Klik, klik, klik.

Nuoriso-ohjaajat Sami Hyvönen, 43, ja hänen työparinsa Kalle Fagerholm,42, näpsyttävät taskuissaan olevia laskureita aina kun kohtaavat nuoren.

Moni kohtaaminen tarkoittaa kättelyä ja nopeaa mieshalausta. Samoin kysymyksiä, kuten ”mitä äijä”, ”miten menee”. Niin tuttavallisesti nuoret Hyvöstä ja Fagerholmia lähestyvät. 

Suuri osa kohdatuista nuorista on työparin vanhoja tuttuja, ostarien ja asemien vakiohengaajia. Tänä perjantaina Hyvönen ja Fagerholm tapaavat enimmäkseen nuoria miehiä. 

”Usein 12–13-vuotiaat tytöt kertovat asioistaan mieluummin naispuolisille työntekijöille”, kertoo Hyvönen. 

TYÖVuoron aluksi Hyvönen ja Fagerholm etsivät mahdollisimman siistin pöydän Pasilan kauppakeskus Triplan ravintolakeskittymästä. 

Työpari aloittaa vuoronsa syömällä. 

Neljältä iltapäivällä kauppakeskus kuhisee. Alakouluikäisiä on ollut liikkeellä jo kahden jälkeen.

Jalkautuvat nuorisotyöntekijät liikkuvat työkseen siellä, missä nuoretkin. Hyvönen ja Fagerholm aloittavat vuoronsa Triplasta, koska se on tällä hetkellä kaikkein suosituin nuorten hengailupaikka pääkaupunkiseudulla, niin sanottu hot spot.

Sinne on Helsingin lisäksi helppo tulla myös Espoosta ja Vantaalta. Siellä saattaa olla ”sata junnua” kerralla, sanoo Hyvönen. 

Fagerholm kuvailee Triplaa Helsingin suurimmaksi nuorisotaloksi ilman ohjaajaa. 

Ennen pandemiaa hot spot oli Rautatientori. Keskustan Oodi-kirjastossakin moni viettää aikaa, mutta siellä hengailu on miesten mukaan ”järkevää”. Siellä tehdään läksyjä tai pelataan.

Koronavuosien jälkeen hengailemaan on tullut entistä enemmän entistä nuorempia, kolmosluokkalaisista kuudesluokkalaisiin, kertovat Hyvönen ja Fagerholm.

”Ovatko he sitten korona-aikana jääneet pois harrastuksista eivätkä ole kiinnittyneet alueiden nuorisotaloihin, vai antavatko vanhemmat heidän olla nyt turhankin myöhään liikkeellä, kun korona-aikana eivät päässeet mihinkään”, pohtii Hyvönen.

”Jos itse saisin päättää, niin noin nuoria ei kauppakeskuksissa enää iltaseitsemän jälkeen pitäisi näkyä”, hän jatkaa.

Hyvösen mielestä kauppakeskus ei ole lapsille sopiva oleskelupaikka silloinkaan, kun vanhemmat ovat vielä töissä.

”Sen ikäiset haluavat leikkiä hippaa ja piilosta, mutta sen vuoksi he voivat joutua konflikteihin järjestyksenvalvojien kanssa.”

Illan kierros alkaa Triplan viidennestä kerroksesta. Siellä nuoriso yleensä kokoontuu.

Rappusilla parveilee nuorisojoukko, josta tullaan halaamaan ja kättelemään Hyvöstä.

”Ootteko olleet kunnolla, vai miksi poliisit ovat tuolla?” Hyvönen kysyy.

Hän jakaa nuorille repustaan muutaman vesipullon. Nuorelle naiselle hän antaa kondomeja. Hyvöstä tervehtinyt nuorukainen sanoo olevansa 17-vuotias ja asuvansa laitoksessa. 

Kun kyselee illan suunnitelmia, vastaukseksi saa ”juodaan kaljaa ja vedetään pirii”.

Hyvöselle joku kertoo, että viime viikolla seula oli negatiivinen. Se viittaa huumeseulaan.

”Yrittäkää käyttäytyä ja olla nätisti”, Hyvönen sanoo lähtiessä.

Pois kävellessä hän toteaa, että mentiinkin heti syvään päätyyn. Hyvönen tietää, että nuorilla on jo rikostuomioita, ”vaikka ja mitä”.

Huolestuttavaa on se, että täysi-ikäisten kanssa samassa porukassa liikkuu 12–13-vuotiaita.

”Näissä ei ole pienemmille mitään mallia otettavaksi.”

Hyvönen yllättyi porukalta saamastaan lämpimästä vastaanotosta. Edellinen kohtaaminen oli ”hyvin tiukka”. Silloin nuorisotyöntekijät tulivat keskelle tappelua.

Kauppakeskuksen päädyssä näkyy nujakoiva kaveriporukka. Hyvönen ja Fagerholm lähestyvät poikia, jotka kertovat olevansa 11- ja 13-vuotiaita ja tulevansa Lepuskista eli Leppävaarasta. He sanovat hengaavansa kauppakeskuksessa melkein joka päivä.

Kun heiltä kysyy, pelottaako koskaan hengatessa, he kieltävät. Poikien mukaan tappelut ovat kuitenkin tavallisia.

Kun pojat ovat ehtineet muutaman kymmenen metrin päähän työntekijöistä, sama meno jatkuu.

”Hetken he pystyivät keskittymään siihen, mitä puhuttiin”, toteaa Hyvönen.

Jalkautuvat nuorisotyöntekijät kohtaavat työssään kaikenlaisia nuoria, mutta suurimmaksi osaksi niitä, joilla on ”jonkinlaisia haasteita jollakin elämänalueella”. Kohderyhmänä ovat alle 29-vuotiaat, mutta suurin osa kohdatuista on 10–21-vuotiaita. 

Haasteita voi olla koulunkäynnissä tai kaveritaidoissa. Hyvösen mukaan on myös yksinäisiä, jotka tulevat kauppakeskuksiin viettämään aikaa.

Korona-aika jätti jäljet tiettyihin ikäluokkiin. Hyvösen mukaan ne näkyvät erityisesti ”sosiaalisesti haastavissa tilanteissa”, joita yritetään ratkaista muuten kuin keskustelemalla.

Osasta välittyy näköalattomuus. Yritetään mennä sieltä, missä aita on matalin, kuvailee Hyvönen.

”Monella ammattikoulun opiskelijalla on suuria hankaluuksia saada suoritettua yleisiä aineita, kuten matikkaa ja äidinkieltä, kun he ovat käyneet kahdeksannen ja yhdeksännen luokan etänä ja pudonneet kärryiltä.”

He ovat niitä, jotka olisivat kaivanneet lähiopetusta. 

Myös mielenterveyspalveluiden jonot näkyvät. Vaikka nuori haluaisi apua, hän ei välttämättä jaksa jonottaa palveluihin, sanoo Hyvönen.

”Osa näyttää sen sitten väkivaltaisella käyttäytymisellä.”

Hyvösen mielestä nuorten palveluista tehdyt leikkaukset tulevat myöhemmin kymmenen kertaa kalliimmiksi. Fagerholm on samaa mieltä.

”Nythän tosi monissa kouluissa ei ole enää edes omaa terveydenhoitajaa. Karsitaan, ja sitten ihmetellään jälkikäteen seurauksia.”

Tästä kaikesta huolimatta Hyvösen ja Fagerholmin mielestä nuorten kohdalla pitäisi julkisuudessa puhua muustakin kuin ongelmista. He sanovat, että nyt koko nuoriso leimataan, kun ”jotkut tekee hölmöjä”.

”Varmaan 99 prosenttia nuorista voi hyvin ja yksi prosentti oireilee. Kukaan ei koskaan kirjoita hyvinvoivista nuorista”, huomauttaa Fagerholm.

Hyvönen sanoo, että aina on ollut nuoria, jotka näpistelevät tai ratkaisevat kaikki ongelmat väkivallalla. Hänestä tuntuu, että joillekin se on melkein osa aikuistumisen riittiä.

”Nyt hölmöt ideat kertautuvat, kun ne jaetaan somessa muille.”

Kello 18 Hyvösen mittarissa on 37 klikkausta.

Triplassa vaihdetaan vielä kuulumisia muiden jalkautuvien nuorisotyöntekijöiden ja ennalta ehkäisevää työtä tekevien poliisien kanssa.

He kaikki raportoivat illan kulkua hyvin yleisellä tasolla yhteiseen Whatsapp-ryhmään, jossa on myös esimerkiksi järjestyksenvalvojia.

Ilta on vielä valoisa, kun Hyvönen ja Fagerholm suuntaavat junaan kohti päärautatieasemaa ja sieltä metrolla itään. Hyvönen napsauttaa auki energiajuoman.

Illan reitti suunnitellaan sen mukaan, missä nuoria on.

”Jos nähtäisiin vaikka Herttoniemen metroasemalla nuorisojoukko, voitaisiin pysähtyä sinne”, sanoo Hyvönen.

Vuosaareen saavutaan kello 18.41. Siellä suunnataan kauppakeskus Columbukseen, jossa kokoontuu talvisaikaan nuorisoa. Nyt tunnelma on rauhallinen.

Hyvönen ja Fagerholm juttelevat kauppakeskuksen vartijoiden ja järjestyksenvalvojien kanssa. Vitsailun lomassa vaihdetaan kuulumisia ja huomioita nuorison liikkeistä.

Vuosaaresta lähtiessä Hyvösen mittarilukema on 42. Itäkeskukseen saavutaan puoli kahdeksalta.

”Huomaa, että ollaan Kallen huudeilla”, sanoo Hyvönen, kun kollegaa tullaan heti halaamaan ja kättelemään.

Halaajat ovat Kontulan nuorisotalon entisiä kävijöitä. Fagerholm työskenteli siellä aiemmin.

Hän sanoo, että välillä isoveljet tulevat kertomaan pikkuveljiensä hölmöilyistä.

Täällä kannattaa käydä vessassa, Hyvönen vinkkaa. Vessatilanne kuuluu jalkautuvien työntekijöiden katuviisauteen. 

Loppuillasta he eivät enää juo vettä, jos siistejä vessoja ei ole tiedossa.

Matkalla vessaan Hyvönen keskeytetään halauksella.

Tervehtijä on 23-vuotias Leo, joka ei halua kertoa sukunimeään. Hän on tuttu ajalta, jolloin Hyvönen työskenteli nuorisotalossa. Leo sanoo käyneensä nuorisotalolla 8–9-vuotiaasta asti.

”Olinhan mä villi kaveri, mutta en epäkunnioittava. Jonkinlainen raja oli, myös kotona.”

Leon mukaan nuorisoporukat ovat nyt erilaisia kuin aiemmin. Se johtuu hänen mielestään siitä, että ”kriisialueilta” on tullut Suomeen lapsia ja nuoria 10–15-vuotiaana. Leo kertoo, että hänenkin vanhempansa ovat kriisialueilta, mutta hän itse on syntynyt Suomessa.

”Kriisialueelta tulleet ovat tottuneet elämään toisessa kulttuurissa. Ne, jotka ovat syntyneet täällä, ovat enemmän kotiutuneet.”

Leon mielestä nuorisotyöntekijöiltä pystyi kysymään sellaista, jota ei kehdannut muilta kysyä. Pystyi puhumaan esimerkiksi seksuaalisuuteen liittyvistä asioista tai huumeista.

”Työntekijät eivät ole samalla lailla akateemisia kuin opettajat. Ne ymmärtävät sua paljon paremmin, niille on helpompi puhua.”

Aika kultaa näköjään muistot, toteaa Hyvönen, kun Leo on jatkanut matkaa.

”Aikamoiset väännöt oli aikanaan hänenkin kanssa.”

Työssä kohdatuista nuorista suurin osa on maahanmuuttajataustaisia. Hyvönen arvioi osuuden noin 75 prosentiksi.

Mistä se johtuu? Hyvönen uskoo, että monestakin syystä. Maahanmuuttajataustaiset nuoret liikkuvat usein porukoissa, joiden ikähaarukka on laaja. 12- ja 18-vuotiaat eivät pääse samoihin harrastuksiin tai nuorisotaloihin.

”He hakevat turvaa vertaisryhmästään. Jos joku päättää, että hengataan, niin sitten hengataan.”

Ehkä heitä ei ole saatu houkuteltua harrastuksiinkaan, pohtii Hyvönen. Silloin harrastukseksi tulee nuorisotalolla käynti ja kauppakeskuksessa hengaaminen.

Illan aikana Hyvönen ja Fagerholm törmäävät myös yksilönuoriinsa. 

Yksilötukea voivat tarvita esimerkiksi nuoret, joilla on oppimisvaikeuksia tai muuten haasteita elämänhallinnassa. Joskus tarvetta on vain auttaa löytämään harrastus.

Hyvösellä on tällä hetkellä 14 yksilönuorta, joiden kanssa töitä tehdään intensiivisemmin.

”Suakin näkee. Et ole ollut pitkään aikaan täällä”, lähestyy yksi heistä Hyvöstä. Nuoren yksityisyyden suojaamiseksi hän ei esiinny jutussa nimellään.

Kun nuorukaiselta kysyy, kuinka usein hän hengaa kauppakeskuksissa, hän vastaa ”kahdesta kolmeen kertaan viikossa”.

”Oisit voinut lisätä nollan perään ja puhua yhdestä päivästä”, huikkaa Hyvönen vierestä ja nauraa.

Hyvönen ja 16-vuotias nuorukainen ovat tunteneet toisensa jo reilun neljän vuoden ajan. He tutustuivat, kun nuori pyysi Hyvöseltä laastaria kaaduttuaan skeitatessaan.

Neljän vuoden aikana nuoren opettajat ja koulut ovat vaihtuneet, mutta Hyvönen on pysynyt. Hän on käynyt nuoren kanssa tutustumassa esimerkiksi kouluihin ja auttanut kesätöiden hakemisessa. Myös nuoren äiti on Hyvöseen tiiviisti yhteydessä.

”Hänestä on ollut paljon apua kouluasioihin, kesätöihin ja normiarkeen”, kiittää nuori Hyvöstä.

Hyvönen on ollut nuorisotyössä yli 20 vuotta, joista viimeiset viisi vuotta hän on tehnyt jalkautuvaa nuorisotyötä. Fagerholm on ollut jalkautuvassa työssä marraskuusta asti. Sitä ennen hän työskenteli 14 vuotta nuorisotalolla.

Heidän uransa aikana esimerkiksi kauppakeskukset ovat muuttuneet. Ennen niihin mentiin tekemään lähinnä ostokset, nyt niitä mainostetaan olohuoneina.

Myös aikuisen rooli nuoren elämässä on muuttunut, sanoo Hyvönen.

Hyvönen toteaa, että hänen nuoruudessaan ei olisi tullut mieleenkään sanoa vastaan aikuiselle, joka huomautti vaikka rullaportaissa pelleilystä. Nykyisin nuorten reaktio saattaa olla ”mitä se sulle kuuluu, et ole mun mutsi tai faija”.

Reaktion pelossa moni aikuinen ei uskalla puuttua, sanoo Hyvönen. Siihen hän kuitenkin kannustaa. 

”Kannattaa muistaa, että raivokkaaseen sävyyn nuoretkin vastaavat raivokkaammin kuin asialliseen.”

Miksi nuoret nykyisin uskaltavat haistatella?

Hyvönen arvelee, että he ovat oppineet sen, jos aikuiset ovat perääntyneet aina kun on heittäytynyt hankalaksi.

”Vai onko sitten niin, että kotona ollaan just niin kuin sanotaan ja kodin ulkopuolella pannaan ranttaliksi.”

Joillakin nuorilla aikuisen tarve näkyy huonona käytöksenä, sanoo Hyvönen. He ovat oppineet, että vain siten saa huomiota.

Hyvösen mielestä vanhemmuus on monilta hukassa.

Onko niin kiire tehdä kaikkea muuta, ettei ole enää voimavaroja olla mukana nuoren elämässä? Pelätäänkö vastareaktiota? Sellaisia hän on pohtinut.

”Nykynuoriso osaa olla hyvin terävää. Vanhemmilla pitäisi olla paksu nahka. Aina ei nuori voi saada, mitä haluaa. Kuuluu kasvuun, että oppii käsittelemään myös pettymyksen tunteet.”

Maahanmuuttajaperheissä ristiriitaa saattaa Hyvösen mukaan tulla erilaisista normeista. Nuori voi olla sitä mieltä, että on länsimainen, mutta vanhemmilla on muunlaisia vaatimuksia. 

”Toisaalta nuoret osaavat myös hyödyntää tilannetta ja sanoa vanhemmilleen, että kyllä muutkin saavat olla myöhään liikenteessä.”

Valitettavan usein nuoret kertovat, että heillä ei ole kotiintuloaikaa, sanoo Hyvönen.

Vastaan tulee myös huijauksia. Nuoret ovat sanoneet menevänsä toisilleen yökylään, mutta ”kekkaloivatkin rautatieasemalla puoli kahteen”.

Hyvönen itse tekee kuten opettaa. Hän seuraa oman, kohta täysi-ikäisen lapsensa liikkeitä puhelimen kautta.

”Hän sanoo, että ei muiden vanhemmat samalla lailla stalkkaa, mutta eipä ole tarvinnut olla missään neuvotteluissa lasten vuoksi.”

Nuorten tekemät puukotukset ja katujengit ovat olleet tiuhaan uutisissa. Nuorisotyöntekijöiden mielestä nuoria ei pidä alkaa kuitenkaan pelätä.

Hyvösen ja Fagerholminkin tuttavat saattavat olettaa, että nuorisotyöntekijät kantavat jonkinlaisia turvavarusteita. Niin ei ole.

”Ei ole muita suojavarusteita kuin oma suu ja helvetin nopeat jalat”, sanoo Hyvönen ja naurahtaa.

Hyvöselle on tullut vain kerran uran aikana se tunne, että itsellekin olisi voinut sattua jotain. Silloin meneillään oli kahden nuorisoporukan välienselvittely Itäkeskuksen bussiterminaalissa.

Jos nuorten puheita olisi uskominen, teräaseita kantaisi jokainen koko ajan, sanoo Hyvönen. Hänen käsityksensä on se, että niitä on harvalla.

Kauppakeskus Eastonin pitkää kävelykierrosta Hyvönen ja Fagerholm kutsuvat sakkokierrokseksi.

Fagerholmin puhelin seuraa kuljettuja kilometrejä. Tänään niitä on kertynyt 7,7. Yli 20 000 askelta tulee työvuoron aikana helposti, kesällä voi mennä yli 30 000:n.

Hyvönen ja Fagerholm siirtyvät Itäkeskuksesta rauhallisen kauppakeskus Redin kautta keskustaan.

Kello 21.32 ollaan Kampissa. Sieltä kävellään kohti Forumia ja rautatieasemaa. Täällä nuorisotyöntekijät usein päivystävät illan päätteeksi.

He pitävät silmällä myös aikuisia. Hyvösen tiedossa on sellaisia, jotka pyrkivät nuorten tyttöjen seuraan.

Jollekin he huomauttavat sähkötupakasta. Fagerholmin mukaan sen käyttö on lisääntynyt. Sitä käyttävät jo 10-vuotiaat.

”Siinä on älyttömästi nikotiinia”, huomauttaa Fagerholm.

Suojaisan nurkan takana asemarakennuksessa istuskelevat 17- ja 18-vuotiaat nuoret, jotka sanovat nimikseen Mineha ja Sirius.

Heillä ei ole kaupungilla aina turvallinen olo. Nuoret kertovat, että etenkin isommasta porukasta tullaan huutelemaan, koska heillä on persoonallinen tyyli. 

”Se voi olla aggressiivistakin, etenkin, jos he eivät saa reaktiota. He hakevat juuri reaktiota”, kertoo Sirius.

Häiriköijiä ovat nuorten mukaan erityisesti niin sanotut roadmanit. Tyyliin kuuluvat mustat vaatteet ja kommandopipot. Nuorten mukaan roadmanit saattavat kuvata ”oudompia” ihmisiä. Jos heitä yrittää kuvata, he lähtevät pois.

”He yrittävät esittää kovempaa mitä ovat.”

Sama tulkinta on Hyvösellä ja Fagerholmilla. Heidän mielestään roadman on muoti-ilmiö samaan tapaan kuin olivat roikkuvat housut jossain vaiheessa.

Aseman miesporukoista Fagerholmia lähestyy hymyilevä nuorukainen olutpullon kanssa. Hän näyttää Fagerholmille viestiä puhelimestaan ja kysyy, mistä on kysymys. Fagerholm tulkkaa, että kyse on valintakokeen aikataulusta. Toinen viesti on työllisyyspalveluista.

”Mene ajoissa. Jos et mene, työttömyyskorvaus katkeaa”, sanoo Fagerholm.

Jos suomen kielen taito on puutteellinen, viranomaiskirjeistä ei aina pääse ihan käsitykseen, kertoo Fagerholm.

Häneltä kysyy neuvoja myös nuori mies, jonka passi on vanhentunut.

Kiitoksen työssä saa usein vasta vuosia myöhemmin. Hyvösen mielestä palkitsevimpia ovat prosessit: aluksi nuori voi vältellä nuorisotyöntekijöitä, kunnes tilanne lopulta helpottaa.

Auktoriteettiasema voi pysyä pitkäänkin. Kolmikymppiset perheenisät saattavat laittaa yhä tupakan piiloon, kun näkevät Hyvösen.

Pahinta työssä on se, kun yrittää auttaa nuorta, mutta apu ei kelpaa. Siihenkin pitää varautua. Kaikkia ei voi pelastaa.

Tämän vuoron aikana kohdatuksi tulee 88 nuorta. Se on illan klikkausten lukema, kun Hyvönen ja Fagerholm lopettavat työt ennen puoltayötä.