Kun suomalaisella räppärillä menee hyvin, hän ostaa auton.

Se on statussymboli, jonka 500 hevosvoimasta kelpaa tehdä biisi, mutta myös järkevä investointi. Työtä tehdään ympäri Suomen, ja moni ajaa keikoilleen itse.

Jos jossakin asiassa Suomi on kuin Amerikka, niin siinä, kuinka autovyöhyke kattaa suurimman osan maasta.

Vuoteen 2017 asti Aleksi Lehikoinen oli ajanut tavallisista tavallisimmalla Opel Astralla, mutta silloin hän sai ostettua taksitolpilta tutun E220-sarjan Mercedes-Benzin.

”Se oli tosi vaatimaton, mutta antoi heti ihan erilaisen fiiliksen. Nyt mä oon hoitanut tän homman jollain lailla kuntoon”, Lehikoinen sanoo.

Edeltävänä vuonna hän oli julkaissut Chosen One -nimisen räplevyn artistinimellä Gettomasa. Se kiinnosti kaikkia uutta musiikkia seuraavia ja vähän muitakin. Sittemmin menestys on sen kuin kasvanut ja autot samoin.

Vuonna 2019 ilmestyneellä Diplomaatti-levyllä Lehikoinen räppää jo Mercedesin leuhkasta coupé-mallista. CLS 350 CDI, vittuuks sä tiedät siit. Levyn kannessa hänellä on autosta vielä pykälää hienompi versio. 

”Siinä oli samastumispintaa jengille ympäri Suomea. Ei niiden haaveiden oo varaa olla Ferrareita tai Maybacheja. Joku AMG-Mersukin on vähän kallis, mutta tollainen 350 CDI on paljon realistisempi unelma. Sellainen, jonka voisi jotenkin rouhia.”

Marraskuussa ilmestyi viides albumi Vastustamaton. Suoratoistopalvelu Spotifyn tilastossa Gettomasa oli vuonna 2022 Suomen kuunnelluin artisti JVG:n jälkeen. 

Alla on ”ehkä seitsemäs” auto sitten ensimmäisen Mersun, BMW:n luksusmaasturi X5. 

Mutta siihen loppuu Lehikoisen kiinnostus pröystäilyyn.

”Ainut game, jossa mä oon, on noi autot”, hän sanoo.

Lisäksi rahanmenoa aiheuttavat lähinnä silmälasit, joita pitää kuulemma ostaa silloin tällöin, koska joka videossa ei voi olla samat päässä.

”Mä tykkään musiikista ja sen tekemisestä. Ja mä tykkäisin urheilla paljon, mutta oon vähän liikuntarajoitteinen nykyään, niin sen kanssa on vähän ongelmia. Ne asiat riittää mulle aika pitkälti.”

Ennen haastattelua Lehikoinen oli huolissaan: vihoitteleva selkä oli ajanut hänet jälleen vuodepotilaaksi, eikä hän tiennyt, saisiko siivottua kotiaan. Mutta niin vain hän onnistuu ja avaa jyväskyläläisen asunnon oven harmaassa collegeasussaan.

Kaksiota ei ole pilattu koriste-esineillä tai krumeluureilla. Televisio, Pleikkari ja divaanikulmasohva, jolla Lehikoinen syö ruokalähetin tuomia nuudeleita pikkulusikalla. Kaikki haarukat ja veitset ovat astianpesukoneessa.

Taloyhtiö on sellainen, että siellä moikkaillaan, Lehikoinen kertoo.

”Rikkaat moikkailee. Se johtuu siitä, että niitä ei vituta.”

Aina hän ei ole asunut paikoissa, joissa moikkailu olisi kuulunut tapoihin.

Hän on 29-vuotias, syntynyt Kanadassa, viettänyt lapsuutensa ja nuoruutensa Jyväskylässä, käynyt joitakin vuosia sitten kääntymässä Helsingissä ja palannut takaisin Jyväskylään. Hän kasvoi Kortepohjan kerrostalolähiössä äitinsä ja siskonsa kanssa.

Isästään Gettomasa on kirjoittanut kappaleen Pelkuri.

Opiskelijoiden kansoittaman Kortepohjan nuoret pojat hengasivat yleensä pihoilla ”tekemässä tyhmiä juttuja” jo pienestä asti.

”Kun tulet tarpeeksi vanhaksi, luonnollinen steppi on, että tulee kaljanjuontikuvio ja tupakkakuvio ja sitten tulee muut päihteet kuvioon. Ja miten pitkälle se siitä meneekään”, Lehikoinen sanoo.

Mutta hän itse pysyi kurissa ja nuhteessa. Kuulemma ei ole edes ollut hetkeä, jolloin elämässä olisi tullut eteen hyvien ja huonojen teiden haara.

”Mä en tiedä, mikä se on, mutta mä en ollut ikinä lähelläkään lipsahtaa siihen. Jatkuva teema mun elämässä joskus teininä oli olla kavereille se tyyppi, joka sanoo, että älä tee noin, älä tee noin.”

Hän kertoo pakottaneensa lastenkodista hatkaan lähteneitä kavereitaan sinne takaisin ja taluttaneensa toisia katkolle.

”Äiti sanoi aina, että jotain pitää tehdä. Ihan sama, mikä se juttu on.”

Lehikoinen päätti, että hän räppää.

Ryysyistä rikkauksiin on räppärin perinteinen kertomus, ja Lehikoinen sanoo hyödyntäneensä tietoisesti sitä.

”On se vähän siistimpää sanoa räppärinä olevansa yksinhuoltajan poika tuolta lähiöstä kuin olla tyyppi, joka tulee niistä isoista hyvistä taloista.”

Se on silti vasta alku.

Ammattikouluaikana Lehikoinen heräsi joka aamu seitsemältä ja kirjoitti tai räppäsi kaksi tuntia. Sitten hän lähti koululle syömään. Hän harjoitteli räpin Suomen-mestaruuskilpailuihin, melko pienen piirin tapahtumaan, jotka hän voitti marraskuussa 2012.

Itsekurin opetti tiukka äiti. Taiteen tekemisen Lehikoinen sanoo ymmärtäneensä urheilun kautta: molemmat vaativat valtavasti harjoitusta ja pitkäjänteisyyttä. Edistymisen huomaa, ja se rohkaisee jatkamaan.

Räppäreille mentaliteetti sopii. Tuskin kukaan on koskaan kehuskellut biiseissään sillä, että on lahjakas. Työnteko on parempi rehvastelun aihe.

Eri asia on toki, mitä työnteosta kertoo. Lehikoinen saa lyriikoiden kirjoittamisen kuulostamaan lähes toimistotyöltä: hän hieroo niitä tekstinkäsittelyssä tuntitolkulla.

”Ei mikään ikinä valmistu ennen kun sä vittu meet siihen tuijottamaan sitä Wordiä. Se on niinku fakta. Se, ketkä jaksaa mennä tekemään sen jutun, erottaa jyvät akanoista. Mä tiedän helvetisti artisteja, joilla on 1 000 biisiä kovalevyllä. Niiden joukossa olisi varmasti 20 kovaa biisiä, mutta ne menee sen inspiksen perässä ja aloittaa mieluummin uuden kuin tekee vanhat valmiiksi.”

Lehikoinen makaa sohvallaan eikä säästele sanojaan. Hänellä on tapana sanoa, mitä ajattelee, niin epäsuosittua kuin se nykyään onkin. Hän on suora ja rehellinen ja hänen kanssaan pärjätäkseen on oltava sitä myös.

Ennen kuin JVG:n PME-levy-yhtiön julkaisema Chosen One -levy ilmestyi, Lehikoinen oli 22-vuotias ja taloudellisessa ahdingossa.

Laskut olivat kuukausia rästissä. Aamulla piti miettiä, olisiko jossakin vaikka pulloja.

Silloin hän päätti, että tästä tulee ammatti.

”Mä menin työkkäriin, ja ne vaati niin paljon selvityksiä kaikesta paskasta, koska mulla oli kuitenkin vähän keikkoja. Se oli plusmiinusnolla tehdä työkkärin kanssa mitään, koska jos tienasin 600 euroa kuussa, ne inisi siitä. Mutta kun levy tuli, alkoi tulla keikkaakin”, Lehikoinen sanoo.

”Kun keikkoja ruvettiin tarjoamaan, sä et osannut koskaan sanoa ei. Mutta nyt sä et tiedä ikinä, milloin ne loppuu.”

Kun Lehikoinen kävi yläastetta, hänen inhokkiaineensa oli musiikki. Se johtui hänen mukaansa siitä, että opetettu musiikkikäsitys oli niin tietynlainen – räpille ei ollut sijaa, vaikka se oli jo 2000-luvulla valtavirtamusiikkia niin Suomessa kuin maailmalla.

Samasta ilmiöstä oli kyse marraskuun alussa, kun Gettomasan ympärille syntyi pienimuotoinen kohu. Sanomalehti Keskisuomalainen oli julkaissut haastattelun, jota Lehikoista ei kiinnostanut tehdä ja jonka hän pani siksi läskiksi. Toimittaja sai kuulla osansa siitä, että taustatyöt olivat vaiheessa.

Hetken aikaa puoli Suomea kyseli, kuka on Gettomasa, ja toinen puoli vastasi, että miksi haluatte esittää tyhmää.

”Se oli läppä juttu katsoa vierestä, miten se lähti.” 

Reaktiot haastatteluun toivat esiin kulttuurisen sukupolvien kuilun, jota määrittää yllättävän paljon teknologia: ketkä valitsevat itse ja ketkä ottavat sen, mitä lähetysvirta antaa.

Suoratoistopalveluissa Gettomasa on Suomen suosituimpia artisteja. Spotifyssa hänen musiikkiaan on viimeksi kuluneen kuukauden aikana kuunnellut tasan 500 tuhatta ihmistä.

Eräs rajanveto räpin ja iskelmän välillä on se, että räppiä tekemällä ei ole asiaa Suomen suurimmille radiokanaville Yle Radio Suomelle, Novalle ja Suomipopille. Niitä kuunnellaan viikoittain jopa kolme kertaa niin paljon kuin suosituimpia yksittäisiä suoratoistotähtiä.

”Mä veikkaan, että yli kolmekymmentäviisivuotiaat ihmiset, jotka kuluttaa musiikkinsa tv:stä ja radiosta, eivät ole tietoisia siitä, että heitä nuoremmilla ihmisillä on kokonaan oma kulttuurinsa. On olemassa maailma, jossa Suomen virallinen listaykkönen ja topkympistä puolet on jatkuvasti suomiräppibiisejä”, Lehikoinen sanoo.

”Tuosta [kohusta] nyt tuli ilmi, että ihmiset eivät ole siitä tietoisia eikä heidän omasta mielestään pidäkään olla. Ja myöskään paikallismedia ei halua olla tietoinen tästä asiasta millään tavalla.”

Mutta ehkä räppi on vain symboli laajemmalle ilmiölle: sille, kuinka suomalainen yhteiskunta tuppaa ylenkatsomaan nuorten ja varsinkin matalasti koulutettujen miesten ongelmia. Tilastoihin ne kyllä paikantuvat.

On työttömyyttä ja mielenterveys- ja päihdeongelmia, joista näyttää seuraavan perheettömyyttä. Yksinasuvien 25–34-vuotiaiden miesten työllisyys on viidenneksen heikompi kuin niiden, jotka elävät avo- tai avioliitossa.

Maahanmuuttajien keskuudessa monet ongelmat vielä korostuvat, ja heitä varsinkin nuorten menestysräppäreiden joukossa tätä nykyä on.

Kulttuurilehdissä on kyllä viime vuosina voivoteltu sitä, kuinka vähän Suomessa on työväenluokkaisia taiteilijoita. Kun Suomessa on tutkittu koulutuksen periytyvyyttä, taidealat, varsinkin Sibelius-Akatemia ja Kuvataideakatemia ovat vetäneet puoleensa erityisen paljon korkeakoulutettujen vanhempien lapsia.

Gettomasasta tai muistakaan räppäreistä ei ole kuitenkaan tehty esimerkkiä siitä, kuinka luokkaloikka taiteen kautta onnistuu.

Ehkä se johtuu siitä, ettei Gettomasa kirjoita kulttuurieliitin näkökulmasta oikealla tavalla ja oikeista asioista vaan liioitellen omasta elinpiiristään, jossa tärkeää ovat autot ja miesten keskinäinen lojaalisuus ja jossa baarista haetaan naisseuraa ulkonäkö edellä.

Ja siitä, ettei hän viihtynyt yhtään Helsingissä. Se oli ”outo maailma”, jossa eri ihmiset ”kiipeilivät sosiaalisia portaita”. Koko ajan piti ”katella viittäsataa ihmistä”, jotka oli ”olevinaan tekemässä jotain”. Kavereita oltiin siltä pohjalta, että saatiin ”hypeä keskenään”.

Vielä joitakin vuosia sitten Lehikoinen ei meinannut edes suostua musiikkibisneksen suurjuhlaan Emma-gaalaan pokkaamaan todennäköistä palkintoa. Nyt hän sanoo muuttuneensa avoimemmaksi.

”Mutta oon mä täälläkin jossain ihan omassa sosiaalisessa kuplassa. Hengaan vaan niitten kanssa, jotka tekee jotain taidetta ja on vähän työttömiä. Sitten on ne semmoiset ihmiset, jotka on mennyt amkin tai yliopiston ja hommannut tyttöystävän, jonka kanssa niillä on yhteinen koira.”

Lehikoisen omassa kuplassa olemisen tapa on tehdä biisejä. Aamulla soitellaan kavereille, usein vain hengataan, jollain on joku idea ja sitten äänitetään. Gettomasan viime vuoden isoin hitti Shamppanjadieetillä syntyi olohuoneen nurkassa, kun vanha kämppis, Mouhous-yhtyeen Van Hegen eli Janne Pajunen tuli Lehikoisen luo pelaamaan Pleikkaria.

Elämässä ei ole glamouria sen enempää kuin kenelläkään muullakaan suomalaisella, Lehikoinen sanoo. Hän ehkä menestyy kaikilla mahdollisilla mittareilla, mutta on asunut pitkiäkin pätkiä kavereidensa nurkissa ja syö lusikalla nuudeleita ”normikaksiossa”.

”Nyt tää räppigame on niin iso Suomessa, niin nuoret näkee sen ihan erilaisena mahdollisuutena päästä paikkoihin”, Lehikoinen sanoo.

”Sitten ne maalaa kuvaa myös siitä, että kaikilla on Guccin lippikset ja kaikki, mikä on aika paha live up [saavuttaa]. Lippis ja auto on lainassa ja sä matkustat muijan kanssa sinne ja tänne. Eihän se ole yhtään totta, mutta sä joudut elämään sen mukaan.”

Marraskuussa ilmestyneellä Vastustamaton-levyllä Gettomasa kuulostaa aiempaa empaattisemmalta. Hän on kirjoittanut vähemmän itsestään. 

Hän sanoo, että ”hienojen asioiden estetiikasta” piti päästä pidemmälle ja samalla yhdistää se monien räpin alalajien suvereeni osaaminen, jolla hän maineensa loi.

”Mä halusin näyttää, että kyllä mä kirjoitan muustakin. Se peruskritiikki on, että no tää räppää pelkästään autoista ja naisista”, Lehikoinen sanoo.

Itsevarmuudesta huolimatta hän tietää olevansa herkkä arvostelulle ja varsinkin sille, jos hänen lähtökohtiaan ei edes yritetä ymmärtää. Lehikoista tuntuu kyllästyttävän erityisesti se, millaisen luupin alle juuri hänen kappaleidensa naiskuva on joutunut, vaikka tekstit eivät ole suomalaisen hittiräpin mittakaavassa edes rajuja.

”Mun kappaleilta halutaan tietynlaista politiikkaa. Jos oon tehnyt Jay-Z-levyn, ei siihen voi sanoa, että mun olis pitänyt tehdä Common-levy”, hän sanoo.

Levyillä kerrotut asiat eivät tietenkään ole kaikki, mitä Gettomasa saati Aleksi Lehikoinen on. Hän kirjoittaa valikoidusti siitä, mitä on nähnyt ja kokenut. 

Lisäksi hän haluaa kertoa muiden tarinoita. Hän uskoo voivansa lisätä sitä kautta erilaisten maailmojen keskinäistä ymmärrystä ja saada ihmiset kokemaan, että joku ymmärtää heitä.

”Se on se, mistä se palaute tulee.”

Tarinamuotoiset kappaleet ovat monille räppäreille kuningaslaji. Uuden levyn Se ois ollu siin -kappaletta Lehikoinen kertoo kirjoittaneensa kaksi ja puoli vuotta. Siinä hän kertoo kolmesta tuntemastaan miehestä, joiden elämässä on ollut huonot lähtökohdat ja huonommat seuraukset. Päihteitä, vankilaa, kuolemaa.

Hän sanoo, että hänen kaveriporukoissaan Jyväskylässä on ollut ”valitettavan iso määrä” tyyppejä, jotka eivät alkaneet koskaan tekemään fiksuja juttuja. Huumeidenkäyttö – eikä hän laske tähän pilvenpolttoa – räjähti ”ihan käsiin” hänen teini-ikänsä aikaan.

”Se oli ihan kaikkea huumeita ja lääkkeitä, mitä pystyi haalimaan.”

Kahteenkymmeneen ikävuoteen mennessä elämänpiirit alkoivat kasvaa erilleen. Monia vanhoja kavereita Lehikoinen ei ole nähnyt vuosiin.

Siinä vaiheessa, kun joku on ”full nisti”, hän on jo omissa porukoissaan piirien ulkopuolella.

”Joskus joku saattaa tulla kadulla vastaan, eikä niitä tyyppejä meinaa edes tunnistaa, kun ne näyttää niin huonolta.”

Gettomasalla menee hyvin, mutta Aleksi Lehikoisen pään sisällä on jatkuva paine ja turvattomuus: mitä jos putoaa takaisin alas, mitä jos tämä kaikki loppuu.

Tuo paine sai hänet uran aiemmassa vaiheessa ajamaan viikosta toiseen useammalle keikalle ympäri Suomea, 60 000 kilometriä vuodessa. Autossa istuminen ja jatkuvasti lykkääntyvät lomat veivät inspiraation ja rikkoivat selän.

Ainakin tänä talvena Lehikoinen pyrkii tekemään mahdollisimman vähän ja mahdollisimman isoja keikkoja – ja siihen päälle mahdollisimman täyden kolmen kuukauden festarikesän.

Hänestä on valinta, ollako ”daideilija” vai menestysartisti. Ensimmäisen miinusmerkki on köyhyys, toisen se, että on pakko ”grindata” myös silloin kun ei huvita.

”Sun pitää päättää itse, mikä on se, mitä sä haluat. Sitten meet sen jutun kanssa silleen.”

Mutta jos Gettomasa hiljenisi kahdeksi vuodeksi, tilalle tulisi pian uusia nimiä, Lehikoinen uskoo. Hän ei ehkä saavuttaisi sitä turvallista asemaa, että tulisi toimeen ilman, että täytyy ”jatkuvasti rehkiä selkä paskaksi”.

Siksi pitää jatkaa. Hän ei usko lopettavansa musiikkia koskaan, toisin kuin vaikka Cheek ja Antti Tuisku ovat tehneet saavutettuaan kaiken. Mutta parhaassa tapauksessa työstä voisi taas tulla harrastus, koska siinä mielentilassa pää on kevyt ja riimit virtaavat.

Sen lisäksi Lehikoinen tuntuu haluavan ihan tavallisia asioita. Rantatontti-kappaleessa hän maalaa saavuttamatonta pilvilinnaa hienosta talosta, perheestä ja riittävästä passiivisesta tulosta.

Aika vaatimatonta, keskiluokkaista, ehkä konservatiivistakin. Ei ainakaan mitään luksuselämää. 

Eikö se ole vähän banaalia, kun kuitenkin voisi haluta ihan mitä vain?

”Määrittele vielä vähän, mitä banaali meinaa? Ai vähän kuin leimiä?”

”No ehkä mä oon vittu vaan vähän leimi äijä ja silleen.”