”Yhteiskuntamme on menettämässä arvopohjansa ja Suomi on romahtamassa sisäänpäin”, sanoo Suomen Kulttuurirahaston toimitusjohtaja Susanna Pettersson. Siitä on monia oireita: ”Pienlehtien ja selkokirjallisuuden tuet pyyhitään pois valtion budjetista. Teatterinjohtaja saa potkut liian kunnianhimoisen ohjelmiston vuoksi. Kaupunkien kulttuuritoimintoja ajetaan alas. Julkisesta loukkaantumisesta on tullut uusi normi.”

Arvoja ei ole ilman kulttuuria ja sivistystä. 

”Tämän ei pitäisi olla kovin monimutkaista. Ihminen, jolla on hyvä itseymmärrys ja hyvä itsetunto, pystyy keskustelemaan vaikeistakin asioista. Jos maassa on vahva kulttuuri ja ymmärrys siitä, mitä sivistys tänä päivänä voi olla, se tarjoaa erinomaiset edellytykset katsella uteliaana ympärilleen ja asettautua maailmaan.”

Romahduksen välttämiseksi on tärkeää muistaa yhteisöllisyys, jolle arvomme perustuvat, hän sanoo. Kun Suomesta tuli 1800-luvulla Venäjän suuriruhtinaskunta, suomalaisen kulttuurin rakenteet oli luotava tyhjästä. Maahan perustettiin useita kulttuurin kannalta keskeisiä toimijoita kansalaisyhteiskunnan voimin, kuten Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Suomen Taideyhdistys ja Suomen Muinaismuistoyhdistys. Samalla opittiin miettimään yhteisiä arvoja. 

Nyt me suomalaiset olemme etääntyneet yhdessä tekemisen ja ajattelemisen perinteestä. ”Kulttuurimme on taipuvainen itsekeskeisyyteen. Katsomme liian lähelle”, Susanna Pettersson sanoo. 

Ei ole kuitenkaan enää realistista ajatella suomalaisuuden olevan sellainen yhtenäinen projekti kuin 1800-luvulla. Maailma ja Suomi ovat moniarvoisia ja moniäänisiä, Pettersson sanoo. Mahdollisuus johonkin yhteiseen, siihen mikä meiltä nyt tuntuu puuttuvan, piilee hänen mukaansa sivistyksessä. 

Sivistys ei ole 2020-luvulla yksiselitteinen asia – jos on koskaan ollutkaan. Sivistys ei Petterssonille tarkoita vaikka lukeneisuutta tai kykyä tunnistaa taiteen klassikoita. Kyse on ennemminkin tietynlaisesta suhtautumisesta maailmaan. 

”Sivistys tänä päivänä on avoimuutta ja arvostusta, uteliaisuutta ja pelkäämättömyyttä.”

Arvostuksessa on hänen mukaansa avain monien ongelmien ratkaisemiseen. Suomalaiset instituutiot ja laitokset toimivat nekin usein itsekeskeisesti. Kun ei arvosteta muita, kyräillään heidän resurssejaan. Se on tavallaan ymmärrettävää, kun kunnassa museo, teatteri, kirjasto, orkesteri ja liikunta ovat saman budjetin varassa. Suomessa ajatellaan edelleen liian usein, että se mitä toinen saa, on toiselta pois. 

”Se mitä joku saa, vie meitä kaikkia eteenpäin ja meillä on valtavasti hienoja tekijöitä. Siksi on hyvä oppia iloitsemaan muiden saavutuksista. Taiteen kentällä kateus ja harmittelu on kuitenkin melko yleistä”, Pettersson sanoo.

Toistuvasti rinnastetaan myös asioita, jotka eivät ole vertailukelpoisia. ”Kunnan päättäjä voi kysyä, onko vanhustenhoito tai liikenneympyrä vähemmän merkityksellistä kuin joku kulttuuritoimija. Sen sijaan tulisi katsoa kokonaisuutta.”

Kyse on ihan käytännön tason suhtautumisesta yhteiskunnan muihin toimijoihin, hän sanoo. ”Olen vaihtanut julkiselta sektorilta yksityiselle puolelle ja näen, miten välttämätöntä on ymmärtää eri osapuolien lähtökohtia ja kehittää uudenlaisia yhdessä tekemisen ja rahoittamisen muotoja. Mitä kiinnostuneempia olemme siitä, mitä muut osaavat sekä tuovat tähän yhteiskuntaan, sitä enemmän se koituu meidän kaikkien hyväksi.”

Pettersson johti Ruotsin Nationalmuseumia vuosina 2018–2023. Siellä hän näki toisenlaisen kulttuurin. ”Ruotsalaiset osaavat hyvin kehua ja nostaa toisiaan.”

Yhteiskunnan eri toimijoiden välisten rajojen yli ulottuva arvostus on erityisen vaikeaa, kun leikataan. Kuten nyt. Mutta juuri sellaisina aikoina sitä tarvittaisiin. Pettersson sanoo olevansa erittäin huolissaan tilanteesta. 

”Luokkajakoa kiihdyttävä hallituksen leikkauslista. Aikuisista 11 prosenttia lukee heikosti. Haja-asutusalueiden kulttuuri-infra on menettämässä tukensa. Nämä ovat ankaria hälytysmerkkejä, joihin pitää reagoida heti.”

Susanna Pettersson aloitti Kulttuurirahaston toimitusjohtajana kesäkuussa. Uudessa työssään hän kiertää paljon Suomea ja tapaa monenlaisia ihmisiä. Yksi heistä tiivisti haja-asutusalueiden huolen hyvin: Jos nuorella ei ole mopokorttia, hän ei pääse minnekään muualle millään muulla kuin kännykällä, Pettersson kertoo. 

”Se on hyvin silmiä avaava huomio, koska jatkokysymys on, haluammeko, että nuoret kasvavat sellaiseen maahan ja kulttuuriin, jossa ei ole mitään muuta ikkunaa ulos kuin kännykkä. Se on arvovalinta.”

Kulttuurista leikkaaminen aiheuttaa näköalojen kapenemista. Keskustelua ei synny, jos ei näe tai kuule ketään, jonka kanssa olisi tarvetta keskustella. Kulttuuri on ikkuna toisenlaisiin maailmoihin, niihin, joista tämä yksi yhteinen maailma rakentuu. Kirjat ovat tästä konkreettinen esimerkki. Moni suomalainen tarvitsee selkokirjoja. Orpon hallitus leikkaa selkokirjojen tukea rajusti.

”Minkälainen arvovalinta on, että selkokirjojen budjettia leikataan? Se on mielestäni täysin väärä päätös. Selkokirjallisuus on helppo portti paremman lukutaidon ja parempien yhteiskuntataitojen äärelle. Sen hintalappu ei ole kauhean suuri.”

Sivistys uteliaisuutena ja avoimuutena, mopokortti ja puhelin, selkokirjat. Kyse on mahdollistamisesta, ovien avaamisesta ja reittien luomisesta.

“Lukutaito oli 1800-luvun mopokortti. Se oli paitsi kansalaistaito, myös itsenäisen elämän edellytys. Tämä on perusasia, joka ei ole kadonnut mihinkään. Kyse on siitä, haluammeko pitää kaikki mukana.”