Tammikuun puolivälissä aloitin projektin, jonka idea oli yksinkertainen: päätin soittaa jokaiselle ihmiselle, jonka numero minulla on puhelimeni muistissa.

Seitsemän viikon aikana soitin muun muassa entiselle talonmiehelleni, jota en muista koskaan saaneeni puhelimella kiinni, ja anopilleni, jonka kännykkä on usein äänettömällä. 

Soitin vanhoille ja nykyisille työkavereille, sisaruksilleni ja heidän lapsilleen, sekä yläkerran naapurilleni, jonka tytär on samassa päiväkodissa lapseni kanssa.

Soitin ihmisille, joita olen toimittajana haastatellut, ja eräälle Jussille, jonka vaimon käsilaukun löysin kerran metrosta. 

Soitin myös naiselle, joka ei vastannut ja jolle jätin siksi yhden kaikkien aikojen hämmentävimmistä vastaajaviesteistäni:

”Tässä on Laura Kangasluoma Helsingin Sanomista moikka. Mä soitan vähän hassulla asialla, kun mä olen tekemässä Helsingin Sanomiin juttua, jossa mä soitan jokaiselle ihmiselle, jonka puhelinnumero mulla on tallennettuna mun puhelimeen. Mä en ole ihan varma, kuka sä olet, koska sä olet tallennettuna mun puhelimeen nimellä Satu C. Mutta mä oletan, jos mä oikein muistan, että sä saattaisit olla ihminen, jolta mä olen ostanut lasten turvaistuimen joskus muutama vuosi takaperin. Mutta varmaksi en mene sanomaan.”

Satu ei koskaan vastannut.

Seitsemässä viikossa soitin yhteensä 657 ihmiselle. Keskimäärin soitin parikymmentä puhelua päivässä, pahimpana päivänä sata.

Valtaosa ihmisistä ei todellakaan osannut odottaa puheluani, ja juuri siksi halusin soittaa: minua kiinnosti, miten ihmiset nykyään suhtautuvat täysin puskista tulevaan puheluun. Ovatko he ärtyneitä vai iloisia?

Selostin puheluuni vastanneille projektini idean, ja sen jälkeen esitin jokaiselle saman yksinkertaisen kysymyksen: mitä kuuluu?

Mutta peruutetaanpa hieman. Tässä kohdin moni miettinee ihan aiheellisesti toista yksinkertaista kysymystä: miksi? Mikä ihme sai minut ryhtymään tällaiseen savottaan?

Noin vuosi sitten kuuntelin amerikkalaisen Reply all -podcastin jakson, jossa juontaja Emmanuel Dzotsi soitti jokaiselle ihmiselle omalla yhteystietolistallaan. 

Dzotsi oli ollut pitkään sinkkuna ja soitti siksi esimerkiksi vaivaannuttavia mutta valtavan kiehtovia puheluita kymmenille naisille, joita oli tavannut deittisovellus Tinderissä.

Jokin idean pähkähulluudessa alkoi kutkuttaa minua. Mitä jos minun pitäisi tehdä sama?

En ole ikinä pitänyt puhelimessa puhumisesta. Jo lapsena lankapuhelinten aikaan inhosin, kun kaverille soittaessa piti jännittää, vastaako kaveri itse vai hänen isoveljensä, johon olin vähän ihastunut.

Kun sain kasiluokalla ensimmäisen kännykkäni, punakuorisen Nokian 5110:n, sen paras ominaisuus oli tekstiviesti.

Minun ei enää koskaan tarvitsisi soittaa.

On ironista, että päädyin toimittajan ammattiin, jossa puhelin on tärkeimpiä työvälineitä. En onnekseni tee kiivassykkeistä uutistyötä, jossa puheluita pitää soittaa useita päivässä. Työskentelen Helsingin Sanomien lifestyle-toimituksen tuottajana ja työstän juttuja, jotka julkaistaan vasta monen viikon päästä.

Kun minun on pakko tavoittaa joku puhelimella, lähetän aina ensin viestin, jonka lopussa kysyn: ”Voinko soittaa?”

Kun vastaanottaja tietää, miksi soitan, vältyn puheluihin liittyvältä peloltani: siltä, että sönkötän asiani epäselvästi ilman elekielen antamaa tukea, ja sitten hävettää.

Olen elinaikanani nähnyt puhelinkulttuurin täysmuutoksen, joka alkoi, kun lankapuhelimia alettiin 1990-luvulla vaihtaa kännyköihin.

Vielä vuonna 1993 melkein jokaisessa, eli 94 prosentissa, suomalaisista kotitalouksista oli ainakin yksi lankapuhelin. Rivakka siirtymä matkapuhelimiin kesti vain reilun vuosikymmenen. 

Vuonna 2007 lankapuhelin oli enää 41 prosentissa kotitalouksista, siinä missä 97 prosentissa oli vähintään yksi matkapuhelin.

Nykyisin lankapuhelinliittymät ovat harvinaisia, ja melkein jokainen on yritysliittymä.

Tällä vuosituhannella perinteisten puheluiden määrät ovat Liikenne- ja viestintävirasto Traficomin tilastojen mukaan vähentyneet. Kun vielä vuonna 2005 suomalaiset soittivat noin kaksi miljardia matkapuhelinpuhelua, viime vuonna puheluita soitettiin noin puolitoista miljardia – ja samassa ajassa lankapuhelinverkossa soitettujen puheluiden määrä laski 880 miljoonasta kolmeen miljoonaan.

Toki puheluja yhä soitetaan. Esimerkiksi viime vuonna 97 prosenttia suomalaisista sanoi joko soittavansa tavallisen puhelun tai lähettävänsä perinteisen tekstiviestin vähintään viikoittain. Lisäksi soittamiseen käytetään Whatsappin tai Facetimen kaltaisia sovelluksia, ja mukana on monesti videokuva.

Traficomin erityisasiantuntija Marja Heinonen muistuttaa, että viraston tekemissä kuluttajatutkimuksissa on myös mahdollisuus virheisiin:

”En ole varma, kuinka moni nuorempi ihminen tiedostaa, soittaako hän niin sanotun perinteisen puhelun vain Whatsappin kautta. Ei ole kaikille selvää, että puhelut ovat keskenään erilaisia.”

Oma puhelimeni soi nykyään niin harvoin, että osaan ennustaa, kuka soittaja on: jos se ei ole äiti tai puoliso, se on puhelinmyyjä.

Tätä taustaa vasten olin varma, että oma puhelinurakkani sujuisi nopeasti, kun eihän kukaan vastaa.

Olin väärässä.

Puheluihini vastasi lopulta 403 ihmistä – monet heti, jotkut soittivat pian perään. Vastausprosentti kohosi liki 60:een.

Ihmiset vastasivat kesken kokouksen, päiväunilta, pilatestuntia odotellessa, hiihtohissistä Italian Cortinasta, McDonald’sin drive in -kaistalta ja pieneltä saarelta Indonesiasta.

Vastaajat olivat hyväntuulisia, ilahtuneita tai yllättyneitä soitostani, ja liki kaikki halusivat kertoa omasta suhteestaan puhelimessa puhumiseen.

Esimerkiksi Laura, jota haastattelin joskus lehtijuttuun, ei ikinä vastaa – paitsi tällä kertaa, koska odotti tietoa työhaastattelusta. Laura kertoi olevansa läheistensä keskuudessa tunnettu siitä, että tuijottaa ruudullaan vilkkuvaa tuntematonta numeroa ja sitten googlaa soittajan. Jos kyseessä on ihminen, jolla on selkeästi jotain asiaa, hän soittaa takaisin.

Aivan päinvastoin tuntemattomista numeroista tuleviin puheluihin suhtautui toinen entinen haastateltavani, Camilla:

”Mähän aina vastaan. Se voi aina olla hyviä uutisia, että mä oon voittanut lotossa, vaikka mä en lottoa.”

Puhelu puhelulta minusta alkoi tuntua, että meistä suomalaisista on tullut jakautunut puhelinkansa, jonka toinen puolisko välttelee puheluja ja toinen rakastaa niitä.

Halusin testata ajatusta, ja siksi soitin yhdelle ihmiselle, jonka numeroa minulla ei ennestään ollut. 

Viestinnän professori Anu Sivunen vastasi työpaikaltaan Jyväskylän yliopistolla ja sai heti kiinni ajatuksestani.

Sivunen kertoi, että yksi meitä jakava asia on ikä. Hän selitti, että kun ihminen oppii käyttämään uutta teknologiaa, hän oppii myös ajattelemaan siitä tietyllä tavalla – eikä se ajatus hevillä muutu. Vanhemmat suomalaiset kasvoivat lankapuhelinaikaan: siksi he ajattelevat yhä, että kun puhelin pirisee, siihen vastataan.

Kun soitin ystäväni seitsemänkymppiselle äidille Leenalle, Leena tunnisti oman sukupolvensa puhelinetiketin ja sen, miten ei itse oikein osaa sitä. Leenan lapsuudenkodissa 1950-luvun Rovaniemellä ei ollut puhelinta, ja hän oppi käyttämään puhelinta vasta aikuisena.

”Olen semmoinen töksäyttelijä. Mä meen suoraan asiaan ja sanon sen ja lopetan”, Leena kuvaili puhelutyyliään.

Nykynuoret puolestaan ovat tottuneet siihen, että puhelimella viestitellään, pelataan, maksetaan ostokset ja sometetaan – ja nuoret näkevät vanhempiensa tekevän ihan samaa. Onkin hassua, että laitetta kutsutaan yhä puhelimeksi.

Kaltaisteni millenniaalien ja vielä nuorempien sukupolvien kohdalla on puhuttu jopa telefobiasta, eli puhelinkammosta. Ilmiö itsessään ei ole uusi: jo vuonna 1929 brittiläinen runoilija ja kirjailija Robert Graves kirjoitti omaelämäkerrassaan pelostaan puhua puhelimessa.

Mutta nykyään, kun puhelimet läpäisevät liki jokaisen elämän osa-alueen, telefobian lonkerot levittäytyvät laajemmalle. 

Kammo voi koskea jokaista puhelun vaihetta: puheluun vastaamista, puhumista sekä puhelun jälkeistä huolta sitä, miten puhelu sujui.

Vaikka itse poden mielestäni pikemminkin puhelininhoa, ymmärrän foobikoita: soitteluun tottuu vain, jos sitä on pakko tehdä, eikä nykyään ole pakko. 

Viesteihin ja chatteihin verrattuna soittaminen tuntuu pelottavalta.

Tätä pelkoa kohti lähtivät taannoin amerikkalaistutkijat Amit Kumar ja Nicholas Epley. Vuonna 2021 kaksikko julkaisi tutkimuksen, jossa he pyrkivät erilaisten kokeiden avulla selvittämään, miltä puhelut nykyisistä yliopisto-opiskelijoista tuntuvat. 

Yhdessä kokeessa tutkijat pyysivät kahtasataa ihmistä ottamaan yhteyttä vanhaan ystävään joko sähköpostilla tai puhelimitse. Koehenkilöistä 103 suoritti tehtävän onnistuneesti.

Ennakkoon moni kokeen osallistujista sanoi, että lähettäisi mieluummin sähköpostia, koska epäili puhelun tuntuvan vaivaannuttavalta, ja juuri tähän Kumar ja Epley halusivatkin pureutua: vaikuttaako oletuksemme siitä, miltä yhteydenotto tuntuu, siihen, minkä yhteydenpitokanavan valitsemme? Tutkijakaksikko epäili ihmisten yliarvioivan ääneen perustuvan yhteydenpidon hankaluutta.

Ja niin he yliarvioivatkin. Tutkimuksen lopputulos oli, että puhelut sujuivat paljon sähköposteja paremmin. Puhelimessa yhteys vanhaan ystävään tuntui vahvemmalta.

Kumar ja Epley ehdottivat syyksi ihmisääntä. Epley oli jo aiemmissa tutkimusprojekteissaan selvittänyt, että jos kuulemme toisen ihmisen äänen, pidämme häntä huomaavaisempana, älykkäämpänä ja rationaalisempana kuin jos lukisimme hänen ajatuksensa tekstinä.

Äänen vaikutuksia tutki vuonna 2012 myös antropologi Leslie Seltzerin tutkimusryhmä. Seltzerin tutkimuksessa 7–12-vuotiaita tyttöjä pyydettiin olemaan yhteydessä äiteihinsä stressaavan tilanteen jälkeen joko chattaillen tai soittamalla, ja äidit lohduttivat tyttäriään samalla tavalla yhteydenpitokanavasta riippumatta. 

Ne tytöt, jotka kuulivat äitinsä äänen, olivat yhteydenpidon jälkeen rauhallisempia ja rentoutuneempia kuin ne, jotka olivat chattailleet.

Samansuuntaisia huomioita on tehty muissakin tutkimuksissa. Muun muassa amerikkalaispsykologi Ethan Krossin sekä hollantilaispsykologi Philippe Verduynin tutkimusryhmien tutkimuksissa Facebookin vaikutuksista hyvinvointiin vahvistui jo pitkään tiedetty asia: Hyvät sosiaaliset suhteet vaikuttavat oleellisesti ihmisten onnellisuuteen ja terveyteen. 

Mutta kun yhteydenpito tapahtuu pelkällä tekstillä somessa, onnellisuus lisääntyykin varsin heikosti.

Kun pänttäsin tutkimuksia, aloin miettiä: tekikö 657 puhelun soittaminen minusta onnellisemman? Ainakin se opetti paljon. Jaan nyt neljä tärkeintä oppiani.

Ensimmäinen oppi: Jos haluat puhua puhelimessa, soita eläkeläiselle. Yhteystietolistani vanhimmat ihmiset vastasivat varmimmin, ja heidän kanssaan puhuin myös pisimmät puhelut.

Toinen oppi: Koska puhelut ovat nykyään niin harvinaisia, ne ovat ainakin oman sukupolveni keskuudessa saaneet ihan uuden merkityksen. Se selvisi, kun soitin ystävälleni Ainolle.

”Mä ajattelin, että onks joku hätä kun Laura soittaa. Se oli siis mun ensimmäinen reaktio, koska ethän sä soita mulle koskaan.”

”Ethän sä soita mulle koskaan.” Tuo lause pysäytti. Sen sanoi yksi parhaimmista ystävistäni, jonka kanssa olen tekemisissä joka viikko. Mutta näköjään aina viestien välityksellä.

Kolmas oppi liittyy omaan elämääni: Tajusin, että olen onnistunut eroamaan hyvin. Ymmärsin asian siinä vaiheessa, kun sadas puheluuni vastannut kysyi, joudunko todella soittamaan kaikille, myös entisille heiloille. 

Itse en ajatellut, että joudun vaan että pikemminkin saan soittaa.

Eksien äänten kuuleminen palautti mieleen yhteiset muistomme: leppoisat sunnuntaiaamut ensimmäisessä yhteisessä kodissa, piknikit Berliinin puistoissa ja kaksion tamperelaisen irkkupubin yläkerrassa – läjäpäin hetkiä, joita en voi jakaa keidenkään muiden kanssa. 

Vain yhden eksän kanssa puhelu oli, sanoisinko, viileän asiallinen.

Ja sitten neljäs oppi – se kaikkein tärkein, joka minulle puheluiden soittamisen ansiosta selvisi. Tajusin, että elän harhassa.

Kuvittelin tietäväni, mitä isolle osalle vastaajista kuului. Monelta olin nähnyt somessa kuvia Tallinnan-risteilyistä, remonteista ja koiranpennuista mutta puhelimessa tajusin, miten tarkasti valitun viipaleen arjestaan ahkerimmatkin somepostaajat paljastavat.

Puhelimessa kuulin uusista työpaikoista ja parisuhteista sekä unelmista, jotka olivat vihdoin käyneet toteen. Koskettavimman uutisen kuulin soitettuani naiselle, jota haastattelin taannoin juttuun lapsettomuushoidoista: kuukautta aiemmin hän oli synnyttänyt esikoisensa.

Kuulin myös toisenlaisista kohtaloista: keskenmenoista, kohdunpoistosta, sairauksista, avioeroista, masennuksesta ja työpaikasta, jossa on jatkuvasti läsnä väkivallan uhka. Ilman puheluja en tietäisi näistä vieläkään.

Entinen työkaverini vastasi autopesulasta ja kertoi, miten syöpä oli juuri vienyt nopeasti hänen veljensä, nelikymppisen perheenisän.

Kaveri kertoi nyt toivovansa, että olisi pitänyt veljeensä enemmän yhteyttä – mutta kun aina tuntui, että oli jotenkin huono hetki.

Onkin nurinkurista, että emme tunnu nykyään saavan vaihdettua kuulumisia yhtään sen paremmin kuin ennen älypuhelinaikaa.

Emme, vaikka ennen vanhaan yhteydenotto vaati sen, että soitetaan sentraalisantralle tai plärätään puhelinluetteloa ja etsitään sieltä tavoittelemaamme henkilöä – tai hänen aviomiestään, koska aikoinaan aviopareista puhelinluetteloihin pääsivät vain miehet.

Puheluiden soittamisen myötä minulle kirkastui, että kuvittelemme yhteydenpidon olevan nykyään helppoa, koska voimme tehdä sen omassa rytmissämme. 

Tuntuu kohteliaalta lähettää teksti- tai ääniviesti, koska vastaanottaja voi reagoida siihen silloin, kun itse haluaa.

Puhelumme aikana viestinnän professori Anu Sivunen puhui samasta aiheesta: koska kuvittelemme, että puhelut häiritsevät esimerkiksi tekstiviestejä enemmän, ajattelemme, että niiden on oltava häiriköinnin arvoisia.

Pahimmassa tapauksessa tämäntyyppiset mielikuvat syövät jotain yhteydenpidosta. 

Jos esimerkiksi oletamme, että soittaminen on tungettelevaa, alamme hiljalleen suosia tekstipohjaisia viestimiä. Tutkimusten mukaan myös kuvittelemme olevamme esimerkiksi parempia sähköpostien kirjoittajia kuin todellisuudessa olemme, emmekä tajua, että viestimme jäävät helposti epäselviksi. Emme koskaan saa selville, että puhelu olisi voinut toimia sähköpostia paremmin.

Puhelun ainutlaatuisuus on, että siinä kahden ihmisen pitää keskittyä samaan asiaan samalla hetkellä. 

Puheluideni aikana tajusin, että keskittymisestä syntyy luottamus, jota puhelun luonne entisestään vahvistaa. Puhelussa saa olla epävarma ja hakea ajatustaan. Toiselle voi kertoa kuulumisensa juuri niillä sanoilla, jotka ensimmäisenä tulevat mieleen.

Kuulumisten kertominen on puhelimessa joskus myös helpompaa kuin kasvokkain. Sen huomasin, kun soitin etäiselle tutulle, jota en tunnistaisi, jos törmäisin häneen kadulla. 

Puhelimessa tuttu alkoi itkeä ja puhua rankoista kokemuksista, joita ei varmasti olisi minulle muuten kertonut.

Mitä kuuluu? Se oli kuulemma juuri sopiva kysymys juuri sopivana päivänä.

Soitin viimeisen puhelun, puhelun numero 657, maaliskuun alussa. Olin väsynyt, huojentunut – ja kyllä, myös aika onnellinen.

Projektini oli tavallaan aivan älytön, mutta se kannatti, sillä puhelimessa puhumisesta tuli aiempaa helpompaa. Nyt myös tuntuu, että tiedän paljon paremmin, mitä ihmisille ympärilläni oikeasti kuuluu.

En ehkä kannusta kaikkia samaan savottaan, mutta yksi toive minulla on. Ota puhelin käteen ja selaa yhteystietolistaasi. Valitse sieltä yksi ihminen, jonka kuulumiset sinua kiinnostavat. 

Jos se on ihminen, johon et ole pitänyt aikoihin yhteyttä, käytä vaikka tätä juttua tekosyynäsi soittaa.

Ja sitten kysy: mitä kuuluu?

Kaikki puheluihin vastanneet, joiden sitaatteja jutussa käytetään, ovat antaneet luvan niiden käyttöön.