Kun Teheranissa juuttuu liikenneruuhkaan, autojen välissä puikkelehtii usein köyhiä kauppiaita, eivätkä he aina myy makeisia tai päivän lehteä.




Jotkut myyvät parista lantista paperilappuja. Niistä voi lukea Persian suuren runoilijan Háfezin yli 600 vuotta vanhoja rivejä, ilokseen tai opikseen.




Samaa tavaraa on nyt saatavilla suomeksi komeassa kokoelmassa nimeltä Ruusu ja satakieli.




Kirja on uusin tulos siitä massiivisesta urakasta, jonka Helsingin yliopiston arabian kielen ja islamin tutkimuksen professori Jaakko Hämeen-Anttila on ottanut kontolleen. Hän suomentaa niteen toisen perään klassista arabialaista ja persialaista kirjallisuutta. Suomennoksista suuri osa kuuluu mystisen islamin perinteeseen, suufilaisuuteen.




Tästä näyttää syntyvän niin eheä, niin kiehtova pieni kirjasto, että melkein iskee keräilyvietti: kerää koko sarja!




Háfezista ei paljon tiedetä.




Hän syntyi ehkä vuoden 1320 tienoilla ja kuoli kai 1390. Hän asui Shirazissa Etelä-Iranissa, eleli ja runoili mesenaattien oikkujen varassa.




Háfezin tärkein runomuoto oli lyhyehkö ghazal. Siihen hän puki alituiset aiheensa, rakkauden ja viininjuonnin.




Lännessä Háfezia teki tunnetuksi ennen kaikkea Goethe kokoelmallaan West-östlicher Divan (1819).




Kotona Iranissa Háfez on yhä sellaisessa arvossa, ettei edes nykyisen islamilaisen tasavallan johto ole tohtinut kajota hänen tuotantoonsa pahimmissakaan puhdasoppineisuuden puuskissaan.




Syytä olisi ollut, esimerkiksi tässä: "Anna anteeksi uskonnoille / seitsemällekymmenelle ja kahdelle: / joka ei näe totuutta suoraan / ryhtyy taruilemaan." Runoissa puhuu hulttio, joka rehentelee ajoittain ja ruikuttaa alati.




Hän mahtailee tuottavansa sellaisiakin säkeitä, että taivaassa asti Kristus hyppää tanssimaan. Basaarinvartijaa eli raittiuspoliisia vältellen hän hiipii kristittyjen tai zarathustralaisten kapakanmurjuihin ryyppäämään.




"Nyt on aika / myydä rukousmatto, ostaa viiniä!" hän huudahtaa, ja toisaalla: "Hyvä on maata sammuneena." Alennustilan kautta hän kaartaa kohti pyhyyttä: "Joka ei ole pyyhkinyt / viinituvan lattiaa kasvoillaan, / se ei ole koskaan tuntenut / rakkauden tuoksua nenässään." Siis tyylipuhdas irtiotto velvoitteiden yhteiskunnasta.




Ei ihme, että tämä idän mystisvaikutteinen runous on keksitty amerikkalaisissa new age -piireissä.




Varsinkin suufirunoilija Rumi on iso hitti siellä, missä nikkaroidaan "elämyksellisyydestä" ja "rajojen rikkomisesta" höpöttäviä itsensäkehittämisoppaita.




Vaan ei voi moittia runoilijaa siitä, miten runoja luetaan.




Suomalaisen lukijan onneksi Hämeen-Anttila on laatinut runoihin korvaamattoman selitysosion.




Se avaa Háfezin kuvakielen valtavaa merkitysten verkostoa.




Esimerkiksi: humalluttava viini on punaista, samoin kuin sitä juovan rakastetun suu, ja niin on ruusukin, ja veri joka syöksähtää satakielen rinnasta, kun se iskeytyy ruusussa piilevään piikkiin, eikä hyvin käy punaiseen liekkiin hurmaantuneelle ja siihen lentävälle yöperhosellekaan, ja lähteehän ruususta tuoksukin, joka on yhtä kuin Jeesuksen henkäys.




Ja niin edelleen, kunnes ruususta päästään assosiaatioketjua myöten vaikka siihen, miten Joosefin isä Jaakob sai näkönsä takaisin.




Hämeen-Anttila muistuttaa, että runojen ydintunne rakkaus kohdistuu sekä maalliseen rakastettuun että Jumalaan erikseen - ja molempiin yhtä aikaa.




Viininjuontikin viittaa samalla varsinaiseen juopotteluun ja mystiseen kokemukseen.




Nyt on puhe islamilaisen metafysiikan ydinasioista, Hämeen-Anttilan mukaan "olioiden ontologisesta asemasta", siis siitä, missä määrin ja millä tavoin mikäkin mahtaa olla olemassa.




Oikeastaan vain Jumala on - olemassa siis. Me muut olemme heijastumaa, johdettavissa tähän aristoteeliseen kaiken alkusyyhyn.




Ihmisen ja Jumalan - todellisen todellisuuden - suhde on kahtalainen: toisaalta Jumala on kaikkialla läsnä, toisaalta verhon takana saavuttamattomissa.




Vähän samaan tapaan Hämeen-Anttilan käännökset ovat verho, jonka takaa voi vain aavistaa Háfezin alkutekstin äännemaailman.




Jos joku haluaa päästä pisteestä A pisteeseen B, hän ei Háfezin runoissa onnistu. Ajatus ei kehkeydy, turha on hakea punaista lankaa sattumanvaraisesti kootuista säerykelmistä.




Sen sijaan Háfez tarkastelee aina uusin muotoiluin ja uusin kuvin aina samaa kaikkein keskeisintä Pistettä, piirittää sitä eri puolilta, lähestyy sitä kierrellen ja kaarrellen.




Missään tapauksessa mystistä todellisuutta ei tavoita sanoin, mutta sekös Háfezia haittaisi.