Kello lyö 23 ja herätyskelloni soi.

Vedän jumppatrikoot jalkaan, lataan espressokeittimen ja hörppään vahvan kahvin vauhdilla kurkkuuni. Treenikassi olalle, rappukäytävään ja portaat alas valokuvaaja Juhani Niirasen autolle.

”Hyvää iltaa”, Niiranen toivottelee ja ihmettelee treenikassiani vilkaistessaan, miksei itse tajunnut pakata treenikamoja mukaan. Makuupussi sen sijaan on matkassa.

Määränpäämme on Espoon Koskelossa sijaitseva Fressi-kuntosali, joka palvelee 24 tuntia vuorokaudessa. Menemme viettämään yön salille selvittääksemme, millaiset ihmiset treenaavat silloin, kun valtaosa meistä muista nukkuu.

Saapuuko paikalle testosteronihärkiä, saliharrastusta tekosyynään käyttäviä salarakastavaisia vai bikinifitness-uskovaisia?

Perillä näky on apaattinen: matalahkoon teollisuusrakennukseen rakennetun kuntosalihallin autiot pukuhuoneet, kelmeä loisteputkivalaistus ja tyhjät jalkaprässit.

Ikkunoita ei ole. Vapaat painot omilla paikoillaan, auki jääneet talletuskaappien ovet. Kaiuttimista soi takavuosien hittimusiikki: The Police, Kelis ja Destiny’s child.

Ei ainuttakaan ihmistä.

Niiranen haluaa kuvia, joten lupaan simuloida kameran linssille autenttista kuntosalikokemusta parhaani mukaan. Pukuhuoneen hiljaisuudessa solmin treenikenkien nauhat. Hieman itsetietoisena kiipeän crosstraineriin ja alan jauhaa polkimia. Astun juoksumatolle, heiluttelen kahvakuulaa peilin edessä.

Katselen heijastustani ja mieleni laukkaa: Ovatko reiteni isot vai eivätkö ole? Onko tämä biisi hyvä vai ei? Onko liikerata puhdas? Kestääkö kipeä polveni tämän liikkeen?

Siis asioita, joita kuntosalilla on tapana ajatella.

Sekä tietysti sitä, että voi luoja, toivottavasti tänne oikeasti tulee joku.

Vuonna 2017 tehdyn Tilastokeskuksen kyselytutkimuksen mukaan kuntosaliharjoittelu on Suomen neljänneksi eniten harrastettu liikuntalaji. Sitä harrastaa yli 20 prosenttia suomalaisista, miehet hieman enemmän kuin naiset.

Suosiossa edelle kiilaavat vain omatoimisesti tehtävät kävely, kotitreeni eli esimerkiksi omilla kuntoilulaitteilla tehtävä lihaskuntoharjoittelu tai jooga sekä pyöräily.

Suomalaiset käyvät enemmän salilla kuin juoksulenkillä.

Kun kysyntää riittää, ei ole ihme, että kuntokeskustoimijat haluavat tarjota palvelujaan ilman aikarajoitteita.

Salien rajoittamaton aukioloaika myös vastaa erilaisissa elämäntilanteissa olevien liikkujien tarpeisiin. Esimerkiksi monille vuorotyöläisille ja muille virka-ajan ulkopuolella työtään tekeville ainoa mahdollisuus liikkua on aikaisin aamulla tai myöhään yöllä.

Saleille saattavat suunnistaa epätavallisiin aikoihin nekin, jotka ovat poikkeuksellisen ilta- tai aamuvirkkuja.

Viime vuosina on ollut myös puhetta niin sanotusta voittajan tunnista, joka on eräänlainen tehokkuusajattelun kulminaatiopiste. Heräämällä kukonlaulun aikaan, tarkalleen kello 4.45, ihmisen sanotaan saavan lentävän lähdön päiväänsä. Ajatteluun kuuluu, että aamuviiden ja -kuuden välillä olisi tarkoitus harrastaa myös liikuntaa: jos valoisat tunnit eivät riitä erilaisten päivittäisten toimien hoitamiseen, nipistetään aikaa liikunnalle yön puolelta.

24/7-salit ilmaantuivat treenikartalle 2010-luvulla. Fressin ensimmäinen vuorokauden ympäri palveleva toimipiste avattiin Espoon Leppävaaraan vuonna 2011, ja vuotta myöhemmin ruotsalainen Fitness24Seven-kuntosaliketju avasi toimipisteensä Vantaan Martinlaaksoon.

Pelkästään näiden ketjujen vuorokauden ympäri palvelevia toimipisteitä on Suomessa tällä hetkellä yli sata. Lisäksi tarjolla on useita yksityisiä saleja, joihin pääsee avaintunnisteella myös yöaikaan. Monet perinteisistä saleista, esimerkiksi Sats Elixian toimipisteet, sulkevat vasta kymmeneltä tai puolilta öin.

Mutta onko yötreenaamisessa oikeasti mitään järkeä?

Kuka tahansa terveysintoilijahan tietää, että ihminen on luotu valvomaan päivisin ja nukkumaan öisin, ja että unen aikana tapahtuu lihasten kehittymisen kannalta välttämätöntä palautumista.

Liikuntafysiologi ja valmentaja Julius Granlundin mukaan optimaalisin hetki kuntoilulle elimistön vuorokausirytmin kannalta olisi heti heräämisen jälkeen tai viimeistään viisi tuntia ennen nukkumaanmenoa. Hänen mukaansa liian lähellä nukkumaanmenoa tehty kuntoilu ja unesta tinkiminen voivat häiritä elimistön toimintaa ja sitä kautta vähentää liikunnasta saatuja hyötyjä.

Silti Granlund arvioi, että parikin tuntia treenin ja nukkumaanmenon välissä voi riittää palautumiseen, vaikkei se täysin ihanteellista olisikaan. Ainakin silloin, jos vaihtoehtona on se, ettei harrasta liikuntaa lainkaan.

Itse olen huomannut älysormukseni tiedoista, että jos kuntoiluni ajoittuu liian myöhäiseen ajankohtaan, sormus ilmoittaa, että leposyke on koholla ja eikä elimistön valmiustila ole parhaimmillaan.

Siksi olen tänään jättänyt älysormukseni kotiin. En halua tietää sen mielipidettä öisestä kahvakuulan heiluttelusta.

Liian kovilla iltasykkeillä hypähtelevä sydämeni ottaa ylimääräisen lyönnin, kun Koskelon kuntosalin eteisvalot syttyvät!

Yön ensimmäinen treenaaja on saapunut!

Kello on viisi minuuttia yli puolenyön, kun Vili Mielonen saapuu salille suoraan töistä. Pitkän työvuoron juuri päättänyt raudoitevalmistaja ei varsinaisesti riemastu, kun minä ja kuvaaja esittäydymme.

Mielonen kieltäytyy kohteliaasti haastattelupyynnöstä ja vielä hieman painokkaammin pyynnöstä kuvata treeniä. Pyydän Mielosta miettimään mahdollisuutta haastatteluun treenin päätteeksi, ja jätämme hänet lankuttamaan rauhassa luurit korvilla.

Yritän pitää itseni kiireisenä laitteiden ja painojen parissa. En halua kytätä salin ainoaa asiakasta.

Löydän käsipainon, joka on yhtä raskas kuin leikki-ikäinen lapseni. Kyllä vanhemman pitää pystyä nostamaan kaikkien lastensa yhteenlaskettu paino, ajattelen, ja pumppaan menemään.

Vähän kevyemmin saisi nousta, manaan itsekseni.

Yritän pitää lämpöä yllä ja siirryn juoksuratamaiselle treenimatolle. Teen askelkyykkyjä, karhunkävelyä, tanssihyppyjä ja kuperkeikkoja, kaikenlaista vähän hölmöä. Kun salilla ei kuin yksi toinen treenaaja, joka aktiivisesti välttelee katsekontaktia kanssani, voin vähän heittäytyäkin.

Lopulta Mielonen ottaa luurit pois korviltaan ja katsoo minua siten, että tulkitsen tilaisuuteni tulleen.

Istumme alas, kaiuttimista soi Puff Daddyn ja Faith Evansin takavuosien r&b-hitti I’ll be missing you. Mielonen ei ole salin musiikkivalikoiman ystävä. Tavallisesti hän kuuntelee podcastia, tänään Joe Rogania. Ja joskus musiikkia, ihan laidasta laitaan, ”vaikka Vesa-Matti Loiria”.

Mielonen tekee kaksivuorotyötä. Joskus hän tulee salille aamuyöstä ennen töitä, joskus taas työvuoron jälkeen, kuten tänään. Hänen työpaikkansa on Koskelon teollisuusalueella, joten salin sijainti on juuri sopiva. Treenattuaan Mielonen ajaa nukkumaan kotiin Vihtiin. Näin hän on tehnyt viimeiset kolme vuotta.

”Musta ei oo siihen, että ajan ensin himaan ja sitten yritän raahautua sen jälkeen johonkin treenaamaan.”

Kysyn Mieloselta, millaista porukkaa salilla öiseen aikaan yleensä hänen mielestään käy. Hän arvelee, että luultavasti jonkin verran vuorotyötä tekeviä ihmisiä, enimmäkseen miehiä. Mutta voi salille hakeutumiseen olla muitakin kuin työrytmiin liittyviä syitä.

”Alkuvuodesta on jonkin verran enemmän aloittelijoita, silloin huomaa selvän piikin siinä kävijämäärässä. Varmaan niin, että on kivempi treenata silloin kun ei ole niin paljon muita ihmisiä, ja se koko asia jännittää, ekaa kertaa salille tuleminen.”

Mietin ääneen, ovatko ulkonäköpaineet yksi syy tulla salille öisin. Että jos ihminen ei koe näyttävänsä siltä, miltä salilla käyvän ihmisen ”kuuluisi” näyttää, on helpompi treenata katseilta piilossa.

Mielonen arvelee, että tällaisella ”läpsyttelysalilla”, eli matalan profiilin syrjäisellä kuntosalilla, tuskin esiintyy vertailua tai ainakaan suoranaista toisten treenaajien kritisointia.

Jos haluaa treenata rauhassa, voi sille Mielosen mukaan olla muitakin syitä kuin ulkonäköpaineet. Esimerkiksi se, ettei halua käyttää salilla olemiseen kohtuuttoman paljon aikaa, eikä ylipäätään nauti ihmispaljoudessa treenaamisesta.

”En mä ikinä tulisi tänne joskus neljältä iltapäivästä, täällä on silloin varmaan pahin ruuhka. En jaksa jonotella.”

Mutta päästetään Mielonen syömään ja nukkumaan. Hän nyökkää hyvästiksi ja pian kuntosalin aulan liikkeentunnistimella toimiva valaistus sammuu.

Kello tulee puoli kaksi, ja salin hierontatuoli alkaa kutsua minua. Vedän villasukat jalkaan ja hupparin päälle. Kehoni taitaa palella ilmoittaakseen, että nyt olisi aika nukkua.

Ennen salireissua olen keskustellut Fysionline Fressin toimitusjohtaja Hannu Välikosken kanssa. Hän on kertonut, että tavallisesti 24/7-saleilla käy asiakkaita iltayöstä sekä aamuneljästä eteenpäin. Juuri nyt ei siis tilastojen valossa ole odotettavissa asiakasryntäystä.

Teemme kuvaaja Juhani Niirasen kanssa suunnitelman. Niiranen pystyttää itselleen pedin kuntosalin jumppapallosyvennykseen. Minä jään hierontatuoliin, josta näkyy ulko-ovelle. Jos ovi käy, liikkeentunnistin sytyttää eteisen valot, ja minä herään. Sillä välin kun mahdollinen asiakas on pukuhuoneessa, minä kipitän herättämään Niirasen ja vedän sisäkengät jalkaan ja ponnarin ojoon muina sydänyön treenihaukkoina.

Hierontatuolissa vajoan unenkaltaiseen horrokseen. Kirkas valaistus sekä todella huonosti saliympäristöön istuva musiikki estävät nukahtamasta kunnolla. Johnny Cash, Kate Bush ja Taylor Swift! Missä äijärock ja elektroninen salijyystö?

Herätyskelloni soi ennen neljää. Käyn varmistamassa, ettei pukuhuoneissa näy elon merkkiä. Niiranen toivottaa hyvät huomenet ja rullaa makuupussinsa reppuun.

Sitten eteisaulan valot syttyvät!

Sisään astuu pyöräilykypäränsä remmiä availeva Reetta Rask, 39.

Kello on 4.25, ja Rask on meistä kolmesta selvästi pirtein. Esittäydymme ja Rask sanoo ykskantaan, ettei ole kuvauskunnossa. Rask ei ajatellut, että kukaan katselisi häntä aamuneljältä, etenkään kameran linssin läpi, eikä osaa orientoitua kuvattavaksi. Mutta jutella voimme, ja jos kasvot pysyvät piilossa, niin ehkäpä kuvauskin onnistuu.

Raskin energinen olemus herättää hetkessä. Hän on vanhempainvapaalla, kahden pienen lapsen äiti, ja treenaa silloin kun voi, eli miehen ja lasten nukkuessa.

Rask niiskauttaa nenäänsä, selässä on hikiläikkä.

”Mä pyöräilin tänne.”

Mainiota, alkulämmittely on siis jo tehty.

Rask pyöräilee kolmesti viikossa aamuyön pimeydessä viiden kilometrin matkan kotoaan Koskeloon treenaamaan. Hän on käynyt täällä vuodesta 2019 asti, pois lukien raskauksien ja koronarajoitusten aiheuttamat tauot.

Hetket salilla ovat Raskin arjen parhaimpia, omaa aikaa, jota päivän tunteihin ei muuten meinaa mahtua.

”Tää on köyhän naisen terapiaa.”

Rask ei ole ryhmäliikuntaihminen. Askelsarjojen ja koreografioiden seuraaminen tuntuu vaikealta. Salilla asioita saa tehdä omassa tahdissa.

Ja Raskin tahti on varsin reipas.

Hän asettaa 140 kiloa jalkaprässin tankoon ja harmittelee, että on päässyt treenivauhtiin hitaasti toisen lapsensa synnytyksen jälkeen. Vauva on nyt 10 kuukautta, ja Rask on parhaillaan nostamassa lihaskuntoaan raskautta edeltävälle tasolle.

”Aktiivisesta salitreenaamisesta on ollut mulla nyt pitkä tauko, sillä jouduin lopettamaan liikunnan käytännössä kokonaan kun aloin odottamaan meidän kuopusta.”

Aktiivista treeniä on takana kuusi viikkoa. Rask myöntää olevansa hieman armoton itseään kohtaan, ja haluaisi nähdä tuloksia nopeasti.

”Pitäis olla kärsivällisyyttä, ja mulle sitä ei ole hirveästi suotu.”

Tällä viikolla vuorossa on kevennetty saliohjelma. Sen jälkeen Rask kokoaa itselleen edellisten personal trainer -valmennusten pohjalta uuden, nousujohteisen ohjelman.

Rask siirtyy tekemään juoksuradalle askelkyykkysarjaa painojen kanssa. Sanon, että sitä minäkin tein aiemmin. En kyllä ihan noin raskaiden painojen kanssa. Kerron vähän nolona, että käytin vastuksena kahta viiden kilon painoa. Rask vetää askelkyykkysarjan kahdella 12,5 kilon käsipainolla.

”Ota hei seuraavalla kerralla raskaammat painot. Ei tää kyllä kivalta tunnu”, Rask puhisee.

Rask kertoo, ettei haluaisi treenata keskellä päivää. Tyhjä tila vapauttaa tekemään treenin kaikessa rauhassa.

”Kerran mä olin täällä yksin, niin menin tekemään tohon juoksuradalle kärrynpyöriä. Mulla on siis voimistelutaustaa. Ei se ihan yhtä kevyesti mennyt kuin teininä, mutta kuitenkin.”

Kerron hänelle, että minäkin tein aiemmin iltayöstä varovaisia jeté-hyppysarjoja juoksumatolla.

Nauramme, että lapsi on terve, kun se leikkii – keskellä päivää ei vanhoja tanssitaitoja tulisi verestettyä.

Kaiuttimista soi Simon & Garfunkel, ja Rask pyörittää päätään.

”Tästä musiikista mä annan kyllä noottia, ja olen aatellut laittaa palautettakin. Ei treenatessa halua kuunnella mitään slovareja. Tää musa on ihan kaikkea mahdollista Prodigystä Pokémoniin. Muuten tämä on kyllä kaikin puolin varsin toimiva sali.”

Raskin vanavedessä salille saapuu Juha Uotinen, ja pian Uotisen jälkeen mies, joka ei halua esiintyä jutussa nimellään, joten kutsumme häntä Villeksi. Molemmat ovat viisissäkymmenissä, omistavat koiran tai koiria ja tunnustautuvat aamuvirkuiksi.

Uotinen treenaa heti aamusta, koska ei luota siihen, että jaksaisi vääntäytyä salille enää työpäivän jälkeen. Onko aamuviiden treeni Uotiselle voittajan tunti, eli harjoitus, jonka päälle onnistunut päivä rakennetaan?

”Joo, on tää mulle sellainen.”

Uotinen käy Koskelon salilla neljästä viiteen kertaan viikossa ja ajaa treenattuaan töihin. Tukkumyyntiä harjoittavassa maahantuontiliikkeessä myynnin tukena työskentelevä Uotinen treenaa, koska kokee tarvitsevansa sitä voidakseen hyvin.

”Joskus kun mulla oli asiakaspuhelin käytössä töissä, niin sitä puhelua tuli mulle ihan koko ajan. Se on pidemmän päälle tosi raskasta, se jatkuva kriittinen palaute. Ja silloin tuntui, että tää sali oli mun elämässä sellainen juttu, jonka ainakin osaan.”

Uotinen on pukeutunut sortseihin ja oranssiin t-paitaan. Jalassa hänellä on valkoiset Conversen tennarit, ja hiukset on huolellisesti laitettu. Sanon Uotiselle, että mielestäni hän on tosi tyylikkään näköinen. Uotinen myöntää, että se ei ole sattumaa. Hän haluaa pysyä kunnossa ja näyttää hyvältä.

”Kyllä mä vähän katon mitä laitan päälle. En vaan vetäise jotain kaapista.”

Ville puolestaan on tullut salille, koska asuu väliaikaismajoituksessa kotinsa remontin vuoksi, ja Koskelon sali on nykyistä majapaikkaa lähellä.

Ville sanoo olevansa ”vähän adhd”. Keskittyminen on usein hankalaa, mieli laukkaa, ja salitreeni auttaa siihen. Ja miksi treenata iltapäivän kiireessä, kun voi treenata heti herättyään?

Sanon Villelle, että minä en kyllä luonnostani herää aamuviideltä. Eikä kurinalaisuus riittäisi liikkeelle lähtemiseen tähän aikaan.

”Miksei muka? Kivaahan se on, että ilta on vapaa ja voi rauhassa puuhata koiran ja puolison kanssa, kun treeni on hoidettu.”

Kyse ei ole Villenkään kohdalla pelkästään tottumuksesta tai sisäisestä kellosta vaan siitä, että pitää treenata kun voi. Hän työskentelee alalla, jolla työt alkavat varhain.

”Minä menen töihin seitsemäksi, ja pitää käydä sitä ennen. Myöhemmin tänne tulee toimistotyöntekijöitä, jotka menevät töihin kahdeksaksi tai yhdeksäksi.”

Ville lataa painoja telineeseen ja alkaa tehdä suosikkiliikkeitään kyykkyjä. Tavallista ja askelkyykkyä.

Villen tekemisessä on ihailtavaa varmuutta. Mietin, missä määrin olen järjestänyt oman elämäni sen ympärille, että minun ei tarvitsisi tehdä töitä ja nostaa sykettä aikaisin aamulla. Ja siinä on hän, jolle sellainen on mielekästä ja vaivatontakin.

Toivotan Villelle hyvää treeniä seuraavaksikin 30 vuodeksi.

Kello tulee kuusi ja kun pakkaamme tavaramme, päivä alkaa valjeta. Ulkona ohitamme keski-ikäisen naisen, joka tumppaa tupakan ja näppäilee ovikoodin laitteeseen.

Aamuvuoro voi alkaa.