Haen ajolinjaa ensin keskeltä. Sitten oikealta. Jos väistää yhtä kuoppaa, tilalle tulee kolme. Hetkittäin tuntuu kuin niitä olisi ehjää pintaa enemmän. 

Harvakseltaan vastaan tulee auto. Kerran pari isompikin kulkupeli. Silloin on etsittävä tilaa pientareen puolelta ja toivottava, ettei havahdu myöhemmin ojanpenkasta.

Allamme on vuokra-auto. 110 hevosvoimaa. Vääntöä 200 newtonin edestä. Bensiinikäyttöinen kevythybridi. Etuveto. Valkoinen Skoda Octavia, vuosimalli 2021.

Ei moottorin tilavuus suuri ole, mutta sillä on nyt pärjättävä.

Katse on pidettävä tiessä, mutta jos sen nostaisi ylös, näkisi ympärillään kymmenien kilometrien edestä suo- ja metsämaastoa.

Metsää, järviä ja jokia. Soita ja vaaroja. Silmänkantamattomiin erämaata.

Ja niiden keskellä on tämä kapea soratie.

Pokantie. Viralliselta nimeltään se on seututie 955, mutta kaikki puhuvat siitä täällä Pokantienä.

Monen mielestä Pokantie on Suomen surkein tie.

Pokantie on Lapin pohjoisimmissa osissa ainoa ajotie, joka yhdistää Itä- ja Länsi-Lapin. Pohjoisessa on Inarin kirkonkylä ja valtava Inarijärvi. Etelässä tie päättyy Kittilän Könkäälle. Näköetäisyydelle Levin laskettelukeskuksesta.

Kokonaisuudessaan tie on 165 kilometriä pitkä.

Meidän matkamme on alkanut Inarin kirkonkylältä. Saamelaiskeskus Sajoksen vierestä.

Tien surkein osuus sijoittuu Pokan ja Hanhimaan kylien väliin. Silloin Pokantie muuttuu Ylä-Lapin ankarien olosuhteiden raastamaksi murskesoraksi.

50 kilometriä kuoppia, railoja, irtosoraa ja hoitamatonta piennarta. Kapeaa ja huonokuntoista tietä.

Pokantie on kokoonsa nähden vilkas väylä. Autoja sillä kulkee vuorokaudessa noin tuhat. Huonoimmalla osuudella 240.

Koko matkan Inarista Leville asti ajaa vuorokaudessa 120 autoilijaa. 

Asukkaita tien varrella on vähän. Kymmenkunta heistä asuu Pokan kylässä, josta tien nimi juontaa juurensa.

Pokassa sijaitseva Tieva-Baari on ainoa kuppila koko tien varrella. Sen pitäjät Helena Lehtinen ja Kari Kokkomäki ovat seuranneet vuosikymmeniä aitiopaikalta Pokantien tapahtumia.

Pokantiellä sattuu ja tapahtuu. Viime syksynä linja-auto vajosi läheisen mäen päältä ojaan, Helena Lehtinen kertoo. Porot olivat tulleet tielle, eikä kokematon kuljettaja osannut reagoida tilanteeseen ajoissa.

”Viisi tuntia he olivat täällä odottamassa uutta kuljetusta.”

Autolla ajettava maantie Pokantiestä tuli 1960-luvulla, mutta aikaisemminkin tiellä on kuljettu.

Paikallinen kuorma-automies kuljetti 1950-luvulla tukkeja soisten osuuksien kohdalle, Pokassa kasvanut Lehtinen kertoo. Niin tiestä tuli ajettava.

Pokantie elää omaa vuosikiertoaan. Kesäisin ja syksyisin tie lanataan. Uusi sora tuodaan viiden vuoden välein.

Kesä on matkailuautojen ja pyöräilijöiden aikaa. Syksyllä saapuvat marjastajat ja metsästäjät, talvella turistibussit ja lumikelkkailijat.

Yöllä tie on rekkojen valtakunta. Norjalaisia, latvialaisia, virolaisia, puolalaisia, Kari Kokkomäki luettelee.

Suurin rekkaliikenne kulkee Pokantietä pitkin Norjaan. Venäjällekin on kuljettu, mutta koronan ja sittemmin Ukrainan sodan takia liikenne itärajalle on ollut olematonta.

”Tämä on suorin reitti Ruotsin Lapista Venäjän rajalle.”

Tieva-Baarin ovi avautuu. Sisään astuva mies esittelee itsensä ”Ränniksi”.

On Rännillä oikeakin nimi. Pertti Rahikainen. Mikkelissä asuva Rahikainen osti Pokasta mökin 22 vuotta sitten.

Mitä mieltä Rahikainen on Pokantiestä?

”Hampaat tippuu, jos niitä vielä on liikaa kiinni”, hän sanoo ja nauraa.

Viidenkymmenen kilometrin matka Tieva-Baarista Hanhimaan kylälle vie meiltä tunnin verran.

Ajo on jatkuvaa nykimistä. Kaasua, jarrua, kaasua, jarrua.

Suusta pääsee tasaiseen tahtiin kirosana.

Kesä on ollut sateinen, ja tien kunto on sen mukainen. Yritän laskea kuoppia. Kaksi, neljä, kuusi, kahdeksan, kymmenen, kaksitoista...

Niitä on niin paljon, ettei laskemisesta tule mitään.

Ja kesken kaiken mäen harjalle ilmestyy porolauma. Mielessä välähtää Lehtisen kertomus norjalaisen bussin kohtalosta.

Pysähdymme tien viereen tarkistamaan auton kuntoa. Rapa on tehnyt vitivalkoisesta autosta ruskean. Huomaan miettiväni, kehtaako vuokra-auton palauttaa tämän näköisenä.

Miksi Pokantietä ei saada kuntoon? Kyse on tietenkin rahasta. Sitä ei heltiä harvaan asutulle alueelle.

On rahaa yritetty saada. Ja yritetään koko ajan.

Selvitys soraosuuden kunnostamisesta ja kustannuksista on paraikaa käynnissä. Sen  rahoittavat Kittilän ja Inarin kunnat yhdessä ely-keskuksen kanssa.

Kunnostusta perustellaan elinkeinojen turvaamisen lisäksi huoltovarmuudella. Nato-jäsenyys lisää yhteisiä turvallisuusulottuvuuksia Norjan ja Ruotsin kanssa. Pokantie on Pohjolan Nato-maille merkittävimpiä väyliä pohjoisessa.

On poliitikkoihin ja muihin vallankäyttäjiin vedottu aikaisemminkin. Ja onhan heitä täällä vieraillutkin. Aina Katri Kulmunista (kesk) ja Matti Vanhasesta (kesk) lähtien, Kari Kokkomäki muistelee.

Silti raha on lapannut etelään.

”Ja nyt ollaan tekemässä Turun tunnin junaa, jonka tieltä raivataan ihmisten koteja”, Kokkomäki muistuttaa.

Hallitus aikoo tukea turkulaisen pääministerin Petteri Orpon (kok) kotiseuduille kulkevaa tunnin junaa 460 miljoonalla eurolla. Samalla perusväylien kunnossapidosta leikataan 30 miljoonaa euroa.

Jos rehellisiä ollaan, on rahaa tänne Lappiinkin lapattu. Ihan viime vuosinakin. Hanhimaan ja Könkään välinen tieosuus Kittilän päässä kunnostettiin vuonna 2022. Kolmetoista kilometriä soratietä sai asfalttipäällysteen.

Ei asfaltointia tosin hyvää hyvyyttään tehty. Könkään lähellä sijaitsee Euroopan suurin kultakaivos, jota operoi kanadalainen kaivosyhtiö Agnico Eagle Mines. Kittilän kunnan ohella myös se osallistui tien kunnostamisen kustannuksiin.

Pokan kylässä ei ole kaivoksia.

Pokantien surkeus ei näy tilastoissa. Vakavia onnettomuuksia sattuu harvoin. Pienemmistä ei tieto aina kantaudu viranomaisille asti.

Kuoppainen soraosuus on raskas autoillekin. Iskunvaimentimet, renkaat, pallonivelet, Kokkomäki luettelee. 

”Usein joutuu korjaamaan matkailijoiden autoja.”

Paikalliset kyllä pärjäävät. Kokemus auttaa. Turisteilla on hankalampaa. Ei uskalleta väistää vastaantulijaa penkan puolelle.

”Silloin ovat sivupeilit lennelleet.”

Ulkomaalaisilla autoilijoilla on hankalinta talvisesongin aikaan. Lähdetään rinta rottingilla Leviltä liikkeelle, vaikkei olla ehkä koskaan aikaisemmin nähty lunta. Silloin  Kokkomäen ja Lehtisen työnkuva laajenee. On työnneltävä autoja pois lumipenkasta ja autettava matkailijoita. Hinausautot ovat tavallinen näky, vaikka niitä näkyy kyllä yhtä lailla kesäaikaankin.

”Ei nyt viikoittain, mutta kuukausittain.”

Kilpailu Suomen surkeimman tien tittelistä on kova. Tiekartta on täynnä kelirikon halkomia sorateitä ja tilkkutäkkimäisesti paikattuja töyssyisiä asfalttiteitä.

Maailmalla vertailu on helpompaa. Kuuluisin lienee Bolivian Yungas-tie. Vuoriston ja sademetsän halki kiemurteleva tie on vain noin 65 kilometriä pitkä, mutta se on jäänyt tuhansien viimeiseksi taipaleeksi.

Vielä 1990-luvulla rotkoon suistui joka vuosi keskimäärin 200–300 autoa. Melkein yksi päivässä. Lisänimikin syntyi: Death road, kuoleman tie. Vuonna 1995 etelä-amerikkalaisia valtioita rahoittava Inter-American Development Bank (IDB) risti sen maailman vaarallisimmaksi tieksi.

Bolivia avasi Death roadille kiertotien vuonna 2006. Vanha Yungas-tie jäi kuolemaa halveksivien extremistien käyttöön. Onneaan kokeilevat vuosittain tuhannet turistit.

Perille päässeille myydään t-paitoja. Niissä lukee Bolivian death road survivor (Bolivian kuoleman tiestä selvinnyt).

Pokantie on katvealuetta. On pitkiä pätkiä, jolloin kännykkäverkkoa ei ole. Jos auto suistuu tieltä, voi apua joutua odottamaan kauan. Ihmiset tapaavatkin kaiken varalta pirauttaa naapurille ennen ajamaan lähtemistä.

Meillä ei ole naapureita, keille soittaa.

Lopulta metsien ja soiden keskeltä alkaa näkyä taloja. Hanhimaan kylä on Pokkaa isompi, vaikkei nyt vielä ihan metropolista puhuta.

Pysähdymme tien laitaan, punakeltaisen hirsitalon viereen. Ikkunoista loistava takkatuli luo valoa kolean matalapaineen keskelle.

Mitäköhän sisällä ajatellaan kotitiestä?

Koputan oveen.

Talossa asuu 98-vuotias Elsa Hanhela. Hän on lähes yhtä vanha kuin talonsa.

Hanhela muistaa yhä ajan, kun Pokantie oli vain pienen pieni kinttupolku.

”Nykyisin tosin kuljen vain tien toiselle puolelle.”

Hanhelalla on kylässä tytär Elli Eklund. Eklund ottaa puhelimen käteensä ja näppäilee numeron. ”Tuttaville, jotka varmasti mielellään lausuvat Pokantiestä.”

Tuomo Huuskon luona kahvi tarjoillaan kuivakakun ja kampanisujen kera. Tavallisesti Huusko tunnetaan Inarin kirkkoherrana, ja ennen sitä hänet tunnettiin saamelaispappina. Nyt kirkkoherra nauttii vuorotteluvapaasta. 

Niin tekee myös saamelaisdiakonissa Anja Karhula. Kaksikon koti on Ivalossa mutta sydän täällä hiljaisessa maalaiskylässä Pokantien varrella, Karhulan lapsuudenkodissa.

Pian sana toimittajan vierailusta kiirii. Ovi käy, ja sisään saapuvat naapuritalon asukit Pauli ja Miia Kinisjärvi sekä heidän lapsensa Hilma, Aapo ja Seela. Joukkoon liittyy vielä vastapäätä asuva Marjo Ollila.

Aletaan kilpailla rengasrikoista. 

Huuskolla ja Karhulalla kolme. Kinisjärvillä kaksi. Samoin Ollilalla.

Miia Kinisjärveä naurattaa. ”Hyvä kesä ollut, vähemmän kuin normaalisti”, hän sanoo.

Karhula muistelee, että tien alussa oli aikoinaan kyltti. Ajo sallittu omalla vastuulla, siinä luki. ”Sillä pestiin kädet kunnostustöistä.”

”Kyllä aina vähän jännitti, pääseekö perille”, Miia Kinisjärvi jatkaa.

”Talvella joutuu välillä soittamaan pomolle, ettei töihin yksinkertaisesti pysty ajamaan”, Ollila kertoo.

Karhula pohtii, oliko Pokantie hänen nuoruudessaan jopa nykyistä paremmassa kunnossa. 

Matkailu on kasvattanut myös Pokantien liikennemääriä. Raskas liikenne erityisesti rikkoo tien pintaa.

”Tänään norjalainen Tesla-kuski kävi ovella kysymässä, vieläkö tätä tietä on pitkälti jäljellä”, Ollila kertoo.

Ennen pitkää rupattelu muuttuu politiikaksi. Aletaan pohtia Levin matkailualueita ja niille rakennettua infrastruktruuria. Mökkikyliin vedettyjä upouusia asfalttiteitä, vaikka alueella ei olisi ”yhden yhtä valmista mökkiä.”

Leviä rakennetaan, mutta Pokantien kunnossapitoon ei tunnu riittävän rahaa.

”Vihaksi pistää”, Miia Kinisjärvi tokaisee. ”Samat verot mekin maksamme.”

On porukalla sanottavaa myös etelän päättäjille.

Maalla asuminen nähdään yleensä tietoisena valintana luopua palveluista. Ajatellaan, että sitä saa mitä tilaa, kun on päättänyt asua kaukana kaikesta.

Ja niinhän se osin onkin, mitäpä sitä kieltämään. Tämäkin kahviseurue on päättänyt vapaaehtoisesti luopua paljosta.

Mutta jossain menee heidän mielestään raja.

”Turvallinen tiellä liikkuminen olisi minimivaatimus”, Miia Kinisjärvi sanoo.

Mitä Pokantielle sitten tulisi tehdä?

Kinisjärvet ja Ollila ovat yksimielisiä: soraosuus tulisi asfaltoida ja tietä leventää.

Huuskon ja Karhulan näkemys ei ole yhtä selkeä. Ei asfaltointi poissuljettu vaihtoehto ole, mutta he toivovat, ettei tien ainutlaatuisuus sen myötä katoaisi.

Soratiekin toimisi, jos se vain pidettäisiin hyvässä kunnossa. Nyt kunnostuksen kanssa ”venytetään hermoa viimeiseen asti”.

Skoda Octavia hyrähtää käyntiin.

Pian Hanhimaan jälkeen soratie loppuu. Tästä on vielä parikymmentä kilometriä Sirkan koululle. Sinne Kinisjärven perheen nuorimmat joka päivä matkaavat.

Ennen Sirkkaa vastaan tulevat Köngäs ja Pokantien viimeinen risteys. Horisontissa loistavat Levitunturin pohjoisrinteet.

Tunturin takana uinuu talvikautta odottava Levin matkailukeskus.

Siellä voi nähdä rahan ja asfaltoidut mökkitiet.