”Oli myöhäinen ilta, ja olin yksin kotona, kun äkkiä kuulin puhetta. Se kuului pääni sisältä.

Äänet olivat miehen ja naisen ja ne juttelivat niitä näitä. Miesääni kertoi käyvänsä Capitolissa, joka oli tuohon aikaan elokuvateatteri Helsingin keskustassa. Välillä naisääni meni tekemään voileipää. Kokemus oli todella hämmentävä. Mietin, että mitä tämä on.

Olin 19-vuotias ja tuon ensimmäisen kerran jälkeen aloin kuulla ääniä toistuvasti, monta kertaa viikossa. Miesääni oli minulle tuttu reaalimaailmasta. Hän oli ihastukseni ja tunsin häneen voimakasta henkistä yhteyttä. Ehkä tuo yhteys vaikutti siihen, että aloin kuulla juuri hänen äänensä päässäni. Se saattoi myös olla syy siihen, etten pelästynyt ääniä, vaikka ne hämmensivätkin minua.

Naisääni puolestaan kuului miehen reaalimaailman puolisolle. Usein äänet kommentoivat olemustani ja tekemisiäni. Kerran miesääni totesi, että muistutan olemukseltani tornia.

Ajan myötä äänet muuttivat muotoaan. Mies erosi vaimostaan sekä oikeassa elämässä että äänimaailmassa, ja minusta tuli äänimaailmassa hänen puolisonsa. Kuulin pääni sisällä keskinäistä jutteluamme. Saimme äänimaailmassa kaksi lastakin, tytön ja pojan, joiden äänet aloin kuulla omiemme rinnalla.

Kun sain oikeassa elämässäni oman lapsen, miesääni muuttui ilkeäksi. Se oli ahdistavaa aikaa. Kun kerran hoivasin vauvaani, miesääni totesi, että ’tuollaiseen tyrmään minä en menisi’. Tulkitsin sen tarkoittavan, että minä olin niin kammottava, ettei ääni haluaisi elää kanssani.

Olen kuullut ääniä yli 50 vuotta, ja niistä on tullut osa arkeani. Nykyisin kuulen pelkästään miehen ja tytön äänet. Äänten sävy ei yleensä ole pahaa tarkoittava. Ne eivät esimerkiksi käske minua tekemään pahaa itselleni.

Sävy saattaa kuitenkin olla piikikäs ja ärsyttävän opettavainen. Äänet yrittävät neuvoa, miten minun tulisi olla ja elää – välillä kärkkäästikin. Ne eivät anna konkreettisia käskyjä, kuten ’sulje ovi’, vaan kehottavat ottamaan opiksi ja kehittymään ihmisenä. Stressaantuneena kuulen äänet voimakkaammin, ja silloin ne ovat myös tavallista painostavampia ja päällekäyviä.

Välillä äänet ovat myös lempeitä ja iloitsevat kanssani, jos minulla on hyvä fiilis jostakin.

Alussa kuulin ääniä iltayön hiljaisina tunteina, mutta nykyään ne kuuluvat muinakin vuorokauden aikoina. Yleensä ne ilmaantuvat silloin, kun olen yksin vailla hälinää ja ärsykkeitä. Kun keskityn tekemään jotain, äänet saattavat hiljentyä.

En tiedä, mikä laukaisi äänten kuulemisen. Oma päätelmäni on, että minulla oli nuoruudessa jonkinlainen posttraumaattinen stressireaktio, joka liittyi vanhempieni riitaisaan eroon teinivuosinani.

En puhunut äänistä kenellekään 40 vuoteen. Ihmisten reaktiot pelottivat minua. Nuoruudessani tällaisista asioista ei juuri puhuttu, eikä saatavilla ollut vertaistukiryhmiä, tukea tai neuvoja. Lisäksi äänet liittyivät mieheen, johon olin ihastunut, ja ne olivat liian henkilökohtaisia ääneen puhuttaviksi.

Tottumus on ihmisen toinen luonto, ja ajan myötä äänistä tuli minulle arkipäivää.

Kymmenisen vuotta sitten katsoin sattumalta telkkariohjelmaa, jossa oli vieraana kaksi Moniääniset ry:n jäsentä. Moniääniset on valtakunnallinen ääniä kuulevien ihmisten yhdistys, joka tarjoaa tietoa ja tukea ääniä kuuleville ja heidän läheisilleen. Silloin tajusin, että on muitakin, jotka kuulevat ääniä.

Soitin heti seuraavana maanantaina yhdistykseen ja ilmoittauduin jäseneksi. Oli hirveän vapauttavaa ja ihanaa päästä puhumaan asiasta, jonka olin pitänyt sisälläni 40 vuotta.

Siitä lähtien olen puhunut äänten kuulemisesta avoimesti myös läheisilleni. He ovat suhtautuneet asiaan hyvin. Vaikka he eivät täysin käsitä asiaa, he kuitenkin hyväksyvät sen osana minua. Tuntemattomille en asiasta kauheasti puhu, sillä he saattaisivat suhtautua siihen ennakkoluuloisesti tai pelästyä.

Pääsin Moniäänisten kautta myös terapiaan, joka auttoi hyväksymään tämän kummallisen ominaisuuteni.

En ole koskaan harkinnut hakeutuvani psykiatriseen arvioon äänten takia. En tiedä, muuttaisiko se mitään. Olen voinut elää antoisaa ja täyttä elämää äänistä huolimatta. Omalla tavallaan ne ovat jopa tuoneet sisältöä elämääni, sillä yhdistystoiminnan kautta olen saanut uusia ystäviä ja syventänyt taideharrastustani.

Olen kuullut, että äänet voivat vähentyä iän myötä. Vaikka niin kävisikin, uskon, että äänet ovat minulle arkipäivää nyt ja aina.”

Äänten kuuleminen on hyvin leimattu ilmiö, sanoo Dagfinn Majeskog.

Hän on psykiatriaan erikoistuva lääkäri, joka on perehtynyt äänihallusinaatioihin projektissa, joka sai alkunsa Suomen Akatemian rahoittamassa monitieteisessä Mieli ja toinen -tutkimushankkeessa.

Äänihallusinaatio on jotain, jonka ihminen kokee kuuloaistillaan, mutta jolle ei objektiivisesti voida todentaa ulkoista ärsykettä. Äänet voivat kuulua monin eri tavoin: kehon sisältä, usein päästä, tai kehon ulkopuolelta.

Kuullut äänet ovat monimuotoisia, kuten kolahduksia, suhahduksia, musiikkia, äänteitä, sanoja tai kokonaisia keskusteluja. Ääniä voi olla yksi tai useampi, ja ne voivat olla kuiskauksia, huutoja tai arkisia keskusteluja.

”Äänet voivat keskustella kuulijastaan, kommentoida tämän tekemisiä tai antaa käskyjä. Äänten sävy voi olla mitä tahansa tsemppaavasta ilkeään”, Majeskog kuvailee.

Majeskogin mukaan vielä ei tiedetä, mikä äänten kuulemisen aiheuttaa. Se tiedetään, että äänet aiheuttavat aivokuvantamisessa näkyviä muutoksia niillä aivojen alueilla, jotka vastaavat kuuloaistimuksesta. Jatkuvasti kehittyvien neurokuvantamistutkimusten mukaan kyse on kuitenkin paljon monimutkaisemmista aivomekanismeista.

”Psykiatriassa ilmiötä kutsutaan psykopatologiseksi. Se liittyy ihmisten ajatuksissa usein skitsofreniaan, mutta näin ei aina ole. Äänten kuulemista voi esiintyä muissakin psykopatologisissa sairauksissa – ja toisaalta myös ihmisillä, joilla ei ole todettu psyykkistä sairautta.”

Majeskog arvioi, että monet ihmiset kuulevat elämänsä aikana ääniä, joille ei voida löytää objektiivista lähdettä. Moni on esimerkiksi ollut kuulevinaan oman nimensä lausuttavan, vaikka olisi ollut yksin kotona. Myös unen ja valveen rajamailla kuullut äänet ovat yleisiä, ja liiallinen valvominen ja ärsykkeiden täydellinen puute voivat saada Majeskogin mukaan lähes kenet tahansa kuulemaan ääniä.

Toistuvia ääniä kuulee harvempi, mutta sekään ei automaattisesti tarkoita psyykkisen sairauden puhkeamista. Mielenterveyden keskusliiton mukaan jopa 10 prosenttia ihmisistä kuulee ääniä säännöllisesti, mutta lääketieteellinen diagnoosi on heistä vain prosentilla. Osalla äänten kuuleminen loppuu jossain vaiheessa, kun taas toisilla se jatkuu läpi elämän.

”Tässä tullaan kysymykseen siitä, miten psykologisesti terve ihminen määritellään, kun puhutaan psykologisesta ilmiöstä. Jos henkilö kuulee ääniä ilman psykiatrista sairautta, onko hän terve vai onko kyse siitä, että hän ei ole hakeutunut lääkäriin”, Majeskog miettii.

Niin sanotusti terveillä henkilöillä äänihallusinaatiot voivat alkaa varhaisessa aikuisuudessa tai jo lapsuudessa. Niiden alkamista saattaa edeltää jokin vaikea kokemus, sillä ympäristön stressi- ja kuormitustekijät voivat laukaista äänten kuulemisen. Äänihallusinaatioihin liittyy usein masennusta ja ahdistusta, mutta syy-seuraussuhdetta tutkitaan yhä.

”Toiset ovat myös biologisesti alttiimpia tällaisille kokemuksille”, Majeskog sanoo.

Apua kannattaa Majeskogin mukaan hakea, jos äänet aiheuttavat ahdistusta tai haittaavat elämää. Erityisesti jokapäiväistä elämää häiritsevien äänten taustalla voi olla alkava psyykkinen sairaus. Jos äänet johtuvat psyykkisestä sairaudesta, oireita on mahdollista hoitaa lääkityksellä ja esimerkiksi terapialla.

Itsessään äänten kuuleminen ei ole psykiatrinen sairaus. Olennaista on se, millaisia ääniä ihminen kuulee ja miten ne vaikuttavat hänen toimintakykyynsä.

”Jos ääniä kuuleva alkaa esimerkiksi pelätä vainotuksi tulemista tai uskoo jonkun uhkaavan itseään, on hakeuduttava tutkimuksiin. Olennaista on, millaisia merkityksiä äänet saavat kuulijan mielessä”, Majeskog sanoo.

Jos viitteitä sairaudesta ei ole ja ihminen pärjää työelämässään, ihmissuhteissaan ja elämässä yleisesti, äänistä ei ole Majeskogin mukaan pakko pyristellä eroon.

Myös lääkäri, tutkija ja antropologi Marja-Liisa Honkasalo toivoo, ettei äänten kuulemista nähtäisi yhteiskunnassa ensisijaisesti sairautena. Honkasalo oli mukana Mieli ja toinen -hankkeessa johtavana tutkijana.

Honkasalon tutkijaryhmä välttää puhumasta äänihallusinaatioista, sillä sana viittaa sairauteen, vaikkei siitä hänen mukaansa ole aina kyse. Honkasalon mukaan erikoiset kokemukset laitetaan modernissa maailmassa herkästi sairauden piikkiin.

”Jos jokin ei ole normaalia, sen täytyy olla sairasta. Meillä ei ole raja-alueita. On kuitenkin valtavasti aineistoa, joka osoittaa, että historiallisesti ja useissa kulttuureissa äänten kuulemista on pidetty erityisenä lahjakkuutena ja ääniä kuulevat nähty arvostettuina tietäjinä.”

Honkasalo peräänkuuluttaa äänten kuulemisen kokemuksen tarkastelua sellaisenaan, inhimillisenä ominaisuutena.

”Uhkaavat tai pahaa tarkoittavat äänet ovat tietysti eri asia. Mutta silloin kun äänet eivät aiheuta haittaa kuulijalleen, olisi hyvä pohtia, voitaisiinko tällainen ominaisuus nähdä myös mielen rikkautena ja moninaisuutena.”