tympäiseviä piirteitä ja sisäisiä

ominaisuuksia, kunnes kuilu syvenee ylipääsemättömäksi. Katkerimman hädän

aikoina vihdoin leimahtaa häntä kohtaan kytenyt raivo ilmiliekkiin, ja tyhjiksi

riistetyt ja perikatoon ajetut joukot tarttuvat oman käden oikeuteen päästäkseen

eroon tuosta Jumalan vitsauksesta. He ovat vuosisatojen kuluessa päässeet

hänestä perille ja tuntevat jo hänen pelkän olemassaolonsakin yhtä suureksi

vaaraksi kuin rutto.



e) Mutta nyt juutalainen alkaa paljastaa todellisia ominaisuuksiaan.

Vastenmieliseen, tympeään liehittelyyn turvautuen hän hankkiutuu hallitusten

suosioon, panee rahansa tekemään työtä puolestaan ja varmistaa siten itselleen

yhä uudestaan erioikeuden uhriensa uuteen rosvoamiseen. Vaikka kansan raivo

joskus puhkeaakin ilmi liekkiin iänikuista verijuotikasta kohtaan, tämä ei estä

häntä vähimmässäkään määrässä sukeltautumasta jo muutaman vuoden päästä

uudelleen esiin samoissa paikoissa, joista tuskin on ehtinyt poistua, ja

aloittamasta vanhaa elämäänsä uudelleen alusta. Ei minkäänlainen ahdistaminen

voi saada häntä luopumaan vanhasta tavastaan, ihmisten riistämisestä ja

nylkemisestä, ei pahinkaan vaino häntä karkottaa pois; aina sellaisen jälkeen

hän on lyhyen ajan kuluttua taas vanhalla paikallaan ja entisensä kaltaisena.

Jotta saataisiin ainakin kaikkein pahimmat onnettomuudet estetyksi, aletaan

estää maata joutumasta hänen koronkiskurinkäsiinsä tekemällä yksinkertaisesti

lainsäädäntöteitse maaomaisuuden hankkiminen hänelle mahdottomaksi.



f) Samassa määrin kuin ruhtinaiden valta alkaa kasvaa, juutalainen tunkeutuu yhä

lähemmäs näiden läheisyyteen. Hän kerjää etuuskirjoja ja erioikeuksia, joita

hän alituiseen rahapulassa olevilta herroilta vastaavaa maksua vastaan

mielellään saakin. Niin paljon kuin ne hänelle maksavatkin, hän kyllä muutamassa

vuodessa kiskoo luovuttamansa rahat takaisin korkoineen ja koronkorkoineen. Hän

on todellinen verijuotikas, joka pureutuu kiinni onnettoman kansan ruumiiseen ja

jota ei millään saa pois, kunnes ruhtinaat itse taas tarvitsevat rahaa ja

korkeimman omakätisesti iskevät hänestä hänen imemänsä veren. Sama peli toistuu

aina uudelleen, jolloin ns. Saksan ruhtinaiden osuus on aivan yhtä viheliäinen

kuin juutalaisten itsensäkin. Nuo herrat olivat tosiaankin Jumalan rangaistuksia

omille rakkaille kansoilleen, ja heidän vertauskohtiaan voi löytää ainoastaan

erinäisistä nykyajan ministereistä. Saksan ruhtinaita on kiittäminen siitä,

ettei Saksan kansa päässyt lopullisesti vapautumaan juutalaisvaarasta.

Valitettavasti ei tässä kohdin myöhemminkään tapahtunut mitään muutosta, niin

että juutalaiset vain maksoivat heille tuhatkertaisesti ansaitun palkan niistä

synneistä, joita he olivat tehneet omia kansojaan vastaan. He antoivat pahalle

sormensa, ja se vei koko käden ja koko miehen.



g) Siten juutalainen kietoo ruhtinaat pauloihinsa, ja tämä johtaa viimeksi

mainittujen turmioon. Hitaasti, mutta varmasti hän järkyttää näiden suhdetta

omaan kansaansa, samassa määrin kuin nämä lakkaavat valvomasta oman kansansa

etuja ja sen sijaan muuttuvat alamaistensa hyödykseenkäyttäjiksi. Juutalainen

tietää heidän loppunsa aivan tarkoin ja pyrkii sitä mahdollisuuksien mukaan

jouduttamaan. Hän itse edistää heidän alituista rahapulaansa vieraannuttamalla

heidät yhä kauemmas heidän todellisista tehtävistään, kumartelee ja pokkuroi

mitä pahimmalla tavalla liehakoiden heidän lähettyvillään, viettelee heidät

paheisiin ja tekee itsensä sillä tavalla yhä korvaamattomammaksi. Hänen

taitavuutensa tai paremminkin häikäilemättömyytensä kaikissa raha asioissa

auttaa häntä keksimään yhä uusia keinoja, millä pusertaa jo tyhjiin riistetyistä

alamaisista, jopa nylkeä heistä yhä uusia varoja, jotka yhä lyhyemmässä ajassa

joutuvat menemään kaiken maailman tietä. Niin on sitten jokaisessa hovissa oma

hovijuutalaisensa – niin kuin nimitettiin noita hirviöitä, jotka kiusasivat

kansaparan epätoivon partaalle ja hankkivat ruhtinaille huvituksia

loppumattomiin. Ketäpä sitten enää ihmetyttää, että moiset ihmissuvun

kaunistukset lopulta jo ulkonaisestikin kaunistettiin ja koristettiin ja

korotettiin perinnölliseen aatelissäätyyn; ei siis siinä kyllin, että he senkin

laitoksen tekivät naurettavaksi, he sen vielä lisäksi myrkyttivätkin. Nyt

juutalainen vasta oikein toden teolla pystyy käyttämään asemaansa omaksi

edukseen. Lopulta hänen ei tarvitse enää muuta kuin kastattaa itsensä

päästäkseen osalliseksi maan omien lasten kaikista mahdollisuuksista ja

oikeutuksista. Senkin jutun hän hoitelee, ja varsin usein kirkon iloksi, joka on

saanut uuden pojan, ynnä myös Israelin iloksi onnistuneen huijauksen johdosta.



h) Juutalaisissa alkaa nyt tapahtua muutos. Tähän asti he ovat olleet

juutalaisia ja esiintyneet sellaisina, s.o. ei ole pantu lainkaan painoa siihen

seikkaan, että olisi tahdottu esiintyä minään muina, eikä sellaista olisi hevin

voinut yrittääkään, kun molemmilla puolin on siksi silmäänpistävät rodun

tunnusmerkit. Vielä Fredrik Suuren aikoina ei kenenkään ihmisen mieleenkään

juolahda muuta kuin pitää juutalaisia vieraana kansana, ja vielä Goetheä

kauhistaa ajatus, etteivät kristittyjen ja juutalaisten väliset avioliitot olisi

vastaisuudessa laissa kielletyt. Mutta Goethe ei sentään toki ollut, sen taivas

tietäköön, ainakaan taantumuksellinen, saati uskonkiivailija; hänen suustaan ei

puhunut mikään muu kuin veren ja järjen ääni. Niin siis kansa huomasi ‑ kaikista

hovien häpeällisistä teoista huolimatta juutalaisen vaistomaisesti vieraaksi

osaseksi omassa ruumiissaan ja suhtautuikin häneen sen mukaisesti.



Mutta nyt tässä piti tapahtua muutos. Toistatuhatta vuotta kestäneen ajanjakson

kuluessa juutalainen oli oppinut siksi hyvin hallitsemaan isäntäkansan kieltä,

että hän nyt arvelee tohtivansa vastaisuudessa vähän vähemmän korostaa

juutalaisuuttaan ja työntää saksalaisuuttaan enemmän etualalle; sillä niin

naurettavalta ja mielettömältä kuin semmoinen ensi alussa voikin näyttää, hän

sentään heittäytyy niin julkeaksi, että muuttautuu germaaniksi, tässä

tapauksessa siis saksalaiseksi. Se merkitsee erästä kaikkein häpeällisintä

petosta, mitä ylipäänsä voi ajatella. Koska hänellä ei ole saksalaisuudesta

mitään muuta kuin sen kielen ‑ vieläpä mitä hirvittävimmällä tavalla ‑

solkkaamisen taito, mutta hän ei ole milloinkaan kansaan sekoittunut, hänen koko

saksalaisuutensa on yksinomaan hänen kielensä varassa. Mutta rotu ei perustu

kieleen, se perustuu yksinomaan vereen; seikka, jota kukaan ei tiedä paremmin

kuin juutalainen itse, joka juuri kielensä säilyttämiseen panee hyvin vähän

painoa, mutta sen sijaan antaa mitä suurimman arvon verensä säilyttämiselle

puhtaana. Ihminen voi ilman muuta vaihtaa kieltä, toisin sanoen hän voi käyttää

jotakin toista kieltä; mutta hän lausuu siinä tapauksessa uudella kielellä omia

vanhoja ajatuksiaan; hänen sisin olemuksensa ei muutu. Tämän osoittaa kaikkein

parhaiten juutalainen, joka voi puhua vaikka tuhatta eri kieltä, mutta silti

kuitenkin pysyy juutalaisena. Hänen luonteenominaisuutensa ovat pysyneet

entisellään, vaikka hän olisi kaksituhatta vuotta sitten puhunut Ostiassa

latinaa tai jauhokeinottelijana nykyisin solkkaisi saksaa. Aina hän on sama

juutalainen. Ettei normaali saksalainen ministerineuvos tai korkea

poliisivirkamies tätä itsestään selvää asiaa ymmärrä, se on valitettavasti

myöskin itsestään selvää, koska tuskin on mitään vaistottomampaa ja

hengettömämpää olemassakaan kuin Saksan nykyisen esikuvallisen valtiovallan

palvelijat.



Syy, minkä vuoksi juutalainen päättää yks'kaks muuttautua saksalaiseksi, on

ilmeinen. Hän tuntee, miten ruhtinaiden valta alkaa vähitellen horjua, ja rupeaa

sen vuoksi hyvissä ajoin etsimään alustaa jalkojensa alle. Edelleen on hänen

rahavaltansa kaikessa talouselämässä jo edistynyt niin pitkälle, ettei hän enää

pysty ilman maan kansalaisen oikeuksia tukemaan koko tuota suunnatonta

rakennelmaa, ei ainakaan hänen vaikutusvaltansa voi enää ilman sitä kohota.

Mutta hän haluaa kumpaakin; kuta korkeammalle hän kiipeää, sitä

houkuttelevampana kohoaa menneisyyden verhosta vanha, hänelle ammoin luvattu

päämäärä, ja kuumeisen kiihkeästi hänen kansansa terävimmät aivot näkevät

maailmanherruuden jo taaskin lähestyvän heidän saavutettaviinsa. Niinpä hänen

ainoa pyrkimyksensä on kohdistunut siihen, että hänen on saatava täydelliset

valtionkansalaisen oikeudet. Tämä on syynä siihen, että juutalainen on lähtenyt

pois ghetosta.



i) Sillä tavalla kehittyy hovijuutalaisesta hitaasti, vähän kerrassaan

kansanjuutalainen, mikä tietystikin merkitsee: juutalainen pysyttelee yhä vielä

niin kuin ennenkin korkeiden herrojen lähettyvillä, jopa pyrkii yhä kiivaammin

tunkeutumaan heidän piiriinsä; mutta samaan aikaan alkaa hänen rotunsa toinen

osa veljeillä kunnon kansan kanssa. Jos ajattelee, miten paljon hän on

vuosisatojen kuluessa tehnyt syntiä juuri laajoja kansankerroksia kohtaan, miten

on näitä yhä uudelleen armottomasti pusertanut ja imenyt tyhjiin, jos ajattelee

edelleen, kuinka kansa on oppinut häntä siitä hyvästä vähitellen vihaamaan ja on

lopulta käsittänyt koko hänen olemassaolonsa taivaan rangaistukseksi muille

kansoille, voi ymmärtää, miten vaikeaksi tuollaisen täyskäännöksen teko

pakostakin juutalaiselle muodostuu. Niin, on tosiaankin vaivalloinen urakka, kun

pitää omille nylkemilleen uhreille noin vain käden käänteessä esittäytyä

ihmisystävänä. Niinpä hän ensi työkseen ryhtyykin kansan silmissä vuorostaan

sovittamaan sitä, mitä on tähän saakka sitä vastaan rikkonut. Hän aloittaa

muodonmuutoksensa ihmiskunnan hyväntekijänä. Koska hänen uudella hyvyydellään on

asiallinen pohja, hän ei voi liioin vedota vanhaan Raamatun sanaan, että älköön

vasen käsi tietäkö, mitä oikea tekee, vaan hänen täytyy tahtoen tai tahtomattaan

mukautua siihen, että antaa mahdollisimman monien tietää, miten syvästi hän

tuntee suurten joukkojen kärsimykset ja mitä kaikkea hän omasta puolestaan

mieskohtaisesti niitä vastustaakseen uhraa. Tällaiseen, hänellä muuten

synnynnäisen vaatimattomaan tapaan hän toitottelee ansioitaan muun maailman

kuultaviin niin kauan, kunnes tämä tosiaankin. alkaa häntä uskoa. Joka ei sitä

usko, tekee muka hänelle katkeraa vääryyttä. Jo lyhyen ajan kuluttua hän alkaa

vääristellä asioita sillä tavalla, kuin siihen saakka olisi ainoastaan hänelle

itselleen tapahtunut vääryyttä eikä päinvastoin. Varsinkin tyhmyreihin sellainen

menee, eivätkä he sitten voi olla raukkaa onnetonta surkuttelematta.



Muuten olisi tässä vielä huomautettava, ettei juutalainen kaikesta

uhrimielestään huolimatta itse kuitenkaan omakohtaisesti tietystikään

milloinkaan köyhdy. Hän kyllä ymmärtää jakaa ja järjestää, niin, monestikin

hänen hyväntekeväisyytensä on todellakin verrattavissa ainoastaan lannoitukseen,

jota ei liioin hajoiteta pellolle rakkaudesta peltoa kohtaan, vaan pitäen

silmällä omaa tulevaa menestystä. Joka tapauksessa kuitenkin kaikki tietävät

suhteellisen lyhyessä ajassa, että juutalaisesta on tullut hyväntekijä ja

ihmisystävä. Tosiaankin merkillinen muodonmuutos! Mutta se, mitä muissa

ihmisissä pidetään enemmän tai vähemmän itsestään selvänä, herättää tällöin mitä

suurinta hämmästystä, jopa monissa ihan ilmeistä ihailua, sen vuoksi, ettei

semmoinen juutalaisessa ole itsestään selvä asia. Siitä johtuu, että hänelle

jokainen tuommoinen teko luetaan vielä paljon suuremmaksi ansioksi kuin muille

ihmisille. Mutta ei vielä siinä kyllin: juutalainen muuttuu yks'kaks'

vapaamieliseksi, liberaaliksi, ja rupeaa haaveilemaan ihmiskunnan edistyksen

välttämättömyydestä. Hitaasti, vähitellen hän siten tekee itsestään uuden ajan

puhemiehen.



Mutta samalla hän tietenkin yhä perusteellisemmin hävittää todella kansallisen

talouselämän perusteita. Osakkeiden kiertotietä käyttäen hän tunkeutuu

kansallisen tuotantotoiminnan kiertokulkuun, tekee siitä ostettavan, helpommin

rahaksi muutettavan kaupustelun kohteen ja riistää siten liikeyhtymiltä

henkilökohtaisen omistuksen perusteet. Mutta silloin vasta todella alkaa

työnantajien ja työntekijöiden kesken se sisäinen vieraantuminen, joka

tuonnempana johtaa valtiolliseen luokkajakoon. Lopulta sitten juutalaisen

vaikutus talouselämään kasvaa kammottavan nopeasti pörssin avulla. Hänestä tulee

kansallisen työvoiman omistaja tai ainakin sen valvoja. Poliittisen asemansa

vahvistamiseksi hän koettaa repiä maahan ne rodulliset ja valtionkansalaisuuden

rajat, jotka sentään vielä toistaiseksi häntä kohtaavat joka askelella. Hän

taistelee siinä tarkoituksessa koko hänelle ominaisen sitkeyden voimalla

uskonnollisen suvaitsevaisuuden puolesta ‑ ja tyystin hänen valtaansa joutunut

vapaamuurarilaitos on hänellä oivallisena aseena, minkä avulla taistella

tarkoitusperiensä puolesta ja myöskin tunkeutua niihin. Hallitsevat piirit

samoin kuin valtiollisen ja taloudellisen elämän ylimmät porvaristopiirit

joutuvat vapaamuurariuden lankojen avulla hänen verkkoihinsa, näiden itsensä

sitä edes tarvitsematta aavistaakaan.



Ainoastaan kansaa semmoisenaan tai pikemminkin sitä säätyä, joka on juuri

ruvennut heräämään ja taistellen hankkimaan itselleen kuuluvia oikeuksia ja

vapauksia, ei voi vielä sillä keinoin saada tarpeeksi syvälti ja laajalti

valtaansa. Mutta tämä juuri on tärkeämpää kuin kaikki muu; sillä juutalainen

tuntee, että hänen nousunsa vallitsevaan asemaan on mahdollista ainoastaan, jos

hänen edellään on tienraivaaja, valmentaja; mutta semmoiseksi hän luulee

havaitsevansa porvariston, nimenomaan sen laajimmat kerrokset. Mutta

hansikkaantekijöitä ja palttinankutojia ei käy pyydystäminen vapaamuurariuden

pienisilmäiseen verkkoon, vaan tässä on tartuttava karkeampiin, mutta ei silti

vähemmän tehokkaisiin keinoihin. Niin tulee juutalaisuuden palvelukseen

vapaamuurariuden lisäksi toisena aseena sanomalehdistö. Sen hän an käsiinsä

kaiken sitkeytensä ja oveluutensa voimalla. Sen avulla hän alkaa vähitellen

kouristaa koko julkista elämää puristukseensa, kietoa sitä pauloihinsa johtaa

ja ohjailla sitä, koska hän nyt pystyy kasvattamaan ja ohjaamaan sitä mahtia,

joka yleisen mielipiteen nimisenä tunnetaan nykyisin paremmin kuin vielä

muutamia vuosikymmeniä sitten. Samalla hän aina omasta kohdastaan heittäytyy

muka kovin tiedonhaluiseksi, kiittää ja ylistää jokaista edistysaskelta, mutta

eniten sellaisia, jotka johtavat toisten turmioon; sillä kaikkea tietoa ja

kaikkea kehitystä hän arvostelee aina ainoastaan sen perusteella, millaisen

mahdollisuuden se tarjoaa hänen oman kansansa hyödyttämiseen, ja missä sellaista

ei ole olemassa, hän on kaiken valon leppymätön verivihollinen, jokaisen

todellisen kulttuurin vihaaja. Siten hän käyttää kaiken tiedon, mitä omaksuu

toisten kouluissa, ainoastaan oman rotunsa palvelukseen. Mutta omaa

kansallisuuttaan hän varoo ja varjelee visummin kuin koskaan ennen. Vaikka hän

näyttää ihan pursuavan valistusta, edistystä, vapautta, ihmisyyttä jne., hän

itse harjoittaa mitä ankarinta oman rotunsa eristämistä. Tosin kyllä hän väliin

naittaa naisiaan vaikutusvaltaisille kristityille, mutta mieskantansa hän

periaatteesta säilyttää aina puhtaana. Hän myrkyttää toisten veren, mutta

varjelee omansa. Juutalainen ei ota juuri koskaan vaimokseen kristittyä naista,

vaan kristitty menee naimisiin juutalaisnaisen kanssa. Mutta sekarotuiset

lap­set tulevat melkein aina juutalaiseen vanhempaansa. Varsinkin osa Saksan

ylintä aatelia on tästä syystä menemässä kokonaan rappiolle. Juutalaiset

tietävät tämän varsin hyvin ja ajavat sen vuoksi suunnitelmallisesti

rodullisten vastustajiensa henkisesti johtavan kansankerroksen

aseistariisumista. Mutta naamioi­dakseen hankkeensa ja tuudittaakseen uhrinsa

turvallisuu­teen hän yhä enemmän puhuu ja paasaa kaikkien ihmisten

yhdenvertaisuudesta, rotuun ja ihonväriin katsomatta. Ja type­rykset alkavat

häntä uskoa.



Kun kuitenkin hänen koko olemuksessaan on yhä vielä liian voimakkaana kovin

oudon ja vieraan haju, jotta varsinkaan kansan laajat kerrokset ilman muuta

kävisivät hänen pyydyksiinsä, hän panee sanomalehdistönsä muovaamaan hänestä

kuvan, joka vastaa todellisuutta yhtä vähässä määrin kuin toiselta puolen

palvelee hänen tähtäämiään tarkoitusperiä. Varsinkin pilalehdissä pyritään

juutalaiset esittämään pienenä, vaarattomana kansana, jolla kerta kaikkiaan on

omat erikoisuutensa niin kuin kaikilla muillakin kansoilla, mutta jossa on,

vaikka kylläkin hieman oudolta tuntuvan elehtimisen takana, sentään

havaittavissa mahdollisesti kyllä hullunkurisen ja naurettavan, mutta kuitenkin

aina perin rehellisen ja hyväntahtoisen sielun merkit. Niin kuin aina hänet

pyritään osoittamaan pikemminkin merkityksettömäksi kuin vaaralliseksi. Hänen

lopullisena päämääränään tällä asteella on demokratian voitto eli, niin kuin hän

sen käsittää: parlamentarismin valta. Se vastaa parhaiten hänen tarpeitaan;

torjuu luotaan persoonallisuuden ‑ ja asettaa sen tilalle tyhmyyden,

kyvyttömyyden ja eikä suinkaan viimeiselle tilalle ‑ pelkurimaisuuden

enemmistön. Lopputuloksena on pakostakin yksinvallan kukistuminen, jonka täytyy

nyt tapahtua ennemmin tai myöhemmin.



j) Suunnaton taloudellinen kehitys johtaa kansan yhteiskunnallisen kerrostumisen

muutoksen. Pienkäsityön vähitellen kuollessa ja itsenäisen olemassaolon

mahdollisuuksien käydessä sen tekijöille yhä harvemmiksi nämä vaipuvat aivan

ilmeisesti köyhälistöksi. Syntyy teollisuuden tehdastyöläinen, jonka

olennaisimpana tuntomerkkinä on, että hän tuskin koskaan myöhemmässä elämässään

pystyy perustamaan omaa toimeentuloaan. Hän on todellisimmassa merkityksessä

omaisuudeton, hänen vanhuudenpäivänsä ovat tuskaa ja vaivaa ja tuskin enää

ansaitsevat elämän nimeä.



Jo kerran aikaisemmin oli syntynyt samantapainen asiaintila, joka pakottavasti

vaati ratkaisuaan ja johon ratkaisu saatiinkin. Talonpoikien ja käsityöläisten

rinnalle oli vähitellen syntynyt uusi sääty, ‑ varsinkin valtion ‑virkamiehet ja

toimenhaltijat. Hekin olivat sanan todellisimmassa merkityksessä

omaisuudettomia. Valtio keksi vihdoin pääsykeinon tästä epäterveestä

asiaintilasta sillä tavalla, että otti valtion toimenhaltijoiden, jotka itse

eivät pystyneet turvaamaan vanhuutensa päiviä, huoltamisen omaksi huolekseen ja

saattoi voimaan eläkelaitoksen, vanhuudeneläkkeen. Vähitellen noudattivat yhä

useammat liikeyritykset tätä esimerkkiä, niin että nykyisin Saksassa jokainen

vakinaisessa henkisessä työssä oleva saa myöhemmin eläkettä, sikäli kuin

liikeyritys jo on kasvanut tietyn kokoiseksi tai ylittänyt tietyn suuruuden

rajan. Ja vasta valtionvirkamiesten vanhuuden turvaaminen pystyi heidät

kasvattamaan sellaiseen epäitsekkääseen velvollisuudentuntoon, joka oli

sodanedellisenä aikana Saksan virkamieskunnan ylevin, parhain ominaisuus. Sillä

tavalla pelastettiin kokonainen sääty, joka pysyi omaisuudettomana, viisaalla

tavalla joutumasta yhteiskunnalliseen kurjuuteen ja siten liitetyksi

kansankokonaisuuteen.



Nyt tämä sama kysymys oli uudelleen, ja tällä kertaa vielä paljon suuremmassa

mitassa, joutunut valtion ja kansakunnan ratkaistavaksi. Yhä uusia, miljooniin

nousevia ihmisjoukkoja muutti talonpoikaiskodeista suurkaupunkeihin ansaitsemaan

jokapäiväistä leipäänsä vastaperustetuissa teollisuuslaitoksissa. Tuon uuden

säädyn työ‑ ja elämänolot olivat lievimmin sanoen murheelliset. Jo vanhojen

käsityöläisten tai talonpoikienkaan entisten työmenetelmien konemainen

siirtäminen uusiin muotoihin ei käynyt lainkaan päinsä. Ei edellisten enempää

kuin jälkimmäistenkään toimintaa voinut enää verrata niihin ponnistuksiin, joita

teollisuustyöläisen on suoritettava. Vanhassa käsityöammatissa ei aika ehkä

ollut kovin tärkeä tekijä, mutta uusissa työmenetelmissä sen merkitys oli sitä

suurempi. Vanhojen työaikojen muodollisesta omaksumisesta suurteollisuudessa oli

suorastaan kohtalokkaat seuraukset; sillä tosiasialliset varhaisemmat

työsuoritukset olivat nykyisten tehokkaiden työmenetelmien puutteessa verraten

pienet. Jos siis varhemmin oli jaksettu tehdä vielä neljän‑, viidentoista tunnin

työpäiviä, niitä ei varmastikaan enää pystytty kestämään sellaisena aikana,

jolloin jokainen minuuttikin käytetään äärimmäisen tarkoin. Todellakin oli

moisesta mielettömästä vanhojen työaikojen semmoisinaan soveltamisesta uuteen

teollisuustoimintaan kahteenkin suuntaan onneton tulos: terveys turmeltui ja

usko korkeampaan oikeuteen hävisi. Vihdoin tulivat vielä kaiken lisäksi

toisaalta kurjan kurjat palkat, toisaalta työnantajien ilmeisesti sitäkin

parempi asema. Maaseudulla ei voinut olla yhteiskunnallista kysymystä, kun sekä

isäntä että renki tekivät samaa työtä ja ennen kaikkea söivät samassa pöydässä.

Mutta siinäkin tapahtui muutos. Työntekijöiden ero työnantajasta näyttää

nykyisin lopullisesti toteutuneen elämän kaikilla aloilla. Miten syvälle Saksan

kansan sisäinen juutalaistuminen tällöin jo on edistynyt, sen voi huomata siitä

kovin vähäisestä kunnioituksesta, jollei suorastaan halveksinnasta, mitä

käsityötä kohtaan sellaisenaan osoitetaan. Tämä ei ole saksalaista. Ensin Saksan

elämän ulkolaistuminen, joka todellisuudessa kuitenkin oli juutalaistumista,

muutti aikoinaan käsityötä kohtaan tunnetun kunnioituksen tietyksi kaikkeen

ruumiilliseen työhön ylimalkaan kohdistuvaksi halveksinnaksi.



Niin syntyy tosiasiassa uusi, vain varsin vähän arvossa pidetty sääty, ja joskus

vielä sukeltautuu pakostakin ilmoille kysymys, onko kansassa todella voimaa omin

voiminsa liittää jälleen yhteiseen yhteiskuntaan tämä uusi sääty, vai vieläkö

säätyero laajenee edelleen kuin eri kansanluokkien väliseksi kuiluksi. Mutta

yksi asia on varma: tuolla uudella säädyllä ei suinkaan ollut riveissään

huonoimpia aineksia, vaan päinvastoin joka tapauksessa kaikkein

toimintatarmoisimmat. Ns. kulttuurin liikahienontavat vaikutukset eivät olleet

vielä päässeet tekemään sen keskuudessa hajoittavaa ja hävittävää työtään. Uuden

säädyn suuret joukot eivät vielä olleet poteneet pasifistisen heikkouden myrkyn

vaikutuksia, vaan ne olivat terveitä ja rotevia ja, jos niin tarvittiin,

kovakouraisiakin. Kun porvaristo ei tästä erinomaisen tärkeästä ja

merkityksellisestä kysymyksestä ylipäänsä välittänyt, vaan antoi

välinpitämättömänä asioiden mennä menoaan, päättivät juutalaiset käyttää

hyväkseen tässä tarjoutuvia arvaamattomia tulevaisuudenmahdollisuuksia, ja

järjestäessään toisaalta ihmisriiston kapitalistiset menetelmät kaikkein

viimeisimpiä johtopäätöksiä myöten he lyöttäytyivät samalla oman henkensä ja

hallintansa ja vallintansa uhrien pariin, näiden ystäviksi, ja ennen pitkää he

jo olivat sen taistelun johdossa, jota nämä käyvät omaa itseään vastaan.

Tietenkin vain aivan kuvaannollisesti sanoen omaa itseään vastaan; sillä

valehtelemisen taidon suurmestarit ymmärtävät kyllä aina näyttäytyä puhtaina ja

laittamattomina ja lykätä syyn toisten niskoille. Koska he menevät julkeudessaan

niin pitkälle, että itse johtavat joukkoja, nämä eivät tule ollenkaan

ajatelleiksikaan, että tässä voisi olla kysymyksessä kaikkien aikojen

häpeällisin petos.

Ja kuitenkin asia oli siten.



Tuskin tämä uusi sääty oli alkanut selviytyä yleisestä taloudellisesta

uudestimuodostumisestaan, kun jo juutalaiset kohta näkivät selvästi silmiensä

edessä heidän oman eteenpäinpääsynsä uuden valmentajan. Ensin juutalaiset olivat

käyttäneet porvaristoa muurinmurtajana läänitysmaailmaa vastaan, nyt vuorostaan

työntekijää porvarillista maailmaa vastaan. Kun he olivat aikoinaan osanneet

porvariston suojassa ja turvin keinotella itselleen kansalaisoikeudet, he

toivoivat nyt työläisten taistelusta olemassaolostaan löytävänsä tien omaan

valtaansa ja herruuteensa. Tästä lähtien ei työläisillä enää ole ollut muuta

tehtävää kuin taistella juutalaisen kansan tulevaisuuden puolesta. Itse

tietämättään heidät asetetaan juuri sen vallan palvelukseen, jota vastaan he

luulevat taistelevansa. Heidän sallitaan näön vuoksi rynnätä pääoman kimppuun,

ja juuri sillä tavalla voidaan heidät kaikkein helpoimmin panna taistelemaan

juuri tämän puolesta. Samalla aina huudetaan kansainvälistä pääomaa vastaan,

mutta todellisuudessa tarkoitetaan kansallista talouselämää. Tämä näet olisi

tuhottava, jotta kansainvälinen pörssi pääsisi voitonriemuissaan temmeltämään

sen ruumiskedolla. Juutalainen menettelee tällöin seuraavalla tavalla: Hän

lyöttäytyy työläisen ystäväksi, teeskentelee säälivänsä tämän kohtaloa, jopa on

kuohuksissaan tämän elämänosasta, joka on kurjuutta ja köyhyyttä, saavuttaakseen

tätä tietä työläisen luottamuksen. Hän vaivautuu tutkimaan kaikkia tämän joko

todellisia tai myöskin kuviteltuja yksityisiä elämän kovia puolia‑ ja pyrkii

samalla herättämään hänessä moisen olotilan muutoksen kaipuuta. Jokaisen

arjalaisen ihmisen sisimmässä jossakin muodossa uinuvan yhteiskunnallisen

oikeudenmukaisuuden tarpeen hän osaa tavattoman viisaasti kiihdyttää vihaksi

onnen paremmin suosimia kohtaan antaen samalla yhteiskunnallisten epäkohtien

poistamistaistelulle aivan varman maailmankatsomuksen leiman. Hän perustaa

marxilaisen opin.



Esittäessään tuota oppia ja siihen samalla erottamattomasti yhdistettyinä

kokonaista joukkoa yhteiskunnallisesti oikeutettuja vaatimuksia hän yhtälailla

edistää sen leviämistä kuin samalla toisaalta kunnollisten ihmisten

vastenmielisyyttä vaatimuksiin suostumista kohtaan, jotka semmoisessa muodossa

ja semmoisessa seurassa esitettyinä tuntuvat heti alun alkaen kohtuuttomilta ja

vääriltä, jopa mahdottomilta täyttää. Sillä tuon puhtaasti yhteiskunnallisten

ajatusten vaipan alla on kätkössä suorastaan pirullisia tarkoitusperiä, jopa

niitä pidetään aivan julkisestikin mitä röyhkeimmin selvästi näkyvissä. Tuo oppi

on erottamatonta järjen ja inhimillisen järjettömyyden sekoitusta, mutta aina

sellaista, että ainoastaan mielettömyys voi tulla todellisuudeksi, mutta ei

koskaan järki. Kerta kaikkiaan kieltämällä persoonallisuuden ja samalla

kansallisuuden sekä tämän rodullisen sisällyksen se murskaa koko inhimillisen

kulttuurin alkuperusteet, koska kulttuuri lepää juuri noiden tekijöiden varassa.

Tämä on marxilaisen maailmankatsomuksen todellinen, sisin ydin, sikäli kuin

rikollisten aivojen tekelettä saa nimittää maailmankatsomukseksi. Murskaamalla

persoonallisuus ja tutu saadaan kaadetuksi olennaisin este alempiarvoisen

herruuden ja valtiuden tieltä ‑, mutta tuo alempiarvoinen on juuri juutalainen.

Tuon opin tarkoituksena on juuri taloudellinen ja valtiollinen mielettömyys.

Sillä juuri se pidättää kaikkia todella älykkäitä ihmisiä asettumasta sen

palvelukseen, jota vastoin henkisesti vähemmän vireät ja taloudellisista

asioista tietämättömät rientävät liput liehuen sitä kohti. Mutta tämän liikkeen

älymystön ‑ sillä tämäkin liike tarvitsee pystyssä pysyäkseen älymystöä ‑

juutalaiset uhraavat omista riveistään.



Niin syntyy juutalaisten johdossa puhdas käsityöntekijäinliike, jonka

näennäisenä tarkoituksena on parantaa työläisten asemaa, mutta todellisuudessa

sen tarkoitusperä on kaikkien ei‑juutalaisten kansojen orjuuttaminen ja sitä

tietä niiden tuhoaminen. Mitä vapaamuurarius ns. älymystön piireissä panee

alkuun kansallisen itsesäilytysvaiston yleistä pasifistista lamauttamista, se

välitetään suuren, nykyisin aina juutalaisen sanomalehdistön toiminnan avulla

suurempien joukkojen, ennen kaikkea porvariston keskuuteen. Näihin molempiin

hävityksen aseisiin liittyy nyt kolmas ja verrattomasti peloittavin ja hirvein,

raa'an väkivallan järjestö. Marxilaisuuden on määrä isku‑ ja hyökkäysjoukkoina

täydentää, mitä molempien ensin mainittujen aseiden murentamistyö on jo

valmistavasti muokannut kypsäksi luhistumiseen. Siten täyttyy todellakin

mestarillinen yhteistoiminta, niin ettei tosiaan tarvitse ihmetellä, kun

taistelussa sitä vastaan enimmäkseen jäävät kaikkein pahimmin alakynteen juuri

ne laitokset, jotka kovin mielellään kuvittelevat edustavansa enemmän tai

vähemmän tarumaista valtion arvovaltaa. Saksan ylemmän ja ylimmän

valtionvirkamiehistön keskuudesta juutalaiset ovat (lukuun ottamatta muutamia

poikkeuksia) aina löytäneet hävitystyönsä myöntyväisimmät apurit. Mateleva

alamaisuus ylöspäin j a kopea pystynokkaisuus alaspäin ovat tuolle säädylle yhtä

luonteenomaisia kuin usein suorastaan taivaaseen saakka huutava ahdasjärkisyys,

jonka voittaa ainoastaan monesti suorastaan ällistyttävä omahyväisyys ja

itserakkaus. Mutta nämä tämmöiset ovat sellaisia ominaisuuksia, joita

juutalaiset Saksan viranomaisissa juuri tarvitsevat ja joita he sen vuoksi myös

suosivat. Käytännöllinen taistelu, joka nyt alkaa, sujuu karkein piirtein

hahmoteltuna seuraavasti: Taistelunsa lopullisia päämääriä vastaavasti, jotka

eivät supistu yksinomaan maailman taloudelliseen valloitukseen, vaan vaativat

myöskin sen poliittista orjuuttamista, juutalaiset jakavat marxilaisen

maailmanoppinsa järjestön kahteen eri osaan, jotka ovat näennäisesti toisistaan

erillään, mutta todellisuudessa muodostavat erottamattoman kokonaisuuden:

poliittiseen ja ammattiyhdistysliikkeeseen.



Ammattiyhdistysliike on liikkeelle kannattajia hankkiva puoli. Se tarjoaa

työläiselle ankarassa olemassaolotaistelussa, jota hänen on pakko käydä monien

yrittäjien voitonhimon ja lyhytnäköisyyden vuoksi, apua ja suojaa ja siten

mahdollisuutta hankkia itselleen taistelun tietä paremmat elinehdot. Jollei

työläinen tahdo uskoa inhimillisten elämisenoikeuksiensa edustusta sellaisena

aikana, jolloin järjestetty kansanyhteisö, valtio, ei hänestä välitä suorastaan

vähääkään, osittain heikosti vastuuntuntoisten, usein myös sydämettömien

ihmisten huomaan, hänen täytyy itsensä ottaa niiden puolustaminen omiin

käsiinsä. Samassa määrin kuin nyt ns. kansallinen porvaristo rahallisten

etujensa ja pyyteidensä sokaisemana asettaa mitä pahimpia esteitä tuon taistelun

tielle, asettuu aina vain vastustamaan kaikkia epäinhimillisen pitkän työpäivän

lyhentämisyrityksiä, lasten työn lopettamista, naisen turvaamis‑ ja suojelu‑

sekä terveydellisten olosuhteiden parantamisyrityksiä niin työpaikoissa kuin

asunnoissakin, eikä niitä vain vastusta, vaan usein tosiasiallisesti ryhtyy

niitä jarruttamaan, silloin viisaampi juutalainen lyöttäytyy sillä tavalla

sorrettujen asianajajaksi. Hänestä tulee vähitellen ammattiyhdistysliikkeen

johtaja, ja sitäkin helpommin, koska hänen tarkoituksenaan ei ole todellinen

yhteiskunnallisten epäkohtien poistaminen rehellisessä mielessä, vaan ainoastaan

hänelle sokeasti kuuliaisen taloudellisen iskujoukon muodostaminen kansallisen

taloudellisen riippumattomuuden murskaamiseksi. Sillä terveen

yhteiskuntapolitiikan johdon liikkuessa pysyvästi toisaalta kansanterveyden

säilyttämisen sekä toisaalta riippumattoman kansallisen talouselämän turvaamisen

suuntaviivojen välillä, juutalainen taistelussaan ei ainoastaan hylkää molempia

näkökohtia, vaan niiden syrjäyttäminen on samalla hänen elämänsä tarkoitusperä.

Hän ei halua riippumattoman kansallisen talouselämän säilymistä, vaan sen tuhoa.

Niin ollen häntä eivät voi mitkään tunnonsoimaukset estää esittämästä

ammattiyhdistysliikkeen johtajana vaatimuksia, jotka eivät ainoastaan ammu yli

maalin, vaan joiden täyttäminen käytännössä joko on mahdotonta tai merkitsee

kansallisen talouselämän perikatoa. Mutta hän ei tahdokaan nähdä edessään

tervettä, rotevaa sukua, vaan lahon, voimattoman lauman, jonka pystyy

orjuuttamaan. Tämä toivo sallii hänen vuorostaan esittää mitä mielettömimpiä

vaatimuksia, joiden toteuttaminen käytännössä hänen omankin tietämänsä mukaan on

mahdotonta ja jotka niin ollen eivät voisikaan johtaa mihinkään olosuhteiden

muutokseen, vaan enintään yllyttää joukot hurjaan vimmaan. Mutta sitäpä hän

juuri toivookin eikä suinkaan joukkojen yhteiskunnallisen aseman rehellistä

parannusta.



Juutalaisten johto ammattiyhdistysasioissa pysyy kiistattomana tosiasiana niin

kauan, kunnes suuriin joukkoihin päästään vaikuttamaan suunnattoman laajan

valistustoiminnan avulla, annetaan heille parempia tietoja heidän – niin kuin he

luulevat ‑ koskaan loppumattoman kurjuutensa syistä tai valtiovalta tekee lopun

juutalaisista ja heidän toiminnastaan. Sillä niin kauan kuin suurten joukkojen

käsityskyky pysyy niin pienenä kuin nyt ja valtiovalta yhtä välinpitämättömänä

kuin tähän asti, nuo joukot aina seuraavat ensimmäisinä sitä, joka

taloudellisissa kysymyksissä syöttää heille kaikkein häpeämättömimpiä lupauksia.

Mutta siinä juuri juutalainen on mestari. Eipähän hänellä ole minkäänlaisia

siveellisiä epäilyksiä toimintaa estämässä! Niinpä hän siis tällä alalla

pakostakin lyö lyhyessä ajassa laudalta kaikki kilpailijansa. Koko

saaliinhimoisen sisäisen häikäilemättömyytensä mukaisesti hän ohjaa

ammattiyhdistysliikkeen samalla kaikkein häikäilemättömimmän väkivallankäytön

tielle. Kenen ymmärrys ja järki asettuvat vastustamaan juutalaisen houkutuksia,

sen uhma ja parempi tieto murretaan terrorin avulla. Sellaisen toiminnan

menestys on suunnaton. Toden teolla juutalainen murskaa ja hävittää

ammattiyhdistysliikkeen avulla, joka voisi olla kansakunnalle siunaukseksi,

kansallisen talouselämän perusteet. Rinnan sen kera toimii poliittinen järjestö.



Se toimii yhteydessä ammattiyhdistysliikkeen kanssa niin kauan kuin tämä muokkaa

joukkoja valmiiksi liittymään poliittiseen järjestöön, jopa väkivaltaa ja pakkoa

käyttäen suoraan ajaa ne siihen. Se on lisäksi pysyväinen rahanlähde, josta

käsin poliittinen järjestö ruokkii ja elättää tavattoman suuret koneistonsa. Se

on yksilöiden poliittisen toiminnan valvontaelin ja harjoittaa kaikissa suurissa

mielenosoituksissa puoluepiiskurin tehtäviä. Loppujen lopuksi se ei ylipäänsä

enää aja taloudellisia tarkoitusperiä, vaan asettaa pääasiallisen

taistelukeinonsa, työlakon, joukko‑ ja yleislakkona poliittisen aatteen

käytettäväksi.

Kun on luotu sanomalehdistö, jonka sisällys on sovellettu kaikkein vähimmin

sivistyneen ihmisen henkisen näköpiirin mukaiseksi, valtiollinen ja

ammattiyhdistysjärjestö on vihdoin saanut sen kiihottavan ja yllyttävän

laitoksensa, jota käyttämällä kansan alimpia kerroksia muokataan ja kypsytetään

mitä hurjimpiin tekoihin. Sen tehtävänä ei ole nostaa ihmisiä alhaisen

ajattelutavan suosta ja kohottaa heitä korkeammalle asteelle, vaan vedota heidän

kaikkein alhaisimpiin vaistoihinsa. Yhtä laskelmoivaa kuin tuottoisaakin hommaa

yhtä laiskasti ajattelevan kuin usein vaateliaan joukon kustannuksella. Juuri

tuo sama sanomalehdistö se kerrassaan kiihkoisaa parjaustaistelua käyden

raastaa maahan kaiken, mitä voi pitää kansallisen riippumattomuuden, kulttuurin

kukoistuksen ja taloudellisen itsenäisyyden tukena. Ennen kaikkea se huutaa ja

toitottaa ja usuttaa kaikkien niiden luonteiden kimppuun, jotka eivät halua

alistua juutalaisen vallanpyyteisiin tai joiden nerokas kyvykkyys jo

semmoisenaan tuntuu juutalaisesta uhkaavalta vaaralta. Sillä joutuakseen

juutalaisen vihan kohteeksi ei edes tarvitse taistella häntä vastaan, vaan

siihen riittää jo pelkkä sellainen epäluulokin, että joko tuon toisen päähän

voisi joskus pälkähtää ryhtyä taisteluun tai hänestä voisi ylivoimaisen

nerokkuutensa ansiosta sukeutua juutalaisille vihamielisen kansan voiman ja

suuruuden kartuttaja.



Juutalaisen näissä asioissa pettämätön vaisto vainuaa joka ihmisessä omaperäistä

sielua, ja se, joka ei ole henkeä hänen hengestään, saa olla varma hänen

vihamielisyydestään. Koska juutalainen ei ole hyökkäyksen alaiseksi joutunut,

vaan hyökkääjä, hän ei pidä vihollisenaan ainoastaan sitä, joka hänen kimppuunsa

hyökkää, vaan myöskin sitä, joka tekee hänelle vastarintaa. Mutta se keino,

jolla hän pyrkii niin uhkarohkeita, mutta vilpittömiä sieluja kukistamaan, ei

ole rehellinen taistelu, vaan valhe ja parjaus. Siinä taistelussa hän ei

kammoksu eikä kavahda ensinkään mitään ja kasvaa alhaisuudessaan ja

halpamaisuudessaan kerrassaan niin jättiläissuureksi, ettei kenenkään tarvitse

ihmetellä, kun Saksan kansan keskuudessa paholaisen ruumiillistuma kaiken pahan

perikuvana saakin ilmetyn juutalaisen hahmon. Laajojen kansankerrosten

tietämättömyys juutalaisen sisäisestä olemuksesta ja Saksan ylempien

kansankerrosten vaistoton ahdasjärkisyys päästävät helposti kansan joutumaan

tuon juutalaisten valhesotaretken uhriksi.



Samalla kuin ylempien kansankerroksien on tapana synnynnäisen arkamaisuutensa

vuoksi kääntyä pois sellaisesta henkilöstä, jonka kimppuun juutalainen tuolla

tavoin hyökkää valhetta ja parjausta aseinaan käyttäen, suuret joukot

tyhmyyttään tai yksinkertaisuuttaan tavallisesti uskovat kaiken. Valtion

viranomaiset taas verhoutuvat vaitioloon tai, niin kuin useimmiten tapahtuu,

ryhtyvät, saadakseen juutalaisten sanomalehtisodan loppumaan, vainoamaan sitä,

jonka kimppuun on syyttä, vääryydellä hyökätty, jollainen menettely tuollaisten

korkeihin virkoihin kohonneiden aasien mielestä on oikeaa valtion arvovallan

valvomista ja rauhallisuuden ja järjestyksen turvaamista. Vähitellen laskeutuu

juutalaisuuden marxilaisen aseen pelko raskaana painajaisena kaikkien

kunnollisten ihmisten aivoja ja sieluja ahdistamaan. Tuota hirvittävää

vihollista aletaan pelätä ja vavista, ja siten on jouduttu hänen lopulliseksi

uhrikseen.



k) Juutalaisten herruus valtiossa tuntuu jo niin vakiintuneen, etteivät he

ainoastaan voi taaskin esiintyä juutalaisina, vaan myöskin häikäilemättä

ilmaisevat perimmäiset kansalliset ja poliittiset ajatuksenjuoksunsa. Osa heidän

rotuaan tunnustautuu jo aivan avoimesti vieraaksi kansaksi, mutta silloinkin he

tietysti valehtelevat. Sillä kun sionismi koettaa vakuutella muulle maailmalle,

että juutalaisten kansallinen itsemääräämishalu on tyydytetty, kunhan luodaan

Palestiinaan heille oma valtakunta, juutalaiset taaskin vetävät typeriä

gojimeja, ei‑juutalaisia nenästä oikein ovelasti. He eivät ajattelekaan

pystyttää Palestiinaan juutalaisvaltiota sitä varten, että jäisivät siihen

asumaan, vaan toivovat ainoastaan kansainväliselle petkutustoiminnalleen

suvereenisin oikeuksin varustettua, toisten valtioiden asioihinpuuttumiselta

turvattua maailmankeskusta: rikoksiin syyllisiksi todistettujen lurjusten

turvapaikkaa ja tulevien petkuttajien ja varkaiden korkeakoulua. Mutta se ei ole

merkkinä ainoastaan heidän lisääntyvästä itseluottamuksestaan, vaan myöskin oman

varmuuden tunnosta, että samaan aikaan kuin osa juutalaisista vielä

valheellisesti väittää itseään saksalaisiksi, ranskalaisiksi tai

englantilaisiksi, toinen osa julkeasti ja peittelemättä osoittaa olevansa

juutalaista rotua. Miten lähellä he jo luulevat tulevan voiton olevan, se

selviää siitä peloittavasta tavasta, miten he suhtautuvat toisiin kansoihin

kuuluviin. Mustatukkainen juutalaispoika vaanii tuntikaupalla, naamassaan

saatanallinen ilon irvistys, pahaa aavistamatonta tyttöä, jonka häpäisee

verellään ja siten riistää tämän omalta kansalta. Kaikin keinoin hän yrittää

turmella sen kansan rodullisia perusteita, jota yrittää orjuuttaa. Samalla

tavoin kuin hän suunnitelmallisesti turmelee naisia ja tyttöjä, samoin hän ei

suinkaan kavahda raastaa maahan veren ja rodun raja‑aitoja toisilta

suuremmassakin mitassa. Juuri juutalaiset ne toimittivat ja toimittavat neekerit

Reinille, aina mielessä sama salakavala ajatus ja selvä päämäärä: siitä

pakostakin johtuvan rodunsekoituksen tietä oli heidän vihaamansa valkoinen rotu

tuhottava, syöstävä valtiolliselta ja kulttuuritasoltaan, ja sitten he itse

nousisivat sen herroiksi ja valtiaiksi.



Sillä puhdasrotuista kansaa, joka on tietoinen verestään, juutalainen ei ikinä

pysty alistamaan ikeeseensä. Hän voi tässä maailmassa olla ikuisesti vain

sekarotuisten herrana. Niinpä hän yrittää suunnitelmallisesti alentaa rodun

tasoa jatkuvasti myrkyttämällä sen yksilöitä. Mutta politiikassa hän alkaa

vaihtaa demokratian ajatusta köyhälistöndiktatuurin ajatukseen. Marxilaisten

järjestäytyneistä joukoista hän on saanut aseen, joka tekee hänelle

mahdolliseksi tulla toimeen ilman demokratiaa ja sen sijaan sallii hänen

häikäilemättä raa'alla voimalla orjuuttaa kansat ja hallita ja vallita niitä.

Suunnitelmallisesti hän työskentelee vallankumouksen aikaansaamiseksi kahdella

taholla: taloudellisella ja valtiollisella.





Sellaisten kansojen ympärille, jotka asettuvat sisästäpäin tulevia hyökkäyksiä

kiivaasti vastustamaan, hän kansainvälisten suhteidensa ja vaikutusvaltansa

avulla. kutoo vihollisverkon, yllyttää näitä sotaan ja pystyttää vihdoin, jos

niin tarvitaan, taistelukentille kaiken lopuksi vallankumouksen lipun.

Taloudellisessa suhteessa hän järkyttää valtioita niin kauan, kunnes

kannattamattomiksi käyneet yhteiskunnan omistamat yritykset joutuvat pois

valtion hallusta ja hänen finanssivalvontansa alaisiksi. Poliittisella alalla

hän kieltää valtiolta sen itsesäilytykseen tarvittavat varat, tuhoaa kaiken

kansallisen itsetehostuksen ja puolustuksen perusteet, hävittää luottamuksen

johtoon, häpäisee historiaa ja menneisyyttä ja raastaa kaiken todella suuren

katuojaan.



Kulttuurin alalla hän saastuttaa taiteen, kirjallisuuden, teatterin, johtaa

luonnollisen tunteen harhapoluille, kukistaa kaikki kauneuden ja ylevyyden,

jalouden ja hyvyyden käsitteet ja raastaa siten ihmiset oman alhaisen sisäisen

olemuksensa tasoille. Uskonto tehdään naurettavaksi, siveellisyys ja hyvät tavat

työnnetään syrjään aikansa eläneinä, kunnes lopulta ovat sortuneet viimeisetkin

tuet kansan taistelulta olemassaolostaan tässä maailmassa.



1) Nyt sitten alkaa viimeinen suuri vallankumous. Saadessaan käsiinsä

poliittisen vallan juutalainen heittää menemään viimeisetkin verhot, mitä

hänellä niitä vielä on vähän ollut. Demokraattisesta kansanjuutalaisesta tulee

verijuutalainen ja kansojen hirmuvaltias. Muutamassa vuodessa hän yrittää tuhota

kansallisen älymystön sukupuuttoon ja muokkaa ja kypsyttää kansat, riistämällä

näiltä niiden luonnollisen henkisen johdon, valmiiksi pysyvän orjuutuksen

orjanosaan. Tässä suhteessa on hirvittävimpänä esimerkkinä Venäjä, missä

juutalaiset ovat kolmekymmentä miljoonaa ihmistä todella raivokkaassa

villiydessään, osittain vielä epäinhimillisiä tuskia tuottaen surmanneet tai

jättäneet kuolemaan nälkään varmistaakseen kouralliselle juutalaisia

kirjailijoita ja pörssirosvoja suuren kansan herruuden. Mutta lopputuloksena ei

ole ainoastaan juutalaisten sortamien ja kukistamien kansojen vapauden loppu,

vaan myöskin tuon kansainloisen omakin loppu. Sillä uhrin kuoltua kuolee myöskin

vampyyri ennemmin tai myöhemmin.



Jos annamme kaikkien Saksan sortumisen syiden solua silmiemme editse, niin

lopulliseksi, ratkaisevimmaksi jää ja sellaisena pysyy se seikka, ettei tunnettu

rotukysymystä ja varsinkin, ettei tunnettu juutalaisvaaraa. Taistelukentällä

elokuussa 1918 kärsityt tappiot olisi voitu kestää helposti, kuin leikiten. Ne

eivät olleet missään suhteessa Saksan kansan saavuttamiin voittoihin. Eivät ne

Saksaa kukistaneet, vaan Saksan kukisti se mahti, joka oli noita tappioita

edeltäkäsin valmistellut riistämällä suunnitelmallisesti sen kansalta jo monen

vuosikymmenen ajan ne poliittiset ja siveelliset vaistot ja voimat, jotka yksin

tekevät kansoista kykeneviä pystyssä pysymään ja siten myös ne siihen

oikeuttavat. Sivuuttaessaan huomiotta kansan rodullisten perusteiden

säilyttämiskysymyksen vanha Saksan valtakunta vähäksyi myöskin sitä ainoaa

oikeutta, joka tässä maailmassa antaa elämää. Kansat, jotka sekoittavat verensä

tai antavat toisten sen sekoittaa, tekevät syntiä ikuisen Kaitselmuksen tahtoa

vastaan, eikä jonkin voimakkaamman niille aiheuttama tuho ole silloin enää

niille tapahtunut vääryys, vaan ainoastaan oikeuden palauttaminen jälleen

voimaan. Jollei kansa enää tahdo pitää luonnon hänelle antamia ja hänen

verestään juurensa juontavia olemuksensa ominaisuuksia arvossa, sillä ei ole

enää oikeutta valittaa maallisen olemassaolonsa menetystä. Maan päällä on kaikki

korjattavissa. Jokaisesta häviöstä voi sukeutua myöhäisemmän voiton isä.

Jokaisesta menetetystä sodasta myöhäisemmän nousun aihe ja syy, jokaisesta

hädästä inhimillisen tarmon hedelmöitys, ja jokaisesta sorrosta voivat kehkeytyä

uuden sielullisen uudestisyntymisen voimat ‑ niin kauan kuin veri säilyy

puhtaana. Yksin menetetty veren ja rodun puhtaus tuhoaa sisäisen onnen ainiaksi,

painaa ihmisen ainaiseksi alas, eivätkä sellaisen seuraukset ole ikinä

poistettavissa enää ruumiista ja hengestä. Jos vertailee ja punnitsee kaikkia

muita elämän ongelmia, taustana tämä yksi ainoa kysymys, silloin vasta huomaa,

miten naurettavan pieniksi ne jäävät mittasuhteiltaan. Kaikilla niillä on

ajalliset rajoituksensa ‑ mutta kysymys veren puhtaana säilymisestä tai

säilymättömyydestä pysyy niin kauan kuin ihmisiä on olemassa. Kaikki

sodanedellisen ajan merkitykselliset rappeutumisilmiöt juontavat loppujen

lopuksi juurensa rodullisista syistä.



Olivatpa kysymyksessä yleisen oikeuden ongelmat tai talouselämän kasvannaiset,

kulttuurin rappioilmiöt tai valtiollinen huonoon suuntaan tapahtuva kehitys,

harhaan osunut kouluopetus tai sanomalehdistön paha vaikutus aikuisiin jne.,

aina ja kaikkialla se on syvimmältä pohjaltaan Oman kansan rodullisten

vaatimusten laiminlyöntiä tai vieraan taholta uhkaavan rodullisen vaaran

huomaamattomuutta. Senpä vuoksi jäivätkin kaikki uudistusyritykset, kaikki

yhteiskunnallinen avustustoiminta ja valtiolliset ponnistukset, kaikki

taloudellinen nousu ja jokainen näennäinen henkisen tiedon lisääntyminen

seuraamusilmiöineen sittenkin merkityksettömiksi. Kansakunta ja sille elämän

täällä maan päällä mahdolliseksi tekevä ja sitä ylläpitävä elimistö, valtio,

eivät sisäisesti tervehtyneet, vaan selvästi havaittavasti sairastivat yhä

pahemmin. Kaikki vanhan Saksan valtakunnan näennäinen kukoistus ei pystynyt

peittämään sisäistä heikkoutta, ja jokainen valtakunnan todellinen

lujittamisyritys ajautui aina karille, kun kaikkein merkityksellisin kysymys

sivuutettiin. Olisi väärin luulla, että eri valtiollisten suuntien kannattajat,

jotka yrittivät Saksan kansanruumista tohtoroida ja puoskaroida, jopa eräältä

osalta näiden johtajatkaan olisivat sinänsä olleet pahoja tai pahaa tarkoittavia

ihmisiä. Heidän toimintansa oli vain sen vuoksi tuomittu jäämään

hedelmättömäksi, että he kaikkein suotuisimmassa tapauksessa enintään näkivät

Saksan yleisen sairauden ilmenemismuodot ja yrittivät taistella niitä vastaan,

mutta sokeina, mitään näkemättä sivuuttivat itse niiden aiheuttajan. Joka

suunnitelmallisesti seuraa vanhan Saksan valtakunnan poliittisen kehityksen

linjaa, hänen täytyy, asiaa tyynesti harkitessaan ja punnitessaan, päätyä

siihen, käsitykseen, että Saksan kansan yhdistymisen ja niin ollen nousunkin

aikoina oli sisäinen rappeutuminen jo täydessä vauhdissa ja että huolimatta

kaikista näennäisistä poliittisista menestyksistä ja huolimatta karttuvasta

taloudellisesta rikkaudesta yleinen asema huononi huononemistaan vuosi vuodelta.

Jo valtiopäivävaalitkin osoittivat, marxilaisten äänimäärien ulkonaisesti

paisuessa paisumistaan, sisäisen ja sitä tietä myöskin ulkonaisen sortumisen

lähestyvän lähestymistään.



Kaikki ns. porvarillisten puolueiden saavuttamat menestykset jäivät

merkityksettömiksi, ei yksistään siksi, etteivät porvarilliset edes silloin, kun

saivat ns. vaalivoittojaan, pystyneet estämään marxilaistulvan lukumääräistä

kasvua, vaan ennen kaikkea sen vuoksi, että niissä jo oli hajaannuksen

käyteaineet itsessään. Itse sitä aavistamatta porvarillinen maailma oli jo

saanut sisimpäänsä marxilaisten kuvittelujen ruumismyrkyn tartunnan, ja sen

vastarinta oli usein pikemminkin kunnianhimoisten johtomiesten

kilpailijankateudesta kuin äärimmäiseen taisteluun valmistautuneen vastustajan

periaatteellisesta torjunnasta johtunutta. Yksi ainoa taisteli kautta noiden

pitkien vuosien järkkymättömän tasaisesti, ja se taistelija oli juutalainen.

Hänen Daavidin tähtensä kohosi samassa suhteessa yhä korkeammalle kuin Saksan

kansan itsesäilytystahto hupenemistaan hupeni. Elokuussa v. 1914 ei niin ollen

rynnännytkään taistelutantereelle päättävästi hyökkäykseen ryhtyvä kansa, vaan

silloin näkyi ainoastaan viimeinen kansallisen itsesäilytysvaiston leimahdus

Saksan kansanruumiin yhä pitemmälle edistyvän pasifistis‑marxilaisen

herpautumisen vastapainona. Kun ei noina kohtalonpäivinäkään sisäistä vihollista

nähty eikä huomattu, kaikki ulkonainen vastarinta oli turhaa, eikä Kaitselmus

antanut palkintoaan voittoisalle miekalle, vaan noudatti ikuisen palkan j a

koston lakia.



Tästä sisäisestä tiedosta lähtien pitäisi Saksan kansalle muotoutua uuden

liikkeen johtolauseet samoin kuin sen ne tarkoitusperät, jotka meidän

vakaumuksemme mukaan yksin kykenevät, ei ainoastaan pysähdyttämään Saksan kansan

alenemisen, vaan myöskin luomaan sen graniittiperustan, jonka varassa

tulevaisuudessa voi pysyä pystyssä valtio, joka ei ole kansalle vieraita ja

muukalaisia taloudellisia tarkoitusperiä ja pyyteitä palveleva koneisto, vaan

kansallinen elimistö:



Saksan kansan germaaninen valtio.
12. luku.
SAKSAN KANSALLISSOSIALISTISEN TYÖVÄENPUOLUEEN ENSIMMÄINEN KEHITYSAIKA.

Ryhtyessäni nyt tämän niteen lopussa kuvailemaan liikkeemme ensimmäistä

kehitysaikaa ja lyhyesti käsittelemään eräitä sen yhteydessä esille tulevia

kysymyksiä en tee siten antaakseni esitystä liikkeen henkisistä tarkoitusperistä

ja päämääristä. Uuden liikkeemme päämäärät ja tehtävät ovat niin valtavan

suuret, että ne voidaan käsitellä ainoastaan omassa niteessään. Siten onkin

tarkoitukseni toisessa osassa yksityiskohtaisesti käsitellä liikkeen

ohjelmallisia perusteita ja koettaa hahmotella kuva siitä, mitä me kuvittelemme

valtio sanalla. Tarkoitan tässä meillä kaikkia niitä satojatuhansia, jotka

pohjimmaltaan ovat kaivanneet samaa löytämättä kuitenkaan yksityiskohdissa

sanoja kuvatakseen, mikä heidän silmiensä edessä väikkyy. Sillä kaikissa

suurissa uudistuksissa on huomattavaa se, että niiden esitaistelijana on lähinnä

yksi ainoa henkilö, mutta kannattajia on monia miljoonia. Niiden päämäärä on

usein jo vuosisatojen ajan ollut olemassa satojentuhansien sisäisenä, kaihoisana

toiveena, kunnes sitten yksi on noussut sellaisen yleisen tahdon julistajaksi ja

uutena aatteena ilmenevän vanhan kaipuun lipunkantajana saattanut sen voittoon.



Mutta että miljoonien sydämissä asuu toivo nykyisin vallitsevien olosuhteiden

perinpohjaisesta muutoksesta, sitä osoittaa se syvä tyytymättömyys, josta he

kärsivät. Se ilmaiseiksen tuhansina erilaisina ilmenemismuotoina, toisissa

arkuutena ja kaiken epäilynä ja toivottomuutena, toisissa taas

vastenmielisyytenä, vihana ja suuttumuksena, yhtäällä välinpitämättömyytenä,

toisaalla jälleen raivokkaana liikanaisuuksiin menemisenä. Tästä sisäisestä

tyytymättömyydestä voidaan pitää todisteina myöskin vaaliväsymystä tuntevia

samoin kuin niitäkin monia, jotka ovat taipuvaisia kallistumaan vasemmiston

kiihkomielisiin äärimmäisyysaineksiin päin. Ja juuri näiden puoleen nuoren

liikkeemme olisikin määrä ensi sijassa kääntyä. Siitä ei pidä muodostua

tyytyväisten, kylläisten järjestöä, vaan sen on koottavat yhteen kärsivät,

kiusaantuneet ja rauhattomat, onnettomat ja tyytymättömät, ja ennen kaikkea, se

ei saa jäädä kellumaan kansanruumiin yläpinnalle, vaan sen pitää tunkea juurensa

sen perustaan asti.



Puhtaasti poliittiselta kannalta tarjoutui Saksassa v. 1918 nähtäväksi seuraava

kuva: Kansa on jakaantunut kahtia. Toinen, verrattomasti pienempi osa käsittää

kansallisen älymystön kerrokset, siitä pois luettuina kaikki ruumiillista työtä

tekevät. Se on ulkonaisesti kansallinen, mutta ei kykene sillä sanalla

kuvittelemaan mitään muuta kuin hyvin laimeaa ja heikkoa ns. valtion etujen

edustusta, jotka muuten heidän mielestään ovat samat kuin hallitsijasukuun

liittyvät. Se yrittää taistella ajatuksiensa ja tarkoitusperiensä puolesta

henkisin asein, jotka ovat yhtä vaillinaisia kuin pinnallisiakin, mutta

vastustajan häikäilemättömien keinojen suhteen jo semmoisinaan jäävät

tehottomiksi. Yhdellä ainoalla hirvittävällä iskulla on koko tämä vielä

hiljakkoin vallassa ollut luokka isketty maahan ja sietää nyt vapisevan

pelkurimaisuuden vallassa jokaisen nöyryytyksen, joka tulee häikäilemättömän

voittajan taholta. Sen vastakohtana ovat toisena luokkana ruumiillista työtä

tekevän väestön suuret joukot. Se on liittynyt yhteen enemmän tai vähemmän

jyrkiksi marxilaisiksi liikkeiksi ja päättänyt murtaa kaiken henkisen

vastarinnan väkivallan voimalla. Se ei halua olla kansallinen, vaan hylkää

tietoisesti kaiken kansallisten aatteiden edistämisen, samalla kuin se toisaalta

avustaa kaikkea vierasta painostusta. Se on lukumäärältään voimakkaampi, mutta

ennen kaikkea siihen kuuluvat ne kansakunnan ainekset, joita ilman uusi

kansallinen nousu ei ole ajateltavissa eikä mahdollinen. Sillä siitä täytyi

sentään jo v. 1918 olla selvillä, että jokaiseen Saksan kansan uuteen nousuun

käy tie ainoastaan ulkonaisen mahdin jälleensaavuttamisen tietä. Tämän

edellytyksenä eivät kuitenkaan ole, niin kuin meidän porvarilliset

valtiomiehemme aina jaarittelevat, aseet, vaan tahdon voimat. Aseita Saksan

kansalla oli aikoinaan enemmän kuin tarpeeksi. Mutta ne eivät pystyneet

turvaamaan vapautta, koska kansallisen itsesäilytysvaiston tarmoa ja

itsesäilytystahtoa puuttui. Kaikkein parhainkin ase on kuollutta, arvotonta

ainesta, niin kauan kuin puuttuu henkeä, joka on valmis, halukas ja päättäväinen

sitä käyttämään. Saksa meni turvattomaksi, ei sen vuoksi, että siltä olisi

puuttunut aseita, vaan koska puuttui tahtoa vaalia kansallisen pystyssäpysymisen

ja säilymisen aseita.



Kun nykyisin varsinkin Saksan vasemmistopoliitikot yrittävät oman tahdottoman,

myöntyväisen, mutta todellisuudessa petoksellisen ulkopolitiikkansa pakolliseksi

syyksi todistella maan aseettomuutta, heille täytyy siihen vastata vain yksi

asia: Ei, kun sanotaan päinvastoin, osutaan oikeaan. Omalla epäkansallisella,

rikollisella politiikallanne, joka jätti kansalliset edut huomioon ottamatta, te

itse aikoinanne luovutitte aseet. Nyt te koetatte esittää aseiden puutetta oman

kurjan viheliäisyytenne perustelluksi syyksi. Tämä on, niin kuin kaikki teidän

työnne ja puuhanne, valhetta ja vääristelyä.; Mutta tämä moite kohdistuu yhtä

suuressa määrin myöskin oikeistopoliitikkoihin. Sillä heidän surkeaa

arkamaisuuttaan on kiittäminen siitä, että v; 1918 saattoi valtaan päässyt

juutalaisroskaväki varastaa Saksan kansalta aseet. Ei heilläkään ole niin ollen

mitään syytä eikä mitään oikeutta esittää nykyistä aseettomuutta sinä pakkona,

josta heidän viisas varovaisuutensa (lue: pelkuruutensa) johtuu, vaan nykyinen

turvattomuus on seurauksena heidän arkuudestaan. Mutta niin ollen ei Saksan

mahdin jälleensaavuttamiskysymys kuuluukaan: miten voimme valmistaa aseita?

vaan: miten saamme kasvatetuksi sellaisen hengen, joka tekee kansan kykeneväksi

aseita käyttämään? Kun tämä henki kerran on kansassa vallitsevana, silloin tahto

kyllä löytää tuhansia teitä, joista jokainen päättyy aseeseen! Mutta

annettakoonpa pelkuriraukalle vaikka kymmenen pistoolia, hän ei kuitenkaan

hyökkäyksen sattuessa pysty ampumaan laukaustakaan. Ne ovat siis hänelle

arvottomampia kuin rohkealle miehelle pelkkä ryhmysauva.



Kysymys Saksan kansan poliittisen mahdin jälleensaavuttamisesta on jo sen vuoksi

ensi sijassa kysymys sen kansallisen itsesäilytysvaiston tervehdyttämisestä,

koska kaikki valmistava ulkopolitiikka samoin kuin kaikki jonkin valtion

arvostaminen sinänsä kokemuksen perusteella suuntautuu, ei niinkään suuressa

määrin käytettävissä olevien aseiden kuin kansan todetun tai ainakin oletetun

siveellisen vastustuskyvyn mukaan. Kansan liittokelpoisuudelle on paljon

pienemmässä määrin määräävänä se, minkä verran sillä on kuolleita asemääriä,

kuin se, että siinä on selvästi olemassa leimuavaa kansallista

itsesäilytystahtoa ja sankarimaista rohkeutta kuolemaan saakka. Sillä liittoja

ei solmita aseiden, vaan ihmisten kanssa. Sen mukaisesti voi Englannin kansaa

pitää maailman arvokkaimpana liittolaisena, niin kauan kuin sen johdon samoin

kuin sen laajojen kansankerrosten hengen taholta on odotettavissa sellaista

rajua hellittämättömyyttä ja sitkeyttä, joka on lujasti päättänyt taistella

kerran aloitetun taistelun ajasta ja uhreista välittämättä kaikin keinoin

voitokkaaseen loppuun asti, jolloin sen sillä hetkellä käytettävänä olevien

sotilaallisten varusteiden ei tarvitse olla missään suhteessa verrattavissa

toisten valtioiden vastaaviin varustuksiin.



Mutta jos kerran käsitetään, että Saksan kansan jälleenkohottaminen on sen

itsesäilytystahdon jälleensaavuttamiskysymys, silloin on myöskin selvää, ettei

siihen riitä, jos asian puolelle saadaan jo ainakin tahdoltaan kansalliset

ainekset, vaan tietoisesti ei‑kansallisesti ajattelevat joukot on saatava

muutetuksi kansallisesti ajatteleviksi. Nuoren liikkeen, jonka päämääränä niin

muodoin on sellaisen Saksan valtakunnan jälleenpystyttäminen, jolla on oma

suvereeninen asema, on kohdistettava taistelunsa varauksitta suurten joukkojen

voittamiseen puolelleen. Niin surkean kurjaa kuin ylipäänsä Saksan ns.

kansallinen porvaristo onkin, niin riittämättömältä kuin sen kansallinen

mieliala tuntuukin, yhtä varmaa kuitenkin on, ettei sen taholta ole

odotettavissa vakavaa vastarintaa voimakasta kansallista sisä‑ ja

ulkopolitiikkaa kohtaan. Siinäkään tapauksessa, että Saksan porvaristo

tunnetuista ahdasjärkisen‑lyhytnäköisistä syistä jäisi itsepintaisesti

passiivisesti vastustamaan tulevaa vapautumista, niin kuin se aikoinaan

suhtautui Bismarckinkin mittaiseen mieheen, ei sen taholta kuitenkaan ole

koskaan pelättävissä aktiivista vastarintaa, sen sananparreksi tulleesta

pelkurimaisuudesta johtuen.



Toisin on Saksan kansainvälisesti ajattelevien kansatoverien joukkojen laita. Ei

siinä kyllin, että he ovat alkukantaisemmassa luonnollisuudessaan lähempänä

väkivalta‑ajatusta, myöskin heidän juutalainen johtonsa on väkivaltaisempi ja

häikäilemättömämpi. He kyllä kukistavat jok'ikisen Saksan nousun samalla tavoin

kuin aikoinaan mursivat Saksan armeijan selkärangan. Mutta ennen kaikkea: tässä

parlamentaarisesti hallitussa maassa he lukumääräisen enemmistönsä voimalla

eivät ainoastaan estä kaikkea kansallista ulkopolitiikkaa, vaan myöskin tekevät

mahdottomaksi kaiken Saksan voiman suuremmaksi arvioimisen ja sitä tietä estävät

jokaisen liittomahdollisuuden. Sillä ei sillä hyvä, että me itse tunnemme sen

heikkouden tekijän, jota Saksan 15 miljoonaa marxilaista, demokraattia,

pasifistia ja centrum‑puolueen jäsentä merkitsevät, vaan vielä paremmin se

tunnetaan ulkomailla, ja meidän kanssamme mahdollisesti solmittavaksi ajatellun

liiton arvoa mitataan juuri tuon kuormituksen perusteella. Ei kukaan tee liittoa

sellaisen valtion kanssa, jonka toimiva väestönosa suhtautuu kaikkeen

päättäväiseen ulkopolitiikkaan vähintään pidättyvästi. Lisäksi tulee vielä se

tosiseikka, että kaikkien noiden kansallisen petoksen puolueiden johtoelinten

täytyy jo pelkästään itsesäilytysvaiston pakosta suhtautua vihamielisesti

jokaiseen nousuun ja ne varmasti niin siihen suhtautuvatkin. Historian kannalta

ei yksinkertaisesti ole ajateltavissakaan, että Saksan kansa vielä kerran voisi

kohota takaisin entiseen asemaansa tekemättä tiliä niiden kanssa, jotka olivat

valtakuntaa kohdanneeseen ennenkuulumattomaan romahdukseen syynä ja sen

aiheuttajina. Sillä jälkimaailman tuomioistuimen edessä ei v:n 1918 marraskuuta

katsota valtio‑, vaan maanpetokseksi. Niin on Saksan itsenäisyyden

jälleensaavuttaminen ulospäin aina ja joka tapauksessa ensi sijassa sen varassa,

että Saksan kansa saadaan sisäisesti liittymään yhteen.



Mutta suoraan teknilliseltäkin kannalta tuntuu ajatus Saksan ulkonaisesta

vapautumisesta mielettömyydeltä niin kauan kuin eivät myöskin kansan suuret

joukot ole valmiit astumaan tämän vapaudenajatuksen palvelukseen. Puhtaasti

sotilaalliselta kannalta täytyy ennen kaikkea jokaiselle upseerille olla

selvänä, kun asiaa vähänkin ajattelee, ettei vierasta valtaa vastaan käytävää

taistelua voida käydä ylioppilaspataljoonien voimalla, vaan että siihen

tarvitaan kansan aivojen lisäksi myöskin sen nyrkit. Silloin on vielä lisäksi

muistettava, että sellainen kansallinen puolustus, joka nojautuisi yksinomaan

ns. älymystön piireihin, harjoittaisi korvaamattoman omaisuuden

ryöstöviljelystä. Sitä nuorta Saksan älymystöä, joka syksyllä 1914 kävi

kuolemaan Flanderin kentillä vapaaehtoisrykmenteissä, kaivattiin myöhemmin

kipeästi. Se oli kansan parhain, kallein omaisuus, eikä sen menetys ollut sodan

kuluessa enää korvattavissa. Mutta ei siinä kyllin, että taistelu sinänsä on

mahdoton taistella, jollei rynnäkköön lähtevien pataljoonien riveissä näy

myöskin työläisten suuria joukkoja, vaan myöskin teknillisluontoinen

valmentuminen on ilman Saksan kansanruumiin tahdonyhteyttä mahdoton suorittaa.

Juuri Saksan kansa, joka Versailles'in rauhansopimuksen tuhansien silmien

alaisena joutuu pakosta elämään elämäänsä aseista riisuttuna, voi ryhtyä

mihinkään teknillisiin valmistuksiin, saavuttaakseen uudelleen vapautensa ja

inhimillisen riippumattomuutensa, ainoastaan siinä tapauksessa, että sisäisten

urkkijoiden armeija supistuu niihin, joiden synnynnäinen luonteettomuus sallii

heidän tunnetuista kolmestakymmenestä hopearahasta pettää kaiken ja mitä

tahansa. Mutta heistä kyllä suoriudutaan. Sen sijaan tuntuvat voittamattomilta

ne miljoonat, jotka valtiollisesta vakaumuksestaan vastustavat kansallista

nousua ‑ voittamattomilta niin kauan kuin ei heidän vastustuksensa syytä,

kansainvälistä marxilaista maailmankatsomusta, ole saatu kukistetuksi ja

kitketyksi pois heidän aivoistaan ja sydämestään.



On siis aivan yhdentekevää, miltä näkökannalta Saksan valtiollisen ja

kansallisen riippumattomuuden jälleensaavuttamismahdollisuuksia punnitsee,

tekeekö sen ulkopoliittisen valmistelun, teknillisen varustautumisen vai itse

taistelun näkökohdasta; aina on ja pysyy kaiken edellytyksenä, että sitä ennen

on kansan suuret joukot voitettava kansallisen itsenäisyyden ajatuksen puolelle.

Mutta jollei ulkonaista vapautta saavuteta uudelleen, silloin jokainen sisäinen

uudistus tietää kaikkein suotuisimmassakin tapauksessa ainoastaan maan

kantokyvyn kohoamista siirtomaana. Kaiken ns. taloudellisen nousun ylijäämä

koituu Saksan kansainvälisten valvojaherrojen hyväksi, ja jokainen

yhteiskunnallinen parannus kartuttaa suotuisimmassa tapauksessa työsaavutuksia

heidän hyödykseen. Kulttuurin alalla ei Saksan kansalle liene ylimalkaan suotu.

edistymismahdollisuuksia, sillä ne ovat liian kiinteässä yhteydessä kansakunnan

poliittisen riippumattomuuden ja arvon kanssa.



Jos siis Saksan tulevaisuuden suotuisa ratkaisu liittyy erottamattomasti kansan

suurten joukkojen kansalliseen ajattelutapaan, silloin tämän täytyy myöskin olla

sellaisen liikkeen korkeimpana ja valtavimpana tehtävänä, jonka toiminnan ei ole

määrä supistua hetken tyydytykseen, vaan jonka on kaikkia tekojaan ja toimiaan

koeteltava ja punnittava pitäen silmällä vain niiden todennäköisiä seurauksia

tulevaisuudessa. Niin olimme jo v. 1919 selvillä siitä, että uuden liikkeemme

täytyy korkeimpana, suurimpana päämääränään ensiksi suorittaa suurten joukkojen

voittaminen kansallisesti ajatteleviksi.



Siitä johtui taktillisessa suhteessa koko joukko vaatimuksia.

1. Suurten joukkojen voittamiseksi kansallisen nousun puolelle ei mikään

yhteiskunnallinen uhri ole liian raskas. Millaisia taloudellisia myönnytyksiä

Saksan työläisille nykyisin tehtäneenkin, ne eivät ole missään suhteessa koko

kansakunnan voittoon, jos ne kerran osaltaan auttavat lahjoittamaan laajat

kansankerrokset takaisin omalle kansalleen. Ainoastaan lyhytnäköinen

ahdasjärkisyys, jollaista valitettavasti kyllä useinkin tapaa maamme

yrittäjäpiireissä, voi olla huomaamatta ja tunnustamatta, ettei ajan pitkään ole

heille olemassa taloudellista nousua eikä liioin heille niin ollen koidu lisää

taloudellista hyötyä, jollei Saksan kansakunnan sisäistä kansallista

yhteenkuuluvaisuuden tunnetta saada uudelleen palautetuksi entiselleen. Jos

Saksan ammattiyhdistykset olisivat sodassa häikäilemättä valvoneet työväestön

etuja, jos olisivat itse sodan aikana pakottaneet tuhansin kerroin lakkoon

turvautumalla silloisen osingonnälkäisen yrittäjäkunnan myöntymään edustamiensa

työläisten vaatimuksiin, mutta olisivat samalla kansallisen puolustuksen asiassa

yhtä kiihkeästi tunnustautuneet saksalaisuutensa kannattajiksi ja yhtä

varauksettomasti antaneet isänmaalle, mitä isänmaan on, silloin sotaa ei olisi

hävitty. Mutta miten naurettavia olisivat kaikkein suurimmatkaan myönnytykset

olleet sen suunnattoman merkityksen rinnalla, mikä olisi ollut sillä seikalla,

että sota olisi voitettu!



Niinpä on sellaisen liikkeen, jonka tarkoituksena on antaa saksalainen työmies

takaisin Saksan kansalle, päästävä selville siitä, ettei taloudellisilla

uhrauksilla tässä kysymyksessä ole ylipäänsä mitään merkitystä, niin kauan kuin

ei kansallisen talouden pystyssäpysyminen ja riippumattomuus joudu niiden

johdosta uhan alaisiksi.



2. Suurten joukkojen kansallinen kasvatus voi käydä ainoastaan yhteiskunnallisen

nousun kiertoteitä, koska yksinomaan juuri sen avulla saadaan luoduksi ne

yleiset taloudelliset edellytykset, jotka tekevät kullekin yksityiselle

mahdolliseksi päästä osalliseksi kansakunnan kulttuuriaarteista.



3. Suurten joukkojen kansallisesti ajatteleviksi kasvattamiseen ei ikinä päästä

puolinaisuuksilla, heikosti tähdentämällä ns. ulkokohtaisuuskantaa, vaan

arastelematta ja suorastaan kiihkeän yksipuolisesti suuntautumalla kerta

kaikkiaan tavoiteltavaksi asetettua päämäärää kohti. Tämä siis tietää sitä,

ettei kansaa voida tehdä kansallismieliseksi Saksan nykyisen porvariston

ajattelemassa mielessä, siis semmoisin ja semmoisin rajoituksin, vaan ainoastaan

kansalliseksi kaikella äärimmäisyyssuunnissa piilevän rajuuden voimalla. Myrkyn

voima voidaan murtaa ainoastaan vastamyrkyllä, ja ainoastaan porvarillisen

mielen tympeys voi pitää keskitietä taivaanvaltakuntaan johtavana tienä. Kansan

suuret joukot eivät ole professoreja eivätkä diplomaatteja. Se vähäinen

abstraktisen tiedon määrä, mitä heillä on, osoittaa heidän aistimuksensa lähinnä

tunteen maailmaan. Sieltä on löydettävissä heidän joko myönteinen tai kielteinen

asennoitumisensa. He ovat vastaanottavia ainoastaan jompaankumpaan noihin

suuntiin käyvälle voiman ilmaukselle, ei ikinä niiden välissä häilyvälle

puolinaisuudelle. Heidän tunnepitoisesta asennoitumisestaan muuten samalla

aiheutuu heidän tavaton lujuutensa ja horjumattomuutensa. Uskoa on vaikeampi

horjuttaa kuin tietoa, rakkaus on vähemmän altis vaihtelulle kuin kunnioitus ja

arvossapito, viha kestävämpi kuin vastenmielisyys, ja valtavimpien tässä

maailmassa tapahtuneiden mullistusten käyttövoima on kaikkina aikoina ollut

vähemmässä määrin suuria joukkoja vallitseva tieteellinen tieto kuin niitä

innoittava kiihko, väliin myös niitä eteen päin ajava hysteria. Joka mielii

voittaa puolelleen suuret joukot, sen täytyy tuntea se avain, joka avaa näiden

sydänten portit. Sen nimi ei ole objektiivisuus, ulkokohtaisuus, siis heikkous,

vaan tahto ja voima.



4. Kansan sielun voittaminen voi onnistua ainoastaan jos, samalla kuin käydään

positiivista taistelua omien tarkoitusperien puolesta, tuhotaan näiden

päämäärien vastustajat. Kansa pitää ja on kaikkina aikoina pitänyt

häikäilemätöntä hyökkäystä vastustajan kimppuun todistuksena hyökkääjän oman

asian oikeudesta, ja se käsittää sen, että jättää toisen tuhoamatta,

epävarmuudeksi oman asian oikeutuksen suhteen, jollei suorastaan merkiksi siitä,

että oma asia on väärä. Suuret joukot ovat ainoastaan kappale luontoa, eikä

niiden tunne käsitä sellaista, että samat ihmiset, jotka väittävät

tavoittelevansa päinvastaista, puristavat toistensa kättä. Ne haluavat

voimakkaamman voittoa ja heikon tuhoa tai tämän ehdotonta alistumista. Saksan

kansan suurten joukkojen voittaminen kansalliselle asialle onnistuu ainoastaan

siinä tapauksessa, että kaikessa positiivisessa taistelussa meidän kansamme

sielusta sen kansainväliset myrkyttäjät hävitetään.



5. Kaikki ajan suuret kysymykset ovat hetken kysymyksiä ja ovat ainoastaan

tiettyjen syiden seuraamusilmiöitä. Mutta syymerkitys on niistä ainoastaan

yhdellä, nimittäin kansan rodun säilyttämisellä. Ihmisen voiman samoin kuin

hänen heikkoutensakin perustana on yksinomaan hänen verensä. Kansat, jotka eivät

tunne rodullisen perustansa merkitystä eivätkä kiinnitä siihen huomiota, ovat

sellaisten ihmisten kaltaisia, jotka yrittävät opettaa mopsille vinttikoiran

ominaisuuksia, ollenkaan käsittämättä, ettei vinttikoiran nopeus enempää kuin

villakoiran oppivaisuus ole opittuja, vaan rotuun perustuvia ominaisuuksia.



Kansat, jotka lyövät laimin rodullisen puhtautensa säilyttämisen, luopuvat

samalla myöskin sielunsa yhtenäisyydestä kaikissa sen ilmauksissa. Heidän

olemuksensa rikkinäisyys on heidän verensä sekavuudesta luonnon pakosta johtuva

seuraus, ja heidän henkisen ja luovan voimansa muutos on ainoastaan heidän

rotuperusteidensa muutosten seurausta. Joka tahtoo vapauttaa Saksan kansan sen

alkuperäiselle olemukselle vieraista nykyhetken ilmauksista ja pahoista

tavoista, sen on se ensin vapahdettava noiden ilmauksien ja pahojen tapojen

vieraasta, muukalaisesta aiheuttajasta. Ilman mitä selvintä rotukysymyksen ja

saman tien myös juutalaiskysymyksen tuntemusta ei Saksan kansan uutta nousua

saada enää koskaan syntymään. Rotukysymys ei ole ainoastaan maailmanhistorian

avain, vaan myöskin ylipäänsä inhimillisen kulttuurin avain.



6. Nykyhetkellä kansainvälisessä leirissä olevien Saksan kansan suurten

joukkojen liittäminen kansalliseksi kansayhteisöksi ei suinkaan merkitse

luopumista eri säätyjen oikeutettujen etujen valvonnasta. Eri suuntiin käyvät

sääty‑ ja ammattiedut eivät merkitse samaa kuin luokkajako, vaan ovat itsestään

selviä talouselämämme seuraamusilmiöitä. Ammattiryhmitys ei ole millään tavoin

ristiriidassa todellisen kansanyhteyden kanssa, sillä tämä merkitsee kansan

yhteyttä kaikissa niissä kysymyksissä, jotka koskevat tätä kansakuntaa

semmoisenaan. Jonkin luokaksi muuttuneen säädyn liittäminen kansayhteisöön tai

vaikkapa vain valtioonkin ei tapahdu siten, että ylemmät luokat laskeutuvat

alemmas, vaan että alempia kohotetaan. Tällaisen kehityskulun kannattavana

voimana ei voi koskaan olla taaskaan ylempi luokka, vaan tasa‑arvoisuutensa

puolesta taisteleva alempi sääty. Nykyistä porvarissäätyä ei liitetty jäseneksi

valtioon aateliston toimenpitein, vaan se tapahtui sen oman toimintatarmon

ansiosta ja sen omassa johdossa. Saksalaista työmiestä ei saada kohotetuksi

Saksan kansayhteisön puitteisiin raukkamaisten veljeilynäytösten kiertoteitä,

vaan tietoisesti kohentamalla hänen yhteiskunnallista ja sivistyksellistä

asemaansa, kunnes pahimmat, merkittävimmät erot voidaan katsoa tasoitetuiksi.

Liikkeen, joka asettaa päämääräkseen tämän kehityksen, on etsittävä

kannattajakuntansa ensi sijassa työläisten leiristä. Se saa palata takaisin

älymystön pariin ainoastaan siinä määrin kuin tämä jo on perin pohjin käsittänyt

sen päämäärän, mihin liike pyrkii. Tämä muutos‑ ja lähentymistapahtumus ei ole

loppuun suoritettu kymmenessä eikä kahdessakymmenessäkään vuodessa, vaan kokemus

osoittaa sitä kestävän usean sukupolven ajan. Nykyisen työläisen lähentymiselle

kansalliseen kansanyhteyteen ei ole pahimpana esteenä hänen säätyetujensa

valvominen, vaan se, että hän on kansainvälisen kansan‑ ja isänmaanvihollisen

johdon alainen ja sen mukaan asennoitunut. Samat ammattiyhdistykset voisivat,

jos niitä johdettaisiin poliittisissa ja kansallisissa kysymyksissä

kiihkokansalliseen henkeen, tehdä miljoonista työläisistä mitä arvokkaimpia

heidän oman kansansa jäseniä, ollenkaan ottamatta huomioon puhtaasti

taloudellisissa kysymyksissä sattuvia yksityisluontoisia taisteluja.



Sellaisen liikkeen, joka rehellisesti tahtoo antaa saksalaisen työläisen

takaisin hänen omalle kansalleen ja temmata hänet pois kansainvälisen harhauskon

vallasta, täytyy mitä jyrkimmin muodostaa rintama sitä, erikoisesti

yrittäjäpiireissä vallitsevaa käsitystä vastaan, joka kansanyhteydellä ymmärtää

työntekijöiden vastustelematonta luovuttamista taloudellisessa suhteessa

työnantajan valtaan ja joka tahtoo käsittää työläisten jokaisen jopa

oikeutettujen taloudellisten elinetujenkin valvomisyrityksen hyökkäykseksi

kansanyhteyttä vastaan. Tämmöisen käsityksen edustaminen on tietoisen valheen

edustamista; kansanyhteyshän ei aseta velvollisuuksia ainoastaan toiselle, vaan

myöskin toiselle puolelle. Yhtä varmasti kuin työläinen rikkoo todellisen

kansanyhteyden henkeä vastaan, jos hän välittämättä yhteisestä hyvästä ja

kansallisen talouselämän kantokyvystä asettaa omaan valtaansa nojaten sille

kiristykseksi sanottavia vaatimuksia, yhtä suuresti rikkoo tätä yhteyttä myöskin

yrittäjä, jos hän epäinhimillisellä riistotavalla harjoittaa liiketoimintaansa

käyttäen väärin kansallista työvoimaa ja kiskoo sen hiestä miljoonia omaan

taskuunsa. Siinä tapauksessa hänellä ei ole oikeutta kehua itseään

kansalliseksi, ei mitään oikeutta puhua kansanyhteydestä, vaan hän on itsekäs

heittiö, joka aiheuttamalla yhteiskunnallista rauhattomuutta ja eripuraisuutta

nostattaa tuonnempana taisteluja, jotka, päättyivätpä ne niin tai näin, joka

tapauksessa koituvat kansan vahingoksi. Sinä säiliönä, josta nuoren liikkeemme

on ammennettava kannattajansa, joutuvat siis ensi sijassa olemaan Saksan

työläiset. Nämä siis on temmattava pois kansainvälisen harhaluulon lumoista,

vapautettava yhteiskunnallisesta hädästään, kohotettava sivistyksellisestä

kurjuudestaan ja johdatettava kansanyhteyteen tiiviinä, arvokkaana,

kansallisesti tuntevana tekijänä, joka tahtoo olla kansallinen.



Jos kansallisen älymystön piireissä on ihmisiä, joilla on todella lämmin sydän

omaa kansaansa ja sen tulevaisuutta kohtaan, joiden mielen täyttää mitä syvin

tietoisuus tuon joukon sielusta käydyn taistelun merkityksestä, he ovat erittäin

tervetulleita tämän liikkeen riveihin sen arvokkaana henkisenä selkärankana.

Mutta porvarillisen vaalikarjan voittaminen kannattajikseen ei saa koskaan olla

tämän liikkeen tarkoituksena. Siinä tapauksessa liike hankkisi itselleen

sellaisen painolastin, joka koko sisäisen olemuksensa mukaisesti saattaisi

laajojen kansankerrosten jäseniksihankkimisen lamautumaan. Sillä huolimatta sen

ajatuksen kauneudesta, että mitä laajimmat kansankerrokset, sekä ylhäältä‑ että

alhaaltapäin, olisi saatettava yhteen tämän liikkeen puitteissa, sen

vastapainona on kuitenkin se tosiasia, että psykologisesti vaikuttamalla

porvarillisiin joukkoihin voi kyllä yleisen julistuksen tietä herättää heidän

keskuudessaan haluttuja mielialoja, jopa levittää mielipiteitäkin, mutta ei

luonteenominaisuuksia, tai paremminkin sanoen, heistä ei saa hävitetyksi monien

vuosisatojen aikana syntyneitä ja kehittyneitä pahoja tapoja. Molempien puolten

kulttuuritasojen erilaisuus on toistaiseksi vielä liian suuri, samoin ero

suhtautumisessa taloudellisluontoisiin kysymyksiin, niin että he, kohta kun

julistuksen nostattama innostus ja huuma olisi haihtunut, alkaisivat oitis

esiintyä siinä ehkäisevinä tekijöinä. Ja loppujen lopuksi, ei ole tarkoituksena

saada aikaan uudestikerrostumista sinänsä jo kansallisessa leirissä, vaan

voittaa ei­ kansallinen leiri asian puolelle. Ja tämä näkökohta juuri on lopulta

määräävä koko uuden liikkeen taktilliselle asennoitumiselle.



7. Tämän yksipuolisen, mutta sen johdosta selvän asennoi­tumisen on ilmettävä

myöskin liikkeen propagandasta, ja toisaalta taas propagandasyyt vaativat sitä.

Jos mieli liikkeen hyväksi tehdyn propagandan muodostua tehoisaksi, sen täytyy

kohdistua yksinomaan toiseen puoleen, koska muussa tapauksessa, noiden kahden

kysymykseen tulevan leirin henkisen pohjasivistyksen erilaisuuden johdosta, se

joko jäisi toiselta ymmärtämättä tai toinen puoli sen itsestään selvänä ja niin

ollen mielenkiinnottomana torjuisi luotaan. Ilmaisutapa ja sävykään ei voi

yksityiskohdissaan yhtä hyvin tehota kahteen siksi vastakkaiseen

kansankerrokseen. Jos propaganda luopuu ilmaisutapojen luonnontuoreudesta, se ei

löydä tietä suurten joukkojen tajuntaan. Jos se taas sanoissaan ja eleissään

käyttää suurten joukkojen tunteiden ja sanontatapojen kirpeyttä ja

koristelemattomuutta, ns. älymystö torjuu sen luotaan muka raakana ja

arkipäiväisenä. Sadan niin sanotun puhujan joukossa on tuskin kymmentäkään,

jotka pystyisivät yhtä tehoavasti puhumaan tänään yleisölle, jona on

kadunlakaisijoita, lukkoseppiä, puhtaanapitolaitoksen työläisiä jne., ja

huomenna pitämään ajatuksellisesti ehdottomasti samansisältöisen esitelmän

kuulijakuntanaan korkeakoulujen professoreita ja ylioppilaita. Mutta tuhannen

puhujan joukossa tuskin on yhden yhtäkään, joka pystyy puhumaan samalla kertaa

professoreille ja lukkosepille sellaisessa muodossa, ettei se ainoastaan vastaa

kummankin puolen käsityskykyä, vaan että se myöskin tehoaa yhtä voimakkaasti

molempiin puoliin, saati tempaa kummatkin mukaansa saavuttaen myrskyisät

suosionosoitukset. Mutta aina täytyy muistaa pitää silmiensä edessä se tosiasia,

että jonkin ylevän teorian kaikkein kauneinkin ajatus useimmissa tapauksissa

voi päästä leviämään ainoastaan pienten ja kaikkein pieninten henkien

välityksellä. Se ei ole sen varassa, mitä jonkin aatteen nerokkaalla luojalla on

silmiensä edessä, vaan sen varassa, miten, missä muodossa ja miten

menestyksellisesti tuon aatteen julistajat sen välittävät suurille joukoille.

Sosiaalidemokratian, jopa yleensä koko marxilaisen liikkeen väkevä joukkoja

valloittava voima johtui suureksi osaksi sen yleisön yhtenäisyydestä ja samalla

yksipuolisuudesta, jonka puoleen se kääntyi. Kuta näköjään ahtaampi, jopa

ahdasjärkisempi näiden liikkeiden ajatuksenjuoksu oli, sitä helpommin sen

omaksuivat omakseen ja rupesivat sitä edelleen muokkaamaan sellaiset joukot,

joiden henkinen taso vastasi esityksen tasoa. Mutta siten tarjoutui uudelle

liikkeelle samalla yksinkertainen, selvä linja:



Propaganda on sekä sisällöltään että muodoltaan sovellettava suurten joukkojen

mukaan, ja sen oikeaan osuneisuutta on arvosteltava yksinomaan sen saavuttaman

menestyksen perusteella. Taajojen kansankerrosten kansankokouksessa ei puhu

parhaiten se puhuja, joka on henkisesti lähinnä läsnä olevia älymystön

edustajia, vaan se, joka valloittaa suuren joukon sydämet. Tuollaisessa

kokouksessa mukana oleva älymystöön kuuluva, joka ryhtyy, siitä huolimatta, että

puhujan puhe aivan ilmeisesti tehoaa alempiin kansankerroksiin, joiden

voittamisesta asian puolelle nimenomaan on kysymys, puhetta henkisen talon

kannalta moitiskelemaan, osoittaa siten ajattelunsa täydellisen

kykenemättömyyden ja oman henkilönsä arvottomuuden uudelle liikkeelle. Liikkeen

kannalta tulevat kysymykseen ainoastaan ne älymystöön kuuluvat, jotka jo ovat

käsittäneet liikkeen tehtävät ja päämäärät niin lopullisesti, että ovat oppineet

arvostelemaan myöskin propagandan toimintaa yksinomaan sen saavuttaman

menestyksen eikä niiden vaikutelmien perusteella, mitä he itse siitä saavat.

Sillä propagandan ei ole määrä palvella sinänsä jo kansallisesti ajattelevien

ihmisten ajanvietteenä, vaan oman kansamme vihollisten voittamiseksi sen

puolelle, sikäli kuin nämä kuuluvat omaan rotuumme. Ylipäänsä oli nyt määrä

niiden ajatuskulkujen, jotka sotapropagandasta puheen ollen jo olen lyhyesti

esittänyt, tulla tälle nuorelle liikkeelle määrääviksi ja ratkaiseviksi

kysymyksen ollessa sen Oman valistustoiminnan lajista ja harjoittamistavasta.

Että se osui oikeaan, sen on sen saavuttama menestys todistanut.



8. Poliittisen uudistusliikkeen päämäärää ei koskaan saavuteta

valistustoiminnalla tai vaikuttamalla vallassa oleviin voimiin, vaan ainoastaan

saamalla poliittinen valta sen käsiin. Jokaisella, maailmoja mullistavalla

aatteella on, ei ainoastaan oikeus, vaan velvollisuuskin varata itselleen ne

keinot, jotka tekevät sen ajatuskulkujen voimaan saattamisen mahdolliseksi.

Menestys on ainoa maallinen tuomari, joka ratkaisee sellaisen aloitteen

oikeutuksen tai epäoikeutuksen, jolloin ei kuitenkaan menestyksellä ole

ymmärrettävä, niin kuin Saksan v:n 1918 vallankumouksessa, vallan hankkimista

omiin käsiin sinänsä, vaan sen, vallan, kansankokonaisuudelle siunauksellista

käyttöä. Niinpä ei vallankaappausta ole siinä tapauksessa pidettävä

onnistuneena, kun, niin kuin ajattelemattomat viralliset syyttäjät Saksassa

nykyisin arvelevat, vallankumouksellisten onnistui anastaa valtiovalta käsiinsä,

vaan ainoastaan siinä tapauksessa, että sellaisen kumouksellisen toimenpiteen

pohjana olevien tarkoitusten ja tarkoitusperien toteuttamisesta koituu

kansakunnalle enemmän onnea ja hyvää kuin edellisen valtakauden aikana. Millä

muuten Saksan vallankumous, joksi syksyn 1918 rosvokaappaus pyrkii itseään

nimittämään, ei hevin voine kehuskella.



Mutta kun kerran valtiollisen vallan saavuttaminen on uudistustarkoitusten

käytännössä toteuttamisen edellytyksenä, silloin täytyy liikkeen, jolla on

uudistuksiin tähtäävät tarkoitusperät, heti olemassaolonsa ensimmäisestä

päivästä alkaen tuntea itsensä joukkoliikkeeksi eikä kirjalliseksi teekerhoksi

tai poroporvarilliseksi keilailuseuraksi.



9. Nuori liikkeemme on olemukseltaan ja sisäiseltä järjestelyltään

parlamentinvastainen, s.o. se yleensä samoin kuin oman sisäisen rakenteensakin

puolesta torjuu enemmistön määräämisvallan periaatteen, jonka vallitessa johtaja

alenee pelkästään toisten tahdon ja ajatusten täytäntöönpanijaksi. Liikkeemme

edustaa pienimmässä niin kuin kaikkein suurimmassakin johtajan ehdottoman

arvovallan periaatetta, johon arvovaltaan samalla liittyy suurin vastuu.



Tämän liikkeessä vallitsevana olevan periaatteen käytännölliset seuraukset ovat

seuraavat: Paikallisosaston puheenjohtajan asettaa lähinnä ylempi johtaja, hän

on paikallisosaston vastuunalainen ohjaaja. Kaikki valiokunnat ovat hänen

alaisiaan eikä päinvastoin hän jonkin valiokunnan alainen. Ei ole olemassa

äänestysvaliokuntia, vaan ainoastaan työvaliokuntia. Työnjaon toimittaa

vastuunalainen ohjaaja, puheenjohtaja. Sama periaate on voimassa myöskin lähinnä

ylemmissä järjestöissä, piireissä, piirikunnissa ja maakunnissa. Aina johtaja

asetetaan ylhäältäkäsin ja samalla hänelle annetaan rajoittamattomat valtuudet

ja arvovalta. Ainoastaan koko puolueen johtaja valitaan

yhdistyslainsäädännöllisistä syistä jäsenten yleiskokouksessa. Mutta hän on

liikkeen ainoa, yksinomainen johtaja. Kaikki valiokunnat ovat hänen alaisiaan

eikä hän valiokuntien alainen. Hän määrää kaiken, mutta hän kantaa samalla

myöskin hartioillaan vastuun. Liikkeen kannattajilla on vapaa valta vaatia hänet

uusien vaalien tuomioistuimessa vastuuseen toiminnastaan, riistää häneltä hänen

toimensa, mikäli hän on loukannut liikkeen periaatteita tai huonosti valvonut

sen etuja. Hänen tilalleen astuu silloin kykenevämpi, uusi mies, mutta tällä on

sama arvovalta ja sama vastuu. Liikkeen suurimpia tehtäviä on tämän periaatteen

saattaminen määrääväksi, ei yksinomaan sen omissa riveissä, vaan myöskin koko

valtion suhteen. Joka tahtoo olla johtaja, hänellä on korkeimman,

rajoittamattoman arvovallan ohella myöskin viimeisin ja kaikkein raskain vastuu.

Joka ei siihen kykene tai on liian pelkurimainen kantamaan toimintansa

seuraukset, ei kelpaa johtajaksi. Ainoastaan sankarit ovat kutsutut siihen.

Ihmiskunnan edistys ja kulttuuri eivät ole enemmistöjen aikaansaannoksia, vaan

johtuvat yksinomaan persoonallisuuden nerokkuudesta ja tarmokkuudesta. Näiden

herättäminen ja kasvattaminen ja asettaminen oikeuksiinsa on Saksan kansan

suuruuden ja valta‑aseman uudelleensaavuttamisen ennakkoedellytyksiä. Mutta

siten uusi liikkeemme on parlamentinvastainen, ja sen osanotto parlamentaarisen

laitoksen työskentelyyn voi tähdätä ainoastaan saman laitoksen hävittämiseen,

sellaisen laitoksen poistamiseen, jota meidän on pidettävä eräänä kaikkein

pahimpana ihmiskunnan rappeutumisilmiönä.



10. Liike torjuu päättävästi kaiken asennoitumisen sellaisiin kysymyksiin, jotka

joko ovat sen poliittisen toiminnan puitteiden ulkopuolella tai jotka

periaatteellista merkitystä vailla olevina ovat sille merkityksettömiä. Sen

tehtävänä ei ole uskonnollinen uudistus, vaan Saksan kansan uudestijärjestely.

Molempia uskontunnustuksia se pitää kumpaakin yhtä arvokkaana Saksan kansan

olemassaolon tukena ja taistelee sen vuoksi jokaista puoluetta vastaan, joka

pyrkii alentamaan tämän Saksan kansanruumiin siveellis‑uskonnollisen ja

moraalisen lujittamisen perustan omien puoluepyyteidensä välikappaleeksi.

Lopuksi, liike ei katso tehtäväkseen jonkin tietyn valtiomuodon saattamista

uudelleen voimaan eikä liioin taistelua jotakin toista vastaan, vaan sellaisen

perustan ja pohjan luomisen, jota vailla ei ajan pitkään pysy pystyssä enempää

tasavalta kuin monarkiakaan. Sen kutsumuksena ei ole yksinvallan perustaminen

eikä tasavallan lujittaminen, vaan germaanisen valtion luominen. Tuon valtion

ulkonaista hahmottelua koskevalla kysymyksellä, siis sen kruunaamisella, ei ole

periaatteellista merkitystä, vaan sen määräävät lopullisesti käytännölliset

tarkoituksenmukaisuusnäkökohdat. Sellaisen kansan keskuudessa, joka ensin on

käsittänyt oman olemassaolonsa suuret ongelmat ja tehtävät, eivät moiset

ulkonaiset muotokysymykset enää johda keskinäisiin sisäisiin taisteluihin.



11. Liikkeen sisäinen järjestelykysymys on tarkoituksenmukaisuus, ei

periaatteellinen kysymys. Parhain järjestely ei ole sellainen, joka työntää

liikkeen johtajan ja sen yksityisten kannattajien väliin mahdollisimman suuren,

vaan se, joka siihen tuo kaikkein pienimmän välityskoneiston. Sillä järjestelyn

tehtävänä on jonkin tietyn aatteen ‑ joka melkeinpä aina syntyy yhden ainoan

ihmisen aivoissa ‑ välittäminen suurelle ihmisjoukolle samoin kuin sen

käytäntöön soveltamisen valvominen. Järjestö sinänsä on niin ollen kaiken

kaikkiaan pelkkä välttämätön paha. Se on parhaassa tapauksessa keino, minkä

avulla päästä tarkoitusten perille, pahimmassa tapauksessa itsetarkoitus. Koska

maailma tuottaa enemmän konemaisia luonteita kuin aatteellisia, järjestön muodot

enimmäkseen muotoutuvat helpommin kuin aatteet semmoisinaan. Jokaisen

toteutumistaan kohti pyrkivän aatteen, varsinkin sellaisen, joka on

uudistusluonteinen, kulku tapahtuu suurin piirtein seuraavalla tavalla: Jokin

nerokas ajatus syntyy jonkun ihmisen aivoissa, joka tuntee saaneensa kutsumuksen

välittämään oman tietonsa toisille ihmisille. Hän alkaa julistaa

katsantokantaansa ja saavuttaa vähitellen tietyn kannattajajoukon. Tämä

menetelmä, jonkun ihmisen aatteiden suoranainen ja henkilökohtainen välittäminen

toisille aikalaisille, on kaikkein ihanteellisin ja luonnollisin. Kun sitten

uuden opin kannattajien lukumäärä lisääntyy, käy aatteen alkuunpanijalle ennen

pitkää mahdottomaksi vaikuttaa yhä edelleen suoranaisesti kaikkiin lukemattomiin

kannattajiinsa, mahdottomaksi heidän johtamisensa ja ohjaamisensa. Samassa

määrin kuin yhteisön kasvamisen johdosta suoranainen, lyhyin yhteys käy

mahdottomaksi, päädytään välttämättömyyteen, että on saatava aikaan yhdistävä

elin: ihanteellinen olotila on silloin päättynyt, ja sen tilalle tulee järjestö,

välttämätön paha. Muodostuu pieniä alaosastoja, jotka poliittisessa liikkeessä

esimerkiksi paikallisosastoina esittävät myöhemmin syntyvän järjestön

alkusoluja.



Tällaista alaosastojen muodostumista saa kuitenkin, jottei opin yhtenäisyys

olisi kohta mennyttä, tapahtua aina vasta sitten, kun henkisen perustajan ja

hänen muodostamansa koulukunnan arvovalta voidaan katsoa ehdottomasti,

varauksitta tunnustetuksi. Tuollaisen liikkeen geopoliittisen keskuksen

merkitystä ei tällöin voi arvioida liian suureksi. Ainoastaan sellaisen paikan

olemassaolo, jota ympäröi kuin Rooman tai Mekan taikamainen tenho, voi ajan

pitkään antaa liikkeelle sen voiman, joka perustuu sisäiseen yhtenäisyyteen ja

tuota yhtenäisyyttä edustavan huipun tunnustamiseen. Niinpä ei saa, ensimmäisiä

järjestön alkusoluja perustettaessa, koskaan päästää pois mielestä sitä huolta,

ettei ainoastaan ole pidettävä muistissa liikkeen alkuperäisen lähtöpaikan

merkitystä, vaan se on kohotettava suorastaan vallitsevaksi. Tästä liikkeen

lähtö‑ ja johtopaikan kohoamisesta aatteellisesti, siveellisesti ja

tosiasiallisesti luonnollista suurempaan kokoon täytyy pitää huolta samassa

määrin kuin liikkeen sillä välin lukemattomiin lisääntyneitä alkusoluja on

pakostakin ruvettava yhdistämään keskenään uusiksi järjestömuodostelmiksi. Sillä

samoin kuin yksityisten jäsenten ja kannattajien yhä kasvava lukumäärä ja se

seikka, ettei heidän kanssaan enää voi olla suoranaisessa kosketuksessa, johtaa

alimpien yhtymien muodostamiseen, samoin pakottaa lopulta noiden alimpien

järjestömuodostelmien suunnaton lisääntyminen jälleen ryhtymään niitä

yhdistämään keskenään ylemmiksi yhteenliittymiksi, joita poliittisesti voi

nimittää maakunta‑ tai piirikuntaliitoiksi. Niin helppo kuin nyt vielä ehkä

onkin pitää yllä alkuperäisten keskusten arvovaltaa alimpien

paikallisyhdistysten suhteen, sitä vaikeampi on jo säilyttää tämä asema nykyisin

muodostuvien korkeampien järjestömuotojen suhteen. Mutta tämä on liikkeen

yhtenäisenä. pysymisen ja siten sen aatteiden voittoon viemisen edellytys. Kun

lopuksi sitten vielä suuremmat välielimet liitetään keskenään uusiksi

järjestöelimiksi ja ‑muodostelmiksi, kasvaa yhä vielä entisestäänkin vaikeus,

miten taata ja turvata niiden suhteen alkuperäisen perustamispaikan, tämän

koulukunnan jne. ehdottomasti johtava luonne. Sen vuoksi saadaan. ryhtyä

järjestön. mekaanisia. muotoja rakentamaan vain samassa määrin kuin keskuksen

henkinen, aatteellinen arvovalta tuntuu ehdottomasti turvatulta. Poliittisissa

muodostelmissa voi riittävänä takeena . tästä useinkin pitää ainoastaan

käytännöllistä valtaa.



Tästä saatiin liikkeen sisäiselle rakenteelle seuraavat suuntaviivat:

a) Kaiken työn keskittäminen ensi aluksi yhteen ainoaan paikkaan: Müncheniin.

Ehdottomasti luotettavien jäsenten yhteisön perustaminen sekä erikoisen koulun

muodostaminen aatteen myöhempää levittämistä varten. Välttämättömän arvovallan

hankkiminen vastaisen varalta pyrkimällä mahdollisimman suuriin tuloksiin tässä

paikassa. Liikkeen ja sen johtajien tunnetuksi tekemiseksi oli välttämätöntä, ei

ainoastaan kaikille selvästi havaittavasti järkyttää paikkakunnalla luottamusta

marxilaisen opin voittamattomuuteen, vaan myöskin todistaa vastakkaisen liikkeen

mahdollisuus.



b) Paikallisosastojen perustaminen vasta sitten, kun Münchenissä sijaitsevan

keskusjohdon arvovaltaa voidaan pitää ehdottomasti tunnustettuna.



c) Piiri‑, piirikunta‑ tai maakuntaliittoja ei liioin perusteta yksistään

tarpeen mukaan sinänsä, vaan vasta sitten, kun on saavutettu varmuus keskuksen

ehdottomasta tunnustamisesta. Mutta muuten on järjestömuotojen muodostaminen

jätettävä sen varaan, millaisia johtajina kysymykseen tulevia miehiä on

käytettävissä.



Tällöin on kaksi tietä:

a) Liikkeellä on käytettävänä tarpeelliset rahavarat kyvykkäiden henkilöiden

kehittämiseksi ja kouluttamiseksi toimimaan myöhemmin johtajina. Siten saadun

aineksen liike sitten suunnitelmallisesti sijoittaa taktillisen tai muun

tarkoituksenmukaisuuden näkökohtien mukaisesti.

Tämä tie on helpompi ja nopeampi; se vaatii kuitenkin suuria rahavaroja, koska

tuollainen johtaja‑aines ainoastaan palkattuna kykenee työskentelemään liikkeen

puolesta.



b) Liike ei rahavarojen puutteessa kykene asettamaan virallisia johtajia, vaan

sen on toistaiseksi pakko tulla toimeen sellaisten avulla, jotka hoitavat

toimiaan kunniatoimina.



Tämä tie on hitaampi ja vaikeampi. Liikkeen johdon täytyy asianhaarojen niin

vaatiessa jättää suuria alueita kesannoksi, mikäli ei liikkeen kannattajien

joukosta ilmesty näkyviin henkilöä, joka on pystyvä ja halukas asettumaan johdon

käytettäväksi ja ottamaan tehtäväkseen liikkeen järjestämisen ja sen johdon

kysymyksessä olevalla paikkakunnalla. Voi käydä niin, ettei sitten suurilta

alueilta löydy ketään semmoista, mutta jollakin toisella paikkakunnalla sitä

vastoin on kaksi, jopa kolmekin osapuilleen yhtä kyvykästä. Semmoisessa

kehityksessä piilevät vaikeudet ovat suuret, ja ne ovat voitettavissa vasta

vuosien kuluttua.



Mutta aina on ja pysyy järjestömuodon muodostamisen edellytyksenä sen johtoon

kykenevä henkilö.Yhtä arvoton kuin armeija on kaikkine järjestettyine

muotoineenkin ilman upseereja, yhtä arvoton on poliittinen järjestö ilman

vastaavaa johtajaa. Liikkeelle on parempi, että jätetään jokin paikallisosasto

perustamatta kuin että sen järjestelyssä epäonnistutaan, jos puuttuu

johtajapersoonallisuutta, joka pystyy sitä ohjaamaan ja viemään eteenpäin.

Johtajantoimeen semmoisenaan ei kuulu ainoastaan altis tahto, vaan myöskin kyky,

mutta tahdonlujuudelle ja tarmokkuudelle on kuitenkin annettava suurempi

merkitys kuin nerokkuudelle semmoisenaan, ja arvokkainta kaikesta on se, kun

samassa henkilössä on yhtyneenä kyvykkyyttä, päättäväisyyttä ja sitkeyttä.



12. Jonkin liikkeen tulevaisuuden ehtona on se into ja kiivaus, jopa

suvaitsemattomuuskin, jota osoittaen sen kannattajat sitä edustavat ainoana

oikeana ja asettuvat vastustamaan toisia, samantapaisia muodostelmia.



On mitä suurin virhe luulla, että jonkin liikkeen voima siitä kasvaa, että

siihen yhdistetään toinen, olemukseltaan samankaltainen liike. Jokainen

senlaatuinen suureneminen tosin kyllä aluksi merkitsee sen kasvua ulkonaisilta

mittasuhteiltaan ja pinnallisten syrjästäkatsojien mielestä myöskin sen voimien

karttumista, mutta todellisuudessa siihen silloin tuleekin vain myöhemmin

vaikuttamaan rupeavan sisäisen heikkenemisen itu. Sillä mitä ikinä kahden

liikkeen samanarvoisuudesta puhuttaneenkin, sellaista ei kuitenkaan ole koskaan

olemassa. Sillä muussa tapauksessahan ei käytännössä olisi olemassa kahta, vaan

ainoastaan yksi liike. Ja ihan yhdentekevää, missä niiden eroavaisuudet

ilmenevät vaikkapa ne perustuisivat ainoastaan johdon erilaisiin kykyihin, ne

ovat joka tapauksessa olemassa. Mutta kaiken kehityksen luonnonlain mukaista ei

ole, että kytketään yhteen kaksi keskenään erilaista muodostelmaa, vaan

voimakkaamman voitto ja yksin sen edellyttämän taistelun tietä mahdolliseksi

käypä voittajan voiman ja väkevyyden lisääntyminen. Mahdollista kyllä voidaan

yhdistämällä kaksi toistaan lähentelevää poliittista puoluemuodostumaa saavuttaa

hetkellisiä etuja, mutta ajan oloon kuitenkin on jokainen sillä tavoin

saavutettu menestys aiheena myöhemmin ilmenevään sisäiseen heikkouteen. Liikkeen

suuruuden takeena on yksinomaan sen sisäisen voiman vapaa ja esteetön kehitys ja

sen yhtämittainen nousu lopulliseen voittoon saakka kaikista sen kilpailijoista.

Niin, voi sanoa, että liikkeen voima ja samalla sen elämisenoikeutus ovat

karttumassa ainoastaan niin kauan kuin se tunnustaa taistelun periaatteen

syntynsä edellytykseksi, ja että se on samassa hetkessä sivuuttanut voimansa

huippukohdan, kun täydellinen voitto kallistuu sen puolelle.

Jokaiselle liikkeelle on muuten vain hyödyksi pyrkiä tuohon voittoon sellaisessa

muodossa, joka ei ajan puolesta johda heti samassa saavutettavaan menestykseen,

vaan joka ehdottoman suvaitsemattomuuden aiheuttamana pitkänä taisteluaikana

lahjoittaa sille myöskin pitkän kasvun ajan.



Sellaiset liikkeet, joiden on kasvamisestaan kiitettävä yksistään ns.

samankaltaisten muodostumien niihin yhdistämistä, siis voimastaan pelkkiä

sovitteluja, ovat kuin ansarikasveja Ne työntävät nopeasti vartta, mutta niistä

puuttuu voimaa uhmata vuosisatojen vierintää ja kestää ankaria myrskyjä.

Jokaisen valtavan järjestön suuruus jonkin aatteen ruumiillistumana perustuu

tässä maailmassa siihen uskonnolliseen kiihkomielisyyteen, jonka vallassa se,

suvaitsemattomana kaikkia muita kohtaan, kiihkoisasti vakuuttuneena omasta

oikeudestaan, ajaa tahtonsa. perille. Kun aate on itsessään oikea ja kun se,

semmoisella tavalla varustautuneena, ryhtyy tässä maailmassa taisteluun, se on

voittamaton, ja kaikki vainoamistoimenpiteet vain koituvat sen sisäiseksi

lujittumiseksi. Kristinuskon suuruus ei johtunut siitä, että olisi yritetty

sovinnonhierontaa samaan suuntaan käypien antiikin filosofisten mielipiteiden

kanssa, vaan siitä, että omaa oppia julistettiin ja edustettiin armottoman,

hellittämättömän uskonkiihkoisesti. Sen näennäisen etumatkan, jonka liike voisi

saavuttaa yhdistämällä itseensä toisia samantapaisia, korvaa moninkertaisesti se

jatkuva voimanlisä, jonka riippumattomana pysyvä, oman itsensä ja järjestönsä

puolesta taisteleva oppi aina saavuttaa.



13. Liikkeen on periaatteessa kasvatettava jäsenensä sillä tavalla, etteivät he

pidä taistelua jonakin huolimattomasti kasvatuksen avulla opittuna, vaan

semmoisena asiana, mihin he itse ovat pyrkineet. Heidän ei niin ollen pidä

pelästyä vastustajien vihamielisyyttä, vaan tuntea se oman

olemassaolonoikeutuksensa edellytykseksi. Heidän ei pidä arastella Saksan kansan

ja meikäläisen elämänkatsomuksen vihollisten vihaa eikä sen ilmauksia, vaan

toivoa ja kaivata niitä. Mutta sen vihan ilmenemismuotoja ovat myöskin valhe ja

parjaus. Jota vastaan ei juutalaislehdistössä taistella, siis jota ei parjata ja

häväistä, se ei ole kunnon saksalainen eikä todellinen kansallissosialisti.

Parhaana hänen mielialansa arvon, hänen vakaumuksensa vilpittömyyden ja hänen

tarmonsa mittana on se vihollisuus, jota Saksan kansan verivihollisen taholta

häntä kohtaan osoitetaan.



Liikkeen kannattajille ja laajemmassa merkityksessä koko Saksan kansalle täytyy

yhä, aina vain uudelleen teroittaa mieleen, että juutalaiset sanomalehdissään

aina valehtelevat ja että, jos ne joskus sattuvat puhumaan totta, sekin on vain

määrätty peittämään vielä suurempaa vääristelyä ja niin muodoin sekin siis on

tahallista valehtelemista. Juutalaiset ovat valehtelemisen suuria mestareita, ja

valhe ja petos ovat heidän aseinaan taistelussa. Jokainen juutalaisten parjaus

ja jokainen juutalaisten valhe on kunnia‑arpi meikäläisten taistelijoiden

ruumiissa. Ketä he kaikkein pahimmin panettelevat ja parjaavat, se on meitä

lähimpänä, ja ketä he kaikkein verisimmin vihaavat, se on meidän parhain

ystävämme. Joka aamulla ottaa käteensä juutalaislehden näkemättä itseään siinä

parjattavan, ei ole käyttänyt edellistä päivää hyödyllisesti; sillä jos asia

olisi sillä lailla, juutalaiset häntä vainoaisivat, parjaisivat, panettelisivat,

solvaisivat, likaisivat. Ja ainoastaan se, joka kaikkein tehoisimmin asettuu

vastustamaan tuota Saksan kansan ja jokaisen arjalaisen kansanheimon ja

kulttuurin verivihollista, voi odottaa tuon rodun parjausten ja niin ollen

myöskin tuon kansan taistelun kohdistuvan itseensä. Kun nämä periaatteet

muuttuvat meidän kannattajillamme lihaksi ja vereksi, silloin liikkeemme

voimistuu järkkymättömäksi ja voittamattomaksi.



14. Liikkeen on kaikin keinoin edistettävä persoonallisuuden kunnioitusta; sen

ei pidä koskaan unohtaa, että kaiken inhimillisen arvo piilee persoonallisuuden

arvossa, että jokainen aate ja jokainen suoritus on yhden ihmisen luovan voiman

aikaansaannos ja ettei suuruuden ihailu merkitse ainoastaan kiitollisuudenvelan

maksamista hänelle, vaan että se myöskin kietoo yhdistävän siteen kiittäjien

ympärille. Persoonallisuus ei ole korvattavissa; varsinkaan ei siinä

tapauksessa, ettei hän ole konemaisen, vaan kulttuurillisesti luovan aineksen

ruumiillistuma. Yhtä mahdoton kuin on korvata kuuluisaa mestaria ja toisen ottaa

hänen kesken jäänyt maalauksensa viimeisteltäväksi, yhtä mahdoton on korvata

suurta runoilijaa ja ajattelijaa, suurta valtiomiestä ja suurta sotapäällikköä.

Sillä heidän toimintansa tapahtuu aina taiteen alueella; se ei ole konemaisesti

kasvatuksen avulla opittua, vaan se on synnynnäistä jumalallisesta armosta.

Tämän maan päällä ovat suurimmat mullistukset ja aikaansaannokset, suurimmat

kulttuurisaavutukset, kuolemattomat työt valtiotaidon alalla jne. ainiaksi

erottamattomasti liittyneet yhteen ainoaan nimeen, ja nuo nimet edustavat niitä.

Luopuminen suuren hengen kunnioittamisesta merkitsee suunnattoman voiman

menetystä, voiman, joka virtaa kaikkien suurten miesten ja naisten nimistä.



Tämän tietää kaikkein parhaiten juutalainen. Juuri hän, jonka suurmiehet ovat

suuria ainoastaan ihmiskunnan ja sen kulttuurin tuhoamisessa, pitää huolen

näiden epäjumalainpalvonnan kaltaisesta ihailusta. Ainoastaan kansojen niiden

omiin henkiin kohdistuvan kunnioituksen hän pyrkii esittämään arvottomaksi ja

leimaa sen henkilönpalvonnaksi. Niin pian kuin kansa käy niin pelkurimaiseksi,

että alistuu moiseen juutalaisten julkeuteen ja röyhkeyteen, se luopuu kaikkein

valtavimmasta voimastaan, mitä sillä on; sillä se voima ei johdu joukkojen

kunnioituksesta, vaan hengen, neron kunnioituksesta ja mielen hänestä saamasta

ylennyksestä ja rakennuksesta. Kun ihmissydämet murtuvat ja ihmissielut vaipuvat

epätoivoon, silloin katsovat menneisyyden hämärästä hädän ja surun, häpeän ja

kurjuuden, henkisen epävapauden ja ruumiillisen pakon suuret voittajat maan

päälle heidän puoleensa ja ojentavat epätoivoisille kuolevaisille ikuiset

kätensä! Voi sitä kansaa, joka häpeää tarttua niihin!



Liikkeemme ensimmäisinä syntyaikoina emme joutuneet kärsimään mistään niin

suuresti kuin siitä, ettei meidän nimillämme ollut mitään kantavuutta ja ettei

niitä kukaan tuntenut. Kaikkein vaikeinta oli tuona alkuaikana, jolloin useinkin

oli ainoastaan, kuusi, seitsemän, kahdeksan päätä kaikkiaan kokoontunut

kuuntelemaan puhujan sanoja, herättää ja pitää vireillä tuossa piskuisessa

piirissä luottamusta liikkeen valtavaan tulevaisuuteen. Ajateltakoon vain, että

kuusi, seitsemän miestä lyöttäytyy yhteen, kaikki nimettömiä köyhiä

tyhjätaskuja, tarkoituksenaan perustaa liike, jolle aikoinaan pitäisi onnistua,

mikä tähän anti olisi jäänyt onnistumatta valtaville, suurille

joukkopuolueillekin, nimittäin Saksan valtakunnan suuremman mahdin ja suuruuden

uudelleenpystyttäminen. Kunpa meidän kimppuumme olisi siihen aikaan edes

hyökätty, niin, kunpahan meille edes olisi naurettu, olisimme kiittäneet

onneamme kummassakin tapauksessa. Sillä masentavaa oli ainoastaan se

kertakaikkinen huomioitta jättäminen, jota siihen aikaan saimme osaksemme ja

josta minä itse omasta puolestani kärsin kaikkein eniten. Minun liittyessäni

tuohon kouralliseen ei voinut vielä olla puhettakaan puolueesta enempää kuin

liikkeestäkään. Olen jo varhemmin kuvaillut ensimmäisestä tapaamisestani tämän

pienen yhdistyksen kanssa saamiani vaikutelmia. Seuraavina viikkoina minulla oli

sitten aikaa ja tilaisuutta tutkia tuota toistaiseksi vielä mahdottomalta

tuntuvaa ilmestystä, ns. puoluetta. Siitä saamani kuva oli, sen taivas

tietäköön, ahdistavan masentava. Ei ollut olemassa mitään, ei totisesti kerta

kaikkiaan yhtään mitään. Ainoastaan semmoisen puolueen nimi, jonka valiokunta

käsitti käytännöllisesti katsoen sen koko jäsenistön ja joka loppujen lopuksi

oli osapuilleen juuri samantapainen laitos, jota vastaan sen piti yrittää

taistella, nimittäin liivintaskukokoinen parlamentti. Siinäkin oli vallalla

äänestysmenetelmä, ja kun suuret parlamentit sentään suurempia ongelmia

pohtiessaan kirkuivat kurkkunsa käheiksi, kuukaudesta toiseen, tässä pienessä

piirissä virisi jo onnellisesti saapuneeseen kirjeeseen vastaamisen johdosta

loppumaton kaksinpuhelu!



Yleisö ei tietystikään tiennyt kaikesta tuosta ylipäänsä yhtään mitään. Ei

yksikään sielu koko Münchenissä tuntenut puoluetta edes nimeltä, lukuun

ottamatta sen jäsenkourallista ja näiden muutamia harvoja tuttavia. Joka

keskiviikko pidettiin jossakin Münchenin kahvilassa ns. valiokunnan istunto ja

kerran viikossa puheilta. Koska liikkeen koko jäsenistö oli alkuaikana

edustettuna sen valiokunnassa; kokouksissa oli tietysti aina ja aina vain samat

henkilöt. Sen vuoksi täytyi nyt saada päiväjärjestykseen tuon pienen piirin

särkeminen, uusien jäsenten hankkiminen, mutta ennen kaikkea hinnasta mistä

hyvänsä liikkeen nimen tekeminen tunnetuksi.



Käytimme tässä seuraavaa tekniikkaa:



Aina kerran kuussa, myöhemmin aina kahden viikon väliajoin yritimme pitää

kokouksen. Kutsut kirjoitettiin kirjoituskoneella tai käsinkin paperilipuille,

ja ensimmäiset kerrat jaoimmekin ne itse, s.o. veimme ne asianomaisille. Kukin

kääntyi tuttavapiirinsä puoleen saadakseen tuon tai tämän liikkeelle ja tulemaan

johonkin tuollaiseen tilaisuuteen. Menestys oli viheliäisen huono. Muistan

vielä, miten itse olin tuona ensimmäisenä alkuaikana kerran käynyt viemässä

määräpaikkoihinsa lähes kahdeksankymmentä paperilippusta ja miten sitten

iltasella odottelimme niitä suuria kansanjoukkoja, joiden tuleman piti. Kun oli

tunti myöhästytty alkamisajasta, puheenjohtajan täytyi vihdoin viimein julistaa

kokous alkaneeksi. Meitä oli taaskin seitsemän miestä, samat vanhat seitsemän

miestä. Sitten rupesimme antamaan kokouskutsujen kirjoittamisen suoritettavaksi

koneella jossakin Münchenin kirjoitustarvikekaupassa ja monistutimme ne samalla

siellä. Menestystä oli sen verran, että ensimmäisessä kokouksessa oli muutamia

kuulijoita lisää. Sitten lukumäärä hitaasti kohosi yhdestätoista kolmeentoista,

vihdoin seitsemääntoista, kolmeenkolmatta, neljäänneljättä kuulijaan.



Aivan pienillä, meidän köyhien tyhjätaskujen omassa keskuudessa toimeen

pannuilla keräyksillä saatiin tarvittavat varat kokoon, jotta kerran voitiin

panna Münchenissä pidettävästä kokouksesta ilmoitus siihen aikaan

riippumattomaan Münchener Beobachter lehteen. Tällä kertaa menestys oli tosiaan

hämmästyttävä. Olimme ilmoittaneet kokouksen pidettäväksi Münchener

Hofbräuhauskellerin huoneistossa (jota ei pidä sekoittaa Münchener Hofbräuhausin

juhlasaliin), pienessä salissa, johon tuskin mahtui sataakolmeakymmentä henkeä.

Omasta mielestäni tuo sali oli kuin suuri halli, ja jokaisella meikäläisellä oli

sydän kylmänä, mahtaisiko meidän onnistua saada tuota mahtavaa suojaa väkeä

täyteen.



Seitsemän aikaan paikalla oli satayksitoista henkeä, ja kokous julistettiin

alkaneeksi. Eräs müncheniläinen professori piti kokouksen pääpuheen, ja minun

itseni oli määrä puhua sitten toiseksi, ensi kerran elämässäni julkisesti.

Puolueen silloisen puheenjohtajan herra Harrerin mielestä asia tuntui kovin

uskalletulta. Tuo muuten varmasti rehti kunnon herrasmies oli kerta kaikkiaan

sellaisen vakaumuksen vallassa, että minä muka kylläkin osasin yhtä ja toista,

mutta en puhua. Eikä häntä saatu siitä mielipiteestään luopumaan seuraavanakaan

aikana. Kävi kuitenkin toisin. Minulle oli tässä ensimmäisessä kokouksessa,

jossa minun oli puhuttava julkisesti, myönnetty puhumisaikaa kaksikymmentä

minuuttia. Puhuin kolmekymmentä minuuttia, ja sen seikan, minkä aikaisemmin

olin, sitä millään tavoin tietämättä, yksinkertaisesti sisäisesti tuntenut, sen

nyt todellisuus osoitti todeksi: minä osasin puhua! Kolmenkymmenen minuutin

kuluttua olivat pienessä huoneessa koolla olevat ihmiset sähköistyneet, ja

innostus ilmaisihen lähinnä siten, että vetoomukseni läsnäolijoiden

uhrautuvaisuuteen johti kolmensadan markan rahalahjaan. Siten olikin poistunut

raskas huoli mieltämme painamasta. Rahanpuutehan oli tuona aikana haitannut

toimintaamme niin suuresti, ettemme siihen aikaan pystyneet edes painattamaan

liikkeellemme ohjelmalauseita, saati sitten lentolehtisiä. Nyt oli laskettu

pienen rahaston perustus, josta voitiin suorittaa ainakin kaikkein tarpeellisin

ja kaikkein välttämättömin.



Mutta eräässä toisessakin suhteessa oli tämän ensimmäisen suuremman kokouksen

menestys huomattava. Olin noihin aikoihin alkanut tuoda valiokuntaan muutamia

tuoreita nuoria voimia. Pitkänä sotapalvelusaikanani olin tullut tuntemaan koko

joukon uskollisia tovereita, jotka sitten nyt vähitellen, minun heitä

taivuteltuani, alkoivat liittyä mukaan liikkeeseemme. He olivat järjestään

tarmokkaita nuoria miehiä, kuriin tottuneita ja sotapalvelusajastaan alkaen

kasvaneet ja varttuneet saman periaatteen vallassa: mahdotonta ei ole yhtään

mikään, ja kaikki sujuu, kun todella tahtoo. Miten välttämätön tuommoinen

verenlisä oli, sen saatoin itse huomata jo muutamia viikkoja yhdessä heidän

kanssaan työskenneltyäni. Puolueen silloinen puheenjohtaja herra Harrer oli

oikeastaan sanomalehtimies ja semmoisenaan varmasti monipuolisesti sivistynyt

mies. Mutta hänellä oli puolueenjohtajalle erinomaisen suuri haitta: hän ei

ollut suurten joukkojen puhuja. Niin kiusallisen tunnollista ja tarkkaa kuin

hänen työnsä sinänsä olikin, siitä puuttui sentään ‑ ehkä juuri suuren puhujan

lahjojen puutteen johdosta ‑ myöskin suurempaa lennokkuutta ja vauhtia. Herra

Drexler, silloinen Münchenin paikallisosaston puheenjohtaja, oli yksinkertainen

työmies, puhujana samoin verraten merkityksetön, muuten ei ollenkaan sotilas.

Hän ei ollut koskaan palvellut armeijassa, ei ollut sodan aikanakaan ollut

sotamiehenä, niin että häneltä, hän kun muutenkin oli koko olemukseltaan

heiveröinen ja epävarma, puuttui sitä ainoaa koulua, joka pystyi karkaisemaan

epävarmat ja hennot, pehmeät luonteet miehiksi. Niinpä heissä ei kummassakaan

ollut semmoista ainesta, joka olisi tehnyt heille mahdolliseksi, ei ainoastaan

saada sydämeensä kiihkeää uskonvarmuutta liikkeen voitosta, vaan myöskin

järkkymättömän tarmokkaasti ja, jos niin tarve vaati, vaikka kovakouraisen

häikäilemättömästi käydä taisteluun vastuksia vastaan, joita nuoren liikkeen

nousun tielle saattoi kohota. Siihen sopivat ainoastaan semmoiset miehet, joiden

sekä henki että ruumis olivat omaksuneet ne sotilaalliset avut, joita ehkä

parhaiten voi kuvailla seuraavasti: nopea kuin vinttikoira, sitkeä kuin nahka ja

kova kuin Kruppin teräs. Itse olin tuohon aikaan vielä sotilas.



Ulkonainen ja sisäinen olemukseni oli ollut hiottavana melkein kuuden vuoden

ajan, niin että ainakin tässä piirissä minut pakostakin tunnettiin vieraaksi.

Minäkin olin oppinut unohtamaan sanat: ei se käy; ei sitä voi uskaltaa, se on

liian vaarallista, jne. Sillä tietystikin asia oli vaarallinen. V. 1920 oli

monilla Saksan seuduilla sellainen kansallinen kokoomus, joka uskalsi osoittaa

vetoomuksensa suurille joukoille ja julkisesti kutsua saapumaan kokouksiinsa,

yksinkertaisesti mahdoton asia. Semmoisten kokousten osanottajat ajettiin

verissä päin hajalle ja tiehensä. Paljoa ei mokomaan temppuun kylläkään

tarvittu: olihan suurimmankin ns. porvarillisen joukkokokouksen tapana pötkiä

pakoon kourallista kommunisteja, lähteä käpälämäkeen kuin jänikset koiran

tullessa. Mutta niin vähän kuin punaiset välittivätkin tuommoisista

porvarillisista jaarittelukerhoista, joiden sisäisen harmittomuuden ja samalla

vaarattomuuden sinänsä he tiesivät paljon paremmin kuin niiden jäsenet itse,

sitä lujemmin he olivat päättäneet kaikin keinoin tehdä lopun joka liikkeestä,

joka heistä tuntui vaaralliselta ‑ tehokkaimpana aseena oli sellaisissa

tapauksissa kuitenkin kaikkina aikoina terrori, väkivalta.



Mutta kaikkein vihatuin täytyi tietenkin marxilaisten kansanpetturien silmissä

olla sellaisen liikkeen, jonka julki lausuttuna päämääränä oli juuri samojen

joukkojen voittaminen kannattajikseen, jotka siihen saakka olivat olleet

yksinomaan kansainvälisten marxilaisten juutalais‑ ja pörssipuolueiden

palveluksessa. Jo pelkkä nimitys Saksan työväenpuolue vaikutti ärsyttävästi.

Niinpä saattoi helposti kuvitella, että heti ensimmäisissä sopivissa

tilaisuuksissa alkaisivat yhteenotot siihen aikaan vielä voitostaan

humaltuneiden marxilaisten työläisten kanssa. Silloisen liikkeemme pienessä

piirissä niin ollen tuollaista taistelua jo jossakin määrin pelättiin.

Tahdottiin mahdollisimman vähän esiintyä julkisuudessa, siitä pelosta, että

meidät voitaisiin lyödä. Ensimmäinen iso kokous nähtiin jo hengessä hajoitettuna

ja koko liike siten ehkä ainaisiksi ajoiksi lopetettuna. Olin aika tukalassa

asemassa, kun itselläni oli se käsitys, että sitä taistelua ei ollut kartettava,

vaan että siihen oli mentävä j a sen vuoksi varattava sellaiset varusteet, jotka

yksin suovat suojaa väkivaltaa vastaan. Terroria ei murreta hengen asein, vaan

terrorilla. Ensimmäisen kokouksen saavuttama menestys lujitti asemaani tässä

suhteessa. Saatiin rohkeutta uuteen, jo vähän suuripiirteisemmäksi suunniteltuun

kokoukseen. Lokakuun tienoilla 1919 oli Eberlbräukellerissä toinen suurehko

kokous. Sen sisällys ja aihe: Brest‑Litovsk ja Versailles. Puhujina esiintyi

neljä herraa. Itse puhuin melkein kokonaisen tunnin, ja menestys oli suurempi

kuin ensiesiintymisessäni. Kokouksen osanottajamäärä oli kohonnut yli

sadankolmenkymmenen. Häiritsemisyrityksen toverini tukahduttivat heti alkuunsa.

Häiriöntekijät lensivät pää murjottuna portaita alas.



Kaksi viikkoa myöhemmin oli taas kokous samassa salissa. Yleisön lukumäärä oli

kohonnut yli sadanseitsemänkymmenen ‑ oikein hyvä huone. Olin taas puhunut, ja

taaskin menestys oli suurempi kuin edellisessä kokouksessa. Kaipasin suurempaa

salia. Vihdoinkin löysimme semmoisen kaupungin toisesta päästä, ’Deutsches

Reich’ ravintolasta Dacauer‑kadun varrelta. Ensimmäisessä tässä uudessa

huoneistossa pidetyssä kokouksessa oli väkeä vähemmän kuin edellisessä: tuskin

täyttä sataaneljääkymmentä henkeä. Valiokunnassa rohkeus pyrki taas pettämään,

ja iänikuiset epäilijät luulivat, että huonoon yleisömenestykseemme oli

pidettävä syynä sitä, että olimme liian useasti toistaneet julistuksiamme.

Syntyi ankaria kiistoja, joissa minä kannatin sitä kantaa, että

seitsemänsadantuhannen asukkaan kaupunki ei kestä ainoastaan yhtä kokousta

kahteen viikkoon, vaan siinä täytyy voida pitää kymmenenkin joka viikko, ettei

saa hämmästyä eikä hämmentyä takaiskuista, että se tie, jolle oli lähdetty, oli

oikea ja että ennemmin tai myöhemmin, kunhan vain pysytään yhtä sitkeinä ja

sisukkaina, meidän täytyy saavuttaa menestystä. Ylimalkaan oli koko tämä talvi

1919/20 yhtä ainoaa taistelua luottamuksen lujittamiseksi nuoren liikkeen

voittavaan voimaan ja sen kiihkon ja kiivauden kohottamiseksi, joka vihdoin

uskona pystyy siirtämään vuoria.



Seuraava samassa salissa pidetty kokous jo osoitti taas minun olleen oikeassa.

Yleisön määrä oli noussut yli kahdensadan, sekä ulkonainen että rahallinen

menestys loistava. Ryhdyin heti toimeen uuden kokouksen hommaamiseksi. Se

pidettiin vajaan kahden viikon perästä, ja siinä oli kuulijoita runsaasti

kaksisataaseitsemänkymmentä henkeä. Taas kahden viikon päästä kutsuimme nuoren

liikkeen kannattajia ja ystäviä koolle seitsemännen kerran, ja sillä kertaa

tulijat enää vain hädin tuskin mahtuivat samaan suojaan, heidän lukumääränsä oli

kasvanut yli neljänsadan. Tuona aikana tapahtui nuoren liikkeen sisäinen

muotoilu. Se antoi pienessä piirissämme monet kerrat aiheen milloin tyynempään,

milloin kiivaampaan sananvaihtoon. Eri tahoilta – niin kuin tänä päivänä, niin

jo silloinkin ‑ nuoren liikkeen puolueeksi nimittämistä moitiskeltiin. Minä olen

aina pitänyt moista käsitystä pelkästään asianomaisten käytännöllisen

kykenemättömyyden ja henkisen pienuuden todistuksena. He olivat ja ovat aina

semmoisia ihmisiä, jotka eivät pysty erottamaan ulkokuorta sisällyksestä ja

jotka liikkeen arvoa yrittävät arvioida mahdollisimman pöyhkeäsanaisilta

kalskahtavien nimitysten mukaan, jolloin valitettavasti useimmissa tapauksissa

meidän ammoisten esi‑isiemme sanavaraston täytyy heille lainata tarvittavat

sanat.



Siihen aikaan oli vaikea saada ihmisiä ymmärtämään, että jokainen liike on

siihen asti, kunnes se on saanut viedyksi aatteensa voittoon ja siten

saavuttanut päämääränsä, puolue, vaikka se tuhannestikin omaksuisi toisen

nimityksen. Jos joku ihminen tahtoo saada rohkean ajatuksen, jonka toteuttaminen

hänen lähimmäistensä kannalta tuntuu hyödylliseltä, toteutetuksi käytännössä,

hänen on ensi sijassa etsittävä kannattajia, jotka ovat valmiit puolustamaan

hänen tarkoitusperiään. Ja jos tuon tarkoituksen päämääränä olisi vain siihen

aikaan voimassa olevan puoluevallan murskaaminen ja rikkinäisyyden lopettaminen,

niin tuon katsantokannan edustajat ja tuon päätöksen julistajat jo sinänsä ovat

puolue, siihen asti kunnes päämäärä on saavutettu. On sanansaivartelua ja

silmänlumetta ja tyhjänhosumista, jos joku kaavoihin kangistunut

kansallismielinen teoreetikko, jonka käytännölliset saavutukset ovat kääntäen

verrannolliset hänen viisauteensa, kuvittelee mielessään muuttavansa sitä

luonnetta, joka jokaisella nuorella liikkeellä puolueena on, muuttamalla sen

nimitystä. Päinvastoin. Jos mikä on epäkansallista, niin juuri tuollainen

huiskiminen erikoisesti muinaisgermaanisilla sanoilla ja ilmauksilla, jotka

eivät sovi nykyaikaan eivätkä kuvaa mitään tarkkaa ja tiettyä, vaan voivat

helposti johtaa siihen, että liikkeen merkitystä arvostellaan sen ulkonaisen

sanavaraston perusteella. Se on todellista vallattomuutta, mutta sellaista

joutuu nykyisin huomaamaan lukemattomat kerrat.



Ylimalkaan minun täytyi jo noihin aikoihin ja on myöskin seuraavina aikoina yhä

uudelleen täytynyt varoittaa noista saksalais‑kansallisista vaeltavista

teineistä, joiden myönteiset aikaansaannokset ovat aina tyhjän arvoisia, mutta

joiden itserakkaus ja omahyväisyys ovat melkeinpä voittamattomat. Nuoren

liikkeemme täytyi silloin ja täytyy edelleen varoa tuollaisten ihmisten

tunkeutumista siihen, joiden ainoana suosituksena on useimmiten heidän

selityksensä, että ovat jo kolmekymmentä tai neljäkymmentäkin vuotta taistelleet

saman aatteen puolesta. Mutta joka on jo neljäkymmentä vuotta taistellut ns.

aatteen puolesta voimatta mainita pienintäkään saavuttamaansa menestystä,

taitamatta edes kehua saaneensa vastapuolen voittoa estetyksi, se jo on

nelikymmenvuotisella toiminnallaan antanut kaikkein pätevimmän todistuksen

omasta kykenemättömyydestään. Vaara piilee ennen kaikkea siinä, etteivät

tuollaiset luonteet halua liittyä liikkeeseen sen jäseninä, vaan jaarittelevat

johtajapiireistä, joiden keskuudesta he ikivanhan toimintansa perusteella

arvelisivat voivansa saada sopivan ja arvoisensa paikan jatkuvaan työskentelyyn.

Mutta voi onnettomuutta, jos nuori liike luovutetaan sellaisten miesten

huostaan! Yhtä huonosti kuin liikemies, joka on nelikymmenvuotisella

toiminnallaan saanut suuren liikeyrityksen johdonmukaisesti tuhotuksi, kelpaa

uuden perustajaksi, yhtä huonosti kelpaavat tuollaiset saksalaiskansalliset

Metusalemit, jotka ovat yhtä pitkässä ajassa saaneet suuren aatteen tärvellyksi

ja kalkkiutumaan, uuden, nuoren liikkeen johtoon! Muuten kaikista noista

ihmisistä tulee ainoastaan murto‑osa mukaan uuteen liikkeeseen sitä

palvellakseen ja hyödyttääkseen uuden opin aatetta, useimmissa tapauksissa

päinvastoin tehdäkseen sen suojassa tai sen yhteydessä tarjoutuvien

mahdollisuuksien avulla ihmiskunnan vielä kerran onnettomaksi omilla

aatteillaan. Mutta mitä ja millaisia ne heidän aatteensa ovat, sitä on perin

vaikea ilmaista.



Noille luonteille on tunnusomaista, että he haaveilevat muinaisgermaanisesta

sankaruudesta, harmaasta muinaisuudesta, kivikirveistä, keihäistä ja kilvistä,

mutta todellisuudessa ovat suurimpia pelkureita, mitä yleensä voi kuvitella.

Sillä samat miehet, jotka huitovat ilmaa huolellisesti alkuperäisten mukaan

valmistetulla läkkilevymiekalla ja saarnaavat, päässä ja hartioilla parkittu

karhunnahka ja siinä sonninsarvet ojossa, partaisesta naamastaan nykyajalle aina

vain taistelua henkisillä aseilla, pötkivät kiireimmiten jo ensimmäistä

kommunistien kumipatukkaa pakoon. Jälkimaailmalla tuskin lienee suurinkaan

aihetta ihannoida noiden pitkäpartojen sankarielämää uudessa sankarirunoelmassa.

Olen tullut tuollaiset herrat liiankin hyvin tuntemaan, siksi heidän viheliäinen

näyttelemisensä ja elehtimisensä herättää minussa mitä syvintä inhoa ja

vastenmielisyyttä. Mutta suuriin joukkoihin he vaikuttavat naurettavilta, ja

juutalaisilla on täysi syy säästää noita kansallismielisiä ilveilijöitä, jopa

työntää heidät , tulevan Saksan valtion todellisten esitaistelijoiden edelle.

Samalla nuo miehet ovat vielä mahdottoman itserakkaita, väittävät siitä

huolimatta, että ovat täysin todistaneet täydellisen kykenemättömyytensä,

ymmärtävänsä kaiken paremmin kuin muut, ja niin heistä koituu todellinen

maanvaiva kaikille suoraviivaisille ja rehellisille taistelijoille, joiden

mielestä sankarillisuus ei ole kunnioittamisen arvoista ainoastaan

menneisyydessä, vaan jotka myöskin tekevät parhaansa antaakseen omalla

menettelyllään jälkimaailmalle samanlaisen kuvan.



Myöskin on usein varsin vaikea erottaa, kuka noista miehistä toimii omaa

sisäistä tyhmyyttään tai kykenemättömyyttään ja kuka ainoastaan tietyistä syistä

teeskentelee sellaista. Varsinkin muinaisgermaanisella perustalla toimivista ns.

uskonnollisista uudistajista minulla on aina mielessä tunne, kuin he olisivat

juuri sellaisten valtojen lähettämiä, jotka eivät toivo Saksan kansan uutta

nousua. Koko heidän toimintansahan pyrkii johtamaan kansan pois yhteisestä

taistelusta yhteistä vihollista, juutalaista, vastaan, pannakseen sen sijaan

kuluttamaan voimansa yhtä mielettömissä kuin onnettomissakin sisäisissä

uskonriidoissa. Juuri näistä syistä on voimakkaan keskusvallan pystyttäminen

johdon ehdottoman arvovallan kannalta tässä liikkeessä välttämätöntä. Ainoastaan

sen avulla voidaan tuollaisten turmiollisten ainesten puuhat ja hankkeet saada

estetyksi. Juuri tästä syystä ovat yhtenäisen, tiukasti johdetun ja ohjatun

liikkeen kaikkein suurimmat vihamiehet löydettävissä noiden kansallismielisten

Ahasverusten riveistä. He vihaavat liikettä sinä mahtina, joka tekee heidän

vallattomuudestaan lopun.



Suotta ei nuori liikkeemme aikoinaan omaksunut varmaa, määrättyä ohjelmaa ja

jättänyt kansallinen sanaa silloin käyttämättä. Kansallisen käsite on niin

rajoittamaton, että se on mahdoton perustaksi liikkeelle eikä se tarjoa mitään

mittapuuta sellaiseen kuulumiselle. Kuta vaikeammin määriteltävissä tämä käsite

käytännössä on, kuta useampia ja kuta laajempia ja väljempiä tulkintoja se

sallii, sitä suuremmaksi kasvaa myös mahdollisuus vedota siihen. Siinä määrin

epämääräisen ja niin monella tavalla selitettävissä ja tulkittavissa olevan

käsitteen tuominen mukaan poliittiseen taisteluun johtaa kaiken jäntevän

taisteluyhteyden lakkaamiseen, koska tämä ei siedä sitä, että uskon ja tahdon

määrääminen jätetään kunkin yksityisen omaksi asiaksi. Onkin häpeällistä nähdä,

keitä ja mitä kaikkia nykypäivinä liikkuu kansallinen‑sana viitassaan, miten

monilla ihmisillä on siitä käsitteestä omat käsityksensä. Muudan tunnettu

baijerilainen professori, kuuluisa henkisin asein taistelija ja samoin monet

kerrat hengessään Berliiniin marssinut mies, samaistaa keskenään kansallisen

käsitteen ja monarkistisen asennoitumisen. Tuo korkeastioppinut herra on sentään

hiukan unohtanut selittää entisten saksalaisten hallitsijoiden ja nykyajan

kansallisen käsityksen samaisuutta. Pelkään myös pahoin, että se tuskin tuolle

herralle onnistuisi. Sillä mitään sen epäkansallisempaa kuin useimmat Saksan

yksinvaltaiset valtiomuodostumat ei hevin voi kuvitella. Jos asianlaita olisi

toisin, silloin ne eivät olisi ikinä hävinneet, tai sitten niiden häviäminen

olisi todistuksena kansallisen maailmankatsomuksen vääryydestä.



Niinpä siis jokainen tulkitsee tuon käsitteen sillä tavalla kuin itse sen

ymmärtää. Mutta sellainen mielipiteiden moninaisuus ei voi tulla kysymykseen

poliittisen taisteluliikkeen perustana. Noiden kahdennenkymmenennen vuosisadan

Johannesten maailmantuntemuksen ja varsinkin kansan sielun tuntemuksen

puutteesta en huoli tässä yhteydessä ollenkaan puhuakaan. Sitä kuvaa riittävästi

se seikka, miten naurettavana sitä vasemmiston taholta kohdellaan. Heidän

annetaan lörpöttää ja sitten heille vain nauretaan päin naamaa. Mutta joka tässä

maailmassa ei saa sen vertaa aikaan, että vastustajat häntä vihaavat, ei minusta

tunnu ystävänä suurenkaan arvoiselta. Ja niinpä noiden ihmisten ystävyys ei

ollut meidän nuorelle liikkeellemme ainoastaan arvoton, vaan aina pelkästään

vahingoksi, ja se olikin pääsyy, minkä vuoksi ensiksikin valitsimme puolueen

nimityksen ‑ saatoimme toivoa, että jo sillä saimme peloitelluksi pois

kokonaisen parven noita kansallisia unissakävijöitä ‑ ja minkä vuoksi toisekseen

otimme nimitykseksemme ’Nationalsozialistische Deutsche Arbeiterpartei’, ’Saksan

kansallissosialistinen työväenpuolue’. Nimemme toisen osan alkupuoli karkotti

niskoiltamme muinaisuudenhaaveilijat, ns. kansallisen aatteen suurilla sanoilla

ratsastelijat ja pinnalliset iskulauseiden harrastajat, sen loppuosa taas

vapautti meidät koko hengen miekan ritarien porukasta, kaikista niistä

pelkuriraukoista, jotka pitävät henkistä asetta oman tosiasiallisen

pelkurimaisuutensa kilpenä.



On itsestään selvää, että meidän kimppuumme seuraavana aikana hyökättiin

kaikkein ankarimmin nimenomaan viimeksi mainittujen taholta, ei tietystikään

väkivalloin eikä käsikähmässä, vaan ainoastaan kynällä, eikähän moisilta

kansallisilta hanhenkyniltä voinut parempaa odottaakaan. Heistä meidän

periaatteemme: joka asettuu meitä väkivalloin vastustamaan, sitä vastaan

puolustaudumme väkivalloin oli jollakin tavoin kaamea. He eivät moittineet meitä

ainoastaan raa'asta kumipatukan käytöstä, vaan nimenomaan mitä tiukimmin hengen

puutteesta. Että kansankokouksessa voi itse Demostheneskin joutua pakosta

vaiennetuksi, jos vain viisikymmentäkin kaistapäätä päättää, suureen suuhunsa ja

nyrkkeihinsä turvautuen, estää hänet puhumasta, se ei missään tapauksessa tunnu

huolettavan moisia puoskareita vähän vähääkään. Synnynnäinen arkamaisuus estää

heitä koskaan antautumasta sellaiseen vaaraan. Sillä he eivät työskentele suurta

melua pitäen ja tungettelevasti, vaan hiljaisuudessa. En voi tänä päivänäkään

tarpeeksi varoittaa nuorta liikettämme antamasta kietoa itseään ns. hiljaisten

työntekijöiden pauloihin. He eivät ole ainoastaan raukkoja ja pelkureita, vaan

myöskin kyvyttömiä ja tyhjänhosujia. Ihmisen, joka jonkin asian tietää, tuntee

tietyn vaaran, näkee omin silmin mahdollisuuden, millä se on autettavissa, hänen

velvollisuutensa ja velvoituksensa on kirotun varmasti, ettei jää hiljaisuudessa

työskentelemään, vaan että aivan julkisesti ja avoimesti asettuu pahaa

vastustamaan ja sen parannusta puolustamaan. Jollei hän niin tee, silloin hän on

velvollisuutensa unohtanut kurja, heikko raukka, joka pettää joko

pelkurimaisuuttaan tai sitten laiskuuttaan tai kykenemättömyyttään. Suurin osa

noista hiljaisista työntekijöistä kuitenkin enimmäkseen on vain olevinaan, ikään

kuin he tietäisivät Herra ties' mitä. He eivät yksikään osaa yhtään mitään,

mutta koettavat hämätä koko maailmaa tempuillaan; he ovat laiskoja, mutta

herättävät hiljaisuudessa tekemällään työllä sellaisen vaikutuksen, että muka

ovat yhtä suunnattoman kuin työteliään toimekkaita, sanalla sanoen, he ovat

huijareita, valtiollisia keinottelijaluonteita, joista toisten rehellinen työ on

vihattua. Niin pian kuin tuollainen kansallinen yöperhonen vetoaa

hiljainen‑sanaan, voi lyödä vetoa tuhat yhtä vastaan, ettei hän hiljaisuudessa

mitään luo eikä tuota, vaan varastaa, varastaa toisten työn hedelmiä.



Kaiken lisäksi tulee vielä se arastelemattomuus ja itserakas; omahyväinen

julkeus, jollaista osoittaen tuo käytännössä valonarka roskajoukko on valmis

hyökkäämään toisten työn kimppuun, yrittää ruveta sitä moitiskelemaan ylhäältä

alaspäin ja sillä tavoin todellisuudessa avustaa Saksan kansan verivihollisia.

Kaikkein vaatimattominkin kiihottaja, jolla on rohkeutta ja sisua, seistessään

ravintolapöydällä, pelkkiä vastustajia ympärillään, miehekkäästi ja

peittelemättä puolustaa katsomustaan, tekee enemmän kuin tuhat tuollaista

valheellista, salakavalaa, luihua liukastelijaa. Hän varmasti saa yhden ja

toisen käännytetyksi ja voitetuksi liikkeen kannattajaksi. Hänen saavutustaan

voidaan punnita ja todeta se hänen toimintansa saavuttaman menestyksen

perusteella. Ainoastaan pelkurimaiset huijarit, jotka kehuskelevat muka

hiljaisuudessa suorittamallaan työllä ja siten verhoutuvat halveksittavan

nimettömyyden suojaviittaan, eivät kelpaa ensinkään mihinkään, ja heitä voi

sanan todellisimmassa merkityksessä pitää Saksan kansan uuden nousun kuhnuroina.



Vuoden 1920 alussa aloin puuhata ensimmäisen todella suuren joukkokokouksen

pitoa. Asiassa syntyi erimielisyyksiä. Muutamat johtavissa asemissa olevat

puolueen jäsenet pitivät asiaa vielä aivan liian ennenaikaisena j a sen vuoksi

sen vaikutusta kohtalokkaana, jopa turmiollisena. Punainen lehdistö oli alkanut

askarrella meidän kimpussamme, ja olimme tosiaan niin onnellisessa asemassa,

että olimme vähitellen saaneet osaksemme sen vihan. Olimme alkaneet esiintyä

väittelypuhujina toisissa kokouksissa. Tietysti siellä meidät jokainen heti

paikalla huudettiin alas. Mutta yksi tulos oli sentään saavutettu. Meidät

tultiin tuntemaan, ja samassa määrin kuin meidän tuntemisemme eneni, kasvoi

myöskin vastenmielisyys ja raivo meitä kohtaan. Niinpä siis saatoimme syystä

toivoa, että ensimmäiseen joukkokokoukseemme saisimme punaisessa leirissä olevia

ystäviämme vieraaksi oikein enemmänkin.



Olin omastakin puolestani selvillä siitä, että liikkeemme hajaantumisen

mahdollisuudet olivat suuret. Mutta taistelu täytyi kerta kaikkiaan taistella

loppuun saakka, jollei nyt jo, niin ainakin muutaman kuukauden päästä. Oli

kokonaan meidän omassa varassamme, saisimmeko jo heti ensimmäisenä päivänä

liikkeemme ikuistetuksi asettumalla silmittömästi, häikäilemättömästi sen asiaa

ajamaan. Tunsin ennen kaikkea punaisen puolen kannattajien mielen‑ ja

luonteenlaadun aivan liian hyvin voidakseni olla tietämättä, ettei äärimmäiseen

saakka sisukas vastarinta ainoastaan parhaiten tehoa siihen, vaan että se voi

heidän puoleltaan saavuttaa kannattajiakin. Mutta sellaiseen vastarintaan

täytyikin olla päättävästi valmistautunut. Puolueen silloinen puheenjohtaja

herra Harrer oli sitä mieltä, ettei voinut yhtyä minun mielipiteeseeni valitun

ajankohdan suhteen, ja niin muodoin hän rehellisenä, suorana miehenä väistyi

syrjään liikkeen johdosta. Hänen tilalleen tuli herra Anton Drexler. Itse olin

varannut omalle osalleni propagandan järjestelyn ja paninkin sen nyt

siekailematta toimeen. Niin määrättiin vielä tuntemattoman liikkeemme

ensimmäisen suuren joukkokokouksen pitämispäiväksi helmikuun 24 päivä v. 1920.



Valmisteluja johdin itse omakohtaisesti. Ne olivat hyvin lyhyet. Ylimalkaan koko

koneisto järjestettiin sille kannalle, että päätösten teko sujui

salamannopeasti. Päivänkysymyksiin oli asennoituminen määrättävä joukkokokousten

avulla vuorokauden kuluessa. Näistä kokouksista oli ilmoitettava julisteilla ja

lentolehtisillä, joiden sävy ja tarkoitus määrättiin niiden näkö kohtien

mukaiseksi, jotka propagandasta puhuessani olen jo varhemmin suurin piirtein

hahmotellut. Vaikutus suuriin joukkoihin, keskittyminen muutamiin harvoihin

pääkohtiin, niiden yhä jatkuva toistaminen, itsevarmuus ja itsetietoinen tekstin

sommittelu ehdottoman varman, kiistämättömän väitteen muotoon, mitä suurinta

sitkeyttä levityksessä ja kärsivällisyyttä vaikutuksen odotuksessa.



Väriksi valittiin periaatteesta punainen, se on kaikkein kirpein ja kiihottavin,

ja sen täytyi pakostakin vastustajiamme kaikkein pahimmin kuohuttaa ja ärsyttää

ja sitä tietä pitää meidät heidän mielessään, tahtoivatpa tai olivatpa

tahtomatta. Nyt seuraavana aikana ilmaisihen Baijerissakin marxilaisuuden ja

centrum‑puolueen sisäinen veljeily valtiollisina puolueina kaikkein selvimmin

siinä, miten suurta huolta silloin kaupungissa vallassa oleva Baijerin

kansanpuolue osoitti koettaessaan heikentää meidän julisteidemme vaikutusta

punaisiin työläisjoukkoihin ja lopulta ehkäistä sen kokonaan. Jollei poliisi

keksinyt enää mitään muita keinoja, miten ryhtyä toimenpiteisiin sitä vastaan,

täytyi lopuksi syy lykätä liikenneseikkojen niskoille, kunnes se lopuksi

sisäisen äänettömän punaisen liittokumppanin mieliksi ns. saksalaiskansallisen

kansanpuolueen avustamana kokonaan kielsi nuo julisteet, jotka jo olivat

lahjoittaneet takaisin Saksan kansalle satojatuhansia kansainvälisesti

ajatelleita, sokaistuneita ja harhaan johdettuja työläisiä. Nuo julisteet ‑ ne

ovat olleet tämän kirjan ensimmäisessä ja toisessa painoksessa laitteilla ‑

kaikkein parhaiten todistavat, millaista valtavaa kamppailua nuori liikkeemme

sinä aikana kävi. Mutta ne ovat myöskin jälkimaailmalle todistuksina meidän

tahdostamme ja aikeidemme vilpittömyydestä sekä ns. kansallisten viranomaisten

mielivaltaisuudesta heidän pyrkiessään ehkäisemään heille itselleen hankalaa ja

epämukavaa oman kansamme laajojen kerrosten kansallisesti ajatteleviksi

muuttamista ja samalla näiden voittamista takaisin kansallemme. Ne ovat myöskin

osaltaan apuna haihduttamassa sitä käsitystä, että Baijerissa olisi muka ollut

sinänsä kansallinen hallitus, ja vielä todistamassa jälkimaailmalle, ettei

vuosien 1919, 1920, 1921, 1922 ja 1923 kansallinen Baijeri suinkaan ollut

kansallisen hallituksen aikaansaannos, vaan että hallituksen oli vain pakko

ottaa vähitellen kansallisesti tuntevan kansan mielipide huomioon. Hallitukset

itse tekivät voitavansa ehkäistäkseen tätä tervehtymistapahtumusta ja tehdäkseen

sen mahdottomaksi. Ainoastaan kaksi miestä täytyy mainita poikkeuksina joukosta:



Silloinen poliisipresidentti Ernst Pöhner ja hänen uskollinen neuvonantajansa,

yliamtmanni Frick olivat ainoat korkeammat valtionvirkamiehet, joilla jo tuohon

aikaan oli rohkeutta olla ensi sijassa saksalaisia ja vasta toisessa sijassa

virkamiehiä. Vastuunalaisissa asemissa olevista oli Ernst Pöhner ainoa, joka ei

havitellut joukkojen suosiota, vaan oli valmis yli kaiken rakastamansa Saksan

kansan uuden ylösnousemuksen puolesta panemaan alttiiksi ja uhraamaan kaiken,

vaikkapa asioiden niin vaatiessa oman henkilökohtaisen olemassaolonsakin. Niinpä

hän aina olikin niiden ostettavissa olevien kelvottomien virkamiesten

kiusallisena silmätikkuna, jotka eivät pidä toimintansa lakina oman kansan

parasta eikä sen välttämätöntä, luonnon pakosta tapahtuvaa vapaudennousua, vaan

työnantajan ja elättäjän käskyä, välittämättä haltuunsa uskotun

kansallisomaisuu­den menestyksestä. Mutta ennen kaikkea hän oli semmoisia

luonteita, jotka, toisin kuin useimmat Saksan silloisista ns. valtion arvovallan

varti­joista, eivät pelänneet kansan‑ ja maanpetturien vihamielisyyttä, vaan

päinvastoin sitä toivoivat kuin ainakin kunnon miehelle itsestään johtuvana

hyvänä. Juutalaisten ja marxilaisten viha, näiden koko valhetta ja parjausta

pursuava taistelu oli hänen ainoa onnensa kesken Saksan kansan kurjuutta. Hän

oli mies, jossa olivat yhtyneinä graniitin luja suoruus ja rehellisyys, antiikin

yksinkertaisuus ja saksalainen suoraviivai­suus, mies, jolle sanat mieluummin

kuollut kuin orja eivät olleet tyhjä korulause, vaan koko hänen olemuksensa

pääsisältö. Hän ja hänen työtoverinsa tohtori Frick ovat minun silmis­säni

ainoat, joilla semmoisessa valtiollisessa asemassa olleista on oikeus tulla

luetuiksi kansallisen Baijerin avustajien joukkoon. ‑

Ennen kuin nyt ryhdyimme valmistelemaan ensimmäisen joukkokokouksemme pitoa, ei

täytynyt ainoastaan varata välttämätöntä propaganda‑aineistoa valmiiksi, vaan

myöskin tärkeimmät ohjelmakohdat oli saatava painetuksi.



Tämän teoksen jälkimmäisessä osassa aion yksityiskohtai­sesti kehitellä niitä

suuntaviivoja, jotka varsinkin ohjelmaamme laatiessamme olivat silmämääränämme.

Tässä tahdon vain todeta, että ohjelmamme määriteltiin, ei ainoastaan siksi,

että nuorelle liikkeellemme saataisiin varma muoto ja sisällys, vaan myös sen

vuoksi, jotta sen tarkoitusperät saataisiin tehdyksi ymmärrettäviksi laajoille

kansankerroksille. Ns. älymystöpiireistä käsin on sen kustannuksella pyritty

leik­kaamaan sukkeluuksia ja sitä ivailemaan ja yritetty sitä arvos­tella. Mutta

samaisen ohjelman saavuttama menestys on osoit­tanut meidän silloisen

käsityksemme osuneen oikeaan. Olen nähnyt noina vuosina syntyvän kymmenittäin

uusia liikkeitä, mutta kaikki ne ovat sitten taas hävinneet jäljettö­miin ja

haihtuneet kuin tuhka tuuleen. Yksi ainoa on säilynyt: ’Saksan

kansallissosialistinen työväenpuolue’. Ja tänä päivänä olen lujemmin kuin

konsanaan siinä vakaumuksessa, että sitä vastaan voidaan taistella, että sitä

voidaan yrittää lamauttaa, että pienet puolueministerit voivat kieltää siltä

puhevallan, mutta meidän ajatustemme voittoa he eivät ikinä pysty estämään. Kun

kerran Saksan koko nykyisestä valtiojärjestyksestä ja sen edustajista muisto ei

mainitse enää nimiäkään, silloin kansallissosialistisen ohjelman perusteet ovat

tulevan valtion pohjana. Ennen v:n 1920 tammikuuta olimme nelikuisen

kokoustoimintamme aikana saaneet vähitellen säästetyksi kokoon hiukan rahaa,

mitä tarvitsimme ensimmäisen lentokirjasemme, ensimmäisen julisteemme ja

ohjelmamme painatukseen. Kertoessani tämän niteen lopuksi liikkeemme

ensimmäisestä suuresta joukkokokouksesta teen sen, sen vuoksi, että puolueemme

silloin särki pienen yhdistyksen ahtaat puitteet ja sen sijaan ensi kerran

ryhtyi vaikuttamaan meidän aikamme mahtavimpaan valtatekijään, yleiseen

mielipiteeseen.



Omasta puolestani minulla oli tuona aikana yksi ainoa suruja huoli: saammeko

salin väkeä täyteen vai joudummeko puhumaan tyhjille seinille? Itse olin

sisimmässäni vuorenvarmasti vakuuttunut siitä, että jos tilaisuuteen vain

saapuisi väkeä, siitä täytyisi tulla nuorelle liikkeellemme suuri menestys.

Siten odotin toivon ja pelon vaiheilla tuota iltaa. Kokouksen oli määrä alkaa

kello 7.30. Kello 7.15 menin Münchenin Platzlin varrella sijaitsevan

Hofbräuhausin juhlasaliin, ja silloin sydämeni oli vähällä ilosta pakahtua.

Valtavan suuri suoja, sillä valtavan suurelta se silloin minusta vielä tuntui,

oli pakaten täynnä, pää pään vieressä, lähes kaksituhantinen ihmisjoukko. Ja

ennen kaikkea: tilaisuuteen olivat saapuneet juuri nekin, joiden puoleen

tarkoituksenamme oli kääntyä. Paljon enemmän kuin puolet salista näytti olevan

kommunistien ja riippumattomien sosialistien miehittämänä. He olivat päättäneet

lopettaa lyhyeen meidän ensimmäisen suuren julistustilaisuutemme.



Mutta toisin kävi. Ensimmäisen puhujan lopetettua ryhdyin minä puhumaan.

Muutaman minuutin kuluttua alkoi satamalla sataa välihuudahduksia, ja salissa

sattui kiivaita yhteenottoja. Kourallinen uskollisimpia sotatovereitani ja muita

kannattajiamme kävi käsikähmään rauhanhäiritsijöiden kanssa ja sai vasta

vähitellen rauhallisuuden miten kuten palautetuksi. Saatoin jatkaa puhettani.

Puolen tunnin kuluttua alkoivat suosionosoitukset vähitellen peittää huudon ja

meluamisen kuulumattomiin. Ja nyt sitten ryhdyin käsittelemään ohjelmaamme,

rupesin sitä ensi kerran selvittämään. Neljännestunti neljännestunnilta

välihuudahdukset hukkuivat yhä enemmän suosionhuutoihin. Ja kun vihdoin esitin

joukolle kaksikymmentäviisi väitettämme kohta kohdalta ja pyysin yleisöä itse

langettamaan niistä arvostelunsa, ne hyväksyttiin toinen toisensa perästä, yhä

kasvavan riemun vallitessa, yksimielisesti ja taaskin yksimielisesti, ja kun

viimeinen väite oli siten löytänyt tiensä joukon sydämiin, silloin edessäni oli

salintäyteinen ihmisjoukko, uuden vakaumuksen, uuden uskon, uuden tahdon

yhdistämänä ja yhteen liittämänä.



Kun sitten, kun melkein neljä tuntia oli kulunut, huone alkoi hitaasti tyhjetä

ja väkijoukko pää pään vieressä kuin verkkaisena virtana vyöryä ulko‑ovea

kohti, yhteen sulloutuneena, tiheään pakkautuneena, silloin tiesin, että nyt

olivat Saksan kansan keskuuteen vaeltamassa semmoisen liikkeen periaatteet, jota

ei enää millään voitu painaa unohduksiin. Oli sytytetty tuli, jonka hehkusta

aikoinaan täytyy syntyä sen miekan, joka voittaa takaisin germaanien

Siegfriedille vapauden ja Saksan kansalle elämän. Ja tulevan nousun rinnalla

tunsin saapuvan leppymättömän koston jumalattaren vaatimaan tilille v:n 1918

marraskuun 9 päivän valapatontyöstä. Niin sitten sali hitaasti tyhjeni. *Liike

pääsi vauhtiin.*