”Olen Oulusta. En ollut ajatellut muuttavani pois, mutta lukion jälkeisenä välivuonna ystäväni rohkaisi minua hakemaan ammattikorkeakouluun Helsinkiin.

Pääsin kouluun, ja samalla muuttoautolla hurautimme ystäväni kanssa pohjoisesta etelään, Pasilaan kämppiksiksi.

Opiskeluvuodet Helsingissä olivat täynnä elämää. Bileitä, baareja, ravintoloita, kaiken maailman kissanristiäisiä. Oululaiselle hämmentävintä olivat raitiovaunut ja se, että Helsingistä pääsi laivalla hetkessä Tallinnaan ja Tukholmaan. Puoli vuotta vietin myös vaihdossa Madridissa.

Lopputyötä tein vuoden Vaasasta käsin, kun jääkiekkoa pelaava puoliso oli saanut sieltä paikan. Toinen vuosi vierähti Englannissa miehen töiden vuoksi.

Koko ajan oli selvää, että reissujemme jälkeen kohteena olisi Helsinki, johon olimme kotoutuneet. Helsinkiläistyneet.

Ostimme ensin kaksion ja kohta kolmion, molemmat Kalliosta. Työrintamallakin sujui, kun etenin mainosalalla lupaavasti.

Kun aloin odottaa ensimmäistä lastani, vannotin miehelleni, että Kalliosta ei lähdettäisi minnekään. Helsingissä olin asunut aina pelkästään ytimessä, Fredalla ja jonkin aikaa Jätkäsaaressa, jota niihin aikoihin myllättiin.

Elin ja hengitin kaupunkilaisuutta, sitä, miten oman talon alakertaan pääsi kahville ja brunssille.

Koronakeväänä 2020 se sitten alkoi hiipiä eteeni, uupumus nimittäin. Olin töissä startup-yrityksessä, ja kotona odotti kaksivuotias. Aamuisin kello soi viideltä, kun yritin pitää kaikkia lankoja käsissäni. Mietin, että tästä pitää selvitä, puskea läpi.

En selvinnyt, vaan romahdin ja koin uupumuksen. Sen jälkeen paluu normaaliin ei käynytkään käden käänteessä.

Koronan vuoksi ravintolat ja kuppilat, Helsingissä eniten rakastamani asiat, olivat panneet ovensa kiinni. Huomasin kaipaavani luontoa ja sen rauhaa yhä enemmän. Puhumattakaan läheisistä Oulussa, joiden luo pääsyn Uudenmaan sulku oli hetkeksi estänyt.

Noihin aikoihin hurahdin kylmäuintiin ja metsäkävelyihin. Asioihin, jotka eivät kuuluneet betonisen Kallion arkeen.

Ensiksi katsoimme asuntoja Helsingin laitamilta, läheltä merta.

Jossain kohtaa heitin puolisolleni, että pitäisikö meidän vilkuilla asuntoja Oulusta, josta olimme molemmat kotoisin. Hänestä idea oli aluksi järjetön.

Hetken ajatusta pyöriteltyään mies innostui. Hän sai työpaikassaan siirron Ouluun, ja minä sain jatkaa startupissa pohjoisesta käsin.

Pyörät alkoivat pyöriä. Jo tammikuussa teimme kaupat omakotitalosta joen läheisyydestä. Se oli halvempi kuin myymämme Kallion koti, joka meni kaupaksi asuntomarkkinan kuumimpana aikana.

Moni tuttu oli kieltämättä ihmeissään, kun kuuli, että kaikista maailman ihmisistä minä olin palaamassa kauas pohjoiseen.

Millainen rauha minut valtasikaan muuton myötä. Postia hakiessa kuulin lintujen laulavan. Uimaan pääsi yhtäkkiä omalta laiturilta. 

Minulle ja puolisolleni tuli enemmän yhteistä aikaa, kun isovanhemmat ottivat yhtäkkiä lasta hoitoon. 

Suhde sukulaisiin on myös muuttunut. Enää emme ole Oulussa pikavisiitillä, suorastaan lomalla vanhempien nurkissa, kunnes on taas aika sanoa heipat. On pitänyt tutustua ja luoda suhdetta uusiksi. Että tällainen sinä oletkin tiistaisin.

Valehtelisin, jos väittäisin, ettei Helsinkiä, sinne jääneitä ihmisiä ja tunnelmaa olisi ikävä. Meillä oli tapana hakea kahvit Kalliossa, kävellä vaunujen kanssa ympäri eloisaa Helsinkiä, Töölöä ja Punavuorta myöten.

Mutta ei hermostoni olisi enää kestänyt sitä sykettä. Täytyy olla aika vahva mieli ja keho, ettei lähde mukaan siihen hektisyyteen.

Sitä paitsi sisimmässä minussa oli aina elänyt ylpeä oululainen Helsinki-aikoinakin. Arvostan oululaisten maanläheisyyttä, lupsakkuutta, rempseyttä ja rehellisyyttä.”

”Palasin takaisin kotikaupunkiin, vaikkei ollut tarkoitus.

Olen lähtöisin Porista. Suhteeni kaupunkiin on aina ollut hitusen ristiriitainen. Onhan tämä, kaikella rakkaudella, hitusen uniikki paikka.

Satakunta ylipäätään on sisäänlämpiävää, omanlaista aluettaan. Silti olen aina kokenut olevani porilainen, silloinkin, kun asuin muualla.

En koskaan varsinaisesti halunnut muuttaa Helsinkiin. Yleensä Porista lähdetään joko Tampereelle tai Turkuun.

Kävikin niin, että paras kaverini pääsi vuotta ennen minua opiskelemaan Helsinkiin, Sibelius-Akatemiaan. Näin ollen tunsin sieltä yhden ihmisen enemmän kuin muualta. Hain Helsingin oikeustieteellisen ja pääsin sisään vuonna 2010.

Helsingissä elämäntahti on erilainen kuin mihin olin Satakunnassa tottunut. 

Sen huomasi kadulla: ihmiset kävelevät hirveän nopeasti. Ja heitä on kaikkialla.

Myös etäisyydet tulivat järkytyksenä. Porissa matka vie viisi minuuttia, menitpä minne päin tahansa. Vaikka muutin Satakuntatalolle Kamppiin, sain tuta, että sieltäkin oli yllättävän pitkä matka yliopistolle. 

Kun ennen muuttoa koin olevani porilainen, Helsingissä löysin itsestäni satakuntalaisen. Ei ollut enää väliä, tuleeko joku Porista vai Raumalta. Ymmärsimme silti toisiamme.

Satakuntatalolta muutin Herttoniemeen, josta työmatkaan piti varata aamuruuhkissa 45 minuuttia, mikä turhautti välillä.

Vuonna 2019 hyvä ystäväni Niina, juristi hänkin, muutti Poriin, kun hänen läheisensä sairastui vakavasti.

Pian Niina heitti minulle hurjalta kuulostavan idean: perustetaanko yhteinen lakitoimisto kotikonnuille? 

En ollut ajatellut, että minusta tulisi perinteistä lakimiestä, yrittäjästä puhumattakaan. Vielä vähemmän olin kaavaillut palaavani juurilleni.

Sen sijaan olin miettinyt lähteväni ihan toisaalle, vaikka Sodankylään. Ei ollut mitään, mikä olisi pidellyt paikoillaan.

Helsingissä ei ollut vikaa, mutten ollut juurtunut sinne. Porissakaan ei ollut vikaa, mutten minä sinne haikaillut.

Niinan ehdotus oli tilaisuus, jota en vain voinut jättää välistä. Lähdin hänen vanavedessään kotiseudulle.

Täytyy myöntää, että sen tunsi, että on ollut poissa Porista. Ei sitä osaa pukea sanoiksi, enkä ole varma, kumpi on muuttunut: minä vai Pori.

Jotta täällä pystyy menestymään, on tärkeää olla suhteita. Kun on ollut kymmenen vuotta poissa, se stressasi ja sai aluksi potemaan ulkopuolisuutta. Täällä kaikki tuntevat (tai ainakin luulevat tuntevansa) toisensa.

Toisaalta Porissa esimerkiksi kaupassa tai apteekissa ei olla niin tehokkaita kuin Helsingissä. Eivät porilaiset itäsuomalaisia höpöttäjiä ole, mutta lämpimämpiä ne tilanteet silti ovat.

Onhan Porissa myös tosi halpaa asua. Herttoniemessä asuin yksiössä ja täällä keskustan kaksiossa, jonka vuokra on sata euroa halvempi. Hassua on, että näen perhettäni melkein harvemmin kuin Helsinki-aikoinani, jolloin Poriin tulo merkitsi aina jälleennäkemistä.

Kyllä paluumuutto on vaatinut totuttelemista. En tiedä, olenko vieläkään täysin sopeutunut.”

”Vietin lapsuuteni ja nuoruuteni Kuopiossa. Lukioikäisenä päätin, että olisi nähtävä muutakin. Koska sisko oli lähtenyt Helsinkiin muutama vuosi aiemmin, seurasin perässä ja aloitin opettajaopinnot vuonna 2006.

Asuin ensin Vallilassa ja sitten Hermannissa. Muistan, miten kauhea kiire ihmisillä tuntui koko ajan olevan. En uskaltanut matkustaa metrolla puoleen vuoteen, etten vain eksyisi.

Parhaiten viihdyin osakunnalla, jossa moni muukin oli Savosta kotoisin. Osakuntapiireistä löysin myös puolisoni. Vierauden tunne Helsinkiä kohtaan oli ja pysyi.

Siitä huolimatta asuin Helsingissä yhteensä 15 vuotta. Menin töihin, ja muutimme mieheni kanssa Heikinlaaksoon. Siis kaupunginosaan, jota lähemmäksi Kuopiota ei Helsingissä pääsekään.

Viimeistään jälkikasvun myötä muutto kotiseudulle rupesi houkuttelemaan tosissaan.

Olin jo opiskeluvuosina varma, etten jäisi Helsinkiin. Minulle Helsinki oli ja on kaupunki, jossa on kiva käydä muttei asua.

Vaikka mieheni ei ole Kuopiosta vaan Etelä-Suomesta, sain hänet lopulta suostuteltua muuttoon. Hetkessä kolmio vaihtui tilavaan omakotitaloon.

Aika äkkiä miehenikin tykästyi savolaiseen elämänmenoon. Siihen, ettei niin hötkyillä. Samalla kuvioon astuivat perheeni ja sukulaiseni – yhtäkkiä kasvanut turvaverkko ympärillä.

Eniten savolainen elämänmeno näkyy asiakaspalvelussa. Jos Helsingissä soittaa autokorjaamolle, jossa ei ole vapaita aikoja, kuuluu puhelimesta kiitos hei. Kuopiossa sen sijaan aletaan kertoa, kelle voisi seuraavaksi soittaa.

Kuopiossa voi aloittaa jutustelun ventovieraan kanssa ilman, että tulee leimatuksi oudoksi.

Yhtä lailla koin, että työyhteisö otti minut ihan toisella tavalla vastaan kuin Helsingissä.

Eniten ikävöin Helsingistä ystäviäni ja opiskelijajuhlia, joissa tuli käytyä vielä pitkään valmistumisen jälkeen.

Sitäkin kaipaan joskus, että jos kaupungille lähtee, siellä on aina väkeä. Koko ajan tapahtuu. Eritoten ensimmäinen vappu Helsingissä oli ihmispaljouden vuoksi ikimuistoinen.

Moni ystävä on sanonut suoraan, ettei voisi koskaan muuttaa takaisin Savoon. Toisaalta osa on uskaltanut haaveilla paluumuutosta juuri siksi, että minäkin tein niin.”

Teksti: Oona Laine. Kuvat: Jussi Partanen, Antti J. Leinonen, Akseli Muraja. Tuottaminen: Mira Helstelä. Ulkoasu: Soile Saarelainen.

Lue lisää: Tom Ögård osti kivan kodin vain 25 000 eurolla – alueella on niin huono maine, että kaikki välittäjät eivät ota edes kohteita myyntiin