Omistatko Artekin Mehiläispesän tai haaveiletko siitä?

Jos vastaus on kyllä, onko syynä se, että se on mielestäsi kaunis vai se, että Mehiläispesä kertoo luokastasi ja varakkuudestasi? Kenties ajattelet, että valaisin houkuttaa klassisuutensa, muotokielensä tai pehmeän valonsa takia, mutta totuus ei ole aivan näin yksinkertainen.

Mehiläispesällä ei nimittäin olisi mainettaan kulttuurikodin tuntomerkkinä, ellei se olisi niin kallis.

Viime vuodet Suomen myydyimpien design-esineiden listan kärkikahinoissa porskuttava Mehiläispesä on täydellinen esimerkki statussymbolista, sanoo Tampereen yliopiston dosentti Riie Heikkilä. Hän on tutkinut muun muassa suomalaista makua ja osallistumista kulttuurin harrastamiseen.

Statussymbolin pitää Heikkilän mukaan täyttää kolme ehtoa.

Ensinnäkin esineen pitää olla rajoitetusti saatavilla. Se tarkoittaa useimmiten sitä, että esineen on oltava keskiluokan mittapuulla kallis, jotta kuka vaan ei voi ostaa sitä. Tämän kriteerin Mehiläispesä täyttää noin 1 260 euron hinnallaan.

Tässä peliin tulee kuitenkin toinen kriteeri: tuote ei saa olla myöskään liian vaikeasti saatavilla. Esineen täytyy olla rajatun joukon saavutettavissa, jotta siitä voi haaveilla.

”Mehiläispesä maksaa juuri sen verran, että se vaatii keskiluokkaisesta palkasta säästämistä, mutta sen hankkiminen ei ole mahdotonta”, Heikkilä kuvaa.

Hintaan liittyy mutkan kautta myös kolmas kriteeri eli se, että esineen täytyy olla tunnistettava. Jos esine on esimerkiksi uniikki taideteos tai se maksaa 100 000 euroa, ihmiset eivät näe sitä kodeissa tarpeeksi, jotta sen tunnistaisi statussymboliksi. Tästä on Heikkilän mukaan kärsinyt esimerkiksi Paavo Tynellin erikoisempien valaisimien asema statussymbolina.

”Niitä on kenties alun perin tehty niin vähän, että niistä ei ole tullut tarpeeksi tuttuja ihmisille. Jos jokin niistä on katossa, ajatuksena ei välttämättä ole ‘ahaa, tuo on Tynelliä’ vaan ‘mikäs väkkärä tuo on’”, Heikkilä kuvailee.

Tunnistettavuuden kriteeri sulkee hänen mukaansa pois myös esimerkiksi monet Suomessa myytävät italialaiset valaisimet, jotka hintansa puolesta ovat Mehiläispesän luokkaa, mutta eivät ole niin tunnistettavia, että niiden arvo ja asema tiedettäisiin.

Statussymboli ei siis tuotteena ole välttämättä järkevämpi tai parempi hankinta kuin ei-statussymboli. Se on vain esine, johon liitetään ajatus siitä, että se kertoo tietynlaista viestiä omistajan yhteiskuntaluokasta, asemasta ja mausta.

Esine voi olla esimerkiksi suosittu olematta statussymboli, kulutustutkija ja sosiologian professori Terhi-Anna Wilska huomauttaa. Wilska on tutkinut Jyväskylän yliopistossa muun muassa suomalaisten perheiden rahankäyttöä.

Jutussa mainitut tuotteet ovat tutkijoiden esimerkkejä statussymboleista.

Jotkut statussymbolit ovat menettäneet asemansa. Tällaisia ovat esimerkiksi kirjoja täynnä oleva kirjahylly, kodin näkyvä elektroniikka, Lokki-valaisin ja Aalto-maljakko, Wilska ja Heikkilä listaavat.

Kirjahyllyn rooli statussymbolina romahti, kun fyysinen kirja menetti roolinsa sivistyksen ainoana takaajana, Wilska sanoo. Ennen laskettiin kotien kirjahyllymetrejä, mutta nykyään monet ajattelevat, että tietoa voi hankkia myös digitaalisesti. Ihminen voi siis olla lukenut ja sivistynyt, vaikka ei omistaisi kirjoja.

Sama muutos koskee elektroniikkaa, Wilska sanoo. Ennen sitä oli vain, jos se näkyi. Nykyään kalleimmat järjestelmät keskittyvät taas nimenomaan siihen, että esimerkiksi johtoja ei näy. Nykyihanteen mukaan television ja myös kaiutinten pitää silloin sulautua huomaamattomaksi osaksi olohuoneen sisustusta, ja keittiön kodinkoneet halutaan integroida ja piilottaa aamiaiskaappiin.

Lokki-valaisimen ja Aalto-maljakon kohdalla puolestaan poistui tärkeä kriteeri eli saatavuuden vaikeus. Statussymboliasema lähtee, jos esine yleistyy kodeissa liikaa ja tuntuu, että liian suuri ryhmä voi ostaa sen, Wilska ja Heikkilä selittävät. Yki Nummen suunnittelemaa Lokkia saa nykyään alle 200 eurolla, joka on vain murto-osa statussymboleina pidettyjen valaisimien hinnasta.

 ”Esine ei voi olla statussymboli, jos sitä voi ostaa Prismasta tai Tokmannilta”, Heikkilä tiivistää.

Arvokas design, kuten Artek, ei myöskään ole juuri koskaan kovassa alennuksessa.

Koko keskustelu statussymboleista pyörii vahvasti luokan ympärillä. Erityisesti statussymbolit vetävät Wilskan mukaan puoleensa nousevaa keskiluokkaa ja nuoria, koulutettuja aikuisia.

”Omilla kulutusvalinnoilla mennään ennakoivasti haluttua elintasoa kohti”, hän kuvailee. Esimerkiksi opinnoista työelämään siirtymisen aikaan otetaan mallia menestyneistä työkavereista ja hankitaan asioita, joita heillä voisi olettaa olevan.

Muun muassa tällaisen ihailun kautta luodaan luokkaistunutta makua. Se on hiljaisesti esimerkiksi perheeltä ja mediasta siirtynyttä ja sisäistettyä tietoa siitä, mitä ihmiset pitävät kauniina ja arvostettavana, Wilska kertoo. Yleisesti sosiologiassa ajatellaan, että taloudellisella ja sosiaalisella eliitillä, eli esimerkiksi ylemmällä keskiluokalla ja kulttuurin ja median vaikuttajilla, on valta sanella, mitä nämä asiat ovat.

”Eivät kaikki välttämättä ajattele omatoimisesti, että Aallon design on kaunista. Sen saattaa kuitenkin alkaa nähdä kauniina, kun joku sanoo, että onpa tuo kaunista. Harva uskaltaa sanoa vastaan”, Wilska selittää.

Statussymbolikeskustelu on ylipäätään hyvin keskiluokkainen ilmiö, Wilska sanoo. Jos rahat menevät enimmäkseen selviämiseen, statussymbolit ovat saavuttamattomia, eivätkä ne välttämättä edes kiinnosta.

”Lopulta harva miettii statussymboleita. Sehän on suurta luksusta, että saa ylipäätään valita, mitä kotiinsa ostaa. Suuri osa ihmisistä valitsee vain jotain käytännöllistä ja sopivan hintaista”, myös Heikkilä sanoo.

Toisaalta todella rikkaille ihmisille hyvin tunnistettavat keskiluokkaiset statussymbolit saattavat olla nolojakin, Wilska pohtii. Kaikkein hyvätuloisimmat saattavat ostaa kotiin mieluummin esimerkiksi todella kallista, uniikkia taidetta.

Statussymboliajattelu on muuttunut elintason nousun myötä, Wilska sanoo. Yhä useammat tavarat ovat saatavilla isommille ihmisryhmille.

Siinä missä ennen arvostettiin tavaran uutuutta ja määrää, nyt ihaillaan täysin päinvastaisia asioita: tavaroiden vähäisyyttä ja korkeaa ikää. Statussymbolia ei Wilskan mielestä voi enää ostaa samalla tavalla kuin ennen vaan arvokkaimmat symbolit ovat käytettyjä tavaroita.

Syynä on tavarapaljous: kateutta herättää se, mitä on vaikea saada. Ajatuksena on, että melkein kuka tahansa voi ostaa uusia esineitä, mutta esimerkiksi autenttisia 1950–70-luvun designkalusteita on vaikeampi löytää.

Kun tavaroita on saatavilla paljon, erottumista haluavat ihmiset tahtovat näyttää makunsa ja tietämyksensä valitsemalla runsaudesta ”oikeat” esineet, Wilska kertoo. Paljon halpaa tavaraa voi ostaa lähes kuka tahansa, tarkasti valittuja kalliita asioita ei.

Tavarapaljouden vastustamiseen liittyy Wilskan ja Heikkilän mukaan myös vaatimus eettisyydestä ja kestävyydestä. Tämä näkyy käytettyjen kalusteiden suosion lisäksi esimerkiksi siinä, että monien statussymboleiden mainostetaan olevan kotimaisista materiaaleista ja tukevan suomalaista työtä. Kuitenkin esimerkiksi osa Artekin valaisimista, kuten Mehiläispesä, valmistetaan nykyään Kiinassa.

Jos ostaa sisustustavaroita uutena, statussymbolit ovat silti niitä harvoja esineitä, joiden hankkimisesta voi kertoa ylpeästi, Heikkilä pohtii.

”Taustalla on usein ajatus siitä, että statussymbolin asemassa oleva esine on sijoitus, joka ostetaan kestämään jälkipolvillekin”, Heikkilä sanoo.

Mahdollisuus ylipäätään sisustaa kotia on yllättävän uusi asia, sillä vauraus ja kulutusmahdollisuudet lisääntyivät Suomessa tarpeeksi tätä varten vasta 1960-luvulla.

Samalla ahtaasti asuneelle työväestöllekin tuli mahdolliseksi asua kodissa, jossa on olohuone, jota voi sisustaa. Television eteen asetelluista sohvaryhmistä tuli piirre, joka yhdisti eri luokkien koteja.

Itsestäänselvä ajatus ei ole sekään, että kodin esineet voisivat olla kauniita. Idea on tuontitavaraa Ruotsista, jossa vuonna 1919 kirjoitettiin pamfletti Vackrare vardagsvara -aatteen eli kauniimpien arkiesineiden puolesta.

Sen ytimessä oli ajatus siitä, että kun kauniit esineet eivät ole enää vain yläluokan hupia, yhteiskunta tasa-arvoistuu. Käytäntöön ajatus pääsi tosin laajasti vasta 1950-luvun ja massatuotannon myötä.

Suomalaisille koti on erityinen statuksen ja omistamisen osoittamisen alue, Wilska ja Heikkilä sanovat.

”Kodilla näytetään, millä askelmalla yhteiskunnassa seisoo”, Heikkilä tiivistää.

Kansainvälisesti tämä ei ole itsestäänselvyys. Toisin on Wilskan mukaan esimerkiksi eteläisemmässä Euroopassa, jossa statusta näytetään tyypillisemmin ulkoisella olemuksella, sillä ihmisiä ei yleensä tavata omassa kodissa vaan ravintoloissa ja kahviloissa.

Suomalaiset taas kutsuvat ihmisiä avoimesti kylään ja kierrättävät vieraita mielellään koko kodin ympäri.

”Kun asuin Britanniassa, saatoin tuntea ihmisen vuosia ennen kuin hän kutsui minut kylään. Vielä harvinaisempaa oli, jos pääsi asunnon toiseen kerrokseen. Suomessa kaikki esittelevät uusille vieraille makuuhuoneensakin”, Wilska sanoo.

Saattaa kuitenkin tuntua todella kiusalliselta ajatukselta täräyttää suoraan, että on ostanut jonkin esineen, koska haluaa välittää sillä oikeanlaista mielikuvaa muille.

Statussymbolilla on sanana epämiellyttävä kaiku. Se johtuu Wilskan mukaan siitä, että ihmiset haluavat tehdä esineillä muihin vaikutuksen, mutta eivät tahdo myöntää sitä usein itselleenkään. Muiden mielipiteistä ei saisi välittää, mutta suurin osa välittää niistä silti.

Pröystäilläkään ei oikeastaan saisi, mutta toisaalta ajatus statussymboleista perustuu kadehtimiselle. Siksi suomalainen sisustaminen ja statussymboleilla pelaaminen on hienovaraista tasapainoilua. Toisaalta pitää näyttää kulttuurista ymmärrystä, toisaalta pitää välttää mielikuvaa siitä, että sen tekee tietoisesti, Wilska kuvailee. Pitää olla erilainen, mutta ei liian erilainen.

Ääneen tästä vaikeudesta ei saa puhua.

”Suoraa puhetta näyttämisen halusta ja statussymboleista ei sovi läväyttää naamalle. Silloin päästää keskustelukumppanin liian paljon kulissien taakse”, Riie Heikkilä sanoo.

Hyväksynnän hakeminen on osa ihmisluontoa. Statussymboleiden viehätys kuitenkin usein laskee Wilskan mukaan vanhemmalla iällä, kun oma maku selkiytyy. Lisäksi ihminen oppii olemaan välittämättä muiden mielipiteistä.

”Tai vielä paremmin sanottuna tajuaa, miten vähän muut keskittyvät sinuun. Kaikki miettivät kuitenkin enimmäkseen itseään”, Wilska sanoo ja naurahtaa.

Jutussa on käytetty lähteenä myös Hanna Lindbergin kirjaa Vastakohtien Ikea (2006) ja Semi Purhosen ja työryhmän kirjaa Suomalainen maku (2014).

Riie Heikkilä: ”Täydellinen statussymboli: tunnistettava ja juuri sopivan hintainen.”

Riie Heikkilä: ”PH 5:stä on julkaistu uusia kokoja ja värejä viime vuosina, joten se on pysynyt selvästi kuluttajien suosiossa. Valaisin on kooltaan juuri sopiva keskiluokkaiseen kotiin. Valtavassa merenrantalukaalissa se voisi näyttää liian pieneltä.”

Riie Heikkilä: ”Pöytävalaisimilla on muita valaisimia suurempaa potentiaalia päätyä statussymboleiksi, sillä esimerkiksi kattolamppu on pakko olla, mutta pöytävalaisinta ei samalla tavalla.”

Riie Heikkilä: ”Tynellin kokeilevampia kattovalaisimia ei välttämättä tehty niin paljoa, että niistä olisi tullut tunnistettavia, mutta Gubin uustuotantoon on päätynyt tutumpia ja yksinkertaisempia valaisimia.”

Terhi-Anna Wilska: ”Erityisesti aidot, vanhat ja messinkiset Tynellin valaisimet ovat arvokkaita nyt.”

Riie Heikkilä: ”Tunnistettava design. Mielestäni erityisesti keinutuoliversio on statussymboli.”

Riie Heikkilä: ”Paimio on niin erityinen malli, että sitä ei voi sekoittaa mihinkään muuhun.”

Riie Heikkilä: ”Kaikki tietävät Artekin ritiläpenkin esimerkiksi virastoista.”

Riie Heikkilä: ”Artekin tarjoiluvaunu on erityisen tunnistettava kaluste.”

Riie Heikkilä: ”Artekin sohvat ovat niin yksinkertaisia, että ne ovat ehkä vähemmän tunnistettu esine. Statussymboleissa on kuitenkin keskinäistä vaihtelua. Artekin sohvan tunnistavat osaavat kyllä arvostaa sitä ”tietäjät tietää” -henkisesti.”

Terhi-Anna Wilska: ”Ehkäpä erityisesti vanhempien ihmisten juttu, nuoremmilla näitä näkee vähemmän. Näitä ovat esimerkiksi Oiva Toikan suunnittelemat linnut.”

Terhi-Anna Wilska: ”Vaatimuksen statussymbolin kalleudesta kiertää tekemällä nyt muutenkin trendikkään vintagedesign-löydön. Statussymboliesineestä ei tarvitse maksaa korkeaa hintaa, jos löytää arvokkaan tai autenttisen esineen halvalla. Tämä osoittaa monia hyveitä: nokkeluutta ja ymmärrystä arvokkuudesta. Vaikutuksen voi tehdä myös perimällä esineitä.”

Terhi-Anna Wilska: ”Teknologia ei saisi enää näkyä kodeissa, sillä sisustuksessa haetaan luonnonmukaisuutta. Kauko-ohjailtava, piilotettava ja johdoton teknologia on noussut statussymboliksi.”

Terhi-Anna Wilska: ”Sekin on statussymboli, että on tilaa, jonka tarkoituksena on saada tavaraa piiloon. Silloin kodin oleskelutilatkin saa minimalistisemmiksi.”