Den Kungliga Klubben oli tyypillinen aikansa ravintola. Se eli lyhyen aikaa mutta paloi kirkkaalla liekillä. ”Kunkku” avattiin Mikado-yökerhon entisiin tiloihin Mannerheimintielle elokuussa 2006.

Avajaiset kestivät kolme päivää. Vieraiden jono kiemurteli kumpaankin suuntaan Mannerheimintietä yli sadan metrin matkalta, ja juomat olivat ilmaisia kahden ensimmäisen tunnin ajan.

Ravintoloitsijat Mehdi Younes ja Niko Hallamäki olivat aiemmin pyörittäneet Yrjönkadulla Stockholm Diskotek -nimistä yökerhoa. Uuden paikan nimen Younes oli keksinyt lukiessaan krapulassa lehteä Tukholmassa. Sivuilta oli pompahtanut silmiin ”det kungliga huset”.

Työntekijät oli värvätty omasta laajasta tuttavapiiristä. 

”He taas toivat asiakkaiksi omia kavereitaan ja sukulaisiaan – ja he taas omiaan. Ne raivoisat bileet syntyivät samanhenkisistä ihmisistä. Seinillä tai paikalla ei ollut merkitystä”, Younes kuvailee.

Helsinkiin ei ole koskaan perustettu yökerhoja sillä tahdilla kuin 2000-luvun alussa. Ne olivat kannattava bisnes, kuin lupa painaa rahaa.

Yksi ravintolamaailmassa toiminut yrittäjä kuvailee aikaa ”Helsingin hulluiksi vuosiksi”. Yrittäjä esiintyy jutussa nimettömänä. Jutussa kerrotut tapahtumat eivät liity hänen nykyisiin työtehtäviinsä.

Yksi syy vuosituhannen alun yökerhobuumiin oli huomattava veronalennus. Alkoholiveroa kevennettiin vuonna 2004 keskimäärin 33 prosentilla, ja suurin kevennys kohdistui väkeviin.

Kuten usein käy, veroale ei näkynyt asiakkaan lompakossa. Yrittäjän mukaan juomien hintoja pikemminkin nostettiin, ja katteet olivat ”ennennäkemättömiä”.

Pitkän linjan yökerhoyrittäjä Antti Raunio muistelee, että eräänkin uuden yökerhon perustamiskustannukset saatiin kuitattua kolmessa kuukaudessa, ja sen jälkeen tehtiin puhdasta voittoa.

Toinen syy ”hulluihin vuosiin” piilee demografiassa. Ravintolaikään tuli 2000-luvun alussa huomattavan paljon nuoria.

Vuonna 1983 oli syntynyt peräti 67 000 lasta, mikä oli suurin määrä sitten vuoden 1963. Eivätkä ikäluokat 1982 ja 1984 jääneet paljon jälkeen. Tänä vuonna 18 vuotta täyttäviä on ollut huomattavasti vähemmän, sillä vuonna 2004 syntyi alle 58 000 lasta.

Vuosituhannen alun nuorilla oli myös käytössään aiempaa enemmän rahaa. Takana oli pitkä nousukausi, jota 2000-luvun alun it-kuplan romahdus hetkautti vain vähän. Nokian ja muiden teknologiayritysten menestys lihotti monen pankkitiliä.

”Suomeen tuli iso joukko uusia miljonäärejä, ja sitä rahaa päätyi myös heidän lastensa käyttöön. Ravintoloissa se näkyi vaikkapa siten, että samppanjaa ostettiin paremmissa paikoissa paljon”, yrittäjä kertoo.

Raunion mukaan SK-ravintoloiden baaritiskeiltä tarjoiltiin parhaina vuosina kaikesta Suomessa myydystä samppanjasta viidesosa.

Antti Raunio päätyi yökerhobisnekseen sattumalta. Hän asui vuosituhannen alussa Lontoossa ja pyöritti siellä serkkunsa kanssa menestyvää internet-yritystä. 

Erään Suomen-reissun jälkeen serkku palasi Lontooseen allapäin ja totesi, ettei Kaivohuoneelle enää kehdannut mennä.

”Serkku oli ollut sen verran juovuksissa, ettei Kaivon ovimies ollut päästänyt häntä sisään. Niinpä hän oli perisuomalaiseen tapaan ilmoittanut, että hän tulee ja ostaa paikan ja että ovimies saa potkut”, Raunio muistelee.

”Totesin serkulle, että ’odotas, kyllä me voidaan se baari ostaa’.”

Rauniosta ja hänen serkustaan tuli Kaivohuoneen osakkaita. Ovimies sai toki pitää työnsä. 

Vielä 1990-luvulla Helsinki oli ollut hyvin toisenlainen kaupunki. Neljään saakka saivat olla auki vain hotellien yhteydessä toimivat yökerhot.

EU-jäsenyyden myötä vuonna 1995 jatkoaikalupia alettiin jakaa ”laadukkaammille” ravintoloille. Tämä tarkoitti esimerkiksi elävän musiikin keikkoja tai muuta ohjelmaa pari kertaa kuukaudessa.

Ravintoloiden piti lähettää ohjelmistonsa säännöllisesti viranomaisten tarkistettavaksi. Myös tarkistuksia tehtiin.

”Se oli oman aikansa kaksinaismoralismia. Turisteille haluttiin näyttää, ettei Suomi ollut ihan takapajula, mutta suomalaisten ei uskottu osaavan bilettää niin myöhään”, sanoo Raunio.

Mutta pian selvisi, että suomalaiset osasivat. Katukuvaan alkoi vuosituhannen lopulla ilmaantua uusia nuoria ravintolayrittäjiä. He olivat hakeneet mallia yökerhoihinsa Tukholmasta, Lontoosta, Ibizalta.

Baarien asiakkaita yhdisti kiinnostus urbaaniin elämäntapaan ja uusiin ilmiöihin kuten elektroniseen musiikkiin. Kehityksen pääkallopaikka oli Helsingin Punavuori.

Se oli kuitenkin pienen edelläkävijäjoukon juttu. Laajentuakseen bisneksen piti tavoitella isompaa asiakaskuntaa.

Aluksi ravintolassa käyvät julkkikset ja vipit, mutta he kyllästyvät ensimmäisinä. Sen jälkeen tulee niin sanottu Kerava-porukka, normijengi, maksavat asiakkaat. Se porukka voi viihtyä paikassa monta vuotta ja tehdä yökerhosta kestosuosikin.

Näin luonnehti Seppo ”Sedu” Koskinen liiketoimintaansa Teemu Potapoffin kirjoittamassa elämäkerrassaan Yön kuningas.

Rakennusalalla menestynyt Koskinen oli perustanut useita yökerhoja ensin Turkuun ja sitten maakuntiin, ja vuonna 2000 hän saapui Helsinkiin. Yrjönkadun Tigerista tuli heti näyttäytyjien ykköspaikka. Se oli ”wau-yökerho” ja Koskisen tyyliä omimmillaan. Sisustus oli suunniteltu pienintä yksityiskohtaa myöten.

Dj-koppi oli Stefan Lindforsin käsialaa, salia hallitsi pitkä musta baaritiski, ja katossa roikkui kristallikruunuja.

”Sepolla oli silmää visuaalisuudelle, ja hän oli tarkka yksityiskohdista. Seppo pukeutui aina tyylikkäästi ja ajoi hienoilla autoilla”, HS:n haastattelema yrittäjä kertoo.

Koskinen valloitti nopeasti Helsingin yöelämän lukuisilla ravintoloillaan. Kaivohuone, Studio 51 ja Lux olivat hänen yhtiönsä SK-ravintoloiden lippulaivoja. Ne oli suunnattu etenkin Helsingin julkkiksille ja rahakkaille. 

Koskinen loi brändin, joka viesti menestystä ja kimallusta.

Aina kun uusi yökerho avattiin, paikalla oli silmäätekeviä ja toimittajia.

”Seppo oli hyvä julkisuudenhallinnassa, ja siinä keskeinen henkilö oli hänen kaverinsa Markus Selin. Selinillä oli osaamista ja kontakteja, joiden avulla Seppo ja hänen ravintolansa pääsivät esille mediassa”,  yrittäjä kertoo.

”Seppo loi tarpeen lähteä ravintolaan ja sai jengin liikkeelle. Yökerhoihin menosta tuli osa statusta. Seppo muutti suomalaista ravintolaelämää todella paljon.”

Keskiluokalla on tapana pyrkiä nostamaan omaa statustaan matkimalla eliitin elämäntyyliä. Luksuspaikoilla luotiin ehkä mielikuvia, mutta ne eivät saaneet liikkeelle suuria massoja.

Tähän tarpeeseen Koskinen perusti Onnelan.

Ensimmäinen Onnela avattiin Helsinkiin lokakuussa 2004. Asiakaspaikkoja oli aluksi tuhat, mutta myöhemmin ravintolaa laajennettiin ja nimeksi tuli Royal Onnela.

Ideana oli tarjota jokaiselle jotakin, ja musiikilla oli ratkaiseva rooli. Ravintola oli jaettu tiloihin musiikkityylien mukaan: Suomi-poppia, rockia ja diskoa.

”Onnelassa soitettiin etupäässä vanhoja klassikoita, joista kaikki tykkäsivät. Väliin saattoi laittaa vähän coolimmalle jengille jonkin uudemman kappaleen, jolla näytettiin, että ollaan ajassa kiinni”, yrittäjä kertoo.

”Onnela oli paljon hienompi kuin junttidiskon tarvitsi olla. Joskus Sepon olisi ehkä kannattanut panostaa ravintoloihinsa vähän vähemmän.”

Vaikka Koskisen ravintolat olivat Helsingissä puheenaihe, SK-ravintoloiden suurimmat tuotot tulivat Raunion mukaan maakunnista.

”Siellä Sedu oli sankari, koska niissä paikoissa ei ollut koskaan ollut yökerhoja. Avajaisissa olivat läsnä kaikki kaupunginjohtajista lähtien.”

Antti Rauniosta tuli vuonna 2003 SK-ravintoloiden osakas ja maakuntien kehitysjohtaja. Kaksi vuotta myöhemmin hänet nimitettiin yhtiön varatoimitusjohtajaksi.

Koskisen menestys houkutteli yökerhobisnekseen paljon uusia yrittäjiä.

”Alkoholi- ja panimoyhtiöt alkoivat sijoittaa yökerhoihin. Niille sijoitus ravintolaan, joissa myytiin yrityksen omia tuotteita, oli kannattavampaa kuin esimerkiksi mainoslogo ralliauton kyljessä”, Raunio sanoo.

”Sedu oli siinäkin uranuurtaja, että hän alkoi hakea rahoitusta tavarantoimittajilta ja alihankkijoilta.”

Mehdi Younes oli elävä käyntikortti ja seremoniamestari: hän bailasi illat ravintoloissaan ja rakensi asiakasverkostoa oman persoonansa kautta.

”Olin toimistotöiden jälkeen baarissa keskiviikosta sunnuntaihin. Mä dokasin, tanssin, pussailin poskille, halasin, otin paitaa pois... mitä vain. Nukuin sitten maanantaina ja tiistaina.”

Kungliga Klubbenin katossa oli pyykkinaru, jolla roikkui lukemattomia rintaliivejä, pikkuhousuja ja miesten boksereita. Jos luovutti alusvaatteet yltään, tiskiltä sai palkkion alkoholin muodossa: rintaliiveistä 20 ilmaista juomaa, pikkuhousuista ja alushousuista 50.

”Jengillä saattoi olla kolmetkin alusvaatteet päällekkäin, mutta ei me välitetty. Täytyihän se kompensoida, jos osallistui sisustamiseen”, Younes sanoo.

Hän kuvailee 2000-luvun ensimmäistä vuosikymmentä poikkeukselliseksi ajaksi. Baariin tultiin suurina joukkoina, ja baaritiskillä yksi asiakas tilasi usein kymmenen juomaa kerralla ja jakoi ne ympärilleen.

Sitten seuraava teki saman. 

”Porukka biletti aivan kuin se olisi ollut heidän viimeinen iltansa. Ja minä olin mukana 120 lasissa.”

Vain kaksi vuotta avajaisten jälkeen Kunkku sulki ovensa.

Yökerhobisneksessä alkoi laskuhumala. Hurja kannattavuus oli saanut myös perinteiset sijoittajat – pankit sekä eläke- ja kiinteistöyhtiöt – syytämään rahaa uusien ravintoloiden perustamiseen.

”Siitä vaikeudet alkoivat. Kun rahaa oli mielin määrin tarjolla, iski vauhtisokeus. Mekin perustimme ravintoloita kiihtyvään tahtiin”, Raunio muistelee.

”SK-ravintoloiden käyttökate oli vuonna 2006 noin 20 miljoonaa euroa, mutta samaan aikaan uusia investointeja tehtiin 40 miljoonalla.”

Alkoholin veroale ei kestänyt montaa vuotta. Raunion mukaan siitä aiheutui ravintoloille myös ongelmia.

”Ennen porukka oli juonut baarijonossa pari bisseä, mutta veroalen jälkeen siinä meni pullo halpaa eurokossua. Asiakkaat käyttäytyivät aggressiivisesti, ja meidän piti palkata lisää ovimiehiä.”

Asiakkaat tottuivat siihen, että jostakin löytyy aina vain uudempi ja hienompi paikka. Baaria vaihdettiin kuin paitaa. Yrittäjät vastasivat perustamalla uusia ravintoloita, joten niiden elinikä jäi muutamaan vuoteen.

”Me menimme siihen samaan halpaan: yritimme saada meiltä poistuvat asiakkaat bilettämään uusiin paikkoihimme”, Raunio muistelee.

Sedu Koskinen kertoo elämäkerrassaan avanneensa vuosina 2004–2008 yhteensä 60 ravintolaa, yhden joka kuukausi.

Yökerhobisnes on riippuvainen kriittisestä massasta: ravintolassa on oltava paljon väkeä. Siksi ne ovat suuria. Raunion mukaan ala myy ennen kaikkea kohtaamisia.

”Eikä missään muualla ole niin pienellä alueella yhtä paljon kohtaamisia kuin yökerhossa.”

Vuosikymmenen päättyessä lupaus kohtaamisista ei enää täyttynyt. Yöravintoloita oli liikaa.

”Asiakkaat huomasivat tulevansa puolityhjään halliin ja pettyivät. Ravintolaan mentiin aina vain myöhempään ja myöhempään, jotta päästäisiin kunnon bileisiin. Tuotot laskivat”, yrittäjä sanoo.

Asiakkaitakin alkoi olla vähemmän. Nuorten aikuisten ikäluokat pienenivät.

Samaan aikaan suomalainen alkoholikulttuuri alkoi tervehtyä. Työelämä muuttui vaativammaksi, eikä työpaikoilla enää katseltu ymmärtäen krapulaisia. Menneiden vuosikymmenten rokulipäivät ja keskiviikon baari-illat oli historiaa.

Yökerhot saivat kilpailijan myös sosiaalisesta mediasta. Seuranhaku siirtyi entistä enemmän digitaaliseen maailmaan.

Teknologian muutos näkyi myös viestinnässä: ennen yökerhot olivat turvautuneet tekstiviesteihin, joissa asiakkaille kerrottiin alennuksista. Kun tekstarit kuolivat, kaikki yrittäjät eivät osanneet omaksua uusia viestintätapoja.

Alan pahin ylikuumeneminen tapahtui Raunion mukaan vuosina 2009–2011, taantuman jälkeen.

”Sen jälkeen bisnes tervehtyi. Yrittäjät, pankit ja sijoittajat olivat menettäneet rahansa.”

Myös Sedu Koskisen imperiumi romahti. Näkyvin epäonnistuminen oli vuonna 2008 Vantaan Pakkalaan avattu Flamingo-yökerho, josta piti tulla ”Suomen Las Vegas” eli kylpylän, kasinon ja hotellin muodostama jättimäinen huvittelukeskus. 

Tulikin budjettihotelli, eikä kylpyläkään lähtenyt ideaan mukaan. Raha-automaattiyhdistys taas ei uskaltanut perustaa uutta kasinoa.

”Yritimme ravintolatoimenjohtajan kanssa saada Sedun pään kääntymään. Esitimme faktoja siitä, ettei Flamingoon saataisi riittävästi asiakkaita, koska luvattuja yöbussilinjoja ei tulisi eikä Vantaalla ollut edes tarpeeksi takseja”, Raunio muistelee.

”Mutta Sedu uskoi aidosti siihen Vegas-ideaan. Siitä toteutui kuitenkin vain baari.”

Flamingosta tuli kannattava vain sen viimeiseksi toimintavuodeksi. Mutta silloin ravintola oli jo muutettu Suomen 14. Onnelaksi.

HS yritti tavoittaa Koskista haastateltavaksi, mutta hän ei vastannut viestiin. 

Antti Raunio on edelleen yökerhobisneksessä. Hän johtaa Night People -yhtiötä, jolla on 13 yöravintolaa ympäri Suomen. Yritys peri suuren joukon Koskisen baareja, kun tämä joutui rahoittajien vaatimuksesta väistymään ja SK-ravintolat lopetti toimintansa.

Raunio kuvailee yökerhoalaa ”itseään tuhoavaksi” liiketoiminnaksi. Sen tehtävänä on luoda kohtaamisia, mutta onnistuessaan se sahaa omaa oksaansa.

”Parikymppinen sinkku käy ulkona maksimissaan pari kolme kertaa viikossa, mutta kun se löytää sieltä parisuhteen, niin käyntejä onkin korkeintaan kaksi tai kolme kuukaudessa”, Raunio selittää.

”Ja sitten syntyy vauva.”

Ravintola-alalle on jäänyt myös Mehdi Younes. Hän sanoo, että vuodet yökerhoyrittäjänä ottivat veronsa, ja että ilman bailuvuosiaan hän ”todennäköisesti näyttäisi nyt 20 vuotta nuoremmalta”.

Omat parisuhteetkaan eivät yökerhomenoa kestäneet. Mitään Younes ei kuitenkaan kadu.

”Kuinka monta ystävyyttä, avioliittoa ja lasta onkaan saanut alkunsa meidän baareista. Ja kuinka monta muistoa. Kyllä siitä on kannattanut maksaa.”

Kirjoittaja seurasi Helsingin yöelämää HS:n toimittajana vuosina 2004–2010.

Videomateriaali on saatu käyttöön Mehdi Younesin luvalla.

Lue lisää: ”Voittamaton” Sedu Koskinen perusti kaikkien aikojen juhlakompleksin Vantaalle keskelle ei-mitään 2008 – Vain muutamassa kuukaudessa kaikki oli ohi