Näin kirjailija Matias Riikosen yökävely usein alkoi:

Kymmeneltä illalla Riikonen pakkasi vahtimestarin kopissa kirjansa kasseihin, lukitsi Zacharias Topeliusskolanin pääoven ja vei kirjat asuntoonsa.

Sitten hän palasi kadulle.

Mutta katu ei ollut pysynyt samana.

”On ainakin sata katua, mihin tuo sama ovi aukeaa”, Matias Riikonen sanoo nyt, vuosia myöhemmin. On heinäkuinen keskiviikkoilta, ja Riikonen katselee vanhan kotitalonsa ovea Taka-Töölössä.

Kyse on kuvittelusta. Tai Riikosen sanoin fantasiasta.

Ei siitä, mitä näkee, vaan millaisia merkityksiä näkemälleen antaa.

Sama katu näyttäytyy erilaisena, jos kadulta lähtee töihin tai juhliin.

”Mutta jos haluat lähteä kävelemään uneen sisään, se on oma katunsa. Jollakin kadulla lamppujen valossa lentää lumihiutaleita, jollakin toisella kadulla ne ovat tulikärpäsiä tai kipinäsuihkuja.”

Risteyksessä näkyvät Venäläisen kulttuurikeskuksen pimeät ikkunat, Mannerheimintien takana kohoaa jalkapallostadion.

Tästä paikasta Matias Riikonen aloitti yökävelynsä kymmenen vuoden ajan. Joskus joka yö, joskus viikoittain, joskus harvemmin. Reitti pysyi suunnilleen samana. Riikonen kävelee edelleen öisin, lähtöpaikka on vain siirtynyt muuton takia noin kilometrillä.

Sattuma on outo.

Minäkin aloitin vuosia yökävelyni lähes samasta paikasta, noin kolmensadan metrin päästä. Samoilla paikoillakin olemme kävelleet. 

Emme koskaan törmänneet.

Olemme yökävelleet toisistamme tietämättä vuosia. Yhteinen harrastus paljastui Riikosen vuonna 2019 ilmestyneestä kirjasta Iltavahtimestarin kierrokset. Siinä hän kirjaa tarkasti havaintojaan kahdeltatoista yökävelyltä. Reitin, kohtaamansa ihmiset, mielleyhtymät ja ennen muuta Helsingin yön hauraan ja hiljaisen tunnelman.

Paremmin Riikonen tunnetaan romaaneistaan. Niistä viimeisin, vuonna 2021 ilmestynyt Matara, oli Finlandia-ehdokkaanakin.

Iltavahtimestarin kierrokset on kuitenkin totta. Se perustuu muistiinpanoihin, joita Riikonen teki kävelyillään muistivihkoonsa. Kirjaan on kirjattu myös kävelyiden tarkat päivämäärät, joita on usein kaksi. Se tarkoittaa, että kävely on jatkunut puolenyön jälkeen.

Riikonen uskoo, että kun omia havaintojaan kirjoittaa tarpeeksi muistiin, myös havainnot alkavat muuttua. Ne tarkentuvat ja rajautuvat. Samalla kokemus paikasta muuttuu.

Sekä minä että Riikonen kävelemme öisin aina yksin, eikä säällä ole meille merkitystä. Muutakin yhteistä on: kumpikaan meistä ei ole luontoihminen tai tunnista automerkkejä.

Sitten on myös eroavaisuuksia.

Riikonen kävelee hitaasti, maleksii, flaneeraa vailla päämäärää. Riikonen uskoo, että hidastelemalla reitti muuttuu paikaksi. Minä harpon katuja kuumeisesti ja kovaa.

Riikonen kävelee samaa reittiä, minä useita.

Riikonen lähtee ulos aikaisemmin, minä myöhemmin.

Riikonen kävelee janan, minä ympyrän.

Riikonen katsoo pilviä ja näyteikkunoita, minä valaistuja ulkomainoksia.

Lähdemme kävelemään Matias Riikosen vakioreittiä yhdessä. Selässään Riikosella on punainen reppu, josta roikkuu karhun muotoinen heijastin.

Kun Riikonen vielä työskenteli iltavahtimestarina ruotsinkielisessä koulussa, hänellä oli tapana poiketa yökävelyllä varmistamaan, että ovet olivat varmasti menneet lukkoon. Hän kertoo suhtautuneensa työhön ”äärimmäisellä vakavuudella”. Avaimen irrottaminen lukosta tuntui siltä kuin irrottaisi ”napanuoran satavuotiaasta emästä”.

Tällä kävelyllä ovia ei tarvitse kokeilla, sillä Riikonen on nykyään päätoiminen kirjailija.

Taka-Töölössä Zacharias Topeliusskolanin ja Romanian suurlähetystön kupeessa sijaitsee Piilopuisto, jossa Riikonen haluaa pysähtyä.

Piilopuisto on Riikosen mukaan esimerkki siitä, kuinka ihmiset haluavat löytää jotakin salaista ja jännittävää mutta asettavat jännittävälle tarkat vaatimukset.

He googlettavat piilopuiston, lukevat reittiohjeet, kävelevät paikalle ja pettyvät.

Vastassa heitä odottaa kaistale asfalttia ja yksinäinen pensas. Kaupungin puisto näyttää takapihalta. Vieressä toimi vuosien ajan sädehoitoklinikka. Erityisesti pensaan eteen pystytetty Vahingonteko kielletty -kyltti riemastuttaa Riikosta.

”Onkohan moraalilaki piilotettu tuollaisiksi yksittäisiksi kylteiksi maailman eri piilopuistoihin.”

Yökävely on yksinäistä. Se on oman yksinäisyytensä ylevöittämistä, siitä nauttimista. Sitä, kun katsoo piknikvilteillä nauravia ihmisiä ja päättää kävellä heidän ohitseen.

Tämän kokemuksen Riikonen tunnistaa.

Kyse on yökävelijän roolista.

”Eihän kukaan ole oikeasti yksi ihminen. Yökävelijä on minulle se minä, joka on yksinäinen ja katsoo ulkopuolelta sisään. Siinä melankoliassa ja surussa on oma nautintonsa ja ilonsa. Sitten on toisia elämiä ja toisia minuuksia, jotka tekevät ihan muita asioita.”

Kuten ammuskelevat vesipyssyillä ystäviensä kanssa Sibelius-monumenttia.

Olemme kävelleet Piilopuistosta Lastenlinnalle ja jatkaneet Sibeliuspuistoon. Riikonen muistelee ystäviensä kanssa järjestämäänsä vesipyssysotaa, jonka päävastustajana oli hirviömäinen Sibelius-monumentti ja sen kuusisataa teräsputkea.

Keskiviikkoiltana valaistu veistos näyttää uhkaavalta ja jylhältä.

”Katuvalot ovat minulle normaalisti veljiä, mutta täällä ne ovat gestapomaisia vartijoita”, Riikonen sanoo.

Luonnehdinta on tyypillistä Riikosta. Ylätyylinen, huoliteltu, lennokas. Arkipuheeseen sekoittuu kirjallisia kuvauksia:

Goottilainen pilvilinnojen kaskadi.

Maitomaisen lämmin kesäyö.

Pohjoinen houre.

Jotkin luonnehdinnat ovat samoja kuin kirjassa. Vaikutelma ei ole silti tosikkomainen. Riikonen naurahtelee paljon.

Missään ei ole ketään.

Soutustadion on lukittu, eikä tennistäkään pelaa kukaan. Mäntyjen reunustama tennishalli näyttää pimennetyltä akvaariolta. 

Edes Helsingin vilkkaimmalla uimarannalla Hietaniemessä ei näy liikettä, vaikka heinäkuun yö on kaunis.

Matias Riikonen päättää mennä uimaan. Hän kauhoo rauhallisin vedoin pois rannasta. Vesi on kuulemma lämmintä, kuin kohdussa kelluisi.

Vastarannalla näkyy Nesteen torni.

Lähdemme rannalta pois. Kaukana hämärtyvällä rantaviivalla punertaa jotakin.

Auton perävalot.

Renkaat ovat jättäneet hiekkaan kaksi kuvioitua janaa.

Auto on ajettu aivan veden rajalle. Moottori hurisee yksinään, mutta sisällä ei istu ketään.

”Me ollaan ihan sairaan huonoja automerkeissä. Tultiin tarkistamaan, että minkä merkkinen se on”, Riikonen sanoo.

Auto on Audi S4 ja nuoret ovat Utsjoelta. Kolmikko istuu vieretysten uimavalvojien telineellä.

Mutta miksi moottori on päällä?

”Mä kysyin ihan samaa äsken”, nainen sanoo telineeltä.

Reitti jatkuu Hietaniemen rannalta lähtevää, päättymättömältä tuntuvaa koivukujaa Kamppiin. Siellä on pysähdyttävä syömään ranskanperunoita.

Pysähdykseen on syynsä, sillä Riikonen on ottanut yökävelykirjaansa vaikutteita saksalaiselta kirjailijalta W.G. Sebaldilta, jonka romaaneissa käydään McDonalds’issa ranskalaisilla. Lisäksi pikaruokalassa on vessa. Todella vaikuttava sellainen, Riikonen sanoo. Roskat ovat siellä täydellisessä asetelmassa.

Keskustan läpi Riikonen usein kiirehtii, mutta Esplanadilla hän hidastaa kävelyään. Niin tänäkin yönä. Paikka on hänelle tärkeä.

Riikosen lapsuudenperhe asui Helsingin Jollaksessa. Joskus perhe ajoi moottoriveneellä Kauppatorille ostamaan jäätelöä ja mansikoita. Riikosen isä kertoi, että hänellä oli tapana mennä nuoruudessaan Esplanadille istumaan ja katsomaan ihmisiä. Enempää hän ei selittänyt.

Ala-asteikäisenä Riikonen päätti kokeilla samaa.

Kun muu perhe hyppäsi takaisin veneeseen, Riikonen pyysi luvan ja jäi Esplanadille yksin istumaan.

Riikosesta tuntuu, että hän on istunut Esplanadilla siitä asti.

Nykyään Esplanadin puistonpenkit ovat Riikoselle yökävelyiden toistuva pysähdyspaikka. Niille hän saattaa unohtua tarkkailemaan ympäristöä joskus jopa tunneiksi.

Puistonpenkin viereen on jätetty kuohuviinipullo, jota Riikonen käy ravistelemassa, varmuuden vuoksi. Pullo on tyhjä.

Autiosta Mummotunnelista kantautuu Vicky Rostin Tuolta saapuu Charlie Brown.

Väsymys.

”Se tulee aina tässä kohtaa”, Matias Riikonen sanoo.

Yökävelemisessä on kyse väsymyksestä ja siitä, että jatkaa väsymyksestä huolimatta. Tämä minua ja Riikosta yhdistää: vaikka tekisi mieli jo kääntyä takaisin, me kumpikin jatkamme kävelemistä.

”Jos tekee tuollaisen uhrauksen, se yleensä antaa jotakin takaisin”, Riikonen uskoo.

Ja niin käykin.

Lähdemme nousemaan Esplanadilta Korkeavuorenkadulle. Erottajan paloaseman puomin huomiovalo välkkyy pimeässä yössä.

”Se näyttää pieneltä tulipalolta”, Riikonen sanoo.

Yökäveleminen on tylsää ja toisteista, eikä se johda mihinkään. Kävely on liian hidasta hikiliikunnaksi ja liian harmitonta ollakseen edes vaarallista. Yökävelyssä ei ole mitään nähtävää.

Se on täysin hyödytöntä.

Usein toistellaan, että kävellessä saa uusia ajatuksia. Minusta tuntuu, että kävelen vanhoja ajatuksia vain vahvemmiksi.

Muutenkin yökävelyllä asiat toistuvat: samat ihmiset kävelevät monena yönä vastaan. Keski-ikäinen mies, joka ulkoiluttaa hihnassa kissaa. Yksinään puhuvat ihmiset, tupakoitsijat ja pulloja ja tölkkejä roskakatoksista etsivä pyöräilijä, jonka otsalampun valon tunnistaa jo kaukaa.

Joskus tuntemattomat ihmiset tervehtivät, joskus he haluavat puhua.

Yleensä ei puhuta mitään. Riikosellakin on tapana jatkaa matkaa yksin.

Ullanlinnassa palavat ravintola Sea Horsen eli Sikalan punaiset valot. Kapteeninpuisto nuokkuu, kello lähestyy kolmea.

”Maailmasta on kadonnut viettelemisen ajatus”, Riikonen sanoo.

Riikonen ei tarkoita romanttista viettelyä, vaan viettelyn vaatimaa vaivannäköä. Se yhdistää Riikosen mukaan niin kirjallisuutta kuin yökävelemistä. Jos kävelijä sitoutuu reittiinsä ja antautuu vieteltäväksi, hän saattaa löytää fantasiansa, Riikonen sanoo.

Sen välittäminen ulkopuolisille on Riikosen mielestä vaikeaa.

Ylitämme Meripuiston, ja lähestymme Merisataman veneitä.

Riikonen uskoo, ettei ihminen pääse koskaan käsiksi todellisuuteen sinänsä, vaan tutkii sitä omien havaintojensa ja ymmärryksensä kautta. Siksi fantasiat voivat olla yhtä tosia kuin sellaiset arkipäivän havainnot, jotka me otamme annettuina.

”Ei ole pelkkä vertauskuva sanoa, että tuntuu siltä, että kun meri tulee lähemmäksi, sinä tulet lähemmäksi olemassaolon reunaa. Että voit kävellä reunalle ja tuolla on maailman raja vastassa.”

Mistä sitten on kyse?

”Ehkä siitä, että onnistuu kävelemään oikeasti maailmasta toiseen.”

Puistonpenkillä istuva pipopäinen mies tervehtii yökävelijöitä. Valkoposkihanhien parvi kelluu meressä, Cafe Compassin valot loistavat yksin rannassa.

Lähdemme kipuamaan Ullanlinnanmäelle.

Riikonen kutsuu Helsinkiä pohjoisille rannoille rakennetuksi houreeksi. Kaupungiksi, joka jäljittelee eurooppalaisia esikuviaan.

Kaukana sieltä, kaukana siellä. Näin Riikonen on jo aiemmin kävelyllä sanonut.

Vaikka jalat kulkevat Helsingissä, ajatukset eivät. Yökävelijä voi kuvitella olevansa muualla.

Lähellä komeilee kolmion muotoiselle tontille rakennettu silitysrautatalo, joka tuo Riikosen mieleen New Yorkin Flatiron Buildingin. Silitysrautatalon vieressä on taas Venäjän Helsingin-suurlähetystö, jonka esikuva on anekdootin mukaan Buckinghamin palatsi.

Ullanlinnanmäeltä avautuu meri. 

Jos aamu on sumuinen, ylhäältä Ullanlinnanmäeltä puiden latvat ja lehvästöt näyttävät Riikosesta sademetsältä. 

Valopisteet välkkyvät merellä epämääräisessä järjestyksessä. Meri näyttää laitteelta, joka on mennyt rikki, Riikonen sanoo. 

Tuolla on Uunisaari, tuolla Liuskasaari. Kaukana kohoavat Hernesaaren talot.

Tänne Riikonen päättää usein kävelynsä. Sen jälkeen on selviydyttävä takaisin kotiin.

Joskus Ullanlinnassa joukko nuoria pysäytti Riikosen. Kävelemisestä janoisena Riikonen kysyi, voisiko hän lähteä nuorten mukaan täyttämään vesipullon läheiseen asuntoon. Nuoret suostuivat.

Oikein väsyneenä Riikonen on ottanut kotiin taksin, vaikka rahaa ei olisikaan.

Olemme hetken hiljaa.

”Kyllä minä katson tuota saumaa, missä taivas ja meri on ommeltu yhteen.”

Sitten on mentävä nukkumaan.