Marjo Matikainen-Kallströmistä puhuttaessa huomio kiinnittyy yleensä kahteen asiaan: legendaariseen lausahdukseen ja lähes mysteeriksi julistettuun lopettamiseen hädin tuskin 24-vuotiaana.

Edellinen on tietysti Oberstdorfin MM-kisojen viiden kilometrin matkalla 1987 sanottu: ”Havuja. Perkele.”

Ja nimenomaan kahdella pisteellä. Havuja. Perkele.

Matikainen-Kallström kertoi huudahduksen taustan Ylelle pari vuotta sitten. Oberstdorfissa lämpötila oli nollan tienoilla. Vesikelissä jää paakkuuntui suksien pohjaan.

Hiihtäjä oli pitkin matkaa yrittänyt saada viestiä huoltoporukalle ja järjestäjille. Ladulle tarvittaisiin havuja, jotka putsaisivat pohjat.

Viimeinen mahdollisuus havuille oli raastavan nousun huipulla. Matikainen huusi kaipaamaansa apua koko nousun.

”Havuja!”

Lopulta Tapani Ahonen ja vuoden 1985 maailmanmestari Kari Härkönen toivat kipeästi kaivatut oksat. Tässä vaiheessa myös kielimuurin takana seisseet järjestäjät tajusivat, mitä hiihtäjä oli pyytänyt.

Edessä olevaan alamäkeen ilmestyi lisää oksia, mutta niistä oli Matikaiselle enemmän haittaa kuin hyötyä. Ensimmäiset havut olivat vieneet suksista jääpaakut. Toiset veivät pitovoiteet. Kun hiihtäjä näki, mikä häntä odotti. Suusta pääsi perisuomalainen kirosana.

”Perkele.”

Tuplahavutuksesta huolimatta Matikainen hiihti maailmanmestariksi. Voiton myötä syntyi kaksi legendaa: maailmanmestari Marjo Matikainen ja hänen lausahduksensa.

Tässä jutussa ei kuitenkaan puhuta tämän enempää Oberstdorfissa. Sen sijaan keskitymme siihen, mitä tapahtui havujen jälkeen Calgaryssa 1988.

Siinä sivussa selviää sekin, miksi Matikainen lopetti uransa jo seuraavana vuonna.

Tai hänen vinkkelistään ehkä paremminkin: ”vasta” seuraavana vuonna.

Kun Matikainen-Kallströmiltä kysyy, millä mielin hän lähti Calgaryyn, vastaus on naurua. On urheilijoita, jotka muistelevat vanhoja saavutuksiaan jatkuvasti. 

Matikainen-Kallström ei kuulu heihin. Urheilusaavutukset eivät ole muistojen hyllyssä päällimmäisinä.

Kyllä ne silti löytyvät, kun hieman selaa.

Jo ennen Calgarya Matikainen oli hiihtomaailman valtiaista. Hän oli voittanut maailmancupin 1986 ja 1987.

Talvi 1987–88 ei kuitenkaan lähtenyt aivan odotetulla tavalla käyntiin. Calgaryyn tultaessa Matikainen ei ollut noussut kertaakaan palkintopallille sen paremmin maailmancupissa kuin SM-kisoissakaan.

Hän kuitenkin tiesi huippukunnon olevan tulossa, ja sieltä se avausmatkana hiihdetyllä kymmenellä kilometrillä löytyikin. Viiden parhaan joukossa oli neljä neuvostoliittolaista. Rintaman rikkoi vain Matikainen, joka nousi vahvalla lopullaan kolmanneksi.

Ensimmäinen olympiamitali oli voitettu. Kolme päivää avausmatkan jälkeen edessä oli viiden kilometrin kisa. Matikainen oli matkan hallitseva maailmanmestari.

”Sanoin silloin toimittajalle, että se on puolet lyhyempi kuin kymmenen kilometriä”, Matikainen-Kallström vastaa uteluihin siitä, millainen matka viisi kilometriä on hiihtää.

”Vitonen oli siihen aikaan pikamatka. Se on sillä tavalla sähäkkä matka, että siinä vaaditaan sekä nopeutta että vauhdin sietokykyä”, hän jatkaa.

Matikainen oli juniorina lupaava 800 metrin juoksija. Vaikka noin varttitunnin kestävä vitonen on huomattavasti kahta ratakierrosta pidempikestoinen matka, nopeuskestävyydestä oli hyötyä. 

Myöhemmin hiihtoon on toki tullut kisoja, joissa Matikainen olisi voinut olla vieläkin vahvempi.

”Jos silloin olisi ollut sprinttimatkoja, ne olisivat sopineet minulle. Nehän kestävät muutaman minuutin.”

Calgaryn olosuhteita kerratessa Matikainen nostaa esiin pari Calgaryn erityispiirrettä.

”Kisat käytiin korkealla. Se toi omat haasteensa. Olimme jo muutama viikko aiemmin tulleet totuttelemaan korkeuteen ja aikaeroon.”

Vitoselle Matikainen pääsi myös aiempaa viisaampana. Calgaryn ladut olivat tulleet kympillä tutuksi. Pahimmat paineetkin olivat poissa, kun uran ensimmäinen henkilökohtainen olympiamitali oli juuri saavutettu.

Havuja ei tarvittaisi, sillä kisa käytäisiin muutaman asteen pikkupakkasessa. Edessä oli pienten erojen taisto. Matikainen tiesi tämän ja alkoi kääntää marginaaleja edukseen jo lähdössä.

”Siinä oli molemmin puolin neuvostoliittolaisia, jotka olivat pärjänneet kympillä. Lähdin heidän välissään ja päätin taktikoida. Lähdössä on tietty aikaikkuna, kolme sekuntia kumpaankin suuntaan, jossa täytyy lähteä matkaan”, hän kertaa.

”Käytin sitä hyväkseni ja lähdin vähän myöhemmin, jotta he eivät saaneet tarkkoja väliaikoja.”

Matikainen tunnettiin uransa aikana maailman parhaana hitaana aloittajana. Tästä piirteestä oli hyötyä Calgaryn korkeudessa.

”Alkupätkä oli, kuten usein vuoristo-olosuhteissa, korkeusvaihteluja. Puolet matkasta mentiin ylämäkeä ja puolet tultiin alas.”

Korkea ilmanala ja suuret korkeuserot korostivat järkevän vauhdinjaon tärkeyttä. Ne suosivat myös kevytrakenteisia hiihtäjiä.

”Ja minä en ollut sellainen”, Matikainen-Kallström naurahtaa mutta nostaa sitten yhden tekijän, joka oli hänen puolellaan.

”Latupohja ja lumen rakenne oli kova. Se ei ollut pöpperölunta. En koskaan pärjännyt pöpperölumessa. Alustan ansiosta perinteisen potku ei mennyt läpi.”

Matikaisen taktiikka oli kaksijakoinen.

”Kuuntelin ensimmäisen puolikkaan missä ja miten kovaa muut menevät. Sen jälkeen puntaroin, mihin itse pystyn.”

Alkumatkan Matikainen hiihti omalla mittarillaan kovaa. Puolimatkassa näytti siltä, että Suomeen voisi tulla kaksi mitalia. Hallitseva olympiavoittaja Marja-Liisa Kirvesniemi johti, ja Matikainen oli hänestä vain kahden sekunnin päässä.

Viiden kärki, johon kuuluivat myös Neuvostoliiton Tamara Tihonova, kympin voittaja Vida Ventsene ja Norjan Anne Jahren, oli 5,1 sekunnin sisällä.

Oli Matikaisen suunnitelman toisen osan vuoro.

Se veisi hänet hämärän rajamaille.

Calgaryn vitonen oli yksi olympiahistorian raskaimpia.

”Loppupuoliskolla oli vielä sen verran nousuja, että niissä pystyi tekemään eroa.”

Mikään ei ollut kuitenkaan varmaa. Kun Matikainen-Kallströmiltä kysyy, missä vaiheessa alkoi tuntua siltä, että tänään voisi tulla kultaa, vastaus on tyhjentävä.

”Ei oikeastaan missään vaiheessa. Se tuli vasta maalin jälkeen.”

Puolimatkan jälkeen korkea ilmanala ja raskas reitti alkoivat korjata satoa. Kärki alkoi harventua. Kirvesniemi oli aloittanut liian kovaa ja putosi lopulta viidenneksi, lähes 13 sekunnin päähän voittajasta.

Kärkihiihtäjistä ensimmäisenä matkaan lähtenyt Tihonova tuli jälkimmäisen puoliskon kovimmin. Hänelle ei pystynyt lopulta vastaamaan kuin Matikainen.

”Viimeiset väliajat sain noin kilometri ennen maalia. Minulle kerrottiin, että tiukkaa on.”

Matikainen olisi voinut vastata, että tiukkaa on hänelläkin. Hiihtäjä oli kuin nuorallakävelijä joka tasapainoili jaksamisensa rajoilla yrittäen selvittää, kuinka kovaa voi hiihtää menemättä poikki.

Raa’an reitin huipensi loppusuora.

”Maalisuora oli pitkä ja loivaa ylämäkeä”, Matikainen muistelee.

Voimat olivat lopussa, mutta hän kaivoi jostain sisältään tahtoa. Vuoropotkut vaihtuivat viimeiseksi sadaksi metriksi tasatyönnöksi.

Video pyörii. Maaliviiva ylittyy. Kello pysähtyy. Matikainen kaatuu maahan. Hän on alittanut Tihonovan ajan 1,3 sekunnilla mutta ei pysty vielä tiedostamaan sitä. Matka hämärän rajamailta tähän todellisuuteen on vielä kesken.

Tunne maalissa oli sellainen, että Matikainen-Kallström muistaa sen vieläkin.

Miltä voiton jälkeen tuntui?

”Pahalta.”

”Kun korkealla mennään pikamatkalla koville hapoille, toipuminen vie aikaa. Kestää tovin ennen kuin pystyy edes ymmärtämään, että tässä on jotain voitettu.”

Kun ex-hiihtäjää pyytää kuvailemaan matkan jälkeistä pahaa oloaan tarkemmin, hän vastaa: ”Tunne oli sellainen, että ”kiitos, ei enää tällaista”.”

Vähällä oli, ettei Matikainen totellut tunnettaan kirjaimellisesti.

”Alun perin olin ajatellut, että olympialaisten jälkeen ura on siinä. Varsinkin jos ei olisi tullut menestystä, en olisi jatkanut.”

Matikainen-Kallströmillä on ollut aina tapana puntaroida vaihtoehtojaan tarkkaan. Olympiakullan jälkeen hän joutui miettimään uudestaan uransa jatkamista. Lopulta olympiamenestys ja seuraavan vuoden MM-hiihdot Lahdessa saivat jatkamaan.

”Sieltä oli kotikisat tulossa. En halunnut tehdä suomalaiselle hiihtoyleisölle sitä, etten olisi tuon menestyksen jälkeen ollut mukana.”

Matikainen ei joutunut katumaan päätöstään. Hän voitti Lahdessa MM-kultaa viestissä ja 15 kilometrillä. Kymmenen kilometrin kisasta tuli hopeaa ja 30 kilometriltä pronssia.

Keväällä 1989 Matikainen ripusti monot naulaan. Hän oli täyttänyt vain pari kuukautta aiemmin 24 vuotta. Lopetuspäätöstä hämmästeltiin, mutta Matikaisella oli sille pätevät ja painavat syyt.

Matikaisen ura huipulla oli lyhyt mutta sitäkin loistavampi. Olympiakullan ja kolmen maailmanmestaruuden lisäksi hän saavutti seitsemän muuta arvokisamitalia.

Varsinkin vuosina 1986–89 hän tuntui voittavan kaiken, hiihdon maailmancupia ja Vuoden urheilijan titteleitä myöten. Huippuvuodet saivat menestyksen näyttämään ulkopuolisten silmissä itsestään selvyydeltä. 

Voittaminen näytti olevan Matikaiselle niin helppoa, että mitalisateen jatkuminen olisi ollut ”varmaa”, jos hiihtäjä olisi vain jatkanut uraansa.

Matikainen-Kallström kuitenkin tyrmää tämän näkemyksen täysin. Mitalien saavuttaminen ei ollut hänen mukaansa todellakaan helppoa vaan vaati uskomattoman määrän töitä.

Tilastot tukevat sanoja. Oberstdorfin vitosella Matikaisen voittomarginaali oli 3,6, Calgaryssa 1,3 ja Lahden 15 kilometrillä tasan kaksi sekuntia. Sekuntitaistelut eivät kieli ylivertaisesta dominanssista, joka olisi jatkunut automaattisesti vuodesta toiseen.

Huippu-urheilu on raaka maailma. Vaatii järjettömän paljon, että kilpailijalla on edes mahdollisuudet menestyä. Kun urheilija puntaroi uransa jatkoa, hän punnitsee yleensä mitä urheilu ottaa ja mitä se antaa.

Tai oikeastaan: mitä se voi antaa.

Vaatimukset ovat varmoja. Ne pitää täyttää, jotta saa edes mahdollisuuden menestymiseen. Kilpailullinen menestys ei sen sijaan ole koskaan varmaa. Taloudellisessa menestymisessä taas oli 1980-luvun hiihtopiireissä yksi varmuus. Urheilija ei pääsisi rikastumaan.

”Aika oli sellainen, että ei ollut rahapalkintoja. Ei mitään sellaista kuin tänä päivänä. Urheilulla ei elänyt”, Matikainen-Kallström sanoo.

”Palkinnoksi sai lähinnä tukankuivaajia ja -kähertimiä. Ei niillä määräänsä enempää mitään tee.”

Lisäksi 1990 oli arvokisaton vuosi. Seuraavat olympialaisetkin olisivat vasta 1992.

”Huippu-urheilu vaatii valtavan työmäärän. Se on aivan täysipäiväistä työtä”, Matikainen-Kallström sanoo. ”Minulla oli opinnot kesken, ja halusin valmistua ammattiin.”

Päätös oli lopulta helppo. Kaiken voittanut urheilija jätti hiihtoladut. Hän oli ollut jo uransa aikana urbaani akateeminen kummajainen maaseudun perinnelajissa, parikymppinen teekkari Espoosta. 

Matikainen-Kallström valmistui diplomi-insinööriksi 1992 ja on toiminut muun muassa europarlamentaarikkona ja kansanedustajana.

Hiihdon muuttumista taloudellisesti kannattavammaksi hän on seurannut ilolla – myöntäen tosin samalla, että hänestä ei olisi ollut nykyiseen kilpailutahtiin.

"Olen sellainen, että jos jotain teen, puserran siihen ihan kaiken - oli sitten kyse vaikka tiskaamisesta", hän sanoi aikoinaan Ylelle ja kertoo nyt, mitä kaikkensa antaminen tarkoitti kisaladuilla.

”Satsasin aina yhteen starttiin niin paljon, että toipuminen kesti kauan. Myös henkisesti. Tarvitsin kisojen väliin harjoittelujakson. En olisi pystynyt nykyiseen kilpailutahtiin. Elimistöni ei olisi kestänyt sitä.”

”Toki nykyäänkin hiihtäjät jättävät kisoja väliin, kun ovat huomanneet, että kroppa ei kestä.”

Kun Matikainen-Kallströmiltä kysyy, mistä hän on urallaan kaikkein ylpein, hän on hetken hiljaa.

”Siitä, että pystyin voittamaan itseni. Selvittämään, mihin kova työ ja määrätietoinen harjoittelu vievät.”

Siinä puhuu nainen, joka on etsinyt omia rajojaan ja löytänyt ne. Enempää urheilu-uralta voi tuskin pyytää.