Tässä ovat Ensio Sandell ja Mosse.

Sandell asuu Ahvenanmaahan kuuluvalla Emskärin saarella torpassa, johon hän syntyi 87 vuotta sitten. 

Sandell on saaren ainoa vakituinen asukas ja samalla Suomen läntisin asukas.

Kun kesäasukkaat taas lähtevät, Sandell ja Mosse jäävät. 

Tauno kuoli kymmenisen vuotta sitten. Se oli Ensio Sandellin elämän raskain paikka. Hän ei oikein muista, mikä veljen vei. Vatsakipua hoidettiin sairaalassa, eikä veli sieltä enää palannut.

Tauno oli Ensiota viisi vuotta nuorempi. He kalastivat ammatikseen ja elivät rinnatusten torpassa. Tunsivat toistensa tavat, ymmärsivät jo puolesta sanasta, mitä toisella oli mielen päällä.

Jonkin aikaa Sandell tunsi olonsa syvästi yksinäiseksi, mutta tuli sitten sinuiksi väistämättömän kanssa, hyväksyi tapahtuneen.

Elokuu vetelee viimeisiään. Ilma on kostean hikinen. Torpan tupakeittiössä seinäkello raksuttaa reikiä hiljaisuuteen. Keinutuoli nitisee. Yksinäinen kärpänen pörrää ikkunalla.

Mossen leuat loksahtavat. Kärpäsen pörinä lakkaa.

Sandell silittää Mossen harmaantunutta päätä. Puhelee hiljaa: ”Olet sää sellainen hassu. Vähän hassu olet.” 

Mosse on sekarotuinen uroskoira. Niitä Sandellilla on ollut elämänsä varrella monta, niin monta että ei määrää muistakaan, mutta jokainen koira on saanut nimekseen Mosse.

Mosse on kuin ihmisen mieli, kiltti ja rauhallinen. Ja sielu sillä on kuin vapaalla saaristolaisella. Se hyppää takajaloilleen ja avaa ulko-oven kahvasta, kulkee ulos ja sisälle, käy yöllä pissalla, milloin milläkin asialla. Palaa aina Sandellin viereen jatkamaan unia.

Kuolisipa Mosse ensin. Sitä Sandell toivoo. Jos lähtö tulisi toisinpäin, ei Mosse ymmärtäisi, odottaisi vain. Tuijottaisi ehkä merelle. Luottaisi, että isäntä tulisi takaisin. Oli aina tullut.

Mosse on 16:n ikäinen. Sille on jo katsottu hautapaikka torpan takaa. Sieltä muiden Mossejen vierestä.

Aamuisin Sandell panee puuhellaan tuleen ja katsoo ikkunasta, miltä taivas näyttää. Mistä puhaltaa ja kuinka kovaa. Meriveden korkeuskin on tärkeää tietää. 

Sandell sanoo, että pahalla ilmalla täytyy vahtia paattia, ”pitää vähän ordninkia”, jotta vene ei uppoa. 

Niin ei ole käynyt kertaakaan.

Sandell pitää veneistään hyvän huolen. Raaputtaa keväisin sitkeästi kiinnittynyttä merirokkoa niin, että kädet meinaavat kipeytyä. 

”Kun on pakko tehdä, niin on pakko tehdä. Mitäpä sitä sen enempää ihmettelemään.”

Vielä kalastaessaan Sandell lähti aamuneljältä troolarilla pimeälle merelle. Ei ollut laitteita, joista seurata väyliä ja syvyyksiä. Mutta saaristolainen tunsi vetensä. Yksikään riutta, kari, luoto, matalikko, kivi tai saarenkärki ei päässyt yllättämään.

Päivät olivat raskaita. Ja pitkiä. Troolarilla saattoi mennä yhtä kyytiä pari kolme viikkoa. 

Sitten raskas työ ei enää lyönyt leiville. Troolikalastus vaihtui ahvenen ja siian verkkokalastukseen.

Kalastuksen taito tuli Sandellille verenperintönä. Isältä ja äidiltä. Pikkusisko Kyllikkikin on kalastanut aina. Oli luontevaa valita suvun ammatti. Eikä kalastus ole vain miehiä varten. Niin Sandell ajattelee.

Nyt kalastus on jäänyt kokonaan. Olen tullut vanhaksi, Sandell sanoo. ”Semmoista se on.”

Venevajan lautalattiaa täplittävät kalansuomut. Täällä, tuulilta suojassa, kelluu puinen avovene. Sen Sandell rakensi 37 vuotta sitten. Kaikkiaan veneitä on tullut tehtyä kuusi tai seitsemän. Niin alusta kuin vain veneen tehdä voi, hän tähdentää. 

Toisessa venevajassa on osittain katettu puupaatti. Sillä Sandell on nyt lähdössä kauppaan Eckeröön. 

Vähäeleisiä ja lyhytpuheisia, sellaisia yksin saarissa eläneet vanhukset usein ovat. Mutta jossain syvällä heissä on rikas maailma. 

Kun Sandell kertoo veneistään, on kuin majakka syttyisi usvan keskellä. Silmiin rävähtää kirkas pilke.

Sandell veivaa tottunein käsin keskimoottorin käyntiin, irrottaa köydet. Moottori pyörähtää sykkimään pitkiä iskujaan. Menneinä aikoina papatus oli merkki saariston elinvoimaisuudesta. Asukkaille se toi tiedon kevään saapumisesta. Matala putputus kuului kaikkialla. Kun yksi paatti katosi saarenkärjen taakse, toinen putputti esiin niemenkulman takaa.

Ei vauhti häävi ole, Sandell sanoo. Kuusi solmua, yksitoista kilometriä tunnissa, se ei nykyihmiselle riittäisi. Putputuksen sijaan merellä kuuluu nyt pärinää ja murinaa. 

Mutta useimmiten ei kuulu niitäkään.

Mosse ei enää lähde kauppaan. Se seisoo jäkälän peittämällä laiturilla, katse seuraa loittonevaa venettä. Kun vene näkyy enää tummana pisteenä vaalean meren keskellä, Mosse irrottaa katseensa ja kääntyy laiturilla tulosuuntaan. 

Ennen Mosse hyppäsi veneeseen ensimmäisenä. Istui kalareissuilla tuntitolkulla. Nautti, oikein siristi silmiään. Hymyilyltä se Sandellista näytti. 

Kauppareissu vie kaikkinensa viisi tai kuusi tuntia.

Ensin Sandell ajaa meren poikki vastapäiseen rantaan, jonne johtaa autotie. Sieltä Ingvald hakee hänet autolla. Ingvald on ystävä.

Postilaatikosta Sandell poimii yhdellä kertaa viikon tai parin sanomalehdet. Hufvudstadsbladetin ja Ålandstidningenin. Niitä hän lukee suurentavalla lukulaitteella sen minkä kipeät silmät antavat myöten.

Kaupasta Sandell tuo mitä milloinkin. Makaroneja, kuivattuja luumuja tai aprikooseja, kinkkuleikkelettä, jauhelihaa. Ja siankylkeä, pakettitolkulla. Sellaisista ruoista Sandell ja Mosse tykkäävät. Usein on kastiketta perunan tai makaronin päällä.

Kun ei ole ketään kalastamassa, kalaa ei pannulta löydy. Sitä Sandell vähän kaipaa. Että saisi joskus vielä paistaa tuoretta kalaa kuumalla pannulla paksussa voissa. Oikein kunnon voissa.

Mutta ei Sandell halua kalaa kaupasta ostaa. Kun on ikänsä syönyt niin tuoretta silakkaa, että se kipristyy kuumalla pannulla kaarelle tai juuri verkkoihin uinutta siikaa, joka vielä fileenäkin hyppii pannulla, ei oikein taivu muunlaiseen. Eikä pieni eläke taivu kaupan hintoihin.

Kauppareissun päätteeksi Ingvald keittää usein kahvit.

Aika ajoin kauppareissu jää tekemättä sään takia. Sumu on pahin. Joskus tuuletkin estävät. Pohjoistuulella reitti on Sandellin mukaan ”säserä”, epävakaa. 

Nyt on mennyt monta talvea – olisikohan jopa 15, Sandell arvelee – ilman kunnollista jääpeitettä. Jää on ollut heikkoa, jos sitä on ylipäätään ollut. Sandell on päässyt kulkemaan mantereelle omalla veneellä. Ei ole tullut pitkiä taukoja.

Torpan seinällä on valokuva miehestä ja gramofonista. Siinä on Sandell nuorena. Pukeutunut prässihousuihin ja kauluspaitaan. Hymyilee.

Isä osti gramofonin Turun-reissullaan. Isä matkusti sinne toisinaan myymään silakoitaan. 

Gramofoni toi Emskärin torppaan tanssit. Ensiokin tanssi mielikseen. Tanssien päätteeksi pantiin tuvan lattialle nukkumaan. 

Onkohan tuvassa nähty tyttöystäviä?

Sandell ei sano mitään, hymyilee ujosti. Kertoo, että Taunolla oli tyttökaveri, mutta ei perhettä hänelläkään.

”En sano, että olisin halunnut perustaa perheen, en oikeastaan ole.” 

Siihen on utelijan tyydyttävä.

Ei Sandell ole oikeastaan koskaan kaivannut toisia ihmisiä. Saaren rauha ja loputon työntouhu ovat olleet omia valintoja. Sekin oli, kun hän kerran oli pois saarelta puoli vuotta. Sen verran kesti kalastajakoulu Pärnussa.

Sandellin mukaan saaristossa oli ennen paljon hänen kaltaisiaan ihmisiä. Yksin saarellaan asuvia. Nyt ei ole. Mutta ei yksinolo tee Sandellista yksinäistä. Ei ole yksinäisyyden tuskaa.

Meri muokkaa ihmisluonnetta. Meren kanssa eläminen opettaa henkistä ja ruumiillista sitkeyttä.

Siitä kertoo torpan seinällä oleva todistus. Eckerön kunta nimesi Ension ja Taunon vuonna 2004 vuoden kuntalaisiksi. Perusteluissa kiitetään vanhanaikaista elämäntapaa, hiljaista nöyryyttä ja ystävällisyyttä. Kerrotaan, että veljesten ajattelutapa ja suhtautuminen suuriinkin asioihin henkii positiivisen esimerkin voimaa. 

Muiden muistojen joukossa seinällä on myös värivalokuva veneessä patsastelevasta Mossesta – jostakin jo edesmenneestä – ja haalistunut ilmakuva torpasta piharakennuksineen.

Sandell haluaisi mieluusti asua lähempänä rantaa. Nyt ikkunoista ei näe merta. Jos näkisi, voisi seurata, miten ihmiset kulkevat paateillaan. Siinä olisi ohjelmaa.

Päivä on kääntynyt iltaan jo hyvän aikaa sitten. Sandell ja Mosse juttelevat torpassa. Mossen kynnet rapisevat lattialla, kun se tassuttelee Sandellin luo.

”Mitä nyy sit o asiaa”, Sandell kysyy Mosselta hiljaa.

Mossen lempeät silmät tavoittavat isännän katseen. Mosse painautuu ihan lähelle rapsutettavaksi. 

Hetken päästä Sandell supisee taas Mosselle: ”Ah, morjens vaa.” 

Ja: ”Oot sää aika höpsö.”

Mosse painaa päänsä isännän syliin.

Puhelin soi. Sandell vastaa: ”Emskär.”

Siellä on Kyllikki. Kun Tauno kuoli, Ensio ja Kyllikki lähenivät entisestään. Kyllikki soittaa Ensiolle joka ilta. Juuri näihin aikoihin, vähän ennen kahdeksaa.

Sandell istuu keinutuolissa. Kyllikki kyselee kuulumisia ja kertoilee omistaan. Edellisen kerran sisarukset näkivät toisensa parisen vuotta sitten, kun Kyllikki pääsi käymään Emskärissä. Seuraavasta kerrasta ei ole tietoa.

Siskon soiton jälkeen Sandell alkaa tehdä iltaa. Panee vielä hetkeksi television päälle, juo vielä kupillisen kahvia.

”Ei kahvi vie yöunia, se on ihan höpötystä! Ihan höpötystä se on semmonen juttu.” Sandellia naurattaa.

Näinä hetkinä loputkin muuttolinnut lähtevät saarelta. Kaislat kultaantuvat vielä ennen kuivumistaan. Kesäasukkaat lukitsevat torppiensa ovet.

Ilmassa on monenlaista luopumista. Haikeutta, hajoamista ja katoamista.

Ensio Sandell ja Mosse jäävät kahdestaan saareen. 

Edessä on taas vuoden pimein aika. Mereen tulee aiempaa kiivaampaa liikettä. Myrskyä ja virtauksia. 

Jos meri vetää vähänkin jäähän, sen kohina rauhoittuu. Saaristoon laskeutuu niin suuri hiljaisuus, että korvissa soi. Onkohan mitään niin hiljaista paikkaa kuin jääpeitteinen saaristo. 

Talven aikana vieraita käy ehkä kerran pari.

Sandell puuhailee torpassaan. Kuuntelee radiota, juttelee Mosselle. Odottaa rauhassa, että kevät – lempivuodenaika – taas koittaisi. Jäät lähtisivät, ja yhtäkkiä meri alkaisi taas laulaa kohisten. Iltoihin tulisi valoa, merilinnut saapuisivat ja täyttäisivät äänekkäällä konsertillaan koko meren. Ja kas, ihmisiäkin alkaisi taas näkyä veneineen. 

Tänä keväänä Ensio Sandell ei enää jaksanut istuttaa perunaa eikä kylvää porkkanaa. Seuraava osoite torpan jälkeen olisi vanhusten palvelutalo Eckerön Storbyssä.

Mutta se on viimeinen vaihtoehto. 

”Ihmiset pitävät, että olen aika hassu, kun täällä ihan yksinäni asun. He saavat ajatella niin. Ei siitä mitään haittaa ole.”

Sandell on sinut eletyn elämän ja itsensä kanssa. 

”Asiat ovat niin kuin ne ovat. Ja ihmiset ovat juuri niin kuin ne ovat. Minäkin olen juuri tällainen kuin olen.”

Ja Mossekin on Sandellin mukaan juuri sellainen kuin se on. Siinäkään ei ole mitään vikaa.