Viime toukokuussa munkkivuorelaisen pihan parkkipaikka peitettiin pitkällä aidalla ja lakanapyykeillä. Uudenaikaiset kiipeilytelineet naamioitiin roskakatokseksi, keinut vaihdettiin vanhan näköisiksi.

Piha yritettiin saada näyttämään neljäkymmentä vuotta vanhemmalta, mahdollisimman paljon siltä, miltä se näytti Jani Volasen lapsuudessa.

Volasen käsikirjoittama ja ohjaama uusi Munkkivuori-sarja kertoo, millaista piha- ja perhe-elämä oli ennen kännyköitä ja terapiatakuualoitteita: monimutkaisen yksinkertaisista kaverisuhteista, tylsyydestä, salailusta, valehtelusta, toiminnan miehistä, väkivallan uhasta.

Volanen istuu keinuun, muttei kiiku. Ettei tule paha olo.

Hän on 50-vuotias, juuri siinä iässä, kun ryhdytään tekemään sukututkimusta tai kirjoittamaan tv-proosaa omasta lapsuudesta.

”Se on vähän noloa”, Volanen sanoo ja pudistelee päätään. ”Sietämätöntä. ’Jaaha nyt mentiin lapsuuteen, tätä onkin odotettu’”.

Molemmat isoäidit asuivat täällä, 1950-luvun länsihelsinkiläisessä lähiössä, joka nimettiin viereisen hienostoalueen Munkkiniemen mukaan. Volanen oli lapsena paljon hoidossa isoäideillä, asuikin vuoden verran toisen mummin luona.

Sarjan kirjoittaminen alkoi oikeastaan jo vuonna 2007, kun Volanen teki käsikirjoituksen elokuvaa varten. Siinä lapsi ja aikuinen kohtaavat julmassa tilanteessa, jonka syitä lapsi ei ymmärrä.

Elokuva oli menossa tuotantoon, ohjaajakin oli hankittu, mutta jäi lopulta hyllylle. Optio raukesi, ja Volanen pystyi käyttämään materiaalin uudelleen.

Leffa oli kirjoitettu lapsen kautta, ja näkökulma päätyi sarjankin keskiöön.

”Mikä on sietämätöntä katsojalle, ehkä”, Volanen sanoo ja hymähtää.

Katsoja näkee, mitä pihan lapset näkevät ja kuulevat, aistii tunnelman, muttei käsitä kokonaisuutta tai pääse mukaan aikuisten keskusteluihin.

”Jos odottaa, että ’näyttäkää vittu sitä oikeaa asiaa’, niin tämä voi olla todella raskassoutuista katsottavaa. ’Mitä ne nyt leikkii, kun siellä on ihminen kuolemassa.’”

Tällä tavalla Volanen puhuu itsestään ja tekemisistään, hoitaa kaikki roolit, myös ivallisten sivustahuutelijoiden.

”Mutta se on se juju.”

Volanen kävelee kohti metsää. Se teki väljästä Munkkivuoresta myöhempiä lähiöitä vehreämmän ja puistomaisemman.

Kaupunkilaislapselle metsä oli aikanaan huolestuttava ja pelottava paikka, josta oli päästävä mahdollisimman nopeasti pois.

Aloitusjaksossa jonnekin siimekseen katoaa lapsi ja pöheiköstä ilmestyy epäilyttävä mies. Reunamaa lukuun ottamatta metsäkohtaukset on kuvattu Mellunkylässä, sillä Munkkivuoressa ei ole enää tarpeeksi puita.

Volasen vanhemmat muuttivat Munkkivuoreen jo lapsina ja pois vasta, kun hankkivat yhteisen asunnon. He erosivat, kun Jani oli pieni.

Volanen kasvoi Puotinharjussa, Hiekkaharjussa ja Kannelmäessä. Hän tottui olemaan koululuokissa vain käymässä, ei missään kovin kauan. Hän asui mummillaan silloin, kun vanhempien asuntotilanne oli hankala: ääni- ja valosuunnittelijana työskennellyt isä asui kommuunissa, eikä sihteerinä työskennelleen äidin pienen asuntoon mahtunut.

Isä jäi yksinhuoltajaksi, mikä oli harvinaista. Volanen istui jatkuvasti teatterikoulun opetustilassa Tikapuuteatterissa katsomassa harjoituksia ja esityksiä, kun lapsenvahtia ei löytynyt.

Munkkivuoressa on pihaporukkaan pyrkivä pikkupoika Kaius, joka asuu mummonsa luona ja juoksee isompien perässä aina, kun kelpuutetaan mukaan.

Kun Volanen asui kuusi–seitsenvuotiaana Puotinharjussa, hän koki olevansa juuri Kaius, lapsi, joka leikkii kotiavain kaulassa yksin pihalla.

Siihen aikaan lapset vain istutettiin pihalle keksimään tekemistä. Virikkeitä olivat muurahaisten tökkiminen, ansan kaivaminen ja mattotelineen tangoissa vääntelehtiminen.

Volanen ja näyttelijävaimo Pirjo Lonka aloittivat Munkkivuoren käsikirjoituksen kehittelyn muistelemalla mahdollisimman yksityiskohtaisesti, mitä kaikkea tekivät lapsina, kun ei ollut mitään tekemistä.

Molemmat ovat syntyneet marraskuussa 1971, joten kokemukset olivat yhteneviä. Makeiset ja sarjakuvalehdet olivat tärkeää valuuttaa, Suosikista luettiin kaikki tieto Hanoi Rocksista ja Yöstä. Tytöt matkivat Flashdancea pihaesityksissä, pojat varoivat ohi pyöräileviä koviksia.

Volanen ei ollut pelkästään Kaius, hän oli kaikki lapsihahmot.

”Olin pelokas mutta toisaalta innostuva ja omistushaluinen. Ja mulla oli vaihe, jossa johdattelin muita kiusantekoon kuten Sampsa tekee Mirkolle.”

Sarjassa kaverukset varastavat liikennemerkkejä ja antenneja jännityksen vuoksi.

Volanen oli lapsena myös ”riesana”. Hän asetteli Rubikin kuution valmiiksi niin, että olisi näennäisesti pystynyt ratkaisemaan pulmalelun nopeasti. Kaveri meni pyörittelemään kuutiota ja pilasi tempun. Volanen heitti kuution ”lattiaan paskaksi” eikä puhunut kaverilleen koko päivänä.

Samanlainen raivokohtaus nähdään sarjassa.

Tärkeintä oli sijoittaa tarina aikaan ilman kännyköitä. Tiedon takkuaminen mahdollistaa laajan valehtelun. Tekojaan peittelevät vanhemmat valehtelevat kotioloista, riidoista ja touhuistaan taloyhtiön kellarissa.

”Lapsia suojellaan valehtelemalla”, Volanen sanoo. ”Mutta niinhän sitä itsekin tekee.”

Myöskään lapset eivät kerro totuutta aikuisille tai toisilleen. He haluavat välttää nolostumisen ja pilkan.

Uhkaava ilmapiiri vuorottelee hauskanpidon kanssa samalla tavalla kuin Volasen aiemmissa töissä.

Edellinen, M/S Romantic, oli poikkeuksellisen ylistetty. Se keräsi palkintoja, ja fanit järjestivät sarjan kunniaksi teemaristeilyn.

M/S Romanticia tehdessä Volanen koki, että kuvaamistahti oli järjetön. Joka päivästä jäi hutiloinut olo, mutta aikataulu pakotti eteenpäin. Sarjan valmistuttua hän sanoi, ettei ohjaa enää koskaan.

Ohjasi kuitenkin.

”Tämä oli pahempi.”

Munkkivuorta kuvattiin toukokuusta syyskuuhun 2021 melkein yhtä soittoa, välissä oli vain kaksi viikon mittaista taukoa.

Näyttelijä Miina Turunen työskenteli lasten näyttelijävalmentajana, harjoitti ja selitti kohtausten tilanteet, jotta Volanen pystyi keskittymään muuhun työhön.

Vaikka kuvauspaikka ei ollut yhtä hankala kuin risteilyalus, näyttelijäryhmä oli suurempi. Volanen oli lyhentänyt ja suoristanut käsikirjoitusta kolme kertaa, muttei halunnut karsia henkilöitä liiaksi, joten kameran edessä saattoi olla yhtä aikaa kahdeksan aikuista ja kahdeksan lasta.

Volanen on ohjannut televisiota harvakseltaan. Hän aloitti työ Julmahuvi-ryhmän ensimmäisissä sarjoissa ohjaaja-näyttelijänä ja jäi kokonaan kameran taakse Studio Julmahuvissa (1998).

Hän mieltää harjoitusohjauksikseen tv-elokuvan Rumble (2002) ja sketsisarjan Ranuan kummit (2003), joista kumpaakaan hän ei ollut mukana kehittämässä alusta saakka.

Meni vuosia, ennen kuin hän ohjasi Ihmebantun (2009) ja ensimmäisen kauden Putouksesta (2010).

Kului lähes vuosikymmen ennen M/S Romanticia, ja jälleen edessä saattaa olla pitkä tauko.

Munkkivuoren viimeisen kuvauspäivän jälkeen Volanen sanoi kotona taas, että ei ohjaa enää.

Nyt mieli on muuttunut sen verran, ettei hän aio ohjata liian pienellä budjetilla.

Munkkivuoren budjetti oli suomalaissarjalle hyvä: neljä miljoonaa euroa kymmenelle jaksolle. M/S Romanticin budjetti oli neljälle jaksolle noin 1,3 miljoonaa euroa.

Volanen ideoi koronapandemian aikana Longan kanssa Munkkivuoreen kakkoskauden, muttei olisi valmis käyttämään sellaisia aikoja ohjaamiseen samalla budjetilla.

”Se on liian raskasta elämää, mulle.”

Oikeastaan hän haluaisi näytellä. Hän on saanut useita Jussi-palkintoja, mutta kieltäytynyt viime vuosina rooleista kiireen takia. Hän työskentelee tuotantoyhtiössä luovana johtajana.

”Se on siitä hyvä titteli, että se ei tarkoita mitään. Tällä hetkellä mun työnkuva on se, että luova johtaja tekee omia juttujaan.”

Enää näyttelijäntöitä ei tarjota.

”Mä olen käytännössä katsoen kuristanut mun näyttelijänuran kuoliaaksi.”

Hänellä ei ole roolitoiveita: ”Ihan sama.”

Aiemmin hänet roolitettiin usein inhottaviksi miehiksi: ”Sekin sopii.”

Seuraava sarja Neljä tähteä on jo ideoitu, Tommi Korpelan kanssa, kuten M/S Romantickin.

Tarina keskittyy kahteen perheeseen, jotka matkustavat perinteiselle lomalle neljän tähden hotelliin Teneriffalle, mutta yksi asia on muuttunut: toisen perheen vaimo on ”mennyt vaihtoon” ja tilalle on tullut nuorempi.

”Ei siinä tapahdu mitään. Siinä puhutaan ihan vitusti.”

Volanen istuu metsän laidalla sijaitsevan bussipysäkin penkille.

Kun hän kävi lapsena mummillaan ja nousi bussiin numero 35, hän muistaa sanoneensa ääneen: taas pelkkiä mummoja.

”Papat olivat harvinaisia, mutta mummoja oli ihan helvetisti, joka penkillä istumassa.”

Se näkyi myös Volasen perheessä. Molemmat isoisät olivat kuolleet ennen Volasen syntymää. Ainakin toinen kuolemista johtui sodan jättämistä terveysongelmista.

”Tiedän, että mun isoisä käytti fyysistä kurinpitoa. Mun isä ei ole ikinä tehnyt sellaista, mutta kyllä sekin oli paha kun se oli paha. Mä pelkäsin sitä niin paljon, ettei sen tarvinnut kuin sormea nostaa.”

Volasella itsellään on vuonna 2003 syntynyt lapsi näyttelijä Mari Perankosken kanssa.

”Huomasin oman pojan kohdalla, että vittu mä olen ihan samanlainen. Se on jostain isästä opittu malli. ”

Kova kuri laimenee sukupolvittain, mutta Volanen muistaa kuulleensa, että kestää seitsemän sukupolvea, jotta sodan jäljet katoavat.

Se on Munkkivuoressakin teemana, sodanjälkeisissä perheissä kasvaminen ja sen kivuliaisuus.

Munkkivuoren ostarilla Volanen kiertää kaikki kaupat, kunnes löytää tarpeeksi vahvaa nikotiinipastillia.

Suomen ensimmäinen ostoskeskus avattiin vuonna 1959. Viisi vuotta myöhemmin rakennettiin lippuhalli ja louhittiin asema metrolle, joka ei koskaan saapunut.

Sarjassa Volanen luo hiukan liioiteltua kuvaa siitä, miten metro toi sodan runtelemille miehille töitä, mutta vei lopulta viimeisenkin toivon.

Volanen katselee liukuportaita, joiden paikalla oli hänen lapsuudessaan liukumäki. Ne johtavat lippuhallille varattuun tilaan. Silloin alhaalla ei ollut mitään, nyt siellä on Alko.

Munkkivuoren lopputeksteissä kiitetään Ylen dokumenttisarjaa Isien sota, jossa jälkikasvu muistelee, miten karmeaa oli elää sodasta palanneen isän kanssa.

”Mä en voi kuvitellakaan, millaista on olla sodassa ja millaista on jatkaa elämää normaalisti, kun on nähnyt ja tehnyt hirveyksiä. En yhtään ihmettele, että ihmiset on sellaisen kokemuksen jälkeen hautaan saakka täysin fucked up.”

Sarjassa useat hirveätkin hahmot ajattelevat olevansa hyvällä asialla, toimivansa kuten olisi kaikille parhaaksi. Volanen on kirjoittanut miehet ottamaan toiminnan omiin käsiin ja viemään tilanteen yhä syvemmälle suohon.

Asetelma on samanlainen kuin hänen kirjoittamassaan Poke-lyhytelokuvassa: Volasen esittämä baarin ovimies päättää ryhtyä muiden suojelijaksi, mutta kompastelee lähinnä viittaansa. Aleksi Salmenperän ohjaus sai Jussin ja valittiin Tribecan elokuvafestivaalille 2021.

Munkkivuori on hänestä kyynisempi kuin aiemmat työt.

”Romanticissa pintakuori vaikuttaa happamalta, mutta pohjalla on kuitenkin lämpö. Tässä on lämpö pinnalla, mutta pinnan alta paljastuu lasten kautta, että pihapiirin elämä on kuin eläintarha.”

Lapset eivät lähtökohtaisesti välitä toisistaan, korkeintaan hetkellisesti, Volanen ajattelee. Paras kaveri saatetaan hylätä heti, kun toinen palaa lomalta. Kun muutetaan pois, sanotaan vain moikka ja lähdetään.

Lasten kirjoittaminen sarjaan tuli ”kuin vettä vaan”.

”Lapset ovat lähtökohtaisesti aika vitun raadollisia. Se johtuu siitä, että sivistyneisyys ja kohteliaisuus on sellaista, joka pitää oppia. Kukaan ei synny hyvin käyttäytyvänä tai sellaisena, joka ei tee ikinä mitään pahaa toiselle.”

Menee aikaa, ennen kuin itsekkyys on ”piiskattu veke”. Munkkivuoren lapset ovat juuri siinä välivaiheessa, vasta opettelemassa huomaavaisuutta.

Puotinharjussa Volanen kavereineen vakoili kiireistä naista, joka juoksi rapulle ja heilutti samalla päätään.

”Vanhempi kaveri valisti, että se on ceepee, kun se heiluttaa tolleen. Olin, että mikä on ceepee. No, just sellainen joka heiluttaa päätään tolleen. Se vaan juoksi ja heilutti päätään.”

”Sitä se oli, sen ajan dialogia.”

Volanen kirjoitti vinoilun sarjaan niin kuin sen muisti. Kaikki olivat tottuneita muiden tylyyn kohteluun, silmälaseista huomautteluun ja homotteluun.

”Jos joku kompastui, sille naurettiin heti. Jos joku oli ylipainoinen, sitä sanottiin läskiksi. Se oli mun nuoruus.”

Volanen on huomannut, että puhetapa on muuttunut. Hänen kahdeksanvuotias tyttärensä ei hyväksy sellaista.

”Hän on ihan täysi poliisi, että noin ei saa sanoa. Että se on ilkeää.”

Jos Volanen matkii jonkun radiossa puhuvan ääntä, lapsi huomauttaa, että ‘ajattele, jos pilkattava kuulisi’.

”Sanon, että ’ei se kuule, se on radiossa’. Hän on, että ’silti sä et voi olla noin ilkeä’.”

Volanen ei ole kova antamaan perhehaastatteluita tai muitakaan haastatteluita, vaikka merkittävien tuotantojen yhteydessä on joskus pakko.

”En halua esiintyä julkisuudessa ollenkaan. En mä halua kertoa, millaista uusioperheen arki on ollut ja mitä harrastuksia on.”

Yksi harrastus on kuitenkin sellainen, josta ei niin haittaa puhua. Volasen ja Longan ristikoiden täyttäminen on mennyt ”maaniseksi”.

Aina perjantaisin pariskunta ostaa postiluukusta tulevan Hesarin lisäksi toisen, jotta voi kilpailla. Jos pitää käydä vaikkapa vessassa, sanotaan stop ja keskeytetään. Lopulta katsotaan, kumpi on nopeammin valmis. Lonka voitti vuosien ajan, mutta sittemmin vaakakuppi on Volasen mukaan kääntynyt.

”Kuten Pirjo sanoo: ’ei ne ole kilpailuja’. Mä edelleen odotan, että mikä se sana on, minkä se keksii siihen tilalle.”

Volanen astuu bussiin, joka palauttaa Helsingin keskustaan. Ei juuri mummoja.

Aiemmin hänellä oli aina mukana vihko, johon hän kirjasi hauskoja ideoita, mutta ei enää. Hänen työnsä ovat liukuneet koko ajan lähemmäs draamaa.

Vanhetessaan ihmiset taipuvat usein uusimaan urotekojaan, vaikka olisivat aiemmin vannoneet että eivät.

Julmahuvi on Suomen Monty Python, ryhmä, joka on tuomittu jatkuvaan comebackin pyytelyyn, vaikka kaikki ovat työskennelleet omilla tahoillaan jo 15 vuotta.

Volanen tekee töitä Korpelan kanssa ja tapaa Janne Reinikaista silloin tällöin. Spiikkauskeikoilla hän törmää satunnaisesti Petteri Summaseen tai Jukka Rasilaan.

Aluksi heiltä kysyttiin: koska te teette. Sitten: teettekö te vielä. Viimeisimpänä: voisitteko te tehdä vielä.

”Ensinnäkin sen pitäisi olla vähintään yhtä hyvä tai mielellään parempi kuin aikaisemmin tehty. Ongelma on, että mitä se olisi. Ja siitä tulee kysymys, että miksi.”

Suuri määrä rahaa voisi olla hyvä syy.

”Sitä ei ole vielä tarjottu.”

Sketsien tekemiselle pitäisi olla yläikäraja, Volanen sanoo. Liian vanhat eivät pysty samaan kuin nuoret, ja sketseissä kaiken pitäisi olla mahdollista.

Nuoret esittämässä vanhoja saattaa olla sympaattista, mutta: ”Kun vanha ukko esittää nuorta jäbää, se on vain säälittävää. Tommi Korpela tieksä punkkarina. Se on vain noloa.”

Ihmebantun jälkeen Volasella ei ole enää ollut tarvetta tehdä yhtäkään sketsiohjelmaa.

Hän keskittyy vain yksittäisiin teoksiin.

”Se voi johtua vaikka iästä.”

Munkkivuori Elisa Viihde Viaplayssa 16. lokakuuta alkaen